Kitabı oku: «Alfred Kihlman I (of 2)», sayfa 11

* * * * *

Niiden kysymysten joukossa, joita Kihlman Tranåsin hiljaisina päivinä mietiskeli, oli "M[almbergi]n katastroofi" muita raskaampi. Mietiskelynsä tulokset hän julkilausuu kirjeessä Essenille ja Ingmanille (15/10). Hän selittää tapahtumissa ilmaantuvan saatanan kavalan suunnitelman vahingoittaa kristinuskoa. Jotta ei tämä joutuisi pilkanalaiseksi, oli ankara vaitiolo tarpeen, ja samalla oli vitkastelematta ryhdyttävä tarmokkaisiin toimiin M[almbergi]n pelastamiseksi. "Niin kauan kuin meillä on aikaa, tulee meidän – mitä? 1: ksi yksityisesti ja yhteisesti rukoilla Jumalaa hänen edestään. Paitsi niitä suuria lupauksia, jotka esirukouksella on Jumalan sanassa, on siitä myöskin se hyöty, että se poistaa lihallisen innon sydämestämme, että se antaa meille voimaa kärsiä mitä väärimpiä syytöksiä, sekä tekee meidät samalla kykeneviksi: 2: ksi vakavuudella ja totuudella, mutta samalla kertaa rakkaudella, nöyryydellä ja toivolla ojentamaan luopunutta. Järkkymättömänä päämääränä on oleva M[almbergi]n pelastus. Emme saa myöntää valtaa ajatukselle, että se olisi liian myöhäistä taikka mahdotonta. Ei saa syntyä eroa taikka puoluetta. Taistelu voi tosin tulla kuumaksi. Ehkä ei onnistuta ensi kerralla, mutta me tulemme voittamaan, meidän täytyy voittaa. Hän ei voi vastustaa totuuden, rakkauden ja väsymättömyyden yhdistettyä voimaa. Hän on käsittävä lankeemuksensa, osoittava parannuksensa, ja silloin olemme pelastaneet ei yhden, vaan monta sielua kuolemasta. Matkustakaa sinne Te kaikki, jotka olette samaa mieltä, ja taistelkaa hyvä taistelu. Jos olette sen tehneet, mutta ilman menestystä, niin uudistakaa matka. Minä olen kirjoittanut M[almbergi]lle; lähetän Teille jäljennöksen. Jollei joitakin erikoisia seikkoja tapahdu, joita en täällä voi aavistaa, niin viekää perille myötäseuraava kirje." [Vrt. M. Rosendal m.p. III s. 404, jossa tekijä ei ota uskoakseen Essenin eräässä kirjeessä antamaa tietoa, että Malmbergiä monesti koetettiin "veljellisesti varoittaa."] – Jälkikirjoituksessa Kihlman lausuu: "Toivoakseni ette ihmettele, että minä hädässäni tälle luotettavalle miehelle (Ternströmille) olen ilmaissut huoleni. Hän on hyväksynyt toimenpiteeni M[almbergi]n suhteen."

* * * * *

Toinen asia, jota Kihlman yhä mietiskeli, oli tietysti hänen matkansa. Viimemainitusta kirjeestä näkyy, että kaikki hänen ystävänsä kotimaassa kehottivat häntä olemaan matkustamatta Amerikaan taikka Madeiraan. Kummassakin paikassa hän muka nääntyisi ikävään. Tätä syytä. Kihlman ei kuitenkaan pitänyt pätevänä. Vaikka yksinäisyys painoikin hänen mieltään, ei hän kuitenkaan epäillyt kestävänsä yhtä vuotta ulkomailla eikä hän ajatellutkaan palata niin kauan kuin oli virkavapaa. Kumminkin hän oli kahden tai useamman vaiheilla, mihin mennä. Tranåsissa hän alkoi tuumia, eikö olisi parasta asettua talveksi – Tukholmaan. Siellä hänellä olisi lääkäri ja lääkkeitä, tilaisuus lukea ja arkistoissa harjoittaa tutkimuksia Suomen kirkkohistoriassa, jopa oli hänellä siellä hyviä tuttujakin. Mutta – ilmanala, eihän se ollut parempi kuin Suomessakaan! – Vastaanotettuaan lokakuun 14 p: nä kamreeri Vegeliukselta kirjeen, joka kyllä ei vielä sisältänyt passia, mutta kuitenkin ministerivaltiosihteerin antaman luvan, että hän ilman sitäkin saisi matkustaa, lähti Kihlman 18 p: nä Tranåsista Ystadiin tarkotuksella mennä sieltä Lyybekin kautta Hampuriin josta arveli tapaavansa Amerikaan lähtevän laivan. Ystadissa kohtasi matkustajaamme tieto, että laiva jolla hänen oli päästävä Lyybekkiin, oli Tukholmaan mennessä joutunut epäkuntoon eikä tulisi sieltä ennenkuin 20 tai 21 p: nä. Hän päätti siis odottaa ja jäikin Ystadiin kolmeksi päiväksi. "Mutta nämä kolme päivää", hän kertoi Favorinille, Essenille ja Ingmanille osottamassaan kirjeessä (Malmö 28/10), "olivat kauheita. Asuin kurjassa ravintolassa, kylmässä, kolkossa kamarissa, myrsky ulvoi akkunoilla ja ovella, sade esti ulkona kävelemästä, eikä kristittyä ihmistä kaupungissa jonka luona olisi voinut käydä. Ajatus lähteä merelle tähän aikaan ei lieventänyt oloni hankaluutta. Muistelin Hannaani entistä elämääni hyvinvointini aikana. Muistelin kuulijoitani. Oi, kuinka katkeralta, kuinka sanomattoman tuskalliselta tuntuikaan minusta tämä nykyisyys, tämä todellisuus verrattuna entisyyteen ja mahdollisuuteen. Minun tuli ikävä. Tämä sana merkitsee paljon enemmän kuin sillä tavallisesti tarkoitetaan ja juuri tässä syvemmässä merkityksessä minun oli ikävä. Koti-ikävä on jotakin taudintapaista: ei hallitse itseään eikä ajatuksiaan. Ne menevät vastustamattomasti ja taukoamatta kotiin, yhdentekevää syökö vai juoko, nukkuuko vai valvooko, tekeekö työtä vai onko joutilas. Se enenee, kunnes on saavuttanut huippukohtansa s.o. kunnes sortuu, menehtyy eikä enää voi sitä vastustaa. Minun täytyi etsiä apua Vapahtajalta, minä tunnustin hänelle kurjuuteni ja että olin hukkumaisillani, jollei hän auttaisi, ja katso: täten minä virkistyin ja vahvistuin." – Tämä kokemus, ettei hän ollutkaan niin voimakas kuin luullut oli, laivan viipyminen, tilaamiensa vekselien viipyminen ja myöhäinen vuodenaika saivat nyt Kihlmanin luopumaan Amerikanmatkasta. Mutta mihin oli hänen käännyttävä? Lähinnä hän ajatteli Tukholmaa, ja hän päättikin matkustaa sinne Göteborgin kautta (johon hän oli tilannut vekselinsä). Lokakuun 21 p: nä hän siis matkusti Malmöhön. Tie oli kauhean huono – "minä luulin, että sydän tärisisi ulos ruumiistani." Seuraavana päivänä hän jatkoi dilisanssilla Lundiin, missä viipyi 28 p:ään ja missä matkasuunnitelma vihdoin sai lopullisen muotonsa.

* * * * *

Kihlmanin ensimäinen käynti tässä Ruotsin toisessa yliopistokaupungissa tarkotti kuuluisaa lähetyssaarnaajaa Pietari Fjellstedtiä, "Pohjolan Mezzofantia", joka erittäin ystävällisesti vastaanotti hänet ja kutsui hänet pöytävieraakseen siksi ajaksi kun hän viipyisi Lundissa; tuleva lähetyssaarnaaja, ylioppilas Gust. Eman. Lundgren puolestaan tarjosi hänelle huoneensa asuttavaksi samana aikana. "Niin olin aavikolta joutunut pieneen kosteikkoon. Fjellstedt ei ollutkaan, niinkuin olin luullut, mikään 'Kristuksen kavaljeeri', maailman maun mukainen profeetta, suolaton suola, mies kykenemätön tutkimaan henkiä, kimaltelevan hengellisyyden hyväksyjä. Hän on päinvastoin hyvin vakava, tarmokas työntekijä, hän huokaa usein, on nuhteeton elämässään, ahkera rukoilija, sydämellinen ja tunteellinen ja elää erillään maailmasta. Hänellä on varsin rakastettava vaimo ja hyviä, hurskaita lapsia; perhe-elämä on kotihartauden pyhittämä. Joka päivä luettiin yhdessä Jumalan sanaa, jonka jälkeen Fjellstedt rukoili omin sanoin, usein lämpimästi ja sydämellisesti. Kerrankin kun oli yhden lapsen syntymäpäivä, me rukoilimme nuoren ystävän edestä hänen läsnäollessaan. – Enhän voi mennä takaukseen hänen kristinuskonsa totuudesta. En kysynyt 'passia' – Ruotsissa ei ole tapana siten ahdistaa toisiansa. Mutta yleensä ei ole lainkaan helppoa taata toisen tai toisen kristinuskoa. Eikä se liene tarpeenkaan. Varmuus on siinä kohden ehkä vaarallinenkin. Kuitenkin, kun ihminen, joka tahtoo tunnustaa puhdasta oppia, ilmaisee kristinuskonsa nöyryydessä, itsensäkieltämyksessä, maailmankieltämyksessä, kärsimyksessä y.m. kristillisissä hyveissä, niin on se minusta ainakin yhtä luotettava todistus kuin helposti opittu vastaus: 'että menee helvettiin'. Minulla ei ole yhtään syytä uskoa pahaa Fjellstedtistä, vaan päinvastoin monta aihetta uskoa hyvää. Senvuoksi uskon jälkimäistä."

Edelleen Kihlman tällä Schartaun entisellä toimintapaikalla oppi tuntemaan rovasti Cedergrenin, jota göteborgilaisen papin, toht. Joh. Henr. Holmqvistin ja Uddevallan rovastin (sittemmin piispan) Gust. Dan. Björckin ohella pidettiin schartaulaisten pylväänä. "Kävin kaksi kertaa hänen luonaan. Harmaahapsi vanhus on todellinen Schartaun oppilas, hänen omia hengellisiä lapsiaan, mutta iloinen ja hupaisa niin kauan kun on loukkaamatta hänen mielipiteitään. Kuulin hänen pitävän hyvän saarnan, jossa oli lakia ja evankeliumia, rangaistusta ja lohdutusta. Esitys oli kuivahkoa, tyyli, joskin huomattavasti schartaulainen, kylläkin elävä käänteiden ja vastakohtien kautta. Cedergren on sitä mieltä, että hän täyttää kutsumuksensa väsymättömästi julistamalla sanaa kirkossa. Jumala huolehtikoon hedelmistä. Saarnattuansa Cedergren on iloinen ja tyytyväinen, vaikka ei mitään hedelmää näy eikä kuulu. Mitä suurimman painon hän panee rippikouluun, joka kestää kauan. Oppilaat käyttävät varsinkin erästä Schartaun kirjoittamaa kristinuskon oppikirjaa, jota on ilmestynyt 13 painosta. Heränneet sielut käyvät ahkerasti Cedergrenin luona puhumassa sielunasioistaan. Mitä sielunhoitoon tulee, on merkittävää, että Cedergrenistä ei ole erittäin tärkeää ihmisen autuuteen nähden ajassa ja iankaikkisuudessa, että hän on vakuutettu uskostaan. Suoranainen usko on hänessä tärkeämpi kuin tietoisuudessa heijastava. Sen vuoksi hän onkin 'ylen varovainen ja säästäväinen todistusten antamisessa'. Hän ei ole liittynyt mihinkään raittiusyhdistykseen eikä myöskään harrasta lähetysasiaa; hän ei edes seurustele Fjellstedtin kanssa. – Yleensä en voinut olla pitämättä Cedergrenistä ja hänen ystävistään. He ovat vakavia ja tarkkoja sekä opissa että elämässä. Saattaisi tosin muistuttaa, että kaikki menee niin käskyn mukaan, että järjestelmällisyys aikaa voittaen voinee käydä kuolettavaksi ja että eri luonteenlaadut eivät pääse vapaasti kehittymään; mutta mitä vastaan ei voi tehdä muistutuksia, jos tahtoo?"

Ainoastaan kadulla Kihlman tapasi dosentti Carl Wihl. Skarstedtin. Apulaispappina maalla oli tämä jatkanut opintojaan ja sitten palannut yliopistoon. "Hän väitteli sangen menestyksellisesti dogmatiikan professorinvirkaa varten, mutta ei saa virkaa [hän tuli vasta 14 vuotta myöhemmin käytännöllisen teologian ja sitten eksegetiikan professoriksi]. Hän on nerokas, kiltti mies, suora kristitty, kasvatukseltaan schartaulainen ja ankara raittiudenharrastaja. Skarstedt on L. Stenbäckin ja myöskin Roseniuksen vanha ystävä, ja hän se oli, joka toimitti Roseniuksen Suomeen. Roseniuksen palattua sai Skarstedt häneltä laajan kirjeen, missä Rosenius humoristisesti (!) kuvaa Espoon häät (ks. ylemp.): Malmberg lasi kädessä; Paavo ukko oraakkelinamme; Lauri Stenbäck, joka paljon menettää kun häneen tutustuu; H – t [?], ei mikään uskonsankari, vaan nurkassa-istuja, joka huudahtaa: 'Se, joka menee raittiusyhdistykseen, on pirun oma'; koko joukkue itsevanhurskauden ja tekoihin perustuvan pyhyyden vallassa." Näin Kihlman kertoo Skarstedtin mukaan; nykyään tiedetään, että Roseniuksen kirje oli kaikkea muuta kuin humoristinen. Osaksi väärinkäsityksestä osaksi kai loukkaavan kohtelun aiheuttamasta vastenmielisyydestä oli hän siinä kuvannut Suomen herännäisyyden edustajineen kerrassaan kelvottomaksi, hyljättäväksi. [Vrt. Eliel Aspelin, Lauri Stenbäck, siv. 378 ss. ja Rosendal, m.p. II, siv. 409 ss.]

Vielä Kihlman mainitsee tutustuneensa pastoraaliteologian prof. (sittemmin piispa) Ebbe Gust. Bringiin, joka oli hyvin rakastettava mies luonnollisessa suhteessa (ja joskus kristillisessäkin), apulaiseen, rovasti (sittemmin piispa) Wilh. Flensburgiin, mestarillinen luennoitsija, dosentti And. Blomstrandiin (Kurtzin kirkkohistorian ruotsintaja), tuomiorovasti (sittemmin arkkipiispa) Henr. Reuterdahliin, jonka humaniteetti on ihmeteltävä ja joka ihmisenä on todistus siitä kuinka kauas voi päästä itsensähillitsemisessä pelkkien luonnollisten voimien avulla, sekä vihdoin useampiin nuorempiin yliopistolaisiin, jotka silloin tällöin viikon kuluessa kokoontuivat lauluharjoituksia varten ja sunnuntaisin yhdessä lukeakseen Jumalan sanaa ("luullakseni on heidän puuhansa sentään enemmän teologista kuin kristillistä.")

Eräässä myöhemmässä kirjeessä (13/11) Kihlman Lundissa-olostaan yleisesti lausuu: "Lundissa viihdyin sangen hyvin. Tässä kristinuskon perinpohjin hapattamassa kaupungissa unohdin entiset suruni. Olihan täällä eri kristillisiä suuntia; mutta vaikkeivät ole keskenään veljellisessä kosketuksessa, eivät ne myöskään seiso vihollisina toisiansa vastassa. Minä asuin Fjellstedtin luona ja kävin useita kertoja Cedergrenillä, ilman että kumpikaan minua moitti. Antinomistinen rikkaruoho suurine rauhansilmikkoineen ja loistavine ilokukkineen ei ole voinut menestyä schartaulaisessa maaperässä. Ja niin ollen saattaa käsittää, miten Lund kristillisessä suhteessa saattaa olla jaettu olematta hajotettu. Ajattelen näet, että itserakas, suvaitsematon antinomia on hajaannuksen synnyttäjä. Cedergren ei tuntenut Hedbergiä niineltäkään. Ymmärrätte siis, miksi viihdyin hyvin Lundissa. Olikin oikein mieltäkiinnittävää oppia tuntemaan schartaulaisia kristityltä, joissa tosin on jotain omituista (jopa he puvussaankin eroavat muista: naisilla – huomaa! alemman luokan – on punaruutuinen kaulahuivi erityisellä tavalla kiinnitetty päähän), mutta samalla myöskin jotain vakavaa, kunnioitettavaa ja rakastettavaa. On kumminkin varottava, ettei loukkaa mitään heidän mielipidettään, sillä silloin on ystävyys helposti mennyt. He tulevat synkiksi, sulkeutuneiksi, vaiteliaiksi ja puhuvat vain maallisista asioista."

Niinkuin ennen on sanottu, teki Kihlman Lundissa vihdoin lopullisen matkasuunnitelman: hän päätti näet talveksi asettua Etelä-Saksaan, Württembergiin. Sitä hän oli jo ennenkin ajatellut, mutta vasta kun Fjellstedt ehdottomasti puolsi tätä tuumaa, hän ratkaisi asian. "Jollen olisi tullut tänne (Lundiin), en varmaankaan olisi matkustanut Saksaan, sillä minä olin niin väsynyt matkustamiseen ja vieraana olemiseen, että olisin todella kiirehtinyt Tukholmaan." Württembergissä hän olisi lauhkeammassa ilmanalassa, siellä hän myöskin saisi tehdä mielensä mukaisia tuttavuuksia. "Minä ikävöin niin sydämellisesti lämpimämpää ilmaa ja hiljaisuutta. Miten käyneekään, ainakin siellä on oleva parempi olla kuin Lestijärvellä!"

"Sitten kun Fjellstedt oli rukoillut minun kanssani ja edestäni, lähdin monen onnentoivomuksen seuraamana ja suosituskirjeillä varustettuna Malmöhön. Täällä etsin erään herrnhutilaisen, kauppias Eman. Bagerin, joka vanha mies mitä sydämellisimmällä hyväntahtoisuudella avusti minua kaikessa. Hän ja hänen herttainen poikansa (pappi) elävät minulla hyvässä muistissa."

VI
ULKOMAANMATKA 1851-52 (jatko)

Matka Stuttgartiin ja olo siellä.

Lokakuun 29 p: nä Kihlman lähti Malmöstä Kööpenhaminaan ja sieltä viipymättä Lyypekkiin. Tuuli oli tuima, ja matkustajamme oli, tavallisuuden mukaan, merikipeä, mutta onnellisesti tultiin perille seuraavana päivänä k: lo 11. Kolmen tunnin perästä hän jatkoi matkaa rautateitse Hampuriin. Se oli Kihlmanin ensimäinen rautatiematka; Pohjoismaissa ei silloin vielä ollut rautateitä ollenkaan, ja täälläkin ne olivat aivan viimeisten vuosien ilmiöitä. Sentähden hän ensi kirjeessään Saksasta vanhemmilleen seikkaperäisesti kuvasikin, millainen itse rautatie oli, millaiset eri luokkien vaunut, miten lippu ostettiin, miten pakaasi uskottiin viranomaisten haltuun, miten oli hyvissä ajoin astuttava junaan, jos halusi seurata mukana, miten kulku oli nopea, eikä ollenkaan peljätty, y.m. semmoista, mikä nykyajan ihmisille on jokapäiväistä, mutta silloisille uutta ja ihmeteltävää. Oman tunnelmansa Kihlman on ilmaissut päiväkirjansa sanoissa: "Rautatie saarnaa minulle parannusta ja ennustaa, että loppu lähenee. Se huutaa äänekkäästi: säästä aikaasi!"

Hampurissa-oloa kesti puolitoista päivää. Siitä Kihlman kirjoittaa ystävilleen (13/11): "Hampuri on liikkeen ja huvituksen kaupunki. Kauppatoimet ulottuvat ympäri maapallon, eikä huvittelulla ole rajoja. Kaupunki on 1842 v: n palon jälkeen rakennettu uudestaan, entistä ehommaksi. Rikkaus ja ylellisyys ovat paljon, paljon suuremmat kuin Tukholmassa tai Kööpenhaminassa. Kaikki mitä ihminen turhamielisyydessään voi toivoa on täällä myymälöissä aistikkaasti näytteille pantuna. Kuka vastustaa tätä mahtavaa virtaa? Luullakseni ei kukaan. Ja kristittyjenkin täytyy, joskin tarpeellisen välimatkan päässä, seurata jäljissä, jos tahtovat jotain vaikuttaa turhamielisiin. – Illalla oli hengellinen konsertti P. Jaakopin kirkossa – siis minullekin huvitusta tarjona. Kuulin Seb. Bachin preludin ja fugan, Mendelssohn-Bartholdyn, Stradellan y.m. sävellyksiä, mutta ei mikään vaikuttanut minuun niin syvästi kuin esisoitto tunnettuun, ihanaan jouluvirteen: 'Enkeli taivaan lausui näin'. Se oli taivaallista, ihastuttavaa. Oli kuin taivas olisi auennut, ja enkelilauma harppuineen julistanut suloisen sanoman Vapahtajan tulosta. – Seuraavana aamupäivänä matkustin 'das Rauhe Haus'-laitokselle – sisälähetyksen kehto, missä toht. [J. H.] Wichern ensin alotti toteuttaa elämänaatettaan. Täällä hoidetaan ja kasvatetaan nyt 100 lasta n.s. veljien (ei herrnhutilaisten) valvonnan alla, toisin sanoen käsityöläiskisällejä, jotka valmistetaan sisälähetyksen palvelukseen. Näiden veljien päätehtävänä ei ole oleva opettaminen, vaan tulee heidän enemmän vaikuttaa ympäristöönsä hyvällä esimerkillään sekä aikanaan lausumallaan sanalla. Heidän lienee kuitenkin vaikea pysyttäytyä näiden rajojen sisällä. Ensi hetkellä huomaa, että laitos on syntynyt epäilyksestä, pystyykö Jumalan säätämä pappisvirka saavuttamaan tarkoitusperäänsä. Siitä syystä turvaudutaan maallikkoihin, joiden tulee lähetyssaarnaajina luoda kristillistä elämää. Minä tunnen tahtomattani vastenmielisyyttä sisälähetystä kohtaan. En tiedä tuleeko se siitä, että itse olen pappi. Vaikka pidänkin arvossa sitä, että maallikot keskenään rakentavat toisiaan, on kuitenkin mieltäni vastaan, että maallikot ottavat sen virakseen. Edellisessä tapauksessa hän on papin oikea käsi, toisessa hänestä tulee papin pahin vihollinen Kumminkin ovat nämä sisälähetyksen palvelijat hyviä pappien vahteja, sillä siten papit pakotetaan tekemään velvollisuutensa. Valvokaamme itseämme ja laumaamme, niin ei tarvita lähetyssaarnaajia!" —

Hampurissa Kihlman teetti itsestään sen daguerrotypiakuvan, joka nähdään tässä jäljennettynä. Hän lähetti sen pikku Hannalleen, jotta tämä ei kokonaan unohtaisi isäänsä. Itseänsä ivaten Kihlman määrittelee ulkonäkönsä seuraavin sanoin: "Muotokuva esittää lempeää, vähän surumielistä, voimatonta ja miehuutonta miestä." Kuva on varhaisin, joka on hänestä säilynyt; hän oli silloin 26 ja puoli vuotta vanha.

Marraskuun 1 p: nä aamulla Kihlman höyrylaivalla matkusti Elbe virran poikki Harburgiin ja sieltä rautateitse Kölniin, johon saapui k: lo 10 illalla, 14 tunnin päästä. "Kuu paistoi ja levitti ihanan hohteen leveän, kirkkaan Rhein virran yli."

Seuraava päivä oli sunnuntai, ja silloin Kihlman m.m. katseli muutamia Kölnin kirkkoja. Ensin hän kävi mainiossa tuomiokirkossa ja kuunteli n.s. "soitannollista messua", joka hänestä oli erinomaisen kaunista konserttimusiikkia, mutta ei omansa herättämään hartautta. Eikä hän tiennyt mitä hyötyä siitä mahtoi olla uskovaisille katolilaisillekaan, kun ei ollenkaan saarnattu. Kumminkin näytti osa yleisöä hyvin hartaalta, ja hän tekee sen havainnon, että katolilaisten jumalanpalveluksessa on enemmän itsetoimintaa kuin luterilaisten. Jos edellinen tahtoo mielenylennystä on hänen rukoiltava; jälkimäinen sitävastoin tulee huoletonna kirkkoon, istuu siellä ajatukset hajalla ja poistuu tuntematta mitään jumalallista vaikutusta, syystä että useimmiten on kokonaan passiivinen. Papin tulee tehdä kaikki: herättää, taivuttaa, lohduttaa. Kuulija antaa vain kiltisti käsitellä itseään – jollei hän istu ja arvostele pappia. – Sitte hän kävi jesuiittakirkossa, jossa alttaritaulu esittää, ei mitään kohtausta Kristuksen elämästä, vaan Loyolaa, Xavieria y.m. jesuiitta-isiä, "jollen väärin muista, pyh. neitsyeen siunaamina. Minua värisytti kun astuin tähän temppeliin. Jesuiitat, ovathan ne protestanttein verivihollisia. On sentään ihmeellistä: Loyola, josta tähän saakka en ole kuullut muuta kuin pahaa, niinkuin mistäkin kirotusta pahuuden edustajasta, hän esiintyy täällä pyhimyksenä, jota Kristus pitää erityisessä arvossa. Oi, miten ovatkaan ihmiset hajaantuneet! Mikä on totuus? Eihän Loyola sentään samalla kertaa ollut paholainen ja enkeli." – Kolmanneksi kävi Kihlman eräässä evankelisessa kirkossa. Siellä pidettiin jonkunlainen lähetyssaarna, missä pappi muutamalla sanalla mainitsi Lapinmaatakin ja kiihkeästi väitteli katolisuutta vastaan, joka Kölnissä on voitolla. – Vielä näki Kihlman täällä "dioraman", missä näytettiin vaihtelevia kuvia Venetsian Markuskirkosta ja Vierwaldstätterjärveltä. Nämät "elävät kuvat" miellyttivät häntä suuresti, jota vastoin hän pahoitteli sitä, että erään taidekokoelman maalaukset eivät hänen mielestään olleet merkillisiä, vaikka niiden tekijät, Rubens, van Dyck, Kranach y.m. historian mukaan ovat erinomaisia. Kihlmanista oli tämä hänelle nöyryyttävää, mutta todellisuudessa asia ei ollut niinkään ihmeteltävä. Puhumatta siitä, ettei Kölnissä ole mainittujen mestarien etevimpiä teoksia, edellyttää taiteen ymmärtäminen jonkun määrän tottumusta katsella ja nauttia siitä, ja sitä hänellä luonnollisesti ei ollut eikä voinutkaan olla. Ainoastaan soitantoa Suomessa silloin viljeltiin, ja laulua ja soittoa Kihlmankin rakasti, mutta kuvaamataiteet jäivät hänelle vieraiksi, sillä ulkomailla, missä hän olisi voinut niihin perehtyä, hänellä oli muuta tehtävää.

Sunnuntai-iltana Kihlman rautateitse matkusti Bonniin, missä otti asunnon Bellevue-hotellissa. Maanantaina (3 p: nä marrask.) hän kuunteli teologisia luentoja yliopistossa: oppinutta filologia toht. Friedr. Bleekiä (isagogiikkaa, kuivasti), syvämietteistä prof. Rich. Rothea (dogmatiikkaa), nuorta prof. Is. Aug. Dorneria (teol. encyclopediaa, tyyneesti, mielenkiintoisesti). I.p: llä hän käveli Kreuzbergin pyhiinvaelluspaikalle kaupungin ulkopuolella, jossa on kirkko ja josta on ihana näköala. Kirkon vieressä on pyhät portaat (joka portaaseen on kätketty pyhäinjäännös) ja niitä noustaan ylös polvillaan rukoillen. Eräs jumalaton, joka oli juljennut astua niille jaloin, oli, niin jutellaan, saanut kauhean lopun. – "Illalla menin suureen, kauniiseen Mynsterkirkkoon, jossa pidettiin messu vainajien sielujen pelastumiseksi kiirastulesta (huomaa: oli pyhäin miesten päivän jälkeinen päivä). Saadakseni käsitystä siitä, mitä näin ja kuulin, kumarruin minäkin yhteen penkkiin kansan täyttämässä kirkossa. Sain siten käyttää virsikirjaa yhdessä erään katolilaisen kanssa. Ja toden totta rukoiltiin sielujen edestä kiirastulessa! Urkujen säestäessä laulettiin sama stroofi useita kertoja, ainoastaan sillä erotuksella, että ensi kerralla rukoiltiin Kristuksen oikean käden haavan kautta, toisella kerralla vasemman käden haavan kautta j.n.e. Niin pian kuin stroofi siten oli laulettu, pappi alotti Isä meidän, ja kun hän oli ennättänyt neljänteen rukoukseen, alkoi jokainen rukoilla ääneen ja hirveällä vauhdilla. Kirkossa syntyi tietysti suuri hälinä, mutta se lienee tahallista ja tarpeellista; sillä katolisuuden Jumala on jotenkin kuuro. Tämä melu uudistui useat kerrat. Ei ole kumma, että Luther niin kiivaili heidän papattamistaan (plaudern und plappeln) vastaan. Mitään harrasta rukoilemista se ei ollut, vaan näytti pääasiana olevan niin pian kuin mahdollista päästä ameneen."

Marraskuun 4 p: nä Kihlman astui laivaan, joka kulki Rhein virtaa ylöspäin. Päiväkirjaansa hän merkitsee tämän maailmankuulun vesitien pääpiirteet: milloin jyrkät, milloin loivemmat, viiniviljelysten peittämät vuoret ja rinteet, kaupungit ja kylät rannoilla, missä vuoret vetäytyen etäämmäksi ovat antaneet asutukselle tilaa, ja linnanrauniot vuorten huipuilla. "Kaikki on niin erinomaisen romanttista, ihanaa ja kaunista, että minäkin olin aivan haltioitunut." Koblenzissa hän astui maihin ja kävi m.m. Kastorkirkossa, jossa muinoin Bernhard saarnasi ristiretkeä. Seuraavana aamupäivänä hän ihaili Stolzenfelsin uudestaan rakennettua vanhaa linnaa kokoelmineen ja näköaloineen, sen jälkeen taas jatkaakseen laivamatkaa. "Täällä on tuhlaamalla tuhlattu luonnonkauneutta, tulee kerrassaan hämilleen ja epätoivoon: ei voi käsittää puoltakaan." Illalla tultiin Mainziin, missä Kihlman katseli tuomiokirkkoa, Gutenbergin kuvapatsasta y.m. Sieltä hän 6 p: nä matkusti yhä eteenpäin, sivuutti Wormsin kaupungin menemättä maihin ja saapui vihdoin Mannheimiin, jossa astui pois laivasta.

Nähtävästi Kihlmanilla oli suosituskirje eräälle h: ra Butterfassille Mannheimissa. Hän näet sanoo hänen kanssaan (7 p: nä) matkustaneensa Friedensaueen h: ra Reihlenin luokse. Kumpikin on meille tuntematon, eikä Kihlmankaan näy heihin kiintyneen, päättäen lyhyestä lauseesta. "On anteeksiannettavaa, että sokeritehtaan perustaja on jotenkin hajamielinen ja vähän viehättynyt tavatessaan henkilön, joka matkustaa etsiäkseen kristityitä." Iltapäivällä hän rautateitse jatkoi matkaa Heidelbergiin, missä viipyi neljättä päivää.

Tietenkin Kihlman huolimatta epäsuotuisasta vuodenajasta ihaili Heidelbergin luonnonkauneutta ja mainioita linnanraunioita, mutta samoin kuin Bonnissa oli hänestä täälläkin tärkeintä tutustua yliopiston teologisiin professoreihin kuuntelemalla heidän luentojaan. Siten hän mainitsee kuulleensa professoreja K. Umbreit ("vanha ja kuiva"), Schöberlein ("hurskas ja nöyrä"), K. B. Hundeshagen ja F. W. K. Ullmann, mutta ainoastaan yksi, Dan. Schenkel, herätti suuremmassa määrässä hänen mielenkiintoansa. Viimeksimainittu luennoitsi "evankelisen kirkon kutsumuksesta selvästi ja voimakkaasti; oli ilo ja nautinto kuulla häntä. Hänestä sanottiin, että hän oli elävä kristitty ja etevä saarnaaja; vahinko vain, että hän kallistuu reformeerattujen puoleen. Rudelbeck nimittää hänen suuntaansa spiritualistiseksi". Ullmannista Kihlman kertoo, että hän, vaikka olikin jo ikämies, oli nuoren Badenin kirkon johtaja. Siihen kuuluivat n.s. "ilmestysuskovaiset" (Offenbarungsgläubige), jolla nimityksellä on parempi ja syvempi merkitys kuin tavallisella "oikeauskoiset" (ortodoksit) sanalla. "IImestysuskovainen pyrkii asettamaan elämänsä ja mielensä sopusointuun uskonsa kanssa. Hän käy siis tosikristitystä. Nimitys näytti minusta kuvaavalta Badenin kristinuskoon nähden. Nähtävästi oltiin yleensä hyvin tyytyväisiä kristinuskon tilaan – enemmän kuin puolet papistoa on uskovaista – huomaa, tunnusmerkki on aina se, että uskotaan Jumalan sanaan, toisin sanoen, ettei olla rationalisteja." – Myöskin muutamaan Heidelbergin pappiin Kihlman tutustui. Niin hän esim. 9 p: nä kuuli dekaani Sabelin saarnaavan "nisusta ja ohdakkeista". "Hän oli melkein liian intohimoinen; maltillisuus on tarpeen, muuten näyttää siltä kuin puhuisi oman itsensä puolesta eikä Jumalan lähettiläänä. Lähettilään tulee vain selvästi esittää Herransa sanoma." Kihlman kävi sittemmin Sabelin luonakin ja oli illalla seuroissa, missä saarna luettiin, virrenvärsy veisattiin ja yhteisesti rukoiltiin. – Vihdoin mainittakoon, että hän Butterfassin suosittelemana esittäytyi kauppias Zimmermannilla. Ensin häntä kohdeltiin jäykänlaisesti, mutta sitten hyvin sydämellisesti, ja hän mieltyi pian Zimmermanniin ja vielä enemmän tämän apulaiseen, hurskaaseen I. O. Hiensoniin. Tässä taitavassa ja ymmärtäväisessä miehessä Kihlman tapasi mielensyvyyttä, vakavaa kristinuskoa ja veljellistä sydämellisyyttä. – Nämä ja muutkin tuttavuudet tekivät, että hän viihtyi hyvin Heidelbergissa. Kumminkin Kihlman 11 p: nä jatkoi matkaansa, käyttäen postivaunua Heilbronniin ja sieltä rautatietä Stuttgartiin, Württembergin pääkaupunkiin, minne saapui illalla ja mikä oli ollut hänen päämääränsä siitä asti kun hän Lundista lähti.

Matkakuvaukseen lisättäköön vielä, että Kihlman kertoo tapansa olleen ottaa asuntonsa jossakin paremmassa ja suuremmassa hotellissa, sillä joskin niissä hinnat olivat kalliimmat, niin saattoi myöskin olla varma siitä, että kohtelu oli hyvä. Hotelliin tullessa huomasi kyllä, että tulijan ulkoasua tarkastettiin – sillä "Kleider machen Leute" – mutta totta puhuen eivät vaatteet kuitenkaan merkinneet kovin paljon Saksassa. Rikkaat ja ylhäisetkin henkilöt esiintyivät yksinkertaisessa puvussa. Itsestään hän sanoo, että hän vaatimattomassa asussaan näytti sangen halpa-arvoiselta verrattuna hotellin hienoihin palvelijoihin. Ikävintä oli hänestä alituisten juomarahojen maksu, mutta hän keksi sen keinon, että hän pyysi isännän itse panemaan juomarahatkin laskuun, ja niin hän pääsi vähemmällä, samalla kuin tiesi, ettei voitu olla tyytymättömiä, koska oli saatu mitä pyydettiin.

* * * * *

Pitkä, monimutkainen matka ja vaihtelevat vaikutelmat olivat kysyneet sekä ruumiin että sielun voimia, eikä sentähden ole oudoksuttavaa, että Kihlman suuresti kaipasi hiljaisuutta ja rauhaa. Sitä tahtoi hän nyt tarpeekseen nauttia Etelä-Saksan lauhkeassa ilmanalassa ja ainakin aluksi elää pääasiassa itsekseen. Siinä tarkoituksessa Kihlman vuokrasi yksityisen huoneen "terveellisen" (Hauptstädter) kadun varrella (n: o 15), akkuna erästä toria kohden. "Täällä, suuressa nojatuolissa, vietän aikani", kirjoittaa hän vanhemmilleen (21/11) "parhaimman ymmärrykseni mukaan hoitaen sekä ruumistani että sieluani." Minne hän Stuttgartista lähtisi, oli epätietoista, mutta siellä hän aikoi olla ainakin helmikuun loppuun. Lääkärinään hän myöhemmissä kirjeissä mainitsee (päiväkirjaa ei ole ollenkaan olemassa täälläolon alkuajalta) [Kihlmanin matkapäiväkirjan ensimäinen osa ulottuu 11 p:ään marrask. 1851, jolloin hän tuli Stuttgartiin, toinen alkaa 1 p: stä tammik. 1852. Hän näyttää siis olleen 7 viikkoa muistiinpanoja tekemättä, vai ovatko ne hävinneet?] professori Kurrin ja tietenkin hän noudatti tämän ohjeita, kun hän aamuisin valeli ruumistaan viileällä vedellä ja joi vuohen maitoa, teki säännöllisiä kävelyjä ja tarkoin piti jalkansa lämpiminä. Siinä oli näet hänen terveydenhoitojärjestyksensä. Mitä taasen tulee elämänjärjestyksen henkiseen puoleen, oli siinä pääasiana hänen teologisten opintojensa laajentaminen ja syventäminen, josta kohta alempana enemmän. Milloin hän kaipasi seurustelua, kävi hän jonkun kaupungin papin luona taikka erään kristillismielisen liikemiehen, Reihlenin, kodissa (jonne hän luultavasti oli saanut suosituksen Mannheimista). Sitä paitsi hän toisinaan pistäytyi "Museoon", missä Saksan etevimmät sanomalehdet olivat tarjona, mutta joista hän ei löytänyt riviäkään Suomenmaasta, taikka myöskin erääseen soitannolliseen yhdistykseen, jossa harjoitettiin klassillista hengellistä musiikkia. Enimmäkseen hän kuitenkin oli yksikseen kodissaan, johon hän oli hankkinut pianon, millä välihetkinä soitti jonkun virren tai ehkä muunkin yksinkertaisen sävelmän. "Näin kuluu päivä päivän perästä", Kihlman kirjoittaa vanhemmilleen (14/12). "Totta sanoen ei minulla ole mitään makean leivän päiviä, mutta kun työskentelee kutsumuksessaan, saa elää hiljaisuudessa Jumalansa kanssa, eikä ole jokapäiväisten elintarpeitten puutteessa, niin voi olla tyytyväinen. Jos Jumala siunaa työni, niin että joku pimeä kohta selkiää taikka joku ristiriitaisuus suoriutuu, taikka jos joku Jumalan sana käy sydämelleni eläväksi taikka minä vastaanotan jonkun huomattavamman ijäisyysvaikutelman j.n.e., silloin on minulla juhla. Silloin voin olla niin onnellinen kuin ken tahansa." —