Kitabı oku: «Kertomuksia I», sayfa 7

MATKAN VARRELLA

 
Kultapilvi yönsä lepäeli
Jättivuoren rinnoill' ylevillä…
 

Lermontow.

Huoneessa, jota ravintolanpitäjä itse, kasakka Semjon Tshistopljui, sanoo "vierashuoneeksi", koska se on määrätty ainoastaan matkustaville, istui suuren maalaamattoman pöydän ääressä kookas, leveäharteinen, neljänkymmenen korvissa oleva mies. Hän istui pää käsinojossa pöytää vasten ja nukkui. Talikynttelin tynkä, joka oli pistetty pumadapurkkiin, valaisi hänen vaaleaa partaansa, jykevän, leveän nenän, ahavan syömät kasvot ja tuuheat, mustat kulmakarvat, jotka laskeutuivat ummistuneiden silmien ylle. Nenä, posket, kulmakarvat – kaikki piirteet ja kukin niistä erikseen olivat karheat ja raskaat kuin "vierashuoneen" huonekalut, mutta yleensä näyttivät ne verrattain sopusuhtaisilta, jopa kauniillakin. Semmoinenhan se on, kuten sanotaan, venäläisten kasvojen planeetti: kuta jykevämmät ja räikeämmät niiden piirteet ovat, sitä pehmeämmiltä ja suopeammilta ne näyttävät. Pukuna oli miehellä herrastakki, jonkunverran kulunut, mutta raidattu leveällä, uudella nauhalla, samettiliivit ja leveät housut, joiden lahkeet olivat suurien saappaiden varsissa.

Eräällä penkillä, joita oli pitkin seiniä, nukkui ketunnahkaturkin karvapuolella noin kahdeksan vuoden ikäinen tyttö ruskeassa mekossa ja pitkissä, mustissa sukissa. Tytön kasvot olivat kalpeat, tukka pellavainen, hartiat hoikat, koko ruumis laiha ja vetelä, mutta nenä pisti kasvoista samanlaisena paksuna ja rumana pallukkana kuin miehelläkin. Hän nukkui sikeästi.

Vierashuone oli juhla-asussa. Ilmassa oli äsken pestyjen lattioiden haju, nuoralla, joka ulottui huoneen läpi seinästä toiseen, ei nyt riippunut, kuten ennen, riepuja ja nurkassa pöydän yläpuolella paloi pieni lamppu, josta lankesi valoläiskä Pyhän Yrjänän kuvalle. Nurkan kummallakin puolen oli seinillä joukko kömpelöitä rahvaankuvia niin järjestettyinä, että uskonnollisia aiheita esittävät ankaran asteettain muuttuivat maallista elämää esittäviksi. Kynttelin tyngän ja lampun himmeässä valossa muodostelivat kuvat yhtäjaksoisen, mustatäpläisen juovan. Vaan kun kaakeli-uuni, jonka mieli teki laulaa yhteen ääneen pyryn kanssa, vinkuen veti sisäänsä ilmaa ja halot aivan kuin henkiin heräten välähyttelivät kirkkaita leimuja, silloin alkoi pyöreähirsisillä seinillä hyppiä ruskeita pilkkuja ja nukkuvan miehen pään yläpuolella välkähti milloin isä Serafimin, milloin shahi Nassr-Eddinin kuvat.

Ulkona myllersi tuisku. Jotain vimmattua, vihaista, mutta syvän onnetonta ja petomaisen raivokasta kiuhui ja ryöppysi ravintolan nurkissa ja tuntui kuin olisi se tahtonut hyökätä sisään. Se jyskytti ovea, kolhi ikkunoita, ruski seinissä ja katolla, toisinaan oli sen äänessä uhmaa, toisinaan se rukoillen vaikeroi, vaan sitte tuokioksi taukosi ja voitonriemuisesti, kavalasti ulvoen syöksähti savutorveen. Vaan uunissa leimahtelivat puut ja tuli hyöksähti vihaisena kuin kahlekoira vihollista vastaan, alkoi taistelu ja sitte kuului valitusta, kirkumista ja hurjaa kiljuntaa. Ja kaikessa tässä kuulosti sen ärjyvää tuskaa, tyydyttämätöntä vihaa ja loukkaantunutta voimattomuutta, joka aina oli tottunut voittamaan.

Tätä villiä, petomaista leikkiä kuuntelemaan näytti "vierashuone" iäksi mykistyneen. Vaan jonkun ajan kuluttua kirahti ovi ja huoneeseen astui palveluspoika, jolla oli uusi karttuunipaita päällä. Toista jalkaansa ontuen ja unisilla silmillään muljoillen hän niisti sormillaan kynttelin, lisäsi puita uuniin ja meni pois. Samassa kuului Rogatshista, jonne ravintolasta oli kolmensadan askeleen paikoille, kellon ääni, joka ilmotti puoliyötä. Tuuli ryöpytti kellon ääniä aivan kuin lumihiutaleitakin. Se karkasi niiden kimppuun, pyöritteli ympäri ilmojen lakeuksia, niin että muutamat äänet katkeilivat tai venyivät pitkiksi, lainehtiviksi soinnuiksi, toiset taas kokonaan kuolivat vihurin pauhuun. Eräs ääni soi niin selvästi, että luuli sen tulevan ikkunan alta. Turkilla nukkuva tyttö vavahti ja nosti päätään. Hän katsoi tuokioisen pimeään ikkunaan ja Nassr-Eddiniin, jolla silloin läikkyi uunin punerva hohde ja siirsi sitte katseensa nukkuvaan mieheen.

– Isä! – sanoi hän.

Mies ei liikahtanut. Tyttö liikautti vihaisesti kulmakarvojaan, painautui pitkälleen ja veti jalkansa koukkuun. Oven takana haukotteli joku pitkään ja kovasti. Kohta sen jälkeen kuului oven narinaa ja epäselviä ääniä. Joku oli tullut sisään ja pudisteli lunta päältään ja kopisteli huopakenkiään.

– Mitä? – kysyi veltto naisääni.

– Neiti Ilowaiskaja on saapunut, – vastasi bassoääni.

Taas narahti ovi, josta tunkeusi sisään myöskin tuulen ryöppy. Joku, luultavasti ontuva poika, hypähti vierashuoneen ovelle, rykäisi kunnioittavasti ja tarttui ovilukkoon.

– Tänne, matushka-neiti, – sanoi laulava naisääni, – täällä on puhdasta.

Ovi aukeni selälleen ja kynnykselle ilmestyi parrakas mies, joka oli kyytimiehen kauhtanassa, suuri matkalaukku harteilla ja koko mies kiireestä kantapäähän lumen pöpperössä. Hänen jälestään astui huoneeseen pieni, melkein kahta vertaa häntä lyhyempi nainen kasvoitta ja käsittä, sillä hän oli niin tarkkaan vaatteilla kääritty ja turottu, että näytti nyytiltä.

Kyytimiehestä ja nyytistä levisi kostea haju ja kynttelin liekki alkoi häilyä.

– Kaikellaista tyhmyyttä! – virkkoi nyytti vihaisesti. – Mainiosti olisi voinut ajaa edelleen. Ei jäänyt jälelle kuin kaksitoista virstaa ja sekin enimmäkseen metsätietä. Mihin sitä olisi eksynyt?

– Vaikkei olisi eksytty, mutta kun eivät hevoset ota kulkeakseen, – vastasi kyytimies, – Enhän minä Herra nähköön tahallani!

– Mihin ihmeelle lie tultukaan. Hiljaa… täällä taidetaan nukkua.

Mene pois.

Kyytimies laski matkalaukun lattialle, jolloin hänen harteiltaan luiskahti lumilepeitä, sihautti nenäänsä ja läksi. Sitte näki tyttö, kuinka nyytin keskestä pisti esiin kaksi kättä, jotka alkoivat purkaa saalien, huivien ja vöiden paksua kerrosta. Ensin kirposi lattialle suuri saali, sitte paslikka, sen jälkeen valkea villahuivi. Kun pää oli vapautunut kääreistä ja nainen oli riisunut matkaturkin, tuli hän puolta hoikemmaksi. Nyt oli vielä päällä pitkä, harmaa nuttu, jossa oli suuret napit ja jonka taskut olivat pullollaan. Yhdestä taskusta hän veti jonkun paperikäärön, toisesta nipun suuria, raskaita avaimia, jotka hän pani niin varomattomasti pöydälle, että nukkuva mies liikahti ja avasi silmänsä. Hetkisen mies katsoi tylsästi ympärilleen aivan kuin käsittämättä missä hän oli, sitte puisteli päätään ja siirtyi istumaan nurkkaan. Nainen riisui palton, josta hän kepeni taas puolta hoikemmaksi, veti jaloistaan karvakengät ja istuutui.

Nyt hän ei ollut enää nyytin näköinen. Hän oli pieni, laiha, 20 paikoilla oleva tummatukkainen nainen, niin hoikka ja soleva kuin mato, kasvot valkeat, pitkähköt ja tukka aaltoileva. Hänen nenänsä oli pitkä ja terävä, leuka myöskin pitkä ja terävä, silmäripset pitkät ja tämän yleisen terävyyden tähden tuntuivat hänen kasvonsa pistäviltä. Mustassa puvussaan, jonka kaulantiehys ja hihat olivat täynnä pitsejä, terävine kyynäspäineen ja ruusunpunaisine sormineen hän muistutti keskiaikaisten englantilaisten naisten muotokuvia. Ja vakava, miettivä kasvojen sävy lisäsi vielä enemmän tuota yhtäläisyyttä.

Nainen silmäili huonetta, vilkasi syrjäkariin mieheen ja tyttöön ja olkapäitään kohauttaen istuutui ikkunan ääreen. Tummat ikkunat vapisivat kostean länsituulen puhalluksesta. Suuria lumihöytäleitä tuiskusi valkealle välähtäen ruutuja vasten, josta ne tuuli karisti kuitenkin pois. Raivokas myrskyn soitto yltyi yltymistään…

Pitkän äänettömyyden jälkeen alkoi tyttö mutista ja sanoi vihaisesti:

– Herra Jumala, miten olen onneton! Kaikista onnettomin!

Mies nousi ylös ja varovin askelin, jotka eivät ollenkaan sopineet hänen suureen kokoonsa ja tuuheaan partaansa, sipsutteli tytön luo.

– Etkö nuku, tyttöseni? – kysyi hän anteeksipyytävällä äänellä. —

Mitä tahdot?

– En mitään! Olkapäätäni kivistää. Sinä, isä, et ole hyvä ihminen ja

Jumala rankasee sinua! Saat nähdä, että rankasee!

– Kultaseni, en ole tiennyt, että olkapäätäsi kivistää, mutta minkäs minä sille voin, lapseni, – sanoi mies tavalla, jolla juopuneet miehet pyytävät anteeksi ankarilta vaimoiltaan. – Sitä pakottaa vain matkustamisen tähden. Huomenna pääsemme perille, lepäämme ja sitte se heittää.

– Huomenna, huomenna… Sinä sanot minulle joka päivä: huomenna.

Meidän on kulettava vielä kaksikymmentä päivää.

– Totta totisesti, lapseni, me pääsemme huomenna perille. Minä en valehtele milloinkaan enkä ole syyssä, jos myrsky meidät yllätti.

– En jaksa enää kärsiä, en jaksa, en! Tyttö potkasi rutosti toisella jalallaan ja parahti katkerasti itkemään. Hänen isänsä viittasi kädellään ja katsahti hämillään naiseen. Tämä kohautti olkapäitään ja meni veltosti tytön luo.

– Kuulehan, kultaseni, – sanoi hän, – älä viitsi itkeä. Eihän se ole hauska, jos olkapäätä kivistää, vaan minkäs sille tekee.

– Nähkääs, hyvä neiti, – sanoi mies nopeasti aivan kuin itseään puolustellen, – emme ole nukkuneet kahteen yöhön ja olemme ajaneet kurjilla ajoneuvoilla. Ei siis ole ihme, jos häntä kivistää. Ja sitte sattui meille vielä päihtynyt kyytimies, matkalaukku varastettiin meiltä, koko ajan vinha ryöppy… Minäkin rupesin voimaan pahoin nukkumisesta istuvassa asennossa. Jumaliste, Sasha, sinuttakin on tässä paha elämä, vaan sinä vielä itket.

Mies pudisti päätään, viittasi kädellään ja istuutui.

– Älä tosiaankaan itke enää, – sanoi neiti, – pikku lapsethan vain itkevät. Jos sinä, kultaseni, olet sairas, niin pitää riisuutua ja nukkua. Ruvetaanpas riisumaan.

Kun tyttö oli riisuttu ja rauhottunut, syntyi taas äänettömyys. Neiti istui ikkunan edessä ja katseli neuvottomana huonetta, pyhimyksenkuvaa ja uunia. Hänestä näytti kummalliselta sekä huone että paksunenäinen tyttö, joka oli lyhyessä pojan paidassa ja tytön isä. Tämä omituinen mies istui nurkassa, silmäili hämillään kuin päihtynyt ympärilleen ja hieroskeli kämmenperällään kasvojaan. Hän oli vaiti, mulkoili silmillään ja hänen muodostaan oli vaikea päättää, että hän hevin alkaisi puhua. Mutta hän alkoi kuitenkin ensiksi puhelun. Polviaan sivellen ja rykäistyään hän sanoi naurahtaen:

– Kummallista, tosiaankin! Mahdoton on uskoa omia silmiäänkään: senkö lempoa varten on kohtalo meidät ajanut tähän inhottavaan ravintolaan? Mitä se on sillä tahtonut ilmaista? Elämä tekee toisinaan semmoisia salto mortale, ettei voi muuta kuin neuvottomana hölmistellä. Matkustatteko te, neiti, kauas?

– En, – vastasi neiti. – Minä matkustan meidän maatilallemme, jonne täältä tulee kaksitoista virstaa, meidän karjakartanoomme isäni ja veljeni luo. Olen itse Ilowaiskaja ja karjakartanoakin nimitetään Ilowaiskiksi. Kyllä on kauhea sää!

– Pahempaa ei voi olla.

Ontuva poika tuli huoneeseen ja pisti purkkiin uuden kynttelin,

– Paneppas, poika, teekeittiö tulelle, – virkkoi mies hänelle.

– Kukas tähän aikaan teetä juo? – sanoi poika. – Synti on juoda ennen aamujumalanpalvelusta.

– Olkoon vain, poika, et sinä tulisessa pätsissä korvennu, vaan me…

Teetä juodessa uudet tuttavukset rupesivat puhelemaan. Ilowaiskaja sai tietää, että hänen puhetoverinsa nimi oli Grigori Mihailowitsh Liharew, että hän on sen saman Liharewin veli, joka on erään naapuri ujesdin päällikkönä ja että hän itsekin oli ennen ollut tilanomistaja, vaan "joutunut aikoinaan rappiolle". Liharew taas sai tietää, että Ilowaiskajaa kutsuttiin Maria Mihailownaksi, että hänen isällään oli suuremmoinen maatila, vaan että isännyyttä täytyy hänen pitää yksinään, koska isä ja veli katsovat elämää sormiensa välitse ja pitävät liian paljon hevosista.

– Isä ja veli ovat karjakartanossa ihan yksinään, – sanoi Ilowaiskaja sormiaan vilkuttaen (keskustellessa hänellä oli tapana vilkuttaa sormiaan kasvojensa edessä ja lipaista jokaisen lauseen perästä terävällä kielellään huuliaan). Miehet ovat huoletonta väkeä eivätkä itsensä tähden pane rikkaa ristiin. Saapas nähdä, ken heille valmistaa paaston päättäjäisaterian! Äitiä meillä ei ole ja palvelijat ovat semmoisia, etteivät minutta saa siivolleen liinaa pöydälle. Voi kuvitella heidän asemansa! He jäävät ilman ateriaa ja minun pitää istua täällä koko yö.

Ilowaiskaja kohautti olkapäitään, ryyppäsi teetä ja jatkoi:

– On juhlia, joilla on oma tuoksunsa. Pääsiäisenä, helluntaina ja jouluna on ilmassa jokin erityinen tuoksu. Suruttomatkin ihmiset rakastavat noita juhlia. Minun veljeni esimerkiksi selittää, ettei Jumalaa ole, vaan pääsiäisenä ehättää ensimäisenä aamukirkkoon.

Liharew loi katseensa Ilowaiskajaan ja naurahti.

– Sanotaan, ettei Jumalaa ole, – jatkoi Ilowaiskaja myöskin naurahtaen, – mutta sanokaas minulle, miksi kaikki kuuluisat kirjailijat, oppineet ja yleensä viisaat ihmiset kääntyvät elämänsä lopulla uskovaisiksi?

– Ken ei nuorena ole osannut uskoa, se ei usko vanhanakaan, olipa hän vaikka itse viisauden isä.

Rykimisestä päättäen oli Liharewilla bassoääni, mutta luultavasti peläten puhua kovasti tai liiallisesta kainoudesta hän puhui tenoriäänellä. Oltuaan vähän aikaa ääneti hän huokasi ja sanoi:

– Minä käsitän asian niin, että usko on hengen kyky. Se on sama kuin lahjakkuus: sen täytyy olla synnynnäistä. Mikäli voin päättää itsestäni, niistä ihmisistä, joita elämässäni olen tuntenut ja kaikesta siitä, mitä on ympärilläni tapahtunut, on tuo kyky ominaista venäläisille mitä suurimmassa määrässä. Venäläinen elämä muodostaa koko joukon uskoja ja viehtymyksiä, vaan uskon puutetta ja kieltämistä se ei ole edes haistanutkaan, jos tietää tahdotte. Jos venäläinen ei usko Jumalaan, niin merkitsee se, että hän uskoo johonkuhun muuhun.

Liharew otti Ilowaiskajan tarjooman teekupin, härppäsi siitä yhdellä kertaa puolet ja jatkoi:

– Kerron teille itsestäni. Minun sieluuni on luonto pannut tavattoman kyvyn voida uskoa. Puolet elämääni olen kulkenut ateistien ja nihilistien kirjoissa, mutta elämässäni ei ole ollut ainoatakaan hetkeä, jolloin en olisi uskonut. Kaikki lahjakkuus paljastuu tavallisesti jo lapsuudessa, niinpä minunkin kykyni alkoi tuntua jo silloin, kun pöydän alla pienenä ryömiskelin. Minun äitini piti siitä, että lapset söivät paljon, ja kun hän syötti minua, hoppusi hän: "Syö, tärkeintä elämässä on soppa!" Minä uskoin, söin soppaa kymmenen kertaa päivässä ja söin kuin haikala, että viimeiseltä inhotti ja pyörrytti. Lapsenhoitaja kertoi satuja, ja minä uskoin haltijoihin, hiisiin ja kaikkeen muuhun roskaan. Toisinaan varastin isältä myrkkyä, ripottelin sitä namusille, joita kuletin ullakolle, että muka haltijat olisivat kuolleet ja hävinneet maan päältä. Ja kun opin lukemaan ja ymmärtämään luettua, silloin se vasta rasavillin elämä alkoi! Karkailin Ameriikkaan, elostelin rosvona, pyrin luostariin ja otin pieniä poikia piinaamaan minua kuten Kristusta. Ja huomatkaa, että uskoni oli aina virkeä ja toimelias. Kun karkailin Ameriikkaan, houkuttelin aina mukaani jonkun samallaisen tyhmyrin kuin itsekin olin, ja minä olin iloinen, kun vilussa värjöttelin kaupungin tulliportin takana ja sain selkääni. Milloin elostelin rosvona, oli minulla kotiin, tullessa ehdottomasti naama verillä. Lapsuus, kuten huomaatte, oli mitä levottomin! Kun minut sitte pantiin kouluun ja siellä alkoi suuri totuuksien tulva, kuten esimerkiksi, että maa kiertää aurinkoa tai ettei valkoinen väri ole valkeaa, vaan on muodostunut seitsemästä eri värisiä, meni pääni pyörälle. Kaikki kieppui päässäni yhtenä mylläkkänä: Josua, joka oli pysähdyttänyt auringon kulustaan ja äitini, joka profeetta Eliaan nimessä kielsi ukkosen johdon ja isäni, joka ei välittänyt niistä totuuksista, joita minä olin oppinut. Terävyyteni innostutti minua. Minä kuleskelin kuin raivoisa vihuri ympäri taloa ja talleissa ja saarnailin totuuksiani, kauhistuin muiden tietämättömyyttä ja leimusin vihasta kaikkia niitä kohtaan, jotka valkeassa värissä näkivät ainoastaan valkeaa… Tyhjänpäiväistähän se muuten oli ja poikamaista. Vakava ja niin sanoakseni miehevä innostus alkoi minussa yliopistossa. Oletteko te, neiti suorittaneet jonkun oppikurssin?

– Olen. Nowotsherkaskissa, Donin instituutissa.

– Varsinaisilla kursseilla ette ole ollut? Siis te ette tiedä, mitä ovat tieteet. Kaikilla tieteillä, niin paljon kuin niitä tässä maailmassa on, on yksi ja sama passi, jota ilman ne pitävät itseään mahdottomina: pyrkimys totuuteen! Jokaisella niistä, vieläpä jollakin farmakognosialla on päämääränä totuus, vaan ei elämän hyöty eikä mukavuudet. Merkillistä! Kun te alatte tutustua johonkuhun tieteeseen, niin hämmästyttää teitä ennen kaikkia sen alku. Minä sanon teille, ettei ole mitään sen viehättävämpää eikä suuremmoisempaa eikä mikään huumaa ja tempaa ihmisen mieltä niin voimakkaasti kuin jonkun tieteen alku. Jo viidestä ensi luennosta saa mitä kirkkaimpien toiveiden siivet ja tuntee olevansa totuuden herra. Ja minä antauduin tieteille rajattomasti ja intohimoisesti kuin lemmitylle naiselle. Minä olin niiden orja enkä niiden ulkopuolella tahtonut tietää mistään muusta auringosta. Yöt päivät, selkää suoristamatta pänttäilin päähäni, itkin ja tuskailin ja kirosin kirjoja, kun näin ihmisten kytkevän tieteitä itsekkäiden etujen palvelukseen. Mutta viehätyksen vallassa en pysynyt kauvan. Seikka on nähkääs semmoinen, että jokaisella tieteellä on alkunsa mutta ei ollenkaan loppua enemmän kuin murtolukujen jatkuvassa sarjassa. Eläintiede tuntee 35,000 hyönteislajia, kemia 60 yksiaineista alkuainetta. Jos näiden numeroiden perään ilmestyy aikaa myöten kymmeniä nollia, pysyy eläintiede ja kemia yhtä kaukana lopustaan kuin nytkin ja aikamme tieteellinen työ tulee olemaan kokonaan numerojen kasvattamista. Tämän konstin minä keksin silloin, kun tapasin 35,001: nen lajin tyydytystä tuntematta. Pettymystä en kuitenkaan ole ehtinyt tuntea, koska minut kohta valtasi uusi usko. Lyöttäydyin nihilistiksi, levittelin sen julistuksia ja otin osaa sen pimeihin tekoihin ja vehkeisiin. Tunkeuduin rahvaan syviin kerroksiin, palvelin tehtaissa, olin voitelijan ammatissa ja lotjanvetäjänä. Mutta kun sitte pitkin Venäjää kuleksien sain hajua Venäjän kansan elämästä, tuli minusta tuon elämän lämmin ihailija. Rakastin Venäjän kansaa aina kärsimyksiin asti, rakastin ja uskoin sen Jumalaan, kieleen, luovaan voimaan. Ja niin edespäin, ja niin edespäin… Olen ollut aikani slavofili, ukrainafili, arkeologi, kansan tuotannon parhaiden esineiden kokoilijana… olen ihannellut aatteita, ihmisiä, tapauksia, paikkoja… viehätystä, viehätystä loppumattomiin! Viisi vuotta takaperin minä en tunnustanut mitään omistusoikeutta ja minun viimeisenä uskonani oli se, ettei pahaa pidä vastustaa.

Sasha huokasi katkonaisesti ja kääntelihe. Liharew meni hänen luokseen.

– Lapseni, etkö tahdo teetä? – kysyi hän hellästi.

– Juo itse! – vastasi tyttö äreästi.

Lihavew joutui hämilleen ja palasi nolona paikalleen.

– Teillä näkyy olleen hauska elo, – virkkoi Ilowaiskaja. – On kyllä muistelemista.

– Niin, hauskaltahan se tuntunee, kun istuu teekupin ääressä hyvän puhetoverin kanssa ja loruaa, vaan kysykääpäs, minkä minulle on se hauskuus maksanut. Kuinka paljo olen saanut maksaa elämäni vaihtelevaisuudesta? Minä, neitiseni, en ole uskonut, kuten uskoo saksalainen filosofian tohtori enkä ole korven syvyydessä elämääni viettänyt, vaan jokainen uusi uskoni on minua vääntänyt ja muokannut kuin vemmelpuuta ja repinyt kappaleiksi ruumiini. Päättäkää itse. Olin yhtä rikas kuin veljeni, vaan nyt olen kerjäläinen. Viehätysten huumeessa menetin sekä oman että vaimoni omaisuuden ja paljo vieraita varoja. Nyt olen 42 ikäinen, vanhuuden kynnyksellä, vaan koditon olen kuin koira, joka on yöllä häipynyt isäntänsä kuorman perästä. Koko elämäni aikana en ole tiennyt, mitä lepo on. Henkeni on lakkaamatta ahdistusta nähnyt, jopa toivojakin potenut… Olen saanut kuihtua säännöttömästä, raskaasta työstä, nähnyt puutetta, istunut viisi kertaa vankilassa, piileksinyt Arhankelin ja Tobolskin lääneissä… Kirvelee, kun muistelee! Olen elänyt, mutta huumeen kourissa en ole nähnyt itse elämän kulkua. Uskotteko, etten muista ainoatakaan kevättä, en ole huomannut, että vaimo minua rakasti, että minulle syntyi lapsia? Ja mitä vielä sanoisinkaan teille? Kaikille niille, jotka minua ovat rakastaneet, olen minä ollut onnettomuus… Äitini käy jo 15 vuotta surupuvussa minun tähteni ja minun ylpeiden veljieni, jotka minun tähteni ovat saaneet kärsiä katkeria tuskia, saaneet punastua, raataa olkansa takaa, hukata rahaa, rupesivat viimeisellä vihaamaan minua kuin myrkkyä.

Liharew nousi ylös, mutta painautui jälleen istumaan.

– Jos minä olisin ainoastaan onneton, niin Jumalaa korkeasti ylistäisin, – jatkoi hän Ilowaiskajaan katsomatta. – Minun oma onnettomuuteni haipuu kaukaisuuteen, kun muistelen, miten usein olen viehätysteni vaiheissa ollut järjetön, kaukana totuudesta, väärintekevä, julma, vaarallinen. Miten monesti olenkaan sydämeni syvyydestä vihannut ja halveksinut niitä, joita olisi pitänyt rakastaa ja – päinvastoin. Tuhansia kertoja olen nahkaani vaihtanut. Tänään minä uskon, polvistun maahan, vaan huomenna pelkurina karkaan äskeisten jumalieni ja ystävieni luota. Jumala yksin on nähnyt, miten usein olen viehtymiseni tähden häpeästä itkenyt ja päänalustani järsinyt. En kertaakaan ole elämässäni tahallani valehdellut enkä pahaa tehnyt, mutta ei ole omatuntoni puhdas! Neitiseni, en saata edes kehua sillä, ettei omallatunnollani olisi yhdenkään kuolemaa, sillä omien silmienihän nähden vaimoni heitti henkensä, jonka olin kuihduttanut huolettomalla hurjuudellani. Niin, vaimoni! Kuulkaa, jokapäiväisessä elämässä on kaksi käsitystä naisesta tavallisinta. Yhdet mittailevat naisten pääkalloja todistaakseen, että nainen on alempana kuin mies, etsivät hänen puutteitaan herjatakseen häntä, voidakseen olla jotain hänen silmissään ja puolustaakseen eläimellisyyttään. Toiset taas koettavat voimiensa takaa nostaa naisen itsensä tasalle eli toisin sanoen pakottaa hänet pänttäämään päähänsä nuo 35,000 lajia, kirjottamaan ja lukemaan samoja tyhmyyksiä, joita he itsekin kirjottavat ja lukevat. Liharewin kasvoille nousi tumma varjo. – Minä sanon teille, että nainen on aina ollut ja tulee olemaan miehen orjana, – jatkoi hän bassoäänellä ja nyrkkiä pöytään iskien. – Hän on herkkä ja pehmeä kuin vaha, josta mies on muovaillut, mitä ikinä on mielensä tehnyt. Herra Jumala tosiaankin! Miten kurjan kurjasta miehen päähänpistosta nainen on kerinnyt hiuksensa, hylännyt perheensä, kuihtunut ja kuollut vieraalla maalla… Niistä aatteista, joiden tähden hän on uhrannut itsensä, ei ole yhtään naisellista. Rajaton, uskollinen, altis orja! Pääkalloja en ole mitannut, mutta minä puhun raskaasta, katkerasta kokemuksesta. Ylväimmät, itsenäisimmät naiset, joille minun on onnistunut kertoa huumaukseni, ovat kulkeneet perässäni mitään aprikoimatta ja kyselemättä ja tehden kaikki, mitä olen tahtonut. Eräästä nunnasta tein nihilistin, joka, kuten jälestäpäin sain tietää, ampui santarmin. Minun vaimoni ei jättänyt minua mieroa vaeltaessani hetkeksikään ja tuuliviirin tavoin kääntyi hänen uskonsa sitä mukaa, kuin minä mistäkin viehätyin.

Liharew hypähti pystyyn ja alkoi astua huoneessa.

– Jaloa, ylevää orjuutta! – sanoi hän käsiään läiskyttäen. – Siinä juuri onkin naisen elämän korkea ajatus! Kaikenkarvaisesta hassutuksesta, jota on kertynyt minun päähäni koko siltä ajalla, jolloin olen ollut tekemisissä naisten kanssa, on minun muistooni jäänyt aivan kuin siivilään – ei suinkaan aatteita, ei järkeviä sanoja eikä filosofiaa, vaan tuo ääretön alistuminen kohtaloon, tuo ääretön laupeus, kaikkianteeksiantavaisuus…

Liharew puristeli nyrkkiään, tuijotti yhteen kohtaan ja kummallisen intohimoisesti ponnistaen, aivan kuin jokaista sanaa imeskellen jatkoi hän yhteenpurislettujen hampaiden välistä.

– Tuo… tuo ylevä vaivojen kestäminen, uskollisuus hautaan saakka, sydämen runollisuus… Elämänajatus on juuri tuossa marttyyrikuolemassa, josta ei valitus kuulu, kyynelissä, jotka pehmittävät kiven, rajattomassa, kaikkianteeksiantavassa rakkaudessa, joka luo elämän kaaokseen valoa ja lämpöä…

Ilowaiskaja nousi hiljaa ylös, otti askeleen Liharewia kohti ja kiinnitti katseensa hänen kasvoihinsa. Kyynelistä, jotka kimaltelivat miehen silmäripsissä, väräjävästä, intohimoisesta äänestä ja kasvojen punasta käsitti hän, etteivät naiset olleet Liharewin puheen satunnaisena ja tyhjänä aiheena. Ne olivat hänen uuden viehätyksensä tai, kuten hän itse sanoi, uuden uskonsa esineenä. Ensi kerran elämässään näki Ilowaiskaja edessään innostuneen, tulisesti uskovan miehen. Kädenliikkeineen ja säihkyvine silmineen hän tuntui Ilowaiskajasta mielettömältä, raivokkaalta, mutta hänen silmiensä tulesta, puheesta ja kookkaan ruumiin liikkeistä hehkui niin voimakas kauneus, että Ilowaiskaja huomaamattaan seisoi hänen edessään aivan kuin maan alle vajonneena ja riemuavin silmin katsoi hänen kasvoihinsa.

– Ja äitini sitte! – puhui hän ojentaen käsiään Ilowaiskajaa kohti rukoilevin kasvoin. – Olen myrkyttänyt hänen elämänsä, tahrinut hänen käsityksensä mukaan Liharewin suvun maineen ja tuottanut hänelle niin paljon kipua ja tehnyt pahaa, että vain pahin vihollinen voi tehdä niin ja mikä on ollut seuraus? Veljet antavat hänelle muutamia ropoja hartaustoimituksia varten, vaan äiti kieltäytyy tyydyttämästä uskonnollisia tunteitaan, säästää nuo rovot ja lähettää salaa tuhlaajapojalleen Grigorille! Yksistään tämä pikku seikka kasvattaa ja jalostaa henkeä paljoa voimakkaammin kuin mitkään teoriat ja 35,000 lajia. Voisin kertoa teille tuhansia esimerkkiä. Otetaan vaikka teidät! Ulkona on yö ja myrsky, vaan te matkustatte isänne ja veljenne luo lämmittääksenne heitä suurena juhlana hellyydellänne, vaikka he eivät mahda teitä muistellakaan, ovat unohtaneet teidät. Mutta rakastukaahan vain kovasti johonkuhun ihmiseen, niin saattepa nähdä, että menette hänen jälestään vaikka pohjoisnavalle. Vai mitä?

– Niin, jos… kerran rakastan.

– Siinäpä se! – riemahti Liharew. – Jumaliste, miten olen iloinen, että tutustuin teihin! Kohtaloni on niin hyvä, että se aina antaa minun tavata mainioita ihmisiä. Ei päivää, ettei semmoista tuttavuutta, että vaikka henkensä antaisi sen edestä. Tässä maailmassa on paljoa enemmän hyviä ihmisiä kuin pahoja. Teidän kanssanne olemme tässä avomielisesti ja syviä säikeitä myöten pakisseet, aivan kuin oltaisi satavuotisia tuttavuksia. Toisinaan sattuu niin, että kymmenen vuotta saa murjottaa ja olla ääneti, salata kaikki vaimoltaan ja ystäviltään, vaan kun toisinaan tapaa rautatievaunussa koulupojan, niin avaa hänelle koko sydämensä. Teitä on minulla kunnia nähdä ensi kertaa, vaan olen tehnyt teille niin syvän katumuksen, etten koskaan ole semmoista tehnyt. Ja miksi?

Käsiään hieroskellen ja hymyillen Liharew käveli hieman aikaa huoneessa ja alkoi sitte taas puhua naisista. Tällä välin oli alettu soittaa aamukirkkoon.

– Hyvä Jumala! – itki Sasha. – Rupattelee eikä anna nukkua!

– Tosiaankin, – häpsähti Liharew, – anna anteeksi, kultaseni. Nuku, nuku… Paitsi häntä on minulla vielä kaksi poikaa, – kuiskasi hän. – Ne ovat setänsä luona, vaan tämä ei tule hetkeäkään toimeen isättä. Kituu, nurkuu ja niin on minuun takertunut kuin kärpänen hunajaan. Olen tässä, neitiseni, rupatellut tosiaankin liian kauan. Ei haittaisi, jos tekin levähtäisitte. Sallitteko, niin laitan teille vuoteen?

Lupaa odottamatta hän otti märän turkin, puistaisi sitä ja levitti penkille nurin, kokoili hujanhajan heitetyt huivit ja saalit, pani päänaluseksi torvelle käärityn palton ja kaiken tämän hän teki ääneti, kasvoilla orjamaisen harras innostus, aivan kuin ei olisi ollenkaan hamuillut naisen vaateriepuja, vaan kokoillut pyhän astian pirstaleita. Koko hänen vartalossaan kuvastui syyllisyyttä ja hätääntynyttä arkuutta, aivan kuin hän olisi häpeillyt hennon olennon läsnäollessa vartensa väkevyyttä ja kookkuutta.

Kun Ilowaiskaja oli asettunut levolle sammutti Liharew kynttelin ja istuutui jakkaralle uunin viereen.

– Niin, niin, neitiseni, – kuiskaili hän polttaen paksua paperossia ja puhaltaen savun uuniin. – Luonto on istuttanut venäläiseen uskon suuren kyvyn, tutkiskelevan järjen ja ajattelemisen lahjan, mutta kaikki tämä murskautuu pirstoiksi huolettomuuden, laiskuuden ja haaveilevan kevytmielisyyden kalliota vasten. Niin, niin…

Ilowaiskaja katseli kummissaan pimeään eikä nähnyt muuta kuin punaisen pilkun pyhimyskuvalla ja kekäleiden leimujen heijastuksen Liharewin kasvoilla. Pimeä, kellojen soitto, myrskyn ulvonta, ontuva poika, valitteleva Sasha, onneton Liharew ja hänen tarinansa – kaikki tämä sekottui ja sakoi yhdeksi valtavaksi vaikutukseksi ja avara maailma tuntui hänestä arvoitukselta, se humisi ihmeiden paljoutta ja lumoavien voimien huumaa. Kaikki äsken kuultu kaikui yhä vielä hänen korvissaan ja inehmon elämä kuvastui hänelle ihanana, runollisena taruna, jolla ei loppua ollut.

Ja valtava vaikutus kasvoi kasvamistaan, kietoi hulpeisiinsa tietoisuuden ja muuttui makeaksi uneksi. Ilowaiskaja nukkui, mutta näki pyhimyskuvalampun ja paksun nenän, jolla kekäleiden kerkeä valo punaisena hyppi.

Hän kuuli itkua.

– Rakas isä, – rukoili lapsen ääni, – mennään takasin sedän luo.

Siellä on joulupuu! Siellä on Stepa ja Kolja!

– Kultaseni, minkä minä mahdan? – vakuutteli miehen hiljainen basso. – Ymmärrä minua, ymmärrä!

Ja lapsen itkuun yhtyi miehen itku. Tämä inhimillisen surun haikea valitus soi hänen korvissaan niin suloisena, inhimillisenä säveleenä, että hänkin herposi sen nauttimisesta ja herahti itkuun. Sitte hän kuuli, miten kookas musta varjo hiipi hänen luokseen, nosti lattialle pudonneen saalin ja kääri sen hänen jaloilleen.

Ilowaiskaja heräsi kummalliseen kiljuntaan. Hän hypähti ylös ja katseli ihmetellen ympärilleen. Ikkunaan, josta toinen puoli oli lumen peitossa, kurkisti sarastuksen haaleva sini. Huoneessa oli harmaa hämärikkö, josta selvään erotti uunin, nukkuvan tytön ja Nassr-Eddinin. Uuni ja kyntteli olivat sammuneet. Avoimesta ovesta näkyi suuri ravintolahuone tiskineen ja pöytineen. Eräs mies, jolla oli tylsät mustalaiskasvot, seisoi ällistynein silmin keskellä huonetta lumesta sulaneessa vesilätäkössä ja piteli seivästä, jonka nenässä oli suuri, punainen tähti. Hänen ympärillään oli joukko pieniä poikia, jotka seisoivat yltäalta lumessa ja liikkumattomina kuin kuvapatsaat. Tähden valo, joka heijasti punaisen paperin läpi, punersi heidän märkiä kasvojaan. Poikajoukko kirkui kuka miten taisi ja kirkunasta ymmärsi Ilowaiskaja vain yhden kupletin: