Kitabı oku: «Työn kourissa», sayfa 9
XXIII
Eliisa oli matkustanut Murtolan äidin luo jäädäksensä sinne siihen saakka, kunnes hänen sulhasensa olisi ennättänyt vuokrata asunnon ja heidän häänsä vietettäisiin. Leena oli järjestänyt kaikki hiljaisuudessa, eikä Uuraalla ollut siitä tietoa.
Uuras sulkeutui itseensä, tuntien lamauttavaa raukeutta, joka raskaana taakkana painoi häntä ruumiillisesti niinkuin henkisestikin. Kaikki oli hänestä pohjattoman tyhjää ja mitätöntä arkielämän märehtimistä. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja painoi sen suulleen estääkseen epätoivoista tuskannyyhkytystä, joka toisinaan oli hänet tukehduttaa. Hän kuvitteli elävänsä varjossa kuin vanki ja näkevänsä laajoilla ulapoilla suuret laivat täynnä elämän riemussa liikkuvia ihmisiä, jotka viittoen häntä mukaansa lauloivat rakkaudesta ja onnesta, joukossa nuoria tyttöjä, kuten Anja ja Eliisa, eikä hän koskaan pääsisi heitä lähenemään. He kuuluivat toiseen maailmaan, toiseen elämään. Hänen täytyi sanoa heille jäähyväiset – unohtaa, unohtaa – elää yksin, aloittaa yksin uutta elämää, jättää se vanha, jossa hän ei ollut koskaan päässyt oikean elämän makuun, sen, jota alati tunsi kaipaavansa, janoavansa, tietämättä mitä se oli, voimatta sille antaa nimeä tai selvää muotoa. Se oli suurta tuntematonta, minkä hän vasta silloin olemuksessansa tajuaisi, kun se häntä lähenisi, kun hän sitä itseensä liittäisi ja siihen sulautuisi.
Voi hyvä jumala, olihan nuoruus haihtunut tavoitellessa edellä pyörivää kultakerää, joka kiilsi kauniina ja houkutteli luvaten johtaa itse elämän aarteille, mutta veikin liejuiseen suohon.
Hän tunsi kotinsa itselleen vieraaksi, inhosi vaimonsa hankkimaa ylellisyyttä ja komeutta, jonka takana tuijotti tyhjyys. Mitä hän oli itse tehnyt ja saavuttanut kaiken tämän ohella? Se työ, jonka hän oli suorittanut kuumeisella kiireellä, ei koskaan kiinnittänyt hänen sieluansa, ei täysin temmannut mukaansa, niin että kaikki muu olisi unohdukseen vaipunut. Aina hän oli ikäänkuin katsonut sen ohitse ja ylitse, silmäillen kauemmaksi ja toisaalta odottaen jotakin uutta ja tuntematonta, mikä kuuluisi hänelle yksin ja ottaisi hänet kokonaan valtoihinsa.
Oli hetkiä, jolloin hän pakeni uskonnon turviin muistellen äitinsä ylistyslauluja ja miettiviä kasvoja, jotka arkielämän askartelussa lienevät kyselleet sielun syviä salaisuuksia, neuvotellen ja tinkien elämän totuuden kanssa ja luullen kantavansa kaiken maailman tuskaa kyläsepän majassa, kaikkein arkipäiväisimmässä pikku huolessaan.
Mikä on suurta, mikä pientä? kysyi Uuras. Äitini tuska oli minusta pientä, ehken tunnusta sitä tuskaksi ollenkaan. Minun suruni on ehkä naurettavaa ruikutusta eikä miehenmielen arvoista.
Hän oli lapsena liittänyt kätensä yhteen toistaen äidin sanellessa:
Levolle lasken, luojani, armias ole suojani, jos sijaltan' en nousisi, taivaaseen ota tykösi!
mutta se ei hänellä koskaan muuttunut uskoksi. Aika oli epäuskoinen ja hän samoin.
Hänen mielestään oli se pohjaton ihmissielussa piilevä rakkaus ja nimetön kaipuu, joka tavoittaa Jumalaa, vain oman itsensä täydentämistä, halua omistaa hänelle kaikki taivaat ja maat, kaikki inhimillisistä ihanimmat ja korkeimmat ominaisuudet vain siksi, että Jumala voisi olla luottamuksemme arvoinen ja korkein toiveittemme määrä.
Hän oli mieheksi tultuaan päässyt selville ilman suurempaa tuskaa taivaan ja iankaikkisen kadotuksen olemattomuudesta ja tuntenut sydämensä lämpenevän siitä ajatuksesta, että ihminen ilman pelkoa tai palkinnon toivoa voi elää puhtaasti kohdistaen kaiken toivonsa ja pelkonsa omaan itseensä, kasvattaen omaatuntoaan tavoittamaan ja tekemään hyvää hyvän vuoksi ja karttamaan pahaa sen tuottaman tuhon takia.
Nyt se katsantokanta astui hänen tuomarikseen vaatien katsomaan taakseen, elettyyn elämään. Hän ei tahtonut tinkiä erehdyksistään ja tiesi tuskansa tulleen siitä pahasta, mitä oli tehnyt, mutta uskoi voimiensa vieläkin olevan nousussa ja matkalla korvaamaan hyvällä sen, mitä oli elämältä hyvää saanut.
Uuraan luonteeseen ei kuulunut pitkä miettiminen. Kun ensimmäinen musertavan pettymyksen isku oli kestetty, alkoi hän heti suunnitella uutta elämäänsä. Lyhyt ottelu oli kuitenkin ollut hänelle kylliksi synnyttämään kaipuun päästä käsiksi ruumiilliseen työhön. Hän oikein himosi sitä niinkuin janoava vettä. Tarttua käsin, raataa itsensä uuvuksiin, nähdä voimiensa ja työnsä tuottama tulos, unohtaa kaikki hyvin ansaitussa unessa ja päästä kaipaamasta suurta ja etäistä – Taaskin hänen mielessään välähti se nuoruudenhetki, jolloin rakkaus oli ensi kerran koskettanut hänen sieluaan ja samalla ajanut kodin piiristä ulos maailmaan. Ja vielä toisenkin kerran – oh, se aamuhetki, se suuri keväinen silmänräpäys, jolloin hänen huulensa vain kerran koskettivat rakastetun otsaa. Minkä voiman hän silloin olikaan itsessänsä tuntenut ja uskonut rakentavansa erämaahan mahtavan pajan, jossa se suuri ja etäinen piti ilmoille saataman!
Ja nyt, nyt hän saisi hitaasti, epäillen tunnustella perustusta ja käsin nostaa seinät ja vieraan lupaa kysyen tiedustella maan kaistaletta – pyytää luottoa!
Siinä oli se isku, joka raippana löi. Ja yksin – aivan yksin oli erämaa vallattava!
Hän päätti mennä tapaamaan pormestari Forsia näyttääkseen hänelle konepajansa suunnitelman ja kustannusarvion. He olivat usein ennenkin puhuneet saman yrityksen aloittamisesta, niin että sen ei nyt tarvinnut erikoisesti herättää epäilyjä, mutta Uuras ei uskonut menestyvänsä, olipa melkein valmis uskomaan, että Fors ja hänen tähtensä Hillikin kieltäytyvät. Päästäkseen lopulliseen varmuuteen hän kuitenkin tahtoi tehdä seikkaperäisen ehdotuksen.
Ennen sitä hän kävi kotona Lehvissä neuvottelemassa vanhan isänsä kanssa. Siellä oli hänelle tarjottu sopivaa maata ja metsää, johon kuului järvi, kaikki lähellä rautatietä. Uuras aikoi saada Lehvin varakkaimpia isäntiä osakkaiksi yritykseen ja myöskin isänsä. Sillä tapaa hän pelastuisi olemasta kokonaan riippuvainen oman kaupungin liikemiehistä.
Hänen isänsä tehtäväksi jäi kuulustella lehviläisten mieltä asiassa, ja Uuras palasi kotia odottamaan siitä tulosta, ennenkuin lähemmin puhuisi Forsille ja Hillille.
Pari viikkoa myöhemmin ukki saapuikin kaupunkiin. Maalaisille oli Uuraan suunnitelma ollut outo, kuten hän itse olikin epäillyt, niin että mitään tuntuvia rahamääriä ei sieltä käsin ollut odotettavissa.
Maapalsta kyllä oli saatavissa edullisilla ehdoilla.
Uuraalla ei siis ollut muuta neuvoa kuin pyytää Forsia ja Hilliä osakkaiksi tai takaajiksi.
XXIV
Uurasta odotellessaan Leena istui aamupäivällä miehensä huoneessa, joka oli hänelle viihtyisin ja johon liittyivät niin monet onnelliset ja tuskallisetkin muistot. Tuntui kuin olisi siellä ollut Uurasta lähempänä ja häntä paremmin ymmärtänyt, samalla vapautuen raskaasta huolesta.
Palvelija ilmoitti pormestari Forsin tahtovan tavata rouvaa, eikä Leena vielä ennättänyt vastata, kun Fors jo seisoi salin ovella verhoa syrjään vetäen ja hattu kädessä astui tervehtimään.
– Mieheni ei ole kotona, – sanoi Leena väsyneesti.
– Käyntini tarkoittaakin teitä, rouva, – vastasi pormestari, laski hattunsa pöydälle ja jäi itse seisomaan hymyilevänä ja hyväntuulisena. – Voinko puhua peittelemättä? – lisäsi hän vilkaisten ympärilleen ja istui emännän tarjoamalle tuolille.
– Miten vain tahdotte, – sanoi Leena.
– Olen niin usein leikillä muistuttanut teille vanhaa lupaustanne viisitoista vuotta sitten. Muistatteko?
– Eihän sellaisia lupauksia pidetä niin erinomaisen tärkeinä.
– Teidän mielestänne ei – minun mielestäni se ei ole unhotukseen heitettävä. Asiat ovat nyt kärjistyneet sille kannalle, että pidän viisaimpana neuvotella kanssanne.
– Onko sattunut jotakin? En oikein ymmärrä.
– Olen kuullut Uuraalta itseltään, että hän siirtyy pois kaupungista ja on pyytänyt teitä suostumaan avioeroon.
Leena kalpeni tuntien silmissään pimenevän ja kääntyi akkunaan peittääkseen mielenliikutustaan.
– Se seikka, että teidän sydämenne silloin – Uuraan tultua kaupunkiin – äkkiä minulle kylmeni huolimatta varmasta sopimuksestamme, ei nyt estä minua uudestaan kysymästä, kun näyttää siltä, että avioliittonne tulee purettavaksi ja teidän ja Uuraankin asiat kaipaavat järjestämistä, – jatkoi Fors varovasti.
– Kiitän teitä, herra pormestari, kunniakkaasta tarjouksestanne. Se – se tulee vain niin äkkiä. Minä en voi antaa mitään järkevää vastausta. Voittehan käsittää, etten ole aavistanut mitään tämäntapaista tulevan puheeksikaan.
– Minä olen piintynyt vanhapoika ja tottunut teitä odottamaan. Senhän olette aina tiennyt ja myöskin ymmärtänyt. Olen myöskin joskus luullut nähneeni väläyksen onnellisemmasta käänteestä omaksi hyväkseni. Ettehän sitä nyt kieltäne, kun olemme ratkaisuun joutumassa?
– En suinkaan. Olemme niin vanhoja ja läheisiä ystäviä, että on voinut olla paljonkin —
– Sen, mitä nyt esitän, ei pitäisi siis olla niin perin outoa, – huomautti Fors yhä hymyilevänä.
– Se on niin raskasta, – sanoi Leena hiljaa.
– Sen käsitän, olettehan niin paljon uhrannut, paljon tehnyt Uuraan hyväksi. Teidän viisautenne ja viehätysvoimanne on saanut koko kaupungin uskomaan Uuraasta suurta.
– Niin, se on ollut riemuani! – huudahti Leena kuin elpyen.
– Hm, saippuakupla voi heloittaa jonkun aikaa merkillisen viehättävissä väreissä.
– Jos hän on ollut saippuakupla, on koko kaupunki kuvastunut hänessä, ja me olemme kai olleet hullunkurisia muodoltamme, pöhöttyneitä, pikkuisia ja pitkäkorvaisia – enpä tiedä!
– Älkää naurako, Leena-rouva, te olitte itse heidän joukossaan, mutta Uuraalle se oli hyvä afääri!
– Herra pormestari!
He katsoivat toisiinsa, Leena punastuen suuttumuksesta ja Fors kylmästi hymyillen.
– Jos niin olisi ollutkin, ei se asiaa muuta, sillä hän ei koskaan ole tahtonut käyttää minun omaisuuttani, – sanoi Leena.
– Niin, rahoja, mutta mitä rahat merkitsevät Uuraan tapaiselle? Pelinappuloita. Teidän kauttanne hän saavutti sen, mihin ei muuten olisi ulottunut: aseman, luoton, pääsyn sivistyneisiin piireihin ja oman kehityksensäkin. Siitä oli vain kädenojennuksen matka johtomieheksi.
– Aivan niin, ja hän ojensi kätensä, käski teitä kaikkia niin kauan kuin häntä halutti. Nyt hän on siihen kyllästynyt, – puhui Leena hehkuvin katsein ja kiihtyi omista sanoistaan.
– Miksi kiistellä? Sanon teille vain yhden asian: hyvin pian huomaatte, että on pakko kuunnella ehdotustani – Uuraan vuoksi, – puhui Fors heittäen Leenaan uhkaavan katseen.
– Te vihaatte Uurasta!
– Uuras niittää ystäviensä viljaa ja myy sen heille kalliista hinnasta. Minä aion lakata ostamasta, – selitti Fors peittelemättä.
– Minä en käsitä —
– Uuras on pyytänyt minua takaajaksi.
– Ja te?
– En tiedä, en ole päättänyt. Tahdoin ensin neuvotella teidän kanssanne.
– Minulla on teille vielä maksamatta velkani, se kymmenen tuhatta.
Ja tällä kertaa minun on hyvin vaikea sitä asiaa järjestää. Mutta itse tahdon ne rahat suorittaa. Uuras ei siitä tiedäkään, – sanoi Leena.
– Sallitteko, että annan teille hyvän neuvon? – kysyi Fors syrjäyttäen Leenan puheen velasta.
– Olkaa hyvä, sitä minä pyydänkin.
– Suostukaa Uuraan ehdottamaan eroon!
– Entä sitten?
– Minä annan hänelle siinä tapauksessa takuuni.
– Luuletteko, että Uuras suostuisi sillä ehdolla käyttämään apuanne?
– Hätä käskee, eikä siinä pitäisi oleman mitään väärää, – vastasi Fors tähystäen Leenaa tutkivasti.
– Jos Uuras suostuisi sellaiseen – sopimukseen, entä sitten?
– Te olisitte vapaa, voisitte mennä uusiin naimisiin.
– Se on jo liian myöhäistä.
– Riippuu siitä kenen kanssa.
– Täytän jo pian viisikymmentä, – sanoi Leena hymyillen.
– Ja minä viisikymmentäkuusi ja pyydän teitä vielä kerran vaimokseni!
Fors oli noussut, astui lähemmäksi ja katsoi jännittyneenä Leenaan, joka katse poispäin luotuna ei kieltänyt eikä myöntänyt.
– Otaksutaan, – sanoi Leena viimein, että Uuras suostuu ottamaan vastaan takuunne, vaikka saakin kuulla ehtonne. Silloin minäkin suostun teidän viimeiseen kunnioittavaan tarjoukseenne, – ja hän painosti joka sanaansa, samalla kuin tumma puna nousi kaulalta poskille. – Vielä yksi ehto: meidän on kaikkien kolmen yhdessä käsiteltävä tätä sopimusta.
– Niinkuin tahdotte.
Fors oli juuri lähdössä, kun Uuras saapui kotiin, ja selitti tälle miettineensä tarkemmin konepajan perustamista ja olevansa halukas jatkamaan keskusteluja.
– Niin, olenhan vuosien kuluessa tottunut pitämään sinua ja Hilliä liikekumppaneina, – sanoi Uuras vilkastuen.
– Ja hyvinä perhetuttavina. Rouva Uuras ja minä olemme hyvin vanhat ystävät, jo ennen sinun kaupunkiin tuloasi, – lisäsi siihen Fors.
– Luonnollisesti, – myönsi Uuras kiireesti, kuin tahtoen syrjäyttää sen puolen asiata.
– Olemme myöskin olleet raha-asioissa, vieläpä näinä vuosina, – sanoi Fors.
– Miten? – kysyi Uuras.
– Olen ottanut lainan herra Forsilta, – riensi Leena selittämään.
– Miksi sinä olet ottanut lainan? – kysyi Uuras yhä jännittyneempänä.
– Silloin olit matkoilla.
– Ja sitten, kun tulin kotiin – ?
Leenat ei vastannut, katsoi vain Forsiin, joka näin saatuaan äänettömän kehoituksen jatkoi:
– Pikku summahan se on, enkä minä sitä tahdo painostaa. Tahdoin vain huomauttaa sinulle, kuinka läheisissä tekemisissä olemme.
Minä en suinkaan tarkoita, että se olisi maksettava.
– En ymmärrä – tämä on niin kummallista. Leena on sinulle velkaa, mutta sinä et tahdo rahojasi takaisin?
– Puhukaamme takuusta. Minä suostun pyyntöösi ja otan lukuun myöskin tämän summan, jos rouvasi sen sallii.
– Sen minä kyllä käsitän. Olisit heti sanonut.
– Mutta rouvasi kanssa on puhuttu eräästä ehdosta. Hän suostuu antamaan sinulle haluamasi eron, jos minä annan sinulle takuuni.
Uuras tuijotti heihin vuorotellen, vasta hetken kuluttua ymmärtäen Forsin sanat.
– Nyt ymmärrän. Vaimoni olisi jonkinlainen uhri. Ehkä sinun vaatimuksestasi – ?
– Onko se niin ihmeellistä! – sanoi Leena katsoen Uuraaseen ja jatkoi tukehtuneella äänellä: – Herra Fors on älykäs, rikas, naiset häntä suosivat. Hän rakastaa minua, on rakastanut jo monta monituista vuotta ja pysynyt naimattomana yhä odottaen! – Leenan ääni selveni ja kiihtyi. – Sinä tahdot eroa ja saatkin sen ja vielä takuun päälliseksi. Minun tunteistani sinä et ole välittänyt – miksi sinua nyt säälittelisin? Älä tuijota noin? Etkö sinä voi ymmärtää, kuinka minä kärsin?
Tuska esti Leenaa jatkamasta pitemmälle.
– Nyt ymmärrän täydellisesti. Takuutasi en voi ottaa vastaan. Senhän sinä, Fors, voit kai käsittää. Minä en myy vaimoani. Jos hän muuten tahtoo erota minusta ja kuulua sinulle, niin se on hänen asiansa.
Leena poistui itkien ja vapautuneena kovasta jännityksestä. Uuras oli todellakin mies, oikea mies, ja kaikki muu häipyi Leenan mielestä yhdentekevänä.
Hän oli hetken aikaa epäillyt ja toivottomuudessaan uskonut, että Uuras ottaisi vastaan takuun välittämättä millä ehdoilla. Nyt hän oli ehdotuksen hylännyt, ja Leenasta oli kaikki muu mitätöntä.
XXV
Uuraasta näytti, kuin hän olisi repinyt itseltään kaikki sillat kaupungissa, niin ettei ollut pääsyä taaksepäin eikä eteenpäin. Se tuotti hänelle eräänlaista helpotusta. Ikäänkuin pelastuneena jostakin välttämättömästä pahasta, joka oli koeteltava ja kestettävä, ennenkuin pääsisi jatkamaan matkaansa, hän nyt mietti, kuinka saisi lunastetuksi tarjotun maapalstan, joka oli hänelle aivan välttämätön. Missään tapauksessa hän ei tahtonut hankkia varoja kiinnityksellä taloon, joka hänen käsityksensä mukaan kuului Leenalle.
Pian hän sai kokea, etteivät kaikki keinot kuitenkaan vielä olleet lopussa. Hän sattui kertomaan pankinjohtaja Hannulalle uudesta yrityksestään ja saatuaan hänet asiasta innostumaan esitti koko suunnitelmansa. Joku aika takaperin Hannula oli perinnön kautta päässyt käsiksi melkoiseen rahasummaan, josta hän nyt sijoitti osan Uuraan konepajahankkeeseen, ruveten salaiseksi yhtiömieheksi, vaatimatta rahoistaan takuuta, mutta sensijaan koron lisäksi voitto-osuutta. Tällä keinoin Uuras tosin sai vain osan siitä, mitä olisi tarvinnut kunnollisesti aloittaakseen, mutta viisikymmentä tuhatta oli tyhjää parempi. Ja luovutettuaan Leenalle hänen velkansa suoritukseksi kymmenen tuhatta hän oli vapaa lähtemään erämaahansa.
Junassa matkalla Lehviin hänen mieleensä muistui se aika, kun hän palasi Hankoniemestä kuumeisena, ollen heittelevinään suuria kiviä. Ne kerääntyivät röykkiöiksi, joita hän pyrki hajoittamaan, mutta yhä ne vierivät hänen ylitsensä ihmeellisellä tavalla ilmestyen aina samaan paikkaan, yhä raskaampina, yhä nopeammin ja uhkaavammin kierien hänen käsistään. Yksitoikkoinen junan kolkotus tuuditti häntä näissä mietteissä horroksiin, ja entisyys ja sen tapahtumat kiitivät hänen ohitsensa kuin kuumehoureet. Lehviin saavuttuaan hän heti aloitti työt, hankki apuväkeä ja kävi itse käsiksi raatamiseen, jota oli kiihkeästi kaivannut.
Ensimmäisinä viikkoina häntä vaivasi hirveä väsymys, melkeinpä sairaus. Häntä epäilytti, oliko niinkään viisasta raataa kivien ja hirsien muokkaamisessa ja oliko ruumiillisen työn jalous niinkään varma, kuin hän ennen oli uskonut – eikö se ollut tylsistyttävää ja alentavaa? Mutta vähitellen, ruumiin tottuessa ja karaistuessa, samalla kuin rakennukset alkoivat nousta, häipyivät sellaiset epäilyt, ja työn kiireessä ja tärkeydessä hän vietti päivän kerrallaan ja nukkui yönsä unia näkemättä.
Vuoden kuluttua oli uusi laitos jo käynnissä, ja Uuras pääsi oikaisemaan selkänsä ja asumaan omassa uudessa rakennuksessa, jossa oli tilava arkihuone, pari pienempää kamaria, eteinen ja keittiö.
Ulla-muori oli hoitanut poikansa taloutta, sydämessä suru ja ainainen kalvava huoli siitä, ettei poika kuitenkaan viihtyisi ja että tämä kaikki oli vain väliaikaista, minkä jälkeen Uuras taas pian palaisi kaupunkiin asumaan Leenan kanssa. Osaksi hän pahoitteli sitäkin, ettei Leena tullut miestänsä auttamaan ja jakamaan ilot ja huolet, niinkuin aviovaimon velvollisuus on.
Näinä vuosina oli Ulla-muori paljon vanhentunut, tukka harmaantunut, tuima ilme lauhtunut ja ryhti kumartunut. Ukki sensijaan pyörähteli entistä ketterämpänä ja laihempana oman pajansa ja Uuraan "tehtaan" väliä. Hän oli oppinut lukemaan sanomalehtiä, ja siitä oli koitunut hänelle oikea intohimo.
– No, aina sinulla on nuo kakkulat nenälläsi ja lehti kuin seinä edessäsi! – tiuskaisi muori kattaessaan pöytää ja kolhaisi ukkoa pois tieltään.
– Tässä on kirjoitettu pojasta, – härnäsi ukki. Muori kävi uteliaaksi.
– Mitä ne nyt pojasta?
– Täällä kävi sellainen kirjoitusherra tehtaalla katsomassa, ja minä sille latelin yhtä ja toista. Ja nyt se on pantu lehteen.
– Sitten se ei mahda olla mitään oikeata, kun sinä pääsit latelemaan.
– Kuulehan nyt: Tunnettu rakennusmestari Uuras on raivannut itselleen metsään oikean uutisasutuksen. Metsän sisältä kuuluu kilkutusta ja kalkutusta, ja mustat naamat vilkkuvat puiden välissä.
Kaikki on kuin amerikalaista. – Herra Uuras on itse kuin karhu, pysyy pesässänsä kaiken talvea. Täysin amerikalainen hän on myöskin työnteossa, käyttää omia kouriaan ja hartioitaan antaen palttua hienojen herrojen tavoille —
– Olethan taaskin syöttänyt ihmisille juttujasi. Tarvitsisit uuniluutaa paltustasi. Pitäisihän sinun nähdä, että poikaa painaa rahanpuute.
– Mihinkä sitä omista nahoistaan menee, ennenkuin on syli maata sylissä. Kun on ollut niin suuri herra kuin Uuras, niin ei ole hyvä olla pieni herra, täytyy heittää se herruus tykkänään, muuten ei tule hyvä.
– Viis minä siitä! On tuota nyt sitten keisari taikka kerjäläinen, niin määrä sillä pitää olla työllä ja touhullakin.
– Milloin sinä olet nähnyt Uuraan määrää pitävän?
– Missä se poika nyt viipyy? – Ulla-muori tähysti arkihuoneen laajasta akkunasta konepajalle päin, josta kuului työväen äänekästä melua.
– Kuuletkos tuota liehumista nyt taas? Mitä ne tahtovat?
– Mene sitä tietämään – paljon palkkaa ja vähän työtä! – vastasi ukki. – Vaikka eihän ne nyt palkoista. Vallan ne tahtovat!
– Minkä vallan?
– Komennon siellä tehtaalla.
– Kun on tehdas kuin koura, eihän tuossa nyt voi montaa herraa olla.
– Niin monta kuin siellä mustanaamoja riittää.
– Onko se nyt sitten oikein? Poikahan siinä on enimmän raatanut ja rahat hankkinut.
– Poika ei voi tehdä kaikkea yksin, ja siksi täytyy antaa osa apureille.
– Yksin, kaikkea yksin, niinkuin sinä mukamas omalla rättänälläsi! – kivahti muori.
– Olkoon vain rättänä, mutta sielläpä ei komennakaan kukaan muu kuin minä!
– Vastahan se on puolisen vuotta ollut käynnissä ja nyt jo pitäisi ruveta jakamaan!
– Ruoki sinä vain poikaa ja anna maailman otella. Tee vaarinkaljaa ja juota sitä muorinkaljana, pane humalaa sekaan, niin tullaan tuuleen!
Ukki pyöräytti muoria hartioista ja kiirehti ovelle.
– Senkin myllynsiipi! – ärähti muori. Jonkun ajan kuluttua kuului portailta raskaita askelia.
Uuras oli käynyt kaupungissa tapaamassa Hannulaa kutsuakseen häntä tehdasta katsomaan, varmasti uskoen, että pankinjohtaja suostuisi panemaan siihen lisää varoja liikepääomaksi ja mahdollisesti laajennukseenkin.
Hän heitti lakkinsa eteisen hyllylle ja astui sisään raskaissa saappaissaan. Kasvot olivat käyneet luiseviksi, entistä laihemmiksi, mutta katse oli terävämpi. Hän liikkui hitaammin ja rauhallisemmin, melkein tahdissa, kuin olisi jokin taakka hartioilla sitä vaatinut tasapainossa pysyäkseen. Pöydän ääreen istuessaan hän kumartui hiukan, otti leipää hartaana ja hitaasti ja alkoi lujilla leuoillaan ja hyvillä hampaillaan pureskella perusteellisesti, katseen yhä miettivänä tuijottaessa yhteen kohtaan.
– Sinä huokaat, mikä on huolena? – kysyi äiti.
– On asioita ja vastuksia.
– Päivä kerrallaan. Mikä tänään on hätänä?
– Nousee seinä eteeni, ja juuri nyt, kun olen päässyt alkuun ja tehdas on hiukan tuottanut!
– Olisiko se sitten niin vaarallista, vaikka työväki saisi osuuksia?
Voisithan jäädä johtajaksi.
– Eihän se ole niin yksinkertaista, – huokasi Uuras.
– Onhan tehdas sinun.
– Onhan se. Työni ja parhaat voimani olen siihen haudannut ja itseni melkein vaivaiseksi raatanut.
– Ihmeitä olet tehnyt, sen lapsikin ymmärtää. Ei vain niin, että itse työstä kiinni otat ja muita lujemmilla hartioillasi kannat ja terävämmällä älylläsi harkitset ja sillä herätät muittenkin työnhalun. Sinä olet oman työsi voimalla pilkkahinnasta nostanut työpajasi tänne maan kolkkaan. Siihen asti on kaikki hyvää, mutta siinä on sittenkin vika, – puhui äiti.
– Mikä vika, äiti? – kysyi Uuras pannen arvoa äitinsä sanoihin.
– Tehdas ei ole yksin sinun.
– Ei, minullahan ei ole rahaa, täytyy ottaa muita osakkaiksi.
– Niinkuin raha olisi ihmisen vapauden mitta. Pitäisihän sinun se jo uskoa kaiken sen jälkeen, mitä olet kokenut rahasta ja herruudesta. Ei, tässä on suurempi vika.
– En tahdo arvailla, mikä se on! – huudahti Uuras kärsimättömänä.
– Sinä et tule tehtaassasi toimeen omin voimin.
– Pitäisikö minun sitten olla käsityöläinen, aivan kuin isä, yksin takoa pajassani? En luulisi ainakaan vielä siihen tyytyväni. Siinä ei tunnu olevan järkeä.
– Isäsi ja minun elämäni ei siis ole ollut sinun mielestäsi järjenmukaista?
– Teille se on ollut oikeaa elämää – minulle ei, aika on toinen.
Ja sitäpaitsi elämän vaatimukset ovat niin kovin erilaiset.
– Ja loppujen lopuksi kuitenkin samanlaiset, oma pohja ja oma vapaus, poika. Oma vapaus, se tekee isäsi ja minut rikkaaksi!
He kuulivat ulkoa lähenevää melua ja askeleita, Ulla-muori riensi akkunaan ja näki työväen marssivan tehtaantietä pitkin.
– Punainen riepu kepin nenässä, totta kai, sehän se pitää aina olla jossakin roikkumassa ja joukko perässä!
– Joukkovapautta ja joukkovaltaa.
– Joukko-orjuutta! sanon minä. Siellä ei kärsitä tällaisia kuin isäsi ja minä, vaikka olemmekin työväkeä.
– Eihän toki! – hymähti Uuras.
– Muistatko sinä, kun olit pieni vekara, pyrit aina pitämään tovereitasi kurissa ja pelmuutit niitä, niin että risat mekoista lohkeili. Mutta sitten sait kyllä takaisin, tulit kotiin verisenä ja katkerana, olit häijy ja umpimielinen.
– Muistan kyllä, en mahtunut toisten joukkoon.
– Siinäpä se, poika, et sovi nytkään joukkoon. Olet kuitenkin aina tupannut sinne ja kompuroinut joukkojen keskellä, komennellut ja hosunut ja saanut selkääsi. Nyt olet riekaleina, ja näenhän minä, että sydämestäsi valuu verta. Luovu kerrankin joukoista.
– Vaikeata on luopua, kun yritykseni jää keskeneräiseksi, ja sehän minua enimmän sisuttaa, se on vasten luontoani ja masentavaa, – puhui Uuras lakaten syömästä. – Jos tuo joukko olisi vaikka satapäinen sarvipeto ja sillä olisi leijonan mieli ja ilveksen sisu, niin totta vieköön olisi riemuni sitä ravistella. Mutta se ei ole yksi, se on hajallinen, luikerteleva jono, väistyvä ja lähentelevä, säännötön ja järjetön. Se saartaa minut joka puolelta. Kun olen työni alulle saanut, rientää se siihen tarttumaan. Se ei sitten enää kysy, mihin minä kelpaan, se ei odota, kunnes olisin tehnyt työni valmiiksi, se ei sokeudessaan salli minun edes hyödyttää itseään. Pitäisi käyttää viekkautta taikka pakkovaltaa sitä ohjatakseen.
He seisoivat akkunassa katsellen ulos.
– Tuolla he nyt estävät viemästä lapioita asemalle. Olisin saanut niistä rahaa maksaakseni heille palkkoja. Tehtaan he myös sulkivat, en saa tehdä omaa työtäni omassa pajassani.
– Siinäpä se, mietihän nyt vähän, mikä on järkevämpää. Olet raatanut, niin että selkäsi on kumara ja ruumiisi kankea, ja palkkanasi kaikesta siitä on joukon oikut. Eikö isäsi ole kuitenkin paremmin valinnut, kun on yksin pajassaan pysynyt?
Samalla saapui ukki touhuissaan kuulustelemaan, kuinka asiat olivat kaupungissa onnistuneet.
– Huonosti, – vastasi Uuras, – en saanut rahaa.
– Kuinkas nyt sitten palkat maksetaan?
– Odottakoot. Voihan luvata korotusta, jos alkavat töihin mennä.
– Eivät ne siihen tyydy, vaatimukset venyvät kuin pitkä piimä. Ne tahtovat niitä osuuksia. Anna heidän saada, täytyyhän sinun kuitenkin jakaa!
– Jakaa, kelle jakaa?
– Ne ryöstävät ja rikkovat, ellet suostu!
– Pääni halkeaa harmista! – huusi Uuras astuen lattialla päätään pidellen. – Tämä kaikki on niin järjetöntä!
Ukki pyörähti, ja hänenkin terävässä katseessaan oli neuvottomuutta.
– No, se järki, sinä yrität nykiä ja sysiä ihmisiä kuin näppipajan puuäijiä. Nykäys, sysäys, ja niiden pitäisi takoa niin riivatusti. Mutta sitäpä ne ei tee, ellet saa pajaasi rasvatuksi. Ihmiset, katsos, tahtovat tulla viekoitelluiksi, kuvittele niille jotakin riivatun rikasta ja rakasta, puhu punaisista mökeistä ja kirjavasta lehmästä, metsistä ja mannuista ja piru ties mistä, kunhan saat kuuntelemaan ja työtä tekemään. Älä vain koskaan jyrkästi kiellä äläkä puhu laista ja esivallasta, se on kuin punaista vaatetta vihaiselle haralle!
– En minä rupea sellaiseen himphamppuun. Kunhan vain tietäisin, mitä ihmeitä siellä kaupungissa on tapahtunut!
– Unohdin sanoa sinulle, että posti toi kirjeitä. Tässä ne ovat! – sanoi Ulla-muori laskien postin pöydälle.
Uuras repäisi kiihkeästi kuoren auki nähdessään Leenan käsialan. Siinä oli lyhyt ilmoitus, että hän saapuu päiväjunassa rouva Murtolan kanssa.
– Rouva Murtola ja Leena tulevat tänne. Juna on luonnollisesti jo saapunut.
Muorille tuli kiire, hän riensi keittiöön hoitamaan emännyyttään, ja ukki sai tehtäväkseen mennä vieraita vastaan.
Uuras ei päässyt selville, lähtisikö hän itsekin. Hän saisi nyt ensi kerran nähdä Eliisan sen jälkeen, kun hän kaupungista muutti. Hänen kuvansa oli toisinaan väikkynyt yksinäisen miehen mielessä pitkinä talvisina puhteina, kun hän lomahetkinään vastavalmistuneessa kodissaan veisteli itselleen huonekaluja, mutta siihen kuvaan liittyi niin paljon muita muistoja eletystä entisyydestä. Ja unettomina öinä, kun miehen vaistot heräsivät vaatien tyydytystä, hän kaipasi sitä ainoata naista, joka oli ollut ja oli hänen vaimonsa. Ero oli opettanut hänelle hyvin paljon, ja nyt hän näki selvästi kuin kaukoputkella katsoen Leenan hyvät ominaisuudet: suuren kyvyn aina sovittaa niin, että hänen omat työnsä ja aikomuksensa olivat vain Uurasta varten, hänen huvinsa, kotikutsut, harrastukset, vieläpä pukukin olivat aina saaneet tarkoituksensa Uuraasta. Hän muisteli nyt tuhansia pieniä yksityisseikkoja, joilla Leena niin hyvin osasi viehättää ympäristöään, ja näki sen kaiken tarkoittaneen itseään ja vasta hyljättynä ja syrjään sysättynä joutuneen vieraiden hyväksi. Leenan täytyi palvella, viehättää ja huolehtia muista ihmisistä. Se oli hänen luonteensa mukaista.
Sen Uuras nyt vasta luuli ymmärtävänsä, ja samalla oman syyllisyyden tunto teki hänet araksi lähestymään vaimoaan. Hän ei tahtonut ottaa vastaan uhrauksia, kaikkein vähimmin pyytää Leenaa muuttamaan perin vaatimattomaan asuntoonsa sen jälkeen, mitä itse oli sanonut erosta ja halustaan elää yksin erämaassa. Mutta nyt, kun Leena ensi kertaa tuli omasta aloitteestaan, tajusi Uuras kaipuunsa ja salaisten muistojensa kasvaneen valtavaksi tunteeksi, jolle hän ei uskaltanut antaa mitään nimeä.
Eliisa saapui yksin edellä valmistaakseen Uurasta ja kertoakseen, mitä ei Leena itse voinut kertoa. Hän ilmestyi ovelle onnea ja kauneutta säteillen ikäänkuin kasvaneena ja vapautuneena uudeksi ihmiseksi.
– Tuon teille kauniin päivän, herra Uuras! – sanoi hän astuen huoneeseen ja ojentaen molemmat kätensä.
– Olette varmaan kasvanut, – sanoi Uuras hellittämättä katsettaan valoisasta vieraastaan.
– Olen kai hiukan ihmistynyt, sellaista se onni tekee! – sanoi Eliisa nauraen.
– Tosiaan, onnella täytyy olla teidän muotonne.
– Niin, minusta on tullut tyhjäntoimittaja, ehkä se onni johtuu siitä. Mutta te olette totisesti pitänyt sananne, ja teillä on koti ja paja erämaassa. Ihanaa, kerrassaan ihanaa!
– Teillä kuuluu olevan myöskin huvila. Eikö se sentään ole kauniimpi kuin tämä? – kysyi Uuras.
– Meillä on pieni maapalsta, puutarhaa, kanoja – ja muita eläimiä.
Minäkin keksin olevani koti-ihminen!
– Hyvä on hyvä kaikkeen!
– Voi, tietäisittepä, kuinka me olemme tänne ikävöineet ja teistä puhuneet. Leena vaan ei ole tahtonut tulla ennemmin.
– Täällä on perin köyhää Leenalle, – sanoi Uuras kääntyen poispäin.
– Voi, ei sen vuoksi, itsensä vuoksi hän ei tahtonut. Sanoi kurittavansa itseään ja kasvattavansa.
– Entä nyt, tahtooko hän – ?
Eliisa huomasi Uuraan kiihkeästi haluavan tietää syyn heidän tuloonsa.
– On eräs syy, joka nyt lopultakin riennätti tuloamme. Pankinjohtaja Hannula oli teidän osakkaananne tehtaassa.
– On kylläkin, hänen osuutensa on viisikymmentä tuhatta.
– Hannula on myynyt osuutensa Forsille.
Uuras hätkähti jääden ääneti katselemaan Eliisaa.
– Niin, hänelle oli kerrottu valheellisia juttuja teistä ja Leenasta, – selitti nuori rouva punastuen tuskallisesti, niin että kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
