Kitabı oku: «Alfred Kihlman I (of 2)», sayfa 20

Mutta Ingmanin jälkimäinen kirje sisältää pari muutakin kirkolliskirjallista asiaa. Juuri tähän samaan aikaan oli arkkipiispa kiertokirjeellä kehottanut papistoa antamaan lausuntonsa kysymykseen tulleesta suomalaisen raamatun oikeinkirjoituksen korjauksesta tai uudistuksesta. Samalla kun Ingman ehdottomasti kannattaa sitä, hän lämpimästi puoltaa, että samassa myöskin itse kieltä oikaistaisiin, niin että ilmeiset kielivirheet ja epäjohdonmukaisuudet poistettaisiin. Esitettyään sarjan virheitä ja niiden oikaisuja hän jatkaa: "Pyydän siis, että Sinä viet Herra Arkkipiispalle tämän hurskaan toivoni, että hän – jos mahdollista on – kiertokirjeellä vielä kehottaisi arkkihiippakunnan papistoa, yhdessä lausuntonsa kanssa ortografisesta uudistuksesta, myöskin lausumaan mielensä kielen korjauksesta. Tämä pyyntöni saattaa kyllä korkeasta Esimiehestä näyttää liian rohkealta, jopa, niinkuin sanotaan, tungettelevaiselta (påflugen), itsekin häpeän tätä kirjoittaessani; mutta suotakoon se kuitenkin anteeksi – se on sittenkin johtunut mitä lämpimimmästä pieteetistä, rakkaudesta Suomen komeaan ja arvokkaaseen kieleen, jonka tahtoisin tavata myöskin kaikkein pyhimmässä kirjassamme – suomalaisessa Raamatussa. Minä tunnen mitä syvästi juurtuneita ennakkoluuloja näitäkin uudistuksia vastaan on tavattavissa useissa sangen kunnioitettavissa virkaveljissä, minä tiedän, että he leimaavat kerettiläisyydeksi kirjaimenkin muuttamisen nykyisessä raamatussa, mutta heidän ajattelemattomien anateemojensa pitäisi herjetä lukuisien virkaveljien viisaitten ja perusteellisten lausuntojen edessä, jotka näistä isänmaallisista kysymyksistä annetaan tarkastuskomitealle." – Lopuksi Ingman huomauttaa, että papisto, kun se joku aika ennen oli vastustanut Geitlinin ja Akianderin vaatimia kielellisiä korjauksia, oli johtunut siihen "väärinkäsityksestä: peljättiin että kyseessä oli uudenaikaisia fennomaanisia parannuksia – hinc illae lacrymae".

Mitä Kihlman teki asian hyväksi, jota Ingman niin innokkaasti puolsi, on tietymätöntä, mutta varmaan hän vilpittömästi puhui sen puolesta, ja tunnettu on, että ennen pitkää Ingman itse sai suorittaakseen ehdottamansa korjaustyön. [Ar(thur) H(jelt), Anders Vilhelm Ingman raamatun kääntäjänä. Kyrönmaa I, siv. 58 ss.]

Kolmas asia samassa kirjeessä oli tämä: – Sodan ja luultavasti erittäinkin ylempänä mainittujen tapausten johdosta Ahvenanmaalla oli arkkipiispa antanut Ingmanin tehtäväksi kirjoittaa lentokirjasen kristillisten alamaisten suhteesta lailliseen esivaltaansa. Vaikka Ingman oli hämmästynyt tehtävästä, lupasi hän kuitenkin koettaa, samalla vakuuttaen, että hän ei panisi pahaksi, joskin hänen kirjasensa huomattaisiin kelvottomaksi. Arkkipiispan toivomuksen mukaan oli se oleva valmis tammikuun keskivaiheilla, mutta vasta saman kuun 24 p: nä Ingman lähetti käsikirjoituksen Kihlmanille. Tekijä oli luullut parhaiten suoriutuvansa tehtävästä selittämällä raamatunlauseet 1 Piet. 2: 13-17 vv., mutta hänen kirjelmänsä herätti epäilyksiä, ja varsinkin Kihlman katsoi paraaksi, että se jäisi julkaisematta. Arvostelun syyt nähdään seuraavasta kirjeotteesta (29/5 1855):

"Mitä kirjoitukseesi tulee, en ole voinut muuttaa mielipidettäni siitä. Sillä on monta hyvää puolta, useita kauniita kohtia, jotka hyvin ansaitsevat tulla luetuiksi ja mieleen pannuiksi, mutta yleensä se kaipaa korjausta. Olen varma, että Sinulla itselläsikin ehkä nyt jo ja varsinkin vuoden päästä olisi koko joukko muistutettavaa. Olisi vahinko, jos vähemmin onnistunut peittäisi varjoon mitä siinä on hyvää. Tähän yleiseen arvosteluun nähden on Renvallkin samaa mieltä. Pääsyyt tähän mielipiteeseen ovat: l: ksi ettei ankarasti johdonmukainen ajatus kannata mielenkiintoa. On kuin tekijä toisinaan lämpimän tunteensa viehättämänä olisi menettänyt oikean päämääränsä. Kun nyt kirjoitus esipuheen kautta myöskin olisi tullut riitakirjoitukseksi, [F. G. Hedberg oli samana vuonna ja sen jälkeen kun Ingman jo oli kirjelmänsä kirjoittanut julkaissut valtiollisen lentokirjasen, jota tämä ei hyväksynyt ja jonka epäpätevyyden hän luuli oman kirjasensa todistavan, mutta ei siinä kyllä: 'Myöskin tahdoin tällä, kenties viimeisellä kirjoituksellani tunnustaa evankeliumin käsittämisessä olennaisesti eroavani hedbergiläisyydestä, johon nyt tahdotaan minua lukea. Hedbergiläiset levittelevät täytenä totena, että minä Hedbergin edessä olen peruuttanut oppini – mutta tämä selitys todistaisi kaikkien silmissä kaikkea muuta.' (Kirje Kihlmanille 16/4 1855).] niin olisi päämäärä vielä enemmän hämärtynyt. Toiselta puolen olisi vaikea huomata, että tekijän tarkoitus on ollut kirjoittaa Hedbergiä vastaan, mutta toiselta puolen tekisi tekijän vakuutus, että niin on laita, että lukijan katseen täytyisi kääntyä kahteen suuntaan ja siten tulisi varsinainen päämäärä kärsimään. 2: ksi esiintyy kristinusko kirjoituksesi mukaan melkein täysin välinpitämättömänä valtiolliseen nähden. Sitähän juuri Snellmankin väittää [Viittaus J. V. Snellmanin arvosteluun L. Stenbäckin professorinväitöskirjasta Litteraturbladetin maaliskuunvihkossa 1855. Essen antautui sen johdosta pitkään väittelyyn Snellmanin kanssa, ja kirjeistä näkyy, että Kihlman ja Essen keskenään paljon keskustelivat aineesta. Myös Volmar Renvall (jossakin Turun lehdessä?) kirjoitti Snellmania vastaan. Ingman luuli kirjoituksen olevan Kihlmanilta, mutta tämä sanoo vain puhuneensa asiasta Renvallin kanssa.], ja todella se näyttääkin olevan aivan totta, mutta lähemmin tarkastaessa lienee asia kumminkin toisin. Koska kristinuskon päämäärä on pyhittäen läpitunkea kaikki maalliset olot, ja valtio on yksi tärkeimpiä luonnollisia olosuhteita maan päällä, olen sitä mieltä, että kristinuskon ei pitäisi voida olla välinpitämätön niin tärkeään seikkaan nähden. 3: ksi on minussa herännyt epäilyksiä itse perusaatetta kohtaan, että kristityn on oltava täydellisesti passiivinen, kun hänelle tehdään vääryyttä. Tuleeko hänen kärsiä kaikki? Eikö ole olemassa rajaa, jolla vastarinta on oikeutettu? Kuinka on sveitsiläisten vapaustaistelu arvosteltava kristilliseltä näkökannalta? kuinka alankomaalaisten? – Historia on esittänyt nämä taistelut oikeutettuina, ja runous on levittänyt niiden yli hurmaavan väriloisteen. Muistettakoon Wilhelm Tell! Olisiko hänen pitänyt kumartaa hattua? Olisiko Baumgartenin pitänyt antaa voudin raiskata vaimonsa? Tuleeko kristityn menetellä samalla tavoin, jos valalla vahvistetut sitoumukset rikotaan tai pidetään pyhinä? Nämät ja toisia samanlaisia kysymyksiä on minussa syntynyt, enkä ole voinut tyydyttävästi vastata niihin. Jos olet täysin vakuutettu esittämästäsi mielipiteestä, niin tämä kirjasen painattamisen kolmas este katoaisi." – Kun Kihlman näistä syistä vastustaa painatusta, hän lopuksi vielä huomauttaa, miten vaikea on käsitellä arkaluontoista ainetta ja miten helposti joutuu hiipivän arvostelun alaiseksi. "En tiedä, pelottaako minua ihmispelko. Mutta olen kuullut niin monta soimaavaa arvostelua Hedbergista, etten tahtoisi kuulla semmoista henkilöstä, joka on minua niin lähellä kuin Sinä. Ennen arkkipiispan lähtöä Helsinkiin lausuin, kun minulta sitä kysyttiin, etten mielelläni julkaisisi kirjoitustasi. Hän ei pitänyt siitä, vaan sanoi: 'Kyllä on mukavinta panna kädet ristiin ja odottaa asioiden kehitystä. Mutta sen, joka voisi tehdä jotain hyvää, ei pitäisi olla mitään tekemättä'." —

Kun vertaa niitä viittauksia kristinuskon ja valtiollisen elämän keskinäiseen suhteeseen, jotka ilmaantuvat yllä olevassa arvostelussa, siihen mitä Kihlman 1848 (ks. ylemp.) kirjoitti N. L. Arppelle, täytyy tunnustaa, että hänen kristillinen elämänkäsityksensä oli merkillisesti laajentunut ja syventynyt. Kumminkaan ei ole sillä sanottu, että hän tässäkin olisi Beckin vaikutuksen alainen; päin vastoin saanee pitää tätä todistuksena hänen itsenäisyydestään. Ei hän ainakaan missään mainitse, että Beck olisi esimerkillään tai sanoillaan ohjannut häntä valtiolliseen tai yhteiskunnalliseen toimintaan. – Mitä Ingmanin kirjaseen tulee, ilmestyi se vihdoin 1856, jolloin sota päättyi ja kysymys lakkasi olemasta polttava. Sen vuoksi kai nimi onkin niin vähän silmiin pistävä kuin mahdollista ("1 Petr. 2: 13-17 vv. förklarade af And. Wilh. Ingman"), ja on tekijä itse kustantanut 22-sivuisen vihkosen. Jollemme erehdy on Kihlman kirjoittanut uuden esipuheen (josta viittaus Hedbergiin on jätetty pois) ja myöskin korjannut itse esitystä. [Ks. Aika 1915, helmikuun vihko.]

* * * * *

Helmikuun 22 p: nä lähti arkkipiispa lehtori Eurénin, notaari Rindellin ja Kihlmanin seuraamana Ahvenanmaalle tarkastusmatkalle, jonka, suunnitelman mukaan, piti kestää maaliskuun 20 p:ään, mutta joka todellisuudessa päättyi niin varhain, että jo 16 p: nä jälleen oltiin Turussa. Syynä suunnitelman supistamiseen oli keisari Nikolai I: sen kuolema, joka tapahtui maaliskuun 2 p: nä ja josta tieto saavutti arkkipiispan Saltvikissa 9 p: nä. Äidilleen Kihlman kirjoittaa, että hänestä tuntui kuin olisi hän ollut mukana kolmen viikon kemuissa, niin ylenpalttisesti oli arkkipiispaa ja hänen seuruettaan kestitty. Turussa sanottiinkin, että Kihlman oli lihonut matkalla, mutta toiselta puolen hän väittää, että tarkastajat olivat olleet hyvin ahkeria. Joka päivä oltiin kirkossa k: lo 9:stä k: lo 3: een tai 4:ään, ja oli Kihlmanin tehtävänä ollut ottaa osaa seurakunnan lukutaidon ja kristinuskon tuntemuksen tutkimiseen; matkan lopulla hän Rindellin sairastumisen vuoksi myöskin laati pöytäkirjan. Vaikka ilmat olivat kylmät, ei hän vilustunut, sillä arkkipiispan kuomireessä, missä hänellä oli kunnia istua, oli lämmin ja mukava matkustaa.

Mitään erittäin merkillistä Kihlmanilla ei ollut kerrottavana matkalta – ei ainakaan äidilleen; Essenillehän sitä vastoin lähetti pirteämmän juttelun siitä, mutta valitettavasti on se hävinnyt. Kauniissa Sundin pappilassa hän oli muistellut entistä Vaasan koulun rehtoria ja Kihlmanin perheen ystävää J. C. Ebelingiä, joka siellä oli viettänyt elämänsä viimeiset päivät (1846-47). Vanhoina tuttavina hän mainitsee Sottungan yksinäisessä saaressa tavanneensa F. V. Fredrikssonin ja hänen vaimonsa Betty Adlerstjernan, jotka 5 vuoden erakkoelämän jälkeen ikävöivät päästä sieltä pois. Jomalassa Kihlman tutustui rovasti Chydeniukseen, "komea mies ja suuri väittelijä", ja Finströmissä rovasti von Knorringiin sekä hänen puolisoonsa, o.s. vapaaherratar Lybecker. Jälkimäisten luona oli ollut hyvin yksinkertaista ja porvarillista ja neidit ottivat osaa talousaskareihin niinkuin muutkin papintyttäret. Sitäpaitsi näyttivät he suuresti kunnioittavan vanhempiansa. Kihlman viihtyi siellä hyvin. Viimeinen toimitus oli rovasti Sadelinin luona Hammarlandin pappilassa, minne kaikki Ahvenanmaan papit oli kutsuttu huhtikuun 14 p: ksi. Siellä papit Kihlmanin sanellessa vannoivat uskollisuudenvalan Aleksanteri II: lle, jonka jälkeen arkkipiispa m.m. suostui Sadelinin anomukseen tulla vapautetuksi lääninrovastin toimesta; hänen sijaansa tuli rovasti Chydenius. Ukko Sadelin – niinkuin entisestä tiedämme Kihlmanin äidin muinoinen kosija – oli tullut vanhaksi, jota paitsi hän pikkumaisen tarkkuutensa tähden oli joutunut virkaveljiensä, omien seurakuntalaistensa (he olivat uhanneet ampua hänet) ja kaiken lopuksi venäläisen hallituksenkin epäsuosioon. Hänen rouvansa, jolle joku koiransilmä oli antanut liikanimen kuningatar Pomaré (syystä että oli iholtaan niin tummanruskea ja käytökseltään niin olevinaan), oli ensin tehnyt Kihlmaniin vähemmän edullisen vaikutuksen, mutta sittemmin osoittautunut rakastettavaksi. Hänen olotapaansa kuului ukko vaikuttaneen, hän kun vaati erikoista arvokkaisuutta puolisoltaan. Molemmat olivat kohdelleet Kihlmania suurella ystävyydellä.

Viikko sen jälkeen kun arkkipiispa oli palannut Ahvenanmaalta, lähti hän uudelle tarkastusmatkalle (Ikaalisiin, Kankaanpäähän y.m.), jolle hän ei kuitenkaan vaatinut Kihlmania tulemaan. "Viidettä pyörää vaunujen alla", kirjoittaa tämä, "ei suuresti kaivatakaan". Kihlmanin oli nyt valmistauduttava kokeisiin saksankielen opettajan virkaa varten, jotka olivat määrätyt huhtikuun 15 p: ksi. Paitsi häntä olivat venäjän kielen opettaja G. W. Passelberg ja maisteri Emil Frosterus hakeneet virkaa, mutta ainoastaan jälkimäinen näytti olevan lukuun otettava kilpailijana. Itse asiassa arvosteltiin sekä Kihlmanin että Frosteruksen kokeet arvosanalla approbatur cum laude, mutta sai jälkimäinen 2 ääntä enemmän. Tähän tulokseen Kihlman ei ollut tyytyväinen, sillä hän arveli olevansa ainakin yhtä perehtynyt saksankieleen kuin toinenkin. Tahtomatta väittää lehtorien Heikelin ja Eurénin, jotka olivat asettaneet Frosteruksen hänen edelleen, äänestäneen vastoin vakaumustaan, ajatteli hän sentään, että se vastenmielisyys, jonka hän tiesi kummassakin piilevän häntä kohtaan, oli helposti aiheuttanut päätöksen. Huhtik. 25 p: nä oli asia lopullisesti ratkaistava, ja vaikka kyllä Frosteruksen paperit siinä kohden olivat epätäydelliset, että hänellä ei ollut asetusten vaatimaa saksankielen opettajan todistusta, vaan sen sijaan Vaasan kuvernöörin, Rechenbergin, suosituskirjoitus, oletti Kihlman, että tuomiokapitulin enemmistö olisi oleva sen puolella, joka oli saanut useimmat äänet kokeissa. Siinä mielessä hän edellisenä iltana kirjoittaa äidilleen: "Siten raukesi tämäkin suunnitelma tyhjiin. En ole alustakaan ollut erittäin viehättynyt tästä virasta ja sen vuoksi voin ilman suurempaa mielipahaa luopua siitä." Äidille hän luulee asian tuskallisemmaksi. "Älä kuitenkaan sure! Olenhan tähänkin saakka elänyt kuin lintu oksalla ja koska olen menestynyt, menestyn edelleenkin. – Tämä on meidän kesken, ja minulle voi äiti ilmaista ilonsa ja tuskansa, mutta muille, vieraille: tyyneyttä – aina tyyneyttä."

Asia päättyi kuitenkin toisin. Frosterus jätettiin mainitusta muodollisesta syystä kokonaan lukuun ottamatta, ja sitten äänestettiin Passelbergista ja Kihlmanista. Kun kuudesta äänestäjästä kolme oli antanut äänensä edelliselle ja kolme jälkimäiselle, tuli ratkaisu riippumaan seitsemännestä, tuomiorovasti Edmanista. Tämä äänesti Kihlmania, joka siis sai yhden äänen enemmistön. Valtakirja hänelle annettiin heinäkuun lopulla.

Ei ainoastaan valitusajan tähden vaan senkin vuoksi, että arkkipiispa mielellään toivoi hänen mahdollisimman kauan viipyvän Turussa, Kihlman oleskeli siellä kevät- ja lähes koko kesäkaudenkin. Hänen toimistaan tällä ajalla on vain hajanaisia tietoja. – Helluntaipäivänä hän pyynnöstä saarnasi tuomiokirkossa, ja sanoo hän saarnansa herättäneen ainakin sen verran huomiota, että muutamat sitä puolustivat ja toiset moittivat. Tämän yhteydessä sopii mainita, että Kihlman Turussa ollessaan ei pyytänyt saada eikä saanutkaan kannattajia beckiläiselle suunnalleen. Renvall ja Reuter olivat nähtävästi ainoat, joille hän antoi Beckin saarnoja y.m. julkaisuja luettavaksi, ja heidän lämmin ystävyytensä Kihlmaniin perustui juuri siihen kiitollisuuteen, millä he vastaanottivat tämän ohjauksen entistä syvempään ja valoisampaan kristinuskoon. Että näin oli laita näkyy heidän kirjeistään Kihlmanille, kun hän oli muuttanut Pietarsaareen. – Viimeisen kerran Kihlman esiintyi julkisesti Turussa Pipliaseuran vuosijuhlassa 20 p: nä kesäk. Huhtikuun lopulla palattuansa Pietarista, missä oli käynyt onnittelemassa keisaria, oli näet arkkipiispa pyytänyt häntä pitämään juhlapuheen.

Juhannusjuhlan Kihlman vietti arkkipiispan vieraana Paraisten pappilassa ja mainitsee hän almanakassaan, että aattona tanssittiin ja leikittiin vappuriun ympärillä, poltettiin kokko valkea ja esitettiin tableaux vivants (kuvaelmia). – Heinäkuun alussa hän teki viimeisen tarkastusmatkan arkkipiispan seurassa. Silloin käytiin näet Tammelassa, kuultiin tutkintoa Mustialassa y.m. – Viimeiset viikot hän oli yksin Turussa, käyden kuitenkin heinäkuun lopussa sanomassa hyvästi arkkipiispalle Paraisissa ja Forssellin perheelle, joka vietti kesäänsä Kemiössä. Seurustelua tämän perheen kanssa oli Kihlman näet jatkanut koko Turun ajallaan, ja lienee siitä johtunut lähempi tuttavuus kuin kirjeistä päättäen voisi luulla. Kerran on tosin mainittu (äidille nimittäin), että Turussa oli levinnyt huhu, että Kihlman oli kihloissa jonkun neiti Forssellin kanssa, mutta samassa sanotaan, että huhu oli perätön. Kumminkin näkee almanakasta, että tänä kesänä kirjeenvaihto oli alkanut hänen ja neiti Hilda Forssellin välillä.

Elokuun alussa Kihlman valmistautuu lähtemään ja 8 p: nä, viimeisenä minkä hän vietti Turussa, hän kirjoittaa Beckille. Lämpimästi hän kiittää käsikirjoituksista, jotka oli saanut edellisen vuoden alkupuolella ja jotka olivat tuottaneet hänelle paljon hyötyä ja totuuden voimaa, mutta sanoo pelkäävänsä, että Beckin luottamus häneen oli vähentynyt, kun hänen kirjeensä oli jäänyt ilman vastausta. Edelleen hän mainitsee tänä kesänä – aikoneensa käydä Tübingenissä, jollei sota olisi estänyt häntä, ja antaa lopuksi tietoja Turussa-olostaan ja muutostaan Pietarsaareen. Tämä kirje saapui Tübingeniin 18 p: nä, ja jo 22 p: nä Beck kirjoittaa vastauksensa. Hän oli erittäin iloinen, että vihdoin, lähes kahden vuoden päästä, oli saanut tietoja Kihlmanista, sillä koska hän ei ollut aavistanutkaan että hänen kirjeensä 23 p: ltä marrask. 1853 oli kadonnut, hän ei ymmärtänyt miksi hänet oli jätetty ilman vastausta. Nyt hän viipymättä riensi vakuuttamaan Kihlmanille, että hänen luottamuksensa oli muuttumatta, ja että hän piti häntä yhtä rakkaana kuin ennen. Kirjoittaessaan hän ei vielä ollut täysin toipunut tuskallisesta taudista, ja sen vuoksi kirje veikin häneltä kolme päivää ennenkuin hän sai sen valmiiksi. Korvaukseksi siitä, ettei hän jaksanut kirjoittaa pitempää kirjettä, hän lupasi lähettää uusia saarnajäljennöksiä, samalla antaen Kihlmanille täyden vallan julkaista niistä käännöksiä; "jollei se minulle mitään tuotakaan (vaikken minä perheeni tähden olekaan oikeutettu ylpeästi hylkäämään sitä: 1 Kor. 7), niin on kuitenkin asia, joka on kyseessä, siitä hyötyvä". – Kihlman tuumi näet itse julkaista ruotsinnoksia Beckin saarnoista, jota paitsi Ingman ja Törnudd olivat suomentaneet niitä pari kolme.

IX
KIELENOPETTAJA: PIETARSAARESSA 1855-63

Pietarsaareen-muutto merkitsi Kihlmanin elämässä ratkaisevampaa käännettä kuin hän itse aavistikaan. Vaikka hän ainoastaan paremman puutteessa oli hakenut saksankielen opettajanvirkaa Vaasan lukiossa, tuli hän sitä hoitaneeksi toista kymmentä vuotta eikä hän senkään jälkeen enää palannut käytännölliseen papintoimeen, uralle, jolle alkuaan oli antautunut. Tämä tosiasia ja se, että hän aikaa voittaen yhä enemmän kietoutui liike-elämään, herättänee monessa ajatuksen, että ulkonaisen elämän muutos mahtoi aiheutua sisäisen elämän muutoksesta, toisin sanoen, että kristinusko ja totuudenetsintä, jotka tähän asti olivat hänessä olleet päävaikuttimina, jolleivät kokonaan hävinneetkään, kumminkin väistyivät syrjään maailmallisten harrastusten tieltä. Miten luonnolliselta ja perustellulta sellainen olettamus näyttäneekään, on se todellisuudessa väärä. Sen tulee seuraava kertomuksemme todistamaan, ja joskin lähteemme monelta ajalta ovat niukemmat kuin tähän saakka, on niitä kuitenkin sen verran tarjona, ettei ole vähintäkään syytä epäillä Kihlmanin aina pysyneen sisällisesti ei entisenä, sillä hänen kehityksensä oli taukoamaton, vaan perustuksiltaan samana miehenä, jolle edistyminen totuudessa muuttumatta oli ihmiselämän korkein päämäärä.

Lukuvuodelta 1855-56 ei ole paljon muuta sanottavana kuin että se kului Kihlmanin perehtyessä uuteen tehtäväänsä ja ympäristöönsä. Asunnon hän vuokrasi asessori K. W. Fontellin talosta Pohj. Kanavakadun varrella: ison salin, kaksi kamaria ja keittiön, kaksikerroksisen, punaiseksi maalatun rakennuksen yläkerrassa; alakerrassa asui talon isäntä itse, etevä, kuuluisa, tähän aikaan 61-vuotias herttainen lääkäri perheineen. Kihlmankin eli täällä alusta alkaen perheellisenä miehenä. Tuskin oli hän näet itse Kruununkylästä saapunut Pietarsaareen, kun elokuun viimeisellä viikolla sinne tuli Essen Ylihärmästä tuoden muassaan nyt 8-vuotiaan Hanna Kihlmanin, oman 13-vuotiaan Lydia tyttärensä ja "Emma tädin", joka koko pitkän eronajan oli Hannaa hoitanut. Nämä kolme naishenkilöä jäivät Kihlmanille, tytöt käydäkseen koulua ja mamselli Candelin emäntänä. Seuraavana vuonna tuli vielä kaksi tyttöä lisää, ja siltä ajalta on piirteitä muistiinpantuna kodin alempana luettavaan kuvaukseen.

Miten vaatimaton Pietarsaaren pikkukaupunki näihin aikoihin yleensä olikaan, elettiin siellä kumminkin niin sanoaksemme korotettua elämää. Se johtui siitä että Vaasan kaupungin palon jälkeen syksyllä 1852 sinne oli väliaikaisesti sijoitettu kolme oppilaitosta, lukio, teknillinen realikoulu ja kauppakoulu. Näiden laitosten opettajat ja oppilaat lisäsivät huomattavasti henkistä voimaa ja elämän vilkkautta semmoisella paikkakunnalla, jossa ennestään oli olemassa ainoastaan pieni ala-alkeiskoulu, ja siitä seurasi myöskin, että Kihlmanille, joka kuitenkin tuli verraten suuresta Turusta, täällä oli tarjona työtä ja seurustelua vähintäin yhtä paljon, jopa enemmänkin kuin arkkipiispan kaupungissa. Saksankielen opettajana oli hänellä lukiossa 8 tuntia viikossa, mutta sitä paitsi otti hän hoitaakseen uskonnontunnit (4 viikossa) realikoulussa ja niinikään uskonnon ja raamatunhistorian opetuksen yksityisessä tyttökoulussa. Viimemainittu koulu, ensimäinen laatuaan Pohjanmaalla, oli lukionopettajain L. L. Laurénin ja Osk. Ranckenin perustama ja oli toiminut syksystä 1853. Kihlmanista koulun perustajat saivat hartaan, kykenevän avustajan, ja heihin – etenkin Lauréniin – hän ystävänäkin liittyi lähemmin kuin muihin lukionopettajiin. Tiedoiltaan monipuolinen ja kirjallisesti tuottelias, mutta sairaalloinen ja senvuoksi vaihdellen iloinen ja synkkämielinen Laurén lienee ollut ainoa lukion opettajistosta, jossa Kihlman tapasi myötätuntoa ja vastaanottavaisuutta sisäiseen, uskonnolliseen elämäänkin nähden. Toisissa, enimmäkseen vanhemmissa, nimittäin rehtorissa ja latinan kielen lehtorissa F. J. Odenvallissa, kreikan kielen lehtorissa G. Cannelinissa, matematiikan lehtorissa J. E. Bergrothissa, uskonnon lehtorissa Aug. Liliuksessa ja historian lehtorissa Ranckenissa joko ei ollenkaan ollut edellytyksiä sensuuntaiseen keskinäiseen ymmärtämykseen taikka jäi se kehittämättä. Sitä vastoin sanotaan Kihlmanin suhteen viittä vuotta nuorempaan Georg Z. Forsmaniin – Yrjö Koskiseen – joka v: sta 1854 oli muutamia vuosia lukion apulainen, muodostuneen varsin ystävälliseksi, ja oli kai syynä siihen toiselta puolen nuorekas intomieli, millä hän harrasti suomalaisuutta ja kaikkea isänmaallista, toiselta puolen hänen ja hänen vaimonsa vakava suhtautuminen kristinuskoon. Edelleen mainittakoon realikoulun opettajat: F. E. Conradi – johtaja – harvinaisen kykenevä ja kunnon mies alallaan, ja J. L. Lindskog, syntyään vermlantilainen; molempien kanssa Kihlmanin oli mieluista toimia yhdessä, ja myöhemmin, Vaasassa, jälkimäinen asui hänen talossaankin. Opettajiston ulkopuolella oli Kihlmanilla apteekkari Viktor L. Schaumanissa "lapsuudenystävä", joka monipuolisesti toimelias mies oli paikkakunnan johtavia ja joka nähtävästi tuli paljon vaikuttaneeksi häneen, kun hän jonkun vuoden päästä otti ensimäiset askeleensa liikemiehenä. Keskinäisen kunnioituksen pohjalla pysyi heidän ystävyytensä muuttumattomana Schaumanin kuolemaan asti 1872. [Schauman oli syntynyt Taivassalossa 1822, mutta tuli jo noin 12-vuotiaana oppilaaksi Lindebäckin apteekkiin Vaasassa. Siltä ajalta alkoi Kihlmanin ja hänen tuttavuus.]

Niistä kirjelipuista, jotka Kihlman ensi syksynä lähetti äidilleen, näkyy, että ainoat tapahtumat, mitkä häiritsivät kodin hupaisuutta, olivat milloin Hannaa milloin Lydiaa kehdanneet pääasiassa tilapäiset pahoinvoinnit. Mutta kun lääkäri asui samassa talossa, ei koskaan oltu neuvottomia. Vielä liikkui vihollisten sotalaivoja Pohjanlahdella ja Pietarsaarenkin edustalla, ja toisinaan jymähti kanuunan laukauskin, mutta Kihlman oli siihen jo niin tottunut, ettei hän enää suunnitellut varokeinoja niinkuin edellisenä vuonna kirjoittaessaan Turusta.

Talvikelillä, kun saaristoselät olivat jäässä, oli tie Kruununkylään lyhempi kuin kesällä, ei kahta penikulmaakaan. Sentähden on luonnollista, että Kihlman omaisineen kohta lukukauden päätyttyä matkusti vanhan äitinsä luokse joulun ja uudenvuoden ajaksi, ja helppoa on kuvitella miten hän nautti vapaudestaan, hiljaisesta maalaiselämästään ja kirjoistaan.

Kuukauden päästä palattiin Pietarsaareen ja ensimäisestä kirjeestä, 16 p: ltä tammik. 1856, huomaa, kuinka kaikki oli viihtyisää. "Tullessamme olivat huoneet lämpimät ja miellyttävät. Asessorin rouva kutsui meidät paikalla kahville, ja illalla olin uudestaan kutsuttu alas. Eilen ehtoolla tuli Lydia Essen äitinsä seurassa. Tänään päivällisiksi tuli [Kruununkylästä] Thilda [Grönvall] terveenä ja hyvissä voimissa. Siten on minulla nyt koti täynnä. Thilda on, Emman mukaan, nauranut siitä asti kuin tuli. Voiko ajatella parempaa todistusta, että Thilda, pituudestaan huolimatta, vielä on lapsi?" Thilda, joka nyt oli 15 vaiheilla, oli hänkin tullut kaupunkiin käydäkseen koulua, ja käsitti siis Kihlmanin "perhe" tästä lähtien kolme tyttöstä. – Kevätpuolen merkkitapaus oli sodan päättyminen Parisin rauhaan 30/3 1856.

* * * * *

Jo edellisenä kesänä oli Kihlman ajatellut lyhempää ulkomaanmatkaa; tänä vuonna hän päätti panna sen toimeen. Olipa hän nyt koko kolme kuukautta vapaa, ja sillä ajalla hän kyllä ennättäisi käydä Tübingenissä. Mutta lähteä ainoastaan huvimatkalle, jos kohta tavatakseen kunnioitettua opettajaansa, ei ollut Kihlmanin luonteen mukaista; hän asetti päämääräkseen perehtymisen saksankielen opetusmenettelyihin ja tietojen hankkimisen kansakoulun laadusta ja tuloksista Ruotsissa ja Saksassa. Että niin oli laita ilmenee hänen hajanaisista muistiinpanoistaan. Aihetta kansakoulun tutkimiseen oli Kihlman saanut siitä, että kysymys juuri tähän aikaan oli meilläkin tullut julkisen keskustelun alaiseksi. Hänen ystävistään oli varsinkin Yrjö Koskinen kohdistanut huomionsa asiaan, niinkuin muutamat kirjoitukset Suomettaressa todistavat.

Nähtävästi aikoi Kihlman ensin heti kun lukukausi oli päättynyt lähteä ulkomaille, mutta sittemmin selvisi, että hänen täytyi sitä ennen tehdä matka Itä-Suomeen, joka vaatisi miltei keko kesäkuun, eikä hänellä ollut muuta neuvoa kuin pyytää virkavapautta syyskuun ajaksi, saadakseen tarpeeksi aikaa ulkomaita varten. Syynä tuohon kotimaiseen matkaan oli huoli kiinteästä omaisuudesta, jonka maisteri Fabritius vainajan Pohjanmaalle joutuneet perilliset vielä omistivat Itä-Suomessa. Maaliskuulla 1856 oli Essen kyllä vaimonsa ja muitten perillisten puolesta 11,000 ruplasta "todellista" hop. Joensuun kauppiaille A. J. Mustoselle ja S. Parviaiselle myynyt Utran sahan Liperin pitäjän Kontiolahden kappelissa, mutta jälellä oli Puhoksen saha ja mylly tiluksineen Kiteellä ja niiden myyntimahdollisuuksia tutkimassa oli jonkun perillisten edustajan käytävä siellä. Kun ei Essen eikä kukaan muukaan ollut matkaan halukas, oli Kihlman pakotettu lähtemään. Lykkäystä asia ei sietänyt, sillä nyt; kun rauha oli palannut maahan, näytti aika olevan otollisin tilusten myymiseen, joita N. L. Arppe ei enää tahtonut vuokrata ja joita ei mitenkään voitu Pohjanmaalta käsin hoitaa.

Neuvoteltuaan matkansa tarkoituksesta kauppaneuvos P. Malmin kanssa, joka puolestaan ei pitänyt aikaa suotuisena kyseessä olevalle myynnille, Kihlman kesäkuun 4 p: nä lähti Pietarsaaresta yöpyäkseen Kruununkylään. Äidin terveys oli niin huono, että pojassa heräsi tuskallinen ajatus, että äiti saattaisi kuolla hänen matkalla ollessaan samoin kuin isä oli päättänyt päivänsä hänen edellisen ulkomaanmatkansa aikana. Viipurista hän kirjoitti siitä Essenille ja pyysi, että tämä, jos pelottava aavistus toteutuisi, kohta lähtisi Kruununkylään järjestämään asioita ja turvaamaan Hilma parkaa. Todellisuudessa oli äidillä vielä toistakymmentä vuotta elettävänä, mutta seikka kuvaa Kihlmanin luonteenlaatua: hänen tapansa ei ollut ottaa asioita kevyesti.

Seuraavana päivänä Kihlman poikkesi Ylivetelin pappilaan, minne A. W. Ingman edellisenä vuotena oli tullut kappalaiseksi, ja jatkoi matkaa 6-8 p: nä Perhon, Saarijärven, Rautalammin kautta Kuopioon. Ilmat olivat kauniinlaiset, mutta matkustajan mieli ei laisinkaan siitä parantunut, sillä tie kulki miltei lakkaamatta autioiden seutujen läpi, "autioiden ei ainoastaan sen vuoksi että olivat asumattomia, vaan sentähden että laajat, laajat alat olivat kulovalkean hävittämiä, joka viime kesänä näyttää tehneen ääretöntä vahinkoa maallemme. On jälellä tyhjä erämaa, missä tämä vihollinen on raivonnut". Kuopioon Kihlman saapui sunnuntaina. "Julius [Bergh] oli kirkossa, mutta minä asetuin hänen huoneeseensa, kunnes emäntä näyttäytyi. Odottaessani katselin huonetta ja kalustusta, ja minua todella hämmästytti kaiken yksinkertaisuus. Täällä ei ollut mitään uutta taikka uusmuotista, ja se mikä 10 vuotta sitten oli ollut uutta, oli jo vanhemman näköistä. Sanottakoon meistä pohjalaisista mitä tahansa ja koetettakoon väittää, ettemme ole maailmankaltaisia, mutta sen tunsin kohta, kun vilkaisin ympärilleni, että täällä vallitsee toinen henki. En sano sitä siinä tarkoituksessa, että tahtoisin sillä lausua arvosteluni toisesta tai toisesta hengestä; tarkoitan vain, että on olemassa todellinen erotus Juliuksen ja esim. minun kotini välillä. Kenties voivat molemmat suunnat pitää paikkansa toistensa rinnalla, onhan sekin sydämessä ja vaikuttimissa. Mutta yhtä asiaa pidän minä välttämättömänä: das ist die Sauberkeit (se on siisteys)." – Bergh oli iloinen vieraan tulosta, [Palattuaan ensimäiseltä ulkomaanmatkaltaan oli Kihlman jo kerran ennen tavannut Berghin. Luultavasti tapahtui se 1853 (syksyllä?), jolloin menojen joukkoon on merkitty: "Puhoksen matka 35 r." Eräs Berghin tyttäristä muistelee isänsä silloin hyvin iloisena eteisessä vastaanottaneen Kihlmanin. He olivat suudellen tervehtineet toisiansa, ja Bergh oli taputtanut ystävää hartioille, sanoen: "Nu skall jag klappa kathederdammet af dig" (nyt taputan päältäsi kateederipölyn). – Kumminkaan ei Bergh ollut niitä, jotka hyväksyivät Beckin opin. Kirjeistä huomaa, että vanha luottamuksellinen veljellisyys Berghin ja entisten ystävien – Kihlmanin, Ingmanin, Essenin y.m. – välillä oli laimentunut, ja sen huomaa Kihlmanin kertomuksesta Kuopiossakäynnistäänkin.] ja Inga, vanha palvelijatar Suonenjoelta, sanoi "että teki oikein hyvää sydämelle vielä saada nähdä Pohjanmaankin pappia". Iltapäivällä juteltiin Stenbäckin, Essenin ja Ingmanin viimeaikaisesta julkisesta esiintymisestä, [Tarkoittaa L. Stenbäckin professorin väitöskirjaa ja Essenin polemiikkia J. V. Snellmanin kanssa saman väitöskirjan johdosta sekä Ingmanin kirjoitusta: Om den föregående bättringen i anledning af A. F. Granfelts skrift om nådens ordning. Helsinki 1856.] ja oli Bergh yleensä suosiollinen heitä kaikkia kohtaan. Granfeltin taistelussa oli hän pääasiassa Ingmanin puolella, joskaan ei kaikessa. Myöskin "tuon onnettoman kysymyksen" Martensenin välitilasta Bergh otti puheeksi, ollen sitä mieltä, että paras oli jättää semmoisten asiain aprikoiminen syrjään, ne kun olivat vähemmän oleellisia ja esteenä tärkeämmille. "Nun, man kennt schon diese Stimme (tämä ääni on jo tunnettu)!" – Illalla Kihlman yhdessä Berghin kanssa kävi saksankielen opettajan And. Helanderin luona tiedustelemassa, miten tämä oli järjestänyt aineensa opetuksen lukiossa. Hän tapasi myöskin rouva Helanderin ja hänen sisarensa (C. G. von Essenin sisaria), ja erittäinkin rouva miellytti häntä: "hänen olennossaan oli jotakin perin naisellista". Heidän palatessaan Bergh kysyi, eikö rouva Helander ennen ole murehtinut [sielunsa tilaa]; hän ei tiennyt miten nyt oli, sillä rouva ei käynyt heillä. "Minä ajattelen, että yksi ja toinen Kuopiossa kyllä saattaa murehtia olematta sentään huvitettu sikäläisten n.s. heränneitten seurustelusta." —