Kitabı oku: «Alfred Kihlman I (of 2)», sayfa 18

Marraskuun 17 p: nä Kihlman tuli Kruununkylään, missä äiti ilosta itkien sulki hänet syliinsä.

VIII
VIELÄ APULAISPAPPINA

Kun Kihlman palattuaan ulkomaanmatkaltaan tuli Kruununkylään, asui hänen äitinsä vielä entisissä huoneissaan pappilassa. Leskenä hän näet nautti armovuotta miesvainajansa jälkeen ja vasta seuraavana keväänä, jolloin uusi kirkkoherra, sotarovasti Jak. Ad. Cajanus, astui virkaansa, hän muutti miehensä häntä varten pappilan maalle rakennuttamaan uuteen asuntoon [Rakennus oli pappilan entinen vanha päärakennus, jonka rovasti Kihlman oli ostanut ja muuttanut pappilan puutarhan taakse (kansakouluna käytettäväksi – se oli alkutarkoitus, joka kuitenkin jäi toteutumatta); rouva Kihlmanin aikana oli asunnon nimi Sofielund. Hänen kuolemansa jälkeen myytiin rakennus taas ja muutettiin pois.], joka koko 18 vuotta eteenpäin oli oleva se "äidin maja", mikä sitoi Kihlmanin Kruununkylään ja sai hänet usein käymään siellä verestämässä nuoruutensa ja ensimäisen kotionnensa rikkaita muistoja. Armovuodensaarnaajana toimi Jos. Reinh. Hedberg, ja Nauklér oli edelleen kappalaisen apulaisena. Koska nämä nuoret papit luonnollisesti eivät olleet avun tarpeessa, eivät mitkään virkatehtävät estäneet Kihlmania käyttämästä aikaansa mielensä mukaan. Hän asettui rauhalliseen yliskamariin, joka ylioppilasaikanakin oli ollut hänen hallussaan, ja laskeutui sieltä alas ainoastaan ruoka-ajoiksi taikka kävelläkseen ympäristössä taikka istuakseen hetken ja toisen pienen perheen piirissä, johon nyt kuului äiti, Hilma sisar ja jo seitsemättä vuotta omaisena pidetty 11-vuotias serkku, Mathilda Grönvall. Pikku Hanna ei jäänyt Kruununkylään, vaan katsottiin paraimmaksi, että hän yhä olisi mummonsa luona Ylihärmässä, missä hänellä oli samanikäisiä tovereita. Tietenkin oli ero ikävä sekä isälle että Hannalle, mutta asiat olivat kerran kaikkiaan niin, että jälkimäisen täytyi vielä kolmatta vuotta ihmetellä, "että hän ei niinkuin muut pikku tytöt aina saanut olla isänsä kanssa". Jouluksi tuli Hanna luultavasti taas Kruununkylään, ja silloin sepitti isä pitkän "joululaulun", jossa hän kertoi jouluevankeliumin sisällyksen. Vaikkei runo ole runollisesti huomattava, todistaa se sentään, että Kihlman pystyi pukemaan ajatuksensa säkeisiinkin.

Varsinaista tehtävää tuotti kodissaolo Kihlmanille ainoastaan sikäli kuin äiti tarvitsi hänen apuansa esiin tulevissa taloudellisissa asioissa. Sen ohella huomautettakoon, että hänen nyt oli hoitaminen omiakin asioitaan, joista hänen ulkomailla ollessaan Essen oli huolehtinut. Vaimon ja Julius pojan kuoleman jälkeen oli pesänkirjoituksessa (30 p: nä huhtik. 1851) lesken osalle tullut n. 25,000 rupl. hop. ja Hanna tyttären n. 19,000 (jotka summat kuitenkin 1857, syystä että huomattiin erehdyksen sattuneen, alennettiin 23,000: ksi ja 14,000: ksi). Rahat olivat enimmäkseen lainattuina yksityisille, ja tuottivat vaivaa varsinkin kirjeenvaihdon muodossa. Ensiksikin täytyi Kihlmanin, jolla ei ainoastaan virka-, vapautensa aikana vaan sen jälkeenkin (paitsi muutamina kuukausina) lähes kolmena vuotena ei ollut mitään palkkatuloja, vaatia korkoa niiltä, jotka ennen eivät olleet sitä maksaneet, toiseksi eivät velalliset muutenkaan aina muistutuksetta noudattaneet velvollisuuttaan. Erityinen huoli hänellä oli tyttärensä omaisuudesta. Essen määrättiin kyllä Kihlmanin anomuksesta Hannan toiseksi holhoojaksi, mutta ei se tapahtunut vaivojen vähentämiseksi vaan siinä tarkotuksessa, että alaikäisen varojen hoito olisi sitä tarkempi. Myöhemmin tuli Kihlman osalliseksi suuriinkin liikeyrityksiin, mutta vastaiseksi eivät asiat häntä viehättäneet. Todistukseksi otettakoon seuraavat rivit eräästä kirjeestä Reinh. Helanderille (5/10 1854), jossa hän on pyytänyt ystäväänsä muistuttamaan kahta haapajärveläistä korkojen maksamisesta: "Näet, että minusta on tullut oikein perinpohjainen ekonoomi, mutta muuan seikka ajaa siihen. Ei minulla vielä enemmän kuin ennenkään ole halua asioihin, mutta syystä, että minulla ei ole juuri mitään tuloja, olen pakotettu huolehtimaan niistä ja sentähden pidän vuosittain tarkastuksen yrittäen selvittää kaikki, saadakseni sitte taas jonkun ajan olla vapaa semmoisista puuhista. Minä katson myöskin velvollisuudekseni olla uskollinen maallisessakin ja arvelen, että kristinusko kaikkein vähimmin antaa lupaa olla kevytmielinen maallisen hoitamisessa." —

* * * * *

Ennestään tiedämme, miten hyvin Kihlman osasi viihtyä kirjojensa ääressä, ja voimme siis kuvitella hänen suurella mielihyvällä levittäneen pöydälleen Tübingenistä tuomansa kirjat. Aluksi hän syventyi Beckin etiikkaan, jota hän samalla ryhtyi ruotsintamaan, osaksi sen vuoksi että hän siten tulisi paremmin tarkkaamaan joka lausetta ja sanaa, osaksi sentähden että hän antamalla ystäviensä lukea käsikirjoituksensa voisi tyydyttää heidän haluansa oppia tuntemaan Beckiä. Rinnakkain sen kanssa hän tutki raamattua, samassa haluten edistyä hepreankielessä.

Mutta ei Kihlman sittenkään ollut täysin tyytyväinen, ei itseensä eikä oloonsa. Sen näemme eräästä keskeneräisestä kirjeestä (Essenille 8/12 1852). Että hänen entiset kuulijansa ja ystävänsä Kruununkylässä usein väsyttivät häntä pitkillä käynneillään ("minä koetan totuttaa heitä selviin ajatuksiin ja lyhyihin asioihin"), ei liene tärkeämpänä pidettävä kuin se, että hänen työnsä ei edistynyt niin vauhdikkaasti kuin hän toivoi; syvemmin häntä häiritsi tunto siitä pettymyksestä, jonka hän oli kokenut totuuden tuojana. "En yritä tekemään proselyyttejä", hän kirjoittaa, "purtuna (bränd) en tahdo avata sydäntäni. Luulin herättäväni iloa, luulin että totuuden ääni tunnettaisiin ja että tahdottaisiin sitä kuunnella." Sen sijaan hän oli huomannut, että keskustelu synnytti alakuloisuutta, että arveltiin parhaaksi pysyttäytyä entisellään, sekä että häntä kohdeltiin epäluulolla; vaivansa palkaksi hän sai varoituksia eikä koskaan rohkaisua. Olihan se oikein, ettei otettu vastaan uutta, jota ei tyystin tunnettu, mutta oliko myöskin oikein tuomita asia ennenkuin oli siihen perehtynyt? Häntä suretti, että häntä kaikilta tahoilta varoitettiin, vaikka tiesi itsestään että oli "hurskaampi (frommare) kuin konsanaan ennen". "Jollei Jumala olisi lohdutukseni ja hänen totuutensa antaisi minulle valoa, olisin sangen kurja, sillä ihmislohdutusta en ole saanut nauttia."

Mahdollista on, että Kihlman jätti kirjeen lähettämättä – ehkä pitäen sitä liian valittavana; mutta kyllä valitus tuli sydämestä. Kirjeessä Beckille (19/12 1852, josta ennen on otettu matkakertomus) hän puhuu samoin: "Muutamia nuorempia pappeja on toisinaan käynyt luonani, enkä ole ilman toivoa heihin nähden, mutta rohkaisua en ole heiltä saanut. Miten usein elänkään sen vuoksi [ajatuksissani] Tübingenissä. Unessakin puhun Teidän kanssanne; en ole enää oikein kotona täällä." —

Mitään selityksiä tämä Kihlmanin alakuloisuus ei kaipaa, eikä se hänelle jäänytkään pysyväiseksi mielentilaksi. Aikaa voittaen hän näet sai kokea, että hänen ystävänsä, miten vastahakoisilta olivatkin ensin näyttäneet, hiljalleen omakseen ottivat sen totuuden, (tällä sanalla Kihlman, niinkuin lukija jo kai on huomannut, ensi aikoina palattuaan Saksasta aina tarkoitti Beckin luona saamaansa uutta käsitystään kristinuskosta), jonka välittäjäksi hän ulkomaanmatkansa kautta oli tullut, ja tietenkin hän silloin ymmärsi alussa olleensa liian hätäinen kuvitteluissaan ja toiveissaan.

* * * * *

Hiljainen elämä vanhassa kodissa äidin luona keskeytyi pikemmin kuin Kihlman oli aavistanut, ja muutenkin tuli uusi vuosi 1853 hänelle odottamattoman vaihtelevaksi. Tammikuulla sairastui Ylihärmässä, ollessaan siellä sukulaisissa, Lauri Stenbäck, joka Vaasan yläalkeiskoulun rehtorina kaupungin edellisenä kesänä sattuneen palon jälkeen oli koulunsa kanssa muuttanut Uuteenkaarlepyyhyn, ja kun Kihlman saman kuun lopulla kävi Essenillä, pyysi sairas häntä hoitamaan virkaansa sillä ajalla, jolloin hänen itsensä lääkärin määräyksestä oli oltava työtä tekemättä. Koska hän oli täysin vapaa ja ajatteli, että olisi hupaista koettaa, miltä tuntuisi opettaa julkisessa koulussa, Kihlman suostui ja niin hän tuli ensi kerran toimineeksi pedagogina. Helmikuun alusta huhtikuun alkupuoleen hän opetti latinaa, hepreaa ja suomea sekä uskontoa, yhteensä 17 tuntia viikossa lukuunottamatta kirjoitusten oikaisua. Mieluisimmat olivat hänestä uskontotunnit, ja käytti hän niitä varten, kertoo hän Beckille, "sitä käytännöllistä dogmatiikkaa, jonka Calmbachin koulunopettaja oli hänelle jäljentänyt". Tehtävä oli niin hänen mieleensä, ettei se ollenkaan tuntunut työltä. Oppilaat istuivat hiljaa ja olivat tarkkaavaisia, niin että opettajatoimen varjopuolet jäivät häneltä kokematta. Jopa sanoo hän huomanneensa, että hän aikaa myöten saavutti poikien luottamuksen ja rakkauden. Kihlmanilla olisi siis ollut täysi syy olla tyytyväinen satunnaiseen kokeeseensa, jollei kivuloisuus taas olisi vaivannut häntä. Maaliskuulla hän ajoittain oli niin heikko, että hänen, palattuaan koulusta, monesti täytyi kohta panna maata.

Siten kului Kihlmanin virkavapaus. Maaliskuun 30 p: nä oli tuomiokapituli määrännyt hänen toukokuun alusta kappalaisen apulaiseksi Munsalaan, eikä hän siis saanut olla kauan Kruununkylässä ennenkuin hänen oli lähdettävä uuteen työpaikkaansa, ryhtyäkseen papilliseen toimintaan.

Munsalan kappeli oli pohjalaisen herännäisyysliikkeen keskusseutuja, ja ennen Kihlmania oli siellä eri aikoina toiminut koko sarja eteviä, innokkaita opettajia, niinkuin Lauri Jos. Achrén, Fredr. Östring, Olof. H. Helander, A. A. Favorin ja viimeksi G. W. Lybeck. Paitsi alkuperäistä herännäisyyspuoluetta oli seurakunnassa hedbergiläispuoluekin, ja kummassakin olivat kaikenlaiset huhut levittäneet epäluuloa tulokasta kohtaan. Kihlman puolestaan tunnusti suoraan alusta alkaen, ettei hän kuulunut mihinkään puolueeseen, vaan tahtoi julistaa puolueetonta totuutta, ja kun kuulijat huomasivat, että hän todella välittämättä toisesta tai toisesta suunnasta saarnasi esillä olevasta tekstistä, niin hän ennen pitkää saavutti luottamusta monella taholla. Hänen luokseen alkoi tulla osaksi semmoisia, jotka olivat pysyttäytyneet erillään puoluekiistoista, osaksi semmoisia, joita kiusaukset ja epäilykset ahdistivat, ja he iloitsivat siitä, että Jumala oli antanut heille totuuden. "Oli ihania hetkiä", Kihlman kirjoittaa Beckille, "kun nämä yksinkertaiset maalaisihmiset kiittivät Jumalaa taivaallisesta totuudesta. Miten olinkaan kiitollinen Jumalaa kohtaan muistaessani Teitä, joka olitte minua opettanut, niin että kykenin auttamaan toisia, jotka opetusta kaipasivat. Kun mielenne käy raskaaksi ja Teistä on kuin tekisitte turhaa työtä, ajatelkaa silloin näitä ihmisparkoja täällä Pohjolassa, jotka kiittävät Jumalaa siitä armosta, jonka hän Teidän kauttanne on heille suonut. Eivät ne ole lukuisia eikä korkea-arvoisia, vaan maamme rehellisiä." —

Vaikka elämä Munsalassakin oli erakkomaista ("nyt olen yksin, niin yksin, ettei minulla ole ketään, jonka kanssa vaihtaisin ajatuksia"), olisi menestyksellinen vaikutus seurakunnassa sekä riittävä aika opintoihin saanut Kihlmanin tyytymään oloonsa siellä, mutta tuskin hän oli alkanut tuntea tämän, kun tuomiokapituli määräsi hänet rovasti Sim. Vilh. Appelgrenin apulaiseksi Kokkolaan. Määräys oli hänelle yhtä aavistamaton kuin vastenmielinen, sillä puhumatta siitä, että kaupungin elämä yleensä oli levottomampaa, odotti häntä uudessa paikassa paljo enemmän työtä. Siellä näet tuli hänen saarnata joka sunnuntai ja monesti sekä ruotsiksi että suomeksi samana päivänä, mainitsematta muita tehtäviä kovin laajassa pitäjässä. Mutta ei ollut muuta neuvoa kuin noudattaa käskyä, ja oltuaan Munsalassa ainoastaan kuusi viikkoa hän muutti Kokkolaan. [Tästä huolimatta näyttää Kihlman kesällä olleen jonkun ajan Munsalassa, missä hänellä silloin oli seuratovereina Essen ja Stenbäck jotka perheineen siellä viettivät kaunista vuodenaikaa Lydia Bergroth (nyk. rouva Hällfors), joka tänne oli seurannut Essenin perhettä, on elämänsä ehtooseen saakka säilyttänyt muiston ensimäisestä purjehdusretkestään, jonka hän Hanna serkkunsa ja Emma Candelin tädin kanssa sai tehdä Kihlman enonsa seurassa kun tämä oli kutsuttu erään sairaan luokse, minne oli kuljettava meritse. Kihlman oli asunut talonpoikaistalossa lähellä kirkkoa, jossa oli saarnannutkin, toiset jonkun kilometrin päässä Veksalassa.]

Onneksi oli Kihlman nyt kesänaikana hyvissä voimissa, joten hän pystyi hoitamaan vaativaa virkaansa, mutta silti hän tunsi, ettei hän voisi jäädä Kokkolaan pitemmäksi aikaa. Ei niin, ettei hän sielläkin olisi saanut ystävällistä kohtelua varsinkin pappilassa, missä asui Appelgrenin luona, ja kuullut monen vakavan kuulijan todistavan, ettei hänen opetuksensa ollut turha. – Erittäin mainittakoon, että Kihlman täällä uudestaan tapasi neiti Emma Riskan, joka sisaren tavoin oli häntä tukenut talvella ja keväällä 1851 ja joka nyt avoimin sydämin vastaanotti hänen julistamansa totuuden, ja että hän tuli läheiseen suhteeseen leskirouva Jeana Hellströmin kanssa, joka myöskin asui Appelgrenilla, lankonsa ja sisarensa luona. Molempien näiden naisten kanssa Kihlman seuraavana aikana oli kirjeenvaihdossakin, vaikka jälkimäinen kuoli jo syksyllä 1854, lähetettyään hänelle siunauksensa sen johdosta, mitä hän oli hänessä vaikuttanut. [Maria Johanna Hellström, joka oli hyvin lahjakas nainen, oli synt. Kemissä 1795, o.s. Thilman. Hänen puolisonsa oli ollut Abr. Hellström, kuollut Alavetelin kappalaisena 1840.] – Se mikä herätti hänessä epäilystä tulevaisuuteen nähden oli: ensiksikin pelko, että hänen terveytensä ei enää kestäisi talven tultua, toiseksi tietoisuus hänen opintojensa puutteellisuudesta. Hän oli tyytymätön itseensä sekä saarnaajana että sielunhoitajana ja oli kuitenkin joutunut asemaan, jossa edistyminen tuskin oli mahdollinen, syystä että hänellä oli liian vähän aikaa lukemiseen. Mietiskellen sinne tänne Kihlman vihdoin syyskesällä päätti vielä pyytää virkavapautta lähteäkseen talveksi Tübingeniin. Syyskuulla hän lähetti anomuksen tuomiokapituliin, mutta vastaus oli tällä kertaa kieltävä. Syynä mainittiin pappien puute, mutta kenties emme suurestikaan erehdy, jos oletamme, että isät Turussa arvelivat hänen jo tarpeeksi oleskelleen ulkomailla, missä niin paljo vaarallisia aatteita liikkui.

* * * * *

Kihlmanin halu palata Tübingeniin ei johtunut yksistään siitä, että sikäläinen oppiaika oli jättänyt häneen rakkaan muiston, vaan myöskin hänen jälestäpäin saamistaan todistuksista, että häntä siellä kaivattiin. Helmikuulla Uudessakaarlepyyssä ollessaan hän oli saanut Beckiltä pitkän kirjeen, pitemmän kuin tämä – niin hän itse väittää – koskaan oli kellekään kirjoittanut, ja se huokui todella mitä vilpittömintä ystävyyttä häntä kohtaan. Beck kiitti Jumalaa hänen onnellisesta kotiutumisestaan, sanoi häntä "uustestamentillisen totuuden tuntemuksessa ja kuuliaisuudessa yhdeksi etummaisia niistä, jotka eivät väistyneet" ja senvuoksi myöskin saivat kärsiä, ja lohdutti häntä siitä, ettei hänen julistustaan tahdottu vastaanottaa. Kihlman puolestaan tuotti hänelle itselleen niinkuin harvat muut iloa ja lohdutusta semmoisina hetkinä, jolloin hänestä tuntui kuin tekisi hän turhaa työtä. – Sitten Beck jutteli omasta paluumatkastaan, miten hän myöhemmin toista viikkoa oli Balingenissa poikansa luona ottanut osaa hedelmänkorjuuseen ja miten hän työn päätyttyä oli toivonut, että Kihlman olisi istunut sohvalla hänen rinnallaan. Vihdoin hän antoi tietoja perheen jäsenistä, kaikenlaisista vastoinkäymisistä, vihamielisten aiheuttamista rettelöistä, jotka kuitenkin lopulta olivat rauenneet tyhjiin, luennoista, ohimenevistä sairauskohtauksista y.m. – niinkuin tavallista on, kun kirjoitetaan joko läheiselle sukulaiselle taikka uskolliselle ystävälle, jonka osanotosta ei ole vähintäkään epäilystä. Kirje päättyi tervehdyksillä Favorinille – "olen iloinen, että tiedän hänen kuuluvan liittoomme" – ja Kihlmanille sekä pikku Hannalle rouvalta ja lapsilta.

Tähän kirjeeseen Kihlman ei tullut vastanneeksi ennenkuin lokakuulla saatuaan tuomiokapitulilta kieltävän vastauksen virkavapausanomukseensa. Hän kertoo olostaan Uudessakaarlepyyssä, Munsalassa ja Kokkolassa, mainiten mitä hyvää ja pahaa häntä oli kohdannut ja pyytäen neuvoa, tuleeko hänen tyytyä johonkin hiljaiseen työpaikkaan maalla, vai noudattaa haluansa vielä päästä vuodeksi tai pariksi Tübingeniin. Usein hän oli muistanut Beckin sanoneen, että hän (Beck) mielellään ottaisi papinviran maalla, jos voisi mielitekoaan noudattaa, ja toiselta puolen myöskin tuntenut ahdistusta sielussaan ajatellessaan kauheaa lukemisen paljoutta nykyisessä oppineessa maailmassa. —

Paitsi kirjeillä ylläpitivät Beck ja Kihlman toisellakin tavalla keskinäistä yhteyttä. Jälkimäisen pyynnöstä ja kustannuksella Beck näet jäljennytti uusia saarnojaan ja osia luennoistaan ja lähetti käsikirjoitukset Suomeen. Ensimäinen lähetys saapui samaan aikaan kun selostamamme kirje, ja opettajan "uhrautuvan rakkauden todistukset" valmistivat Kihlmanille "oikeita juhlapäiviä". Marraskuun lopulla Beck toisen kerran lähetti kirjeen ja paketin käsikirjoituksia, mutta silloin kävi hullusti: kirje hävisi tykkänään ja käsikirjoitukset tulivat perille vasta monen kuukauden ja monen vaivan päästä. Lokakuulla oli Turkki julistanut sodan Venäjää vastaan ja samalla olivat Venäjän ja länsivaltain (Ranskan ja Englannin) välit käyneet niin kireiksi, että jälkimäisten sodanjulistus seurasi maaliskuulla 1854. Näiden valtiollisten olojen tähden pantiin sotasensuuri toimeen, ja Beckin teologiset käsikirjoitukset joutuivat sen käsiin. Paketti avattiin Viipurissa, sisällys lähetettiin Helsinkiin tutkittavaksi, mutta kuori ja lähettäjän luettelo käsikirjoituksista saapuivat oikein Kihlmanille. Näin ollen tiesi tämä tiedustella omaisuuttaan, ja vihdoin hänen onnistuikin saada viattomat kirjoitukset, mutta kirje oli kuin olikin hävinnyt, ja se aiheutti vuoden pituisen seisahduksen kirjeenvaihdossa. Myöhemmin Beck sanoo juuri siinä kirjeessä vastanneensa kaikkeen, mitä Kihlman oli kirjoittanut ja kysynyt.

* * * * *

Tuskin oli Kihlman, niinkuin ennen on kerrottu, purkanut huolensa ystävälleen Tübingenissä ennenkuin uusi odottamaton käänne tapahtui hänen elämässään. Hän sai näet kirjeen (24/10 1853) arkkipiispa Bergenheimiltä, jossa tämä kysyi, eikö hän, koska hän hoitaakseen heikkoa terveyttään ja myöskin jatkaakseen teologisia opintojaan toivoi muutosta nykyisissä virkatehtävissään, haluaisi vastaanottaa määräystä olla hänen, arkkipiispan, apulaisena erinäisiä tehtäviä varten. Tietenkin olisi hänen sitä varten muutettava Turkuun, mutta hänen toimensa, joka tulisi käsittämään "kirjoittamista, asiakirjojen ja ilmestyvien kirjojen tarkastamista (genomgående) y.m.", ei lainkaan estäisi häntä käyttämästä melkoista osaa ajastaan teologisiin opintoihin. Hänen tuli antaa vastaus ennen 11 p:ää marrask., mutta asia oli pidettävä salassa; ainoastaan ystäviensä L. Stenbäckin ja C. G. von Essenin kanssa saisi hän neuvotella siitä.

Kahdella päällä, tuliko hänen suostua vai kieltäytyä, Kihlman kohta lähti Ylihärmään, ja on siis hänen vastauksensa (jonka alustelma on säilynyt) katsottava tulokseksi neuvottelusta Essenin kanssa. Tunnustaen että hänen kiitollisuutensa arkkipiispan osoittamasta luottamuksesta pitäisi näyttäytyä suorassa myöntymyksessä, Kihlman sanoo erinäisten epäilysten kuitenkin estävän häntä ehdottomasti suostumasta. "Minussa on nimittäin jo kauan ja varsinkin viimeisinä vuosina katkerien kokemusten ja tuskallisten perhetappioiden johdosta kehittynyt vastustamaton tarve käsittää ja omistaa kristillinen uskonto. Ajatellen että minun tulee olla säästämättä vaivoja ja kustannuksia tyydyttääkseni tätä tarvetta, olenkin koettanut tutustua kristillisen teologian tuloksiin. Sikäli olen myöskin onnistunut, että kristillinen uskonto vakaumuksen tietä on tullut minulle totuudeksi. Mutta mitä enemmän olen saanut katsoa tämän uskonnon eheään ja laajaperäiseen järjestelmään, sitä tärkeämmältä on minusta näyttänyt tunkeutua eteenpäin ja voidakseni rauhassa tehdä niin, uskalsin anoa virkavapautta yhdeksi vuodeksi." Koska hän ei mitenkään tahtonut luopua aikeistaan jatkaa opintojaan, selittää hän edelleen, olisi hän pakotettu kieltäytymään, jos hänen tehtävänsä arkkipiispan luona tulisivat viemään suuremman osan aikaa, mutta jos mahdollista olisi, että hän saisi käyttää esim. 2/3 ajastaan omiin töihinsä, olisi hän valmis hyväksymään tarjouksen. – "Kumminkin olisi toimi oleva minulle väliaikainen ja minä vastaanotan sen, joko siten helpommin päästäkseni johonkin sopivaan koulunopettajan virkaan taikka kenties vielä saadakseni virkavapautta pitempää ulkomaanmatkaa varten tieteellisessä tarkotuksessa."

Asettaen näin ankarat ehdot suostumukselleen Kihlman luuli arkkipiispan luopuvan tuumastaan. Mutta todellisuudessa kävi niin, että tuomiokapituli 16 p: nä marrask. määräsi Kihlmanin apulaiseksi arkkipiispalle, joka uudessa suosiollisessa kirjeessä lausui toivovansa, että hän uuden vuoden alusta ryhtyisi toimeensa. – Edellisessä kirjeessään oli arkkipiispa myöskin yhtenä ehdotuksensa aiheena maininnut "herra komministerin, kuuleman mukaan, edullisen taloudellisen aseman". Tuomiokapitulin määräyksessä taasen sanottiin, että Kihlmanin tuli palkasta sopia arkkipiispan kanssa. Itse asiassa sai "apulainen erinäisiä tehtäviä varten" elää omillaan, paitsi milloin hän seurasi arkkipiispaa virkamatkoilla. [Tunnettua on että Bergenheim oli velkainen, ja tämän kirjoittaja muistaa poika-ajoiltaan, miten papit juttelivat arkkipiispan pyytäneen toista tai toista varakasta rovastia takaukseen.]

* * * * *

Vaikkei Kihlmanilla Kokkolassa ollut ainoatakaan uskottua ystävää, oli hänen jo taas vaikea lähteä sieltäkin. Hän näet huomasi todeksi, että vilpittömästi toivottiin hänen jäävän sinne. Joulun hän vietti kotona Kruununkylässä, mihin oli "tilannut" pikku Hannankin. Sitte hän jätti hyvästi äidilleen, jolle tuntui raskaalta jälleen erota pojastaan – jota hän koko tänä vuotena oli milloin tahansa voinut tavata, sillä Uuskaarlepyy, Munsala ja Kokkola olivat lähekkäin olevia paikkoja – ja matkusti uudenvuodenaatoksi ja – päiväksi Ylihärmään. Maanantaina 2 p: nä tammik. 1854 Kihlman lähti Ylihärmästä. "Hanna itki yhtä vakavasti kuin hän lauantai-iltana oli nauranut [uuden vuoden pukille]", kirjoittaa hän äidilleen, "mutta isä ei itke koskaan erohetkinä, olematta sentään tunteeton. Nyt Hanna luultavasti nauraa yhtä iloisesti kuin ennen, mutta isä tuntee kaipausta yhtä syvästi kuin erotessa." Loppiaispäivänä kulki Kihlman Pöytyän kautta ja kuuli F. G. Hedbergin saarnaavan ("hyvät luonnonlahjat: kaunis ääni, miellyttävä esitystapa, mutta pinnalla liikkuva") ja saapui illalla Turkuun, missä Heikel oli hankkinut hänelle mukavan 2-huoneisen asunnon nti Blomrosin luona (huoneisto ja täyshoito 14:stä rupl. kuukaudessa).

Kun Kihlman kävi tervehtimässä esimiehiänsä (joista historian lehtori T. T. Renvall ja pyhien kielten lehtori Gust. Er. Eurén olivat uusia), oli tuomiorovasti Edman nähtävästi tyytymätön, että hän oli vastaanottanut toimensa; kyseessä oli muka "kirjoittamista, jota varten ei kappaa eikä kaulusta tarvittu". Samassa (71-vuotias) ukko pahoitteli, että Viipurin kuvernööri (K. von Kothen) oli tullut kirkollisasiain päälliköksi, sillä "kun epoletit johtavat, joutuvat pappien oikeudet hunningolle". Arkkipiispa oli erittäin ystävällinen, vakuutti tarkoittaneensa ainoastaan Kihlmanin parasta ja ehdotti, että tämä säännöllisesti söisi päivällisensä hänen luonaan. Siihen ei Kihlman kuitenkaan myöntynyt, koska asui täyshoidossa. Tulokas saattoi siis olla ja olikin tyytyväinen, mutta hän kirjoitti äidilleen: "tyytyväisempi olisin, jos Äiti ja muut omaiset olisivat täällä: on vähän surullista aina syödä yksin".

Tammikuun 31 p: nä Kihlman kirjoittaa äidilleen, että hän toivoi seuraavana päivänä saavansa loppuun ensimäisen hänelle uskotun tehtävän. Hän oli näet läpikäynyt ja järjestänyt muistutukset, jotka eri tahoilta oli esitetty kirkkolakiehdotusta vastaan. "Muistutukset muodostavat kaksi paksua käsinkirjoitettua folianttia. – Tämä työ on siihen nähden ollut mieltäkiinnittävää, että olen oppinut tuntemaan monta henkilöä maassamme ja saanut yleiskatsauksen eri piirien mielipiteisiin". [Viittaamme vielä E. G. Palménin ennen mainittuun julkaisuun, jossa lausunnot on selostettu.] Muun muassa hän oli tässä kokoelmassa tavannut senkin lausunnon, jossa hän itse niin innokkaasti oli puolustanut yksityisten hartausseurojen pitämistä. Nyt hän kai olisi laatinut sen koko joukon toiseen tapaan, syystä ettei hän enää pitänyt seuroja yhtä tärkeänä kuin ennen. Mutta ei hän siitä mainitse mitään äidilleen. – Samana päivänä kun työ päättyi s.o. helmikuun l: senä lähti arkkipiispa tarkastamaan anneksaansa, Närpiön pitäjää, ja Kihlman seurasi häntä sihteerinä matkalla, joka kesti yhden viikon. Mennen tullen ajettiin yötä päivää, arkkipiispa kuomi- ja Kihlman avonaisessa reessä, niin että 25 penikulmaa kuljettiin 25 tunnissa. Vaikka palatessa oli kauhea pyryilma, ei tämä kuriirinkulku haitannut Kihlmanin terveyttä.

Se seikka, joka nähtävästi oli saanut arkkipiispan ottamaan Kihlmanin apulaisekseen, oli (alkuaan v. 1817 asetettujen) kirkollisten komiteain kokoonkutsuminen 10 p:ään helmik. 1854. Mitä nämä komiteat, joiden jäseniä tietysti tarpeen mukaan oli uusittu, olivatkaan ennen yrittäneet, pääasia on, että niiden tehtävä, uuden virsikirjan, kirkkokäsikirjan, kirkkolain ja katekismuksen toimittaminen oli vielä suorittamatta. Toimelias Bergenheim, joka arkkipiispana oli komiteain esimies, tahtoi nyt luoda uutta intoa siihen tärkeään harrastukseen, jota ne edustivat, ja epäilemättä oli Kihlman edeltäkäsin – sanomme tahalla edeltäkäsin – tyytyväinen, että hänelle oli sallittu olla mukana merkillisessä tilaisuudessa. Muutenkin hän oli erittäin virkeällä mielellä, syystä että hän helmikuun 9 p: nä sai luokseen tervetulleen vieraan, appensa Essenin, joka m.m. tavatakseen Kihlmania oli Turkuun seurannut virsikirjakomitean jäsentä, lankoansa ja ystäväänsä Lauri Stenbäckiä. Minkä vaikutuksen tutustuminen komiteoihin lopulta häneen jätti, huomataan seuraavasta otteesta hänen äidille osottamastaan kirjeestä (21/2): "10 p: nä komiteat alkoivat työnsä, ja sen jälkeen olen ollut alituisessa touhussa. Kun nimittäin komiteat jumalanpalveluksen jälkeen tuomiokirkossa olivat palanneet tuomiokapitulin istuntosaliin ensimaiseen yhteiseen kokoukseensa, ehdotti arkkipiispa, että minut kutsuttaisiin ylimääräiseksi sihteeriksi; ehdotus hyväksyttiin ja minä sain sijan pienen pöydän ääressä. [Pöytäkirjassa käytetään sanoja: 'till biträde för sekreteraren [A. J. Hornborg] vid protokollets förande, egentligen för det fall att sekreteraren af sjukdom eller annat förfall skulle hindras att sitt åliggande fullgöra'. Koska K. itse asiassa ei pitänyt pöytäkirjaa eikä sellaista apulaista komitean sihteerillä ollut ennen eikä myöhemmin, voinee päättää, että arkkipiispa vain tahtoi valmistaa K: lle tilaisuuden perehtyä asioihin, jotta tämä paremmin pystyisi avustamaan häntä tavalla, josta alempana tekstissä puhutaan.] Sen johdosta olen nyt saanut kuunnella kaikkia neuvotteluja ja tulisi kai minun olla hyvin onnellinen saatuani osaa siitä viisaudesta, joka välttämättömästi on tavattavissa maan oppineimmissa ja kokeneimmissa miehissä. Mutta valitettavasti ei niin ole laita. Äiti tuntee minut, että olen luonnostani ylpeä, ja kuvittelee ehkä, että ylpeyteni on syynä siihen, etten minä, vaikka rakastankin viisautta, nytkään tunne itseäni onnelliseksi. Olkoon miten tahansa, joko niin että itserakkauteni estää minua käsittämästä vanhojen viisautta, taikka että heidän viisautensa on vähäinen, varmaa on, etten läheskään tunne itseäni onnelliseksi, vaan olen syvällä tuskalla nähnyt ja kuullut tätä kaikkea. Mitä lähemmin opin tuntemaan heitä, joilta minunlaiseni nuorukaisen pitäisi voida oppia niin paljon, sitä kovapäisemmäksi tulen, sillä luottamukseni vähenee vähenemistään. Sen sijaan että tuntisin itseni vedetyksi näiden korkea-arvoisten miesten puoleen, tunnen yhä suuremman vastenmielisyyden kehittyvän itsessäni heitä kohtaan. Sihteerintyöni ei ole tähän saakka ollut erittäin vaikeaa; mutta joka päivä on minun oltava läsnä heidän kokouksissaan k: lo 9:stä tai 10: sta k: lo l: een a.p. ja k: lo 4:stä k: lo 7:ään i.p. Kemuja (kalaser) kuuluu myös pidetyn loppumatta; mutta en minä ole ollut kutsuttu muualle kuin päivällisiin arkkipiispan ja Edmanin luokse." —

Kihlmanin hämmästyttävän ankara arvostelu tarkoitti kai lähinnä kirkkolaki- ja käsikirja-komiteoja, joiden kokoukset kestivät maaliskuun alkupuoleen saakka – virsikirja- ja katkismuskomiteat hajosivat jo parin virallisen kokouksen jälkeen – ja käy joissakin määrin ymmärrettäväksi, kun ajattelemme, että hän erinäisistä syistä oli asioihin ehkä enemmän perehtynyt kuin arvatenkin useimmat toimikuntien jäsenet. Ei siinä kyllä että hän yksin oli vähän ennen läpikäynyt kaikki muistutukset kirkkolakiehdotusta vastaan, vaan oli hän muutoinkin valmistunut esiintulevien kysymysten käsittelemiseen. Kihlman on näet viidettäkymmentä vuotta myöhemmin kertonut, että Bergenheim, joka entisenä historian lehtorina ei suinkaan ollut mikään tarkka kirkollisten asiain tuntija, aina kokousten edellä kahdenkesken Kihlmanin kanssa tiedusteli tältä, kuinka se tai se asia oli ollut ennen järjestetty, mitä siitä tai siitä säädetty. [Toht. L. Ingmanin tiedonanto. – Jos Kihlman samassa oli tahtonut esittää omia mielipiteitään ja muistutuksiaan, oli arkkipiispa keskeyttänyt hänet ja kysynyt: "mitä opettaa kirkko?" – ainoastaan siitä hän välitti.] Kun lisäksi otamme huomioon hänen luontaisen kriitillisen kykynsä ja ulkomaanmatkan, jolla hän oli niin paljon oppinut, kuullut ja miettinyt, niin on todella sangen luultavaa, että hänellä olisi monesta seikasta ollut syvempää ja järkevämpää sanottavana kuin "vanhoilla", jotka keskeltä virkatoimiaan oli kutsuttu Turkuun. Arkkipiispasta on Kihlman erittäin jutellut, että hän noiden valmistavien keskustelujen jälkeen apulaisensa kanssa oli kokouksissa esiintynyt tarkkana asiantuntijana, niin että komiteain jäsenet olivat ihmetelleet hänen tietojaan. – Essen ja Stenbäck lähtivät jo helmikuun 20 p: nä jättäen Kihlmaniin syvän kaipauksen tunteen.