Sadece LitRes`te okuyun

Kitap dosya olarak indirilemez ancak uygulamamız üzerinden veya online olarak web sitemizden okunabilir.

Kitabı oku: «Alfred Kihlman I (of 2)», sayfa 9

Yazı tipi:

V. ULKOMAANMATKA 1851-52

Lähtövalmistukset; Ruotsissa.

Paitsi pitkissä kirjeissä ystävilleen, vanhemmilleen y.m. läheisille on Kihlman päiväkirjassakin kertonut ulkomaanmatkansa vaiheista ja vaikutelmista. Päiväkirja alkaa johdannolla, jossa hän luoden valoa sisälliseen elämäänsä on kuvannut, miten matka-ajatus hänessä kehittyi. Siihen y.m. valmistuksiin seuraa tässä katsaus.

Jo poikana Kihlman oli toivonut pääsevänsä ulkomaille – enemmän, hän tunnustaa, uteliaisuudesta ja saavuttaakseen matkustaneen maineen kuin hyödyn vuoksi; mutta heräys tuli väliin, ja pelosta, että matkustamisessa piili sielunvaara, hän jätti tuuman sikseen. Sitten avio ja virka estivät häntä ajattelemasta matkaa, mutta kun hän aikaa myöten jälleen tuli vapaammaksi ja palasi kirjoihinsa, silloin uudestaan virkistynyt tiedonhalu herätti myös halun tavata oppineita, jumalaapelkääviä miehiä, joiden seurasta saattaisi hyötyä. Se sekä ylempänä mainittu lääkärin kehotus matkustaa ulkomaille parantuakseen alkavasta keuhkotaudista sai matka-aikeet uudestaan vireille. "Minä puhuin siitä Gelalleni [syksyllä 1850]. Mutta hän vastusti asiaa. Hän oli hyvä haltiani, jonka neuvot nyt jälestäpäin olen huomannut mitä parhaimmiksi. Hän oli Jumalan enkeli rinnallani, joka aina varoittaen hillitsi minua, kun tahdoin lentää liian kauas. Hänen neuvonsa perustuivat aina puhtaimpaan intoon edistää todellista parastani, ja mahdollista on, että niissä piili jumalallinen viittaus, että minun tuli luopua matkasta vaarallisena ja vahingollisena uutuutena. Matkan tulos on osoittava, oliko niin, selvittävä mitä vielä on hämärää." – Mutta kenties oli Gelalla omakin syynsä vastustaa matkaa. "Hän ymmärsi, ettei hän voinut seurata minua jättämättä lapsiaan. Hänen oli erottava joko minusta taikka lapsista. Hellästä äidistä ja rakastavasta puolisosta oli toinen vaihtopuoli yhtä vaikea kuin toinen, ja luonnollisesti hän asettui sille kannalle, joka salli hänen pitää kaikki omaisensa luonaan." – Kysymys jäi siis lepäämään, se oli riippuva Kihlmanin terveydentilasta. Julius syntyi. "Kaikki meni onnellisesti: elämäni taivas oli jälleen kirkas, menestyksenpäivän valo täytti rauhallisen Majataloni. Olin niin tottunut siihen, etten tiennyt peljätä vastoinkäymistä. En tiennyt kiittää Jumalaa, en antaa lahjan johtaa itseäni antajan luo. Olin kyllä huolissani rakkaudenpuutteesta Vapahtajaa kohtaan, mutta en niin, että se olisi saanut minua muuttamaan mieltäni. Rangaistusta ansaitseva välinpitämättömyyteni näyttäytyi varsinkin siinä, etten minä Jumalan sanasta enkä puhdasoppisista kirjoista koettanut etsiä selvää tietoa siitä, minkälainen se parannus on, jonka Kristus antaa ja joka ei hävitä hengen köyhyyttä. Jokaisen kristityn ja etenkin jokaisen opettajan tulisi kumminkin muistaa Jumalan varotus: ymmärryksessä olkaa täydellisiä. – Jos minä jään vaille Jumalan lahjaa, niin on minun siitä syyttäminen omaa laiminlyöntiäni. Ehkä olisin menestyksen jatkuessa jäänyt tähän syntiin ja siten hidastuttanut Jumalan armotarkoitusta minua kohtaan. Mutta Jumala ajatteli minua isänrakkaudella ja tahtoi kurittamalla johtaa minut luoksensa. Kun minä vähimmin aavistin, meni taivas äkkiä pilveen, aurinko lakkasi paistamasta ja muutamassa silmänräpäyksessä puhkesi mitä kauhein rajuilma pääni ylitse. Ennenkuin tiesinkään oli ilon ja rauhan maja muuttunut surun ja tuskan asunnoksi. Kaikkiviisas vei minulta epäjumalani, jota kyllä en rakastanut liiaksi, mutta sentään enemmän kuin Jumalaa. Minä pidin häntä kovin rakkaana: hän oli huvini ja mielihyväni. Ei se ollut väärin, mutta kun en oikein rakastanut Kristusta, saattoi Jumala ainoastaan ottamalla minulta rakkaimpani parantaa minut. Maallisesta tappiosta en ainoastaan oppinut syvemmin tuntemaan maallista mieltäni, vaan tulin myöskin, kun minulla ei enään ollut katoovaista mielihyvää, ajetuksi Jumalan sanan ja sen kautta Jumalan tykö. Kun Gelani oli poissa, täytyi minun ruveta keskustelemaan Jumalan kanssa; nyt huomasin, miten vastenmielisesti ja vain ohimennen tahdoin seurustella Jumalan kanssa ja miten siis olin peräti kääntynyt hänestä ja että Jumalan kuva, joka uudestasyntymisessä luodaan ihmiseen, ei vielä ollut minussa olemassa. Mutta yksinäisyydessäni, vastaanottaessani vaikutelmia elämän katoovaisuudesta, sain myöskin rikkaan korvauksen siinä rauhassa, joka tuli osakseni, kun turvasin Jumalaan ja pysyin erilläni huvituksista. Rikas valon ja lohdutuksen lähde pulppusi heprealaiskirjeestä; tuskin uskalsin maistaa tätä suloista vettä. Maistoin kuitenkin, ja minä maistoin kuinka hyvä ja suloinen Herra on; mutta vesi oli terveellistä eikä vain hyvänmakuista: se ei äitelyttänyt, sillä siinä oli suolaakin. Semmoiset lauseet tulivat minulle tärkeiksi, jotka ennen olin sivuuttanut itseäni koskemattomina, syystä että ne vaativat pyhitystä, jota pidin osaksi ei vielä niin välttämättömänä, osaksi tosin välttämättömänä, mutta itsestään ilmestyvänä hedelmänä, kun vain turvasin vanhurskauttamiseen. Nyt sanottiin minulle: Katso että sinä tässä kurjuudessasi vaellat pelvossa. Puhdista itsesi kaikesta lihan ja hengen saastaisuudesta, täyttäen pyhyyttä Jumalan pelvossa. Minusta oli kuin olisi pyhitystäkin harrastettava, jopa silloinkin kun ollaan epätoivossa vanhurskauttamisestaan." – Ulkonaisestikin oli Kihlman joutunut muuttuneisiin oloihin, jonkunlaiseen väliaikaistilaan. Ei paljoa puuttunut, ettei hän ollut palautunut samaan asemaan kuin ennen naimistaan. Ja kun lääkäri nyt vakavasti kehotti häntä lähtemään ulkomaille, saattoi hän jälleen ottaa harkintaan "nuoruutensa suunnitelman, joka oli ollut kätkössä kuin kipinä tuhan alla." Nyt se oli toteutettavissa, ja eikö ollut oikein käyttää tilaisuutta, joka kenties ei koskaan uudistuisi?

Kumminkin oli Kihlmanin vaikea tehdä ratkaiseva päätös. Hän kysyi neuvoa sekä Esseniltä että Julius Berghiltä. Edellinen oli ehdottomasti matkan puolella, jälkimäinen ei kehoittanut siihen, mutta ei vastustanutkaan. Siitä olivat ystävät yksimielisiä, että matka oli tehtävä ainoastaan terveyden eikä minkäänlaisten hengellisten tarkoitusten vuoksi. Mutta tässä kohden oli Kihlman aivan toista mieltä. Tietenkin tuli hänen pitää silmällä ruumiillista terveyttään, mutta joskin hän piti näitä ystäviä suuressa arvossa, ei hän ymmärtänyt miksi hänen ei kävisi yhdistää siihen toistakin tarkoitusta. Hänessä asui palava into jatkaa opintojaan. "Jos tarkastan elämääni lapsuudesta saakka, näen itseni aina kirja kädessä. Minulla ei ole luonnollista taipumusta seurusteluun eikä mihinkään käytännölliseen taitoon, vaan kirjalliseen harrastukseen saada ensin itse asiat selville ja sitten antaa tietoa muille. Halu harjoittaa tutkimuksia on minussa luonnollista, joka aina uudestaan ilmaantuu ja vaatii tyydyttämistä." Ymmärrettävää on siis, että Kihlman ei voinut matkasuunnitelmastaan sulkea pois "hengellisiä tarkoituksia". Ei kunnian- eikä vallanpyynnöstä, vaan ainoastaan tyydyttääkseen tiedonhaluaan ja voidakseen paremmin kuin ennen toimia opettajana, hän tahtoi hyväkseen käyttää matkan tarjoamaa tilaisuutta opintoihin. Mitä taasen opintoalaan tulee, Kihlman mainitsee niitä kaksi. Toiselta puolen hän ajattelee syventymistä kirkkohistoriaan, arvellen että siihen perehtynyt voisi "seisten historiallisella pohjalla, ei ylhäisyydessä vaan kristillisessä nöyryydessä ja kieltäytymisessä, nousta puolueiden pikkumaisuuksien yläpuolelle ja kyeten antamaan arvoa hyvälle, missä se esiintyneekään, osaltaan yhdistää mitä vihollisen toimesta oli hajotettu"; toiselta puolen hän tahtoi entistä täydellisemmin omakseen tehdä raamatun järjestelmän s.o. tutkimalla raamattua koettaa yhdistää hajanaiset totuudet yhdeksi kokonaisuudeksi. Kirkkohistoriaan nähden hän erittäin huomauttaa, että sitä voidaan tutkia ei ainoastaan kirjasta vaan käytännöllisestikin – "paras tilaisuus semmoiseen käytännölliseen tutkimukseen avautuisi minulle Ruotsissa, varsinkin, jos saisin aikaa ja tilaisuutta käydä eri paikkakunnilla. Minusta olisi synti ja häpeä jättää semmoinen tilaisuus käyttämättä." —

Vasta toukokuun lopulla olivat asiat niin selvillä, että Kihlman helatorstaina lähti Kokkolaan toimittaakseen virkavapaus- ja matkalupahakemuksensa postiin. Mutta samana päivänä (30/5) kun hän lähetti hakemuksen, sai hän kirjeen, että tuomiokapituli oli määrännyt hänet pitäjänapulaisen sijaiseksi Lestijärvelle. Odottamaton uutinen hämmästytti Kihlmania, ja hän mietiskeli, mitä Jumala mahtoi sillä tarkoittaa. Kun hänet Kruununkylästä, jossa ehkä olisi voinut hyödyttää, lähetettiin Lestijärvelle, missä hän "inhimillisesti arvostellen ei kyennyt mitään aikaansaamaan, syystä ettei osannut [suomen]kieltä" – tahtoi kai Jumala osoittaa, ettei häntä nykyään Suomessa tarvittu ja vapauttaa hänet omantunnon vaivoista virkavapauteen nähden(!) Kumminkaan hän ei voinut olla noudattamatta määräystä, vaan matkusti Lohtajan ja Ylikannuksen kautta yksinäiseen, jylhään erämaanseurakuntaan. Kuultuaan millä kannalla Kihlmanin asiat olivat, aikoi hänen lähin esimiehensä, Lohtajan rovasti (K. G. Elfving), kyllä kohta vapauttaa hänet, mutta kehotti häntä sitten kuitenkin viipymään Lestissä pari viikkoa. Niin tapahtuikin. Kaksi kertaa Kihlman Lestijärvellä saarnasi, mutta muutoin hän yksinäisyydessään luki kreikkaa ja tutki heprealaisepistolaa, "niin että, jos Jumala tahtoi minut lehtoriksi, josta myöskin oli syntynyt puhe, olisin siihen kelpaava". Kyseessä oli teologian lehtorinvirka Vaasan lukiossa. Kruununkylään hän palasi kesäkuun keskivaiheilla, jolloin odotti vastausta tuomiokapitulista. Se tulikin, mutta sisälsi vain tiedon, että hänen hakemustaan ei oltu käsitelty, syystä että joku muotoasia oli laiminlyöty. Hän korjasi laiminlyönnin ja uudisti hakemuksensa, mutta ei palannut enää Lestijärvelle, sillä sinne oli toinen sijainen määrätty. Sen sijaan Kihlman uudella odotusajallaan matkusti meritse Vaasaan juodakseen terveysvettä [seltterivettä]. Heinäkuun 11 p: nä tuli vihdoin Turusta myöntävä vastaus s.o. hänelle oli annettu 3 kuukauden virkavapaus, luettuna heinäkuun 1 p: stä, mutta kun Kihlman kamreeri Vegeliuksen kautta tilasi matkapassin Helsingistä, ilmoitettiin, että asia oli lähetettävä keisarin ratkaistavaksi! Passin puutteessa täytyi hänen siis luopua aikeestaan matkustaa saman kuun 24 p: nä Berzelius-laivalla Vaasasta Ruotsiin ja sen sijaan, noudattaen kamreerin neuvoa, lähteä Helsinkiin odottamaan matkalupaa Pietarista. Näin mutkallista oli 1800-luvun keskivaiheilla päästä Suomesta ulkomaanmatkalle!

Ennenkuin Kihlman oli saanut tietoa siitä, että hänen oli ties kuinka kauan odotettava passiakin, oli hän vielä kerran palannut Kruununkylään hajottaakseen kotinsa. Heinäkuun 14 p: nä hän lähetti 4-vuotiaan Hannan neiti Emma Candelinin turvissa Keuruulle, missä hänen kälynsä, Hilda Bergroth, oli ottava lapsen äidilliseen hoitoonsa. Itse hän vielä viipyi viisi päivää, joten hänen lähtöpäiväkseen tuli heinäkuun 20:s. Siitä alkaa myöskin hänen matka-päiväkirjansa, vaikka viikkoja vielä kului ennenkuin hän pääsi kotimaan ulkopuolelle.

* * * * *

Oli sunnuntai iltapäivä kun Alfred Kihlman erosi vanhempiensa kodista – omaa hänellä ei enää ollutkaan. Isä saattoi poikaansa Isolle sillalle. Hyvästijättö oli "surettava" (bedröfvande). Kumpikin lienee aavistanut, että he näkivät toisensa viimeisen kerran, mutta sydämet eivät sentään avautuneet toisilleen. Toinen odotti, että toinen alkaisi, ja niin jäi vapauttava, kaiken vanhan kaunan hävittävä sana lausumatta.

Terveyssyistä Kihlman oli valinnut meritien Vaasaan. Neljä tuttua miestä vei hänet ensin Luodolle (Larsmo), jossa hän oleskeli koko maanantain 1849 sinne ylimääräisenä pappina muuttaneen ystävänsä Jak. Simeliuksen luona. Illalla tulivat Kokkolasta veljekset Appelberg, joista varsinkin Is. Otto oli hänelle läheinen ja jotka olivat ottaneet saattaakseen hänet purjeveneellä Vaasaan. Lähtö tapahtui varhain tiistaiaamuna, mutta matka kului hitaasti. Tuuli oli näet enimmäkseen vastainen, joten usein ainoastaan risteillen päästiin eteenpäin, puhumatta siitä että se toisinaan niin kiihtyi, että esim. Pietarsaaren ja Oravaisten kohdalla oli pakko etsiä suojapaikkaa. Nämä keskeytykset Kihlman käytti alottaakseen päiväkirjansa kirjoittamalla ylempänä selostellun johdannon. Djupstenillä Uudenkaarlepyyn saaristossa hän oli toivonut tapaavansa ystävänsä Ingmanin ja Favorinin, mutta he olivat vähää ennen lähteneet kaupunkiin. Vasta perjantaina 25 p: nä klo 5 i.p. purjehtijat onnellisesti saapuivat määräpaikkaansa. Vaarallisempaa seikkailua päiväkirja ei mainitse kuin että navakka vihuri heitti Kihlmanin hatun mereen.

Vaasassa Kihlman ensi iltana kauan käveli ja keskusteli ystävänsä A. A. Levónin kanssa, joka enemmän toisten kuin omasta syystään oli alkanut joutua erilleen heränneistä tuttavistaan. Hän oli paljon laajentanut liiketoimiaan ja perustanut suuria laitoksia – "siinä oli hänellä ansa"; kuitenkaan hän ei vielä ollut luopunut entisestä hengellisestä kannastaan. Lauantaina Kihlman toimitti asioitaan, mutta teki myöskin tunnustuksensa (biktade mig) Otto Appelbergille. Sunnuntaina oli juhlallinen jumalanpalvelus Vaasan kirkossa, H. Moliis saarnasi; i.p. oli seurat kirjanpainaja P. Lundbergin luona Ahvensaarella (Abborrön). Appelberg luki päivän saarnan Björkqvististä, ja toisten kehotuksesta Kihlman puhui luetun johdosta. Maanantaina 28 p: nä klo 4 i.p., auringon ollessa pimennyksissä, Kihlman lähti matkalle eteläänpäin tullakseen illalla F. O. Durchmanille Isoonkyröön. Tiistaina hän saapui Lapuan Marielundiin. Malmberg lapsineen oli niityllä, missä tehtiin heinää. Illalla tulivat Essen ja Ilmajoen kirkkoherran apulainen J.W. Nybergh. "Inter pócula" Malmberg huomautti, että latinan häviäminen väittelytilaisuuksista ja syrjäyttäminen muiden aineiden hyväksi oppikouluissa oli huono enne. "Ajanhenki on paha, eikä se voi tuottaa muuta kuin pahaa." Kihlman puolestaan arveli, että nytkin samoin kuin ennen voitiin inhimillisissä ja maallisissa asioissa aikaansaada paljon hyvää. Mutta samassa kun juteltiin milloin mitäkin hän sydämessään pahoitteli sitä, ettei sanaakaan puhuttu heidän kunkin sieluntilastaan, vaikka hän niin pitkäksi ajaksi oli heistä eroava.

Keskiviikkona 30 p: nä Kihlman jatkoi matkaa ja tuli seuraavana päivänä Keuruulle Bergrothin omistamaan luonnonihanaan Lehtiniemeen, missä pikku Hanna avoimin sylin juoksi isäänsä vastaan. Sinne, sukulaisiin, Essenkin oli seurannut häntä. Elokuun 1 ja 2 p: vä "vietettiin ystävyyden, perhe-elämän ja rauhan helmassa. Hannani liittyi minuun, sukulaiseni olivat ilmeisesti osaaottavaisia; mutta kaikki tämä, sen sijaan että se olisi parantanut, repi auki vanhat haavat. Tunsin vain syvemmin mitä olin menettänyt. Milloin toiset saavat iloita, täytyy minun itkeä. Me viljelimme toisinaan Jumalan sanaa keskinäiseksi rakennukseksemme, ja se oli elävää ja voimakasta niinkuin ennen. Varsinkin oli lauantai-ilta, viimeinen, jona olimme yhdessä, siunattu, sydän tuli palavaksi. – Essenille avasin koko sydämeni, kaikki epäilykseni, kaikki mietiskelyni. Olimme yksimielisiä pääasioissa ('i afs. å riksangelägenheterna'); miten onnellista onkaan saada kätkeä huolensa veljen uskolliseen huomaan! miten ilahduttavaa, ettei ole yksin!"

"Pyhäaamuna menimme kirkkoon. Frans [Bergroth] saarnasi. Hänellä on hyvät lahjat: elävä mielikuvitus, hyvä kieli, selvä, vaikuttava esitystapa. Jumalanpalveluksen jälkeen ja päivällisen syötyäni menin rantaan, jossa Kuorevedelle lähtevä kirkkovene odotti minua. Sanoin kaikille hyvästi, ja vene lähti liikkeelle. – Yleensä oli elämä Lehtiniemessä hupaisaa; oltiin hyvien, hiljaisten, kristillisten ihmisten seurassa. Ei eletty lihallisessa kevytmielisyydessä, eikä myöskään kateus taikka epäluulo saanut sijaa sydämissämme. Me olimme jotenkin avoimia toisillemme, ja ainakin olin minä vapaa ja luonteva. Olo siellä jätti hyvän vaikutelman; toivoin saavani vielä elää semmoisen ajan. Kumminkin huomasin, että olin antanut sydämeni liiaksi kiintyä näihin hyviin ihmisiin; olin vieraantunut Jumalasta. Niin voidaan väärinkäyttää parastakin! Olin nyt yksin Lesti[järvi] – Jumalani kanssa, ja minun täytyi tehdä parannusta. – Oli tuskallista ajatella, että kenties en koskaan enää näkisi omaisiani. Minulla oli niin paljon sanottavaa heille! Niin olisi yhdessä oltava, kuin oltaisiin sitä viimeisen kerran." —

Illalla klo 11 Kihlman saapui Kuoreveden Maitovalkamaan, johon hänen kiesinsä oli edeltäkäsin lähetetty, ja klo 4 aamulla hän lähti eteenpäin. Hän matkusti Kuoreveden, Längelmäen, Kuhmolahden, Tuuloisten ja Hauhon kautta Hämeenlinnaan. Syystä että yksinäisyys häntä painoi, hän ei voinut nauttia seutujen luonnonkauneudesta eikä hänellä Hämeenlinnassa ollut ainoata tuttua sielua. Sentähden hän elokuun 5 p: nä jälleen oli varhain liikkeellä ja tuli siten hyvissä ajoissa iltapäivällä Helsinkiin. – "Kuuden vuoden päästä näen siis uudestaan tämän kaupungin. Kuinka paljon olikaan sillä ajalla muuttunut, ja kuinka olin itsekin muuttunut. Iloisena sulhasena lähdin Helsingistä vuoden 1845 lopulla; palaan murheellisena leskimiehenä. Terveenä ja reippaana lähdin; palaan terveys murtuneena. Lähdin heittääkseni – syliin, joiden avulla toivoin saavani rauhan omaantuntooni; palaan eroten (utträdande från) näistä ihmisistä, jotka eivät voi minua auttaa, siis pettyneenä toiveissani. Lähdin mieleltäni hedbergiläisyyden vihollisena; palaan siinä vakaumuksessa, että silläkin puolella saattaa olla rehellisiä kristittyjä." – Kihlman asettui asumaan kamreeri Vegeliukselle, jossa ennen oli ollut kotiopettajana. Tullessaan Kihlman oli luullut voivansa lähteä elokuun 8 p: nä Storfursten laivalla Tukholmaan, mutta passi ei ollut vielä saapunut Pietarista. Hänen täytyi lykätä lähtö 22 p:ään, jolloin laiva taas oli tarjona. Alituiset lykkäykset painoivat hänen mieltään, ja yhä uudestaan hän kysyi, piilikö esteiden takana jotain syvempää? Joutilaana ollen hän päätti seurata kamreeria tämän lähtiessä noutamaan lapsiaan, jotka olivat oleskelleet Degerbyssä pastori F. J. Wadénin luona. Kun he pyhäaamuna elokuun 10 p: nä tulivat perille, kerrottiin heille, että Wadén oli Inkoon emäkirkolla. Silloin hekin ajoivat sinne ja saivat kuulla professori F. L. Schaumanin (jonka hoidossa pitäjä, yliopiston prebendana, oli) toimittavan rippilasten konfirmatsionin ja Wadénin saarnaavan. Kihlman lausuu siitä: Schauman, puhui "puhdasoppisesti, selvästi, yksinkertaisesti ja rakentavasti, sanalla sanoen hyvin. Hän kosketteli myöskin asioita, jotka parast'aikaa kiinnittivät sydäntäni, esim. että kristityn vaellus on hänen uskonsa voimassa – iloinen, ujostelematon usko (jos se on tosi) antaa rohkeutta käymään yrityksiin käsiksi, sitä vastoin ahdistus ja epävarmuus tuottaa ihmiselle siksi paljon puuhaa oman itsensä kanssa, ettei hän kykene rakkaudella ja osanotolla ajattelemaan muita. Wadén saarnasi vanhaa oppia vanhalla kielellä. Oli rakentavaa ja terveellistä kuunnella vakavia sanoja." Schauman kutsui vieraat päivällisille. Seurustelu oli mielenkiintoista, mutta huoneiden sisustus ja ruokien lukuisuus eivät Kihlmanin mielestä olleet oikein sopusoinnussa maalaispappilan kanssa. Illalla palattiin Degerbyhyn Wadénin seurassa, joka herätti Kihlmanin täyden myötätunnon; "hän on peräti rehellinen mies, Jumalan hengen koulussa kuritettu". Maanantaina matkustettiin Helsinkiin.

Edelleen Kihlman odottaessaan lähtöpäivää koetti lukemalla Nordisk Kyrkotidningiä perehtyä uusimpaan Ruotsin kirkkohistoriaan, ja eräänä iltana, jolloin hän oli yliopiston rehtorin Gabr. Reinin seurassa – "nöyrä ja ystävällinen mies" – hän tiedusteli tältä Suomen kirkkohistorian lähteitä. Muutamana päivänä hän kävi katsomassa uutta luterilaista kirkkoa, missä enimmin ihaili Nikolai keisarin lahjottamaa Neff'in maalaamaa alttaritaulua. "Se on korkeinta mitä taiteen alalla olen nähnyt. Se esittää Kristuksen hautaanlaskemista. Kristuksen kuolemankalpeat kasvot ovat erinomaisen hyvin ja todellisesti kuvatut: rakkaus, vakavuus, korkeus niissä ilmenee, mutta kaiken peittää kuoleman varjo. Kun näkee sen, täytyy ajatella: senlainen hän oli näöltään, kun oli täyttänyt kärsimyksensä meidän edestämme." – Sunnuntaina 17 p: nä elok. Kihlman kävi [vanhassa] kirkossa. "Saarna oli laimea, laulu hartautta vailla, seurakunta prameilevan korea."

Kihlman ajatteli näinä päivinä paljon heränneitä, heidän suhdettaan hedbergiläisiin y.m. Aihetta siihen antoivat osaksi hänen omat kokemuksensa, osaksi se mitä hän täällä etäämpänä kuuli heistä juteltavan: "pietistit pitävät erinäisiä syntejä luvallisina", "tilaisuuden sattuessa pohjalaiset herännäispapitkin juovat vankasti" – eikä hän voinut väittää syytöksiä tyhjäksi panetteluksi. "Voi! että paholainen on saanut liata Jumalan hyvää teosta", Kihlman huudahtaa kirjeessä Essenille (15/8). "Miten onkaan Jumalan istutus niin joutunut häviöön! Siihen on tultu, kun olemme jättäneet Jumalan sanan kuullaksemme ihmisten sanoja. – Ei olisi liian varhaista, jos silmämme nyt aukenisivat. Miten onkaan sisällisesti laita, jos ulkonaisesti on niin pahoin. Jumala ei varmaankaan sallisi semmoista tapahtua, jollei hän tahtoisi ilmisaattaa kätkettyä pahaa. Pyhimysten täytyy kaatua, jotta oppisimme turvaamaan Jumalaan eikä ihmisiin. Meidän on palattava Sanan ehdottomaan noudattamiseen!" – Kolme päivää myöhemmin Wadén tuli Helsinkiin, ja oli hänellä tärkeitä kerrottavia hedbergiläisistä. Yksityisesti oli kaksi niihin kuuluvaa pappia tunnustanut hänelle, että oli laiminlyöty saarnata lakia, ja että siihen nähden parannus oli välttämätön. Sama mielipide oli myöskin julkisesti esitetty ja saanut kannatusta suuressa hedbergiläismielisten pappien kokouksessa Tammisaaressa elokuun 11 p: nä. Hedberg itse oli vain kuunnellut, sanaakaan hiiskumatta. Jopa oli ehdotettu, että rakennettaisiin sovinto herännäisten kanssa ja että kokous sitä varten pidettäisiin. "Asian nykyisellä kannalla oli Hedberg valmis sovintoon." – Inkoon kirkkoherran apulaiselle Odert Reuterille, joka Wadénille oli kertonut Tammisaaren kokouksen tapahtumat, oli jälkimäinen sanonut, että hän puolestaan oli huomannut olevansa täydessä sopusoinnussa Kihlmanin kanssa, ja että tämä siis oli yhtä maltillinen kuin hän. Siihen oli Reuter vastannut, että se kyllä oli mahdollista, mutta että hän (Kihlman) ei aina ollut ollut semmoinen; "kenties ovat ne olot, joihin hän oli joutunut, johtaneet hänet maltillisuuteen." – "Ei niinkään väärin arvattu!" lisää siihen Kihlman seikkaperäisesti kerrottuaan kaikesta A. W. Ingmanille (20/8). – Päiväkirjaansa on Kihlman vielä merkinnyt seuraavat sanat: "Kuinka ihmeellistä! kaukana toisistamme on sama Jumala samaan aikaan taivuttanut meidät maltillisuuteen. Molemmin puolin alamme käsittää vikamme; he ovat tehneet väärin saarnaamalla yksipuolisesti evankeliumia, me yksipuolisesti lakia saarnaamalla. Miksi piti minun tulla Helsinkiin? Siksikö että saisin tietää tämän? Miten on tätä tietoa käytettävä? Tulee tutkia itseänsä, rukoilla itsensä ja heidän edestään, olla heistä puhumatta pahaa ja muutoin antaa Jumalan johtaa."

* * * * *

Kihlman oli saanut passinsa elokuun 14 p: nä ja 22:na illalla hän, kokonaisen päivän odotettuaan laivan tuloa Pietarista, vihdoin pääsi lähtemään Helsingistä. Matkustajain joukossa hän m.m. tapasi erään Amsterdamin liikemiehen, joka "enemmän kuin kauppiaat yleensä" harrasti uskontoa ja kertoi luterilaisen kirkon oloista Hollannissa. Turkuun tultiin 23 p: nä illalla.

Samana iltana Kihlman kävi entisen emäntänsä, mamselli Gustava Caireniuksen, luona. "Hän on koeteltu nainen", luemme päiväkirjassa, "jonka vertaisia tunnen harvoja ainakin herrasväessä. Hänellä on puhdas ja selvä tieto, eikä ainoastaan tietoa vaan kokemustakin, jopa tuoretta kokemusta. Hänen puheessaan on suolaa, ja se vaikuttaa terveellisesti. Hän tunsi elävästi arvottomuutensa; hän sanoi että olisi mitä suurin ihme, jos hän tulisi pelastetuksi, mutta puhui myöskin kyynelsilmin Jumalan laupeudesta häntä kohtaan. Missään yhteydessä hedbergiläisten kanssa hän ei ollut; mutta hän uskoi, että heidänkin joukossaan oli Jumalan valittuja. – Niin iloista kuin onkin vaeltajalle aavikolla tavata kosteikko, niin tuskallista on jälleen lähteä autiolle, hedelmättömälle arolle. Vaeltajan on kuitenkin riennettävä eteenpäin virvoitettuansa itseään tien varrella. Minunkin täytyy ulos, ulos maailmaan. Mikä ajaa minut pois rauhasta? Ja missä löydän satamani? Miksi on minun käytävä näitä teitä? Onko rangaistus nyt alkava, vai piileekö tässä armontarkoitus?" – Seuraavana (sunnuntai)aamuna Kihlman Maariassa tapasi rovasti H. Heikelin; arkkipiispa Edv. Bergenheim – Kihlmanin entinen historian opettaja lukion ajalta oli edellisenä vuonna nimitetty Suomen kirkon päämieheksi – oli Paraisissa, joten käynti hänen luonaan ei tullut kysymykseen. Klo 12 p: llä laiva lähti Turusta. Hitaanlainen kulku tuntui matkustajista ikävältä, ja muutamat herrat tahtoivat lyödä korttia. Laivalla ei kuitenkaan ollut kortteja saatavissa, ja se aiheutti monta kirousta. "Samat henkilöt", kertoo Kihlman, "puhuivat sentään jonkinlaisella kunnioituksella Kristuksesta ja kristinuskosta. Minä ajattelin ehdottaa, että pidettäisiin yhteinen hartaushetki, mutta tunsin itseni liian heikoksi ja maailmanhengen liian voimakkaaksi. Voi, miten kristinusko onkaan hävinnyt kristityistä! Ei tahdota kuulla Jumalan sanaa, eikä se, joka sitä tahtoo, uskalla!" – Yöksi laskettiin ankkuri. – Maanantaina kuljettiin Ahvenanmeren yli, ja silloin Kihlman ja useat muutkin matkustajat kärsivät merikipua. Illalla saavuttiin Tukholmaan. Kihlman myöntää kaupungin erinomaisen kauniiksi, mutta syystä että hän oli kuullut sitä niin paljon kiitettävän, hän ei kuitenkaan ollut kovin ihastunut. Siitä huolimatta hän saatuaan asunnon Hotel de Finlandissa merkitsee päiväkirjaansa, ettei ollut oikein entisellään: Tukholman suuret historialliset muistot täyttivät hänen mielensä, ja hänen "tyyni verensä liikkui tavallista nopeammin". —

Jo ensi päivänä Kihlman kävi hakemassa kuuluisaa lääkäriä prof. Magnus Hussia, mutta tämä oli matkoilla ja tavattavissa vasta kahden viikon päästä. "Aina vain vasta- eikä koskaan myötä[tuulta]!" Kihlman kääntyi silloin prof. P. H. Malmstenin puoleen, joka Hussin poissaollessa hoiti hänen potilaitaan, ja pääsi, usean turhan käynnin jälkeen, hänen puheilleen 29 p: nä. Malmstenin tutkimuksen tulos oli, että Kihlmanin rinta yleensä oli heikko ja että oikeassa keuhkossa oli huomattavana tuberkuloosia, mutta oli tauti vielä niin alulla, että paraneminen oli mahdollinen. Sitä varten oli kuitenkin välttämätöntä, että hän oli virkavapaa ainakin kymmenen kuukautta ja matkustaisi lämpimään ilmanalaan, joko Etelä-Amerikaan (Brasilian Bahiaan) taikka – kun Kihlman "vapisevin sydämin" vastusti tällaista matkaa – Madeiraan. Malmsten kirjoitti paikalla lääkärintodistuksen, ja koska aika ei myöntänyt lykkäystä, lähetti Kihlman viipymättä Turkuun hakemuksen saada edelleen nauttia virkavapautta 1 p:ään elokuuta 1852. Mitä itse matkaan tulee, jätti hän sen riippuvaksi Hussin neuvosta, jossa hän oli rukoillut Jumalan ilmoittamaan tahtonsa. Syyskuun 9 p: nä hän vihdoin tapasi tämän lääkärin, ja oli hänenkin mielestään pitkä merelläolo s.o. Amerikanmatka otollisin keino. "On siis Jumalan tahto, että matkustan Amerikaan; lähden senvuoksi, menköön kuinka tahansa", kirjoittaa Kihlman s.p. K. Nauklérille Kruununkylään. "Varmaa on, ettei mikään matka ole minulle vastenmielisempi. Ennemmin olisin matkustanut Madeiraan taikka – kaikkein mieluimmin – Etelä-Saksaan. Olisin halunnut paikkaan, jossa olisin saattanut seurustella jumalaapelkäävien ihmisten kanssa, tavata luterilaisen kirkon mainioita miehiä. Mutta en saakaan noudattaa omaa tahtoani; monta kuukautta on minun asuttava ohuiden lankkujen varassa, seurusteltava merijätkien kanssa; vaan – onhan Jumala mukanani. Hädässä oppii parhaiten häntä tuntemaan. – Huss lupasi, että palaisin terveenä. Jos niin käy, tahdon uusin voimin alkaa työskennellä viinitarhassa voittaakseni sieluja Vapahtajalle. Jumala suokoon, että saisin palata kalliiseen tehtävään! Nyt on edessäni aika, jolloin minulla on tehtävää yksistään oman itseni kanssa – matkustan Wartburgiin taikka Arabian erämaahan. Niin käsitän nykyisen asemani. – Älä ymmärrä minua väärin. Ei minulla ole mielessä suuria uudistussuunnitelmia. Ei suinkaan! Tunnen liiaksi heikkouteni ollakseni omahyväinen. Olen luonnostani aina taipunut siihen, joka herättää vähän ääntä. Mutta onhan minunkin läpikäytävä puhdistustuli." – "Koska tulen kauan viipymään poissa, lienee parasta, että lehmäni ja hevoseni myydään. Saaresta saamastani ohrasta on 1 tynnyri annettava Backin Britalle, 1 Wiklundskalle, ja jollet paheksu, annan Sinulle 2 puuroksi monille pienokaisillesi. – Sano terveisiä kaikille rakkaille sanankuulijoilleni; en mainitse ketään, kaikki ovat minulle yhtä rakkaita. Usein, usein muistan heitä rukouksissani. He rukoilevat kai minun edestäni! Tapaamme silloin toisemme joka päivä, joka ilta armoistuimen edessä." —

* * * * *

Kihlman viipyi Tukholmassa neljä viikkoa ennenkuin oli saanut myöntävän vastauksen virkavapaushakemukseensa ja muuten valmistunut lähtöön. Mitä ruumiilliseen vointiin tulee, oli ilma sen määrääjänä: jos oli paha ja kostea sää (niinkuin elokuun lopulla ja syyskuun alulla), tunsi hän rinnassaan painostusta, pistoksia ja hengenahdistusta, jos oli kaunis ilma, hengitti hän kevyesti ja tunsi itsensä aivan terveeksi. Sielullisesti hän oli alakuloinen, sillä häntä vaivasi koti-ikävä ja ystävien puute. "Olenhan niin tottunut köynnöskasvin tapaan etsimään tukea heikolle olennolleni", hän kirjoittaa Ingmanille ja Favorinille 15/9 ja nyt hänen täytyi yksin kantaa kuormansa. Tuskallisesti häntä tärisytti mainittujen ystävien antama, tieto erään "isän" paljastamisesta, ja vaikertaen hän pyytää seikkaperäisempää kertomusta (kirjeessä näet ei oltu mainittu Malmbergin nimeä, jota tarkotettiin). Itse hän sen johdosta lausuu: "Aavistin kyllä, ettei kaikki ollut oikein; mutta rakkaus ei ajattele pahaa. Kun matkallani olen oppinut tuntemaan kaikenlaisia oloja, olen tullut yhä epäluuloisemmaksi sitä kohtaan, jota maassamme on parhaana pidetty. Olen ainakin saanut sen vakaumuksen, että meidän n.s. ja siksi katsotut isät eivät ole erittäin edistyneet ijässä ja viisaudessa. En voi kuitenkaan vielä lausua heistä muuta arvostelua kuin sen, johon he itse ovat pakottaneet minut, nimittäin etten voi heihin luottaa. Mutta näyttää siltä, että on aihetta enempäänkin." Tämä seikka ja muutkin kotimaan olot sekä hänen asemanottonsa siihen, mitä hän oli alkanut katsella toisin silmin kuin ennen, tuotti hänelle hänen yksinäisyydessään miettimistä, jota raskaampaa hän ei ollut kokenut – ja juuri nyt hänellä ei ollut ketään koeteltua ystävää. Olihan se vaikeaa, mutta näin hän parhaiten pysyttäytyi sillä totuudenetsinnän tiellä, jolle oli lähtenyt.