Kitabı oku: «Vaihdokas», sayfa 3

TOINEN NÄYTÖS

Huone Lumialalla. Perällä on kaksi leveää ovea. Vasen ovi johtaa suoraan matalain portaiden kautta puutarhaan, johon on ripustettu puiden ja pensaiden oksille kirjavia paperilyhtyjä. Taustalla nähdään kirkas kosken pinta ja kosken yli käy korkea kaarisilta. Kaaret ovat hiukan kuperat ja niin leveät, että ihminen voi jalasta jalkaa astua niitä myöten ylös ja alas.

Oikeanpuoleinen ovi vie saliin ja siellä nähdään tanssivia pareja ja soittoa kuuluu. Tanssijat ovat melkein lapsi-ijässä olevaa nuorisoa. Ovien välissä seinällä on korkea peili. Oikealla seinällä on ovi etualalla. Keskellä lattiaa on pöytä ja sen ympärillä tuoleja. Pöydällä hedelmiä ja kukkia. Vasemmalla sohva ja pöytä. Siinä virvoitusjuomia. Huonetta valaisee kynttiläkruunu ja pari seinälamppua.

Rakennus on vanhaa tyyliä, viime vuosisadan keskivaiheilta, sisustus uusittua noudattaen alkuperäisyyttä. Tauluja ei ole, eikä muutenkaan yksilöllistä leimaa.

Nuoret tulevat salista.

SILJA (seitsentoistavuotias, vaalea, herttainen tyttö, hemmoteltu onnenlapsi). Tulkaa, tulkaa, hyvät ystävät! Huh, kuinka on kuuma! (Löyhyttelee viuhkalla.) Nyt maistuu hedelmät. Olkaa hyvät! (Antaa lautasia vierailleen.)

AAPO (eräs nuorukainen, Siljan vieraita). Kuulkaa, nyt olen saanut näytelmän ensi tanssiaisiimme.

AINA (Siljan ikäinen tyttö, myöskin vieraita). Sen hän on itse kirjoittanut. Mainiota, mainiota!

TYTÖT. Itse kirjoittanut kappaleen. (Taputtavat käsiään.)

AAPO. Aina panettelee minua. Luuletteko, (pyörittää sormeaan otsansa edessä) että pääni olisi mennyt hiukan pyörälle?

AINA. Niin mutta kun se ei ole painettu etkä sinä sano kuka sen on kirjoittanut. Vaikka samahan tuo on, kuka on ollut (pyörittää sormeaan otsansa edessä) näin. Se on hyvin hauska kappale. Siinä on eräs mainio kohta, jossa sankarittarella on syvä suru. Hän on ihan mustissa, kiireestä kantapäähän, ja pitkä huntu ulottuu maahan saakka ja pitkässä hameessa on pitkä laahustin, ja hän – halveksii elämää!

AAPO. Kuulkaa, Aina lupaa näytellä.

KAIKKI. Hyvä, hyvä!

HANNES (eräs vieraista pojista). No, silloinhan Aapo sopisi rakastajaksi.

KAIKKI. Mainiota, mainiota!

SILJA (on katsellut ovesta sillalle päin). Isä ajaa sillalla, tulee kotiin pankin kokouksesta. Kohta hevoset pysähtyvät isojen portaiden eteen. Minä olen voittanut vedon!

TYTÖT (akkunassa). Missä, missä on hevoset?

SILJA. Nyt kääntyvät sillalle. Isä ja minä olemme lyöneet vetoa. Jos isä nyt tulee pankinjohtajaksi, niin äiti ja minä pääsemme ulkomaille. (Anna ja Maria ovat tulleet oikealta Siljan puhuessa.)

ANNA. Sehän oli edeltäpäin päätetty asia. Tuskin siitä nyt mitään tulee.

SILJA. Kuinka sinä, äiti, niin sanot? Onhan passit jo kunnossa ja minun uusi matkapukuni tuli juuri tänään. Tiedänhän minä isän. Minäpä puhun isälle. Jos isä sanoo: ei! niin minä sanon: juuuu! Ja katson näin. (Katsoo veitikkamaisesti Mariaan.) Silloin isä nauraa ja suostuu.

ANNA. Isäsi nyt antaa sinulle vaikka silmän päästään.

SILJA. Isä on kaikkein paras isä koko maailmassa. Minä olen ylpeä isästäni!

MARIA. Isäsi on harvinaisen kyvykäs mies. Koko kaupunki on ylpeä hänestä. (Silittää Siljan päätä.) Livertele sinä vain isällesi. Hän tarvitsee päivänpaistetta ainaisessa työn paljoudessa.

SILJA. Minä menen noutamaan isää. (Juoksee oikealle, mutta samassa Lumiala tuleekin.) Vihdoinkin, isä, sinä olet kovin myöhäinen!

LUMIALA (noin neljänkymmenen, valpas, teräväkatseinen liikemies, tottunut esiintymään julkisesti kunnan luottamustoimissa ja rahamiehenä ollut paljon tekemisissä ihmisten kanssa ja oppinut punnitsemaan ihmisarvoa). Hyvää iltaa! (Tervehtii Mariaa ja lähellä olevia. Palaa Marian luokse ja laskee kätensä Siljan hartioille puhuessaan.) Hyvää iltaa! No, se on oikein, että neitikin tulee nuorten joukkoon. Te kuulutte muuten niihin, jotka eivät koskaan vanhene.

MARIA. Vanhakin nuortuu tässä joukossa. Minäkin muistan kerran olleeni seitsentoistavuotias, niinkuin Silja nyt.

LUMIALA. No, Silja, miltä sinä näytät seitsentoista vanhana?

SILJA. Voitinko vedon? Minkä näköinen on pankinjohtaja?

LUMIALA. Voitit kuin voititkin. Senhän sinä veitikka tiesit jo edeltäpäin.

SILJA. Kuulitko, äiti, me matkustamme! (Juttelee vieraiden kanssa.)

MARIA. Aina vaan lisää työtä. Toivotan menestystä uudessa toimessanne!

(Soitto on alkanut salissa ja nuoret menneet tanssimaan.)

LUMIALA. Hieron juuri kauppoja, myyn vanhan liikkeeni, muutan kaikki rahaksi. Sen vuoksi suostuin kiinnittämään itseäni tähän pankinkonttorin johtoon.

MARIA. Parempaa vaalia eivät olisi voineet tehdä. Tehän tunnette varallisuussuhteet ja liike-elämän täällä perinpohjin ja osaatte pitää pankin puolta.

LUMIALA. Sehän se lienee tarkoituskin. Kun kukin pitää omaa puoltaan, niin silloinhan kaikkia puolletaan. Minä aion nyt pitää laiskuuteni puolta ja ruveta nauttimaan elämästä. Anna ja minä olemmekin aina vain raataneet. Ennenkuin tästä aivan uupumus tulee, pitää katsoa vähän ympärilleen kuinka muualla maailmassa eletään.

SILJA. Isä, sinä tulet äidin ja minun kanssani matkalle!

ANNA. Silja, vieraasi ovat liian kauan yksin.

SILJA (tanssii takaperoa saliin). Se on isän syy, herra pankinjohtajan syy. Isä, isä, tule sinäkin katsomaan kuinka me tanssimme! (Vetää Lumialaa kädestä saliin.)

MARIA. Kuinka sinä nyt oikein jaksat? En ole joutanut tänne moneen päivään. Suska on ollut kovin onneton, kun tuli hulluilla puheillaan pelottaneeksi sinua. Hän on toisinaan ihan mahdoton, kun se pää tulee. Sinun ei pitäisi ottaa sitä täydestä todesta.

ANNA. Minä olen ajatellut hänen sanojaan, olen tarkannut Orasta. Olen hänestä niin sanomattoman levoton. Tahtoisin aina nähdä hänet, muuten en saa hetken rauhaa. (On katsellut väliin akkunasta ja liikkuu levottomasti.)

MARIA. Oletko puhunut miehellesi?

ANNA. Tule istumaan, niin kerron. (Istuvat.) August on ollut pari viikkoa matkalla. Minä kirjoitin hänelle Oraasta ja sain luvan ottaa hänet työhön. Me tarvitsemme uutta apulaista nyt, kun inventeeraus on juuri tekeillä.

MARIA. Oletko ilmoittanut Oraalle mitään?

ANNA. En ole voinut. Kun August oppisi ensin pitämään Oraasta, olisi kaikki sitten helppoa.

MARIA. En ole puhunut sinulle mitään oikeasta syystä, miksi en tullut tapaamaan sinua moneen päivään. Minulla on ollut kova tekeminen Orvokin kanssa. Hän on ihan turmiolla. Hänessä on herännyt äidin veri. Äitihän oli katunainen. Minä olen hänelle puhunut, vaatinut pysymään kotona, teljennyt lukkojen taakse, hakenut kaupungilta kerta kerran perästä. Eilenkin hän pakeni huoneestaan käsittämättömällä tavalla.

ANNA. Sinulla on erinomainen kärsivällisyys vieraan lapseen.

MARIA. Kaikkein kauheinta on, että minun kassalippaastani on hävinnyt rahaa.

ANNA. Luuletko sinä, että Orvokki olisi ottanut rahaa?

MARIA. Oras ja Orvokki ovat yksissä. Siitä olen varma.

ANNA (nousee säikähtyneenä). Oletko ilmoittanut poliisille?

MARIA. Ilmoitin heti, kun huomasin rahojen olevan poissa. Enhän minä silloin voinut aavistaa, että lapset olisivat voineet olla missään tekemisissä rahojen kanssa.

ANNA. Oras ei ole voinut – ei, ei, joku muu on syypää! Sydämeeni koskee, en jaksa… (Painaa sydäntään ja istuu.)

LUMIALA (tulee salista). Sitä riemua, sitä riemua. Vanhankin sydän hypähtää ja jalat rupeavat viemään kuin vanhaa sirkkuskonia, kun se kuulee musiikkia.

MARIA. Kunhan teillä vain olisi useampia lapsia, silloin riittäisi riemua ainaisesti. Meitä oli minun kodissani kaksitoista. Kun ihmiset surkuttelivat äitiäni paljosta työstä, sanoi hän aina: – Niinhän minä olen kuin häissä joka päivä.

LUMIALA. Ha, ha, kuule, Anna, kaksitoista!

ANNA. Tahdotko illallista, August?

LUMIALA. En, kiitos, olen jo syönyt.

MARIA. Pitäähän minunkin nähdä tanssia. (Menee säliin.)

LUMIALA. Sinä kirjoitit minulle Oraasta ja annoinhan minä luvan ottaa hänet kauppaan. Otaksuin sinun tunteneen pojan. Nyt tarvittaisiin apua, mutta hänestä ei ole apua.

ANNA. Hän on ollut vähän poissa.

LUMIALA. Hän on aivan mahdoton.

ANNA (pelästyneenä). Onko hän tehnyt jotakin sopimatonta, jotakin väärin?

LUMIALA. Hän on muutamassa päivässä toimittanut liikkeeseen paljon sekaannusta ja suututtanut mieheni. He ovat nyt kaikki ilmiriidassa keskenään.

ANNA. Eihän se vielä niin vaarallista ollut. Hän on vähän kiivas, niinkuin nuoret ovat.

LUMIALA. Sinä suosit häntä erikoisesti. Se on minusta vallan outoa.

ANNA. Mitä me nyt tästä kiistelemme. Sinun ei pitäisi samentaa onnellista päivääsi ikävillä asioilla.

(Maria tulee salista.)

Eikö totta, Maria, tänäänhän on Augustin ja Siljan juhlapäivä.

MARIA. Kun vain katsoo tuonne saliin, niin uskoo, ettei koko maailmassa ole parempaa ja kauniimpaa tehtävää kuin tanssiminen. Se nuoruus, se nuoruus!

(Tanssijat tulevat käsi kädessä, pitkässä jonossa, ja sulkevat piiriinsä Annan, Lumialan ja Marian pyörien kunnes soitto lakkaa. Silloin he lyövät käsiinsä ja pysähtyvät.)

LUMIALA. No, nyt vanhojen sirkkuskonienkin täytyy tanssia!

AAPO. Terve isäntäväelle! Minua on pyydetty lausumaan hartaat kiitokset näistä onnistuneista kemuista. Sen teen hiki otsassa suitsuvalla sydämellä. Ja koska nyt olemme hyvään alkuun päässeet, tahdomme jatkaa omasta kohdasta. Minulla on kunnia pyytää teitä, arvoisa rouva, meidän nuorten tanssiaisiin suojeluspyhäksi. Olemme kovin häälyväisiksi katsottavia. On siis soveliasta, että meillä on tukeva – tuota noin – vakava förkkeli. Eläköön rouva ja herra Lumiala!

(Kaikki huutavat: eläköön!)

LUMIALA. No, Anna, nosta nyt nokkasi sinäkin, kun noin kunnioitetaan.

(Oras on tullut puutarhasta ja Anna menee häntä vastaan. Lumiala jäykistyy ja seuraa katsein Annaa ja Orasta. Silja seisoo sivulla ja katsoo levottomana vuoroin äitiään, vuoroin isäänsä.)

ANNA (esittää). Meidän kauppa-apulaisemme herra Oras.

AAPO. Terve mieheen! Olemmehan vanhoja kansakoulutovereita. Muistatko vielä?

ORAS. Kyllähän minä muistan.

LUMIALA (lähenee Aapoa johtaakseen huomion pois Oraasta). Milloinka ne teidän tanssiaisenne pidetään?

AAPO. Heti kun vain näytelmä saadaan harjoitetuksi. Aina on rakastajatar ja minä olen rakastaja, puuttuu vielä kappaleen demooni.

AINA. Herra Oras sopisi mainiosti. Ei tarvitsisi naamioida ollenkaan.

Hänestä tulisi aivan todellinen ja välitön demooni. Suostuttehan?

ORAS. Ei minusta ole sellaiseen. (Salissa soitetaan ja nuoret menevät parittain tanssimaan.)

AAPO. On vainenkin. Oras oli mainio kertomaan juttuja ennen kansakoulussa. Ne olivat vietävän jännittäviä.

AINA (Oraalle). Tanssitteko?

ORAS (ihastuneena). Kyllä minä olen tanssinut. (Kumartaa Ainalle ja he menevät saliin.)

(Anna ja Lumiala jäävät kahden.)

LUMIALA. Sinä olet kutsunut Oraan tänne. Nyt en ymmärrä. Tämähän on aivan mahdotonta. Meillä on monta kunnon poikaa apulaisena eikä sinun ole koskaan juolahtanut mieleesi kutsua heitä tänne Siljan kemuihin.

SILJA (tulee salista). Isä!

LUMIALA. No…?

SILJA. Miksi Oras on tullut tänne? Eihän apulaiset koskaan ole olleet minun tanssiaisissani.

LUMIALA. Kysy äidiltä.

SILJA. Äiti, kantelenko isälle? Äiti pitää Oraasta, on antanut huoneen tässä rakennuksessa. Oras on syönyt suurusta äidin kanssa. Äiti ei tule enää illoin sanomaan minulle hyvää yötä. Äiti ei tahdo tulla minun kanssani ulkomaille. Äiti pitää vain Oraasta!

LUMIALA (katsoo Annaan ja silittää Siljan päätä). Pidänhän minä sinusta, eikö se riitä?

SILJA. Pidätkö sinäkin Oraasta, isä?

LUMIALA (jyrkästi). En, sillä pojalla on paha nahassa!

AAPO (tulee salista). Sinä veitikka, tännekö pakoon? Näkisit kuinka Oras tanssii! (Salista kuuluu naurua ja iloista melua.) Tytöt ovat ihan hurmaantuneita häneen.

AINA (juoksee sisään ja vetää Siljaa kädestä). Tule pian, nyt alkaa juuri uusi tanssi. Oras tanssii jumalallisesti. On kuin ilmalaivassa lentäisi, kun tanssii hänen kanssaan. Oo, oo, se on hurjaa! (Nuoret menevät. Anna aikoo mennä saliin.)

LUMIALA. Sinä olet antanut hänelle huoneen tässä rakennuksessa. Minulle ei siis suoda rauhaa omassa kodissani.

ANNA. Älä kiivastu. Enhän ole vielä ennättänyt selittää sinulle mitään.

LUMIALA. Asia on hyvin yksinkertainen. Ei se kaipaa selityksiä.

ANNA (istuu pöydän ääreen ja pitelee laseja). Ei aivan yksinkertainen. Katsos, sinä olet aina matkoilla, työssä, kiinni suurissa asioissasi. Minun ahdas näköpiirini ei ulotu niin kauas, että edes ymmärtäisin, mitä sinä milloinkin teet. Minä kuljen täällä niinkuin tyhjä laiva suurissa huoneissa. Jotakinhan minullakin pitää olla. Minä tahdoin auttaa nuorta miestä, joka ei ole oikein onnistunut maailmassa, on omituinen ja avuton. Tahdoin seurustella hänen kanssaan ja vaikuttaa häneen hyvää.

LUMIALA. Yhä merkillisempää. Sinäkö kasvattaisit nuorta miestä? Et ole vielä kyllin vanhakaan sellaiseen.

ANNA. Joutavia, August!

LUMIALA. Jaa, jaa, tiedäthän sinä, että minussa on aina ollut sellainen epäilyksen kauna. Sinä et ole sitä koskaan voinut poistaa. Sinun pitäisi olla varovainen.

ANNA. Kuinka me nyt olemme tähän joutuneet viattomasta asiasta? Sinä sanoit tässä, että meidän olisi aika nauttia elämästä. Minä puolestani tahtoisin tehdä jotakin hyvää persoonallisesti.

LUMIALA (nauraa). Ei, Anna, me olemme vereviä porvareita, ei meidän asia ole tunteilla leikkiä. Pelatkoon niillä hengenihmiset. He voivat elää vaikka lasikaapissa ja levittää sydämensä kaikkien nähtäväksi ja tehdä kummallisia kuperkeikkoja. He näyttävät ihmisille kuinka hyve tehdään paheeksi ja kuinka pahe on heidän oman elämänsä hyve. Ja vaikka he kuinka tällä nuorallaan hyppelisivät, putoovat he aina kuin kissa jaloilleen. Yritäppäs sinä, niin taitat niskasi.

ANNA. Minä tahtoisin vain tehdä velvollisuuteni.

LUMIALA (epäilevänä). Tässä on jotakin outoa takana. Näin heti tänään, kun käväisit liikkeessä, että sinulle oli tapahtunut jotakin erikoista.

ANNA. Voi, miksi sinä kidutat itseäsi?

LUMIALA. Sinä peität jotakin. Minä olen vain kerran ennen nähnyt sinut sellaisena. Se oli, muistathan, häämatkallamme, ja silloin sinun kummallinen levottomuutesi ja välttelysi jätti minuun oudon epäluulon.

ANNA (nousee). August kulta, heitä nyt tuo!

LUMIALA. Hyvä Jumala, enhän minä varmasti voi sanoa, mitä se oli silloin. Se on kuitenkin heittänyt mustan varjon mieleeni. Muistatko sinä häämatkaamme?

ANNA (painaa päänsä alas). Muistan.

LUMIALA. Sinä olit siihen aikaan hurmaava. Sinussa oli kypsyyden polttavaa kiihotusta. Sinä välttelit minua, nauroit ja riehuit, kiusasit minua! Tahdoit ravintolaan, ostit huumaavia viinejä. Minun piti humaltua. Minä olin humaltunut vain sinusta, en voinut juoda. Olithan sinä minun ainoani, en ollut naisista ennen tiennyt. Sano, Anna, miksi sinä silloin välttelit minua, et suonut minulle syleilyäsi?

ANNA (peittelee tuskaansa). Tämähän on aivan käsittämätöntä. Sinä olet kuin humalassa. Minä en tahdo vastata sellaiseen kysymykseen.

LUMIALA. Minä olen ennenkin kysynyt tätä ja sinä olet aina jäänyt vastauksen velkaa.

ANNA. Mitä sinä epäilet? Minä voin aavistaa… August, älä sano!

LUMIALA. Katso minuun, sano, olinko minä sinun ensimäinen rakkautesi?

ANNA (istuvat sivupöydän ääreen). Minä en voi siitä puhua. Tahtoisin olla varma, että luotat minuun, rakastat minua niin paljon, ettei mikään voi meitä erottaa. Sinä et saa kärsiä minun vuokseni. Sinulla ei saa olla surun syytä, vaikka minä olisin jotakin – jotakin outoa tehnyt. Sinä et saa murtua, älä anna sen koskea itseesi. Sinä olet järkevä, hyvä, sinä voit erottaa minut menneistä, voit ymmärtää, että olin aivan toinen ihminen silloin, toinen nyt.

LUMIALA. Nyt sinä tunnustat peitetyllä puheellasi syyllisyytesi.

ANNA (nousee). Minä en tiedä mitä sanon. August, ole kärsivällinen. Minun täytyy pian sanoa sinulle kaikki. Voi, sinä saat nähdä, sinä kyllä ymmärrät, että minulla on ollut syytä vaieta, vaieta meidän kummankin vuoksi.

LUMIALA. Meidän välillämme ei saa olla mitään vaikenemisen syytä. Sinä et voi olla tekemisessä vieraan miehen kanssa minun selkäni takana. (Hillitsee itseään, mutta kiihtyy uudestaan ja puhuu matalalla äänellä.) Sinä olet merkillisen taitavasti osannut peittää minulta totuuden. Sinä olit…

ANNA. Säästä itseäsi ja minua, August!

LUMIALA. Nyt sinä luulet uskaltavasi uudestaan!

ANNA. Sinä olet väärässä. Nyt minun täytyy tehdä sinulle tili, sen näen. Odota, onhan talo täynnä vieraita, myöhemmin illalla. Se voi yhdistää meidät, niin ettemme koskaan ole niin läheisiä olleet. Se voi erottaakin. August, sinusta se riippuu, anna Oraan olla täällä. Hän on minulle hyvin läheinen!

LUMIALA (tarttuu hänen hartioihinsa). Pidätkö sinä minua narrinasi?

(Nuoret tulevat salista meluten ja puhuen kaikki yhtaikaa. Kuuluu huudahduksia: Huh, minä sulan – Hirvittävän lystiä – Täällä saa hengittää!)

AINA. Mikähän siihen on syynä, että täällä Lumialalla tanssituttaa aina niin kauheasti? Kun vaan astuu tuonne saliin, niin heti pitää ruveta hyppimään.

AAPO. Vanhat henget. Tässä talossa on tanssittu puoli sataa vuotta.

AINA. Henget! Hauskoja kavaljeereja.

AAPO. Katsokaa Hannesta, hän näyttää siltä kuin olisi tanssinut hengettärien kanssa.

HANNES. Herra Oras villitsi meidät kaikki.

(Maria on tullut salista ja istuu Annan viereen sohvaan. Oras seisoo tuolin takana etualalla. Lumiala istuu toiselle puolelle huonetta vastapäätä Annaa ja sytyttää sikarin.)

AAPO. Ettekö aio rakentaa uudestaan tätä taloa?

LUMIALA. Minä en vanhaa revi. Tämän talon arvo on sen vanhuudessa. Muuan Saarman-suku on sen rakentanut. He olivat täällä pormestareina monta sukupolvea. Kun pormestarin vaihto sattui, sanottiin vielä minun lapsuuteni aikoina: Kuka nyt saarmanniksi saadaan. Heistä kulkee monta merkillistä tarua. (Istuu ison pöydän ääreen. Silja seisoo hänen tuolinsa takana ja laskee kätensä Lumialan olalle.)

AINA. Kertokaa, setä!

LUMIALA. Eräällä tuomari Saarmannilla oli kaunis rouva, joka oli katsonut liian syvälle toisen miehen silmiin. (Katselee Annaa ja Orasta.)

TYTÖT. Intresanttia!

LUMIALA. Tämän talon tontut ja haltiat ovat aina olleet isäntiensä puolella.

TYTÖT. Oo…!

LUMIALA. Ne kostivat rouvalle.

AINA. Kuinka, kuinka?

LUMIALA. Rouvalla oli ihmeellinen poika. Se oli syntynyt hammas suussa ja onnenlakki päässä.

AINA. Kuin sadussa.

LUMIALA. Ja tietäjät sanoivat, että siitä pojasta tulee merkillinen mies. Hän tekee työtä enemmän kuin tuhat miestä ja on viisaampi kuin sata miestä ja hellempi kuin kymmenen hyväsydämistä naista. Hän tulee hoitamaan maan rahoja ja olemaan mahtava mies. Mutta siinä oli ehtoja.

AINA. Entä se rouva?

LUMIALA. Nyt tulee rouvan vuoro. Hän ei saanut hetkeksikään unohtaa lasta maallisten tähden eikä jättää luotaan jälkeen puoliyön.

AAPO. Mitä siitä seuraisi?

LUMIALA. Malttakaa. Rouva sulkeutui huoneeseensa lapsen kanssa. Täällä oli aina ilo soinut yöt ja päivät. Nyt vieraat hävisivät. Tuomari kulki yksin kolkoissa huoneissa. Ystävät hylkäsivät hänet.

AINA. Ne pitivät rouvasta, eivät välittäneet tuomarista.

LUMIALA. Kuinka lie ollut. Asiat huononivat.

AINA. Eikö haltiat auttaneet?

LUMIALA. Malttakaa. Tuomari laittoi taas kerran komeat pidot ja kutsui kaikki vanhat ystävät. Soitot helkkyivät ihanasti sinä iltana. Rouva kuuli riemun huoneeseensa ja ajatteli: Jos hetkeksi menisin heidän joukkoonsa, muistaisin aina poikaani ja palaisin ennen puoliyötä, ei olisi mitään pahaa tapahtunut.

AINA. Rouva parka.

LUMIALA. Hän pukeutui ja astui pitoihin tuosta ovesta. (Osoittaa oikealle.) Hän oli häikäisevän kaunis. Valot loistivat ja soitot helkkyivät ja nuori rouva tanssi salaisen lemmittynsä kanssa. Kynttilät lepattivat ja vieraiden kasvoilla näkyi jo väsymys, kun rouva äkkiä parkaisi.

AINA. Tapahtui jotakin pojalle!

LUMIALA. Hän juoksi lapsensa luo, otti sen kätkyestä ja painoi povelleen, irroitti vaippoja ja suuteli. Silloin hän tunsi ruumiissaan kummallisen iskun, heitti lapsen vuoteelle ja tuijotti sitä – lapsi oli suuripäinen, kurttuotsainen, ilkkusilmäinen ja iho oli karvainen.

KAIKKI. Vaihdokas!

LUMIALA. Vaihdokas! Niin huusi äitikin ja ajoi tietäjän luo. Tietäjä sanoi lapsen olevan lähellä kotia, ja rouva ajoi korskat hevoset kuoliaaksi, etsi kosken rannalta. Kun aamulla etsiä alkoi, niin keskiyöllä vielä harhaili. Aamulla hänet löydettiin koskesta.

SILJA. Isä, onko se tosi juttu?

LUMIALA. Liiankin tosi. Poikaa sanottiin Saarmannin vaihdokkaaksi ja hänestä tuli tuomari. Kuuluu mainitun vääräksi tuomariksi ja kauhea mies hän lienee ollut.

(Kertomuksen aikana on Orvokki tullut portaille ja nojaa pylvääseen. Hänellä on vaalea, fantastinen puku ja tukka auki, vain kapealla nauhalla sidottu.)

AINA (nousee). Se oli oikeastaan kauhea juttu.

MARIA. Taikauskon synnyttämä. Vielä nytkin kerrotaan Saarmannin rouvan täällä kummittelevan. Hän nousee koskesta ennustaen jonkun kuolemaa.

LUMIALA (katsoo Annaa). Kenties hän etsii täältä kaltaistaan! (Menee oikealta pois.)

AINA (menee ovelle ja kiljaisee). Katsokaa kuka tuolla portailla on!

(Kaikki katsovat Orvokkia.)

MARIA. Tulitko sinä minua hakemaan? Orvokki!

ORVOKKI (on humaltunut, hoippuu hiukan ja puhuu sammaltaen). Minäkin tulin tanssimaan. (Tulee sisään.)

MARIA (kuiskaa). Eihän sinua ole kutsuttu. Mikä sinun on, oletko sairas?

ORVOKKI (tylsä hymy kasvoillaan). En minä sairas ole eikä minua ole kutsuttu. Oras ja minä – (katsoo Oraaseen) olemme onnelliset!

ANNA (hätäisesti). Käykää saliin, tanssikaa vielä! (Nuoret menevät parittain saliin ja soitto alkaa.)

ORVOKKI. Oras kyllä tanssittaa minua. Me olimme Heijassa – oikein samppanjaheijassa. Oras rakastaa minua… (Lähenee Orasta, joka tuijottaa hurjistuneena häneen.)

(Tyttöjä tulee salista.)

AINA. Herra Oras, ettehän te tullutkaan. Kaipaamme teitä valssissa.

(Katselee Orvokkia ja siirtyy saliin.)

(Orvokki on painunut yhä lähemmäksi Orasta, kiljahtaa äkkiä tarttuen käsivarteensa ja hoippuu sohvalle hiljaa valittaen. Kaikki katsovat toisiinsa.)

MARIA (ottaa Orvokin syliinsä). Lapsi kulta, mikä sinun on? Sinä olet sairas! (Annalle.) Suo anteeksi tämä häiriö! Tule, Orvokki, meidän täytyy mennä nyt! Hyvästi, Anna!

ORVOKKI. Minä en tule. Koska Oras teille kelpaa, niin kelpaan minäkin.

Hän pisti minua. Kättäni särkee, niin että päähäni koskee!

ORAS. Ettekö nyt näe, että tyttö on humalassa?

ORVOKKI (katselee suurin silmin Orasta, tavoittaa hajalla olevaa tukkaansa, silittelee pukuansa ja kuiskaa häpeästä kauhistuneena). Minä olen kuin unessa. Humalassa – olenko minä humalassa? (Katselee avuttomana ympärilleen ja yrittää peittää hiuksiin kasvojaan.)

ORAS. Miksi te minua katsotte? Onko se minun syyni, että tuo tyttö on katuhempukka?

ORVOKKI (hervahtaa ja kääntyy pois). Häväiset, häväiset…!

MARIA (hiljaa Oraalle). Te olette julma, nuori mies! Olitte kuitenkin palokunnan talolla Orvokin kanssa. Minä tiedän sen. Jos tätä jatkuu, annan poliisille luvan ottaa kiinni teidät molemmat!

ORAS. Millä oikeudella?

MARIA, Me puhumme tästä vielä kahdenkesken. (Menevät ovelle.) Hyvää yötä, Anna! (Poistuvat.)

ANNA. Odota täällä hiukan, minun täytyy puhua kanssasi. Tulen heti kun olen saattanut vieraat. (Menee.)

SILJA (tulee salista). Onko isä täällä?

ORAS. Ei.

SILJA (juoksee oikealle huudellen). Isä, tulehan tänne! (Palaa kohta Lumialan kanssa.) Vieraat lähtevät, tule sanomaan hyvästi. (Silja menee saliin ja Lumiala aikoo seurata, mutta huomaa Oraan.)

LUMIALA. Teille on minun sanottava pari sanaa. Vaimoni oli ottanut teidät poissa ollessani työhön. Pahaksi onneksi emme voi käyttää teitä enää. Mutta koska näin äkillinen ero on teille rahallinen tappio, korvaan sen teille…

ORAS. Minä en ole mitään saamassa enkä ota almuja.