Kitabı oku: «Työn kourissa», sayfa 4

IX

– Niin on nyt kesä kuin kuumeisen uni! – sanoi Uuras eräänä sunnuntai-iltana Anjalle.

He olivat sattumalta yhtyneet Tupalan lähellä ja ensin ääneti käveltyään salavihkaa ja arasti katsoneet toisiinsa, kunnes ihana kesäpäivä vaimensi epäilevän jälleennäkemisen jännityksen ja kumpikin huojennuksesta henkäisten kääntyi iloiseksi.

– Ethän sinä paljon kesästä piittaa, – sanoi Anja.

– Aina sen verran, että omiksi tarpeiksi riittää. Nämä sunnuntait käyvät niin hiivatin pitkiksi, kun ei tiedä, mihin kätensä käyttäisi, aina ovat tiellä.

– Annas tänne! – sanoi Anja veitikkamaisesti.

– Tuossa on, jos mielesi tekee!

Samassa Anja räpytti sormillaan Uuraan sormien alla, näppäsi äkkiä kädelle ja uudisti samaa temppua sanoen: – Kili, kili, kassis! – kunnes Uuras vuorostaan tarttui Anjan käsiin likistäen niin, että tyttö tuskasta huusi.

– Ei ole hyvä karhua vitsalla ärsyttää, – sanoi Anja viimein taivuttaessaan yksitellen Uuraan sormia kädestään eroon.

– Ole kiltisti vain, muistathan talvellisen lupauksesi olla minun tyttöni.

– Muistatko sinä sen? – kuiskasi Anja punastuen.

– Kun on aikaa – nyt minulla on aikaa.

– Sanovat, että olet tullut häijyksi.

– Vai sanovat. Entä sinä?

– En ole kanssasi puhunut.

– Sinä olet vielä lapsi!

– Kuusitoista, enkä enempää lapsi, kuin sinäkään.

– Mistä tiedät, mikä minä olen?

– Minä vaan en ole mikään lapsi väitti Anja.

Uuras katsoi häneen. Anja oli kasvanut, käynyt pyöreäksi, kaula oli pehmeä, niin että teki mieli purra, ja leuka niin merkillisen soma ja huulet punaiset ja silmät – Hiljalleen uskalsi nuori mies nostaa katseensa silmiin, kerran vain, ja niiden viiva veisti hänen sydäntänsä, ja sanattomina he hetken astuivat lähetysten pidätellen hengitystään estääkseen toisiaan kuulemasta rajuja sydämenlyöntejä.

Käsi löysi käden, ja ote oli luja ja kuuma. Kesäinen hehku oli uuvuttavan suloinen, perhosten polulla liidellessä, kukkien jaloissa taipuessa, ja nuorukaisen käsivarsi kietoi neidon ensi syleilyyn, huumaavaan unhotukseen…

– Nyt olemme toistemme tyttö ja poika, – sanoi Anja heleästi kuin uutena ihmisenä.

Vähä vähältä sai sydämenriemu heidät valtoihinsa, ja nyt seurasi suloisia viikkoja, lemmenvaloja ja lemmenlauluja heidän kahden kesken, niinkuin he luulivat, mutta kaikki sen tiesivät ja kaikille se näkyi. Nuorukaisen kasvojen loiste siitä puhui, neitosen silmien hehku ja huulien puna siitä kieli. Kahden kelpo lapsen lemmenliitosta ja onnesta, joka kaikille kyläläisille oli tuttua ja rakasta kuin omien lasten kohtalo, puhuttiin kaikkialla, iloittiin ja paljon toivottiin.

Uuras eli vain, ei ajatellut, ei mitään suunnitellut, unelmoi kuin tointuva sairas suloisessa levossa – muutamia viikkoja syksypuoleen, – kunnes sai kirjeen siltä rakennusmestarilta, joka kerran oli pannut hänet muuraamaan. Hän oli sattumalta saanut tietää, mitä Uuras oli kirkonkylässä toimittanut, ja tahtoi nyt saada hänestä itselleen työnjohtajan.

Uuras ei kauaa miettinyt. Hän laittoi itsensä heti matkaan epäröimättä enempää kuin ensimmäistä kertaa maailmalle mennessään. Koti jäi, Anja samoin, tulevaisuus viittasi salaperäisenä kuin jännittävä seikkailu. Uuras lähti – ei, hän ei vain lähtenyt, vaan rientämällä riensi. Junakaan ei kyllin nopeasti edennyt, päivä ei yöstä uudeksi kyllin äkkiä vaihtunut eikä uusi työ siihen käsiksi päästyä antanut kylliksi tarmontakaista tointa. Hän tahtoi jotakin enempää, paljon vaikeampaa. Kun sitten teollisuuskoulu syksymmällä alkoi, pyrki hän sinne, sillä nyt hänellä oli tarvittavat tuhannet.

Hän pääsi kouluun ja saavutti heti ensimmäisenä lukuvuonna opettajansa, erään arkkitehdin, suosion ja teki hänelle loma-aikoina lukujensa ohella piirustustöitä.

Näin hän vietti pääkaupungissa neljä vuotta ahertaen lakkaamatta opinnoissa ja rakennusalaan kuuluvissa töissä. Kotonaan hän kävi vain suurina juhlina ja viipyi silloin aina vain päivän tai jonkun tunnin. Hän oli nyt joutunut aivan toiseen maailmaan, ja koti alkoi jäädä yhä taemmaksi. Päivä oli siellä pitkä kuin kokonainen viikko kaupungissa. Vanhempien hellyys häntä liikutti, mutta samalla se hymyilytti kuin lasten leikki. Hän tahtoi nyt suojella, olla heille tukena, ja kun he eivät sitä tarvinneet, jäi hän pois, ei tullut niin usein eikä lopulta ollenkaan.

Anjalle hän aluksi kirjoitti, mutta koulun monet tehtävät ja ansiotyö veivät ajan ja ajatukset niin tyyten, ettei kirjeisiin juuri jäänyt aikaa.

– Tahdon kirjoittaa sydämen pakosta, kun kirjoitan, – oli hän sanonut Anjalle, – en velvollisuudesta enkä kiireessä. – Sydämen pakko tuli yhä harvemmin, ja aikaa uupui aina.

Anjan kirjeet saapuivat hänelle aina säännöllisesti, missä ikinä hän olikin, ja ne olivat nyt ainoana siteenä entisyyden ja nykyisyyden välillä, joskus houkutellen siihen vanhaan, ja sitten taas ylimielisen hymähdyksen syrjäyttäminä, unhotukseen jääden, mutta aina kuitenkin lämmittäen. Anjalla oli välitön lapsen tapa kertoa heidän elämästään, joka aina pysyi samana ja siis elävästi muistutti lapsuutta. Uuraan kyynel saattoi vierähtää ruusukoristeisen postiarkin sivulle, mutta samassa hän jo heitti kirjeen salalaatikkoon, josta se ei sen koommin tullut esille. Oli niin paljon muuta tärkeämpää, ei ollut sellaiseen aikaa.

X

Uuras oli saanut kutsun erääseen maaseutukaupunkiin johtamaan kaupungintalon rakentamista. Hän oli nyt jo täysi-ikäinen, päässyt täyteen miehenmittaan ja kehittynyt niin ulkomuodoltaan kuin henkisestikin. Isän varma ryhti ja tiukka katse, käyrä nenä ja kapeat kasvot uusiintuivat pojassa. Äidiltään hän oli perinyt hartaan antaumuksen kaikkeen, mihin ryhtyi, ja kiihkeän, ehkä liiankin jyrkän päättäväisyyden, jolla iski tahtonsa läpi silloinkin, kun se ei ollut viisasta.

Paitsi kaupungintalon rakentamista hän hankki pian itselleen useampia yksityistöitä joutuen siten tekemisiin kaupunkilaisten kanssa varsinkin liikemiespiireissä.

Pienen pirteän kaupungin liike-elämä oli viimeisinä vuosina alkanut edistyä huimaavaa vauhtia, ja sinne oli perustettu useita tehtaita. Toimeliaan, pääkaupunkilaisen nuoren miehen ilmestyminen oli monessa suhteessa tervetullut, ja Uuras joutui pian seuraelämän pyörteeseen. Peliseurat, joihin hän liiketuttaviensa kautta ensin tuli osalliseksi, eivät häntä erittäin viehättäneet, mutta kerran kutsuttuna koteihin hän tutustui naisiinkin, ja niin olivat ovet auenneet hänelle vähän joka puolella. Hänen nuoruutensa ja hyvä ulkomuotonsa oli paras suositus siinä piirissä, missä "harrastettiin" sekä yleisen hyvän että myöskin yksityisen huvin vuoksi, ja jonkun ajan kuluttua hän oli hyvinkin koteutunut kaupungin seuraelämään.

Yhteisenä harrastuksena oli vapaaehtoinen palokunta, ja sen hyväksi pidettiin iltamia ja tehtiin rekiretkiä ja huvimatkoja. Sen soittokunta oli kaupungin lempilapsi ja ilonlähde, jonka torvien törähdyksistä heränneinä kukin kohdaltaan sunnuntaiaamuina riensi torille katselemaan palokunnan valkomekkoisten harjoittelua. Tulen valtava mahti oli se aihe, josta kaupungin kaunopuheiset miehet usean kerran vuodessa saivat kehittää puhelahjaansa suurissa juhlissa, samalla kuin nuorilla naisilla ja herroilla muusta ohjelmasta huolehtiessaan oli erinomainen tilaisuus tutustua toisiinsa, ihastua ja mennä naimisiinkin palokunnan kauniin lipun suojassa.

Rouva Leena Heerman oli nuori leski ja tällä kertaa kaiken seuraelämän keskus kaupungissa. Hänen tapanaan oli sanoa: – Palokunta on minun palveluskuntani, – ja siinä hän oli ihan oikeassa.

Kun Leena-rouva omassa kauniissa puutalossaan vanhaa puistoa vastapäätä sattui lausumaan toivomuksen: – Olisi taas hauska saada ihmiset pyörimään, – kuuntelivat hänen palvelevaiset nuoret herransa ja naisensa tätä suloista sanomaa herkin korvin, ja moni innokas huudahdus säesti häntä.

– Niin, milloin, miten ja missä? – Eikä siinä sitten enää perääntyminenkään auttanut.

Leena-rouva kiusoitteli heitä istuen pianon ääreen ja soittaen repäisevän valssin, samalla kuin nyökkäsi taakseen kehoitukseksi pojille kiertämään kokoon salin lattialta sohvamaton ja pyörittämään tyttöjä. Ja sitä kehoitusta ehdottomasti noudatettiinkin vakavan hartaasti. Nuori rouva tiesi siten vain kiihoittavansa alttiin "ritarikuntansa ja hovineitojensa" tanssihalua, jota sitten sopi tyydyttää "Mospelissa". Siellä oli suuri tanssisali, jossa palokunnan torvet oikein ihanasti hivelivät tanssivien korvia ja jalka luisti ihan väkisin lattialla.

Kaupunkiin oli takavuosina ilmestynyt eräs Moesböhl niminen muukalaisrouva ravintolan emännäksi ja sitten vuosien kuluessa rakennuttanut tilavan talon, josta tuli kaupungin julkisen elämän keskus, ja hänen kuoltuaan kaupunki lunasti sen palokunnan taloksi. Mutta aina sillä vain oli vanha nimensä "Mospeli".

Leena-rouva oli tällä paikkakunnalla syntynyt ja kasvanut, ollen aina ensimmäinen kotona ja kaupungissa. Hänen isänsä vanhin kartano, Onttola, oli kaupungin laidassa, mutta sen maat oli vuosien kuluessa myyty kaupungille tai vuokrattu tonttimaiksi, niin että tälle tilalle, joka ei ollut suuri ennestäänkään, oli jäänyt melkein vain puutarhaviljelystä, jota Leenan mies Heerman oli kiihkeästi harrastanut.

Heerman oli aikoinaan ollut onnellinen ylioppilas ja vuosikymmenen viihtynyt rakkaaksi käyneessä pääkaupungissa nauttien nuoruudesta ja ylioppilaselämästä, kunnes pieni harmaus korvallisella ja tyhjyys kukkarossa, – kun isän kuoltua rahalähetykset loppuivat – pakotti ajattelemaan tulevaisuutta. Ja koska luvut olivat kaiken muun touhun ohella jääneet rempalleen, täytyi turvautua jollekin käytännölliselle alalle.

Sattuma suosii iloisia veikkoja ja Heermanin se toi Leenan kotiin. Kauniit laulut, kesäillat, tanssiaiset ja Heermanin ritarillinen seurustelu voitti pian nuoren neitosen sydämen, ja hemmoiteltu, itsevaltias, oikullinen ja kaunis Onttolan neiti vietti häänsä kymmentä vuotta vanhemman miehen kanssa Kotkan kartanossa, joka silloin oli jo jonkun aikaa kuulunut Leenan isälle.

He ottivat asunnokseen isän kaupunkitalon, jossa oli oma vanha puutarha; vastapäätä oli puisto toisella puolella katua. He elivät huolettomina, niinkuin Heermanin tapa aina oli ollut. Leenasta se oli aivan luonnollista. Kaikkihan oli olemassa vain häntä varten. Onttolan väki ja Kotkan kartanon alustalaiset ahersivat hänen onnekseen kumartaen, hymyillen ja siunaillen neitiään kuin onnen heijastusta, joka asusti päärakennuksessa, tuli ja meni vaunuissaan, leikki vertaistensa kanssa ja katosi kauniin ilman mukana. Joulu- ja juhannusjuhlat toivat häneltä väelle tervehdyksen, ja vain mieluisat asiat liittyivät tähän päiväpaisteiseen keijukaiseen, joksi häntä sillä taholla kuviteltiin.

Heerman jatkoi pääkaupunkilais-elämäänsä pikkukaupungissa ja havaitsi sen sitäkin mukavammaksi. Ainoa haitta oli vain se, että Leenan isä antaessaan nuorille kaupunkitalon asuttavaksi oli myös antanut määrärahat elettäviksi. Jatkaakseen tulojaan, jotta ne riittäisivät mukavaan elämään, Heerman keksi ruveta harjoittamaan puutarhaviljelystä Onttolassa. Appi kiroili ja hymyili, sillä työ tehtiin hänen kustannuksellaan, mutta tulot peri Heerman hyvin tarkasti.

Kuusi vuotta kestettyään tämä avioliitto päättyi Heermanin kuolemaan. Niinä vuosina oli Leenasta kasvanut ajatteleva nainen. Hänen ritarillinen sulhasensa oli ollut kovakourainen ja äreä aviomies, rakastanut pulloa ja vieraita naisia luonnollisena oikeutenaan, ja kun Leena vetäytyi isänsä turviin pysytellen hänestä erossa minkä voi, uhkasi Heerman poliisilla. Ellei kuolema olisi tullut väliin, olisi Leena-rouvan aurinkoinen olemus voinut muuttua kovinkin synkäksi.

Leena lopetti valssin ja kääntyi äkkiä ympäri tuolilla. Parit pysähtyivät, ja tytöt ja pojat ryhmittyivät salissa.

– Niin; milloin, miten ja missä? – kysyttiin taas kiihkeästi.

– Kesä on jo lopun puolella ja meidän pitää taas aikoinaan poistua tästä ihanasta valtakunnasta, – puhui muuan nuorukainen, jonka kasvot loistivat onnesta ja elämänilosta. – Leena, sinähän annat sanan palokunnan päällikölle, että ensi sunnuntaina taas tanssitaan!

– Niinkuin viime lauantaina ja sitä ennen sunnuntaina ja sitä ennen viikolla.

– Leena kulta, älä kiellä, tahdothan sinäkin, tahdothan! – rukoilivat tytöt.

– No, jos sanoisin, olkoon menneeksi ensi sunnuntaina, – sanoi Leena teeskennellen vastahakoisuutta, vaikka itse asiassa halusi kiihkeästi.

– No, lapset, tahdotteko vielä masurkkaa vai Amerikan polkkaa?

– Amerikan polkkaa! – huudettiin, ja joku hyräili:

Amerikan polkan tahtia, ei sitä kaikki taidakaan, joka ei sitä taidakaan, eipä sitä naidakaan!

Nuoret pyörivät lattialla, ja vanhan rakennuksen akkunat helähtelivät. Leena soitti tahdikkaasti, mutta lopetti äkkiä kovalla lyönnillä kuin päättääkseen päivän ilot.

– Mikko, sinä saat viedä sanan kauppias Hillille, että sunnuntaina…

Mikko oli Leenan pikkuserkku, kotoisin pääkaupungista, mutta vietti aina kesänsä Onttolassa ja oli Leenan uskollisena hovipoikana.

Tytöt ja muut pojat olivat paikkakunnan pikkukauppiaitten, talonomistajien ja virkailijoiden nuorta väkeä, joka usein kerääntyi Leena-rouvan kotiin aina tietäen olevansa tervetullut.

– Tiedätkö, kuinka vanha Leena Heerman on? – kysyi eräs neitonen toveriltaan heidän astuessaan kadulla kotimatkalla Leenan luota.

– Hän ei koskaan sano sitä oikein tarkoin, kujeilee ja nauraa joka kerta, kun viettää suuria syntymäpäiviään, tiedäthän, – puhui toinen.

– Kolmenkymmenen hän ainakin on! – päätti toinen.

– Niin kauhean vanha! – huudahti toinen silmät pyöreinä.

– Kuinka sinä olet hassu, silloinhan sitä vasta on ihminen. Etkö ole huomannut, kuinka Hillin Artturi on silmittömästi rakastunut Leenaan?

Toveri painoi käden suulleen hillitäkseen nauruaan.

– Artturiko? Ilmankos hän puhuu aina niin syvämietteisestä ettei ymmärrä kymmenettä osaa.

– Niin, me olemme hänestä vain pikku tyttöjä. Leena on ainoa nainen.

– Entä Leena? Hänen mielestään me olemme kaikki lapsia, – jatkoi toinen tyttö. – Ja niin kai se asia onkin.

– Leena ei välitä vanhemmista herroista. Etkö ole huomannut, kuinka hän ivailee pormestari Forsia!

– Pormestari onkin aina sen näköinen kuin olisi saanut kalanruodon hampaittensa väliin. Kun hän vahingossa hymyilee, vetää hän ohuet huulensa vikkelästi jälleen muttuun, aivan kuin suussa pistäisi.

Tytöt nauroivat, mutta äkkiä he tuuppasivat toisiaan kylkeen. Kadun toisella puolella astui heidän kohdallaan Uuras ja tervehti kohteliaasti nostamalla hattuaan.

– Se uusi rakennusmestari, näetkös kuinka hän on olevinaan sorea ja miehekäs. Ei, mutta tiedätkös, minä olen tehnyt suuren keksinnön!

– Että Leena on ihastunut —

– Mistä sinä sen tiedät?

– Joka toinen ihminen luulee joka toinen viikko, että Leena on ihastunut milloin mihinkin miehenpuoleen tässä kaupungissa tai jossakin muualla.

– Ei tämä nyt ole sellaista luuloa, minä tiedän, olen nähnyt!

– Mitä, sano, sano pian nyt, minun pitää joutua kotiin.

– Hillillä viime keskiviikkona, kun käskettiin illalliselle ja herrat tulivat pelihuoneesta, ei Leena tahtonut itse ottaa pöydästä ruokaa, vaan istui tyhjän lautasensa ääressä sivupöydässä. Rakennusmestari Uuras seisoi aivan lähellä, ja Leena sanoi hänelle: – "Oliko hyvä pelionni?" – "Kohtalainen", sanoi herra Uuras ja huomasi samalla tyhjän lautasen. Ei minunkaan lautasellani mitään ollut, mutta siihen hän ei katsonutkaan. – "Mitä saan tuoda teille?" kysyi herra Uuras ottaen lautasen. – "Mitä hyväksi näette, jotakin herkullista, minulla ei ole nälkä", sanoi Leena hymyillen sillä tavalla, että minä ymmärsin olevani liikaa, siirryin toisen pöydän ääreen, ja mitäs luulet, herra Uuras asettui lautasineen paikalleni, ja sitten he kuiskailivat, hymyilivät ja olivat kuin hyvin vanhat tutut, niin että minä olen ihan varma…

– Tulet kai huomenillalla Leenan iltakutsuihin? Jos on jotakin perää siinä, mitä nyt sanot, tulee herra Uuras sinne varmasti. Hän kuuluu tanssivan oikein hyvin.

Tytöt erosivat, ja Uuras oli aikoja sitten hävinnyt heidän näköpiiristään.

Kun Uuras saapui rouva Heermanin iltakemuihin, tervehtivät häntä joka puolella iloiset äänet ja silmää hivelevä näky avautui pitkässä huonerivissä. Naisten pukujen vaaleita värejä, verhostimia, ilta-auringon hohdetta, kasvien vihreyttä, kukkien runsautta, kristallikruunuja, maljakoita, koristettuja lamppuja ja hohtavan valkoisia pöytäliinoja.

Kaikki tämä oli hänelle uutta ja lumoavaa, josta hän nyt ensi kertaa elämässään sai nauttia.

– Tervetullut, herra Uuras. Emme kai tarvitse monellekaan esittää, olettehan jo tunnettu meidän pienessä yhteiskunnassamme.

Uuras olisi tahtonut jäädä herrojen huoneeseen, joka oli lähinnä eteisestä, tuntien noloa ujoutta, mutta emäntä ei jättänyt häntä.

– Ei, herra Uuras, teille en myönnä oikeutta jäädä tupakoimaan, kuka sitten tulisi meidän naisten puolelle?

Uuraan oli siis astuttava emännän rinnalla huoneesta huoneeseen. Leena ylpeili uudesta vieraastaan, jolla niin nuorena oli tarmokkaissa piirteissään käskevä ilme, kun vielä lisäksi huhu tiesi, että hän oli erittäin kyvykäs alallaan.

Muuan nuori kirjanoppinut pääkaupungista korjasi silmälasejaan ja sanoi ivaillen:

– Leena-rouvalla on omituinen maku. Seminaristi tai teollisuuskoululainen, hyi hemmetti sellaista puolisivistystä. Mies on tietysti täysi raakalainen.

– Kuulehan, suomea, Leena puhuu herra Uuraan kanssa suomea, – ihmetteli eräs vanhempi rouva.

– Ja aivan puhtaasti, – lisäsi hänen miehensä, suomenkielen lehtori kaupungin lyseossa. – Se on ilahuttava merkki, ja suotavaa olisi, että kaikissa sivistyneissä kodeissa…

– Herra Uuras, lehtori… – esitteli Leena keskeyttäen hänen lauseensa.

– Puhuimme juuri suomenkielen käyttämisestä, – sanoi lehtori.

– Niin, se vanha ruotsinkielen hapatus istuu täällä lujassa, mutta nyt olette saanut liittolaisen, herra lehtori, – sanoi Leena viitaten Uuraaseen.

– Hyvin tervetullut, – sanoi lehtori ravistaen Uuraan kättä.

– Parasta on puhua suomea, kun ei ruotsia osaa, – myönsi Uuras.

Lehtori ja Uuras siirtyivät jonkin kummallisen vetovoiman vaikutuksesta herrojen puolelle, ja kohta otettiin esille kunnan polttavin kysymys, joka koski esikaupunkia. Keskustelussa oltiin hyvin halukkaita kuulemaan, mitä Uuras, suuren rakennustyön johtaja, arveli ehdotetusta kaupungin laajentamisesta.

Hän oli heti kaupunkiin tultuaan ja kurjat hökkelit nähtyään aseman ja kosken välillä ryhtynyt itsekseen suunnittelemaan sille kohtaa uusia leveitä liikekatuja ja rakennuksia, suoden mielikuvitukselleen vapaan vallan.

– Kaupungin pitäisi viipymättä ostaa koko ala, kaikki maa kosken toisella puolella asemalle asti. Vaikka se nyt tuntuu olevan syrjässä, muuttuu asia piankin toiseksi, kun liikkeen täytyy vastaisuudessa siirtyä sille puolelle, – selitti Uuras.

– Täytyy siirtyä, miksi niin? Liike on tällä puolella ja saa pysyä! – sanoi vanha kauppaneuvos, jolla oli taloja.

– Suokaa anteeksi, mutta yhteinen ja teidänkin etunne vetää toiseen suuntaan. Tällä puolella tulee kaupungin levenemiselle este; täällähän on vastassa kallioita, jotka liittyvät ihanaan puistoon. Kosken toisella puolella on kurjia taudinpesiä, jotka ihmisyyden nimessä täytyy raivata pois terveen ja työteliään elämän tieltä. Kauniin ja vuolaan kosken varrella voi ainoan täkäläisen tehtaan lisäksi hyvin suunnitella kaupungin myllyn ja sähkölaitoksen. On vedettävä suora ja laaja pääkatu asematalolta sillalle ja sen kadun varrelle nostettava liike- ja asuntopalatseja. Pitää myös istuttaa puita, ja kosken ranta on kivitettävä ja äyräät kaunistettava. Kuvittelen vielä enemmänkin. Pienelle saarelle, joka on kuin luonnon oikusta heitetty virran matalikkoon, on rakennettava teatteri kreikkalaiseen tyyliin. Sen valkoiset pilarit ja suoraviivaiset piirteet hohtaisivat satumaisen kauniina kuvastuen kimaltelevaan veteen kuutamossa taikka tulevaisuuden sähkövalossa.

Uuraan ääni soi vielä huoneessa yleisen hiljaisuuden vallitessa, kun Leena, joka oli kauan aikaa ollut saapuvilla, sanoi:

– Te sanotte sen niin luonnollisesti ja kaikki tuntuu nyt olevan aivan itsestään selvää ja yksinkertaista, mikä vielä äsken oli hämärää ja mahdotonta.

Illallispöydässä kävi ajatusten vaihto yhä vilkkaammaksi ja syntyi kuuma sanakiista Uuraan rohkeista suunnitelmista. Lopuksi Leena-rouva sai taas sanan vuoron:

– Hyvät herrat ja kaupungin isät, laittakaa meille vesijohto! Sitä minä naisena kaipaan kaikkein enimmän, ja sitten joskus valoisassa tulevaisuudessa, kun minä jo olen vanha muori, voimme saada tännekin salaperäistä ja satumaista sähkövaloa.

– Eihän sitä ihmettä vielä ole Suomessa nähtykään, – sanoi vanha kauppaneuvos.

– Kyllä, Helsingissä vedetään johtoja, eikä muutaman vuoden päästä kaasua tarvita muualla kuin keittiöissä.

– No, no, herra Uuras, älkää tehkö minusta muoria liian aikaisin! – nauroi Leena, ollen parhaimmalla tuulella saadessaan kiistellä herrojen kanssa oikeista asioista, jotka häntä enimmän viehättivät.

– Silloinhan vasta kaikki nuoriksi tulevat, sanoi lehtorin rouva. – Se kuuluu olevan niin merkillistä valoa, että kaikki rypyt ihmisen kasvoissa tasoittuvat ja silmät kirkastuvat.

– Ja synnitkin pois huuhtoutuvat! – ivasi pormestari Fors, joka oli ollut myrkyllisellä tuulella koko illan.

Vieraat nauroivat ulkonaisesti ja sisällisesti lämminneinä, sillä runsas ateria, vahva olut ja ruokaryypyt olivat lisänneet kuumuutta.

Vanhempi väki poistui illallisen jälkeen vähitellen, ja Leena pääsi vapaammin seurustelemaan kenen kanssa tahtoi nuorten tanssiessa.

– Olen kauan aikonut kysyä teidän neuvoanne eräässä asiassa, – sanoi hän Uuraalle pyytäen häntä istumaan miesvainajansa entiseen huoneeseen, joka oli jäänyt tyhjäksi. – Minulla on eräitä suunnitelmia. Ohhoh, olen oikein uupunut, ja täällä on niin kuuma, kukkien tuoksusta ja viinistä on pääni aivan pyörällä.

Hän avasi akkunan, josta virtasi viileätä yöilmaa, viittasi Uurasta istumaan nojatuoliin ja laskeutui itse jakkaralle kirjoituspöydän eteen.

Leena-rouva oli kukoistava ja raikas kuin nuori koivu senaikuisessa muodinmukaisessa puvussaan. Tiukka ja pitkä liivi kätki pyöreän vartalon jättäen vapaaksi valkoisen kauniskaarisen niskan, jolle kellertävän tukan pehmeät, taitavasti käherretyt kiharat valuivat. Leuan alla rinnalla säteili hennossa ketjussa kaulakoriste, jonka helmet elivät omistajansa alituisesti liikkuessa. Nauravat silmät, liikkuva suu, ehkä myöskin itsetietoinen varmuus viehättivät Uurasta. Hänen istuessaan valahti laajapoimuinen hame pienille silkkikengille.

Uurasta ihmetytti se, että tämä kaikkien ihailema rikas nainen, jota pidettiin ylpeänä ja oikullisena, näin mutkattomasti puheli kahden kesken hänen kanssaan.

– Tahtoisin myydä tämän talon, – sanoi Leena niin kevyesti kuin olisi ollut puhe jostakin pikkuseikasta.

– Tämänkö kauniin, vanhan kodin? – sanoi Uuras epäilevästi.

– Niin, tämä on niin matala ja lahonnut joka puolelta, – sanoi Leena. – Mitä sanotte?

– Rouva kai sen paraiten ymmärtää.

– Ei, älkää sanoko niin, teidän pitää katsoa ja arvostella, kannattaako vai eikö kannata. Tulkaa katsomaan!

Samassa hän hypähti ylös käyden edellä, ja Uuras seurasi häntä huoneesta huoneeseen.

– Täällä salissa ovat hiiret tehneet tepposiaan, ja ajan hammas, oh, oikein tuskastuttaa nähdä joka päivä jotakin lahonnutta, sortuvaa ja murtuvaa. Uuneista putoilee tiiliä sisään, ei mene savu.

– Lattia on kuitenkin luja – aivan uusi.

Leena rouva nauroi:

– Olen panettanut uuden, tahdoin puunvalkoisen, katsokaa, eikö se ole kaunis, kuin hopeaa! – ja hän nosti mattoa, ja höylätyt lattiapalkit hohtivat hiottuina lampun valossa.

Uuras tarkasteli akkunalautoja ja huomasi niiden paikoin lohjenneen liitteistään, ja ovet kallistelivat.

– Tässä on huono perustus, – sanoi hän.

– Kenties voisi myydä, sanokaa!

– Tontti on hyvin arvokas, kauniilla paikalla keskellä kaupunkia, sitäpaitsi kulmarakennus ja puisto edessä.

– Niin, ja suuri pihapuisto. Isäni osti tämän minulle ja miehelleni juuri pihapuiston vuoksi. Silloin olin ihan hullaantunut puistoihin, en luullut voivani elää ilman vihreyttä ympärilläni.

– Ettekö ole ajatellut rakentaa?

– Rakentaako tähän? – huudahti Leena-rouva. – Tietysti olen sitäkin ajatellut, mutta isäni, Onttolan kartanon omistaja, on vanha eikä enää jaksa sellaiseen ryhtyä.

– Rouva on kuitenkin itse miettinyt rakentamista.

– Sen pahempi minulle. Se on ja jää vain mieliteoksi. Mutta jos myymällä saisin paljon rahoja irti…?

– Entä tontti?

– Maata meillä kyllä on. Koko esikaupunki on Onttolan maalla ja —

– Huii, huii, – vihelsi Uuras. – Suvaitseeko rouva, että puhuisimme herra isänne kanssa?

Leena-rouva huokasi.

– Isä on väsynyt. Eilenkin hän nukkui koko päivän, ei tajunnut sanaakaan, kun kävin tavallisella tervehdykselläni.

– Siinä tapauksessa neuvoisin rouvaa vielä hiukan odottamaan.

– Voi, te ette tiedä, mitä merkitsee aina vain odottaa ja odottaa. Isä on ollut sellainen jo vuosikausia, siitä asti kuin äitini kuoli, eikä tahdo muuttaa mitään, ei mitään.

– Ehkä voisi ottaa lainan, – ehdotti Uuras.

– Lainan, niin, lainan, sitä en koskaan ole ajatellut. Nähkääs, isäni on hyvin rikas, ei mikään miljoonamies, mutta sentään, ja jos minä ottaisin lainan…

– Sitä helpompi on teidän saada rahaa!

– Mitä siitä sanottaisiin?

– Mitä muuta kuin hyvää ja myönnettäisiin.

– Te olette merkillinen nuori mies, ja minä olen teille niin äärettömän kiitollinen. Talohaaveeni pääsee uuteen vauhtiin. Saan taaskin suunnitella uutta kotiani, ja siitä pitää tulla tyylin ja kodikkaisuuden ihme. Ettekö usko?

– Kun näen rouvan, uskon varmasti, – myönsi Uuras.

– Oi, herra Uuras, me alamme, ihan pian me alamme rakentaa!

– Aika on kyllä edullinen, kaupunki on nousussa. Jos kerran aikoo rakentaa, niin ei ole syytä viivytellä.

– Herra Uuras, – sanoi rouva Heerman yhä luottavammin, – ettekö tahtoisi ottaa tätä asiaa hoitoonne, pitää sitä aivan kuin omananne?

– Rouvahan itse voisi yhtä hyvin…

– Älkää estelkö; vakuutan, ettei teidän tarvitse katua.

– Ei suinkaan, mutta…

– Rakas, rakas herra Uuras, pitääkö minun sanoa teille vieläkin enemmän. Luotan teihin, vain teihin. Te olette nuori, tulevaisuuden mies…

Uuras punastui ja kääntyi hiukan poispäin. Ulkoa opitut kohteliaisuudet jäivät häneltä unohduksiin, sillä nuoren, vilkkaan naisen välitön luottamus herätti hänessä lämmintä vastakaikua. Kun hän ei uskaltanut sitä ilmaista niinkuin vertaiselleen tarttumalla käteen ja puristamalla sitä tarmokkaasti, joutui hän hämilleen punastellen kuin koulupoika.

Leena-rouva oli ihmistuntija. Hän näki tehneensä välittömän vaikutuksen, ja hänessä heräsi äidillistä hellyyttä ja selittämätöntä myötätuntoa nuorta miestä kohtaan.

– Kiitos, rouva, – sanoi Uuras.

– Näkemiin, mietin lähemmin huomiseksi. Tulette kai huomenna illalla. Tervetuloa!

Rouva Heerman ojensi kättään hymyillen ja Uuras puristi sitä lujemmin kuin tapa on ja poistui nopeasti.

Vielä kadullakin viipyi veri hänen poskillaan, ja uusi into kiidätti askelia ja ajatuksia.

"Leena Heerman", toisti hän ajatuksissaan. "Sellainen nainen!"

Sitten hän muisteli moniaita pikku seikkoja, arvosteli omaa käytöstään, vertaili ja myönsi olleensa kömpelö. Ja kuitenkin hän tunsi päässeensä heidän joukkoonsa.

Seuraavana päivänä hän pukeutui vielä hienommaksi kuin edellisenä ja oli varuillaan, tarkasti noudattaen muiden vieraiden käytöstapaa.

– Kiitän viimeisestä, rouva Heerman, – sanoi hän tervehtiessään, ja kun Leena-rouva sanoi: – Saanko pyytää käsivartenne, olemme täällä jo aloittaneet tanssin, – kumarsi Uuras aivan mallikelpoisesti ja astui naisensa kanssa tottuneesti huoneiden läpi saliin, jossa parit pyörivät valssissa.

Uuras oli oivallinen tanssittaja, ja elämänhaluinen rouva nautti viattomasta huvista. Kun toiset jo olivat vetääntyneet syrjään, viihtyivät he vielä hetken aikaa kahden kiitäen salin lattialla. Äkkiä pianonsoittaja muutti valssista masurkaksi.

– Tanssimmeko tuureissa? – kysyi Uuras, sillä se oli aivan uusi tanssi, jota oli vain pääkaupungin tanssikouluissa opetettu.

– Jos olette oikein varma, niin uskallan yrittää, – vastasi Leena-rouva. – Osaan kyllä jonkun verran.

He kiitivät yli valkoisen lattian kevyesti, Uuras ottaen askeleet rohkeasti ja tottuneesti ja Leena rouva aluksi varovasti ja erehtyen, mutta lujan käsivarren tempaamana ja ohjaamana aina hyvässä tahdissa pysyen. Nuorten, tanssinhaluisten katseet seurasivat heitä kiinteästi, ja jokainen nuori tyttö olisi hyvin mielellään tanssinut Uuraan kanssa. Sekin neiti, joka seuralaisensa kanssa edellisenä iltana oli epäillyt Uuraan kelpoisuutta heidän seuraansa sanoen häntä "aivan oppimattomaksi", siirtyi lähemmäksi sitä tuolia, jonne tiesi Leenan vetääntyvän tanssin päätyttyä.

Uuras ei kuitenkaan jatkanut tanssimista. Hän omistautui kokonaan emännälleen, niin kauan kuin Leena-rouva häntä pidätti.

Vieraat supattivat keskenään tarkaten sivusilmäyksin Leenan ja Uuraan iloista puhelua. Nämä näyttivät viihtyvän erittäin hyvin kahden kesken monien joukossa, nauroivat ja rupattivat kenenkään selville pääsemättä, mikä heitä niin huvitti.

– Olette kai tanssinut paljon pääkaupungissa? – sanoi Leena Uuraalle.

– Väliin joka ilta. Piirustaminen on hyvin yksitoikkoista työtä, kun pitää seistä kumartuneena suuren laudan ääressä, ja illalla tekee mieli suoristaa itseään ja antaa säärien vilistä.

– Luonnollisesti. Sitäpaitsi valot ja suuret salit viehättävät.

– Ylioppilastalolla, joskus seurahuoneella.

– Te onnellinen olette saanut viettää aikaisimman nuoruutenne pääkaupungissa, – sanoi Leena.

– Ja maalla, – lisäsi Uuras.

– Kuinka niin?

– Minä olen maalta kotoisin.

– Sitä ei teistä voisi huomata.

– Olenko niin kauttaaltani maailman lapsi?

– Te veitikka, aivan paatunut syntinen.

– Uskallan epäillä, että te viette siinä suhteessa minusta voiton.

– Mitä te silloin sanotte paatumukseksi? – kysyi Leena.

– Suvaitkaa te ensin sanoa, mikä se on se minun paatumukseni?

– Annetaanko minulle synninpäästö edeltäkäsin?

– Nyt minä jo alan pelätä.

– Pääsen siis syyttämästä teitä.

– Ette suinkaan, nyt on velvollisuuteni vaatia selitystä! – sanoi Uuras yhä nauraen.

– No niin, te kuulutte lumoojiin, ja se lienee kuolemansynti, – sanoi Leena tekeytyen uhkaavan vakavaksi. – Huhuu, te olette oikea don Juan!

Uuras ei tiennyt, mikä tai kuka oli don Juan, eikä siis vastannut mitään, kumarsi vain, vei iloisen puhetoverinsa pauhaavaan valssiin ja varovaisuutensa unohtaen puristi häntä lujasti rintaansa vasten, niinkuin ennen oli vallattomasti tyttöjä tanssittaessaan tehnyt.

Nuoren miehen rohkeus, jollaista ei kukaan talon vanhemmista tuttavista uskaltanut osoittaa, huumasi Leena-rouvaa.