Kitabı oku: «Kaksintaistelu», sayfa 2

III

Haihduttaakseen ikävää ja suopeasti suhtautuen vasta saapuneiden sekä perheettömien tulokasten tukalaan tilaan, näillä kun ei ollut missä syödä päivällistä – kaupungissa ei näet ollut ravintolaa – tohtori Samoilenko ylläpiti kotonaan jonkinlaista yhteistä päivällispöytää. Nyt puheenaolevaan aikaan hänellä oli vain kaksi ruokavierasta: nuori eläintieteilijä von Coren, joka oli kesällä saapunut Mustalle merelle tutkimaan meduusojen sikiökehitystä, ja diakoni Pobedov, joka oli äskettäin päässyt pappisseminaarista ja määrätty tähän pikkukaupunkiin toimittamaan terveyttänsä hoitamaan matkustaneen vanhan apupapin virkaa. He maksoivat kumpikin kaksitoista ruplaa kuussa päivällisestä ja illallisesta, ja Samoilenko oli vaatinut heitä kunniasanallaan lupaamaan, että he täsmälleen kello kaksi saapuisivat päivälliselle.

Ensimmäisenä saapui tavallisesti von Coren. Hän istuutui äänetönnä vierashuoneeseen ja ottaen pöydältä albumin ryhtyi tarkkaavaisesti katselemaan himmentyneitä valokuvia, jotka esittivät joitakin tuntemattomia mieshenkilöitä, yllään leveät housut ja päässä silkkihatut, sekä myssypäisiä naisia, joilla oli pönkkähameet; vain muutamat näistä Samoilenko muisti nimeltä, mutta niistä, jotka hän oli unohtanut, hän virkkoi huoahtaen: "Erinomainen, tuiki viisas mies!" Lopetettuaan albumin tarkastelun von Coren otti hyllyltä pistoolin ja puristaen kiinni vasemman silmänsä tähtäsi hyvän aikaa ruhtinas Vorontsovin muotokuvaan tahi katseli kuvastimesta tummanvereviä kasvojaan, leveää otsaansa ja mustaa, kähärää neekeritukkaansa ja himmeästä, suurikukkaisesta, persialaista mattoa muistuttavasta pumpulikankaasta tehtyä paitaansa ja leveää nahkavyötään, joka hänellä oli liivien asemesta. Itsensä tarkasteleminen tuotti hänelle miltei suurempaa mielihyvää kuin valokuvien tai kallishelaisen pistoolin katseleminen. Hän oli hyvin tyytyväinen sekä kasvoihinsa että huolellisesti kerittyyn partaansa ja leveihin hartioihinsa, jotka olivat ilmeisenä todistuksena hyvästä terveydestä ja vankasta ruumiinrakenteesta. Samoin hän oli tyytyväinen keikarimaiseen pukuunsa, alkaen kaulaliinasta, joka oli paidan väriin mukautuvasti valittu, keltaisiin kenkiinsä asti. Sillä välin, kun hän katseli albumia ja seisoi kuvastimen edessä, pidettiin keittiössä ja sen eteen aukeavassa porstuassa kovaa mekastusta ja kiirettä; siellä näet itse Samoilenko, takitta ja liiveittä, rinta avoinna, ärtyisenä ja hikeä valuen touhusi pöytien ääressä valmistaen salaattia tahi jotakin kastiketta, tahi lihaa, kurkkuja ja sipulia erästä suosittua okroshka-nimistä ruokalajia varten, ja sitä tehdessään hän sinkautteli mulkoilevia katseita avustavaan sotamiespalvelijaan, väliin taas huitaisi tätä kohden milloin veitsellä, milloin kauhalla.

– Etikka tänne! – komensi hän, – tahi ei etikkaa, vaan ruokaöljyä! – tiuskasi hän, polkien jalkaa. – No, minne sinä katosit, mölhö?

– Lähdin noutamaan voita, teidän ylhäisyytenne, – vastasi hätääntyneesti palvelija särkyneellä tenoriäänellä.

– Pian nyt! voi on kaapissa! Ja sano Darjalle, että hän lisää kurkkupönttöön tilliä! Tilliä! Peitä hapankerma-astia, etteivät kärpäset mene sinne, tolvana!

Ja tuntui kuin koko talo olisi ollut täynnä hänen huutonsa pauhua. Noin kymmentä tai viittätoista minuuttia ennen kello kahta saapui diakoni, nuori kahdenkolmatta ikäinen mies, laihahko, parraton, viikset vasta hieman oraalla. Astuessaan vierashuoneeseen hän teki pyhimyskuvaa kohden kääntyen ristinmerkin ja ojensi hymyillen von Corenille kättä.

– Päivää, – virkkoi eläintieteilijä kylmästi. – Missä olette ollut?

– Rantalaiturilla merihärkiä onkimassa.

– Tietysti, missäs… Teidän, diakoni, näyttää olevan mahdoton koskaan ryhtyä vakavampaan työhön.

– Kuinka niin? Eihän työ ole karhu, jotta metsään pakenisi, – vastasi diakoni hymyillen ja työnsi kätensä syvälle valkoisen pappisviittansa taskuihin.

– Selkään sietäisitte saada! – huokasi eläintieteilijä.

Kului vielä noin neljännestunti, mutta syömään ei kutsuttu, kuului vain, kuinka sotamies juosta paukutteli porstuasta keittiöön ja taas takaisin, koluten saappaillaan, ja Samoilenko huusi:

– Älä sinne tuppaa! Pane pöydälle! Pese ensin! Nälissään diakoni ja von Coren alkoivat kengänkoroillaan jyskyttää lattiaa, siten ilmaisten kärsimättömyyttään, kuten toisen rivin yleisö teatterissa. Viimein avattiin ovi, ja sotamiespalvelija ilmoitti peräti väsyneenä: "Saisi tulla ruualle." Ruokasalissa he kohtasivat Samoilenkon, keittiön kuumuudesta naama punaisena; hän katsoi heihin tuimasti ja nostaen kauhun ilme kasvoillaan kannen liemimaljasta pani heille kummallekin lautasellisen keittoa, ja vasta sitten, kun hän oli varmistunut siitä, että he söivät hyvällä halulla ja että ruoka heille maistui, päästi hän helpotuksen huokauksen ja istui syvään nojatuoliinsa. Hänen ilmeensä lieveni ja hän kaatoi itselleen hitaasti ryypyn viinaa ja lausui:

– Nuoren polven terveydeksi!

Lajevskin kanssa tapahtuneen keskustelun jälkeen Samoilenko oli koko ajan aamusta puolipäivään asti, vaikka olikin erittäin hyvällä tuulella, tuntenut sielunsa syvyydessä jonkinlaista painostusta. Hänen oli sääli Lajevskia ja halutti auttaa häntä. Otettuaan liemiruuan alle ryypyn hän huokasi ja sanoi:

– Tapasin tänään Vanja Lajevskin. Raskasta on miehen elämä. Aineellinen puoli ei ole kehuttava, mutta pahempaa on, että hän henkisesti on aivan masentunut. Sääli sitä poikaa!

– Minun vain ei ole häntä sääli! – sanoi von Coren. – Jos tuo miellyttävä mies olisi hukkumaisillaan, niin minä vielä kepillä sysäisin: huku, veikkonen, huku…

– Ei ole totta. Sitä et sinä tekisi.

– Mistä sen päätät? – kysyi eläintieteilijä olkapäitään kohauttaen. – Kykenen minä tekemään hyväntyön siinä missä toinenkin.

– Ihmisen hukuttaminen, sekö olisi hyvätyö? – virkkoi diakoni naurahtaen.

– Ainakin silloin, kun on puhe Lajevskista.

– Liemestä puuttuu jotakin, – lausui Samoilenko, kääntääkseen puheen toiselle tolalle.

– Lajevski on ehdottomasti vahingollinen ja yhteiskunnalle yhtä vaarallinen kuin koleeramikroobi, – jatkoi von Coren. – Kelpo työn tekee, ken hänet hukuttaa.

– Ei ole sinulle kunniaksi, että puhut lähimmäisestäsi tuolla tavalla.

Sanoppa, miksi sinä häntä vihaat?

– Älä puhu, tohtori, joutavia. Tietysti olisi järjetöntä vihata ja halveksia mikroobia, mutta pitää kaiken uhalla lähimmäisenään ketä hyvänsä ilman erotusta on samaa kuin olla kokonaan harkitsematta, kieltäytyä oikeudenmukaisesti suhtautumasta ihmisiin, sanalla sanoen – pestä kätensä. Minä pidän Lajevskia heittiönä, sitä en salaa, ja kohtelen häntä kuten heittiötä, täysin tunnollisesti: sinä pidät häntä lähimmäisenäsi, no – suutele siis häntä; pidät lähimmäisenä, mikä tietää, että kohtelet häntä samalla tavalla kuin minua ja diakonia, se on – et niin etkä näin. Sinä olet yhtä piittaamaton kaikkia kohtaan.

– Että voikin sanoa ihmistä heittiöksi! – murahti Samoilenko ja rypisti inhoa ilmaisten kulmiaan. – Se on siinä määrin epähienoa, etten osaa sanoakaan!

– Ihmisiä arvostellaan heidän tekojensa mukaan, – pitkitti von Coren. – Päättäkää te, diakoni… Puhun, diakoni, nyt teille. Herra Lajevskin toiminta on levitetty julkisesti eteenne kuin pitkä kiinalainen asiakirja, ja te voitte lukea sen alusta loppuun. Mitä hän on tehnyt niiden kahden vuoden aikana, jotka hän on oleskellut täällä? Ensiksi hän on opettanut kaupungin asukkaat pelaamaan vistiä. Kaksi vuotta takaperin se peli oli täällä tuntematon; nyt sitä pelaavat aamusta myöhään yöhön kaikki, yksin naiset ja keskenkasvuiset nuorukaisetkin. Toiseksi hän on opettanut seudun asukkaat juomaan olutta, mikä myöskin oli tuntematonta täällä; häntä saavat asukkaat kiittää siitä, että heillä on tietoja eri viinalajeista, ja nyt he osaavat silmät ummessa erottaa Koshelevin viinan Smirnovin n: o 21:stä. Kolmanneksi, ennen täällä pidettiin yhteyttä toisten miesten vaimojen kanssa salaa, samoista syistä kuin varkaatkin harjoittavat ammattiaan salassa eikä julkisesti; huorintekoa pidettiin jonakin semmoisena, mitä hävettiin tuoda julkisesti näytteille; mutta Lajevski esiintyi tässäkin suhteessa uranuurtajana: hän viettää yhdyselämää toisen miehen vaimon kanssa julkisesti. Neljänneksi…

Von Coren söi sukkelasti loppuun keiton ja ojensi lautasen palvelijalle.

– Minä pääsin Lajevskista selville jo tuttavuutemme ensi kuukautena, – jatkoi hän, kääntyen diakonin puoleen. – Me saavuimme tänne yksiin aikoihin. Hänen kaltaisensa ihmiset pitävät hyvin paljon ystävyydestä, läheisestä tuttavuudesta, lujasta yhteisyydentunteesta ja sen semmoisesta, sillä he tarvitsevat aina tovereita kortti-iltoihinsa ja juominkeihinsa; lisäksi he ovat hyvin lavertelevia, ja heillä pitää siis olla kuulijoita. Me tulimme keskenämme ystäviksi, toisin sanoen, hän juoksi luonani joka päivä, esti minua työskentelemästä ja lateli minulle jalkavaimoaan koskevia salaisuuksia. Jo alusta pitäen hämmästyin hänen tavatonta valheellisuuttaan, joka minua suorastaan tympäisi. Ystävänä minä häntä nuhtelin siitä, että hän joi paljon, eli yli varojensa ja teki velkaa, että hän kulutti aikaansa toimettomuudessa, ei viitsinyt lueskella, oli epäsivistynyt ja vähätietoinen – ja vastaukseksi kaikkiin moitteisiini hän katkerasti hymyili, huokasi ja lausui: "Minä olen kovaosainen, liika ihminen", tahi: "Mitäpähän voi vaatia meiltä, maaorjuuden jätteiltä?" tahi "Me huononemme suvustamme…" Taikka hän alkoi ladella pitkää sekasotkua Oneginista, Petshorinista, Byronin Cainista, Dasarovista, joista sanoi: "He ovat meidän isiämme lihan ja hengen puolesta." Ymmärrettävä siis muka niin, ettei ole hänen vikansa, jos virkakirjeet ovat viikkomääriä aukaisematta, jos hän itse juo ja juottaa muita, vaan syynä siihen ovat Onegin, Petshorin ja Turgenjev, joka on ensimmäisenä kuvannut nuo kovaosaiset ja liiat ihmiset. Syy hänen tavattomaan irstaisuuteensa ja turmelukseensa ei nähkääs ole hänessä itsessään, vaan jossakin ulkopuolella häntä, avaruudessa. Ja paitsi sitä – sukkela temppu! – irstainen, valheellinen ja viheliäinen ei ole yksistään hän, vaan me… "me kahdeksankymmen-luvun ihmiset", "me, maaorjuuden veltot, hermostuneet sikiöt", "me sivistyksen silpomat"… Sanalla sanoen, meidän tulee ymmärtää, että sellainen suuri mies kuin Lajevski on lankeemuksessaankin suuri, että hänen irstaisuutensa, sivistymättömyytensä ja epäsiisteytensä ovat katsottavat välttämättömyyden pyhittämäksi luonnonhistorialliseksi ilmiöksi, että syy siihen on haettava yliluonnollisissa maailman voimissa ja että Lajevskin eteen on ripustettava pyhimyslamppu, koska hän on ajan ja sen tuulahdusten, perinnöllisyyden ynnä muun sellaisen kohtalokas uhri. Kaikki virkamiehet ja naiset, jotka kuuntelivat hänen puheluaan, päästivät senkin seitsemän oh ja ah, mutta minä en hyvään aikaan voinut käsittää, olinko tekemisissä kyynikon vai ovelan veijarin kanssa. Sellaiset ihmiset kuin hän, näöltään älykkäät, jonkun verran kasvatusta saaneet ja omasta jalosukuisuudestaan suurta ääntä pitäväiset, osaavat teeskennellä olevansa syvällisiä luonteita.

– Pidä jo suusi! – kivahti Samoilenko. – Minä en salli, että läsnäollessani puhutaan pahaa mitä jalomielisimmästä miehestä.

– Älä keskeytä, Aleksander Daviditsh, – lausui von Coren kylmästi. – Minä lopetan kohta. Lajevski on joltisenkin yksinkertainen elimistö. Hänen siveellinen rakenteensa on seuraava: aamulla tohvelit, kylpy ja kahvi, sitten päivälliseen asti tohvelit, liikunto ja puhelu, kello kaksi tohvelit, päivällinen ja viini, kello viisi kylpy, tee ja viini, sen jälkeen visti ja valehteleminen, kello kymmenen illallinen ja viini, jälkeen puolenyön uni ja la femme. Koko hänen olemassaolonsa sisältyy tähän suppeaan ohjelmaan, kuten muna sisältyy kuoreen; joko hän kävelee tai istuu, on suuttunut, kirjoittaa tai iloitsee, kaiken tarkoituksena on viini, kortit, tohvelit ja nainen. Naisella on hänen elämässään ratkaiseva, kaikki voittava merkitys. Hän on itse kertonut jo kolmentoista vuoden ikäisenä olleensa rakastunut; yliopiston toisella kurssilla ollessaan hän eli naisen kanssa, jonka vaikutus häneen oli terveellinen ja jota hänen on kiittäminen musikaalisesta sivistyksestään. Toisella kurssilla ollessaan hän osti porttolasta vapaaksi yleisen naisen, korotti hänet omalle tasolleen ja otti hänet rakastajattarekseen, mutta elettyään hänen kanssaan puoli vuotta naikkonen karkasi emäntänsä luo takaisin, tuottaen miesparalle melkoista sydämensurua. Vieläpä hän kärsi siitä niin, että hänen täytyi erota yliopistosta ja viettää kaksi vuotta toimetonna kotona. Se oli kuitenkin hänelle hyväksi. Siellä hän joutui väleihin erään leskivaimon kanssa, joka kehoitti häntä luopumaan lainopillisesta tiedekunnasta ja siirtymään kielitieteelliseen, kuten hän tekikin. Päätettyään kurssin hän kiihkeästi rakastui nykyiseen … miksi häntä sanoisi? … naituun naiseensa, jonka kanssa hänen oli pakko paeta tänne Kaukaasiaan ihanteiden hakuun… Huomenna, ellei jo tänään, hän kylmenee tällekin naiselle ja pakenee takaisin Pietariin, tietenkin taas ajaen takaa ihanteita.

– Mistä sinä sen tiedät? – tiuskaisi Samoilenko, katsahtaen vihaisesti eläintieteilijään. – Söisit nyt vain.

Tuotiin keitettyjä mugtl-kaloja puolalaisen kastikkeen kera. Samoilenko pani kummankin ruokavieraansa lautaselle kokonaisen kalan ja kaatoi päälle kastiketta. Äänettömyyttä kesti parisen minuuttia.

– Naisella on tähdellinen osa jokaisen ihmisen elämässä, – sanoi diakoni. – Sille ei voi mitään.

– Kyllä niin, mutta missä määrin? Jokaisella meistä on nainen – äiti, sisar, vaimo tahi ystävätär, mutta Lajevskilla on nainen kaikki kaikessa eikä kumminkaan muuta kuin rakastajatar. Nainen eli yhteisolo hänen kanssaan on hänen elämänsä onni ja päämäärä; hän on iloinen, surullinen, ikävissään, pettynyt naisen tähden; jos hän on kyllästynyt elämään, on syynä nainen; jos uusi elämä näytti sarastavan tai hän keksi ihanteita, oli siinäkin aina mukana nainen… Häntä miellyttävät ainoastaan sellaiset teokset tai kuvat, joissa on nainen… Hänestä meidän aikakautemme on paha ja huonompi kuin neli- ja kuusikymmenluvun vuodet ainoastaan sentähden, että me emme kykene antautumaan, itsemme unhottaen, rakkauden lumoihin ja intohimoihin. Näillä hekumoitsijoilla lienee aivoissa jokin erikoinen solukasvain, joka puristaa aivoja ja hallitsee koko henkistä toimintaa. Tarkatkaapa Lajevskia, kun hän istuu jossakin seurassa. Huomatkaa: ottaessanne hänen läsnäollessaan puheeksi jonkin yleisen kysymyksen, esimerkiksi solun tahi vaiston, hän istuu syrjässä, on vaiti eikä kuuntele; hän on väsyneen, onnettoman näköinen, mikään ei herätä hänen mielenkiintoaan, kaikki on typerää ja mitätöntä, mutta annas olla, että tulee puhe koiraista ja naaraista, siitä esimerkiksi, että hämähäkeillä naaras hedelmöitymisen jälkeen syö koiraksen, niin oitis hänen silmänsä leimahtavat uteliaisuudesta, kasvot kirkastuvat, ja mies aivan kuin elpyy. Kaikki hänen ajatuksensa, miten jaloja, yleviä tai joutavia ne lienevätkin, keskittyvät aina samaan pisteeseen. Jos kävelet hänen kanssaan kadulla ja kohtaat esimerkiksi aasin… – "Sanokaa, olkaa niin hyvä, – kysyy hän, – mikä on seuraus, jos aasintamman astuttaa kamelilla?" Entä unet sitten! Onko hän kertonut teille unistaan? Ne vasta ovat mainioita! Milloin hän näkee unta, että hänet naitettiin kuussa, milloin taas sattuu, että hänet kutsutaan poliisikamariin ja käsketään ottamaan kitara elämänkumppanikseen…

Diakoni päästi raikuvan naurun; Samoilenko rypisti kulmiaan ja pinnisti vihaisesti naamaansa pysyäkseen totisena, mutta ei jaksanut pidättäytyä ja remahti kohti kurkkua nauramaan.

– Valehtelet alusta loppuun! – sanoi hän pyyhkien kyyneliään. – Totisesti sinä valehtelet!

IV

Diakoni oli varsin herkkä nauramaan ja nauroi vaikka kuinka mitättömälle asialle, niin että sai pistoksen ja oli nikahtua. Näytti kuin hän olisi rakastanut ihmisseuraa vain sen vuoksi, että ihmisillä on naurettavia puolia ja että heille sopii antaa lystikkäitä nimiä. Samoilenkon hän risti juoksijahämähäkiksi ja hänen sotamiesapurinsa rääkysorsaksi, ja kerran, kun von Coren Lajevskista ja Nadeshda Feodorovnasta puhuessaan sanoi heitä koira-apinoiksi, oli hän ihastuksesta ihan haltioissaan… Hän kiinnitti ahnaasti katseensa toisen kasvoihin, kuunteli silmää rävähyttämättä, ja ilmeistä oli, kuinka nauru täytti hänen silmänsä ja kasvot jännittyivät hänen odottaessaan, milloin saisi remahtaa valloilleen ja nauraa läkähtyäkseen.

– Hän on irstainen ja läpeensä turmeltunut olento, – jatkoi eläintieteilijä, ja diakoni, toivoen kuulevansa naurettavia sanoja, kiinnitti katseensa hänen kasvoihinsa. – Tapaa harvoin sellaista raukkamaisuutta: ruumiiltaan hän on hontelo, kivuloinen ja vanha, ja älyltään hän ei missään suhteessa ole paksua kauppiaanmuijaa kummempi, joka ei muuta tee kuin syö, juo, makaa höyhenpatjalla ja armastelee renkiään.

Diakoni purskahti jälleen nauramaan.

– Älkää naurako, diakoni, – sanoi von Coren, – se on perältäkin typerää. Minä en olisi kiinnittänyt huomiota hänen mitättömyyteensä, – lisäsi hän, ensin odotettuaan diakonin naurun lakkaamista, – olisin sivuuttanut hänet kokonaan, ellei hän olisi niin vahingollinen ja vaarallinen. Hänen vahingollisuutensa ilmenee etupäässä siinä, että hänellä on naismaailmassa menestystä ja hän siis uhkaa lahjoittaa maailmalle jälkeläisiä, tusinan verran Lajevskeja, yhtä kivuloisia ja turmeltuneita kuin hän itsekin. Toiseksi hän on mitä suurimmassa määrässä tartuntaa levittävä. Vististä ja oluesta olen teille jo puhunut. Vuoden parin perästä se pääsee vallalle koko Kaukaasian rannikolla. Tiedättehän, kuinka kansan suuri enemmistö, olletikin sen keskikerros, luottaa sivistykseen, yliopisto-arvoihin ja kirjalliseen kieleen. Tehköön hän minkä konnuuden tahansa, kaikki uskovat, että se on hyvää, että sen täytyy niin ollakin, koska hän on sivistynyt, vapaamielinen ja yliopistossa opiskellut. Lisäksi hän on kovaosainen, liika ihminen, heikkohermoinen, ajan uhri, mikä tietysti merkitsee, että hänelle on kaikki luvallista. Hän on miellyttävä, herttainen mies, suhtautuu niin suopeasti ihmisten heikkouksiin; hän on puhelias, myötätuntoinen, sopuisa, ylpeydestä vapaa, hänen kanssaan voi ryypätä, puhella rivouksia, hieman juoruillakin… Yhteinen kansa, joka uskonnon ja siveyden asioissa aina on taipuvainen ihmisjumaloimiseen, suosii enimmin niitä pikkujumalia, joilla on samanlaisia heikkouksia kuin sillä itsellään. Päättäkää siis itse, kuinka laaja ala hänellä on levitellä tartuntaansa! Lisäksi hän on jommoinenkin näyttelijä ja sukkela teeskentelijä ja osaa mainiosti kutkutella ihmisten heikkoja puolia. Ottakaapa hänen konstinsa ja temppunsa, esimerkiksi kuinka hän puhuu sivistyksestä. Hän ei ole saanut oikean sivistyksen hajuakaan, mutta kuulkaapa, kuinka hän julistaa: – "Sivistys on meidät kokonaan tärvellyt! Kuinka kadehdinkaan villikansoja, noita luonnonlapsia, jotka eivät sivistyksestä tiedä mitään!" On näet ymmärrettävä, että hän ennenmuinoin on koko sydämestään harrastanut sivistystä, palvellut sitä, omaksunut sen perinpohjin, mutta se on muka uuvuttanut hänet, tuottanut hänelle pettymystä ja tuskaa; hän nähkääs on Faust, toinen Tolstoi… Schopenhaueria ja Spenceriä hän kohtelee yliolkaisesti kuin koulupoikia ja taputtaa heitä isällisesti olalle: mitä nyt muka Spencer? Tietysti hän ei ole lukenutkaan Spenceriä, mutta kuinka somaa sentään, kun hän kevyeen, huolimattoman ivalliseen tapaansa puhuu naikkosestaan: – "Hän on lukenut Spenceriä!" Ja ihmiset kuuntelevat häntä, eikä kukaan huoli ymmärtää, että semmoinen puoskari kuin hän ei ole oikeutettu suutelemaan Spencerin kengänpohjia, saati tuohon tapaan puhumaan Spenceristä. Penkomaan sivistyksen juuria, repostelemaan auktoriteetteja, kukistamaan alttareja, heittämään niihin lokaa ja narrimaisesti vilkuilemaan, vain puolustaakseen ja peittääkseen omaa kehnouttaan ja siveellistä vajavaisuuttaan – semmoiseen kykenee vain äärimmäisen itserakas, halpamainen ja katala elukka.

– Minä en käsitä, Kolja, mitä sinä hänestä oikein tahdot, – virkkoi Samoilenko ja silmäili eläintieteilijää, ei enää vihaisesti, vaan syyllisyyttä tuntien. – Hän on samanlainen ihminen kuin kaikki muut. Tietysti hänellä on heikkoutensa, mutta hän on kumminkin nykyajan aatteiden tasalla, hoitaa virkaansa, tuottaa hyötyä isänmaalle… Kymmenen vuotta takaperin palveli täällä asioitsijana muuan vanha ukko, ylen viisas mies… Niin, hänellä oli tapana sanoa…

– Turhaa puhetta! – keskeytti eläintieteilijä. – Sinä sanot, että hän hoitaa virkaansa. Mutta kuinka hän sitä hoitaa? Ovatko tavat sen kautta, että hän tuli tänne, muuttuneet yhtään paremmiksi, virkamiehet yhtään säntillisemmiksi ja kohteliaammiksi? Päinvastoin, yliopistosivistyksen saaneen miehen arvovallalla hän on vain antanut kannatuksensa heidän irstaisuudelleen. Säntillinen hän on vain kuukauden kahdentenakymmenentenä päivänä, jolloin hän saa palkkansa, kaikkina muina päivinä hän vain tassuttaa tohvelit jalassa kotonaan ja koettaa olla sen näköinen, kuin tekisi Venäjän hallitukselle suurenkin hyväntyön sillä, että oleksii Kaukaasiassa. Ei, Aleksander Daviditsh, älä sinä häntä puolusta. Sinä olet epäoikeudenmukainen alusta loppuun. Jos sinä todellakin häntä rakastaisit ja pitäisit lähimmäisenäsi, niin ennen kaikkea et voisi olla piittaamatta hänen heikkouksistaan, et niitä kohtelisi suopeasti, vaan koettaisit hänen omaksi hyödykseen tehdä hänet vaarattomaksi.

– Mitä tarkoitat?

– Tehdä vaarattomaksi. Koska hän on parantumaton, voi hänet tehdä vaarattomaksi vain yhdellä tavalla…

Von Coren vetäisi sormellaan poikkipuolin kaulaansa.

– Tahi hukuttaa, sama se … lisäsi hän. – Ihmiskunnan ja heidän omat etunsa vaativat, että tällaiset ihmiset ehdottomasti poistetaan.

– Mitä sinä puhut?! – jupisi Samoilenko, nousten seisoalleen ja kummastuneena katsellen eläintieteilijän rauhallisiin, jäykkiin kasvoihin. – Diakoni, mitä hän puhuu? Oletko sinä järjilläsi?

– Minä en vaadi kuolemanrangaistusta, – sanoi von Coren. – Jos sen vahingollisuus on todettu, niin keksikää jokin muu. Jos Lajevskia ei sovi tuhota, niin eristäkää hänet, riistäkää häneltä persoonallisuus, pankaa hänet yleiseen työhön…

– Mitä sinä puhut? – lausui Samoilenko kauhistuneena. – Pippuria, pippuria! – huudahti hän sitten epätoivoisella äänellä, nähdessään, että diakoni söi täytettyjä käärylöitä ilman pippuria. – Sinä, järkevimpiä miehiä mitä on olemassa, mitä sinä puhut?! Ystävämmekö, ylpeä, sivistynyt ihminen, pantava yleiseen työhön!!

– Jos on ylpeä ja ryhtyy vastarintaan – niin rautoihin!

Samoilenko ei kyennyt virkkamaan sanaakaan ja liikutteli vain sormiaan; diakoni katsahti hänen tyrmistyneihin, todellakin koomillisiin kasvoihinsa ja purskahti nauramaan.

– Lakatkaamme puhumasta siitä, – sanoi eläintieteilijä. – Sinun, Aleksander Daviditsh, on muistaminen vain se, että alkuaikoina oli ihmiskunta olemassaolon taistelun ja luonnollisen valinnan kautta suojeltu sellaisilta yksilöiltä kuin tämä Lajevski on; nyt sitävastoin on kulttuurimme melkoiseksi osaksi heikontanut taistelua ja valintaa. Ja meidän on itsemme pidettävä huoli kivuloisten ja kelvottomien hävittämisestä, muuten uhkaavat Lajevskit lisääntyessään tuhota sivistyksen, ja ihmissuku rappeutuu aivan täydellisesti. Emme voi syyttää siitä muita kuin itseämme.

– Ellei selviydytä muuten kuin ihmisiä hukuttamalla ja hirttämällä, – lausui Samoilenko, – niin hiiteen sitten sivistyksesi ja ihmissukusi! Hiiteen! Kuules mitä sinulle sanon: sinä olet perin oppinut, ylen järkevä mies ja isänmaasi ylpeys, mutta sinulta ovat saksalaiset pilanneet pään. Niin juuri, saksalaiset!

Aina siitä asti, kun Samoilenko lähti Tartosta, jossa oli opiskellut lääketiedettä, hän oli vain harvoin nähnyt saksalaisia eikä ollut lukenut ainoatakaan saksalaista kirjaa, mutta hänen ajatuksensa mukaan lähti kaikki paha politiikassa ja tieteessä saksalaisista. Mistä hän sellaisen ajatuksen oli saanut, ei hän itsekään osannut sanoa, mutta lujassa se vain oli.

– Niin juuri, saksalaiset! – toisti hän vielä kerran. – Lähdetään juomaan teetä.

Kaikki kolme nousivat pöydästä ja otettuaan lakit päähänsä lähtivät pystyaidalla ympäröityyn puistoon, missä istahtivat vaaleiden vaahterain, päärynä- ja kastanjapuiden katveeseen. Eläintieteilijä ja diakoni istuivat penkille pienen pöydän ääreen, Samoilenko heittäytyi juurista tehtyyn, leveä- ja loivaselkäiseen nojatuoliin. Palvelija toi pöydälle teevehkeet, hilloa ja pullon marjamehua.

Oli kova helle, kolmisenkymmentä astetta varjossa. Polttava ilma oli ikäänkuin paikalleen jähmettynyt, ja kastanjapuun oksasta maahan riippuva pitkä hämähäkinverkko uinui rentona liikahtamatta. Diakoni otti kitaran, jonka vakituinen paikka oli maassa pöydän vieressä, soinnutti sen ja lauloi hiljaisella vienolla äänellä: "Seminaaripojat ne krouvin luona seisoi…" mutta vaikeni samassa kuumuuden tähden, pyyhki hien otsaltaan ja loi silmänsä polttavaa sinitaivasta kohti. Samoilenko torkahti; helteestä, hiljaisuudesta ja makeasta, päivällisenjälkeisestä unenhorroksesta, joka tuota pikaa valtasi kaikki hänen jäsenensä, hän raukesi ja humaltui; hänen kätensä hervahtivat, silmät siristyivät, pää painui rinnalle… Melkein kyyneliin asti heltyen hän tuijotti von Coreniin ja diakoniin ja mutisi:

– Nuori sukupolvi… Tieteen tähti ja kirkon kynttilä… Katsoppas vain, pitkäliepeinen halleluja kohoaa pääpiispaksi… Kukaties saamme vielä hänen kättään suudella… Sama se… Suokoon Jumala…

Kohta alkoi kuulua kuorsaamista. Von Coren ja diakoni joivat teensä loppuun ja lähtivät kadulle.

– Tuletteko taas laiturille merihärkiä onkimaan? – kysyi eläintieteilijä.

– En, kuumanlaista on.

– Mennään minun asuntooni. Autatte postilähetysten pakkauksessa ja kirjoitatte joitakin papereita puhtaaksi. Samalla juttelemme, mihin työhön voisitte ajanvietteeksi ryhtyä… Täytyy tehdä työtä, diakoni. Näin ei käy laatuun.

– Sananne ovat oikeat sekä loogilliset, – vastasi diakoni, – mutta laiskuuteni saa puolustuksensa nykyisen elämäni olosuhteista. Tiedätte itse, että aseman epämääräisyys melkoisesti edistää ihmisen haluttomuutta. Onko minut lähetetty tänne määräajaksi vai ainiaaksi, sen Jumala yksin tietää; minä oleilen täällä epätietoisena, vaimoni värjöttää viluissaan ja ikävissään isänsä luona. Ja tunnustaa täytyy, kuumuudesta ovat aivotkin väsähtäneet.

– Lorua, – sanoi eläintieteilijä. – Kuumuuteen voi tottua, ja vaimotta elämään voi myös tottua. Ei saa hemmoitella itseään. Täytyy pitää itseään kurissa.