Kitabı oku: «Kaksintaistelu»

I

Oli kello kahdeksan aamulla – se aika, jolloin upseerit, virkamiehet ja matkustavaiset tavallisesti kuuman, tukahduttavan yön jälkeen uivat meressä ja sitten tulivat paviljonkiin juomaan kahvia tai teetä. Ivan Andreitsh Lajevski, laihahko, vaaleaverinen, kahdeksankolmatta ikäinen nuorimies, rahaministeriön virkamieslakini päässä ja tohvelit jalassa, tapasi uimaan mennessä rannalla kosolta tuttavia ja niiden joukossa ystävänsä, sotilaslääkäri Samoilenkon.

Samoilenkolla oli iso pää, tukka hyvin lyhyeksi leikattu, kaulaa tuskin ollenkaan, punakat kasvot, tuuheat mustat kulmakarvat ja harmaa poskiparta; kun tähän vielä yhtyi turpea vartalo ja käheä soturin basso, niin eipä ihmettä, että hän vieraaseen, joka ensi kerran saapui paikkakunnalle, teki vastenmielisen vaikutuksen. Mutta kun ehti kulua pari kolme päivää ensimmäisestä tutustumisesta, niin alkoivat hänen kasvonsa näyttää erittäin herttaisilta, lempeiltä, jopa kauniiltakin. Kankeista liikkeistään ja karkeahkosta äänestään huolimatta hän oli ihmisenä sävyisä, tavattoman helläluontoinen, jalomielinen ja kohtelias. Kaikkia kaupunkilaisia hän sinutteli, kaikille hän antoi rahoja lainaksi, oli heidän lääkärinsä, toimitteli heitä naimisiin, sovitteli heidän pikku riitojaan, pani toimeen ulkoilmakekkereitä, joissa paistoi hiilillä lampaanlihamöykkyjä ja keitti piikkieväkaloista mainiota kalalientä; aina hän puuhasi ja pyysi jonkun puolesta, ja aina hänellä oli jotakin iloitsemisen syytä. Yleisen mielipiteen mukaan hän oli moitteeton mies, jolla tiedettiin olevan vain kaksi heikkoutta: ensiksikin hän häpesi omaa hyväsydämisyyttään ja koetti peittää sitä tuimalla katsannolla ja tahallisella töykeydellä, ja toiseksi hän tahtoi, että välskärien ja sotamiesten tuli puhutella häntä "ylhäisyydeksi", vaikka hänellä oli ainoastaan valtioneuvoksen arvo.

– Vastaa minulle, Aleksander Daviditsh, yhteen kysymykseen, – virkkoi Lajevski, sittenkun he molemmat, hän ja Samoilenko, olivat astuneet olkapäitään myöten veteen. – Otaksutaan, että olet rakastunut naiseen ja asettunut hänen kanssaan elämään yhdessä; parin vuoden kuluttua sitten, kuten voi sattua, et enää häntä rakasta, vaan alat tuntea, että hän on sinulle vieras. Miten sinä sellaisessa tapauksessa menettelisit?

– Perin yksinkertaisesti. Sanoisin: lähde, muoriseni, mille ilmansuunnalle halajat – ilman pitempiä puheita.

– Helposti sanottu! Mutta jollei hänellä ole mihin mennä? Jos hän on yksinkertainen nainen, vailla sukulaisia, vailla rahaa, jos ei osaa tehdä työtä…

– Siinä tapauksessa … anna hänelle viisisataa ruplaa käteen tahi maksa viisikolmatta ruplaa kuukaudessa – ja tyytyköön siihen. Onhan se selvää!

– Otaksutaan, että sinulla on nuo viisisataa tahi kuukausittain viisikolmatta, mutta nainen, josta puhun, on älykäs, hieno, ylpeä luonnostaan. Tokko ottaisit tarjotaksesi hänelle rahoja? Ja missä muodossa?

Samoilenko aikoi jotakin vastata, matta samassa suuri aalto hulvahti heidän molempien ylitse, loiskahti rantaan ja vyöryi pauhaten takaisin pienten kivien yli. Ystävykset nousivat rannalle ja alkoivat pukeutua.

– Tietysti, onhan hankalaa elää naisen kanssa, jota ei rakasta, – lausui Samoilenko, karistaen hiekkaa saappaastaan. – Mutta pohtikaamme asiaa ihmisyyden kannalta, Vanja. Jos asia koskisi minua, niin en ollenkaan näyttäisi, että olen lakannut rakastamasta, vaan eläisin hänen kanssaan hamaan kuolemaan asti.

Hänen tuli äkkiä häpeä omia sanojaan; niiden vaikutusta lieventääkseen hän sitten virkkoi:

– Minusta on sama, vaikka ei akkaväkeä olisi olemassakaan. Lempo heidät periköön!

Ystävykset pukeutuivat ja menivät paviljonkiin. Täällä Samoilenko oli kuin kotonaan, ja hänellä oli siellä omat erikoiset astiansakin. Joka aamu hänelle tuotiin tarjottimella kuppi kahvia, korkeassa särmäisessä juomalasissa jäänsekaista vettä ja ryyppy konjakkia; hän joi ensin konjakin, sitten kuuman kahvin, sitten jäänsekaisen veden, ja se lienee maistunut aika hyvältä, sillä nämä juotuaan hän sai silmiinsä erikoisen kiillon, silitteli molemmin käsin poskipartaansa ja virkkoi merta pälyillen:

– Suurenmoinen näky kerrassaan!

Pitkän, hyödyttömissä ja ikävissä ajatuksissa vietetyn yön jälkeen, jotka eivät sallineet hänen nukkua, vaan ihan kuin lisäsivät yön kuumuutta ja pimeyttä, Lajevski tunsi itsensä masentuneeksi ja veltoksi. Kylpy ja kahvi eivät tehneet hänen oloaan paremmaksi.

– Jatketaanpa, Aleksander Daviditsh, taannoista keskusteluamme, – sanoi hän. – Minä en tahdo peitellä, vaan puhun sinulle suoraan, kuten ystävälle: välini Nadeshda Feodorovnan kanssa ovat huonot … tykkänään huonot! Suo anteeksi, että ilmaisen sinulle salaisuuteni, mutta minun täytyy saada keventää sydäntäni.

Samoilenko, aavistaen mistä tulisi olemaan puhe, loi katseensa maahan ja alkoi sormillaan naputtaa pöytään.

– Olen elänyt hänen kanssaan kaksi vuotta, ja nyt on rakkauteni häneen lopussa, – jatkoi Lajevski, – tai oikeammin, olen tullut käsittämään, etten koskaan ole rakastanutkaan… Nämä kaksi vuotta ovat olleet petosta.

Lajevskilla oli tapana keskustellessaan tarkkaavasti katsella heleänpunaisia kämmeniään, pureskella kynsiään tahi likistää sormilla kalvosimiaan. Ja nytkin hän teki samoin.

– Minä tiedän varsin hyvin, ettet sinä voi minua auttaa, mutta puhun sinulle sentähden, että meikäläisen kovaosaisen ja liikanaisen ihmisen ainoa pelastus on puhumisessa. Minun täytyy tehdä tiettäväksi jokainen tekoni, minun on löydettävä selitys ja puolustus järjettömälle elämälleni kenenkä hyvänsä teorioista, kirjallisista tyypeistä, siitä esimerkiksi, että me, aateliset, huononemme suvustamme, ja niin edelleen… Viime yönä esimerkiksi minä lohdutin itseäni koko ajan ajattelemalla: ah, kuinka oikeassa on Tolstoi, kuinka säälimättömän oikeassa! Ja minulle tuli siitä helpotusta. Todellakin suuri kirjailija! Sanottakoon mitä hyvänsä.

Samoilenko, joka ei koskaan ollut lukenut Tolstoita, vaikka yhtämittaa oli ollut aikeissa lukea hänen teoksiaan, joutui hämille ja vastasi:

– Niin, kaikki kirjailijat kirjoittavat mielikuvituksesta, mutta hän ottaa kuvattavansa suoraan luonnosta…

– Voi sentään, – huokasi Lajevski, – missä määrin sivistys onkaan meidät turmellut! Minä rakastuin naituun naiseen; hän samaten minuun… Alussa meillä oli suuteloita, hiljaisia iltoja, lupauksia, Spencer ja ihanteita ja yhteisiä harrastuksia… Mokoma vale! Todellisuudessa pakenimme hänen miestään, mutta valehtelimme itsellemme, että pakenimme sivistyneen elämämme tyhjyyttä. Tulevaisuus kangasti meille seuraavanlaatuisena: aluksi Kaukaasiassa, kunnes perehdymme maahan ja ihmisiin, minä otan virastotakin ylleni ja alan hoitaa virkaa, sitten otamme kappaleen perkaamatonta maata, rupeamme tekemään työtä otsamme hiessä, istutamme viinitarhan, muokkaamme pellon, ynnä muuta. Jos minun sijassani olisit ollut sinä tai tuo eläintieteilijä von Coren, olisitte Nadeshda Feodorovnan kanssa kukaties eläneet kolmekymmentä vuotta ja jättäneet jälkeläisillenne rikkaan viinitarhan ja tuhannen desjatiinaa maissipeltoa, jota vastoin minä tunsin itseni hävinneeksi mieheksi jo ensi päivästä lähtien. Kaupungissa on sietämätön helle, ikävää ja ihmistyhjää; jos taas lähtee kaupungin ulkopuolelle, on siellä joka pensaan ja kiven juurella uhkaamassa skorpionit ja käärmeet, ja taas edempänä ovat vuoret ja erämaa. Outoja ovat ihmiset, outoa on luonto, viljelys kurjaa – kaikki se on jotakin toista kuin turkki päällä kävellä Nevskillä käsi kädessä Nadeshda Feodorovnan kanssa ja haaveksia lämpimistä maista. Se kysyy taistelua elämästä ja kuolemasta, mutta mikä taistelija minä olen? Kurja, heikkohermoinen ja työhön tottumaton… Ensi päivästä asti oivalsin, että raatajan elämää ja viinitarhaa koskevat ajatukseni olivat pötyä. Mitä taas tulee rakkauteen, täytyy minun sanoa, että elämä naisen kanssa, joka on lukenut Spenceriä ja sinun tähtesi matkannut maailman ääriin, on yhtä vähän mielenkiintoista kuin elämä minkä Anisan tai Akulinan kanssa hyvänsä. Sama silitysraudan, ihojauheen ja lääkkeiden haju, samat paperikähertimet joka ikinen aamu ja sama itsepetos…

– Silitysraudatta ei taloudessa tulla toimeen, – huomautti Samoilenko, punastuen siitä, että Lajevski niin avomielisesti puheli hänelle tutusta naisesta. – Sinä, Vanja, olet tänään pahalla tuulella, huomaan… Nadeshda Feodorovna on erinomainen, sivistynyt nainen, sinä mainion järkevä mies. Tosin ette ole vihityt, – sanoi Samoilenko, katsahtaen hämillään pöydälle päin, – mutta sehän ei ole teidän vikanne, ja sitäpaitsi … pitää osata vapautua ennakkoluuloista ja asettua nykyajan kannalle… Minä itse puolustan siviiliavioliittoa, ja … mutta olen sitä mieltä, että jos kerran olette yhteen käyneet, on teidän yhdessä elettävä kuolemaanne asti.

– Ilman rakkauttako?

– Selitän sinulle heti, – sanoi Samoilenko. – Noin kahdeksan vuotta takaperin meillä oli täällä asioitsijana vanha ukko, ylen viisas mies. Hänellä oli tapana sanoa: perhe-elämässä on tärkeintä kärsivällisyys. Kuuletko, Vanja? Ei rakkaus, vaan kärsivällisyys… Elettyäsi parisen vuotta rakkaudessa on perhe-elämäsi silminnähtävästi joutunut sellaiseen vaiheeseen, jolloin sinun, voidaksesi ylläpitää tasapainoa, on pantava liikkeelle kaikki kärsivällisyytesi…

– Sinä uskot asioitsijasi, tuon rahjuksen lausuntoon. Minusta hänen neuvonsa sensijaan on mielettömyyttä. Sinun äijäsi saattoi teeskennellä, saattoi harjoitella kärsivällisyyttä, jolloin se henkilö, johon hän ei tuntenut rakkautta, esiintyi hänelle kärsivällisyyden harjoituksissa välttämättömänä esineenä, mutta minä en ole vielä niin syvälle vajonnut; jos minua miellyttää kärsivällisyyttä harjoitella, ostan itselleni voimistelupainot tahi vikurin hevosen, mutta ihmisen jätän rauhaan.

Samoilenko tilasi valkoista jäänsekaista viiniä. Kun oli juotu lasi mieheen, kysäisi Lajevski äkkiä:

– Sanoppas, ole niin hyvä, mitä merkitsee aivojen pehmeneminen?

– Se on, kuinka sinulle selittäisin … taudillinen tila, jossa aivoaine pehmenee … aivan kuin vetelöityy.

– Voiko sitä parantaa?

– Voi kyllä, ellei tauti ole saanut kehittyä varsin pitkälle… Kylmiä suihkukylpyjä, espanjankärpäslaastaria… Jotakin sisällisesti nautittavaksi.

– Vai niin… Näetkös siis, mimmoinen on tilani. Hänen kanssaan en voi elää: se käy yli voimieni. Niin kauan kuin olen sinun seurassasi, minä vielä sekä filosofoin että naureskelen, mutta kotona mieleni kokonaan lamaantuu. On niin äärettömän tukala ollakseni, että jos minulle sanottaisiin esimerkiksi, että minun on vielä elettävä hänen kanssaan yksi kuukausi, niin on luultavaa, että laskisin luodin otsaani. Siitä huolimatta minun on mahdoton hänestä erota… Hän on yksinäinen, ei osaa tehdä työtä, rahoja ei ole minulla eikä hänellä… Minne hän joutuu? Kenenkä luo menisi? En voi keksiä mitään … Sano nyt: mitä minun on tekeminen?

– Tjaa … murahti Samoilenko, tietämättä mitä vastata. – Rakastaako hän sinua?

– Rakastaa, sen verran kuin mies hänen ikäiselleen ja luonteiselleen naiselle on tarpeellinen. Minusta hänen olisi yhtä vaikea erota kuin ihojauheestaan ja paperikähertimistään. Minä olen hänen naiskammionsa välttämätön, olennainen osa.

Samoilenko joutui hämille.

– Sinä olet, Vanja, tänään pahalla päällä, – sanoi hän. – Et tainnut nukkua.

– Sepä se, nukuin huonosti… Tunnen yleensä voivani pahoin. Päässä tyhjyys, sydäntä ahdistaa, jokin yleinen heikkous… Ihan täytyy lähteä karkuun!

– Minne?

– Sinne, pohjolaan. Mäntyjen, sienien, ihmisten, aatteiden pariin… Antaisin puolet elämästäni, jos tällä hetkellä saisin jossakin Moskovan tai Tulan kuvernementissa uida joessa, palella, ymmärräthän, kuljeskella sitten kolmisen tuntia vaikka kaikkein mitättömimmän ylioppilaan kanssa ja lörpötellä, lörpötellä… Entä heinä, – kuinka se tuoksuu! Muistatko? Iltaisin kun käyskentelee puistossa, sisältä kuuluu pianonsoittoa, kuulee junan tulevan… Mielihyvä saattoi Lajevskin naurahtamaan, hänen silmistään herahtivat kyynelet, ja salatakseen ne hän paikaltaan nousematta kurottautui ottamaan tulitikkuja viereiseltä pöydältä.

– Minäpä en ole kahdeksaantoista vuoteen käynyt Venäjällä, – sanoi Samoilenko. – Olen unohtanut, millaista siellä onkaan. Mielestäni ei ole ihanampaa maata kuin Kaukaasia.

– On eräs Vereshtshaginin taulu: mahdottoman syvän kaivon pohjalla nääntyvät muutamat hengiltä tuomitut vaivoihinsa. Juuri semmoiselta syvältä kaivolta minusta näyttää ihana Kaukaasiasi. Jos minun olisi valittava kahdesta: olla nokikolarina Pietarissa tahi täkäläisenä ruhtinaana, niin valitsisin edellisen toimen.

Lajevski vaipui mietteisiin. Silmäillessään hänen kumaraista vartaloaan, yhteen kohti tähystäviä silmiään, kalpeita, hikisiä kasvojaan ja kuopalle painuneita ohimottaan, pureskeltuja kynsiä ja tohvelia, joka riippuen kantapäästä lonkollaan jätti huonosti parsitun sukan näkyviin, Samoilenkon tuli häntä sääli, ja kaiketikin sentähden, että Lajevski muistutti hänen mielestään avutonta lasta, hän kysyi:

– Elääkö äitisi?

– Elää, mutta me olemme huonoissa väleissä. Hän ei voinut antaa minulle anteeksi tätä rakkausjuttua.

Samoilenko oli hartaasti mieltynyt ystäväänsä. Hän näki Lajevskissa hulivilin, ylioppilaan, hyvälaatuisen nuoren miehen, jonka kanssa sopi sekä ryypätä että nauraa makeasti ja haastaa suoraan sydämestä. Se, mitä hän käsitti Lajevskista, ei häntä ollenkaan miellyttänyt. Lajevski naukkaili aika lailla, silloinkin kun ei olisi sopinut, pelasi korttia, halveksi virkaansa, eli yli varojensa, käytti puheessaan usein säädyttömiä lausetapoja, kulki kadulla tohvelit jalassa ja riiteli syrjäisten kuullen Nadeshda Feodorovnan kanssa – ja se oli Samoilenkolle vastenmielistä. Mutta se, että Lajevski oli opiskellut filologisessa tiedekunnassa, tilasi kahta paksua aikakauskirjaa, puhui usein niin oppineesti, että vain harvat häntä ymmärsivät, vietti yhdyselämää sivistyneen naisen kanssa – tätä kaikkea Samoilenko ei ymmärtänyt, mutta se miellytti häntä, ja hän piti Lajevskia suuressa arvossa, itseänsä ylempänä.

– Vielä yksi seikka, – sanoi Lajevski pudistaen päätään. – Mutta se olkoon vain meidän kesken… En ole ilmaissut sitä Nadeshda Feodorovnallekaan, joten muista pitää hampaittesi takana… Sain toissa päivänä kirjeen, jossa ilmoitettiin hänen miehensä kuolleen aivojen pehmenemiseen.

– Hyväinen aika … huokasi Samoilenko. – Miksi sitä häneltä salaat?

– Kirjeen näyttäminen hänelle merkitsisi samaa kuin lähde pois kirkkoon vihille. Mutta ensin ovat välimme suoritettavat. Sittenkun hän on tullut huomaamaan, että yhdyselämämme jatkuminen on mahdotonta, näytän hänelle kirjeen. Silloin se ei enää ole vaarallista.

– Tiedätkö mitä, Vanja? – sanoi Samoilenko, ja hänen kasvoilleen tuli äkkiä surullinen, rukoileva ilme, kuin hän olisi ollut aikeissa pyytää jotakin hyvin suloista ja pelännyt saavansa kieltävän vastauksen. – Nai sinä hänet.

– Minkä tähden?

– Täytä velvollisuutesi tätä viehättävää naista kohtaan! Hänen miehensä kuoli pois, joten siis itse kaitselmus ikäänkuin viittaa sinulle, mitä on tehtävä!

– Kummallinen ihminen, pitäisihän sinun käsittää, että se on mahdotonta. Yhtä halpamaista ja ihmisarvoa alentavaa on naida ilman rakkautta kuin toimittaa jumalanpalvelusta, jos puuttuu uskoa.

– Mutta se on velvollisuutesi!

– Miksi minä olisin velvollinen? – kysyi Lajevski kiihtyneenä.

– Siksi, että sinä houkuttelit hänet miehensä luota ja otit hänet vastuullesi.

– Olenhan sanonut jo ihan selvästi: minä en rakasta!

– Kun et rakastane, niin pidä kunniassa, palvo…

– Pidä kunniassa, palvo … matki Lajevski. – Kuin mitäkin abbedissaa… Sinä olet huono psykologi ja fysiologi, jos luulet, että naisen kanssa elääksesi selviydyt yksistään kunnioittamisella ja palvomisella. Naiselle on ennen kaikkea tarpeen makuuhuone.

– Vanja, Vanja … nuhteli Samoilenko hämillään.

– Sinä olet vanha lapsi, teoreetikko, minä sen sijaan nuori ukko ja käytännön mies, me emme milloinkaan opi ymmärtämään toisiamme. Parasta kun lopetamme koko keskustelun… Mustaa! – huusi Lajevski viinurille, – paljonko olemme velkaa?

– Ei, ei, – virkkoi tohtori hätäisesti ja tarttui Lajevskin käsivarteen. – Minä maksan tämän. Minähän tilasinkin. Merkitse minun laskuuni! – huusi hän Mustaalle.

Ystävykset nousivat ja lähtivät äänettöminä astumaan rantakatua pitkin. Puistikkokadulle kääntyessään he pysähtyivät ja puristivat jäähyväisiksi toistensa kättä.

– Te, herrat, olette liiaksi hemmoiteltuja! – huokasi Samoilenko. – Sinulle on kohtalo lähettänyt nuoren, kauniin, sivistyneen naisen, ja sinä pyrit hänestä eroon; jos minulle Jumala sen sijaan antaisi vaikka kierokylkisen mummon, kunhan olisi lempeä ja hyväluontoinen, niin olisinpa onnellinen! Eläisin hänen kanssaan viinitarhassani ja…

Samoilenko huomasi viimeisen lausumansa sopimattomaksi ja lisäsi:

– Hommailisihan se velho siellä edes teekeittiötä kiehumaan!

Heitettyään Lajevskille hyvästit hän lähti astumaan puistikkokatua pitkin. Kun hän jykevänä, kasvoilla ankara sävy, yllään lumivalkoinen palttinamekko, jalassa huolellisesti kiilloitetut saappaat, röyhistäen rintaansa, jolla koreili Vladimirin tähti nauhoineen, asteli pitkin katua, oli hän hyvin mieltynyt omaan itseensä ja hänestä näytti, että koko maailma mielihyvin katseli häntä. Päätään kääntämättä hän katsoi sivuilleen ja huomasi, että puistikkokatu oli hyvässä kunnossa, että nuoret kypressit, kumipuut ja rumat, kuivankituliaat palmut olivat sangen kauniita ja lupasivat vastaisuudessa levittää taajaa varjoa, että tserkessit ovat rehellistä, vieraanvaraista kansaa. "Kumma, ettei Lajevskia miellytä Kaukaasia", ajatteli hän, "varsin kummallista". Samassa tuli vastaan viisi sotamiestä pyssyt olalla, tehden hänelle kunniaa. Oikealla puolen puistikkokatua kulki jalkakäytävää myöten erään virkamiehen rouva poikansa, lukiolaisen, seurassa.

– Maria Konstantinovna, hyvää huomenta! – huusi hänelle Samoilenko, herttaisesti hymyillen. – Kävittekö uimassa? Ha-ha-haa… Terveiseni Nikodim Aleksandritshille!

Ja hän asteli edelleen, hymyillen yhä herttaisesti; mutta nähdessään sotilasvälskärin tulevan vastaan hän äkkiä rypisti kulmansa, pysäytti välskärin ja kysyi:

– Onko sairaalassa ketään?

– Ei ketään, teidän ylhäisyytenne.

– Kuinka?

– Ei ketään, teidän ylhäisyytenne.

– Hyvä, saat mennä…

Huojutellen mahtavasti ruumistaan hän suuntasi askelensa vesimyymälälle päin, jossa pöydän takana istui grusialaiseksi itseään mainitseva vanhahko, lihava juutalaisakka, ja lausui tälle niin kovaa, kuin olisi komentanut kokonaista rykmenttiä:

– Olkaa hyvä, antakaa minulle soodavettä!

II

Lajevskin lemmetön suhde Nadeshda Feodorovnaan ilmeni etupäässä siinä, että kaikki, mitä tämä sanoi tai teki, tuntui hänestä valheelta tai valheeseen vivahtavalta ja että kaikki naisia ja rakkautta vastaan tähdätyt kirjoitukset, jotka hän oli lukenut, näyttivät hänestä mahdollisimman parhaiten soveltuvan häneen, Nadeshda Feodorovnaan, ja tämän mieheen. Lajevskin palatessa kotiin hän istui jo täysin puettuna ja kammattuna ikkunan ääressä, joi huolestuneen näköisenä kahvia ja selaili paksua aikakauskirjaa; ja Lajevski ajatteli, ettei kahvinjuonti ole mikään niin merkillinen tapahtuma, että sen vuoksi kannattaisi tekeytyä huolestuneen näköiseksi, ja että turhaan hän oli kuluttanut aikaa taiteellisen hiuslaitteen aikaansaamiseksi, koska täällä ei ollut ketään, jota tulisi koettaa miellyttää. Aikakauskirjassakin hän havaitsi valhetta. Hän ajatteli, että Nadeshda Feodorovna pukeutui ja piti huolta hiuslaitteestaan näyttääkseen kauniilta ja luki näyttääkseen viisaalta.

– Mitä arvelet, sopisiko minun tänään mennä uimaan? – kysyi Nadeshda Feodorovna.

– Mitäs siitä? Menet tahi olet menemättä, ei tuosta luulisi maanjäristystä seuraavan…

– Ei, minä kysyn vain sentähden, että kunhan ei tohtori suuttuisi.

– Kysy sitten tohtorilta. Minä en ole tohtori.

Tällä kertaa tuntuivat Lajevskista kaikkein vastenmielisimmiltä Nadeshda Feodorovnassa hänen valkoinen avoin kaulansa ja hiuskiharat niskassa, ja hän muisti, että Anna Kareninaa, kun hänen rakkautensa miestänsä kohtaan kylmeni, eivät miellyttäneet hänen korvansa, ja ajatteli: "Kuinka oikein se on! Kuinka oikein!" Tuntien heikkoutta sekä päässään tyhjyyttä hän meni työhuoneeseensa, kävi sohvalle pitkäkseen ja peitti kasvonsa nenäliinalla, etteivät kärpäset pääsisi tekemään kiusaa. Velton unteloja ajatuksia aina yhdestä ja samasta asiasta liikkui hänen aivoissaan kuin pitkä kuormajono sateisena syysiltana, ja hän vaipui alakuloiseen unenhouraukseen. Hän tunsi olevansa syyllinen Nadeshda Feodorovnan ja tämän miehen edessä, jopa siihenkin, että viimemainittu oli kuollut. Hän tunsi olevansa syyllinen oman elämänsä edessä, jonka oli turmellut, korkeiden aatteiden, tietojen ja työn maailman edessä, ja tämä ihmeellinen maailma tuntui hänestä mahdolliselta ja olemassa olevalta, ei täällä rannikolla, missä nälkäiset turkkilaiset ja laiskat abhasialaiset kuljeskelevat, vaan siellä, pohjolassa, missä ovat ooppera, teatterit, sanomalehdet ja kaikki henkisen työn muodot. Rehellinen, viisas, ylevä ja puhdas saattaa olla ainoasti siellä, ei täällä. Hän syytti itseään siitä, ettei hänellä ollut ihanteita eikä elämää johtavaa aatetta, vaikka nyt hämärästi tajusi, mitä se merkitsi. Kaksi vuotta takaperin, kun hän oli rakastunut Nadeshda Feodorovnaan, hänestä tuntui, että heti kun hän on päässyt yhdyselämään Nadeshda Feodorovnan kanssa ja he ovat matkustaneet Kaukaasiaan, niin hän on pelastettu alennuksesta ja elämän tyhjyydestä; samaten hän nytkin oli varma, ettei muuta tarvita kuin että hän hylkää Nadeshda Feodorovnan ja lähtee Pietariin, niin hän saa kaikki, mitä kaipaa.

– Pakoon! – murahti hän, nousten istualleen ja pureksien kynsiään. – Pakoon!

Hänen mielikuvituksensa hahmotteli, kuinka hän astuu laivaan ja sitten syö aamiaista, juo kylmää olutta, puhelee laivan kannella naisten kanssa, sitten Sevastopolissa nousee junaan ja antaa huhkia. Terve, vapaus! Asemat vilahtavat ohi toinen toisensa jälkeen, ilma käy yhä kylmemmäksi ja kalseammaksi, jo näkyy koivuja ja kuusia, tuossa jo Kursk ja Moskova… Ravintoloissa kaalikeittoa, lampaanlihaa ja puuroa, samminlihaa, olutta, sanalla sanoen – ei enää aasialaista raakalaisuutta, vaan Venäjä, todellinen Venäjä. Matkustajat junassa puhuvat kaupasta, uusista laulajista, ranskalaisvenäläisistä ystävyyssuhteista; kaikkialla on jo tunnettavissa virkeä, älykäs, reipas sivistyselämä… Pikemmin, pikemmin! Jopa ollaan vihdoin Nevskillä, Isolla Morskajalla, tuossa on Kovnon solakatukin, missä hän muinoin asui ylioppilaitten kanssa yhdessä, tuossa tuttu harmaja taivas, tihkusade, märät ajurit…

– Ivan Andreitsh! – kutsui joku viereisestä huoneesta. – Oletteko kotona?

– Täällä olen, – vastasi Lajevski. – Mitä tahdotte?

– Täällä olisi asiapapereita!

Lajevski nousi vastahakoisesti, tunsi päätänsä huimaavan ja lähti haukottaen ja tohveleillaan laahustaen viereiseen huoneeseen. Siellä seisoi kadulla avonaisen ikkunan edessä eräs hänen nuoria virkatovereitaan ja levitteli ikkunalaudalle virkakirjeitä.

– Kohtsillään, ystäväiseni, – sanoi Lajevski suopeasti ja lähti etsimään musteastiaa; lähestyttyään jälleen ikkunaa hän lukematta allekirjoitti paperit ja virkkoi:

– Kyllä on kuuma!

– Kuuma on. Tuletteko tänään?

– Tuskinpa… En ole oikein terve. Sanokaa, ystävä hyvä, Sheshkovskille, että puolisen jäljestä pistäydyn hänen luonaan…

Virkamies lähti pois. Lajevski kävi jälleen sohvalle pitkäkseen ja alkoi miettiä.

Siis on tarkoin punnittava kaikki asianhaarat ja harkittava… Ennenkuin lähden täältä, on minun suoritettava velkani. Olen velkaa noin kaksituhatta ruplaa. Rahaa minulla ei ole… Se tietysti ei ole tärkeää: osan suoritan jo nyt miten kuten, osan lähetän sitten Pietarista… Tärkeintä on Nadeshda Feodorovna… Ihan ensiksi täytyy saada meidän välimme selviksi… Niin.

Tovin kuluttua hän aprikoi: eikö olisi parasta lähteä Samoilenkon kanssa neuvottelemaan?

"Voisi tuota lähteä", ajatteli hän, "mutta mitä siitä on hyötyä? Rupean taas syyttä suotta puhumaan hänelle naiskammiosta, naisista ja siitä, mikä on kunniallista, mikä ei. Onko, lempo soikoon, paikallaan puhua kunniallisuudesta tai epäkunniallisuudesta, jos on kysymyksessä saada mahdollisimman pian pelastetuksi oma elämäni, jos menehdyn tässä hemmetin orjuudessa ja teen lopun itsestäni?.. Täytyyhän vihdoinkin ymmärtää, että tämmöisen elämän jatkaminen kuin minun on halpamaista ja julmaa, jonka rinnalla kaikki muu on vähäpätöistä ja arvotonta. Pakoon!" mutisi hän, nousten istualleen. "Pakoon!"

Autio merenranta, hellittämätön kuumuus, yksitoikkoiset, punasinervät, autereiset vuoret, aina yhtäläiset ja synkät, ikävystyttivät häntä ja tuntuivat uuvuttavan hänet uneen ja unholaan. Saattaa olla, että hän on hyvin järkevä, lahjakas ja erinomaisen rehellinen; saattaa olla, että jolleivät häntä joka puolelta olisi ympäröineet meri ja vuoret, hänestä olisi voinut sukeutua joku erinomainen toimihenkilö kunnalliselämän alalla, valtiomies, puhuja, sanomakirjailija, aatteiden esitaistelija. Kenpä tietää! Näin ollen, eikö ole järjetöntä kiistellä siitä, onko kunniallista vai epäkunniallista, jos lahjakas ja hyödyllinen ihminen, esimerkiksi soittotaituri tai taidemaalari, karatakseen vankeudesta, rikkoo seinän ja pettää vartijansa? Semmoisen ihmisen asemassa kaikki on kunniallista.

Kello kaksi Lajevski ja Nadeshda Feodorovna istuutuivat syömään päivällistä. Palvelijan tuotua pöytään riisikeittoa tomaattien kanssa, sanoi Lajevski:

– Joka päivä aina samaa. Miksi ei keitetä kaalisoppaa?

– Ei ole kaalia.

– Kummallista. Samoilenkolla keittävät kaalisoppaa, ja Maria Konstantinovnalla keitetään kaalia. En tiedä, minkä tähden minun yksistään on aina syötävä tätä imelää sotkua. Eihän käy laatuun sillä tavalla, kyyhkyseni.

Kuten aviopuolisojen suuren suurella enemmistöllä ei Lajevskilla ja Nadeshda Feodorovnalla aikaisemmin saatu yhtäkään päivällistä syödyksi ilman oikkuja ja kinastelua, muita siitä pitäen, kun Lajevski oli päättänyt, ettei hän enää rakasta, koetti hän kaikessa antaa Nadeshda Feodorovnalle myöten, puhutteli häntä suopeasti ja kohteliaasti, hymyili, nimitti kyyhkysekseen.

– Tällä liemellä on lakritsan maku, – sanoi hän naurahtaen, hän koetti väkisinkin näyttää ystävälliseltä, mutta ei voinut, ja lausui: – Meillä ei kukaan pidä taloudesta huolta… Jos sinä tosiaankin olet niin sairas tai lukemisesi sinua estää, niin otan minä hoitaakseni keittiöpuolta.

Ennen Nadeshda Feodorovna olisi hänelle vastannut: "ota vaan", tai: "tahdot näköjään tehdä minusta piian", mutta nyt hän vain arasti katsahti Lajevskiin ja punastui.

– No, kuinka jaksat tänään? – kysyi Lajevski ystävällisesti.

– Eipä valittamista. Tunnen vain itseäni raukaisevan.

– Täytyy pitää vaaria terveydestään, kyyhkyseni. Minä suorastaan pelkään puolestasi.

Nadeshda Feodorovnalla oli jokin tauti. Samoilenko sanoi hänellä olevan vuorottelevan kuumetaudin ja määräsi hänelle kiniiniä; sen sijaan toinen lääkäri, Ustimovitsh, pitkäkasvuinen, laihahko, ihmisiä karttava mies, joka päivällä istui kotonaan, mutta iltaisin käveli hiljakseen yskien pitkin rantakatua, kädet selän takana ja kävelykeppi sojottaen pitkin selkää, väitti hänellä olevan naistentaudin ja määräsi kylmiä kääreitä. Siihen aikaan, jolloin Lajevski vielä rakasti, herätti Nadeshda Feodorovnan tauti hänessä sääliä ja pelkoa, mutta nyt hän tuossa taudissakin huomasi valhetta. Kellervät, uneliaat kasvot, veltto katse ja haukottelut, jotka seurasivat Nadeshda Feodorovnan vilutaudinkohtauksia, ynnä se, että hän taudinpuuskan aikana maatessaan piti yllään matkapeitettä ja oli enemmän pojan kuin naisen näköinen, ja että hänen huoneessaan oli tukahuttava ilma ja omituisen vastenmielinen haju – kaikki tämä oli Lajevskin mielestä omiaan hälventämään onnenkuvitelmaa, samalla kun se oli voimakas vastalause rakkautta ja avioliittoa vastaan.

Toisena ruokalajina hänelle tarjottiin pinaattia ja koviksi keitettyjä munia, mutta Nadeshda Feodorovnalle, kuten ainakin sairaalle, marjahyytelöä ja maitoa. Kun Nadeshda Feodorovna huolestuneen näköisenä ensin kosketti lusikalla hyytelöä ja sitten ryhtyi sitä laiskasti syömään, ryypäten maitoa päälle, joutui Lajevski kuullessaan kulahduksia hänen kurkussaan semmoisen vihan valtaan, että hänellä ihan alkoi pää syhyä. Hän myönsi kyllä, että tuommoinen tunne olisi koiraakin vastaan loukkaava, mutta ei kiukustunut itseensä, vaan Nadeshda Feodorovnaan siitä, että tämä herätti hänessä sen tunteen, ja ymmärsi nyt, miksi rakastajat toisinaan surmaavat rakastettunsa. Itse hän ei aikonut murhata, mutta valamiesoikeuden jäsenenä hän olisi julistanut murhamiehen syytteestä vapaaksi.

– Kiitos, kyyhkyseni, – sanoi hän päivälliseltä noustua ja suuteli Nadeshda Feodorovnaa otsaan.

Tultuaan työhuoneeseen hän asteli noin viisi minuuttia nurkasta nurkkaan, katseli syrjäkulmin saappaitaan, istui sitten sohvaan ja jupisi:

– Pakoon, pakoon! Välit selviksi ja pakoon!

Hän kävi pitkäkseen sohvalle, ja hänelle muistui taas, että hän kenties oli aiheuttanut Nadeshda Feodorovnan miehen kuoleman.

– Syyttää ihmistä siitä, että hän on rakastunut tahi lakannut rakastamasta, on typerää, – uskotteli hän itselleen ja koukisti pitkällään ollen säärensä saadakseen saappaat vedetyiksi jalkaan. – Rakkaus ja viha eivät ole meidän käskettävissämme. Mitä taas tulee aviomieheen, niin kenties minä välillisesti olenkin ollut yhtenä syynä hänen kuolemaansa, mutta toiseksi, olenko minä sittenkään syypää siihen, että rakastuin hänen vaimoonsa ja vaimo minuun?

Sitten hän nousi, otti lakkinsa ja läksi virkatoverinsa Sheshkovskin luo. Sinne kokoontui joka päivä virkamiehiä pelaamaan vistiä ja juomaan kylmää olutta.

"Epäröimiselläni minä muistutan Hamletia", ajatteli Lajevski matkalla.

"Kuinka kohdalleen Shakespeare on osannut!"