Kitabı oku: «Hallimajan nuoret», sayfa 5

RAUTATIEVAUNUSSA

Hämärissä aamulla Veronika ajoi asemalle, osti lipun toiseen luokkaan ja haki itselleen paikan. Hän tuli liian aikaiseen ja odotteli toisia. Lähtöaika tuli yhä lähemmäksi eikä ketään kuulunut. Silloin hän äkkiä lensi punaiseksi.

– He ovat tietysti kolmannessa luokassa, – sanoi hän itselleen melkein ääneen, kokosi tavaransa ja kiirehti vaunujen läpi.

– Hei tänne, tänne! – huusi Hely vaunun nurkasta, jonne he olivat tungoksessa tilansa saaneet. – Tule pian, kun ei kukaan tahdo uskoa, että meitä on neljä. – Hely oli iloinen ja kukoistava ruskeassa turkissaan, veti kaikkein katseet itseensä ja heijasti oman olentonsa raittiutta ja kauneutta ympäristöönsä. Häntä katsellessa tuli hyvä olla ja teki mieli hymyillä. Pieninkin seikka hänen puvussaan ja matkatamineissaan sai värityksensä ja oman hauskan leimansa hänestä. Naiset ihailivat hänen lakkiaan ja kaulustaan ajatellen: juuri tuollaiset minäkin hankin. He eivät tahtoneet myöntää, että juuri sellainen oli Helyllä kaunista. Kellä tahansa muulla se olisi ollut pelkkää ruskeata nahkaa.

Veronikaa hyristytti. Hän veti päänsä hartiain väliin ja pujotti kätensä pehmeään puuhkaan.

– Voi pikkusta, kun on uninen! – sanoi Esa ja jäljitteli Veronikan hyristystä. Veronika naurahti ja oli tyytyväinen.

Ovia läiskittiin, käytävällä tungettiin ja likistettiin, kiisteltiin paikoista ja heitettiin tavaroita hyllyille.

– Katsokaa, kuinka Pitkä tekee itsensä kapeaksi kuin onkimato ja Manda itkeskelee nurkassa, – kuiskasi Esa Veronikalle.

– Tuntuu niin erikoisen hauskalta nyt mennä Hallimajaan. On kuin kotiseutu olisi laajennut, kun sinäkin olet mukana, Veronika, – sanoi Hely, kun juna läksi liikkeelle ja vaunussa oli rauhoituttu. Veronika hymyili.

– Kuules, mies, sinähän olet vaiti kuin kala. Rutistetaan, eiköhän ääni lähde, – sanoi Esa Moosekselle ja ravisti hartioista.

Mooses istui Veronikan vieressä uneksien ja unohtaen ympäristönsä.

Juna kulkea kolkutti, lämpö nousi vaunussa ja matkustajien piti heittää pois päällysvaatteensa.

Hely heitti kätensä Mooseksen polvelle.

– Heitetään arpaa kenen pitää aloittaa rynnäkkö Hallimajassa. Olkoon se, jonka käsi on yhdeksästoista päällimmäisenä.

Esa laski leveän kämmäkkänsä Helyn kädelle. Mooses veti oikeansa povestaan ja Veronika laski kätensä viimeiseksi. He sävähtivät punaisiksi kumpikin. Veronika seurasi vaan hämärästi käsien vetoa alimmaisesta ylimmäiseksi ja heräsi vasta kun huudettiin:

– Mooses!

– Mooses, pelasta nahkasi!

Hely hymyili tyytyväisenä Esalle.

– Oikein laskettu.

– Jaa, se oli hienosti tehty, – nauroi Esa niin, että valkeat hampaat loistivat.

– Ei hyväksytä, – sanoi Mooses.

– Vedetään pitkää tikkua sitte, – ehdotti Esa, otti neljä tulitikkua ja laitteli niitä selkänsä takana.

– Vedäppäs, mies!

Mooses veti ja sai pitkän tikun.

– Näytäppäs muut tikut, – sanoi Mooses.

– Eikö yksi pitkä riittänyt? Tässä on kolme lisää.

– Kolmas kerta toden takaa. Veronika saa tunnustaa, – sanoi Hely.

Liina sidottiin Veronikan silmille ja kukin sai koskettaa hänen kämmentään.

Hely ja Esa koskivat yht'aikaa.

– Liian monta. Yksi kerrallaan, – sanoi Veronika. – Mooses! – huudahti hän samassa, kun Mooses puristi omaansa koko käden. Veronika oli hämillään, sillä nyt hän oli ensi kerran maininnut häntä nimeltä.

Moosekseen se vaikutti kuin taikajuoma. Hän loi Veronikaan kiitollisen, loistavan katseen. Neljä nuorta ihmistä säteili onnea ja nuoruuden suloa. He elivät hetkessä, iloitsivat toinen toisistaan, unohtivat ikävän ympäristönsä, kuuman, kolisevan ja likaisen rautatievaunun.

– Me piiritämme vihollisen linnan heti, tutkimme sen varustukset ja sitten ensi sunnuntaina teemme rynnäkön ja otamme kaikki sotajoukot vangiksi ja panemme ne vannomaan uskollisuuden valan toiselle hallitukselle. Tämä on minun suunnitelmani, – puhui Esa.

– Hyväksytään! – huusivat toiset.

– Minä tuon vartiojoukoksi kaikki meikäläiset, – lupasi Hely katsoen

Veronikaan.

Veronika sävähti ja tunsi olevansa syrjäinen toisten innostuksessa, ei niin lähellä sitä suurta yhteistä asiaa ja omaa maaperää, kuin nuo toiset. He omistivat sen niin varmasti ja luonnollisesti kuin joku omistaa puun hedelmät, kun itse on sen istuttanut, sitä hoitanut ja sen juurella levännyt, haaveillut jo ennenkuin sen hedelmiä syönyt. Hän muisti, mitä Alma oli sanonut, ettei hän vielä tajunnut sitä soittoa, joka oli pohjasävelenä kodissa. Mutta ei, kyllä hän sitä jo tajusi ja vielä lisäksi hän kuunteli sitäkin säveltä, joka soi kalpeitten lasten silmissä.

– Veronika, – lausui Mooses hyväilemällä nimeä – ja Hely, te keräätte kaikki nuoret tytöt, kehräätte, kudotte, laulatte, soitatte ja opetatte viljelemään elämän kauneutta. —

– Sen me teemme! – huudahti Hely, ja Veronika punastui innosta.

– Kättä päälle! – Esa vaati tyttöjen kädet. – Mooses erottaa. Tästä ette nyt pääse yli ettekä ympäri.

– Ei ole tarviskaan. – Hely heitti somaa päätään ja hymyili.

– Se on tehtävä ja paljon muuta, – sanoi Veronika. Hänen äänensä oli vakava.

* * * * *

Juna vihelsi kimakasti. Nuoret nousivat kaikki, pitivät toisiaan käsistä, katsoivat silmiin hymyillen ja nyökäyttäen äänettömän sopimuksen.

– Hallimajan asema! – kuului huuto ulkoa.

– Minä kuulun nyt heihin! – päätti Veronika, ja se päätös teki hänet isänsä näköiseksi. Voiman leima säteili silmissä, väreili suupielissä ja heijastui koko olennosta.

HALLIMAJASSA

Veronikaa hyristi kylmä pakkanen kuumasta vaunusta tullessa, ja kiireesti hän juoksi äitiänsä vastaan, joka odotti toisen luokan kohdalla.

– Mamma! – huusi hän heittäen tavaransa sillalle ja syleili äitiään. – Almalla oli niin paljon puuhaa, ettei hän vielä ehtinyt, käski sanomaan terveisiä ja tulee vasta joulu-illaksi. —

He olivat tulleet pienen hevosen luo. – Kas, mikä otus tämä? Kuulehan,

Talli-Ville, kenen tämä on? —

– Patruuna sanoo, että se on ryökinän, – sanoi poika naurahtaen.

– Mamma, onko se minun? —

– Onhan se, pappa hankki sen sinulle joululahjaksi. Veronika halasi ja taputteli ponia. – Voi, kuinka tämä on soma ja lysti, ja että pappa joutuu ajattelemaan tällaista otusta ja minua, se on sentään kaikkein sominta. On taas ihanaa tulla kotiin! Täällä on kuin kaupungissa, loistavat sähköt ja voihkivat tehtaat. Tuntuu oikein kodikkaalta kuulla sahan viuhumista ja särisemistä ja koneitten jymyä tehtaassa. Voi, mamma kulta, kuinka minä olen iloinen!

Sinertävän valkoisena hohti lumi Talvelan puutarhassa ja sähkölamppujen valo loihti salaperäisiä, häälyviä varjoja käytäville. Maassa, puissa, ilmassa oli kimmellystä, kun pehmeät lumihaahtuvat tuprusivat alas puista.

– Täällä on ihanaa! – huusi Veronika ja juoksi edellä sisään.

Äiti katseli uteliaana hänen outoa vilkkauttaan, mutta rauhoittui, kun näki tyttärensä loistavat silmät ja terveyttä ja elämänhalua uhkuvat kasvot.

– Täällä on laajaa ja komeata, äiti, oikein sellaista leveää ja tukevaa, joka pysyy ja elää satoja vuosia.

– Veronika, niinhän sinä puhut, kuin jostakin oudosta linnasta, – sanoi äiti moittivasti.

– Minkä minä sille teen? Se vaikuttaa minuun, kuinka sanoisin – historiallisesti. Muualla, missä liikun, ei ole tällaista. Minä tulen aina juhlalliseksi, kun pitkien aikojen päästä astun tähän saliin. Eikö sinustakin, mamma, kaikki nämä rokoko-esineet, tuolit, pöydät, peilit, kruunut ja seinämaalaukset manaa esiin haamuja menneisyydestä? Näitten keskellä liikkuu kuin näyttämöllä. Ei muuta puutu kuin peruukki, korkeat korot, leveäpoimuiset hameet ja puuteri.

– Kuinka sinä nyt tähän johdut?

– Älä suutu, mamma, tämä sali olisi monen mielestä taiteellinen kokonaisuus, johon pyrkivät, mutta – .

– No, jätä nyt!

Veronika alkoi itsekin huomata liioitelleensa, ja iloisuus laukesi hiljalleen. Omatunto soimasi hänen vieraantuneen äidistään, ja rauhattomana hän juoksi huoneesta huoneeseen. Isän huone oli aina ollut kielletty, pyhä paikka, ja nytkin tuntui juhlalliselta istua kirjoitustuoliin.

– Ei, mutta tuleppas katsomaan, mamma, kun isän kynätelineessä on minun vanha nauhani, juuri samanlaisena kuin minä sen kerran kurillani siihen sidoin. Katsos nyt, kuinka hullunkuriselta se siinä näyttää!

Äiti ei katsonut, vaan käänsi päänsä pois. Veronika meni hänen luokseen.

– Mamma!

– Etkö sinä sitä ymmärrä? Tähän pöytään ei kukaan muu saa kajota paitsi minä. Kerran yritin ottaa pois nauhan. Hän laski kätensä kädelleni katsomatta minuun. Nauha on saanut olla.

– Voi, mamma, mamma! – Veronika heittäytyi äidin syliin ja itki, itki pois oikullisen tuulensa. Nyt hän vasta oli kotona.

Vasta illallisella Veronika näki isänsä. Hän oli muutamassa kuukaudessa muuttunut vanhaksi mieheksi, harmaantunut, ja kasvoille oli ilmestynyt syviä ryppyjä.

– Miksi et tullut aikaisemmin kotiin? – sanoi hän melkein ankarasti.

– Olihan minulla lupa olla niin kauan kuin halusin.

– Lupa, enhän minä nyt sitä tarkoittanut. – Ääni oli jo lempeämpi. – Ei tässä muuten joudu ajattelemaan eikä muistamaan omia asioitaan. On niin yllin kyllin tekemistä työväestä ja sen rettelöimisistä.

– Mitä vaikeuksia teillä on ollut? – kysyi Veronika aivan luonnollisesti.

Isä katsoi häneen pitkään.

– Mitä sinä niistä välität? Onhan sitä siinä, kun minä saan niiden kanssa rähistä. Täällä on ollut sellainen helvetinmoinen sekasorto sitte syksyn, kun oluttehdas ja nyt työväen talo valmistui. Työväki juo itsensä köyhäksi, ja humaltuneina he tappelevat teillä ja asunnoissaan, usein tehtaalla työssäänkin, ja työväen talolla ajetaan jos jotakin hullutusta heidän päähänsä.

– Täällä täytyy saada aikaan vastaliike. Mooses Härmälä ja Esa Helin ovat juuri sitä varten tulleet tänne, ja minäkin olen luvannut auttaa, vaikka vähäistähän se on.

– Sinä! Raakojen työmiesten kanssa ei sinulla ole mitään tekemistä. Ja se Härmälän ottopoika on juuri pahimpia; kuuluu jo toissa kesänä niitä villinneen ja huutaneen mäellä hullutuksia polttamisesta ja sen sellaisesta. Ihmettelen vaan, etteivät viranomaiset ole sekaantuneet asiaan. Mutta täällä eletään kuin varis takatalvea paossa omissa oloissamme. Eivät tänne muut osaa kuin työväen villitsijät.

– Ei suinkaan pappa toivoisi, että santarmit – .

– Ei sitä tiedä, mitä tässä toivoo, täällä on sellainen sekamelska yöt ja päivät, että taitaa olla parasta tehdä työnsulku.

– Sehän olisi kauheata! – huudahti Veronika.

– Lakko ainakin tulee – .

– Eikö voida sopia? – kysyi Evelina rouva säikähdys kasvoillaan.

– Heidän vaatimansa korotus nousisi viiteen kymmeneen tuhanteen markkaan vuodessa. Me emme voi.

– He näkevät nälkää, tulee levottomuuksia, ehkä sotaväkeä, voi, pappa kulta! Eikö ole mitään keinoa?

– On, jos he pysyvät kohtuudessa.

– Minä puhun huomenna tästä pojille. He varmaan keksivät keinon.

– Minä kiellän sinua sekaantumasta tähän asiaan eikä noitten nulikoiden kanssa sinulla saa olla mitään tekemistä!

Veronika sävähti tulipunaiseksi, ja tummissa silmissä välähti uhka.

– Pappa unohtaa, että olen jo täyskasvanut ja ymmärrän itse kulkea tietäni. Minä kuulun heihin ja heidän aatteensa ovat minun aatteitani ja minä tahdon puhua heille tästä.

Marck nousi pöydästä, kääri ruokaliinan tyynesti kasaan, katsoi musertavasti kerran Veronikaan ja lähti huoneesta. Äiti ja tytär istuivat äänettöminä uskaltamatta katsoa toisiinsa.

– Vai semmoisena sinä tulet kotiin, uhka mielessä. Tiedätkö, että papan sydäntauti on yltynyt viime aikoina ja käynyt vaaralliseksi, – sanoi äiti matalalla äänellä.

– Sitä aavistinkin, hän on vanhentunut ja käynyt huonoksi.

– Ja kuitenkin sinä – .

– Niin, mamma, minun sydämeni on sairas tästä, mutta minä kuulun heihin, minä en voi enkä tahdo peräytyä. Minun omatuntoni on heidän puolellaan.

* * * * *

Erottuaan toisista asemalla, harppasi Mooses matkalaukkuaan kantaen jalan kotiin päin. Majat tien varrella olivat hänen mielestään entistään matalampia ja tehdaskin vaan kohtalainen rakennus. Kuinka hän olikin sitä pitänyt niin suurena ja nujertavana! Mooses hymähti omia kiivastelujaan; tuntui kuin olisi siitä jo ollut kymmenen vuotta. Eihän siitä kuin vähä toista…

– Joko sinä nyt jouduit? – huusi täti ja töksähti lyhdyn luona eteen. – Luulin vielä junalle ehtiväni ja ajelin Melua mukaan, vaan eihän se – . Mutta kuinka sinä olet kolistunut ja tullut mieheksi! En olisi varmasti pimeässä tuntenut, ellen olisi nähnyt vanhaa kapsäkkiä. Se on mennyt luttuun, näen mä. Ja palttoosi on sama musta. Kuinka se enää mahtuu päällesikään? Voi sentään, voi, että sinä nyt taas olet kotona! Vaan kuinka kauan?

– Mitähän sitä täälläkään?

– Kuinka sinulla rahat ovat riittäneet, kun et ole kotoakaan?

– Olen ansainnut lukujeni ohella.

– Jaa, jaa, tietystikin. Minulla on nyt pikkusen säästöä, – kuiskasi täti, – vaan en ole virkkanut siitä Melulle mitään. Ei se antaisi pahaakaan rauhaa, on ruvennut koreilemaan ja kulkemaan Karénin Rolfin kanssa.

– Ja täti on antanut hänen…! Mooses kiivastui.

– Minkäs minä sille mahdan! Ne jaarittelevat kaiket illat, enkä minä tule hullua harmaammaksi, vaikka kuinka kuuntelisin, mitä he jaarittelevat.

– Kuinka paljon tädillä on säästöä?

– Viisi sataa, – kuiskasi täti.

– Melu voisi elää sillä noin viisi kuukautta Helsingissä tai jossain muualla ja oppia jotakin. Hän ei saa jäädä tänne koko talveksi.

– Sitähän minäkin olen ajatellut, vaan en ole uskaltanut puhua Melulle mitään. Se on niin tyranni ja omavaltainen. Kas niin, nyt ollaan kotona. Pane tuohon minun kamarini nurkkaan kapsäkkisi. Tässä saat nyt asua. Melulla on sinun kamarisi ja siellä on niin paljon kampsuja.

– Täällähän on uudestaan rakennettu ja suurennettu huoneita. Kas vaan tädin kamaria! Vai mikä tämä nyt on?

– Minun nimellänihän tämä… Tules katsomaan Melun kamaria. Pirtin seinää on siirretty, kaikki maalattu ja paperoitu ja vanhoista seinän tyngistä laitettu jos mitäkin komeroita. —

Täti avasi oven, ja Mooses hämmästyi nähdessään hienon, uudenaikaisen huoneen, sen vaaleanpunaiset seinät, samanväriset matot ja huonekalut. Somat, ilmakkaat harsoverhot, punainen varjostin lampussa, kaikki hiveli silmää, oli kodikasta ja somaa.

– Miten teillä on riittänyt näin suuriin laitoksiin? – kysyi Mooses ihmetellen.

– Ei ole ketään koulussa. —

Mooses jäi seisomaan suu ammollaan, silmät leveinä.

– Ei ole ketään koulussa, – toisti täti.

Ei ole ketään koulussa! Siinähän se oli tuo vanha pöpö. Se oli sittenkin suuri totuus, minkä täti oli kyynelissään vuodattanut heidän nähtävilleen joka kerta, kun syksyllä kouluun mentiin. Täällä hän oli penni penniltä haalinut kokoon ne rahat, joilla koulua käytiin, asunut ruokahuoneen sopessa, ettei puita suotta kuluisi, nukkunut oljilla ja syönyt suolaista sianlihaa ja perunoita ja juonut kahvi tilkan päälle. Aina samaa matalamajan yksitoikkoista elämää elänyt. Hän olisi voinut elää aivan toisin, ellei olisi kouluttanut häntä, löytölasta, ja oikullista veljentytärtä.

Täti tarkasteli korkeata peilinlasia, laapasi sitä ruskealla kädellään ja sai pölyä.

– Voi, voi sentään, kun ei se Melu opi pitämään siistiä huoneessaan. Komeata pitää olla ja hankkia ja laittaa se osaa, vaan ei siivota. – Täti meni omaan kamariinsa, ja Mooses istui hänen viereensä kiikkutuoliin. Hänen teki mieli silittää tädin harmaata tukkaa, vaan eihän sellainen tullut kysymykseen heidän kesken. Täti ei ollut kertaakaan hyväillyt häntä taikka Melua, eikä Mooseskaan muistanut koskaan tunteneensa hellyyden oireita jotka hyväilyä kaipasivat. Mooses hymähti.

– Lieneekö tämä uusi komeus syynä herraskaisiin tunteisiin vai mikä, mutta minun teki juuri mieli silittää tädin tukkaa, – sanoi hän nauraen.

– Mitäs nyt vielä! – Täti meni kiiruusti keittiöön.

– Joko Mooses on tullut? – kuuli hän Melun kysyvän. Ääni oli tuttu, vaan ei kuitenkaan sama kuin ennen. Sisään astui Melu. Se oli Melu, vaan ei sama kuin ennen, pitempi, hoikempi, valkoisempi ja kauniimpi Melu kuin ennen.

– Tervetuloa kotiin! Oletpa sinä miehistynyt. —

– Aina ajan mukana. Te olette ruvenneet täällä komeiksi ja uudenaikaisiksi.

– En olisi mitenkään voinut maleksia vanhassa harakan pesässä enää toista talvea. Sinulla kai on ollut hyvin hauska tämä viimeinen vuosi. Kuuluit esiintyneenkin ja ihastuttaneen pääkaupunkilaisia.

– Kuule, mitä sinä puuhaat täällä? – keskeytti Mooses.

– Kysy sitä, en itsekään tiedä, kuinka aikani liukuu. – Melun silmissä välähti, kasvoille pulpahti puna, ja vartalo singahti suoraksi kuin taipeesta päästetyn nuoren koivun. – Minä tahtoisin päästä Helsinkiin! – huudahti hän heilutellen töyhtöhattua kädessään.

– Eihän se olisi hullumpaa. Sinun pitäisi oppia jotakin.

– Ei, minä tahdon elää, elää täysin siemauksin. Nauraa, laulaa, tanssia ja – .

– No, sitähän voi täälläkin tehdä, – sanoi Mooses hymyillen.

– Täällä! Voi taivasten tekijä! Kenelle täällä itseään pukisi, olisi kaunis ja – ? Lehmille, lampaille ja ehkä tehtaalaisille!

– Sinä kai tunnet Rolfin? – Mooses heitti kysymyksen nähdäkseen, miten se Meluun vaikuttaisi.

– Ei yksi pääsky kesää tee! – huudahti Melu niin keveästi, ettei Mooses tullut viisaammaksi. Hän ei nähnyt, kuinka kyynel nousi Melun silmään, kun hän kiirehti omaan kamariinsa, heitti hattunsa huolimattomasti sohvalle, risti kätensä selän taa ja hyräili hampaitten välistä.

Pitkät on päiväni, raskahat on yöni, kyynelet lohtuni, murhe mulla työni.

Sävel katkesi, ja täydellä, heleällä äänellä hän lauloi niin, että

Moosesta vihloi:

Ennen soisin oman kullan

Vaikka alle mustan mullan…

Senkin hän katkasi ja juoksi Mooseksen luo.

– Kuule, sinä voit viedä minut Helsinkiin. Olisin jo aikoja sitte mennyt viime talvena, vaan en oikein arvannut. Se on suuri kaupunki, ja siellä on —

– monenlaisia vaaroja, – lisäsi Mooses.

– Enhän minä ole lapsi, joka mörköjä pelkää. Ei, minä tarkoitan, siellä on kai vaikea päästä hienon maailman mukaan eli oikeammin sellaisten, jotka oikealla tavalla ymmärtävät päästä irti maasta.

– Sinä olet osaksi sama Melu kuin ennenkin ja lisäksi olet kai saanut Rolfilta – . Minä en voi auttaa sinua. En ole irti maasta enkä kuulu hienoihin.

– Ja sinä olet sama, vanha Mooses, suurprofeetta, joka et välitä ylhäisistä etkä maallisista, tahdot elää hunajalla ja heinäsirkoilla, kymmenistä käskyistä ja herran hengestä! – Melun silmät säkenöivät, kuopat poskissa syvenivät ja heleä nauru soi. Se helisi ja liverteli, kunnes Mooseskin siihen yhtyi. Melu tarttui tuolin selustaan, alkoi tanssia wiener-valssia ympäri lattiaa, kevyesti, liitelemällä. Nauru upposi valssin säveleeseen. Melu pysähtyi Mooseksen eteen ja heitti tuolin.

– Osaatko sinä?

– Miksikäs en.

He tarttuivat toistensa käsiin ja tanssivat täydestä sydämestä, kunnes hengästyneinä pysähtyivät, ja Melu jatkoi:

– Katsos, profeetta voi halveksia ylhäisöä, mutta mitä minun tapaiseni voi? Ellen kuulu ylhäisöön tai siihen vapaaseen, täytyy minusta tulla poroporvari. Sellainen, joka syö vatsansa ylen täyteen, makaa höyhenillä, juo olutta ja rötköttää sohvalla, lyö täyteläistä rahasäkkiään ja röhkii!

– Joku välimuoto sentään lienee olemassa.

– Välimuodoista en minä huoli. Minä tahdon ihanteeni ehdottomana ja kokonaisena. Sen pitää olla "joko – taikka". Minä tahdon elää; minun täytyy saada elää tinkimättä! Rolf on kertonut, kuinka pitää elää ja nauttia. Kukkia silloin, kun aurinko paistaa ja terälehdet ovat aukeamaisillaan; tuoksullaan täyttää ilma; huumata ja huumautua kuin päiväperhonen; tehdä nuoruudestaan ihana kesä, jota vanhanakin muistelee!

– Kuulehan. Melu, oletko sinä koskaan ajatellut, millaista elämää täti ja nämä muut täällä elävät? – kysyi Mooses vakavasti.

– Ei minun asiani ole ajatella, miten muut elävät. Minä itken jokaista päivää, joka valuu käsistäni. En viihdy siellä enkä täällä, juoksen kyliä, etsin jotakin, en tiedä mitä, on aina kiire enkä kuitenkaan toimita mitään. Kaikki on täällä ala-arvoista, ikävää ja pikkumaista! – Melu kiihtyi omista sanoistaan.

– Sinä tavoittelet mielikuvien luomaa nautintojen maailmaa, jollaista ei todellisuudessa ole.

– Todellisuuttahan minä juuri haenkin. Minä en jaksaisi enkä tahdokaan hautoa mitään veretöntä mielessäni.

– Me emme ymmärrä toisiamme. Sinun maailmasi on kuin lasinen lelu minun silmissäni. Kun auringon säteet siihen taittuvat, on se loistava ja monivärinen, houkuttelee tavoittamaan. Sellaisena se pistää silmääni, vaan tavoittaa sitä en halua.

– Mimmoinen on sitte sinun maailmasi? – kysyi Melu syvään huoaten.

– Minun maailmani on vielä hämärä ja monipoimuisten verhojen peittämä. – Mooses nojasi molemmin kyynärpäin pöytään ja kannatti leukaansa kämmenillään. – Päivät ja toisinaan yötkin etsin sen ääriviivoja, hapuilen sen muotoja verhojen poimuissa. Joskus valahtaa poimu ja pieni kulma kirkastuu silmiini. Silloin tartun siihen, sydämeni lyö; minä tahdon nähdä lisää, revin ja kiskon verhoa, vaadin sitä väistymään, mutta se on turhaa. Se verho ei siirry enempää kuin sen omat lait sallivat sen siirtyä. Eikö se ole merkillinen, se elämän verho? – Mooses muutti asentoa ja antautui tuijottamaan.

– Ei, kuules, heitetään tämä viisastelu! – Melu pudisti pois raskasmielisyyden. – Muistatko, kuinka sinä opetit minulle aa'ta, ja minä puin nyrkillä päätäni ja huusin aa, aa! ja niin se meni päähän. Mutta silloin sinä pengoit kirjat ja hait kaiken näköisiä aita ja vaadit minua oppimaan nekin. Minä en ikinä ole tahtonut oppia muuta kuin yhdenlaisen aa'n.

– Tunnet kuitenkin jo useita eri aita.

– Minä en huomaa eroa ja merkitys on aina sama. Täti toi höyryäviä vateja ja laski ne pöydälle.

– Melu taitaa syödä tänään ensi kertaa, – sanoi hän. – Olin

Melinillä suuruksella ja Karénilla päivällisellä.

– Käytkö sinä Karénilla? – kysyi Mooses.

– Käyn kuin käynkin, kutsun rouvaa tädiksi ja herraa sedäksi, – sanoi

Melu ärsyttelevästi.

– Ja poikaa sinuksi, – lisäsi täti nyreissään.

– Eipäs, se ei ole tavallista hienojen ihmisten kesken, – sanoi Melu.

– Ovatko Karénit sinun mielestäsi hienoja ihmisiä? – kysyi Mooses.

– Ovat kylläkin. Rouva on käynyt ulkomailla ja herra on ystävällinen ja hauska. Ja se on aina hienouden merkki, – päätti Melu varmasti.

– Vaikkei hän olisi viinapatruuna, en sittenkään pitäisi häntä hienona miehenä, – sanoi Mooses.

– Entäs sitten, on niitä muitakin viinapatruunoita, oikein maan mahtavia. Täti, emmekö mekin osta Karénilta uutta olutta? Se on erinomaisen hyvää. Minä olen juonut sitä.

– Emme sinä ilmoisena ikänä. Vai olutta! – Täti oli tavattoman varma.

* * * * *

Aamulla oli mieto pakkanen, ja aurinko näytti talvista, kylmästi hymyilevää naamaansa. Veronika riensi alas jäälle arvaten tapaavansa pojat siellä, eikä hän erehtynytkään. Mooses sitoi luistimia jalkaansa ja auttoi Veronikaa.

– Tuleeko toisia? – kysyi Veronika, kun he olivat kappaleen matkaa luistelleet.

– En ole varma. Läksin vaan itsekseni koettamaan jäätä nyt, kun se on puhdas ja pääsee vaikka kuinka kauas.

Ilma oli tyyni, ja auringonsäteet karkeloivat miljoonin hypyin hohtavalla jäällä, hymyilivät, nauroivat ja hyppivät kimmellyksissä toisiaan tavoitellen.

– Uskallammeko kauas?

– Uskallamme.

Selemmällä alkoi tuulla, mutta Mooses painoi Veronikan kädet lujemmin itseensä, tuki häntä voimakkaasti. Rannat olivat jo kaukana ja suuri selkä sinersi haaleana, paikoin hohti valkeana. Ei kuulunut ääntä, ei näkynyt eloa.

– Nyt olemme kahden, – sanoi Mooses.

– Täällä on ihanaa, vapaata! – Silmissä kiilsi kosteus, kasvoilla hohti puna ja voitokas onnen hymy. – Ei kaipaa mitään, ei toivo mitään, vaikka aika seisahtuisi.

– Veronika! – Veronika siirsi katseensa hänen tulisiin silmiinsä ja vapiseviin huuliinsa.

Miljoonat kimmellykset karkeloivat, tuuli soitti, ja rannat kaukaa hymyilivät nuorelle lemmelle.

– Minusta tuntuu kuin olisin aina sinut tuntenut, vaikka ensi kerran katsoin sinua kasvoihin toissa kesänä Kivistömäellä. Silloin kun sinä puhuit.

– Minä näin sinun ihanat silmäsi ja puhuin niille, sinun avoimen, suloisen suusi, sinun – .

– Mooses!

– On suloista paljastaa sinulle sieluni ja anastaa sinut omakseni, omistaa, aina omistaa!

– Ja sinä olet ylhäisin kaikista ylhäisistä. Sinun lämmin sydämesi minua rakastaa, voimakas älysi vallitsee minua. Niin, usko pois, sinun täytyy voida vallita minua älylläsi. Silloin vasta hyväksyn tulisen sielusi meidän molempien elämän johto voimaksi.

Lämpöisenä ja raukeana, silmissä onnen loiste ja valokehä kasvojen ympärillä tuli Veronika kotiin rikkaana ja turvallisena. Hän meni huoneeseensa, eli uudestaan ja uudestaan sen, mitä oli tapahtunut. Onnensa huumauksessa tahtoi hän saada vanhempien suostumuksen ja sitten tuoda hänet kotiin, heidän turviinsa.

– Mamma, onko pappa tänään kotona? – kysyi hän ruokasalissa.

– On, kuinka niin?

– Minulla olisi teille kerrottavaa. Mamma, se on niin suurta ja meille kaikille – Veronika keskeytti nähdessään äidin kasvoilla tuskallisen ilmeen. Se säikytti häntä ja onnen tunne haihtui hetkeksi. Hän muisti isän sanat edellisenä iltana nulikoista. Samassa ilmestyi uhka silmiin ja tumma pää heittäytyi ylpeänä taaksepäin.

– Sinun pitäisi nyt säästää pappaa ja jättää kertomatta, jos se on jotakin sen tapaista kuin eilen.

– Ei nyt puhuta siitä. – Äänessä oli uusi, naisellinen ja pehmeä sointu, joka herätti äidin huomiota. Hän katsoi äkkiä tyttäreensä kysyvästi, odottaen.

– Näen, että jotakin on tapahtunut.

– Mamma, minä olen kihloissa. – Sanat tulivat hiljaa, onnellisilta huulilta.

Rouva Marck vavahti, punastui ja vaaleni. Poskille jäivät punaiset täplät, ja katseessa oli vapisevaa hämmästystä.

Isä tuli huoneeseen, pysähtyi pöydän luo ja katseli heitä hetken.

Veronika seisoi vapaana ja varmana, äiti tuskaisena ja hätääntyneenä.

– Veronika sanoo menneensä kihloihin, – sanoi rouva Marck oudolla äänellä.

Isä loi Veronikaan suuren katseen.

– Olen kihloissa, pappa, Mooses Härmälän kanssa. Isku tuli liian äkkiä. Tehtailija Marck sävähti kuin joku olisi lyönyt häntä vasten kasvoja. Konemaisesti hän asettui paikalleen ja otti leipää. – Sitä kihlausta ei julaista.

– Pappa, se ei olekaan tarpeellista. Meidän pitää kauan odottaa.

– Siitä ei saa koskaan tulla mitään! – Nyt hän vasta pani ääneensä pelottavaa voimaa.

– Me emme ole lapsia, vaikka olemme nuoria. Meidän työmme ja aattemme ovat samat!

– Minä kiellän kaiken lähentelemisen, ja sinä olet alaikäinen.

Veronika nousi pöydästä hiljaisena ja varmana.

– Meidän päätöksemme on tehty, eikä sitä peruuteta.

– Uskallatko sinä – ? Isä nousi suuttuneena, vaan samassa hän malttoi mielensä, istui jälleen, heitti aterian kesken ja astui valkoisen salin läpi työhuoneeseensa. Veronikan tuskainen, kyyneltynyt katse seurasi kumartunutta vartaloa, harmaantunutta päätä ja väsynyttä käyntiä. Vedet putosivat poskille, ja nyyhkytys nousi tukehuttamaan.

– Mamma, eikö sinullakaan ole minulle mitään hyvää sanottavaa. Olenko minä pahantekijä taikka huono teidän mielestänne?

Äiti ei jaksanut kauempaa; hän heltyi, tuli Veronikan luo ja silitti hänen painunutta päätään.

– Mamma, sinä et ajattele samoin kuin pappa. Ethän?

Äiti kääntyi pois ja meni silmiään pyyhkien huoneeseensa.

Monta tuntia tuijotti Veronika eteensä, punnitsi uudestaan ja uudestaan päivän tapahtumia. Kalvava pelko ja epäilyskin pyrkivät nostamaan päätään. —

Ellei Mooses näin ollen – ei, ei. Hän rauhoittui sovittuaan telefoonissa Mooseksen kanssa, että iltapuolella tavattaisiin. Tunnit matelivat hitaasti, ja lyhyt talvipäivä oli aikoja sammunut, kun hetki löi. Veronika tuli portille samalla, kun Hely, Esa ja Mooseskin sinne saapuivat. He jättääntyivät Helystä ja Esasta jälkeen puhuakseen omasta asiastaan.

– Olen puhunut vanhemmilleni. He eivät suostu, mutta eihän se meidän päätöstämme muuta.

– Veronika, uskallatko sinä sittenkin? Arvaathan, mitä merkitsee, ellei isäsi suostu. Elämämme tulisi olemaan ahertamista jokapäiväisen leivän vuoksi. Siihen sinä et ole tottunut.

– Hylkäätkö sinäkin minut? – Veronika hoippui leveällä tiellä ja tuijotti itsepintaisesti maahan.

– En koskaan! Kuinka sinä… Sinä olet nyt tuhat kertaa minua lähempänä kuin aamulla. Älä koskaan sano, mitä äsken sanoit. Minä pidän sinusta kiinni kuin omasta sielustani, tahtoisin tehdä sinut onnelliseksi vaikka kuinka kalliista hinnasta.

– Vaikka minusta luopumalla?

– Älä kiusaa minua. Veronika, sinä olet onneton, epätoivoinen. Mitä minä voisin – .

Pimeys peitti heidät, suru hiipi kädestä käteen, sydämestä sydämeen ja hukkui voiton riemuun.

– Minä en ole enää suruinen. Oletko sinä?

– En, minä olen julman rikas!