Kitabı oku: «Venäläistä rakkautta», sayfa 5

Volodja

Kesäisenä sunnuntaina viiden tienoissa iltapäivällä istui Volodja, seitsentoistavuotias, ruma, sairaloinen ja ujo kimnasisti, Shumihininhuvilan lehtimajassa ja ikävöi. Hänen ilottomat ajatuksensa kulkivatkolmeen suuntaan. Ensinnäkin huomenna, maanantaina hänen tulisuorittaa matematiikan tutkinto; hän tiesi, että jollei hän huomennavoinut ratkaista kirjallista tehtävää, niin hänet erotettaisiinkoulusta, koska hän oli toista vuotta kuudennella luokalla ja kovinheikko algebrassa. Toiseksi, hänen olonsa Shumihinien luona kiusasihänen itserakkauttaan, sillä he olivat rikkaita ja aristokraattisiaihmisiä. Hänestä tuntui siltä, että rouva Shumihin ja tämänsukulaiset kohtelivat hänen äitiään kuin köyhää armoleivän syöjää,etteivät he kunnioittaneet äitiä, vaan pitivät häntä pilkkanaan.Kerran Volodja kuuli sattumalta, kuinka rouva Shumihin sanoiterassilla serkulleen Anna Fedorovnalle, että Volodjan äiti kaikintavoin itseään laitellen tekeytyi nuoremmaksi kuin oli, ettei hänkoskaan maksanut korttipelissä häviämiään rahoja ja muisti kyllätilaisuuden sattuessa, että oma suu oli aina lähinnä. Joka päiväVolodja rukoili äitiään, ettei tämä matkustaisi Shumihinien luo, kuvasi miten huonossa asemassa hän oli tuohon herrasväkeen nähden, vakuutteli, puhui röyhkeästi, mutta äiti, kevytmielinen, hemmoteltunainen, joka oli eläessään tuhlannut kahden ihmisen omaisuuden, omansa ja miehensä, pyrki yhä vain parempaan, ylhäisempään seuraan, eikä ymmärtänyt poikaansa, jonka pari kertaa viikossa täytyi seurataäitiä tuohon vihattuun Shumihinien huvilaan.

Kolmanneksi Volodja ei voinut hetkeksikään vapautua kummallisestavastenmielisyyden tunteesta, joka oli hänelle aivan uusi… Häntunsi nimittäin olevansa rakastunut rouva Shumihinin serkkuun javieraaseen, Anna Fedorovnaan. Tämä oli vilkasliikkeinen, kovaääninenja naurunhaluinen kolmikymmenvuotias nainen, terve, tanakka, punakka, pyöreäharteinen, lihavaleukainen ja ohuet huulet ainahymyssä. Hän ei ollut kaunis eikä nuorikaan – sen Volodja kyllätiesi – mutta jostakin syystä hän ei voinut olla ajattelematta, katsomatta tuota naista, kun tämä krokettia pelatessaan kohauttelipyöreitä hartioitaan ja liikutti sileätä selkäänsä tai naurettuaanjonkun aikaa ja juostuaan portaita ylös, heittäytyi nojatuoliin, sulki silmänsä ja hengitti raskaasti, ikäänkuin hänen rintaansaolisi ahdistanut. Anna Fedorovna oli naimisissa. Hänen miehensä,arkkitehti, joka oli käytökseltään sangen arvokas, saapui kerranviikossa huvilaan, nukkui tarpeekseen ja palasi takaisin kaupunkiin.Kummallisen tunteen herätti Volodjassa se, että hän syyttä vihasitätä arkkitehtiä ja iloitsi joka kerran, kun tämä matkusti takaisinkaupunkiin…

Istuessaan nyt lehtimajassa ja ajatellessaan huomista tutkintoa jaäitiään, jolle naurettiin, hän halusi voimakkaasti nähdä Njutan – näin nimittivät Shumihinit Anna Fedorovnaa – kuulla hänen äänensä,vaatteittensa kahinan… Tämä halu ei ollut sen puhtaan, runollisenrakkauden kaltaista, josta hän oli lukenut romaaneissa, ja josta hänuneksi joka ilta levolle mennessään, vaan oli se niin kummallista,käsittämätöntä; hän häpesi ja pelkäsi kuin jotakin kovin pahaa jarietasta, jota oli vaikea edes itselleenkään tunnustaa…

– Se ei ole rakkautta, – arveli hän itsekseen. – Kolmikymmenvuotisiin ja naimisissa oleviin naisiin ei rakastuta… Seon vain oikku… pieni oikku…

Ajatellessaan tätä oikkua hän muisti olevansa sanomattoman ujo, viiksetön, kesakkoinen, pienisilmäinen ja kuvitteli seisovansa Njutanrinnalla; mutta tämä pari tuntui hänestä mahdottomalta. Sen jälkeenhän kuvitteli olevansa kaunis, rohkea, älykäs, yllään viimeisenmuodin mukainen puku…

Istuessaan kumartuneena lehtimajan hämärässä nurkassa ja juurikiihkeimmillään haaveillessaan, hän kuuli keveitä askelia. Joku kulkiverkalleen lehtokujaa pitkin. Askeleet hiljenivät pian ja lehtimajanovella väikkyi jotakin valkoista.

– Onko täällä ketään? – kysyi naisen ääni.

Volodja tunsi tämän äänen ja kohotti pelästyneenä päätään.

– Kuka se on? – kysyi Njuta astuen lehtimajaan. – Ah, tekö täälläolettekin, Volodja? Mitä te täällä teette? Mietitte? Mutta kuinkasaattaa tuolla lailla yhä vain miettimistään miettiä?.. Siitä voitulla mielisairaaksi!

Volodja nousi ja katsoi hajamielisesti Njutaan, joka palasi juuriuimahuoneelta. Njutan hartioilla oli hursti ja paksu, pehmeäpyyhinliina, ja valkoisen huivin alta näkyi märkiä hiuksia, jotkaolivat imeytyneet kiinni otsaan. Hänestä huokui kosteata, viileätäuimahuoneen ja mantelisaippuaan tuoksua. Hän oli hengästynyt nopeastakäynnistä. Puseron ylin nappi oli auki ja nuorukainen saattoi nähdäNjutan kaulan ja rinnan.

– Miksi vaikenette? – kysyi Njuta silmäillen Volodjaa. – Onepäkohteliasta vaieta, kun nainen puhuu kanssanne. Millainen nahjuste olettekaan! Ja yhä vain istua nökötätte, vaikenette, mietittekuin mikäkin filosoofi. Teissä ei ole lainkaan elämää eikä tulta!Te olette vastenmielinen, suorastaan… Teidän iässänne pitää elää,hyppiä, jutella, hakkailla tyttöjä, rakastua…

Volodja katsoi hurstia, jota valkoinen, lihava käsi kannatti, jamietti…

– Vaikenee! – ihmetteli Njuta. – Tämä on kerrassaan ihmeellistä…Kuulkaa, olkaa mies! Hymyilkää edes! Hyi, tuollainen vastenmielinenfilosoofi! – alkoi hän nauraa. – Mutta tiedättekö, Volodja, miksite olette tuollainen nahjus? Siksi, että te ette hakkaile naisia. Jamiksette? Totta on, ettei täällä ole neitejä, mutta kuka estää teitähakkailemasta rouvia? Miksette välitä esimerkiksi minusta?

Volodja kuunteli ja silitti ohimojaan raskaitten, jännittäväinajatusten valtaamana.

– Ainoastaan ylpeät ihmiset vaikenevat mielellään ja ovat yksikseen, – jatkoi Njuta vetäen hänen kättään ohimolta. Te olette ylpeä,Volodja. Miksi katsotte noin alta kulmain? Suvaitkaa nyt katsoa minuasuoraan silmiin! Kas noin, filosoofi!

Volodja päätti ruveta puhumaan. Koettaen hymyillä hän liikuttialahuultaan, vilkutti silmiään ja kohotti taas kätensä ohimolle.

– Minä… minä rakastan teitä! – sanoi hän.

Njuta kohotti ihmetyksestä kulmakarvojaan ja alkoi nauraa.

– Mitä minä kuulen?! – hoilotti hän kuin näyttämöllä esiintyvälaulajatar, joka kuulee jotakin kauheata. – Mitä? Mitä te sanoitte?Toistakaa, toistakaa!..

– Minä… minä rakastan teitä! – toisti Volodja.

Ja vallan tahtomattaan, ymmärtämättä ja kuvittelematta mitään, hänastui lähemmäksi Njutaa ja tarttui tämän ranteeseen. Volodjan silmätsamenivat, kyyneliä pursui esiin, ja koko maailma muuttui suureksi, pehmeäksi pyyhinliinaksi, joka tuoksui uimahuoneelle.

– Hyvä, hyvä! – kuuli hän iloista naurua. – Miksi vaikenette?

Odotan, että puhuisitte! No?

Huomattuaan, että sai esteettä pitää Njutaa ranteesta, katsoi Volodjatämän nauravia kasvoja ja kiersi kömpelösti molemmat käsivartensahänen vartalonsa ympäri, niin että käsiensä ranteet yhtyivät Njutanvyötäisten selkäpuolella. Volodja piti häntä näin kaksin käsin, muttaNjuta, viskattuaan kätensä niskaan, niin että kyynärpäiden kuoppasetnäkyivät, korjasi tukkaansa huivin alta ja puhui rauhallisellaäänellä:

– Pitää olla sukkela, herttainen, ja sellaiseksi voi tulla vainnaisten seurassa. Mutta kuinka rumat, vihaiset teidän kasvonneovat!.. Pitää jutella, nauraa… Niin, Volodja, älkää ruvetkomöröksi; te olette vielä nuori ja ehditte vielä yllin kyllin hautoafilosoofisia mietteitä. No, päästäkää minut; tahdon mennä. Päästäkää!

Njuta vapautui helposti ja poistui hyräillen lehtimajasta. Volodjajäi yksin. Hän silitti tukkaansa, hymyili ja astui pari kolme kertaanurkasta toiseen, istuutui sitten penkille ja hymyili vielä kerran.Hän häpesi niin kovasti, että ihmetteli itsekin, kuinka inhimillinenhäpeä saattoi olla pistävää ja voimakasta. Häpeissään hän hymyili, kuiskasi katkonaisia sanoja ja teki eleitä.

Hän häpesi sitä, että häntä oli kohdeltu kuin koulupoikaa, häpesiujouttaan ja etupäässä sitä, että oli uskaltanut käydä käsiksisäädylliseen, naimisissa olevaan naiseen, vaikkei hänellä iän, ulkomuodon eikä yhteiskunnallisen asemankaan puolesta näyttänytolevan siihen oikeutta.

Hän hypähti pystyyn, poistui lehtimajasta ja painui ympärilleenkatsomatta puiston syvyyteen kauemmaksi talosta.

"Pois täältä mitä pikimmin! – ajatteli hän päähänsä tarttuen. —

Mitä pikimmin…"

Juna, jossa Volodjan ja hänen äitinsä piti matkustaa, lähti klo8,40. Junan lähtöön oli vielä noin kolme tuntia, mutta Volodja olisimielellään lähtenyt heti asemalle odottamatta äitiään.

Kellon käydessä kahdeksaa hän palasi taloon. Koko hänen olentonsailmaisi päättäväisyyttä: tuli mitä tuli! Hän päätti astua rohkeastisisään, katsoa suoraan, puhua lujasti mistään välittämättä.

Hän kulki yli terassin, läpi suuren salin, vierashuoneen ja pysähtyisitten hengähtämään. Viereisessä ruokahuoneessa juotiin teetä. RouvaShumihin, Volodjan äiti ja Njuta keskustelivat jostakin ja nauroivat.

Volodja kuunteli.

– Minä vakuutan! – sanoi Njuta. – En uskonut silmiäni! Kunhän tunnusti minulle rakkautensa ja, ajatelkaas, kiersi kätensävyötäisilleni, niin en tuntenut häntä. Tiedättekös, että hänellä oliomituinen tapa! Kun hän sanoi olevansa minuun rakastunut, oli hänenkasvojensa ilmeessä jotakin eläimellistä kuten tsherkesseillä.

– Todellako?! – voihki Volodjan äiti nauraen. – Todellako?! Kuinkahän on isänsä kaltainen!

Volodja peräytyi ja juoksi ulos.

"Kuinka he saattoivat puhua siitä noin äänekkäästi! – kiusaantui hän lyöden käsiään yhteen ja katsellen kauhuissaan taivasta kohti.

– Puhuvat äänekkäästi, kylmäverisesti… Ja äiti nauroi… äiti!..

Jumalani, miksi annoit minulle sellaisen äidin? Miksi?"

Mutta taloon oli mentävä, kävi miten kävi. Hän kulki pari kertaapitkin lehtokujaa, rauhoittui vähäisen ja meni sisään.

– Miksette tule ajoissa teetä juomaan? – kysyi rouva Shumihinankarasti.

– Anteeksi, minun… minun pitää matkustaa, – mutisi Volodjanostamatta katsettaan maasta. – Äiti, kello on jo kahdeksan.

– Matkusta yksin, poikaseni, – sanoi äiti uupuneesti. – Minä jääntänne yöksi. Hyvästi siis!.. Annahan, kun siunaan sinut…

Äiti teki ristinmerkin siunaten poikansa ja kääntyen Njutan puoleenvirkkoi ranskaksi:

Hän on jonkun verran Lermontovin näköinen… Eikö totta?

Jotenkuten hyvästeltyään ja katsomatta ketään kasvoihin Volodjapoistui ruokahuoneesta. Kymmenen minuutin kuluttua hän asteli jopitkin asemalle johtavaa tietä ja oli iloisempi. Nyt ei häntä enääkauhistuttanut eikä hävettänyt ja hän hengitti helpommin.

Puolen virstan päässä asemalta hän istuutui kivelle tien oheen jaalkoi katsella aurinkoa, joka oli jo puoleksi piiloutunut harjuntaakse. Asemalla paloi jo siellä täällä tulia, joista yksi oli samea, vihreä, mutta junaa ei näkynyt vielä. Volodjan oli hyvä istua siinäliikahtamatta ja kuunnella, kuinka ilta vähitellen laskeutui yliseudun. Lehtimajan hämäryys, askeleet, uimahuoneen tuoksu, nauru janaisen vartalo, – kaikki tämä muistui ihmeteltävän selvästi hänenmieleensä, eikä se ollut enää niin kauheata eikä tärkeätä kuinaikaisemmin…

"Joutavaa… Hän ei temmannut irti käsiäni ja hän nauroi, kunsyleilin häntä, – ajatteli Volodja. – Se siis miellytti häntä. Josse olisi ollut hänelle vastenmielistä, niin olisi hän suuttunut…"

Ja nyt alkoi Volodjaa harmittaa, ettei ollut siellä lehtimajassaollut rohkeampi. Häntä säälitti se, että matkusti pois näintyperästi, ja olipa hän nyt varma siitä, että jos tuo sama tilaisuusuudistuisi, niin hän olisi rohkeampi ja arvostelisi asioitayksinkertaisemmin.

Ja saattaahan tuo tilaisuus helpostikin uudistua. Shumihinitkävelevät tavallisesti kauan illallisen jälkeen. Jos Volodja lähtisiNjutan kanssa kävelemään pitkin hämärää puutarhaa, niin – siinähäntilaisuus!

"Käännyn takaisin, – hän ajatteli, – ja matkustan huomennaaamujunalla… Sanon, että myöhästyin junasta."

Ja hän kääntyi takaisin… Rouva Shumihin, Volodjan äiti, Njutaja eräs naissukulainen istuivat terassilla pelaten korttia. KunVolodja valehteli heille, että oli myöhästynyt junasta, tulivathe rauhattomiksi siitä, että hän mahdollisesti huomenna saattaisimyöhästyä tutkinnosta, ja kehottivat häntä nousemaan ylös varhainaamulla. Koko ajan, kun he pelasivat korttia, istui Volodja syrjässäkatsoen ahnaasti Njutaan ja odottaen… Hänellä oli jo suunnitelmakinvalmiina: hän lähestyy hämärässä Njutaa, tarttuu hänen käteensä jasyleilee; ei tarvitse puhua mitään, molemmat kun ymmärtävät kaikenselittämättä.

Mutta illallisen jälkeen naiset eivät lähteneetkään puutarhaankävelemään, vaan alkoivat taas pelata korttia. He pelasivat yhteensaakka yöllä ja erosivat sitten kukin mennen levolle.

"Kuinka typerää tämä tällainen on! – harmitteli Volodja maatapannessaan. – No, vähätpä siitä… odotan huomiseen… Huomenna taaslehtimajassa."

Hän ei kiirehtinyt nukkumaan, vaan istui vuoteellaan käsivarretkierrettyinä polvien ympäri ja mietti. Oli vastenmielistä ajatellatutkintoa. Hän oli jo päättänyt, että hänet erotetaan ja ettei tämäerottaminen ole mikään kauhea asia. Päinvastoin oli kaikki hyvin, vieläpä erinomaisestikin. Huomenna hän pääsee vapaaksi kuin lintu, pukee siviilipuvun ylleen, polttaa peittelemättä tupakkaa, matkustaatänne ja hakkailee Njutaa milloin häntä vain huvittaa. Silloin hän eiole enää mikään kimnasisti, vaan "nuori mies". Ja se, jota sanotaanvirkauraksi ja tulevaisuudeksi, on itsestään selvä: hän tarjoutuuvapaaehtoiseen sotapalvelukseen, sähköttäjäksi tai apteekkiin, johonpääsee sitten aikansa palveltuaan proviisoriksi… Onhan niitävirkoja! Kului tunti, toinenkin, mutta hän istui yhä vain ja mietti…

Kellon kolmatta käydessä, kun aamu jo hiukan sarasti, narahti ovi ja

Volodjan äiti astui huoneeseen.

– Etkö sinä nuku? – kysyi hän haukotellen. – Nuku sinä vaan…minä hetkeksi… Minä otan vaan tippoja…

– Mitä niillä?

– Lily-rouvaa taas puistattaa… Nuku, lapsukainen, sinulla onhuomenna tutkinto…

Äiti otti kaapista pullon, astui ikkunan luo, luki lääkkeen nimen japoistui.

– Maria Leontjevna, eivät nämä ole niitä tippoja! – kuuli Volodjahetken kuluttua naisen äänen. – Tämä on convallariaa, mutta Lilypyytää morfiinia. Nukkuuko poikanne? Pyytäkää, että hän etsii…

Se oli Njutan ääni. Volodja jäykistyi. Hän veti nopeasti housutylleen, heitti sinellin hartioilleen ja astui ovelle.

– Ymmärrättekö? Morfiinia! – selitti Njuta kuiskaten. – Nimilippuon latinankielinen. Herättäkää Volodja, hän löytää…

Äiti avasi oven ja Volodja näki Njutan. Tämän yllä oli sama valkoinensilkkipusero, tukka oli kampaamaton, harteille valahtanut, ja kasvotuniset, tummat hämärässä…

– Eihän Volodja nukukaan… – sanoi Njuta. – Volodja, etsikääsieltä kaapista morfiinia! Sen Lilyn tähden saa tässä valvoa… Häntävaivaa aina jokin…

Volodjan äiti mutisi jotakin, haukotteli ja poistui.

– Etsikää, – sanoi Njuta. – Miksi seisotte siinä?..

Volodja meni kaapin luo, kyyristyi alas polvilleen ja alkoiliikutella lääkepulloja. Hänen kätensä vapisivat ja rinnassa javatsassa tuntui siltä kuin olisi siellä sisässä läikkynyt kylmiäaaltoja. Eetteri, karboolihappo ja erilaiset yrtit, joita kaikkia hänsyyttä käsitteli ja hypisteli, vaikuttivat häneen tukahuttavasti jahänen päätään alkoi huimata.

"Äiti on poistunut, – ajatteli hän. – Se on hyvä… hyvä…"

– Ettekö jo?.. – kysyi Njuta pitkäveteisesti.

– Kohta… Tässä taitaa olla morfiinia… sanoi Volodja luettuaanerään pullon kyljestä nimilipun. – Olkaa hyvä!

Njuta seisoi ovella niin, että hänen toinen jalkansa oli käytävänpuolella, toinen Volodjan huoneessa. Hän korjasi tukkaansa, jotaoli vaikea korjata, sillä se oli sakea ja tuuhea, ja katselihajamielisesti Volodjaan. Unisena, tukka hajalla ja yllään väljäpusero hän näytti Volodjan mielestä lumoavalta ja muhkealta siinäheikossa valossa, joka virtasi huoneeseen valkealta, vaikkei vieläauringon valaisemalta taivaalta… Hurmaantuneena, koko ruumiinsavapisten ja nautinnolla muistellen sitä, kuinka hän lehtimajassasyleili tuota ihanaa vartaloa, hän antoi tipat Njutalle ja sanoi:

– Kuinka te olette…

– Mitä?

Njuta siirtyi kokonaan huoneeseen..

– Mitä? – kysyi hän toistamiseen hymyillen.

Volodja vaikeni ja katsoi häneen sekä tarttui sitten, kuten silloinlehtimajassa, hänen käteensä… Mutta Njuta katseli Volodjaahymyillen ja odotti, mitä sitten tapahtuisi.

– Minä rakastan teitä… – kuiskasi Volodja.

Njuta herkesi hymyilemästä, ajatteli ja sanoi:

– Odottakaa, joku tulee. Oh, tepä vasta kimnasisti! – sanoi hänpuoliääneen lähestyen ovea ja katsahti käytävään. – Ei näy ketään…

Hän palasi.

Silloin tuntui Volodjasta kuin huone, Njuta, valkeneva aamu jahän itse olisivat sulaneet väkeväksi, tavattomaksi, harvinaiseksionnentunteeksi, jonka tähden saattaa uhrata koko elämänsä ja kärsiäikuista tuskaa, mutta kun kului hetkinen vielä, niin katosi kaikkitämä. Volodja näki vain lihavat, rumat kasvot, joita inhon ilmevielä enemmän rumensi, ja tunsi yht'äkkiä vastenmielisyyttä kaikkeatapahtunutta kohtaan.

– Täytyy lähteä, – sanoi Njuta silmäillen inholla Volodjaa. —

Kuinka ruma, kurja… hyi, mikä ilettävä otus!

Kuinka rumat Volodjasta olivatkaan nyt hänen pitkä tukkansa, väljäpuseronsa, askeleensa, äänensä!..

"Ilettävä otus… – ajatteli hän Njutan mentyä. – Olen todellakinilettävä… Kaikki on ilettävää…"

Aurinko nousi ja linnut lauloivat ulkona. Puutarhasta kuuluipuutarhurin askeleita ja hänen käsirattaittensa ratinaa… Javähän myöhemmin kuului lehmien ammuntaa ja paimenpillien soittoa.Auringonvalo ja äänet kertoivat, että jossakin tässä maailmassaon elämä puhdasta, ihanaa, runollista. Mutta saattoi se olla…?Siitä ei ollut Volodjan äiti eivätkä muut häntä ympäröivät ihmisetmilloinkaan puhuneet.

Kun palvelija herätti hänet aamujunaan, oli hän nukkuvinaan…

"Mitä hän siinä… menköön hiiteen!" – ajatteli Volodja.

Kellon yhtätoista käydessä hän nousi vuoteeltaan. Kammatessaantukkaansa kuvastimen edessä ja katsellessaan rumia, yövalvonnastakalpeita kasvojaan hän ajatteli:

"Aivan oikein… Ilettävä otus".

Kun hänen äitinsä näki hänet ja kauhistui sitä, ettei poika olluttutkinnossa, virkkoi tämä:

– Nukuin liian kauan… mutta älkää surko, näytänlääkärintodistuksen.

Rouva Shumihin ja Njuta heräsivät kellon yhtä käydessä. Volodjakuuli, kuinka rouva Shumihin avasi ikkunan niin että helähti,ja kuinka Njuta heleästi nauraen vastasi rouvan karkeaäänisiinkysymyksiin. Volodja näki, kuinka ovi aukeni ja miten vierashuoneestasamosi aamiaiselle jono sukulaisia ja armoleivän syöjiä – niidenjoukossa hänen äitinsäkin – , kuinka Njutan pestyt ja hymyilevätkasvot siellä vilahtivat ja niitten vieressä äsken saapuneenarkkitehdin mustat kulmakarvat ja parta.

Njutan yllä oli vähävenäläinen kansallispuku, joka ei sopinutensinkään hänelle, sillä se teki hänet niin kömpelön näköiseksi.Arkkitehti lasketteli kuivia, typeriä sukkeluuksiaan. Kotleteissaoli Volodjan mielestä liiaksi sipulia. Hän arveli Njutan tahallaanäänekkäästi nauraa hohottavan ja silmäilevän häneen huomauttaakseenhänelle siten, ettei öisen tapahtuman muistaminen lainkaan tuntunutkiusalliselta ja että hän tuskin huomasi "ilettävän otuksen"läsnäoloa.

Neljän tienoissa Volodja ajoi äitinsä kanssa asemalle. Likaisetmuistot, uneton yö, kohta tapahtuva erottaminen kimnaasista, omantunnonvaiva – kaikki tämä herätti nuorukaisessa kiusallista, synkkää vihaa. Hän katseli äitinsä laihoja kasvoja, pientä nenää,pitkää, Njutan lahjoittamaa sadetakkia ja mutisi:

– Miksi te käytätte ihojauhoa? Se ei sovi ensinkään teidänikäisellenne ihmiselle! Te tekeydytte kauniiksi, ette maksapelihäviöitänne, poltatte toisen tupakkaa… Se on vastenmielistä!Minä en rakasta teitä… en rakasta!

Volodja loukkasi äitiään, joka katsoi pienillä silmilläänpelästyneesti ympärilleen, löi käsiään yhteen ja kuiskasikauhistuneena:

– Mitä sinä, hyvä ystäväni?!.. Herranen aika, kyytimies kuulee! Olenyt hiljaa, jottei kyytimies kuulisi! Hän saattaa kuulla kaikki!

– En rakasta… en rakasta! – jatkoi Volodja hengästyen. – Te olette epäsiveellinen, sieluton… Olkaa käyttämättä tuotasadetakkia, muuten revin sen riekaleiksi! Kuuletteko?

– Tule nyt järkiisi, lapseni! – itki äiti. – Kyytimies kuulee!

– Ja missä on isäni omaisuus? Missä teidän rahanne? Te olettetuhlannut kaikki! Minä en häpeä köyhyyttäni, mutta häpeän sitä, ettäminulla on tuollainen äiti… Kun toverini kysyvät jotakin teistä,täytyy minun punastua.

Junamatkaa oli kaupunkiin kaksi asemanväliä. Koko ajan seisoiVolodja vaunusillalla vapisten. Häntä ei haluttanut mennävaunuun, sillä vihattu äiti oli siellä. Vihasipa hän itseäänkin, junailijoita, veturin savua, kylmyyttä, jota piti vilunsa syynä…Ja mitä raskaammalta elämä tuntui, sitä voimakkaammin hän tunsi, että jossakin tässä maailmassa on ihmisten elämä puhdasta, jaloa,lämmintä, ihanaa, täynnä rakkautta, iloa, runsautta… Hän tiesitämän ja ikävöi niin suuresti, että eräs matkustaja, katsottuaantutkivasti häneen, kysyi:

– Teillä on luultavasti hammassärky?

Volodja ja hänen äitinsä asuivat kaupungissa Maria Petrovnan, aatelisnaisen luona, jonka hallussa oli suuri huoneusto, jostahän oli vuokrannut ihmisille yksityisiä huoneita. Volodjan äitioli vuokrannut häneltä kaksi huonetta: toisessa, jossa oli kaksiikkunaa, sänky ja seinällä kaksi kultapuitteista taulua hän asuiyksinään, viereisessä ahtaassa ja pimeässä huoneessa Volodja.Viimeksimainitussa huoneessa oli sohva, jolla Volodja nukkui, japaitsi tätä sohvaa ei siinä ollut muita huonekaluja: koko huone olitäynnä juurikoreja, hattulaatikoita ja kaikenmoista romua. LäksynsäVolodja valmisti äitinsä huoneessa tai "yhteisessä" – niin sanottiinsuurta huonetta, jonne täysihoitolaiset kokoontuivat päivällistäsyömään ja iltaisin seurustelemaan.

Kotiin palattuaan Volodja heittäytyi sohvalle ja kääri peitteenympärilleen karkottaakseen siten vilun. Hattulaatikot, juurikorit jahuoneessa olevat romut muistuttivat häntä siitä, ettei hänellä ollutomaa huonetta, suojaa, johon voisi paeta äitiä, tämän vieraita ja"yhteisestä" huoneesta kuuluvia ääniä. Laukku ja hujan hajan heitetytkirjat johtivat hänen mieleensä tutkinnon, josta hän oli ollutpoissa… Jostakin syystä hänen mieleensä johtui aivan sattumaltaMentona, jossa hän seitsenvuotiaana oli asunut isävainajansakanssa; muistuivatpa myöskin Biarriz ja kaksi englantilaistatyttöstä, joiden kanssa hän silloin juoksenteli rantahietikkoapitkin… Hän tahtoi ajatuksissaan palauttaa mieleensä taivaan javaltameren, korkeat aallot ja silloisen mielentilansa, mutta se eionnistunut, englantilaiset tyttöset heräsivät ilmi elävinä hänenmielikuvituksessaan, kaikki muu sekaantui, himmeni…

"Ei, täällä on kylmä", – ajatteli Volodja, nousi, heitti sinellinylleen ja meni "yhteiseen".

Siellä juotiin teetä. Samovaarin ääressä istui kolme henkilöä:Volodjan äiti, musiikinopettajatar, jolla oli kilpikonnanluisetsilmälasit, ja Augustin Mihailovitsh, vanhanpuoleinen, kovin lihavaranskalainen, jolla oli virka hajuvesitehtaassa.

– En ole tänään vielä syönyt päivällistä, – sanoi Volodjan äiti. —

Pitäisi lähettää palvelijatar ostamaan leipää.

– Dunja! – huusi ranskalainen.

Emäntä oli kaiketi lähettänyt Dunjan jonnekin, koskei tämä tullut.

– No, eihän sillä väliä ole, – sanoi ranskalainen leveästihymyillen. – Menen heti itse ostamaan leipää. Ei sillä väliä ole!

Hän laski väkevän, tuoksuvan sikarinsa näkyvään paikkaan, pani hatunpäähänsä ja lähti. Ranskalaisen mentyä alkoi Volodjan äiti kertoamusiikinopettajattarelle, kuinka hän oli Shumihineilla vieraana jakuinka ystävällisesti hänet siellä otettiin vastaan.

– Onhan Lily Shumihin minun sukulaiseni… – selitti hän. – Hänenmiesvainajansa, kenraali Shumihin, oli minun miesvainajani serkku.Mutta itse hän on syntyään paroonitar Kolb…

– Äiti, se on valhetta! – sanoi Volodja ärtyisästi. – Miksivalehdella?

Volodja tiesi vallan hyvin, että hänen äitinsä puhui totta, silläkertomuksessa kenraali Shumihinista ja paroonitar Kolbista eiollut sanaakaan valhetta, mutta siitä huolimatta Volodjasta tuntuisiltä kuin äiti valehtelisi. Äidin puhetavassa, kasvojen ilmeessä,katseessa, kaikessa tuntui olevan valhetta.

– Te valehtelette! – toisti Volodja ja iski nyrkkiä pöytään niinlujasti, että astiat helisivät ja äidin tee läikähti yli. – Miksikerrotte kenraaleista ja paroonittarista? Se on kaikki valhetta!

Musiikinopettajatar joutui hämilleen ja alkoi yskiä nenäliinaansa,ikäänkuin jotakin olisi mennyt väärään kurkkuun. Äiti hyrähti itkuun.

"Minne mennä?" – ajatteli Volodja.

Ulkona hän oli jo ollut; toverien luo ei ilennyt lähteä. Taasmuistui hänen mieleensä ne kaksi englantilaista tyttöstä… Hänkulki muutaman kerran "yhteisen" huoneen nurkasta toiseen ja menisitten Augustin Mihailovitshin huoneeseen. Siellä tuoksui väkevästieetterille ja glyseriinisaippualle. Pöydällä, ikkunalla ja vieläpätuoleilla oli paljon pulloja ja laseja erivärisine nesteineen.Volodja otti sanomalehden pöydältä, avasi sen ja luki otsikosta nimen"Figaro"… Sanomalehdestä nousi väkevä, suloinen tuoksu. Sitten hänotti pöydältä revolverin…

– Rauhoittukaa, älkää välittäkö siitä sen enempää! – lohduttimusiikinopettajatar viereisessä huoneessa äitiä. – Hän on vielä niinnuori! Hänen iässään eivät nuorukaiset tiedä vielä sopivaisuuksienrajoista mitään. Siihen pitää tottua.

– Ei, Eugenia Andrejevna: hän on liian turmeltunut! – sanoi äitipitkäveteisesti. – Hän on isätön ja minä olen heikko enkä mahdasille mitään. Olen niin onneton!

Volodja pani revolverin piipun suuhunsa, hypisteli sormillaan jotakinliipasimen tapaista ja painoi… Sitten hypisteli hän taas jotakinulkonevaa ja painoi vielä kerran. Otettuaan revolverin piipunsuustaan pyyhki hän sitä sinellinsä liepeeseen ja tutki lukkoa; hänei ollut vielä kertaakaan eläissään pidellyt asetta…

– Tämä on kaiketi nostettava… – arveli hän. – Niin, siltä senäyttää…

Augustin Mihailovitsh astui "yhteiseen" ja alkoi nauraen kertoajostakin. Volodja pani taas revolverin piipun suuhunsa, puri sitäja painoi jotakin paikkaa sormellaan. Laukaus kajahti… Jokin löikauhean lujasti hänen takaraivoonsa ja hän kaatui pöydälle pullojensekaan. Sitten hän näki, kuinka isävainaja, päässään silinterihattuja käsivarressa leveä, musta surunauha, jonka tämä oli kiinnittänytsiihen erään Mentonassa kuolleen naisen muistoksi, tarttui yht'äkkiähäneen molemmin käsin ja he syöksyivät kumpikin mustaan, syväänrotkoon.

Sitten meni kaikki sekaisin ja katosi…