Kitabı oku: «Näyttelijättären tarina»

I

1

Siihen aikaan, kun rauha viihtyi maailmassa eikä kukaan olisi uskonut suuren maailmansodan syttyvän vuosikymmenen vierähtäessä, kun aatteen miehet kammioissansa suunnittelivat ihmisyyden ihanteita ja palveltiin taiteen jumalia pyrkien kansallisen, suomalaisen taiteen luomiseen, siihen aikaan oli myöskin meillä suurta ja vilpitöntä ihmisyyttä, oli luovaa nerokkuutta ja nuorta, hehkuvaa innostusta sekä samalla taistelua sivistyselämän puitteissa.

Maisteri Alpre Harju, talollisen poika, oli esteetikko, kirjoitteli aikakauslehtiin ja usein jokapäiväisiin sanomiin. Hän oli perinpohjaisissa opinnoissaan pysynyt aikansa tasalla ja valitsi tuntijan vaistolla edustavinta ja parasta, mitä maailman kirjallisuus tarjosi kaunokirjallisella ja estetiikan alalla.

Hän ei kuitenkaan tyytynyt pelkkään teoriaan uppoamalla kirjapaljouden lumoihin. Hän imi niistä mehun ja pysyi omana itsenään, puolittain talonpoikana, mutta täydellisesti eheänä persoonallisuutena, jääden kaikenlaisten suuntien ulkopuolelle. Sitäpaitsi hänellä oli omituinen kyky tarkata ympäristöään ja pyrkiä sovittamaan sitä omien aatteittensa mukaiseksi tai mahduttamaan siihen ihanteitaan.

Mies pörröinen ja parrakas, silmät tuuheain kulmien alla syvällä kuin ainakin tutkijalla ja lukumiehellä, puku huolimaton, mutta moitteettomasti puhdas sekä paljosta istumisesta housunlahkeet hanurin poimuissa, asteli työhuoneensa lattialla kodissansa Harjussa.

Harjun talo ei ollut suuri, mutta vuokraaja kykeni maksamaan siitä sen verran, että maisteri Harju pääsi tyydyttämään halunsa ostaa runsaasti kirjoja ja tehdä tuon tuostakin matkan Eurooppaan.

Tällä hetkellä ei maisterilla ollut mitään syvällisempää miettimistä, olihan vain levoton suojattinsa, pikku Katrin, kepposista.

Hän oli tahtonut antaa tytölle opetusta tietämisen aikeissa kasvattaakseen hänestä näyttelijän, koska oli sattumalta havainnut tytössä selviä taipumuksia tähän suuntaan.

Pikku villikissa oli juossut metsäänsä eikä tullut yöksikään näkyviin.

Maisteri Alpre Harju ei juuri hätäillyt, mutta tällä kertaa hän oli hiukan levoton. Raottaen keittiön ovea hän kysyi emännöitsijältään:

– Eikö vieläkään kuulu Katria?

– Eikä kuulu, – tiuskaisi Miina kärsimättömänä. – Ja nytkös sitä kysytään ja kärtätään! Ihanhan se on sellaista paasaamista kuin minä olisin tytön piilottanut. Minäkös sen nyt sitten kirstuuni pistin ja ullakolle vein? Ellen itse olisi levoton lapsesta ja silmiäni sokeiksi porannut kaiken yötä, en sietäisi tätä kyselemistä. Kukas on syypää? Kyläläiset. Ärsyttävät ja hätyyttävät lasta. Senkin nasapuljukset! – sätti Miina.

Alpre Harju oli heti paennut eukon alkaessa, jättäen hänet rauhassa äkäilemään.

Hän astui ylös mäen laitaa ja jatkoi matkaansa harjun selällä polkua myöten suureen metsään kiirehtäen askeleitaan ja ympärilleen pälyillen kuin jotakin etsien. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja kuumuus kävi rasittavaksi. Hän heitti takkinsa polulle ja riisui kenkänsä jättäen ne siihen ja jatkoi näin keventyneenä matkaansa.

Saniaiset tervehtivät häntä alempana harjun alla ulottuen polviin saakka; kaatuneet puut ojentelivat oksiansa polulle. Kukkivista tuomista ja pihlajista, angervoista ja oimukkapensaista, joita mustamultainen notkelma kasvatti, nousi huumaava tuoksu. Kulkijan ylle satoi valkeanaan rapisevain kukkien lehtiä, ja lintujen viserrys lehdossa täytti ilmaa yhtyen sopusointuiseksi kuoroksi metsän huminan ja puron hiljaisen lorinan kanssa.

Puro kiiti yhä vuolaampana notkelmaa pitkin kiirehtien kuin estääkseen vetensä uupumista janoisien kasvien juurille.

Alpre Harju nosti käden silmilleen. Notkelman alla avautui järvi kimaltelevana huikaisten silmiä auringonpaisteessa.

Se oli sellainen syvä ja yksinäinen metsäjärvi, korkeain rantain piirittämä. Metsän vihreys ja taivaan laki kuvastuivat sen pintaan tavallisesti synkissä väreissä. Kuin vanhuuttaan sameneva silmä se menetti yhä enemmän kirkkauttaan painuen aina syvemmälle onkaloonsa.

Alpre Harju tahtoi uida, ja siksi hän oli tullut metsän halki, pitkän matkan, melkein joka päivä. Tällä kertaa hän etsi myös Katria, Juonalan villiä tyttöä, ja luuli melkein varmasti löytävänsä lapsen kotoaan tuosta mökistä järven rannalla.

Uituaan hän siis meni harmaaseen mökkiin ja tapasi ihmeikseen pappilan nuoren ylioppilaan Tuomas Salmelan Juonalan pihalla.

– Oletko jo käynyt uimassa vai vastako menet? – kysyi hän.

– Olen jo käynyt mutta olen menossa metsälle, – sanoi nuorukainen näyttäen ampuma-asettaan.

– Oletko nähnyt Katria? – kysyi Alpre Harju.

– En tunne koko tyttöä, – kuului nuorukaisen lyhyt vastaus.

Tuomaan isä, kirkkoherra Salmela, oli vasta muuttanut pitäjään, ja Tuomas oli sitäkin oudompi tällä seudulla oltuaan talven kaupungissa.

– Ovi on säpistä auki, hän on kai kotona, – sanoi Tuomas.

He astuivat sisään.

Keskellä lattiaa istui nuori tyttö punoen kulleroista seppelettä. Hän tuijotti tulijoihin ja sipaisi pitkillä ruskeilla sormillaan suortuvat pois silmiltään.

– Missä on isäsi? – kysyi Alpre Harju.

– Meni lusikoita kaupalle ja soittamaan, – sanoi Katri nousten seisaalle.

– Miksi sinä tulit pois Mattilasta? – kysyi Alpre Harju. – Olisit voinut olla siellä ja samalla käydä meillä lukemassa. Olihan niin sovittu toistaiseksi.

Katri katsoi kysyjään alta kulmain eikä vastannut. Katseessa oli lapsen tuska ja kammo. Suurten silmäin mustan ja ruskean värin sekoitus antoi niille erikoisen kiillon ja syvyyden ja pohjattoman kaihon.

Tuomas oli pysytellyt akkunan ääressä sivulta katsellen tyttöä ja sanoi ruotsiksi toverilleen:

– Nuo kasvot puhuvat selvää kieltä. Varmassa silmäyksessä on vastaisen varalle paljon lupaavaa. Kuka tietää, mitä tuo arvoituksentapaisuus kaihoisissa silmissä tulee antamaan ja itsellensä vaatimaan! Katsohan vain leveähköä suuta ja jäntevää leukaa. Se on nyt liian laiha, tuntuu joka luun kolo. Ei sentään hullumpaa, tytössä on suloa ja sitkeyttä. Taidat olla oikeassa, voi tulla taiteilija. Ainakin ulkomuodon puolesta.

– Tahdotko tulla kylään? – kysyi Alpre Harju vastaamatta nuorukaisen puheeseen.

– En! – tokaisi Katri varmasti.

– Kuinka sitten lukujen käy?

– Kun en minä voi tulla kylään! – huusi Katri. Tuomaan silmät levisivät.

– Mitä me sitten teemme? – sanoi maisteri Harju hymyillen.

– Minä tahdon lukea kotona. Ja sitten minä neuloisin!

– Neuloisit, – innostui maisteri. – Tietysti sinun pitää neuloa.

Voit kai tulla noutamaan ompeluaineita ja samalla kirjasi meiltä.

Tyttö kuunteli kiihkoisesti suoristuen hetkeksi, mutta suuressa laihuudessaan hänen oli vaikea pysyä ryhdikkäänä ja painui jälleen kokoon.

– Siinä voi olla ainesta, – myönsi Tuomas mökistä astuttaissa, – mutta ruokaa hän tarvitsee kaikkein ensiksi.

– On mahdotonta jättää häntä yksin tänne metsään, – päätteli Alpre Harju.

– Onko sinulla joitakin varmoja suunnitelmia lapsen suhteen? – kysyi Tuomas.

– Enpä tiedä. Tyttö on hiivatin itsepäinen ja samalla arka. Olen sattumalta, salavihkaa päässyt hänen olemuksestaan selville. Uimassa käydessäni kuulin hänen laulavan ja tanssivan rannan nurmella. Tanssi ei kuitenkaan ollut varsinaista tanssimista. Hän matki kylän tyttöjä ja poikia mainion sattuvasti. Minä olen ollut heidän iltamissaan niin paljon, että tunsin Katrin esityksestä joka ainoan.

– Mitä sinä sitten arvelet?

– Jos tytön luonne olisi taipuvaisempi, saisimme hänestä oivallisen näyttelijän.

– Mitä? – huudahti Tuomas. – Tyttöhän on kouluttamaton, oikea villi-ihminen!

– Mitä siitä! – Alpre huitaisi kädellään. – Kirjatiedotko ne nyt taiteilijan loisi? Minä antaisin tytön vieläkin olla, mutta pelkään, että sattuma voi hänet herättää, ja sen vuoksi pitäisi olla varuillaan.

– Lukea hänen kuitenkin pitäisi! – väitti Tuomas.

– On niin haluton ja arka. Yritä sinä! – sanoi Alpre äkkiä.

– Niin, – innostui Tuomas, – jos sinä autat.

– Totta kai.

– Sellainen tyttö – luuta, tukkaa ja silmiä. Peijakas! – intoili Tuomas.

2

Miina ruokki Katria, antoi eväitä ja ostetun kankaan ja muita ompelutarpeita.

Miina vilkaisi kirjoihin ja huomattuaan ne maailmallisiksi ei pistänytkään koppaan, otti pois paperista ja pani vanhan postillan sijaan.

– Tota kun syö, aivan kuin ei olisi oikeata ruokaa koskaan nähnyt, – ihmetteli Miina.

Tyttö nyökkäsi ja puri vahvat hampaansa mahtavaan leivänviipaleeseen antaen voille ja paistille iloisen matkan laihan kaulansa kautta tyhjään vatsaan. Makea liemi ja sokerikakku teki hänet vallan autuaaksi.

– Missä minä olisin tällaista muualla syönyt, – selitti tyttö nauttien ruuasta.

– Syö, syö, hyvästä sydämestä se on suotu, syö, että lihoisit.

Katri nauroi.

– Et sinä varsin koreasti naura, – muistutti Miina.

Katri peitti suunsa kädellään.

– Enhän minä sitä pahalla, – ennätti Miina sanoa, – mutta voisit pitää varasi, ettet sillä tavalla horise!

Kyyneleet nousivat tytön silmiin ja sokerikakun palanen jäi kädestä pöydälle. Siinä tuokiossa hän otti vasun käteensä ja katosi.

Miina jäi siunailemaan.

Katri kiirehti pitkin harjua juoksujalkaa, mutta pian hän väsyi. Ruokakoppa ja kangasmytty painoivat. Hän oli jo päässyt suureen metsään ja istui ympärilleen tähyiltyään kahden suuren kiven väliin ja taittoi leppiä eteensä. Siitä ei olisi etsienkään löytänyt. Laihat, ruskeat sormet päästelivät kiireisesti kangasmytyn sidelankoja, ja suu mutussa hän ahmi suurin silmin paperista paljastuvaa punakirjavaa karttuunia. Siinä oli pieniä pilkkuja ja raita pitkin syrjää. Hän nousi seisomaan ja levitti vaatteen eteensä, heitti kankaan toisen pään selkäänsä ja astui sipsutellen juhlallisesti ja hypähdellen. Vyötäröltä hän sitaisi kiinni käärelangalla ja katseli ja keikisteli. Kuinka se tuoksuikin hienolle, ihan kauppapuodille, tuntui käteen sileältä ja pehmoiselta. Mattilan Annalla ei ollut näin kaunista kangasta. Hän tekee siitä sellaisen kuin Annan hame on, lyhyet hijat, kaulasta auki, kapea hame ja vyö selässä. Pitää vain ummistaa silmät, niin muistaa, kuinka se on leikattu, näkee neulokset kuin viivat edessä. Selässä ei ole neulosta eikä hijan tyvessä. Täytyy painaa pää kankaaseen ja upottaa ajatukset Mattilan Annan pukuun. Se neulos kainalon seuduissa – selviä, selviä! komentaa hän. Se on niin, että itkettää eikä muista mitään – ei mitään. Kiireesti hän kokosi kankaan ja muut ompelutarpeet, peitti eväsvasun ja jätti ne piilopaikkaan juosten itse takaisin kylään. Oli keskipäivä, mutta kun pujahti metsänpuoliselta aitan nurkalta, niin pääsi livahtamaan parvelle, ja Annan aitan ovi oli tavallisesti auki. Kun saisi vain kerran vilkaista sitä puseroa, niin sitten muistaisi aina – hän näki jo kaukaa, että ovi oli auki. Sydän löi rajusti, kyllä nyt täytyi uskaltaa, ei ne kuitenkaan näyttäisi. Naulassa oli puseroita, ja hän riensi tarkastamaan. Samalla kaikki selvisi, ja hän veteli viivoja sormellaan ilmassa kuvaillen elävästi leikkaukset. Silloin paukahti koira haukkumaan pihassa. Katri pidätti henkeään ja seisoi säikähtyneenä ylisen lattialla. Joku tuli ylös portaita. Se oli Anna vaatemytty sylissä. Hänkin säikähti ja kirkaisi:

– Jestas, mitä sinä täällä?

– Katsoin puseroa, – sanoi Katri selviten pelostaan.

– Kuka sinun tietää, mene pois täältä!

– Menen, – sanoi Katri heittäen niskojaan, – käskemättäkin menen.

– Kas tuota kerjäläistä, kun osaa ylpeillä, – ja kuin piloillaan hän huusi koiralle pihassa: – Ot kii!

Koira työntyi ärhentelemään ja repi Katrin laajaa hametta. Katri veti tuppipuukon taskustaan ja löi sen päällä koiraa, kiiveten yli aidan, mutta koira ei hellittänyt.

– Katsokaas tuota ottelua, – sanoi Anna Kaivolan nuorelle isännälle, joka tuli Eetun kanssa Mattilan tuvasta.

Eetu ärjyi koiralle ja kysyi Katrilta:

– Puriko se?

– Kun Anna usutti, – sanoi Katri.

– Sinä kävit luvattomasti minun aitassani, vaikka vielä varastaisit, – sanoi Anna.

Katrin silmät levisivät, ja hän jäi sanattomana tuijottamaan ihmisiin edessään. Kyyneleet nousivat himmentämään katsetta, ja hänen avuttomuutensa oli niin puhuva, että Eetu sanoi sisarelleen:

– Älä sellaisia puhu.

– Minä sain kangasta Harjusta ja minä teen hameen, – sanoi Katri ponnistaen kaikki voimansa pidättääkseen itkua. – En muistanut kainaloneulosta.

– Kuulkaas tuota, oikeinhan se keksii kuin olisi hyvinkin viisas.

– Minä en keksi, se on totta, – huusi Katri.

– Sinäkö tekisit hameen, rääsy-Maija, mikset sitten korjaa tuota vanhaa reppanaasi, kun roikkuu ylläsi kuin mikäkin variksenpeläte!

Sanat olivat kaikki haavoittavia Katrille.

– Te olette kaikki hylkyjä, häijyjä käärmeitä! – huusi hän polkien paljasta jalkaansa pehmeään sarkaan.

Kaivolan nuori isäntä lähestyi aitaa. Samassa Katri kavahti pystyyn ja juoksi metsää kohti taakseen katsomatta.

Kaivola oli usein pelotellut Katria ja kutsui häntä leikillä pikku morsiamekseen tavoittaen kiinni, milloin sattui läheisyyteen.

Piilopaikkaansa tultuaan hän heittäytyi maahan uupuneena ja itki. Ei kangaskaan enää lohduttanut. Kesken suruaan hän nukahti.

Aurinko oli jo alhaalla, kun hän heräsi. Kaikki ikävyydet palasivat samalla mieleen. Silloin hän turvautui vanhaan keinoonsa, löi kaikkia ikäviä ajatuksia, iski, kun joku nosti päätään: Tulkooskin, hän ei huoli mistään eikä kestään. Hän elää Juonalassaan ja neuloo hameen! Koppa kädessä ja mytty kainalossa hän astui taas kotia kohti ja tuli korkealle harjulle, josta oli vielä kappale matkaa kotiin, kun hän äkkiä näki Kaivolan isännän rinteellä, aivan lähellä. Tyttö parkaisi, jätti eväskoppansa ja juoksi pysähtymättä kotiin saakka. Siellä hän sulki oven ja rauhoittui vasta vähitellen. Sen hän tiesi, ettei Kaivola koskaan tulisi hänen kotiinsa. Miksi ei, sitä ei hän tutkistellut.

Kun hän aamulla heräsi ja avasi oven, oli eväskoppa kiviportaalla.

Hän säikähti ensin ja uskalsi tuskin tarttua sankaan.

– Jos olisikin väijymässä!

Käsi hameentaskussa veistä kopeloiden metsittynyt tyttö odotti hetken henkeään pidätellen, uskalsi lopulta astua pihaan ja tähystää. Ei mitään epäilyttävää, ja hän haki vettä ja puita ja laittoi itselleen aamiaisen. Ja sitten alkoi hameenteko.

Hän mittasi ja jakoi kankaan kahteen yhtä suureen osaan. Käänsi syrjäraidan kaulaa vasten rinnan päälle, keikisteli ja näki, että kangas ulottui puolisääriin. Harjun Miina oli ollut tarkalla päällä ja ostanut vaatetta liian vähän, mutta sitä ei Katri miettinyt. Hän oli innoissaan ja piteli vaatetta kuin ompelijat hyvin kallisarvoista silkkiä. Vaate oli kaksin kerroin ja nyt oli leikattava ulkosyrjille saumat ja kainalosauma, joka oli tuottanut niin paljon harmia. Uudet ja kankeat sakset puraisivat ahnaasti ja ihastuksen väristys puistatti tyttöä suuressa edesvastuun tunnossa, ettei pilaisi kangasta. Sauman kaaret ja mutkat piirtäytyivät ihan kuin taian kautta tuohon kankaalle. Hän ajatteli niitä vain oikein vihaisesti. Jo oli leikattu. Kyykkysillään hän hyppeli lattialla. Vanhan, paksun hameen laskokset naurattivat häntä. Ne poimuttelivat kuin vuota tuossa vaalealla kankaalla. Hän hyppäsi ylös ja sieppasi pitkät, kapeat viipaleet, jotka jäivät kainalon alta ja sitoi ne vyölleen, sovitti nauhaksi tukkaansa ja solmeili niitä ihastuneena, pyöri ja hyräili rikkaana ja onnellisena aarteistaan. Silloin avautui ovi, ja Katri jäi tilkut käsissä katselemaan sisään astuvaa miestä.

– Isäkö! – huusi hän samassa, hyppäsi ovelle ja kiskaisi miestä kädestä, päästeli metsäkarjunnahkaisen repun hänen selästään ja tarkasti eteisen hyvin tietäen, että siellä täytyi olla lusikka- ja kauhapussi. Se oli aivan tyhjä. Isällä oli siis ollut hyvä kauppaonni.

3

Katrin isä oli mies parhaillaan, vasta neljänkymmenen paikkeilla, mutta hänen hintelä vartalonsa ja melkein naisellinen ja arkaileva olentonsa teki hänet niin vähäpätöiseksi täällä korven keskellä, missä ruumiillinen voima on se ainoa mahtikeino, millä köyhä mies voi saada herruutensa tunnustetuksi.

Katri irroitti repun hihnat ja otti hänen kädestään nahkaisen pussin, missä isä säilytti viuluaan, ja laski sen varovaisesti pöydälle. Hän hoiteli nyt miestä kuin kilttiä lasta jaellen hänelle äidillistä hellyyttään yhtä innokkaasti kuin oli juuri pukuaan leikannut ja suunnitellut.

Leikatut kappaleet viruivat hujan hajan lattialla, ja Katri harppaili niiden ylitse ja puuhaili laitellen isälle ruokaa ja kysellen, kuinka kaukana ja missä kaikissa kylissä isä oli soittanut ja mitä syönyt ja miten ihmiset oli olleet puetut ja kuinka paljon hän oli rahaa saanut, ja olivatko morsiamet olleet kauniita ja rikkaita. Isä ennätti vain nyökkäillä ja syödessänsä myhäillä: – mitäs vielä? tyttären kiihkoisille olettamuksille.

Jälleennäkemisen huumaus oli pian ohitse, ja Katri antautui työhönsä entistä kiivaammin. Hän harsi ompeleet kasaan. Neula ei oikein totellut haparoivia sormia, se teki merkillisiä harakanvarpaita ohuelle kankaalle. Valmista, pian valmista! – se oli neulojan kiihkoinen tahto, – nähdä, miten se istuu, isä oli nyt heti tuomarina, – isä oli nähnyt kauniita pukuja, isä ymmärsi ihan varmasti.

– Mistäs sinä nyt olet kangasta saanut? – kysyi soittaja hymyillen ja katsellen Katrin puuhaa.

Katri kertoi Harjun maisterin käynnistä.

– Harjun maisteri täällä … sanoi isä levottomana. – No, mitäs se sinusta? Sinähän olet iso jo tuota pikaa ja lennät kuin lintu pesästään ulos maailmalle.

Juonalan pelimanni puhui aina vertausten kautta, ja ne olivat tavallisesti lohdullisia, sillä kaiken tuskallisen hän karkoitti luotaan.

Katri oli saanut hameen kokoon, heitti paksun puseronsa pois päältään ja pudotti leveän vuotamaisen hameen maahan. Siinä hän seisoi keskellä lattiaa paitasillaan, hymyilevänä ja onnellisena tarttuen hyppysillään kevyen puvun helmaan ja pujotti sen kaulaansa. Punertava kangas oli kirjavana hänen hartioillaan, ja kaartuva, ruskea kaula, jonka lapsellista hentoutta ei luisuuskaan raaskinut pahoin pidellä, nousi sen poimuista, ja tytön tummissa silmissä ilakoi ja riemuitsi.

– Katsos nyt sinua, – puhui soittaja, – olethan kuin mikäkin karitsalammas, laiha ja valkeavillainen. Silmäsikin siinä niin kimaltelee, ettei tuo järvikään enempää kimaltele. Se on sellainen metsän peili, ja sinä se sitte vasta olet oikein lapsellisuuden peili. Puehan nyt oikein yllesi se säkkihame. Kas, johan se verhoaa.

Soittaja nyppi kangasta ja katseli joka puolelta.

– Niinkös osasi tehdä, osasi se Katri tyttö jo hameen, vai, vai, panes nyt vyö keskeltä. Oletkos nyt nähnyt. Niin se on kuin keskeltä köytetty säkki. Ei sentään hullumpaa. On niillä muillakin naisihmisillä niinkuin tynnyrit yllä, ihan kuin tynnyrit niillä on hameet päällään. On minullakin sinulle tulijaisia, oikein koreita onkin.

Isä avasi konttinsa ja otti sieltä kengät ja parin tulipunaisia sukkia.

Katri jäi sanattomaksi ja otti isän kädestä lahjat hartaalla ilolla, nosteli niitä korkealle, edensi ja lähensi, silitteli ja käänteli ja laski ne varovasti pöydälle.

– Älä niitä pöydälle, jalkaasi ne on pantava, – sanoi isä.

– Kun ne on niin kauniit, – ihmetteli Katri ja katseli sierettyneitä jalkojaan. – Ei ne taida mahtua. – Kyyneleet nousivat silmiin.

No, vissisti ne mahtuu, olihan minulla mitta, – sanoi isä.

– Mikä mitta? – epäili Katri.

Otin nukkuessasi sinä aamuna kun läksin. Katri nauroi, otti sukat pöydältä, mittaili ja veti varovasti jalkaan ja sitten kengän.

Se mahtuu, sopiihan se, ja se on niin korea. Laitahan toinenkin sukka ja kenkä.

– En minä raaski.

– Ole nyt tossa sitten kuin mikä ontuva hamppuvarpunen. Pääskynen sinun pitää olla ja leivo ja satakieli. Pane jalkaasi, niin minä soitan.

Hän paljasti viulun nahkasäkistä ja istui penkille nappaillen ja kosketellen.

– Kun ostin nuo kengät, niin silloin aattelin uutta polkkaa, sellaista polkkaa, etten sitä ole keltään kuullut. Ja nyt sen soitan.

Pane se toinen solki kiinni. Annas nyt kun katson, käänny tänne päin.

Osaatko sinä tanssia polkkaa?

– Osaan, soittakaa vaan isä, en minä ilman! – Niin, nythän Juonalan pelimanni soittaa oman polkan omalle tyttärelleen, – puheli hän herttaisesti hymyillen viulu leuan alla.

Jalka polki ensin tahtia ja kiikkui tuudittaen viulua, mutta jouhi ei vielä koskettanut kieliä. Soittajan vaalea tukka heilahteli ja kasvojen iloinen loiste sai Katrin hymyilemään. Koko tupa hymyili ja auringon luoma valo lattialla hypähteli. Soittaja polki yhä tahtia ja hyräili. Katri ensin pyörähteli lattialla, mutta kun viulu helähti, pysähtyi hän ja jäi paikalleen kuuntelemaan ja katselemaan isää, ja niin hän kuuli sävelen ja näki, kuinka se eli.

Se soi, katkesi ja laulahti kuin linnun helähyttämä huudahdus, katkesi ja alkoi uudestaan varmempana, jatkui ja kasvoi kuin lintu olisi herännyt näkemään avaruuden ja ihanuuden ympärillään, huudahtanut ja riemastuneena levittänyt siipensä, ottanut suunnan ja katsonut ylös taivaan sinilakeen ja sitten laulanut suuresta onnestaan siivet levällään ja rinta tulvillaan säveleitä, kohonnut, poimutellut lakeuden yli, hypähdellyt mutkissa ja aalloissa, syössyt kulmissa edestakaisin yhä visertäen, sirkuttaen ja sitten äkkiä surulliseksi muuttuen kuin olisi katsonut alas ja ikävöinyt sinne, nähnyt siellä omat rakkaansa, oman pesän, sinne tuiskuna lentänyt, siellä hellyydestä kujertanut ja sinne nukahtanut. Soittaja laski viulun, ja kyyneleet valuivat hänen kasvoilleen.

– Isä ei ole tuota koskaan ennen soittanut, – sanoi Katri.

– Eihän sinullakaan ole koskaan ennen kenkiä ollut.

– Ilmankos minä talvella olisin kävellyt! – nauroi tyttö.

– Mitä kenkiä, tallukoita!

– Äidin vanhoja.

Soittaja hätkähti. Hän säilytti vaimonsa tavaroita kuin pyhiä esineitä.

– Niitä survottuja, navettakenkiä, – lisäsi Katri. – En minä niitä hyviä ole ottanut.

– Olihan se survonut, äitisi, ainahan se oli siinä elatuksen touhussa. En minä ole sitä koskaan osannut.

– Te osaatte soittaa.

– Osaankos minä? – huudahti soittaja nöyrällä ilolla. – Oliko se polkka kaunis?

– Oli se minun mielestäni.

– Täällä on nyt niin hiljaista ja puhdasta, – sanoi isä katsellen pihaan.

– Minun on sentään niin ikävä, ja aina kun katson pihaan, muistan sitä Naskua. Se oli niin merkillisen viisas porsas. Eikös ollut, isä? Silläkin oli ikävä. Vaikka olisin kuinka laudoilla ja seipäillä tukkinut sen aituuta tuolla navetan ja ladon välissä, ei se pysynyt, tahtoi aina tulla minun mukaani.

– Sillä lailla kun sinä sitten sen aidan laitoit!

– Enhän minä raaskinut sitä vangita. Se tanssi ja teutaroi niin hauskasti tuossa pihassa, ja minä nauroin sille ihan kuollakseni, mutta sitten meiltä loppui ruoka. Minä jaoin kyllä leivänpalat tasan ihan tarkalleen, eikä se sentään riittänyt Naskulle, vaikka se riitti minulle. Se kai tarvitsi paljon enemmän. Silloin ei ollut vielä ruohoakaan. Tiedättekös, isä?

– No…?

– Minä luulen, että se kuoli nälkään!

– Älä puhu, eihän sille mitään voinut. Kun se kerran oli kuollakseen, niin se kuoli.

Juonalan soittaja tukahutti omantunnon soimaukset ja tahtoen johtaa Katrinkin huomion toisaalle päästäkseen kiusallisista itsesyytöksistä hän otti repustaan kotelon, jossa säilytti viulunsa jouhia, veti siitä kymmenmarkkasen ja ojensi sen hymyilevänä Katrille.

– Rahaa! – huusi tyttö riemuiten ja tarttui siihen kahden käden.

– Eletään sillä vähän aikaa, – sanoi soittaja lapsellisella tyytyväisyydellä.

– Nyt tulkooskin haukkumaan kerjäläiseksi! – huusi Katri hypellen harsitussa puvussaan ja uusissa kengissään.

Maailma oli ilonrunsautta ja onnea täynnä. Kesken iloaan hän muisti, että eväskopassa oli ollut joku kirjakin Harjun maisterilta. Hän kopan papereista ja löysi vanhan nahkakantisen postillan. Se oli pettymys ja vähältä piti, ettei hän heittänyt sitä suuttuneena pois, mutta kunnioitus jumalansanaa kohtaan pidätti häntä. Hän laski sen kuitenkin huolimattomasti vanhan aapisen ja raamatun päälle nurkkahyllylle.

– Mikä kirja se on? – kysyi isä.

Katri otti sen uudestaan ja avasi. Kannen sisäpuolella oli lampaankuva suu hiukan auki, niin että hampaat näkyivät, ja valokehä pään ympärillä.

Sen alla pitäisi olla sellainen värssy, että:

Irvihammas, taivaanlammas, piikkipäinen pässi!

saneli Katri harmissaan.

– Älä pilkkaa Jumalan sanaa, – sanoi isä, otti kirjan pois ja laski sen hyllylle.

– Enhän minä pilkkaa, onhan se sellainen.

– Vaikka olisikin, niin ei saa sanoa.

– Kun se on totta, niin saa sanoa. Niin äiti aina sanoi.

– Olin tullessani pappilassa, – sanoi soittaja. Se nuori herra tahtoo oppia soittamaan viulua. On sormet vaan niinkuin pöpperössä. Lupasi tulla tänne.

Pappilan ylioppilasko? – kysyi Katri suurin silmin.

Niin, sellainenhan sillä on se lakki.

Täällä on niin meikäläistä, kuinka se tänne voi tulla!

– Ei täällä sen meikäläisempää ole kuin muuallakaan, – sanoi soittaja katsellen ympärilleen.

– Isä nyt ei kanssa näe, vaikka vettä päälle sataisi.

– Kun ei vain viulu kastu, – sanoi soittaja läheten kallista soittokonettaan ja vilkaisten kattoon.

– Ei nyt sentään, – nauroi Katri. – Minä olen levitellyt tuohia rakojen kohdalle ja pannut kiviä päälle.

– Olet kuin äitisi. Huomenna se herra tulee.

– Kuulkaa nyt, isä, te saatte mennä kylään ja ostaa suolaa ja silakkaa ja kahvia ja sokeria ja maitoa jo onkin.

– Enhän minä, – esteli isä.

– Teidän täytyy. Ne ovat minulle niin pahoja kylässä, Mattilan Anna usutti koiran ja sanoi vaikka varastavani. Ja Kaivolaa minä pelkään.

– Onhan sinulla ase, – sanoi isä.

– On se tuon vanhan nahan taskussa, – nauroi Katri.

– Kun sinä naurat tuolla tavalla! Se on kuin rajuilma kävisi. Se kouristaa minua niin. Ja eikös se ole merkillistä, ettei soittokaan sinua kesytä, niinkuin se ei lauhduta tuota korven kohisemistakaan, kun rajuilma tulee. Se on sellaista taikaa, että toisin kuuroin se vetää minua tänne ja laulaa kauniisti ja suhisee lempeästi, ja täällä tuvassa on niin valoista ja iloista, ettei missään muualla. Ja sitten taas toisin kuuroin se on niin ynseää ja kylmää ja salakähmäistä, niinkuin se juuri tuohon paikkaan olisi kerännyt kaiken pahanilkisen sisunsa ja murhanhalunsa ja kyyristyisi tuohon kuusikkoon, ja niinkuin se sieltä kaapaisisi ja karjaisisi ja sitten päälle karahtaisi. Siinä on sellaista pahansuopuutta, ettei se salli minun soittaa, eikä se lakkaa minua vainoamasta ja kaahaamasta. En minä ole sellainen mies, että korpeani voisin kurissa pitää.

– En minä metsää pelkää, enkä pahaa säätä enkä yksinäisyyttä, pahoja ihmisiä minä pelkään, – sanoi Katri.

– Ei ihmiset pahaa tee, ellei niille pahaa tee.

– Kaivola, – sanoi Katri.

Mies kyyristyi, kuin olisi saanut iskun.

– Se on se Kaivola sellainen juro kuin tuo kuusisto, mutta ei suinkaan se pahaa tee, vaikka pelottelee. No, kyllähän minä menen. Annahan kun soitan sitä polkkaa vielä kerran.

Hän otti viulun ja näppäili kuin ulkoläksyä mieleensä painaen pääsävelen. Sitten hän tyhjensi kontin, nosti sen selkäänsä ja pisti viulun nahkasäkkiin aikoen ottaa sen mukaansa. Katri veti sen pois.

– Ei, sitten ette tule takaisin. Kyllä minä sen tiedän, menette vaeltamaan. Eikä teillä nyt ole lusikoitakaan tehtynä.

Soittaja jätti viulun pöydälle, katsoi arkana Katriin ja lähti.

– Otan tullessani haapaa, onko sinulla kirves?

– On se saunan eteisessä, olen hakannut puita.

Katri otti arkipuvun ylleen ja meni järvelle kalaan. Kotiin tultuaan hän pyöri innokkaana askareissaan, puhdisti ja emännöitsi, lehditti ja havutti, nyt kun vieras oli tulossa. Juonalan Katri ei ollutkaan mikään raukka. Täällä täytyi olla kaunista, oikein helluntaita ja juhannusta. Pihlajakin oli nyt niin kaunis kukassaan, tuosta ihan akkunasta kurkisti sisään, ja suuri koivu oli kukkeimmillaan keskellä pihaa. Siinä se Juonalan käki kukkui. Metsän käet eivät toki heille kuuluneet, kukkukoot kelle kukkunevat. Tuo se on Katrin oma käki omassa koivussa. Mitähän se käki meinaisi, jos se saisi nähdä Katrin uuden puvun ja ne uudet kengät ja ne tulipunaiset sukat? Jos koettaisi? Kyllä se taas tulee, monta kertaa päivässä se siinä kukkuu.

Katri siisti tukkansa vanhalla luisella kammalla ja sitoi painavan letin päälaelle punaisilla tilkuilla ja puki ylleen koko komeuden.

Sitten hän odotti, kunnes käki tuli koivuun, ja hiipi hiljaa ovesta.

Se kukkui, mutta vaikeni samassa.

– Tietysti se hämmästyi, – nauroi Katri itsekseen, – kun se ei nähnyt sitä tumpuraa tyttöä vanha vuota hartioillaan ja ruskeat jalat paljaina. Se nolostui ja huh! – tuossa se nyt lensi pois! Käki, käki, tule takaisin, minä se vaan olen, vaikka minulla on uusi hame ja isän tuomat kengät!

Kaiku vastasi: kengät!

Katri nauroi kaiulle ja huusi taas:

Tukuni, tuku, punainen on puku, on kengät mulla uudet ja rahaa markat kuudet, kun tulee meille kerran se pappilan nuori herra!

Kaiku vastasi: – Nuori herra!

Sitten Katri muisti, että vesisaavissa voi nähdä kuvansa, ja riensi kaivolle, vinttasi vettä ja tuijotti itseään silmästä silmään. Saavi oli vanha ja mustunut, ja vesi kuvasti tytön erinomaisen selvästi.

– Tuollainenko se sitten on? Nythän sitä viitsii puhutellakin eikä tunnu kovin nololta. Tui, tui tyttö, et sinä järin ruma enää ole. Ja ellei saavia ja vettä olisikaan ja silmät vaan olisi, niin voisi niissäkin kuvansa nähdä. Kas, kuinka ne on kuin vesi, niin mustat! Kyllä minä tiedän, että sinä olet tuhma ja itsepäinen etkä kelpaa ihmisten seuraan. Älä siinä ensinkään narraile, et sinä kovinkaan viisas ole etkä kauniskaan. Vai vielä sinä olisit herraskainenkin!

Käki kukkui koivussa taas, ja se keskeytti Katrin puhelun itsensä kanssa. Hän meni hakemaan palasen leipää, istui saavin laidalle syömään ja kuunteli käkeä. Väliin hän kumartui saaviin, suputti suunsa torvelle ja joi kuvastimestaan.

– Niin hassunkurista, juoda itseään, juoda omasta suustaan!

Katri nauroi hilpeästi, potkaisi jalkaansa ja kenkä sinkosi kauas pihaan, ja tyttö nauroi katketakseen, kun käki lensi tiehensä.

– Kas niin, käki, joko sinä nyt olet kylliksesi ihmetellyt uutta Katria?

Iltaviileys nousi järven rannasta, ja siitä Katri tiesi, että oli mentävä nukkumaan. Nyt hän tahtoi nukkua äidin kamarissa ja ottaa aitasta äidin uuden peiton, jota ei oltu vielä käytetty. Isä ei ennen antanut, mutta nyt hän on jo iso ja ottaa vaan ja tekee uuden, jos se kuluu.

Hän jätti tuvan oven säpistä auki, että isä pääsisi, ja sulki kamarinsa oven.

Hän heräsi siihen, että isä kolkutti ja sanoi:

– Nouse nyt, täällä on vieras!

Hän pukeutui uuteen hameeseen, mutta ei raaskinut ottaa kenkiä. Tukka oli vielä hyvä, niinkuin se oli illalla ollut, ja niin hän riensi tupaan unen antama sulous kasvoillaan ja vuoteen lämpö ruumiissaan.

4

Isä ja vieras istuivat pöydän päässä ja katselivat kirjoja. Siinä se oli pappilan nuori herra urheilupaita yllä, paljain jaloin ja tukka pörrössä. Katri pettyi. Tuommoinenko se nyt oli? Hän kun oli kuvaillut lakin olevan aina päässä ja kepin kädessä, ja nyt sillä ei ollut muuta itsestään jäljellä kuin kysyvä, ihmettelevä katse. Olipas hän, Katri, nyt yhtä hyvä kuin pappilan herra Pörrötukka, ja häntä yritti naurattaa.

– Miehellä oli luonne. Tahtoi aina sillä hetkellä saada tahtonsa. Ja silloin sattuu usein, että hetki pääsee määräämään elämästä tai kuolemasta. Tiedätkö, minkä vuoksi hän ontui?

– En, – sanoi Katri.

– Hän oli siinä kahdenkymmenen vaiheissa tappelussa kylän poikien kanssa loukannut pahasti jalkansa ja sitten salannut vammaansa peläten joutuvansa syytteeseen puukotuksesta. Haavoitettu toveri poti kauan aikaa antamatta ketään ilmi ja kuoli sitten myöhemmin.

– Oliko Kaivola lyönyt? – kysyi Katri kiihkeästi.

– Ainakin hän syytti itseään ja muuttui tapaturman jälkeen aivan toiseksi mieheksi. Jalkansa vuoksi hänen täytyi toisinaan pysyä paikoillaan päiväkausia. Ja hänenlaiselleen se oli hirveä koettelemus. Sisukas luonne purkautui pistopuheissa ja toisten kiusoittelussa. Kärsimyksensä hän kyllä koetti salata, mutta hänen muotonsa ja katseensa ilmaisivat kaikki. Kerran hän myöskin sanoi, ettei hänellä ollut yhtään tuskatonta hetkeä. Minä yritin viedä lääkäriin, mutta siihen se mies ei taipunut.

– Olisiko se sitten parantunut, se kipu?

– Eihän sitä voi sanoa, ehkä ei. Kärsimys oli hänelle liian raskasta. Hän ei tohtinut elää. Annetaan nyt asian levätä ja puhutaan tästä toiste, – päätti maisteri Harju.

– Minun ajatukseni kääntyvät siihen väkisinkin, – sanoi Katri suurin kaihoisin silmin. Hän suoristi hentoa vartaloaan näyttäen toisinaan täysikasvuiselta, vaikka hän samassa tuokiossa painuikin etukumaraan väännellen leveitä hartioitaan, aivan kuin ne olisivat olleet liian raskaat pysyäkseen ryhdikkäinä.

Maisteri Harju päätteli itsekseen kaiken tuon äkillisen ja väläyksellisen Katrin olemuksessa ennustavan rikkautta ja voimaa hänen luonteessaan. Tyttö oli yhä vieläkin kuin vaaniva metsänotus, vilkuili vanhaan tapaansa sivuilleen vauhkona pienimmästäkin äänestä tai oudosta liikkeestä ympärillään.

– Katri, sinä näytät tämän kautta kehittyneen koko lailla. Ja kaikenlaiset ajatukset kai temmeltävät mielessäsi, – sanoi maisteri Harju.

– Kyllä, – myönsi Katri katsoen ihmeissään opettajaansa.

– Älä vain anna niiden johtaa itseäsi äkkiarvaamattomiin tekoihin.

Lupaa minulle, ettet tee mitään neuvottelematta minun kanssani.

Katri nosti silmänsä ja katsoi opettajaansa, joka vakavana seisoi pöytänsä ääressä tuuhea tukka epäjärjestyksessä kuten tavallisesti, silmät syvällä kupuraisen otsan varjossa, lyhyt, lihava vartalo ryhdittömänä ja housut polvista hanurinpoimuilla.

– Tänään emme lue, saat lupaa, kunnes hautajaiset on pidetty. Syksyllä voit sitten vakavasti jatkaa opintojasi. Nyt sinun pitää käyttää kaikki aikasi lukemiseen. Ruotsin kieli käy hyvin jäykästi, olet oppinut kovin vähän. Minä varoitan sinua, jätä kaikki sivulliset mietteet.

– Minä en voi elää, ellen tiedä…

– Mitä et tiedä? – sanoi opettaja varmasti katsoen tytön leimuaviin silmiin.

– Sitä vain, että milloin minunkin elämäni muuttuu kohtalokkaaksi! – huudahti Katri.

– Huomenna puhumme tästä, kun olet levännyt, – sanoi opettaja varmasti.

Hän poistui huoneesta jättäen tytön työpöytänsä ääreen.

Katrin pää painui, ja itsesyytös sai vallan. Kuinka hän uskalsi puhua maisterille sillä tavalla, ainoalle ihmiselle, joka hänestä välitti. Mutta sitten nousi jälleen uhma, joka veti esiin kohta kohdalta hänen lyhyen elämänsä, kuinka häntä oli yksinäisyytensä ja köyhyytensä vuoksi hyljitty, peloteltu, ärsytetty ja uskoteltu, koirilla usutettu ja varkaaksikin sanottu; hän oli ollut kuin ammuttava jänis. Viha värisytti nuorta tyttöä ja käsi etsi vaistomaisesti taskua, jossa hän aina ennen oli säilyttänyt tuppi veistä.

Hän naurahti. – Ketä lyödä? Kelle kostaa? Kun lyö, seuraa kuolema ja kohtalo on silloin leppymätön! – päätti hän äkkiä puhjeten katkeraan nyyhkytykseen, joka teki hänet aivan voimattomaksi. Rentona hän nojasi maisterin työpöytään rutistaen sormillaan papereita.

Maisteri Harju palasi salista kuullessaan nyyhkytykset ja jäi neuvottomana ja tulipunaisena keskelle lattiaa tavoittaen käsin päätään: – Katri, lakatkaa!

Hän teititteli tyttöä ensi kerran ihmetellen sitä itsekin.

Kesken neuvottomuuttaan hän oli tullut tietoiseksi siitä, ettei tuo tyttö, jota hän oli kuukauden ajan joka käänteessä neuvonut ja opastanut, enää ollut lapsi. Lasta hän oli opettanut pöydässä käyttäytymään, lapselle teettänyt pukuja, lapselle sanonut hyvää huomenta ja hyvää yötä, nyökäyttänyt päätä tai antanut kättä. Oppilaana oli Katri tullut hänen työhuoneeseensa ja istunut siellä uutterassa työssä.

Tuo tuska ei ollut lapsen tuskaa, se oli heräävän naisen kovaa elämäntaistelua. Hänelle ei maisterilla ollut neuvoa eikä lohdun sanaa.

– Lopettakaa Herran nimessä! – huusi hän ja huitoi käsin.

Katri vaikeni hilliten nyyhkytyksiä ja kääntyi opettajaansa. Nähdessään hänet tulipunaisena kasvoiltaan ja syvät silmät punareunaisina nousi tytön uhma. Hänen villi metsäläisluontonsa heräsi luullessaan itseään vihattavan.

– Katsokaa vain! Minä en ole kuitenkaan syypää mihinkään. Mitä olen, olen pakosta!

Ja uhmamielin hän poistui metsään, kaivaten yksinäisyyttä ja tahtoen nähdä kotinsa.

Juhlallinen ja ankara päättäväisyys ohjasi Katria täydellisesti. Hän oli nyt ottanut elämän hartioilleen, ja se oli hänen käsityksensä mukaan maailmalle lähtemistä. Hän tunsi aivan ruumiillisesti elämänsä painon. Ikävöiminen metsään ja vanhaan kotiin oli sopusoinnussa sen kanssa. Hän oli selvillä siitä, että vielä kerran tahtoi tuntea täydellistä yksinäisyyttä aivan kuin ainaiseksi luopuakseen siitä vanhasta ja samalla painaakseen sen niin olemukseensa, ettei se sieltä koskaan haihtuisi. Hän saapui suurten honkain harjulle, missä ne korkeina ja paljasrunkoisina heittivät kapeita varjojaan jyrkälle rinteelle. Se oli Katrista kuin Jumalan puutarha. Hän nosti katseensa hitaasti korkeuteen samalla juhlallisuudella, joka oli nyt vallannut hänet, ja teki lupauksen tulevalle elämälle pysyä ankarana itselleen ja maailmalle. Se oli musertavan raskasta. Se oli väläyksellistä ja liekehtivää tuntemusta, ja hänen ruumiinsa oli siitä kuuma. Ja kuitenkin hän oli aivan rauhallinen.

Koti oli koskematon niinkuin hän sen oli jättänyt. Oli lepoa istua penkille, oli iloista koetella esineitä, tarkastaa kaikkea järjestään. Hän tuli vuoteelle, missä Kaivola oli maannut, ja samassa tapahtumat ottivat hänet valtoihinsa. Ne olivat ajaksi heittäneet – kuin jäljiltä eksyen täällä metsässä, mutta nyt jälleen saavuttaneet. Hän riipaisi peiton pois paikaltaan ja paljasti vuoteen. Tuossa päänalusella oli verta – haavasta ja oljissa syvennys sairaan ruumiista.

Katri voihkaisi ja kaatui vuoteelle kasvot painuneina päänaluseen. Kouristava tuska väänsi rinnassa, ja valitushuuto rikkoi erämaan rauhan. Yksinäisyys heitti tuskan kaiun moninkertaisena uusiintumaan ja elämän raskaus painui musertavana taakkana vasta heränneen ihmislapsen ylle. Ei mitään sääliä, ei armahdusta eikä lohdutusta. Täytymys, äänetön pakko kestää yksin kaikkien kanssa ja kaikkia vastaan. Yksinäisyys ja koti oli houkutellut tänne antaakseen vielä kerran tuntea oman masentavan voimansa ja sitten se tahtoi ajaa pois ainaiseksi – ainaiseksi.

Hän vaikeroitsi itsensä uuvuksiin tuntien siitä suloista väsymystä. Oli jo ilta, kun hän sulki ovensa ja heittäytyi vuoteelleen. Valvotut yöt painoivat raskaina hänen hentoa ruumistaan ja silmät ummistuivat uneen melkein samassa hetkessä kuin hän kallistui vuoteelle.

Aamu valkeni kirkkaana, ja Katri heräsi selvällä päällä. Oli aivan luonnollista, että hän lähtisi. Maisteri oli ollut hyvä ja uhrautuvainen, mutta nyt ei enää käynyt päinsä jäädä … Samassa hän tunsi Kaivolan sormuksen sormessaan, ja kyyneleet nousivat uudestaan samentamaan katsetta.

– Oi, eihän se ollut mikään kihlaus eikä rakkaus, ja kuitenkin se oli niin paljon. Mitä oikeastaan? – kysyi lapsi itseltänsä. – Olen siitä viisastunut. En ole enää entinen syövä ja lukeva ja murjottava Katri, joka vääristeli naamaansa Miinan selän takana ja palvoi silmin maisterin pienintäkin viittausta. Mitä siitä enää. Kylään en voi jäädä. Harjuun ei sovi mennä. Mitä se maisterin silmäys mahtoi tietää? Taitaa hyvinkin minua vihata. Vihatkoon, Sen olen arvoinen. Ulos maailmaan, siellä voin liikkua vapaasti!

Astuessaan alas harjupolkua aikoen käydä hyvästijättämässä maisterille ja Miinalle hän tapasi isänsä.

Juonalan soittaja oli hiukan hiprakassa ja hihkaisi hiljaa nähdessään Katrin.

– Nyt, hip hei, meilläi on millä meinaa. Katri, kun sinä olet rikas, niin olet sinä monelle rakas ja minulla on, mistä soitan.

– Olette ryypyssä, isä.

– Vaikka vähän olenkin, kun kylällä annettiin ja kerrottiin, että sinä olet saanut talon, Kaivolan perinyt.

– Älkää nyt hupsi! Kaivola antoi tämän sormuksen, ennenkuin kuoli.

Soittajan naama venyi pitkäksi, ja hän selvisi siinä tuokiossa.

– Ne riivatut tekivät taas pilkkaa minusta. Vai, vai sormuksen eikä mitään testamenttia. Mennään sitten kotiin. Minulla on rahaa, kymmenen markkaa, sain häissä soitosta.

– En minä tule kotiin, menen maailmalle. Juonalan soittaja istui kivelle ja otti repun selästään.

– Vai maailmalle, no, sieltä tekee mielesi Juonalaan – ja sitten taas maailmalle. Sellaista se on elämä. Ei siinä ole sen enempää. Sinun pitää päästä maailmalle. Jos et pääse, niin tulet sairaaksi, ja tahdot vaikka kuolla. Mene, mene, lapsi maailmalle. Minä menen taas Juonalaan.

Isä ja tytär antoivat kättä metsäpolulla ja erosivat.

Katri tapasi maisteri Harjun puutarhassa ja selitti asiansa empimättä kuin ulkoläksyn.

– Minä kiitän maisteria hyvin paljon ja tahtoisin mennä maailmalle.

Ehkä minusta on maisterille liian paljon vaivaa.

Kasvattajan pettymys kuvastui hänen katseessaan ja jörössä murahduksessaan:

– Eihän ole kysymys minun vaivoistani, vaan Katrin edistymisestä. Vai maailmalle, kyllähän sinne pääsee. Lähdetään vain. Minä lähden tästä myös.

Nyt ei Katri tiennyt, miten jatkaa, ja jäi pöydän ääreen istumaan.

– Huomenna on Kaivolan hautajaiset, ja Katrin pitäisi olla niissä läsnä.

– En minä tiedä, – esteli Katri.

– Niin, mutta minä tiedän, – sanoi maisteri Harju ja nouti papereita viereisestä huoneesta.

– Lukekaa! – sanoi hän laskien ne pöydälle Katrin eteen.

Tyttö hätkähti ja nousi äkkiä lukien seisaallaan.

– Onko se totta? Isä puhui siitä.

– On kylläkin! Katri kulki seuraavat viikot kuin unessa. Kyläläiset tervehtivät häntä kunnioittaen kuin ikäihmistä ja kaikkialla, minne hän tuli, avautuivat ihmisten ovet ja sydämet. Koiratkin painuivat penkin alle tai juoksivat ystävinä vastaan.

Hänen omassa sydämessään alkoi uusi elämä, jonka rinnalla vanha häipyi yhä taaemmaksi, muuttuen muistoiksi, eikä mikään katkeruus tai vertailu saanut tilaa hänen riemuisassa mielessään.

Hänen suhteensa maisteri Harjuun muuttui läheisemmäksi. Hän vapautui, itsekään tietämättä, miten ja koska, siitä kankeudesta ja alistuvaisuudesta, joka ensin oli ollut niin tukalaa.

II

1

Sateisena syyspäivänä saapui Katri yksin junalla Helsingin asemalle. Ihmisvirran mukana hänkin painui torille ja sai hevosen. Sijoitti pienen koppansa kärryihin ja sanoi osoitteen, jonka maisteri Harju oli antanut hänelle lapulle kirjoitettuna.

– Te tulette nyt sellaisten ihmisten luo, – oli maisteri sanonut, – joilla ei ole mitään määrättyjä sääntöjä elämässään, ei aitoja missään. Mutta ne vaativat paljon. Pitää osata elää.

– Miten minä sitten osaan? – oli Katri kysynyt.

– Älkää olko koskaan olevinanne, olkaa aina sellainen kuin olette, – kuului vastaus.

Katri nousi neljänteen kerrokseen kantaen itse matkalaukkuaan ja soitti sykkivin sydämin. Ovi oli kuin hänen kohtalonsa. Se ei sanonut mitään muuta kuin huoneen haltijan nimen: Anna Kaari.

Soma tyttönen avasi oven ja otti heti repun haltuunsa pyytäen Katria seuraamaan itseään huoneeseen.

Siinä hän nyt seisoi aivan kuin erämaassaan. Huone oli vain toisellainen, yksinäisyys oli sama, – ajatteli erämaan lapsi.

Valkoisuus häikäisi oudosti hänen silmiään. Oli vaaleat paperit seinillä ja valkoiseksi maalattu kalusto. Pieni kirjoituspöytä, pari tuolia, sohva ja sänky ja utuisella harsolla koristettu kuvastin kiinni piirongissa.

Katri ei uskaltanut liikkua. Hänellä oli sellainen tunne, että kaikki väistyy ja kaatuu tai menee rikki, jos hän vain julkeaa koskea, niinkuin hän sitten jäljestäpäin nauraen kertoi.

Kuului hyräilyä jostakin toisesta huoneesta, ja samassa hän tunsi pari kevyttä kättä hartioillaan ja ystävälliset silmät anastivat hänen katseensa ja huomionsa kiehtoen mielihyvän ja turvallisuuden huumaukseen. Ihan oli itkeä pelkästä onnesta.

– Tervetuloa, lapsikulta, tervetuloa kotiisi. Otahan pois tuo matkavaippasi. Kas noin. Vie se eteisen naulaan. Juuri niin. Ja sitten sinä katselet ympärillesi. No, onko hyvä?

– Täällä on ihanaa, – sanoi Katri ja olisi tahtonut sanoa: taivas.

– Sinä asut tässä huoneessa.

Katrin päivettyneet ja karkeat kädet harmittivat häntä, ja hän yritti pistää niitä taakseen, minkä voi.

Rouva Kaari oli sirosti puettu kuin ilmestys Katrin mielestä, ja hän vertaili itseensä uskaltamatta tehdä johtopäätöstä.

Hänen kömpelöt kenkänsä jättivät jälkiä vaalealle matolle.

– Antakaa anteeksi, – sanoi hän onnettomana katsellen jalkojaan.

Vanha rouva löi kätensä yhteen ja nauroi makeasti.

– Sinulla on ihan samallaiset kengät kuin maisteri Harjulla, vain hiukkasen pienemmät. Sinä olet mainio, kerrassaan erinomainen!

Hän syleili nyt Katria kuin vanhaa tuttavaa ja veti tuolille pöydän ääreen istumaan.

– Eikö minun pitäisi ostaa uusia kenkiä?

– Ei sillä ole kiirettä. Sinä olet aivan hyvä noin. Mitäs niistä vaatteista.

Katri huokaisi helpotuksesta, mutta oli kuitenkin pettynyt. Hänen naisellinen vaistonsa oli keksinyt kaiken tuon hyväksymisen takana hiukan hullunkurisuutta omalle tililleen, ja hänen sisunsa alkoi nousta.

Rouva Kaari sai nähdä ihmeekseen, että erämaan lapsi mukautui ulkoasultaan ympäristönsä vaatimuksiin ollen jo muutaman viikon kuluttua täydellisesti helsinkiläinen puvussansa ja puheessansa. Salaisesti hymyillen suojatilleen huomasi vanha rouva joutuneensa itse esikuvaksi suurimmasta pienimpään sivuseikkaan saakka.

Lukutunnit siirsivät heitä yhä lähemmäksi toisiaan, ja Anna Kaari innostui tapansa mukaan uuteen tulokkaaseen pysyen virkeänä ja antaen puolestaan kaikkensa niin kauan kuin uutuuden viehätys oli olemassa, mutta sittenkun hänen vaikutuksensa alaisella ei enää ollut mitään salasoppia tai sivuryppyjä näytettävänä, alkoi lukijarouva päntätä häneen omiaan, oli oikullinen, vaatelias, käski ja orjuutti. Hän kohotti rinnalleen ja vaati mahdottomuuksia. Ei tyytynyt opettamaan, tahtoi ihailla. Ja ellei voinut, vaan sai häpeätä suosikistaan, kääntyi hän vihaamaan, oli leppymätön ja armoton.

Katri oli heti ensi näkemältä saavuttanut hänen täyden suosionsa. Naiset näkevät usein toistensa läpi ensi silmäyksellä. Ja tässä tapasi kaksi äärimmäisyyttä toisensa. Luonnonihminen ja kypsynein kulttuuri-ihminen. Siltana oli vain Katrin yhdenkesäiset opinnot, joita oli rouva Kaaren tapaan annettu elävänä elämänä eikä vain kirjojen avulla muototarkassa koulussa.

Katri luki ahkerasti kotona emäntänsä avulla runoja määrätyt tunnit, oppi ääntämisen ja hengityksen ja sai opetusta plastiikassa. Soittoa hänelle opetti muuan nuori pianotaituri, lauluääntä hänellä ei varsinaisesti ollut, mutta sitäkin hän harjoitti aluksi.

Talvi vierähti Katrilta nopeasti tässä uudessa elämässä, mutta hän oli yhä pysynyt verrattain vieraana varsinaiselle taide-elämälle. Maisteri Harju oli pyytänyt rouva Kaarta suojaamaan tyttöä liian aikaiselta heräämiseltä ja kieltänyt viemästä usein teatteriin. Hän oli nähnyt vain muutamia klassillisia näytelmiä ja ollut aina hiljainen, melkein säikähtynyt ja itseensä sulkeutunut seuraavina päivinä.

Rouva Kaari kysyi aina: – No, mitä pidit?

– Olihan se, – sanoi tyttö väistäen, mutta painautui omaan huoneeseensa sulkien ovensa, eikä kukaan saanut nähdä, kuinka hän Cajanderin käännös Shakespearea kädessään luki ja näytteli ääntä päästämättä Ofeliaa tai lady Macbethia tai Juliata tai minkä hän milloinkin oli nähnyt.

Rouva Kaari kirjoitti maisteri Harjulle tytöstä.

– Olen aivan ymmällä teidän holhokistanne. Kun luulen päässeeni hiukan selville hänen perussävystään ja alan sille rakentaa, huomaan erehtyneeni, sillä toisessa tehtävässä hän on aivan toisen suuntainen. Meillä oli hiljan luettavana Nora. Olisittepas nähnyt, minkä villikissan se lapsi sai kapinoivasta vaimosta ja millä uhmalla hän lähtee maailmaan. Otimme sitten Magdan "Kodissa". Luulin, että saisin nähdä huippuunsa kohotettuna hänen kaikki voima-aineksensa. Vielä vai. Tyttönen oli pukeutunut yksinomaan tyttären kaapuun, oli ihan liikuttava koti-ikävässään. Hän jäsentää nyt aivan omin päin luettavansa enkä opi koskaan sitä veitikkaa tuntemaan. Hän on niin aivan eri ihminen joka tehtävässä. Kun kysyn, mitä hän mieluimmin tahtoo lukea, on vastaus: Mitä tahansa!

– Laitoin hänet taannoin lukemaan "Varpusen valituksen". Hän teki siitä melkein leijonan kiljumisen nauruhermoja tärisyttäen. En ole koskaan hauskempaa kuullut. Hänen ulkoasunsa on muuttunut ihan täydellisesti. Pelkään, että hän on aikalailla turhamainen ja vaarallisesti keikaileva. Hänellä on väriaistia. Mikään neuloja ei osaa olla hänelle mieliksi. Pikku tempuilla hän muuttaa pukuansa milloin miksikin. Mutta sellainen huolimattomuus! Hänen huoneensa on aina mahdoton. Nähtävästi on hänellä myös taipumus komentaa. Lienee parin otteen hutaissut sisätyttöä sukallaan, kun ei heti tuotu neidille vettä.

Olemme hiukan jo joutuneet julkisuuteen. Katri luki muutaman runon eräässä kirjallisessa illanvietossa. Lehdet eivät tietenkään mitään maininneet ohjelman suorituksesta, ja se tuntui olevan aika pettymys. Olemme myöskin kunnianhimoisia. Tervetuloa kaupunkiin! —

2

Seuraava kesä oli Katrille yhä samaa opintojen ahertamista. Rouva Kaari alkoi pelätä hänen terveytensä puolesta.

– Se ei ole enää laitaa, tuollainen työn into, – sanoi hän maisteri Harjulle. – Tyttö laihtuu ja elää vain sankareissaan ja sankarittareissaan. Meidän pitäisi saada hänet elämään niinkuin muutkin hänen ikäisensä.

– Niin, mitä te neuvotte? Minä olen ajatellut samaa.

– Lähetetään tyttö johonkin kesäsiirtolaan, missä on nuoria, – ehdotti rouva Kaari.

Sovittiin sitten lähdöstä meren rannikolle. Rouva Kaari ottaisi Katrin mukaansa.

Ennen lähtöään tuli maisteri Harju kaupunkiin tervehtimään holhokkiansa.

Katri odotti jännityksellä opettajansa tuloa. Hän oli pukeutunut omasta mielestään aistikkaimpaan asuunsa.

Pusero oli kukillista musliinia, joka vaipan tavoin verhosi tytön ryhdikkäitä hartioita, ja kerääntyi suureksi umpisolmuksi rinnan päälle. Hameen laajat poimut painuivat kiinteän vyön alle, joka leveänä näytti solakan ja hennon vartalon. Lapsekkaat kasvot, kulmikkaat ja jyrkät liikkeet ilmaisivat kehityksen keskeneräisyyttä. Hän harppasi pitkin askelin ja heilutteli innoissaan laihoja käsivarsiaan eteensä ja taaksensa aivan kuin ei olisi tiennyt, minne piilottaa liian suuret ja luisevat kätensä.

– Olet niin levoton tänään, – sanoi Anna Kaari hänelle. – Anna käsiesi olla, miksi sinä huidot?

Katri veti tuolin lähemmäksi pöytää äkkinäisellä nykäyksellä ja istui työntäen pitkän selkänsä kaarelle ja vetäen hartiansa kasaan, jalat sojossa ja pää käsien varassa.

Anna Kaari nauroi: – Sinä olet mainio, kuin mikäkin suuri koiranpenikka.

– Pitäisikö olla kissa, – murahti Katri ja vetäytyi äkkiä hyppäysasentoon tuijottaen alta kulmain.

– Hyi, jätä nuo temput, olethan jo täysi nainen etkä mikään villikissa.

– Nainen, hyh, naisia on maailma täynnä. Minä en tahdo ikinä olla nainen, en, en, en!

Hän olisi tahtonut mieluummin purkaa sisuansa alituisia muistutuksia torjuakseen, mutta nyt hän ei voinut kiihdyttää rouva Kaarta.

Kello soi, ja Katri hypähti parilla askeleella ovelle työntäen sisätytön ruokasaliin ja sulkien oven kuin estääkseen ketään näkemästä hänen vierastaan.

Hän pysähtyi avatulle ovelle väistämättä ja hämmästyneenä. Hänen isänsä, Juonalan soittaja, seisoi porraskäytävässä ja hänen takanaan maisteri Harju.

Katri näki ensi kerran isänsä ilman viuluaan vieraalla alueella.

Ukko oli hämillään ja katseli hajamielisenä ympärilleen. Hänen maalainen asunsa, vaikka olikin aivan uuden uutukainen puku yllä ja jonkinlainen valkea kauluskin, oli silmiinpistävä tässä kaupunkilaisessa ympäristössä, mutta ukon lempeät kasvot ja herttaisuutta säteilevät silmät voittivat ensi näkemällä rouva Kaaren sydämen, ja todellisella ilolla hän vei ukon saliinsa.

– Katrin isä, Juonalan soittaja. Minä arvaan – ei sinun tarvitse sanoakaan. Katri on tavallaan näköisenne ja kuitenkin aivan erilainen. Käykää sisään, tuhannesti tervetulleita! – huudahteli rouva Kaari.

Maisteri Harju näki Katrin ensi kerran sen jälkeen, kun hän oli Harjusta lähtenyt Helsinkiin. Talvi oli muuttanut tytön aivan toiseksi, lapsesta oli tullut nainen ja villi-ihmisestä sivistynyt neiti.

– Etkö ole tyytyväinen, kun sait isäsi tänne? – kysyi rouva Kaari Katrilta yrittäen silittää hänen tukkaansa.

Katri nykäisi niskaansa joko välttääkseen hyväilyä tai osoittaakseen, että hänellä oli isän saapumisesta toiset ajatukset. Hän katseli ukkoa uteliaana ja ihmetellen.

– Mitä siellä kotona nyt on hommattu? – kysyi hän pääsemättä selville, mitä isälle oikein oli tehty, kun oli hänet noin arvokkaaksi saatu.

– Soittaja on muuttanut Kaivolaan asumaan, – sanoi maisteri Harju.

– Ei suinkaan isä taloa hoida?

– Minäkö sitä, vielä vai … voutihan siinä on ja väki, – hymähti Juonalan soittaja. – Minulla on vain se toinen peräkamari.

– Mitä te nyt sitten teette? – uteli Katri.

– Mitä muuta kuin soittelen.

– Juonalan soittaja antaa täällä konsertin, – sanoi maisteri.

Katri sävähti tulipunaiseksi ja silmät iskivät kiinni isään vihaisina kuin haukan saaliiseensa hyökätessä.

– Isä, isä, isäkö? – huudahti hän. – Ei suinkaan!

Hän olisi tahtonut sanoa: narraatte, mutta Harjun maisterille ei hänen mielestään voinut niin sanoa.

– Kyllä siitä tosi tulee. Eilen illalla oli jo kenraaliharjoitus.

– Eihän isä osaa soittaa säestyksen mukaan, – sanoi Katri.

– Kuka on sanonut, että pitää soittaa säestyksen mukaan? Juonalan soittajalla on oma tapansa soittaa ja säveltää. Ettekö ole huomannut, että hän soittaa ja säveltää samalla hetken mielialoja? – puhui maisteri Harju.

– Se on nyt sellaista .. kelpaa siellä maalla, – sanoi Katri punastellen ja leppymättömänä.

– Jos Katri sitä häpeää, niin enhän minä sitten, – puuttui soittaja puheeseen.

– Katri ei ymmärrä asiaa oikein. Saatte nähdä, kun konsertti on ohitse, on Katri teistä ylpeä, – vakuutti maisteri Harju.

Soittaja kävi levottomaksi ja silmäili salavihkaa tytärtään. Kaikki olivat levottomia ja huoneessa vallitsi painostava tunnelma.

– Älkää huoliko, sali on jo tilattu ja ilmoitukset lehdissä. Ohjelma on tässä.

Maisteri Harju ojensi Katrille painetun lehden. Katri silmäili sitä ahnaasti.

– Perhospolkka, sekö, jonka isä soitti, kun minä sain kengät ja punaiset sukat?

– Sehän se on.

– Surulaulu, mikä se on?

– Kyllä sinä sen olet usein kuullut. Juonala hyräili.

– Äidin kuolemasta? – huudahti Katri. – Niin, niin, se menee.

– Entäs tämä: Jäniksen hypyt?

– No, se on taas sellaista, kun ne talvella hangella koikkii ja leikissä laukkaa. Se on lystikästä.

– Se on kai ihan uutta?

– On. Et ole kuullut.

– Tunnenko minä näitä valsseja ja polkkia?

– Tunnet etkä tunne. Se on uutta ja vanhaa.

– Mikä se on tämä: Ilon ilmaisu? – kysyi Katri antaessaan maisteri Harjulle ohjelman takaisin. – Viimeinen numero.

– Sitä se vaan, mitä sanoo, – selitti soittaja, ja Katri ymmärsi eikä kysynyt enää.

Kaikki olivat vaiti, ja jännitys kasvoi.

– Niin että – soitankos minä? – kysyi Juonalan soittaja arasti Katrilta.

– Älkää sitä minulta kysykö, en minä sitä ymmärrä.

– Sinä sen sentään määräät, niin minä sen olen päättänyt.

Maisteri Harju katsoi isää ja tytärtä jääden sanattomaksi vanhan soittajan alistuvaisuudesta. Katri pyörähti äkkiä ympäri huomatessaan opettajansa katseen ja pakeni huoneeseensa.

Aika olikin. Hän ennätti tuskin sulkea oven, kun kyyneleet valuivat pitkin poskea. Ja nyrkit kokoon puristettuina hän jupisi: – Isä saa esiintyä, minä vaan en! Se on julmaa, se on väärin!

Rouva Kaari pistäytyi huoneeseen.

Kaikki kapinanhenget nousivat Katrissa.

– Se on väärin, se on tahallista. Maisteri Harju tahtoo näyttää minulle, etten ole mitään, en osaa mitään, olen vain nainen – nainen, uh. Minä väännän niskat itseltäni, jos olen vain nainen! – äkäili tyttö.

Hänellä oli helminauha kaulassaan. Sen hän heitti toiselle puolelle huonetta, jotta seinäpaperi rasahti.

– Mikä sinua nyt äköittää? Vanha isäsi ihan säikähti. Maisteri Harju on myös ymmällä. Lapsi raukka…

– Minä en ole raukka enkä lapsi. Olen jo aikaihminen ja tahdon tulla joksikin.

Rouva Kaari vihelsi hiljaa: – Ahaa, ystäväiseni, vai niin.

Hän kääntyi ovelta aikoen poistua ja sanoi: – Ehkä sinä tahtoisit antaa näytteen opinnoistasi?

– Minäkö näytteen, kelle ja mistä? – huusi Katri iskien silmänsä rouva Kaareen, kuin olisi koko elämä ollut riippuvainen vastauksesta.

– Minä puhun maisteri Harjulle.

– Ei, ei vielä … Minä harjoitan. Isän konsertti tulee pian.

Sitten…

Katrin silmät paloivat ja kasvot hehkuivat kuin kuumeessa.

Rouva Kaari jätti hänet yksin hyvin tietäen, ettei mikään kutsuminen toisten luo saliin onnistuisi, ellei Katri itsestään tulisi.

Mutta Katri oli kuin muuttunut. Hän seurasi emäntäänsä ja meni pianolle pyytelemättä, soitti muutamia pikkukappaleita, joita oli talven kuluessa oppinut. Juonalan soittaja kuunteli haltioituneena ja ravisti väliin päätään, kun Katri otti liian hitaasti ja kankeasti vaikeat kohdat.

– Siinä on niinkuin liikaa ääniä eikä sittenkään niin paljon kuin viulussa, tuossa soittokaapissa, – sanoi hän.

– Piano se on, – oikaisi Katri.

– Piano, niinhän ne sanoo, mutta niin se on kuin mikäkin kaappi, – päätteli Juonalan soittaja.

Ukko oli vapautunut painostuksesta, sillä Katrin muuttunut mieliala kirkasti heidät kaikki.

Juonalan soittaja hypisteli nuotteja ja uteli. Maisteri Harju selitti ollen aivan väsymättömän alkeellinen ja poikamaisesti iloinen opettaessaan vanhalle soittajalle musiikin ensimäisiä alkeita. Hän näytti pianolla vastaavat nuotit, ja maalaissoittaja unohti ajan ja paikan, Katrin ja koko maailman.

– Aijai, kun sillä on varma korva! – huudahti hän väliin. – Ja se pysyy vireessä! Kattos tota!

– Eikös kelpaa virittää viulu sen mukaan?

– Eikä maisteri ennen puhunut, olisin mennyt ihan pakanana lavalle, – sanoi vanha soittaja ja huokasi kuin olisi välttänyt pahan vaaran.

– Olettehan te lukemattomia kertoja soittanut ilman tätä.

– Sellaisille ihmisille!

– Enkö minä sitten mitään ymmärrä? – naurahti maisteri Harju.

Ukko kävi hämilleen.

Ennen konserttia kirjoitti nimimerkki A. H. Juonalan soittajasta pienen elämäkerran, ja sivistynyt suomalainen yleisö heristi korviaan.

– Juonalan soittaja on ainoa nykyään elävistä kansan miehistä, joka viulullaan tulkitsee omintakeista ja samalla täydellisesti suomalaista kansanomaista musiikkia, – kirjoitti hän muun ohella. Sitten seurasi selostus kunkin kappaleen synnystä ja aiheesta.

Vanha ylioppilastalo kerääntyi puolilleen yleisöä. Ukon herttainen olemus voitti heti konsertin alussa sydämet. Hänen tuuhea, harmahtava tukkansa ja kasvojensa lempeä ilme, arka hymynsä ja kömpelö kumarrus, josta hän ei ollut luopunut, vaikka Katri oli moneen kertaan sanonut, ettei pidä kumartaa, kun tulee lavalle, voittivat yleisön täydellisesti. He taputtivat käsiään hymyillen kuin soittajakin. Siinä mielentilassa soi Juonalan Katrille sepittämä polkka, ja yleisö siirtyi halukkaasti metsän sydämeen.

Ukko oli tottunut soittamaan itselleen. Tanssitupien yleisö tuskin välitti muusta, kunhan se vain oli valssia, jenkkaa tai polkkaa. Lattiapalkkien jyskyessä, puheensorinassa, kengänpohjien suhahdellessa Juonalan soittaja eli kahdenkesken viulunsa kanssa ja unohtui toisinaan soittamaan sellaista, minkä mukaan ei voitu tanssia. Täällä salissa oli hiljaista, ja viulun ääni paisui ukon mielestä moninkertaiseksi. Se kannusti ja lämmitti soittajaa, lumosi omilla sävelillä ja herätti hänessä soitannon sielun.

Kun "Ilon ilmaisu" oli surunvoittoisena ja hellivänä kajahdellut vanhassa, kodikkaassa salissa, hyväillen ja onnea tavoitellen, käen kukuntaa ja pääskysen viserrystä muistutellen ja yhtyen hurjaksi nelistämiseksi lopulla, kuin olisi koko metsä tanssinut, paukahtivat suosionosoitukset kättentaputuksina.

Lehdet kohtelivat vanhaa soittajaa järjestään arvonannolla ja hellyydellä. Kehoitettiin vielä antamaan uusi konsertti, mutta Juonalan soittaja ei suostunut.

– En soita kahdesti samaa, – sanoi hän itsepäisesti. – Katrin vuoksi sen tein, jotta näkevät, mitä sukua ollaan, ettei aivan metsänotuksia sentään! – kerskasi ukko ja harmaa pää tutisi innosta. – Enemmästä ei väliä. Siellä ne minua kaipaa monessa pitäjässä omalla maallani. Toiset on täällä tavat ja soittajat.

Maisteri Harju oli myöskin tyytyväinen tähän päätökseen. Juonalan soittaja oli taaskin osunut valitsemaan parhaimman tavan.

Lipunmyyjä toi hänelle seuraavana päivänä kolmesataa markkaa ja sanoi, että se oli puhdasta tuloa. Soittaja hämmästyi ja laski rahoja, piteli niitä kuin lapsi. Sitten hän ne unohti pöydälle. Ja kun maisteri Harju kehoitti korjaamaan, teki ukko pitkän kaarroksen kuin olisi pelännyt seteleitä.

– Ne ovat syntirahoja, en ota vastaan. Ne kuuluvat maisterille, kun on minut tänne kustantanut.

– Minulle ne ovat myös syntirahoja, – sanoi maisteri Harju.

– Onkos? – äännähti soittaja luottavaisesti ja huolestuneena.

– Pannaan ne viulun varalle pankkiin. Jos ostettaisiin kerran oikein hyvä, – ehdotti Alpre Harju.

Ukko silitteli viuluansa nahkakotelossa innostumatta.

– Kai tämä saa kelvata minulle, – jupisi hän kuin anteeksi pyydellen sitä, että hänen täytyi sanoa vastaan.

Juonala heitti hyvästit Katrille ja rouva Kaarelle, joka erosi ukosta kyynelsilmin ja otti lupauksen pikaisesta tapaamisesta: – Vaikka Juonalassa!

– Niin, miksikäs ei Juonalassa, siellä viulu sentään paraiten laulaa, – sanoi ukko, kun juna jo vihelsi.

3

Kesä teki tuloaan, ja rouva Kaaren ehdotus Katrin kokeesta täytyi siirtää syksyyn. Teatterien johtajat olivat jo poistuneet kaupungista, ja maisteri Harju tahtoi vielä vähän aikaa valmistaa holhokkiaan.

– Kyllähän käytännöllinen harjoitus on välttämätöntä, mutta meidän tulee pitää varamme, ettei olla aivan kypsymättömiä. Voidaan joutua hylätyksi, – sanoi hän Katrille.

Vähät hän aavisti, minkä pelon ja epävarmuuden kipinän hän jätti Katrin kesäseuraksi. Tyttö ei päivääkään menettänyt lukematta tai harjoittamatta, milloin vain sai yksinäisyyttä. Työ oli ainoa rauhoittava ja lohduttava turva.