Kitabı oku: «Baskervillen koira», sayfa 11

KOLMASTOISTA LUKU

Verkot kiinnitetään.

Sir Henryn tyytyväisyys oli suurempi kuin hänen hämmästyksensä, kun hän sai nähdä Sherlock Holmesin, sillä hän oli useita päiviä odotellut, että Holmes nykyisin sattuneiden tapausten johdosta saapuisi. Hän kohotti kumminkin kulmiaan huomatessaan, että ystävälläni ei ollut matkatavaroita ja että hän ei voinut antaa mitään selitystäkään sen johdosta. Yhdessä onnistuimme sir Henry ja minä varustamaan hänet sillä, mitä hän tarvitsi, ja myöhäisen illallisen aikana ilmoitimme Holmes ja minä sir Henrylle seikkailuistamme sen verran kuin pidimme sopivana. Sitä ennen täytyi minun kumminkin ottaa raskaaksi velvollisuudekseni ilmoittaa Barrymorelle ja hänen vaimolleen Seldenin kuolemasta. Edellinen piti sitä kyllä helpotuksena, mutta hänen vaimonsa pani esiliinan silmilleen ja itki katkerasti. Koko maailmalle oli Selden ollut vaan ilkeä väkivallan tekijä, yhtä paljon eläin kuin piru, mutta tämän naisen mielessä oli hän aina pysynyt samana pienenä omavaltasena poikana, jonka hän muisti lapsuudestaan, lapsena, joka niin mielellään tahtoi pitää häntä kädestä. Harvinaisen pahan täytyy sen miehen olla, jota ei yksikään nainen surisi.

"Minä olen kuljeskellut täällä sisällä ja kärsinyt ikävää koko päivän, sittenkun Watson lähti aamulla", sanoi sir Henry. "Luulen ansainneeni vähän kiitosta siitä, että olen pitänyt lupaukseni. Ellen olisi sitoutunut olemaan menemättä ulos yksin, niin olisi minulla voinut olla hieman hauskempaa, sillä sain Stapletonilta kutsun tulla heille."

"Niin, jos sen olisitte tehnyt, niin olisi teillä kylläkin ollut hauskaa", sanoi Holmes kuivasti. "Sivumennen sanoen, ette luultavasti tiedä, että olemme surreet teitä ikäänkuin olisitte taittanut niskanne tänä iltana," Sir Henryn silmät suurenivat. "Mitä tarkoitatte?"

"Tuo miesparka oli puettu teidän vaatteisiinne, ja minä pelkään, että hovimestarinne, joka ne on antanut hänelle, joutuu tekemisiin poliisin kanssa."

"Se ei ole luultavaa, sillä mikäli tiedän eivät ne olleet merkittyjä."

"Se oli onneksi hänelle – niin, onneksi teille kaikille, koska te siinä asiassa olette toimineet vastoin lakia. Tunnollisena salapoliisina olisi ehkä minun velvollisuuteni vangita teidät kaikki. Watsonin kirjeitä voi pitää hyvin raskauttavina papereina."

"Mutta antakaa toki minun kuulla jotain itse asiasta. Mitä Watsoniin ja minuun tulee, emme ole nyt paljoa viisaampia kuin tänne tullessamme."

"Minä toivon pian saavani tilaisuuden selittää teille koko asian. Tämä tapaus on kokonaisuudessaan ollut hyvin vaikea ja monimutkainen. Muutamista kohdista puuttuu vielä selvyyttä, mutta se saadaan pian."

"Watson on luultavasti puhunut teille eräästä tärkeästä havainnosta, jonka olemme tehneet. Me olemme kuulleet koiran ulvovan nummella, joten voin vannoa, ettei sen olemassa olo ole vain taikauskoista luulottelua. Minulla on ollut paljon tekemistä koirien kanssa tuolla Amerikassa, niin että minä kyllä tunnen koiran ulvonnan. Jos voitte saada sille pedolle suukopan ja sitoa sen, niin tulen pitämään teitä suurimpana salapoliisina, mitä koskaan on ollut."

"Minä uskon kyllä voivani hankkia sille sekä suukopan että ketjut, jos te autatte minua."

"Minä teen kaikki, mitä tahdotte."

"Hyvä on; ja minä aion pyytää teitä tekemään sen ehdottomasti ja kysymättä minulta syitä."

"Kuten suvaitsette."

"Jos siihen suostutte, niin pidän hyvin luultavana, että tämä arvotus pian tulee ratkaistuksi. Minä en epäile – ."

Hän vaikeni äkkiä ja hänen katseensa suuntautui pääni ylitse seinään. Lamppu valaisi hänen kasvojaan, jotka olivat niin jännittyneet ja liikkumattomat, että ne olisivat voineet kuulua johonkin klassilliseen, personoitua valppautta ja odotusta esittävään veistokuvaan.

"Mitä se on?" huudahdimme molemmat.

Kun hän jälleen käänsi katseensa alas, huomasin minä, että hän tukehdutti ankaran mielenliikutuksen. Piirteet hänen kasvoissaan olivat yhä hillityt, mutta silmät loistivat tyytyväisyydestä.

"Älkää hämmästykö tuntijan vilkasta ihailua", sanoi hän viitaten kädellään muotokuvasarjaan, joka täytti häntä vastapäätä olevan seinän. Watson ei tahdo myöntää, että minulla olisi taideaistia, mutta se on vaan kateutta, ja meillä on erilaiset mielipiteet. Tuo on todella erinomainen muotokuvakokoelma."

"On hauskaa, että olette sitä mieltä", sanoi sir Henry katsoen hieman hämmästyneenä ystäväämme. "Minä en tahdo väittää ymmärtäväni paljoa siinä suhteessa. Minä osaan paremmin arvostella hevosta kuin taulua, enkä tiennyt että teillä on aikaa semmoiseen."

"Kun näen jotain kelvollista, niin ymmärrän sen, ja nuo muotokuvat ovat hyviä. Tuo siniseen silkkiin puettu nainen on Kellerin maalaama, sen voin vannoa, ja tuon lihavan, peruukkipäisen herran täytyy olla Reynoldsilta. Kaikki ne ovat suvun jäsenten muotokuvia, eikö niin?"

"Joka ainoa."

"Tunnetteko nimet?"

"Barrymore on opettanut ne minulle, ja minä luulen suunnilleen osaavani läksyni."

"Kuka on tuo herra, jolla on kaukoputki kädessään?"

"Se on vara-amiraali Baskerville, joka palveli Rodneyn alapäällikkönä Intiassa. Siniseen takkiin puettu mies tuossa, jolla on paperikäärö kädessään, on sir William Baskerville, joka oli puheenjohtajana monessa alihuoneen valiokunnassa, Pittin aikana."

"Ja tuo, joka on minua vastapäätä – puettuna mustaan samettiin ja pitseihin?"

"Oh, hänestä on teillä täysi syy saada kuulla jotain. Hän on koko onnettomuuden syy, tuo ilkeämielinen Hugo, joka tuotti maailmaan Baskervillen koiran. Häntä ainakaan emme koskaan unohda."

Minä katsoin muotokuvaa, uteliaisuudella ja hieman hämmästyneenä.

"Kas vaan", sanoi Holmes, "hän näyttää jokseenkin hiljaselta ja siivolta, mutta hänen silmissään piili kyllä jotain saatanallista. Minä olin kuvitellut hänet jäykkä-rakenteiseksi mieheksi, jolla oli oikeat roistonkasvot."

"Ei voi epäilläkään, ettei se olisi hänen kuvansa, sillä kankaan takapuolella löytyy sekä nimi että vuosiluku 1647."

Holmes ei enää sanonut paljoa, mutta tuon vanhan elostelijan kasvot näyttivät vaikuttavan häneen suurella vetovoimalla, sillä koko aterian ajan siirtyi hänen katseensa alituisesti muotokuvaan. Vasta myöhemmin illalla, kun sir Henry oli mennyt huoneeseensa, sain tiedon ystäväni ajatuksista. Hän pyysi minua tulemaan ruokasaliin, ja siellä hän valasi kynttilällään tuota seinällä olevaa vanhaa muotokuvaa.

"Huomaatko jotain?" kysyi hän.

Minä katsoin leveää, töyhdöllä varustettua hattua, ohimoille kiertyviä kiharoita, valkoista pitsikaulusta ja näiden ympäröimiä kapeita kasvoja. Ne eivät olleet raa'at, mutta jäykät, kovat ja ankarat ohuine huulineen ja suvaitsemattomine silmineen.

"Onko se kenenkään sinun tuttavasi näköinen?"

"Kasvojen alaosassa on jotain, joka muistuttaa sir Henryä."

"Kyllä, ehkä vähän. Mutta odota, niin saat nähdä!" Hän nousi seisomaan tuolille ja pitäen kynttilää vasemmassa kädessään, peitti hän oikealla käsivarrellaan kuvasta hatun ja pitkät kiharat.

"Hyvä Jumala!" huudahdin minä aivan hämilläni.

Stapletonin piirteet ilmenivät selvään kuvassa.

"Vai niin, sinä huomaat nyt. Minun silmäni ovat tottuneet tarkastamaan kasvoja, eikä mitä niiden ympärillä on. Välttämätöntä on sille, jonka tulee tutkia rikosasioita, osata nähdä valepuvunkin läpi."

"Mutta tämähän on aivan ihmeellistä. Se voisi olla hänen muotokuvansa."

"Niin, tämä on hyvin merkillinen esimerkki toisinnosta, joka näyttää koskevan sekä ruumiillista että henkistä puolta. Sukumuotokuvien tutkiminen antaa tukea uusiutumisteorialle. Tuo mies kuuluu Baskervillen sukuun siinä ei ole epäilemistä."

"Tilan salainen perillinen."

"Aivan niin. Tämä muotokuva on antanut meille yhden kaikkein tärkeimpiä puuttuvia todistuksia. Hän on käsissämme, Watson, hän on käsissämme, ja minä tahtoisin vannoa, että hän ennen huomista iltaa pyristelee haavissamme yhtä avuttomana kuin hänen omat perhosensa. Nuppineula, korkki ja nimilippu, ja niin me panemme hänet kokoelmiimme Baker Streetin varrella." Hän puhkesi, outoa kyllä, nauramaan, kääntyessään pois taulusta. En ole usein kuullut hänen nauravan, ja joka kerran on se ennustanut tuhoa jollekin.

Minä olin varhain ylhäällä aamulla, mutta Holmes oli ollut vielä varhaisempi, sillä pukeutuessani tuli hän kävellen pitkin käytävää.

"Niin tänään on meillä paljon tehtävää", sanoi hän hieroen käsiään toimintahaluisella tyytyväisyydellä. "Verkot ovat jo viritetyt, ja pian alamme niitä nostaa. Ennen päivän loppua saamme tietää olemmeko saaneet suuren, terävänokkaisen haukemme, vai onko se livahtanut silmukkain läpi."

"Oletko jo ollut nummella?"

"Minä olen Grimpenistä lähettänyt Princetowniin tiedon Seldenin kuolemasta. Luulen voivani luvata, ettei ketään teistä tulla vaivaamaan sillä asialla. Olen myöskin antanut tiedon uskolliselle Cartwrightille, joka varmaan olisi jäänyt makaamaan majani ovelle ja surrut itsensä kuoliaaksi, niinkuin koira isäntänsä haudalla, ellen olisi vakuuttanut hänelle olevani turvassa."

"Mitä nyt on tehtävä?"

"Nyt puhuttelemme sir Henryä. Tässähän hän onkin."

"Hyvää huomenta, Holmes", sanoi tämä. "Te näytätte kenraalilta suunnittelemassa taistelua esikuntansa päällikön kanssa.

"Siihen suuntaan onkin asia. Watson pyysi määräyksiä."

"Niin minäkin."

"Hyvä on. Ellen erehdy, olette tänä iltana luvannut syödä päivällistä ystävienne Stapletonien luona."

"Minä toivon, että te tulette mukaan. He ovat sangen vieraanvaraisia, ja uskon varmaan heidän ilahtuvan nähdessään teidät."

"Pelkäänpä, että Watsonin ja minun täytyy lähteä Lontooseen."

"Lontooseenko?"

"Niin, luulen meidän nykyään olevan enemmän hyödyksi siellä."

Sir Henryn kasvot osoittivat ilmeistä hämmästystä.

"Minä olin toivonut, että pelastaisitte minut tästä jutusta. Ei ole juuri hauskaa olla yksin täällä kotona enemmän kuin nummellakaan."

"Hyvä ystävä, teidän täytyy ehdottomasti luottaa minuun ja tehdä aivan niin kuin sanon. Voitte ilmoittaa Stapletoneille, että kernaasti olisimme tulleet mukananne, elleivät tärkeät asiat olisi pakottaneet meitä matkustamaan Lontooseen. Pian toivomme saavamme palata Devonshireen. Lupaatteko sanoa sen heille?"

"Minä vakuutan, etten muuta voi."

Sir Henryn kasvoista huomasin hänen olevan kovin loukkaantuneen siitä, että me, kuten hän luuli, lähdimme pakosalle.

"Koska tahdotte lähteä?" kysyi hän kylmästi.

"Heti aamiaisen jälkeen. Me menemme Coombe Traceyyn, mutta Watson jättää tavaransa tänne, merkiksi siitä, että hän palaa takasin. Parasta on, että sinä, Watson, kirjoitat muutaman sanan Stapletonille pyytäen anteeksi poisjäämisesi."

"Minä haluaisin todellakin seurata teitä Lontooseen", sanoi sir Henry.

"Miksi pitää minuun jäädä tänne yksin?"

"Koska velvollisuutenne sitä vaatii ja koska kunniasanallanne lupasitte totella minua, ja nyt vaadin minä teitä jäämään tänne."

"Hyvä, jään sitten."

"Vielä yksi määräys. Teidän tulee ajaa hevosella Merripit Houseen, mutta lähettää vaunut takasin, ja ilmoittaa aikovanne palata jalan."

"Jalanko nummen yli?"

"Niin."

"Mutta siitähän juuri olette niin usein varottanut minua."

"Tällä kertaa voitte tehdä sen vaaratta. Ellen luottaisi niin suuresti hermoihinne ja rohkeuteenne, niin en teitä siihen kehottaisi, mutta on suurimmassa määrin tärkeää, että palaatte jalan."

"Teen sitten niin."

"Ja jos henki on teille kallis, niin älkää lähtekö mitään muuta polkua, kuin sitä, joka johtaa suoraan Merripit Housesta Grimpen Roadiin ja joka on suorin."

"Teen aivan niin kuin sanotte."

"Se on oikein. Tahdon kernaasti lähteä täältä niin pian kuin suinkin aamiaisen jälkeen, ehtiäkseni Lontooseen jo iltapäiväksi."

Nämä aikeet hämmästyttivät minua suuresti, vaikka muistinkin Holmesin edellisenä iltana sanoneen Stapletonille, että hän viipyisi täällä vain päivän. En ollut kumminkaan tullut ajatelleeksi, että hän tahtoisi ottaa minut mukaansa, enkä myöskään ymmärtänyt, kuinka oli mahdollista, että me molemmat olisimme poissa tuosta tilaisuudesta, jota hän itse piti niin tärkeänä. En voinut kumminkaan muuta kuin sokeasti totella. Otimme senvuoksi jäähyväiset alakuloiselta ystävältämme ja parin tunnin päästä olimme Coombe Traceyn asemalla, josta palautimme vaunut. Muuan pieni poika odotti meitä asemasillalla.

"Käskettekö jotain?" kysyi hän Holmesilta.

"Sinä matkustat tällä junalla Lontooseen, Cartwright. Heti saavuttuasi sinne, tulee sinun minun nimessäni sähköttää sir Henry Baskervillelle ja kysyä, onko hän löytänyt minun kadottamani lompakon, sekä pyytää häntä lähettämään se vakuutettuna asuntooni Baker Streetin varrelle."

"Kyllä, herra."

"Ja mene nyt toimistoon kysymään, löytyykö kirjettä minulle."

Poika palasi tuoden sähkösanoman, jonka Holmes ojensi minulle. Se kuului: "Olen saanut ilmoituksenne. Tulen täydellä valtakirjalla varustettuna kello 5:40. – Lestrade."

"Tämä on vastaus minun varhain aamulla lähettämääni sähkösanomaan. Lestrade on kunnollisin ammattitovereistaan, ja me tulemme luultavasti tarvitsemaan hänen apuansa. Ja nyt luulen, Watson, että parhaiten käytämme aikamme, jos menemme käymään rouva Laura Lyonsin luona."

Hänen taistelusuunnitelmansa alkoi käydä selväksi. Sir Henryn kautta hän tahtoi saada vakuutetuksi Stapletonille, että me olimme lähteneet, kun me sitävastoin olisimmekin paikalla juuri ratkaisevalla hetkellä. Lontoosta tuleva sähkösanoma poistaisi Stapletonilta viimeisenkin epäluulon, jos nimittäin sir Henry sattuisi siitä hänelle mainitsemaan. Olin jo näkevinäni verkon kaikilta puolin alkavan kiertyä saaliimme ympärille.

Rouva Laura Lyons istui työhuoneessaan, ja Sherlock Holmes alkoi keskustelun niin avomielisesti ja suoraan että se häntä suuresti hämmästytti.

"Minä tutkin parhaillaan niitä seikkoja, jotka olivat yhteydessä sir Charles Baskervillen kuoleman kanssa", sanoi hän. "Ystäväni tohtori Watson on kertonut minulle, mitä te olette ilmoittanut hänelle asiasta, ja myöskin mitä te olette salannut häneltä."

"Mitäkö minä olen salannut häneltä?" kertasi rouva Lyons uhmailevasti.

"Te olette tunnustanut, että pyysitte sir Charlesia kohtaamaan teitä veräjän luona kello kymmenen. Me tiedämme, että hän kuoli siihen aikaan ja siinä paikassa. Te olette salannut meiltä yhteyden näiden kahden tapauksen välillä."

"Ei löydy mitään yhteyttä niiden välillä."

"Siinä tapauksessa on todennäköisyys hyvin harhauttava. Luulen kumminkin, että onnistumme löytämään jotain yhteyttä. Tarkoitukseni on menetellä aivan suorasti teitä kohtaan, rouva Lyons. Me olemme sitä mieltä, että tässä on kysymys murhasta, ja todistukset tulevat ehkä hyvin turmiollisiksi sekä ystävällenne herra Stapletonille että myöskin hänen vaimolleen."

Rouva Lyons nousi kiivaasti tuoliltaan.

"Hänen vaimolleenko?" huudahti hän.

"Niin, se asia ei ole enää salaisuus. Se henkilö, jota on pidetty hänen sisarenaan, onkin itse asiassa hänen vaimonsa."

Rouva Lyons oli jälleen istuutunut. Hän tarttui tuolin käsipuuhun, ja minä huomasin, kuinka hänen ruusun-väriset kyntensä tulivat aivan valkoisiksi, niin kovasti hän sitä puristi.

"Hänen vaimonsa!" kertasi hän. "Hänen vaimonsa! Hän ei ole naimisissa."

Sherlock Holmes kohautti olkapäitään.

"Todistakaa se, todistakaa se, ja jos sen voitte, niin – !" Hänen säihkyvä katseensa puhui enemmän kuin sanat.

"Olen kyllä varustettu todistuksilla", sanoi Holmes ottaen taskustaan muutamia papereita. "Tässä on tuosta avioparista valokuva, joka on otettu Yorkissa neljä vuotta sitten. Takasivulla on: herra ja rouva Vandeleur, mutta helposti voitte tuntea molemmat, jos nimittäin olette nähnyt tämän naisen. Tässä on kolme luotettavain henkilöitten antamaa kuvausta herra ja rouva Vandeleurista siltä ajalta, jolloin he johtivat St. Olivierin yksityiskoulua. Lukekaa ne, niin saatte nähdä voitteko epäillä, etteivät he olisi samoja henkilöitä."

Rouva Lyons silmäili papereita ja katsoi sitten ylös toivottomuutta osoittava jäykkä ilme silmissään.

"Herra Holmes", sanoi hän, "tämä petturi on pyytänyt minua vaimokseen, jos nimittäin voin saada avioeron miehestäni. Tuo konna on valehdellut minulle kaikin tavoin. Hän ei ole puhunut minulle yhtä totuuden sanaa. Ja miksi – miksi? Minä olin luullut hänen rakastavan minua, mutta nyt huomaan olleeni vain välikappaleena hänen kädessään. Miksi koettaisin suojella häntä hänen rikollisten tekojensa seurauksilta? Pyytäkää minulta, mitä tahansa, minä olen valmis kaikkeen. Sen vakuutan kumminkin pyhästi, että kirjoittaissani tuota kirjettä en aavistanutkaan, että mitään pahaa tapahtuisi tälle vanhalle herralle, joka oli näyttänyt olevansa luotettavin ystäväni."

"Minä uskon täydellisesti teitä, rouva", sanoi Holmes. "Näiden tapahtumain kertominen on varmaan suurimmassa määrässä teille vastenmielistä, ja ehkä on teistä helpompaa, jos minä kerron, mitä on tapahtunut, ja te oikaisette minua, siinä tapauksessa että satun tekemään tärkeitä erehdyksiä. Luultavasti Stapleton kehotti teitä kirjottamaan tuon kirjeen?"

"Hän saneli sen."

"Minä otaksun hänen esittäneen syyksi, että käyttäisitte niitä rahoja, joita sir Charlesilta pyysitte, avioeron yhteydessä oleviin menoihin?"

"Aivan niin."

"Kun olitte lähettänyt kirjeen, sai hän teidät olemaan menemättä kohtauspaikalle?"

"Hän sanoi minulle, ettei hänen hienotunteisuutensa sallinut toisen miehen antaa minulle rahaa sellaiseen tarkoitukseen, ja että hän, vaikka itsekin köyhä, uhraisi viimeisen penninsä esteiden hävittämiseksi väliltämme."

"Hän näyttää olevan hyvin johdonmukainen luonne. Ja sitten ette kuullut asiasta mitään, ennenkuin sanomalehdestä luitte uutisen kuolemantapauksesta?"

"En."

"Ja hän vaati teitä vannomaan, että te ette kenellekään sanoisi pyytäneenne yhtymystä sir Charlesin kanssa?"

"Niin juuri hän teki. Hän sanoi, että tämä kuolemantapaus oli täydelliseen pimeyteen verhottu, ja että minua varmaan epäiltäisiin, jos tuo asia tulisi tunnetuksi. Hän pelotti minut vaikenemaan."

"Sen kyllä uskon. Mutta teillä oli epäilyksenne?"

Hän epäröi ja katsoi alas.

"Minä tunsin hänet", sanoi hän. "Mutta jos hän olisi ollut minua kohtaan rehellinen, en koskaan olisi rikkonut hänelle antamaani lupausta."

"Minusta te itse asiassa olette päässyt onnellisesti tästä jutusta", sanoi Sherlock Holmes. "Hän on ollut teidän vallassanne, mutta hän on sen tiennyt, ja te olette kumminkin elossa. Te olette muutamia kuukausia kulkenut aivan kuilun partaalla. Ja nyt täytyy meidän jättää hyvästi, rouva Lyons. Luultavasti ei kumminkaan viivy kauan, ennenkuin taas saatte kuulla meistä."

"Tätä tapausta koskevat seikat alkavat keskittyä, ja vaikeudet haihtuvat kuin sumu", sanoi Holmes minulle seisoessamme odottamassa Lontoon pikajunan tuloa. "Piakkoin saatan yhtenäisessä kertomuksessa tehdä selkoa tästä rikoksesta, joka on merkillisimpiä ja kauheimpia, mitä meidän päivinämme on tehty. Rikosasiain aikakirjain tutkijat muistavat samanlaisen tapauksen sattuneen Grodnossa Vähävenäjällä vuonna 1866, ja sitäpaitsi ovat nuo Andersonin murhat Pohjois-Caroliinassa huomattavat, mutta tällä on kumminkin aivan omituiset tuntomerkkinsä. Vielä ei meillä ole mitään varmaa esitettävää tuota kavalaa miestä vastaan, mutta erehtyisin suuresti, ellei meillä olisi sitä ennenkuin menemme levolle tänä iltana."

Lontoon pikajuna syöksähti nyt asemalle, ja pieni, jäntevä mies, jonka ilme hieman muistutti verikoiraa, tuli heti esiin eräästä ensi luokan vaunusta. Puristimme hänen kättänsä, ja minä huomasin selvään Lestraden tavasta katsella ystävääni, että hän nyt oli oppinut tuntemaan hänen arvonsa.

"Onko asia merkillinen?" kysyi hän.

"Merkillisin moneen vuoteen", vastasi Holmes. "Vielä on jäljellä kaksi tuntia ennenkuin meidän tarvitsee tuumia lähtöä. Me voimme kernaasti käyttää niitä hankkiaksemme itsellemme päivällistä, ja sitten, Lestrade, puhdistamme me teidän keuhkonne Lontoon sumusta antamalla teidän hengittää Dartmoorin raitista yöilmaa. Vai niin, ettekö ennen ole ollut täällä? Sitten luulen, että te ette koskaan tule unohtamaan ensimmäistä käyntiänne."

NELJÄSTOISTA LUKU

Baskervillen koira.

Yksi Sherlock Holmesin vikoja – jos sitä saattaa viaksi sanoa – oli hänen suuri haluttomuutensa tehdä muille täydellisesti selkoa aikeistaan ennen niiden toimeenpanon hetkeä. Osaksi oli selitys tähän seikkaan hänen voimansatuntevassa luonteessaan, jota miellytti vallitseminen ja hämmästyttäminen, osaksi myöskin hänen ammattinsa vaatimassa varovaisuudessa, joka esti häntä jättämästä mitään sattuman nojaan. Se oli kumminkin usein hyvin vaikeaa niille, joiden tuli toimia hänen asiamiehinään tai apulaisinaan. Olin usein siitä kärsinyt, mutta en koskaan niin suuressa määrin kuin nyt ajaessamme eteenpäin pimeässä. Meitä odotti suuri tulikoetus, ainakin tuli meidän tehdä lopullinen yritys asian selvittämiseksi, eikä Holmes kumminkaan ollut sanonut mitään, ja minä saatoin vain arvailla, kuinka hän aikoi menetellä. Hermoni vapisivat kaameasta odotuksesta, kun viimeinkin kasvojamme kohtaava kylmä tuuli ja avarat lakeudet tien molemmin puolin ilmoittivat meidän jälleen saapuneen nummelle. Jokainen kavionlyönti, jokainen rattaan pyörähdys vei meitä lähemmäs tuota pelottavaa seikkailua.

Keskusteluamme vaikeutti oudon ajurin läsnäolo, joten meidän täytyi puhella joutavista asioista, vaikka olimme mitä suurimmassa jännityksessä. Tämän luonnottoman pakon jälkeen tuntui minusta suurelta helpotukselta, kun vihdoin ajoimme Franklandin talon ohi ja tiesimme olevamme lähellä Baskerville Hallia sekä tulevan seikkailumme tapahtumispaikkaa. Emme ajaneet portille vaan laskeuduimme rattailta kujan veräjällä. Ajuri sai maksunsa ja määräyksen palata heti takaisin, ja me lähdimme kulkemaan Merripit Houseen päin.

"Onko teillä aseita, Lestrade?"

Salapoliisi hymyili.

"Niin kauan kuin minulla on housut, on minulla myöskin takatasku, ja niin kauan kuin minulla on se, on siinä myöskin jotain."

"Hyvä. Ystäväni ja minä olemme myöskin varustetut kohtaamaan vaikeuksia."

"Te olette kovin vaitelias tällä kertaa, herra Holmes. Mistä nyt lähinnä on kysymys?"

"Odottamisesta."

"Tätä ei juuri saata sanoa erittäin ilahduttavaksi paikaksi", sanoi salapoliisi väristen ja katseli ympärillään olevia synkkiä kallioita ja sumua, joka suurena järvenä peitti Grimpenin suon. "Tuollahan näkyy valo jostakin talosta."

"Siinä on Merripit House, meidän matkamme määrä. Minun täytyy pyytää teitä kulkemaan varpaillanne ja puhumaan kuiskaten."

Kuljimme varovasti polkua edelleen, ikäänkuin olisimme aikoneet rakennuksen luo, mutta Holmes pysäytti meidät noin sadan askeleen päässä siitä.

"Tämä paikka on sopiva", sanoi hän. "Nuo suuret kivet oikealla muodostavat erinomaisen piilopaikan."

"Odotammeko tässä?"

"Kyllä, tässä me väijymme. Ryömikää koloon, Lestrade. Sinähän olet käynyt talossa, Watson? Voitko tehdä selkoa huoneiden asemasta? Mitä ovat nuo tännepäin olevat, ristikolla varustetut ikkunat?"

"Ne lienevät keittiön ikkunoita."

"Entä tuo, vähän etempänä, josta niin kirkas valo tulee?"

"Ruokahuoneen varmaan."

"Uutimet ovat ylhäällä. Sinä tunnet parhaiten nämä paikat. Hiivi tuonne katsomaan, mitä he tekevät – mutta älä Jumalan nimessä anna heidän huomata, että heitä vartioidaan."

Kuljin varpaillani pitkin polkua ja kumarruin hedelmä-puutarhaa ympäröivän matalan aidan taakse. Sen suojassa hiipien saavuin sellaiselle paikalle, josta saatoin nähdä verhottoman ikkunan läpi.

Huoneessa oli vain kaksi miestä, sir Henry ja Stapleton. He istuivat sivuttain minuun eri puolilla pyöreätä pöytää. Kumpikin poltti sikaria ja pöydällä oli kahvia ja viiniä. Stapleton puhui vilkkaasti, mutta sir Henry näytti kalpealta ja hajamieliseltä. Ehkä häntä vaivasivat ajatukset lähestyvästä yksinäisestä vaelluksesta pahamaineisen nummen yli.

Siinä seisoessani heitä katselemassa, nousi Stapleton ylös ja lähti huoneesta. Sir Henry täytti uudelleen lasinsa ja nojautui taaksepäin tuolillaan, puhaltaen suustaan sikarin savua. Kuulin oven narinaa ja reippaita askeleita hiekalla. Sitten näin luonnontutkijan saapuvan erään puutarhan nurkassa olevan ulkohuoneen ovelle. Avainta väännettiin lukossa, ja hänen mennessään sisään kuului sieltä omituinen, levoton ääni. Hän oli siellä vain hetken, ja sitten kuulin taaskin avainta väännettävän; Stapleton meni minun ohitseni ja katosi sisään. Kun hän oli palannut vieraansa luo, hiivin minä takaisin seuralaisteni tykö kertomaan, mitä olin nähnyt.

"Sanoitko, että rouva ei ollut heidän seurassaan, Watson?" kysyi Holmes kuultuaan kertomukseni.

"Ei ollut."

"Missä hän sitten mahtaa olla, koska valoa ei näy muualta kuin keittiöstä?"

"En saata käsittää, missä hän olisi."

Olen jo sanonut, että Grimpenin suo oli paksun, valkoisen sumun peitossa. Tämä sumu siirtyi vähitellen meihin päin ja oli jo matalana, paksuna ja tarkkarajaisena muurina ehtinyt vähän matkan päähän meistä. Kuu valaisi sitä, ja se näytti suurelta, kimaltelevalta jäämereltä, ja etäisyydessä olevat kalliot näyttivät jäävuorilta. Holmes oli kääntänyt kasvonsa sinne päin ja virkahti kärsimättömästi jotain itsekseen huomatessaan sen hitaasti lähenevän.

"Se tulee tähän suuntaan, Watson", sanoi hän.

"Onko se vaarallista?"

"Erittäin vaarallista – ainoa maailmassa, joka voisi turmella minun suunnitelmani. Kunpa hän vaan ei enää viipyisi kauan tuolla sisällä. Kello on jo kymmenen. Menestyksemme, niin, hänen elämänsä voi riippua siitä, tuleeko hän ennenkuin sumu on peittänyt polun."

Ilta oli muuten kirkas, tähdet välkkyilivät ja kiilsivät taivaalla, ja kuu valoi lempeää, häilyvää valoansa seudulle. Edessämme oli pimeä rakennus sahareunaisine kattoineen ja terävine savupiippuineen, jotka jäykästi kuvastuivat kirjavaa taivasta vasten. Keltanen valo virtasi alemmista ikkunoista laveana vyönä puutarhan läpitse nummelle. Äkkiä pimeni yksi ikkuna. Palvelija oli lähtenyt keittiöstä. Nyt ei ollut jäljellä muuta tulta kuin lamppu ruokahuoneessa, jossa nuo molemmat miehet – verenhimoinen isäntä ja hänen onneton vieraansa – vielä istuivat jutellen ja tupakoiden.

Joka minuutti toi tuota pumpulin kaltaista sumua, joka jo peitti puolen nummea, lähemmäs taloa. Sen ensimmäiset kevyet hattarat näkyivät valaistun ikkunan yläpuolella. Puutarhan ulkoaita oli jo näkymättömiin peittynyt, ja puita ympäröi valkoinen höyry. Seisoessamme kivien välissä vyöryivät sumupilvet hiljalleen rakennuksen nurkkien ympäri ja tihenivät paksuksi kerrokseksi, jolla yläosa ja katto – kelluivat ikäänkuin joku kummallinen laiva himmeävetisellä järvellä. Holmes löi kättään edessämme olevaan kiveen ja polki jalkaa kärsimättömyydestä.

"Ellei hän neljännestunnin kuluttua ole tullut ulos, niin peittää sumu polun. Puolen tunnin päästä emme voi nähdä omaa kättämme."

"Vetäydymmekö takasin päästäksemme ylävämmälle maalle?"

"Se lienee parasta."

Sen mukaan kuin sumu vyöryi eteenpäin peräydyimme me, kunnes olimme joutuneet puolen englannin penikulman päähän rakennuksesta, ja yhä siirtyili tuo tiheä, valkoinen, kuun valaisema meri hitaasti ja vääjäämättömästi lähemmäs.

"Me emme saa mennä liian etäälle", sanoi Holmes, "sillä siinä tapauksessa voi hän tulla yllätetyksi ennenkuin on ehtinyt meidän luoksemme. Parasta on että jäämme tähän." Hän laskeutui polvilleen ja painoi korvansa maahan. "Jumalan kiitos, nyt hän varmaan tulee."

Nopeita askeleita kuului hiljaisuudessa. Kivien väliin painautuneina tarkastimme hopeareunaista sumumuuria edessämme. Askeleet kuuluivat selvemmin, ja odottamamme mies tuli esiin sumusta ikäänkuin pilvestä. Hän katseli hämmästyneenä ympärilleen päästyään kirkkaaseen, tähtien valaisemaan ilmaan. Sitten kulki hän reippaasti polkua, meni aivan läheltä meidän ohitsemme ja sitten edelleen pitkää ylännettä ylöspäin.

"St!" sanoi Holmes, ja minä kuulin hänen virittävän revolverinsa. "Ole valmis! Nyt se tulee!"

Paksusta, liikkuvasta sumusta kuului sipsuttava ääni. Me olimme noin viidenkymmenen kyynärän päässä Valkosesta pilviseinästä ja tuijotimme siihen kaikki kolme tietämättä, mikä hirvittävä olento siitä tulisi esiin. Minä olin aivan Holmesin vieressä ja silmäsin hänen kasvojaan. Ne olivat kalpeat, mutta voitokkaat, ja silmät loistivat kirkkaasti kuutamossa. Äkkiä saivat ne kumminkin toisen ilmeen, ja hänen huulensa avautuivat hämmästyksestä. Samassa silmänräpäyksessä päästi Lestrade kauhun ulvonnan ja viskautui silmilleen maahan. Minä syöksyin ylös ja sain revolverin käteeni, mutta seisoin kuin lamautuneena nähdessäni sen hirmuisen eläimen, joka oli tullut esiin sumusta. Koira se oli, äärettömän suuri, pikimusta koira, mutta ei mikään sellainen koira, jonka ihmissilmä on nähnyt. Tulta suitsusi sen kidasta, silmät hehkuivat kuin tuliset hiilet, kuonon, korvien ja leukojen ympärillä oli liehuvia liekkejä. Sairaat aivot eivät ole koskaan hurjimmassakaan kuumehoureessa voineet synnyttää mitään kauheampaa, helvetillisempää ja kammottavampaa kuvaa, kuin se eläin, joka juoksi esiin muurinkaltaisesta sumusta.

Pitkään loikaten syöksyi tuo suuri, musta eläin eteenpäin ystävämme jälkeen. Me olimme niin jähmettyneet tämän kauhistavan ilmiön näkemisestä, että koira oli jo ehtinyt ohitsemme, kun jälleen pääsimme hermojemme herroiksi. Holmes ja minä laukaisimme samalla kertaa revolverimme, ja se hirvittävä kiljunta, joka seurasi, osoitti ainakin toisen laukauksen osuneen. Eläin ei kumminkaan pysähtynyt, vaan syöksyi yhä eteenpäin. Kaukana polulla näimme sir Henryn kääntyvän ympäri kalpeana kuin kuolema, kädet kauhusta kohotettuina ja silmät avuttomasti tuijottaen siihen kauhistavaan eläimeen, joka ajoi häntä takaa.

Mutta koiran tuskanulvonta oli hävittänyt kaikki meidän epäilyksemme. Jos sitä kerran saattoi haavoittaa, niin oli se myöskin kuolevainen, ja me voisimme tappaa sen. En ole koskaan nähnyt kenenkään ihmisen juoksevan niin kuin Holmes nyt juoksi. Minua pidetään nopeana, mutta hän oli yhtä paljon edellä minusta kuin minä pikkuisesta ammattisalapoliisista. Edestämme kuulimme mäen toiselta puolen sir Henryn ehtimiseen huutavan ja koiran kumeasti karjuvan. Ehdin juuri oikeaan aikaan näkemään hirviön syöksyvän uhrinsa päälle, heittävän hänet maahan ja vievän kitansa lähelle hänen kaulaansa. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli Holmes tyhjentänyt viisi revolverin piippua ja laskenut luodit eläimen kylkeen. Viimeisen kerran tuskasta ulvahtaen ja vihaisesti haukahdellen kieri se selälleen, potki hurjasti käpälillään ja jäi sitten kuolleena kyljelleen makaamaan. Minä seisoin siinä läähättäen ja painoin revolverin suuta sen hirveätä, hehkuvaa päätä vasten, mutta ei maksanut vaivaa ampua enää. Jättiläiseläin oli jo kuollut.

Sir Henry makasi tajuttomana maassa. Me revimme auki hänen kauluksensa, ja Holmes kohotti kiitollisen huokauksen Jumalalle, kun huomasimme, ettei hän ollut haavoittunut ja että olimme ehtineet ajoissa. Ystävämme silmäluomet alkoivat jo vavista, ja hän koetti heikosti liikkua. Lestrade painoi konjakkipullonsa hänen hampaittensa väliin, ja pian katsoi hän meihin pelästynein silmin.