Sadece Litres'te okuyun

Kitap dosya olarak indirilemez ancak uygulamamız üzerinden veya online olarak web sitemizden okunabilir.

Kitabı oku: «Alfred Kihlman II (of 2)»

Yazı tipi:

ESIPUHE

Antaessaan lukijan käsiin jälkimmäisen osan Alfred Kihlmanin elämäkertaa pyytää tekijä käyttää tässä tarjoutuvaa tilaisuutta tehdäkseen vasta ilmestyneistä lähteistä muutamia oikaisuja ja lisäyksiä teoksen edelliseen osaan. Kuukausia sen jälkeen kuin kirja oli painettu, tapahtui näet, että vainajan peruista vielä löydettiin eri paikkaan kätkettynä pinkka hänelle osoitettuja kirjeitä. Tärkein osa löytöä käsittää C. G. von Essenin. A. W. Ingmanin, A. A. Favorinin y.m. kirjeet Kihlmanille hänen ulkomailla ollessaan 1851-52 – siis ne kirjeet, joiden suuriarvoista sisällystä vastaukset saivat aavistamaan, mutta joita (ks. I) syystä saattoi olettaa hävinneiksi. Ensi hetkessä odottamaton löytö pahasti hämmästytti tekijää. Hän pelkäsi, että hänen teoksensa heti huomattaisiin vaillinaiseksi. Silloin selvisi kumminkin, että kirjeet, miten valaisevia ovatkaan herännäisyyden historiaan nähden, eivät sisällä oleellisia lisäpiirteitä Kihlmanin kuvaan. Näin ollen jättää tekijä kirjeiden selostamisen jonkun toisen asiaksi s.o. jonkun tutkijan, joka ottaa varta vasten kuvatakseen hajaannuksen syntyä ja kehitystä heränneiden kesken 1850-luvun alkuvuosina, tyytyen itse tekemään niistä joitakuita otteita, jotka lähemmin kuuluvat tähän kertomukseen.

I. s. 59. Kirjeessä Turusta 26/11 1844 A. W. Ingman pyytää Kihlmania menemään "puolikristityn, runollisen Z. Topeliuksen" luokse ilmoittamaan, että suomalainen kirjoitus Joukahaiseen II ei valmistuisi ennenkuin 7 p: ksi jouluk. Tämä yhä vahvistaa olettamuksen, että kirjoituksen aihe oli muistelma edelliseltä kesältä.

I. s. 66. Parista Reinh. Helanderin kirjeestä saadaan tietää, miten syntyi Kihlmanin kirje isälleen, missä hän sanoo lähtevänsä N. G. Malmbergille Lapualle kotiopettajaksi ja suomea oppimaan. Helander mainitsee ensin (7/4 1845), että Malmberg oli pyytänyt häntä kysymään Kihlmanilta, eikö tämä tahtoisi tulla hänen luokseen kotiopettajaksi kirjoittajan sijaan, joka syksyllä eroaisi samasta toimesta. Samalla hän itse mitä hartaimmin kehoittaa ystäväänsä vastaanottamaan tarjouksen. Hän oli "äärettömän onnellinen", että oli saanut olla Malmbergin luona. Se oli ollut hänelle suuri "Jumalan armonosoitus" ja "sanomattoman hyödyllistä hänen sielunasialleen". – Kihlman vastasi olevansa halukas tulemaan, mutta hän ei epäillyt, että hänen vanhempansa vastustaisivat asiaa. Silloin Helander uudessa kirjeessä (12/5) ilmoittaa, miten Malmberg neuvoi häntä menettelemään: "nimittäin että sinä riemuosoituksin annat heidän (vanhempiesi) tietää, että sinä onnellisesta sattumuksesta olet vapautunut vaikeasta pulasta paikkakuntaan nähden, missä sinun tutkinnon jälkeen sopisi perusteellisesti oppia papille ylen välttämätöntä suomenkieltä. Sinä voit sitten kertoa tovereilta kuulleesi, että Malmberg oli tiedustellut kotiopettajaa lapsilleen, että sinä olit heti kirjoittanut hänelle ja tarjoutunut toimeen sillä ehdolla, että saisit käyttää pääosan aikaasi suomenkieleen ja opettaa lapsia vain mikäli aika ja tilaisuus myönsivät, jonka tähden ei myöskään palkasta olisi kysymystä, että Malmberg oli suostunut asiaan, varsinkin kun hänen poikansa oli niin nuori, ettei hänen opetustaan tarvinnut erittäin kiirehtiä, että sinä siis ilolla olit käyttänyt tilaisuutta ja ratkaissut asian niin, että sinä syksyllä aiot muuttaa Malmbergille ja että sinä toivot, ettei rakkaalla isällä ja äidillä ole mitään hyvää asiaa vastaan. Sinä voit lisäksi huomauttaa, kuinka Malmberg on perehtynyt suomenkieleen, joten toivot suuresti edistyväsi hänen johdollaan. Sanalla sanoen: sinä et ollenkaan pyydä heiltä lupaa, vaan ainoastaan ilmoitat heille päätöksesi, peität mahdollisuuden mukaan kotiopettajatoimen ja panet sitä vastoin painoa suomenkielen oppimiseen ja onneen saada Malmberg opettajaksi. Niin tulee sinun kirjoittaa ja sitten ilmoittaa Malmbergille millaisella vastauksella sinua on kunnioitettu (!)"

Kihlman seurasi tarkoin neuvoa, mikä ei paranna hänen asiaansa. Mutta kumminkin on sangen merkillistä, että Malmberg saattoi neuvoa nuorukaista näin kohtelemaan vanhempiaan – ettei sanoisi "vetämään heitä nenästä."

I. s. 71. Arvostellessaan elämäkerran ensimmäistä osaa (Aika 1915 s. 494) on toht. Erkki Kaila esittänyt pari muistelmaa Kihlmanin naimisesta Angelika Fabritiuksen kanssa: "Vainaja kertoi, että hänen täytyi tähän naimiseen saada lupa N. G. Malmbergilta, koska tyttö oli rikas. Malmberg antoikin luvan sillä ehdolla, että Kihlman lannoittaisi varoillaan Jumalan peltoa ('göda Guds åker'). Tämä tapahtui osaksi siten, että Kihlman avusti köyhiä pappismiehiä, esim. Favorinia, osaksi siten, että hän kustansi uuden painoksen Wegeliuksen kuuluisaa postillaa. Painos oli 2000 kappaletta, jotka olivat pinotut Kihlmanin ullakolle. Kun suuri kirjapino eräänä yönä romahti kumoon, säikähtyi rouva Kihlman, jolla oli pieni lapsi, siitä niin pahasti, että sairastui ja kuoli."

I. s. 104. Henr. Heikelin kirjoittama kirje (15/4 1847) ilmoittaa, että Kihlmanin määräys Tornioon ei johtunut mistään "rikkomuksesta", vaan siitä, että häntä kunnon miehenä (ordentlig karl) katsottiin sopivaksi rajapitäjään. Ekman oli aikaansaanut määräyksen, joka Heikelin vaikutuksesta peruutettiin.

I. s. 138. Ulkomaanmatkan suunnittelusta saadaan erinäisistä kirjeistä seuraavia lisätietoja. Keväällä 1851 tuumi A. W. Ingmankin yhdessä Kihlmanin kanssa tehdä matkan Ruotsiin, ja koska hän jo ennen (nähtävästi Nordisk Kyrkotidningin johdosta) oli kirjeenvaihdossa J. Ternströmin kanssa, oli hän kirjoittanut tälle aikeestaan ja pyytänyt neuvoja matkasuunnitelmaan nähden. Ternström oli neuvonut matkustamaan kanavatietä Göteborgiin ja sieltä Ystadin kautta Tranåsiin, missä hän oli kirkkoherrana. Samalla hän oli luetellut teologeja, joiden luona sopisi käydä, nekun olivat Ternströmin ja Ingmanin hengenmukaisia. Miksi Ingman luopui tuumastaan, sitä ei kirjeistä näy. Sitävastoin eräs Ternströmin kirje Kihlmanille ilmaisee, että näidenkin välillä tuttavuus oli alkanut ennenkuin he todellisuudessa näkivät toisensa. Ternström oli Tranåsissa pannut alulle uudisrakennuksen, jota varten hän tarvitsi rahoja. Sen johdosta oli hän kirjoittanut hovioikeudenneuvos Åkessonille Vaasaan. Åkesson oli vastannut, että hänen piiristään ei liikenisi rahaa, mutta hän oli kääntynyt Kihlmanin puoleen ja tämä oli luvannut lainata 2000 riksiä. Sen vuoksi Ternström kirjoitti Kihlmanille. Hän kiittää suuresti lupauksesta ja kysyy, vaatiko Kihlman takausta lainasta. "Jos saan sanoa ajatukseni", lisää hän itse, "niin ei takausta tarvita; sillä jos elän, on Jumalan avulla omatuntoni vakavin takaus", paitsi sitä, että rakennuksessa ja pesän omaisuudessa on riittävästi vastaavaa. – Kihlman myönsi lainan takauksetta, ja Ternström sai vastaanottaa rahat elokuulla ollessaan Tukholmassa, josta hänen kuitenkin täytyi matkustaa kotiin 10 päivää ennenkuin suomalainen lainanantaja saapui sinne. – Muista kirjeistä käy ilmi, että Kihlmanin ei suinkaan ollut helppo saada rahoja takaisin, mutta ystävien avulla se kumminkin onnistui, ennenkuin velkakirja oli tullut yli-ikäiseksi.

I. s. 222. Sanotaan A. Cederbergin "monen muun jälkeen viimeisenä" kuulleen J. T. Beckin opetusta. Siinä on kaksi erehdystä. Kihlmanin ja Cederbergin välillä lienee Suomesta vain Gustaf Johansson kauemmin viipynyt Beckin luona, eikä Cederberg ollut viimeinen, vaan oleskelivat hänen jälkeensä Tübingenissä Johannes Östring (k. 1886) ja Z. Schalin, joka viimemainittu oli siellä hänen kuollessaan (1878). Lyhyemmillä käynneillä ovat Beckin aikana Tübingenissä olleet ainakin K. Ervast, H. Råbergh ja F. W. Sundvall.

I. s. 265. Merkillisestä pappeinkokouksesta Ylihärmässä taikka oikeastaan sen synnystä antavat kirjeet myöskin tietoja. – Rouva Malmbergin hautajaisissa joulukuulla 1851 ei ollut tilaisuutta syvempiin keskusteluihin, vaikka A. W. Ingman ja F. O. Durchman siellä Julius Berghin kanssa vaihtoivat ajatuksia oppikysymyksestä s.o. Paavon kannasta (niinkuin Ingman kirjoitti Kihlmanille). Tarkoitus oli myöhemmin Keuruulla yhtyä Berghin kanssa, mutta siitä ei tullut mitään, syystä että Essen palatessaan Lapualta ajoi kumoon ja pahasti satutti polvensa, niin että hänen kauan täytyi hoitaa sitä kotona. Jälkeenpäin ajateltiin yhtymistä Isossakyrössä, mutta siitäkään ei tullut sen enempää. Mutta 17 p: nä maalisk. 1852 kirjoittaa Essen Kihlmanille: "Olen nyt suunnitellut pappiskonferensin pidettäväksi täällä meillä (Ylihärmässä) huhtik. 1 p: nä. Siihen ovat Uudenkaarlepyyn, Vaasan, Maalahden, Laihian, Ison- ja Vähänkyrön sekä Lapuan papit (paitsi tietysti Malmbergiä) ja O. Helander saaneet kutsumuksen. Minä kyhäsin (framkastade) kiireessä muutamia kysymyksiä keskustelujen ohjeeksi ja olen antanut jokaiselle kutsutulle tiedon niistä, jotta niitä voitaisiin edeltäkäsin miettiä ja sitten yhteisesti käsitellä. Ne ovat: 'Mikä on syynä yleiseen hengelliseen veltostumiseen (förslappning) heränneissä, myöskin papeissa? Onko ollut joku virhe opinperustuksessa? Olemmeko vapaita lahkolaisuudesta? Ja vastakkaisessa tapauksessa: miten on se esiintynyt ja mitä se on vaikuttanut? Mitä on tehtävä kaiken tämän pahan hävittämiseksi, ja miten päästä puhtaalle tielle? Mitä opetuksia tulee meidän ottaa viime aikojen tapauksista, ja miten käyttäytyä niihin nähden? Jos huomaamme yleisen erehdyksen siinä hengellisessä suunnassa, johon olemme kuuluneet, tuleeko meidän pitää sitä salaisuutenamme (behålla denna insikt för oss sjelfva) vaiko koettaa tehdä se tunnetuksi? Jälkimmäisessä tapauksessa, miten on se soveliaimmin tapahtuva? Vihdoin, olisiko hyödyllistä ja tarkoituksenmukaista toisinaan kokoontua yhteisiin neuvotteluihin, ja jos niin on laita, kuinka olisivat kokoukset järjestettävät'? – Semmoisen yhtymisen ei lainkaan pitäisi olla hyödytön, jos ajatusten ja kokemusten vaihto tapahtuu Jumalan pelvossa ja veljellisessä sovussa, ilman puoluehenkeä ja ennakkoluuloja." – Tästä käy selväksi, että kokous oli Essenin aloitteesta syntynyt ja että se siis oli kokonaan yksityistä laatua, vaikkei kutsumus sentähden ollut ahtaalle rajoitettu.

I. s. 332. Kirjeessä Aug. Liliukselle 18/9 1889 Kihlman ilmaisee erään tärkeän syyn, miksi hän luopui papintoimesta: "Sairaan luona käynnit ovat minusta aina olleet papin vaikeimpia tehtäviä, sen vuoksi nimittäin että pappi useimmiten siinä tulee tahdottomaksi välikappaleeksi ennakkoluulon palveluksessa. Usein sairas itse ei tahdo pappia (luokseen), vaan sukulaiset ja ystävät, jotka honoris causa (kunnian vuoksi) kutsuvat papin, jotta ei vainaja tulisi näyttämään epäkristilliseltä. Sentähden on käynti monesti aivan turha, mutta kallis aika menee hukkaan. Juuri näitten sairaanluonakäyntien vuoksi halusin minä muuttaa koulunopettajan uralle. Eikä minulla koskaan ole ollut enemmän kuin kaksi käyntiä päivässä. Köyhinä vuosina säälin syvästi pappeja. Tiesin, että he tulisivat kärsimään enemmän kuin muut. Kaikki köyhät hakivat luonnollisesti etupäässä apua papilta, jonka palkka kadon johdosta jo ennestään oli vähentynyt."

I. s. 338. Kihlman teki todella syyskuulla 1853 lankonsa seurassa matkat Puhokseen. Sen todistaa edellinen seuraavista kahdesta kirjeotteesta, jotka muutoin osoittavat, miten Kihlmania arvosteltiin hänen palattuaan Saksasta. Kirjeet ovat Julius Berghin kirjoittamat O. Hjeltille. [Kirjeotteet on valtioneuvos Edv. Hjelt hyväntahtoisesti tekijälle antanut. Osaksi ovat ne sittemmin painetutkin, Edv. Hjelt, Otto E. A. Hjelt, hans liv ooh gärning, Helsingfors 1916, s. 97.]

(3/12 1853) – "Ja mitä sanot siitä, että Kihlman on tullut Arkkipiispan sihteeriksi. Minusta se on aivan oikea paikka hänelle vastaiseksi. Sekä hän itse että asia voi hyötyä siitä. – Odottamatta sain tavata hänet täällä, kun hän Frans Bergrothin kanssa matkusti (Kuopion) kautta. Ei hän ole niin pois suunniltaan (befängd) kuin pelkäsin. Hänellä on vielä paljon valoa, eikä oppineitten haaveitten (lärda griller) tarvitse välttämättömästi vahingoittaa häntä liian paljon, jota paitsi ne eivät olekaan kovin kehittyneitä, eikä myöskään liian hulluja, vaan sisältävät paljon totuutta(!)".

(10/7 1854). – "No niin! Kihlman on Turussa, ja minä olen ollut mielissäni siitä. Antakaamme hänen etsiä totuutta. Juuri sitä hän tarvitsee; löytäköön hän sen. Sillä vaikkei hänen erehdyksensä ole aivan karkeaa laatua, on hän kuitenkin siinä ihastuksessaan, jonka teologi Beckin omituinen kristillinen gnosis on hänessä herättänyt, kadottanut yksinkertaisuuden Kristuksessa – ja sentähden, että Herra tahtoo pitää hänestä kiinni, mutta hän puolestaan tahtoo ponnistaa vastaan koettaen päästä korkeuteen (komma i höjden) jonkunlaisen omituisen tieteellisen katsantotavan avulla – sentähden on hän niin mystillinen. Toivon kuitenkin, että elämän vakavuus aikaa myöten on vetävä hänet alas. Älköön toivoni pettäkö."

Tässä arvostelussa huomaa siksi vähän todellista myötätuntoa ja ymmärrystä, että Kihlmanin haluttomuus väitellä uskonnollisista kysymyksistä entisten ystäviensä kanssa käy kerrassaan ymmärrettäväksi. Ja kumminkin oli Bergh se, jota hän enimmin oli kunnioittanut.

I. s. 361. Alimmalla rivillä luetaan: Roseniuksen hartauskirjasta; pitää olla Roosin.

Siihen mitä edellisen osan esipuheessa on sanottu koko teokseen nähden ei ole mitään erikoista lisättävää tämän jälkimmäisen osan varalta. Paitsi silloin lueteltuja avustajia pyytää tekijä kuitenkin vielä kiittää vanhoja ystäviään J. Th. Durchmania, E. Järnefeltiä, E G. Palménia, Aug. Ramsayta ja Th. Wegeliusta sekä erittäin vainajan omaisia suosiollisesta avunannosta. Sen ohella hän julkilausuu sydämensä toivomuksen, ettei mikään oleellinen harhapiiirre estäisi viimeksimainittuja siinä kuvassa, joka täten julaistaan, tuntemasta heidän rakasta isäänsä semmoisena kuin hän todellisuudessa oli ja eli maan päällä Helsingissä, 6 p: nä tammikuuta 1917.

Tekijä.

I
YLIOPETTAJA JA LIIKEMIES 1866-70

Vaikka Alfred Kihlman tullessaan siihen elämänsä käänteeseen, johon kuvauksemme edellinen osa päättyi, oli täyttänyt 41 vuotta ja täsmälleen toisen puolen iästään toiminut julkisissa viroissa, saattaa kumminkin pitää koko mennyttä ajanjaksoa hänen opinto- ja vaelluskautenaan, verrattuna seuraavaan, joka käsittää hänen elämänsä loppupuolen. Kaikilla hänen toiminta-aloillaan asetettiin hänelle tästä lähtien niin paljon vaikeampia ja painavampia vaatimuksia, että hän tuskin olisi pystynyt niitä tyydyttämään, jollei hänellä olisi ollut pitkän valmistusajan tuottamia tietoja ja kokemuksia. Sitä paitsi kysyivät uudet tehtävät täysin varttuneita ruumiin- ja hengenvoimia, ja kumpaisetkin kestivät ihmeellisesti. Vaikkei Kihlmanin terveys hänen elämänsä loppupuoliskolla ollut mainittavasti vahvempi kuin ennenkään, niin tarmokas sielu ylläpiti ruumiillista joustavuutta. Jo nyt, elämänsä keskivaiheilla, hän näytti ikämieheltä, mutta ne nuoret, jotka 1860-luvun loppupuolella ehkä kiinnittivät huomionsa salkkua kantavaan, kumaraharteiseen, mutta silti kookkaaseen, tasaisesti astuvaan, teräväkatseiseen herraan – silloin uusi ilmiö Helsingin kaduilla – saivat vielä uuden vuosisadan alussa, itsekin jo ikämiehinä, nähdä saman hahmon salkku kainalossa – se oli silloin pääkaupungin tunnetuimpia.

Käydessään Helsingissä pääsiäisen edellä Kihlman oli vuokrannut asunnon, kuusi huonetta keittiöineen, Krogiuksen kivimuurin toisessa kerroksessa Vuorimiehenkadun 11:ssä; vuokra oli 1500 mk. Sinne perhe asettui, ja ilolla todettiin, että näköala oli vapaa merelle päin. [Silloin olivat kallioiset rannikkoseudut Vuorimiehenkadun ja Merisataman välillä vielä asumattomat.] Se muistutti Vaasan kotia, jota kauan kaivattiin kuin kadonnutta onnen saarta. Itse perheen isä kirjoitti äidilleen (17/9 1866): "Kun ajattelen mennyttä elämääni Vaasassa ja Pietarsaaressa, ah, mikä erotus! Tyynestä satamasta olen heitetty myrskyiselle, pauhaavalle merelle, jolla joka hetki on ponnistellen työtä tehtävä, jotta ei sorruttaisi."

Todella alkoi Kihlmanin elämässä uusi ajanjakso koettelemuksilla, jotka äärimmäisessä määrässä kysyivät perheenjäsenten kärsivällisyyttä ja elinvoimia. Tuskin oli 7-vuotias Oswald vastaanotettu normaalikoulun valmistavaan luokkaan, ennenkuin hän sairastui hinkuyskään, eikä aikaakaan niin kaksi nuorempaa veljeä sai saman taudin. Ainoastaan neljäs, nuorin veljeksistä, säästyi yskästä, mutta Uno paran elämänlankaa kalvoi sitäkin tuhoisampi tauti, jota vastaan lääkäri, isän lukiotoveri prof. J. A. J. Pippingsköld, turhaan etsi keinoja. Tästä ymmärtää, millainen mieliala vallitsi kodissa ensimmäisenä syksynä, mieliala, jonka laadun kuvaa pikku Lorenzon huudahdus: "Äiti, minusta on kuin eläisimme vankilassa." Terveinä pysyivät vain äiti ja Hanna, sillä Kihlmania itseäänkin vaivasi yskä ja muukin pahoinvointi, vaikka hän ainoastaan jonkun viikon päivät oli pakotettu olemaan poissa koulusta.

Marraskuun keskivaiheilla, jolloin edullinen käänne oli ilmaantunut Unon tautiin, Kihlman kirjoittaa ystävälleen Viktor Schaumanille: "Yleisen kivulloisuuden vallitessa kodissa ei varsinkaan alussa ollut helppoa näyttää iloiselta. Nyt olemme kaikki rohkaisseet mieltämme: ei käy päinsä hätääntyä ja valittaa. Täytyy reipastua ja taistellen läpäistä vaikeudet. Kaikki tulee helpommaksi, jos pysyy uskaliaana. Sekä koulussa että yhtiöasioissa ja kodissa sanon itsekseni: älä menetä rohkeuttasi. Niin kauan kuin jaksan sanoa näin, elän tulevaisuuden toivossa ja tässä toivossa kykenen tekemään työtä ja – kärsimään."

Samasta kirjeestä otamme seuraavatkin rivit, joissa kuvastuu Kihlmanin suhde entisyyteen: "Välinpitämättömyyteni vanhoja ystäviä ja oloja kohtaan on todella vain näennäinen. Eivät vanhat ystävät koskaan ole olleet minulle rakkaampia, eivätkä heidän hahmonsa koskaan ole esiintyneet mielessäni kirkkaampina kuin tänä syksynä, jolloin kaukana heistä olen joutunut aivan uusiin oloihin ja tehnyt uusia tuttavuuksia. Usein kun henkeni sehnsuchtsvoll (kaihoten) on lentänyt pohjoiseen, olen nuhdellut itseäni: miks'et ole tyytyväinen? miksi aina ikävöit vanhojen ystävien luokse? Eiväthän he olleet ihanteita, kun olit heidän parissaan, ja eivätkö uudet ystäväsi, vaikkeivät hekään ole ihanteita, kuitenkin voi korvata, mitä olet kadottanut? Niin olen kerran ja toisenkin puhunut itsekseni. Ymmärrän sangen hyvin, että minun tulee voida tyytyä nykyiseen ympäristööni, mutta tunteella on oma päänsä eikä se tottele komentoa. Vaaditaan aikaa ennenkuin tunnekin tyytyy ja viihtyy uusissa oloissa. Mutta ei koskaan voi käydä niin, että uusi kokonaan tunkisi pois vanhan. Lapsuudenajan ystäviä ei voida työntää syrjään. Aina on sydämessä oleva erityinen vierashuone vanhoja ystäviä varten, joiden kanssa on pitkän jakson vuosia elänyt ilossa ja surussa ja joita sillä aikaa on oppinut pitämään arvossa ja kunnioittamaan. Niin on oleva niin kauan kuin ihminen omaa inhimillisiä tunteita. Jos vanhakin ystävyys ruostuu, on syy syvemmällä. Tarkoitan, että ruoste ilmaantuu vain siinä, missä luonteen kirkas pinta on tullut siveellisesti tahratuksi."

Joulukuulla olivat vanhemmat pojat toipuneet; ainoastaan nuorimman tila oli edelleen huolestuttava. Kumminkin olivat leikki ja nauru palanneet kotiin. Silloin tapahtui k: lo 2 yöllä maanantaita, 17 p:ää, vastaan Punavuorilla sijaitsevan kaartin ruutimakasiinin räjähdys [Makasiini oli maanpäällinen puurakennus kaartin ampumaradan vieressä. Kaartin oma ruutivarasto oli viety siitä pois, mutta kauppias Tschetschulinilla oli siinä 10 sentneriä ruutia. Ympäri viskellyistä ruumiin osista päättäen oli kaksi sotilasta, jotka olivat aikeessa varastaa ruutia, aiheuttanut räjähdyksen.], joka järkyttäen kaupungin rakennukset perustuksiaan myöten tuhosi kymmeniä tuhansia akkunoita ja aiheutti pelottavan hämmennyksen rauhallisissa kodeissa. Kihlmanilla Hanna ja isä valvoivat vielä, jota vastoin äiti ja pikku pojat nukkuivat. Pamaus oli niin kauhea, että valveilla olijat samoin kuin unesta herääjät luulivat rakennuksen luhistuvan päällensä. Sekä ulommat että sisemmät ruudut koko talossa lensivät palasiksi, lattiat ja huonekalut peittyivät lasisirpaleilla, ja ryysyiksi repeytyneet akkuna verhot avasivat huoneet ulvovalle talviselle myrskylle. Pimeässä syöksyivät äiti ja lapset vuoteistaan ja harhailivat melkein alastomina ja avojaloin, huutaen huoneesta huoneeseen, kunnes havaittiin, että pihan puolella oleva isän kamari oli jäänyt asuttavimpaan kuntoon, vaikka siinäkin yksi ulko- ja neljä sisäruutua oli pirstautunut. Sinne, lämpimään ja valoon, kokoontui koko perhe, rauhoittuen vähitellen maanjäristystä muistuttavan seikkailun jälkeen. – Onneksi tapahtuma ei tuottanut vakavampaa sairauskohtausta, vaikka akkunoiden korjaus – syystä, että lasivarastoihin oli hankittava lisää Pietarista saakka – edistyi niin hitaasti, että koti vasta jouluaattona oli entisellään.

* * * * *

Olihan tilapäistä, että kotiolot tänä syyskautena olivat niin huolestuttavia. Mutta vaikka Kihlman siten käsittikin asian, teki se kumminkin hänen muut huolensa ja alituisen työnsä kahta raskaammiksi. Ja todella oli hänellä työtä ja huolia enemmän kuin tarpeeksi.

Ensiksikin on huomattava hänen virkansa normaalikoulussa, ja tulee meidän, ymmärtääksemme mitä se vaati häneltä ja miltä kannalta hän otti tehtävänsä, lyhyesti mainita, kuinka ja missä tarkoituksessa tämä koulu oli syntynyt. Kansallisen ja valtiollisen elämän virkoaminen 1860 vaiheilla ilmeni erityisesti myöskin maamme koulunopettajissa. Heissä syttyi näet halu luopumalla vanhoista totuntatavoista luoda uutta elämää koulunkin alalle. "Maamme koulunopettajille oli selvinnyt", kirjoittaa Kihlman itse normaalikoulun vuosikertomuksessa 1874, "että ei ainoastaan yleistä tieteellistä, vaan myöskin ammattisivistystä vaadittiin, jos he tahtoivat kohota yhdenvertaisiksi kulttuurimaiden kasvatuslaitosten edustajien kanssa ja tyydyttää isänmaan oikeutettuja vaatimuksia. Opettajilla oli kylliksi jaloa ylpeyttä nostaa katseensa opettajaihanteeseen, mutta toiselta puolen kylliksi nöyryyttäkin arvostella itseänsä ja suoraan tunnustaakseen mitä heiltä puuttui. Yksimielisesti myönnettiin, että kasvatus ja opetus, kun nämä sanat käsitetään ihanteellisesti, eivät ole jokamiehen asia, vaan taito, joka, niinkuin mikä taito tahansa, täydellisyyttä saavuttaakseen edellyttää ei ainoastaan luonnonlahjoja, vaan myöskin erikoisopintoja ja ahkeraa harjoitusta. Suomalaiset koulumiehet anoivat senvuoksi oppilaitoksen perustamista, jonka tehtävänä olisi hyväkseen käyttää aikakauden edistyneintä pedagogista tietoa ja jossa tulevat opettajat voisivat, harjoittaessaan teoreettisia opintoja, nähdä miten teoriat käytännöllisesti sovellutetaan sekä itse ohjaajain neuvomina oppia astumaan oikeaan suuntaan ja välttämään harhateitä." Tämä aate sai yleistä kannatusta hiippakunnittain toimeenpannuissa opettajakokouksissa kesällä 1860, ja syksyllä s.v. J. V. Snellman v.t. pedagogian professorina yliopiston konsistorin kautta toimitti senaattiin ehdotuksen, että kykeneviä miehiä lähetettäisiin ulkomaille perehtymään sikäläisiin kouluoloihin ja siten valmistumaan ajatellun uuden oppilaitoksen yliopettajiksi. Täysin oivaltaen asian merkityksen hallitus v: n 1862 alussa päätti normaalikoulun perustettavaksi, ja kun tulevat yliopettajat, J. E. Bergroth (matematiikassa), H. L. Melander (historiassa) ja C. J. Lindeqvist (kielissä), olivat palanneet tutkimusmatkaltaan, laativat he yhdessä laitoksen tarkastajaksi määrätyn pedagogian professorin Z. J. Cleven kanssa ohjesäännön uutta koulua varten. Toimintansa koulu alkoi syksyllä 1864. – Näin oli normaalikoulu syntynyt. Se oli nuorekkaan, toivorikkaan kansallisen innostuksen tuote. Sen johtajana piti olla, ei toisen tai toisen mahtajan mielivalta, vaan tiede, kasvatusoppi. "Sen ankarassa kurissa ja sen vapaassa raittiissa ilmassa", sanoo Kihlman, "tuli nuoren laitoksen kasvaa ja kehittyä." Kun hän itse noudatti kunniakasta kutsua tulla neljänneksi yliopettajaksi normaalikouluun, oli vain kaksi vuotta kulunut sen avaamisesta. Ei mikään ollut vielä häirinnyt sitä innostusta ja menestyksen toivoa, jolla opettajakunta harrasti uuden laitoksen kehittämistä mahdollisimman lähelle ihannettaan, ja kun tunnemme Kihlmanin luonteenlaadun, on helppo käsittää, että hän täydellä antaumuksella liittyi toveriensa harrastukseen. Mutta samalla kun käsitämme tämän ja ymmärrämme, millä innolla hänkin puolestaan tahtoi toteuttaa oppilaitoksen aatetta, selviää myöskin, kuinka oli omansa häntä syvästi katkeroittamaan ennen pitkää tapahtuva muutos koulujemme ylijohdossa, jonka kautta määräävä valta joutui oikullisen mahtimiehen käsiin.

Koulussa tuli Kihlmanin opettaa 12 tuntia viikossa eli 2 päivässä. "Eihän se näytä olevan paljon", kirjoittaa hän (17/9); "mutta Äiti tuntee luonnonlaatuni: minä en tahdo hutiloida, vaan tehdä kaikki kelvollisesti, niin hyvin kuin mahdollista. Tahdon sen vuoksi valmistautua perusteellisesti. Vaikka olen jatkanut työtäni yölläkin, en ole kuitenkaan aina ollut niin valmistunut kuin olisin toivonut. Olen sentähden usein tyytymätön. Sillä paikalla, jolla olen, pitäisi kaikki olla täydellistä, mallikelpoista. Kumminkaan en ole menettänyt toivoa, että vielä tulen jotakuinkin tyydyttäväksi uskonnon-opettajaksi." – Yhdentoista vuoden kokemus koulunopettajana ei ollut tehnyt häntä omakylläiseksi. Kun lisäksi otetaan huomioon, että hänen aineensa oli uskonto, joka hänestä ei mitenkään voinut olla ainoastaan tietojen ja metoodin asia, vaan palavan uskon, kaikista tähdellisin elämän ja kuoleman kysymys, niin on ymmärrettävää, miksi hän ei tyytynyt itseensä, vaan väsymättä harrasti yhä täydellisempää. Että hän todella tuli aivan erinomaiseksi, jopa ainoanlaatuiseksi uskonnonopettajaksi, siitä saamme aikoinaan esittää luotettavia todistuksia. Tässä on vain lyhyesti sanottava, miten hän virkaansa ryhtyessään järjesti koulun uskonnonopetuksen. [Ks. Rehtorin vuosikertomusta lukuvuodelta 1866-67. Kun vertaa tätä kertomusta edellisiin, huomaa kuinka Kihlman kokonaan uudisti uskonnonopetuksen tekstissä mainittujen perusohjeiden mukaan.]

Ensi lukuvuodesta alkaen, jolloin koulussa oli kuusi luokkaa, käsitti Kihlmanin uskonnonopetus seuraavat aineet: 1) Piplian historia alimmilla luokilla, 2) raamatun lukeminen ja 3) kristillinen uskonoppi keski- ja ylemmillä sekä 4) kirkkohistoria ylimmällä luokalla. Piplian historiaan nähden hänen menettelynsä oli sama kuin jo Pietarsaaren tyttökoulussa ja opettaessaan Hannaansa kotona (ks. 1.) hän teki parastaan kertomuksen havainnollistamiseksi. "Jos kertomuksen sisällys tehdään oppilaalle oikein havainnolliseksi, niin pysyy tarkkaavaisuus hereillä, ja samalla kuin oppilas nyt saa tietoisuuteensa todenperäisen ja kirkkaan kuvan, vastaanottaa hän myöskin kuvan sisältämät siveelliset ja uskonnolliset totuudet. Hän vastaanottaa nämä totuudet kehitysasteelleen soveltuvassa muodossa. Opetuksen täytyy siis ensi sijassa pitää silmällä muotoa ja vasta toisessa johdattaa mietiskelemään ulkonaiseen muotoon kätkettyä totuutta. Samassa määrässä kuin oppilaan kehitys on edistynyt, voi johdatus mietiskelyyn esiintyä voimakkaammin." – Raamatun (s.o. paraasta päästä evankeliumin) lukemisella tarkoitettiin: 1) opettaa oppilaita oikein käyttämään Jumalan sanaa, 2) antaa oppilaille kirkas kuva Jeesuksesta Kristuksesta ja siten laskea perustus sille, mikä on kristillisen uskonnon pääasia, eli uskolle Kristukseen, ja 3) tutustuttaa oppilaita erinäisiin dogmaattisiin ja eetillisiin käsitteisiin, jotka lukiessa esiintyvät, ja siten valmistaa kristillisen uskon- ja siveysopin järjestelmällistä esitystä. – Uskonopin opetuksessa, jota varten ei käytetty mitään oppikirjaa, ei ollut tarkoituksena ainoastaan esittää dogmaattisia tuloksia, vaan myöskin osoittaa, mistä ja miten ne syntyvät. Sitävarten läpikäytiin ensin tärkeimmät raamatun kohdat, jotka ovat määrääviä kuhunkin uskonkappaleeseen nähden, ja kun se oli niiden mukaan määritelty, panivat oppilaat sen kirjaan. – Kirkkohistorian opetuksessa vihdoin arvosteltiin siinä puheeksi tulleet ilmiöt raamatullisten perusjohteiden mukaan, samalla kuin erityistä huomiota kiinnitettiin merkillisiin, suurisuuntaisiin luonteisiin ja heidän sisälliseen kehitykseensä.

Jo pelkkä tämä uskonnonopetuksen suunnitelma osoittaa Kihlmanin perusteellisuuden ja tunnollisuuden. Sen sijaan että hän olisi luottanut oppikirjoihin, vaati hän itseltään omaa, tarkkaa työtä, ja niin voimme ymmärtää, että päivä monesti kävi hänelle lyhyeksi, vaikka hän lisäsi siihen yötuntejakin. Muutoin on muistettava, että koulu paitsi varsinaisia opetustunteja vei häneltä paljon aikaa. Yliopettajana tuli hänen ottaa osaa kaikkiin opettajien konferensseihin eli kokouksiin, joita normaalikoulussa pidetään tavan takaa, olla saapuvilla opettajakokelaiden koetunneilla ja niitä arvosteltaessa j.n.e. Edelleen hän jo 1867 valittiin vararehtoriksi. Sen ohella hän ensi vuosina myöskin oli luokanesimies, jonka toimeen kuuluu erityinen huolenpito kyseessä olevan luokan oppilaiden käytöksestä ja järjestyksestä koulussa.

* * * * *

Liikemiehenä hänellä oli toinen työtaakka, joka ajoittain oli yhtä raskas, jopa raskaampikin kuin koulun tuottama. Se johtui siitä toimesta, joka tuli hänen osakseen, kun hän Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus OY: n kokouksessa kesäkuulla 1866 valittiin kolmanneksi mieheksi uuteen johtokuntaan, jonka muut jäsenet, niinkuin ennen on mainittu, olivat Sixtus Calamnius ja Gid. Wasastjerna. Täydellinen hallituksen muutos viittaa siihen, että yhtiön asiat olivat joutuneet arveluttavalle kannalle, ja niin olikin laita. Kokouksessa julkiluettu tilintarkastajain kertomus ei päättynyt, niinkuin tavallisesti säännöllisissä oloissa, ehdotukseen, että vastuuvapaus myönnettäisiin johtokunnalle, vaan jätti se kysymyksen siitä kokouksen harkittavaksi. Pitkän keskustelun jälkeen asia kumminkin ratkaistiin myönteisesti, mutta sillä lisäyksellä, että se tapahtui "silmällä pitäen erinäisiä poikkeussuhteita, joskin eri aiheita muistutuksiin yhtiön hallintoa vastaan oli ilmaantunut". Tämä lausunto loukkasi johtokuntaa, jonka jäseninä paitsi konsuli C. Hernmarkia olivat yhtiön perustajat Ad. Törngren ja Gustav Wasastjerna, niin että se kokonaisuudessaan luopui, ja sen vuoksi valittiin uusi johtokunta kolmeksi vuodeksi eteenpäin.

Vaikka Kihlman itse oli saapuvilla kokouksessa, on tuskin luultavaa, että hän enempää kuin kukaan muukaan aavisti, kuinka äärettömän vaikean tehtävän hän vastaanotti rupeamalla johtajaksi. Menneinä vuosina oli yhtiö näennäisesti menestynyt sangen tyydyttävästi: osakkaille jaettu osinko oli keskimäärin noussut yli 5 %, ja viimeinenkin tilinpäätös osoitti, sittenkun 100,000 mk oli pantu vararahastoon, 352,000 nettoa. Ja muutenkin näytti asema aika hyvältä. Velkoja oli kyllä 1,831,000 mk (Suomen pankissa 1,014,000 ja Yhdyspankissa 256,000), mutta kun saatavat nousivat 1,558,000 mk: aan, ei todellinen velka kirjojen mukaan ollut niitä tuntuvasti suurempi. Mutta jos tutkittiin saatavien laatua, näyttäytyi asema toisenlaiseksi. Saataviin kuului näet: Törngrenin laina Suomen pankista, kiinnitetty yhtiön tehtaisiin, 630,000 mk; Gust. Wasastjernan samanlainen laina 120,000, Törngrenin velka, kiinnitetty Laukon kartanoon, 145,000; ja vihdoin Törngrenin velka (ilman vakuutta) 435,000. Nämä saatavat – Törngreniltä yhteensä 1,210,000 mk, ja Wasastjernalta 120,000 – olivat ehdottomasti omansa herättämään levottomuutta, sillä Törngrenin asema oli tunnetusti horjuva ja Wasastjernankin oli huolestuttava ja yhtiön menestyksestä riippuvainen, hän kun oli sen suurin osakas. Edellinen olikin yhtiökokoukselle kirjallisesti ilmoittanut, ettei hän enää voisi jäädä johtokuntaan, ja pankeissa oli kummankin asiain rappiotila siksi tietty, että ne jo vuoden alussa olivat kieltäneet yhtiöltä luoton, jollei sen johtoa uskottaisi toisiin käsiin. Mutta kaikesta huolimatta ei vielä aavistettu, mitä vaikeuksia, mitä selkkauksia oli tulossa uuden johtokunnan suoritettavaksi. [Tässä nojautuu kertomus Tampereen yhtiön tilasta pääasiassa Elias Lodeniuksen kirjoittamaan yhtiön historiaan 1856-1906 ja pankinjoht. Henrik Kihlmanin yhtiön arkistosta tekemiin muistiinpanoihin. Erityisesti Kihlmania koskevat tiedot ovat yksityisistä kirjeistä peräisin.]

Mutta asia ei ollut Kihlmanille tärkeä ainoastaan yleiseltä kannalta, vaan mieskohtaisestikin. Mitä se merkitsi hänelle, lausuu hän kirjeessä äidilleen (28/12): – "niinpiankuin Bergroth poistuu, olen minä vararehtorina kiinni. Muihin tehtäviini täytyy minun vielä yhdistää huolestuttava ja vastuullinen toimi, s.o. ottaa rehtorina hoitaakseni maamme suurinta koulua, jossa on 3-400 oppilasta. En näe mitään keinoa vapautua tästä taakasta; sillä minulle on sanottu, ettei asia suinkaan parane, jos toimitetaan uusi vaali-, vaan valitaan minut silloin virallisesti rehtoriksi. Mitä teenkään, en pääse rehtorin virasta ainakaan, ennenkuin minut on huomattu kykenemättömäksi siihen. Ja tämä taakka on raskas. Ennen aikaan, kun lapsia saatiin kurittaa, saattoi tarttua vitsaan, kun eivät hyvät sanat tepsineet. Mutta nyt ei ole vitsaa olemassa, vaan on nykyajan lapsista tehtävä ihmisiä ilman vitsaa. Mutta nykyajan lapset eivät ole parempia kuin entisetkään. On olemassa kilttejä ja pahankurisia. Edellisiä johdetaan ilman kuritusta. Mutta jälkimmäiset menevät niin kauas kuin mahdollista, tietäen voivansa niin tehdä ilman että kirvelee. Sentähden on kurinpito vaikea asia. Ja kumminkin on kuri pidettävä voimassa, taikka menee kaikki hullusti. Poikien täytyy oppia ja tietää huutia, se on oleva heidän tietonsa a ja o, alku ja loppu. Se on minun perusohjeeni. Jollei sitä opita hyvällä, on se opittava pahalla. Niin kasvattaa Jumala. Hän opettaa meitä tietämään huutia, eikä säästä vitsaa. Niin ovat asiat. Mutta eikös ole, rakas Äiti, omituista, että minut asetetaan tälle paikalle, että minut, jolla ei ole edes maisterinarvoa, pannaan maan etevimmän oppilaitoksen etupäähän? Muiden täytyy hakea virkaylennystä huolimatta heidän koreista todistuksistaan. Minut ylennetään hakemattani ja vastoin tahtoani. Tässä kaikessa näen kuitenkin korkeampaa johtoa. Minä menen minne minua kutsutaan ja sanon arkkipiispa Wallinin tapaan:

 
Guds vishet skall jag ödmjukt vörda
Och hoppas på hans godhet än;
Och lyftar han ej af min börda,
Han ger mig kraft att bära den.
 
 
Han lätta skall för mig det svåra
Och i det mörka gifva råd.
Hans vägar äro icke våra,
Men sanning äro de och – nåd.
 
 
[Sun, Herra, viisaus ja valta
ja hyvyyteesi luottaa saan;
jos pois et laske taakan alla,
mua autat sitä kantamaan.
 

Suot valon neuvottoman teille, mua autat ahdistuksissain. Ja vaikka ihmeelliset meille, on tiesi totuus – armo vain.

(Ilta Koskimiehen suomennos.)]

"Kun työ koulussa enentyy, tulisi minun päästä liikehuolista ja – puuhista. Olen vakavasti koettanut päästä irti, mutta minua ei tahdota vapauttaa. Minulle tarjotaan apua ja työn helpotusta, mutta ei tahdota, että luovun toimitusjohtajan toimesta. En tiedä vielä, miten käy. Jättää toimi tietäisi, että menettäisin noin 4000 mk: n tulon. Rehtorin palkkio ei liene suurempi kuin noin 1200 mk. Rehtoriksi rupeaminen ja johtajantoimesta luopuminen tuottaa siis minulle rahallista tappiota. Jos olisi mahdollista yhdistää molemmat tehtävät, niin olisi se hyvä koululle ja kehräämölle ja itselleni eli kukkarolleni. Mutta kahden herran palveleminen samaan aikaan menestyy harvoin. Kumpikin toimi on tärkeä, ylen tärkeä. Mutta usean sadan lapsen hoito on mielestäni tärkeämpi, ja se toimi on asetettava kaiken edelle." – Seuraavana päivänä kirjoittamassaan kirjeessä äidilleen Kihlman vielä koskettelee kysymystä uudesta kouluylihallituksesta: "Dagbladissa N: o 296 oli johtava kirjoitus kouluylihallituksesta, jossa tekijä [Kihlman sanoo piispa Schaumania tekijäksi, mutta peruuttaa tiedon myöhemmässä kirjeessä. Sittemmin saatiin tietää, että kirjoituksen tekijä oli toht. O. Donner, jota siitä sakotettiin 300 mk: aan.] vakavin sanoin moitti sitä mitä tapahtunut oli. Kirjoitus herätti mielipahaa. Kenraalikuvernööri kutsui kokoon senaatin ja tämän täytyi itse jouluaattona antaa virallinen muistutus (skrapa) painoylihallitukselle, joka oli antanut kirjoituksen esiintyä. Kova aika näyttää olevan tulossa valtiollisessa suhteessa. Luvallista on vain kiittää sitä, mitä tehdään."

Tammikuun 11 p: nä 1870 oli sanomissa luettavana uutinen Bergrothin y.m. nimityksestä, ja sen johdosta Kihlman s.p: nä kirjoitti äidilleen: "Kirjoitan, en sen vuoksi, että iloitsisin uudesta virastani. Se on vaikea ja tärkeä toimi, jossa on hyvin huomattu (observerad). Mutta kirjoitan sen tähden, että minulla vielä on aikaa. Lukukauden alettua ei minulla liene paljon aikaa yksityiseen kirjevaihtoon. Minun on melkein asuttava koulussa. Minun on siellä oltava silloinkin, kun minulla itselläni ei ole tuntia – järjestyksen ylläpitämistä varten. Siis kuusi tuntia joka päivä koulussa. – Enkä ole vapautettu pellavakehräämön johtajantoimesta. Minua ei ole tahdottu päästää, vaan on minun täytynyt luvata koettaa kestää siinäkin." Avustajana, s.o. kirjanpitäjänä, hän sanoo koettavansa käyttää Hannaa, joka aina oli saapuvilla.

Kevätlukukauden alusta 1870 Kihlman siis joutui yliopettajavirkansa ohella hoitamaan normaalikoulun rehtorintointa, eikä hän siitä eronnut ennenkuin 1895 – 25 ja puolen vuoden päästä. Miten hän aluksi pelkäsikään tätä taakanlisäystä, huomasi hän ennen pitkää voimansa riittävän siihenkin. Ei ollut täyttä kahtakaan kuukautta kulunut, ennenkuin hän kirjoitti edelläkävijälleen Bergrothille, joka silloin oli tarkastusmatkalla (5/3): "Rehtorinvirka on ollut vähemmän raskas kuin luulin. Sen kautta olen tullut uudella siteellä kiinnitetyksi kouluun. Olen tullut poikia lähemmä kuin ennen, jolloin olin ainoastaan opettaja, ja kosketus heihin on tehnyt miellyttävän vaikutuksen. Joskin kosketus toisinaan on aiheutunut rikkomuksista, on tutkimus tähän saakka vienyt siihen päätökseen, että rikkomus on johtunut ajattelemattomuudesta, poikamaisuudesta eikä siveellisestä kehnoudesta." —

[Tässä sopinee ehkä kertoa pari kuvaavaa kaskua Kihlmanista näillä taikka vähän varhemmilta ajoilta. Niissä ilmenee hänen luonteensa suoruus ja huumori. – Vuosina 1867-69 oli maisteri (sittemmin pankinjohtaja) Felix Heikel tuntiopettajana normaalikoulussa. Hänen tuntinsa olivat hajoitetut pitkin viikkoa ja senvuoksi vaikeat pitää mielessä. Kerran hän unohti yhden tunnin, klo 4-5 i.p., mutta huomattuaan sen, joskin liian myöhään, riensi hän kouluun. Eteisessä tuli Kihlman häntä vastaan, ankaran näköisenä, ja kysyi: "Voitko, Felix, sanoa kenen olisi pitänyt opettaa 4-5 neljännellä luokalla?" – "Kyllä, minun itseni – mutta minä unohdin sen." – "On jotain, jota ei koskaan saa unohtaa, se on – velvollisuuksiansa, muista se!" – Tämän sanottuaan Kihlman kääntyi mennäkseen, mutta samassa hän kai tunsi olleensa liian ankara, ja hän lisäsi: "Muutoin tapahtui minulle samoin eilen." – ]

[Useimmin kuultuja juttuja on toinen, jota yksityiskohtiin nähden kerrotaan eri tavoin, joskin pääasiassa yhtäpitävästi. Tässä erään aikalaisen toisinto:]

[Kerran tuli Kihlman silloisen auskultantin (sittemmin seminaarinjohtajan) F. W. Sundwallin kanssa eräälle luokalle aloittaakseen tunnin. Hän huomaa heti, että eräs säännöttömyydestään tunnettu oppilas S. on poissa ja samoin kaksi hänen asuintoveriaan. Silloin Kihlman pyytää Sundvallia hoitamaan tunnin ja menee itse ulos, ottaa ajurin ja ajaa suoraan noiden oppilaiden kotiin, missä aivan oikein tapaa heidät. Pojat pitävät lystiä ja juovat punssia. Rehtori istuutuu hänkin – pitämään tutkintoa. Sillä aikaa oli muutama toveri samalla luokalla (myöhemmin kirjailijana tunnettu K. Z.) aavistanut Kihlmanin tarkoituksen olevan yllättää poissa-olevat. Hän pyytää lupaa mennä ulos ja ottaa vuorostaan ajurin rientääkseen toverien luokse. Saapuessaan sinne hän tempaa oven auki ja huutaa kynnykseltä: "Nyt on piru irti (nu är fan lös)!" – kuullakseen heti Kihlmanin äänen vastaavan: "Hän on jo täällä (han är redan här)!" Vasta silloin tulija huomaa, että rehtori oli ennättänyt ennen häntä. Sitten Kihlman jatkaa: "Minä näen, Z., että sinulla on hyvä sydän (kun näet tahtoi pelastaa tovereitaan). Mene heti takaisin kouluun!" – ]

Toinenkin muutos Kihlmanin elämässä tapahtui tänä vuonna: hän menetti vanhan äitinsä. Miten luonnollinen tuo tapaus itsessään olikin, voi kuitenkin ymmärtää, että se syvästi koski häneen – niin läheinen ja luottamuksellinen oli äidin ja pojan väli ollut, ja niin tottunut oli jälkimmäinen elämään äidinrakkauden olemassaolon tietoisuudessa.

Viimeinen lahja kotoa saapui Kihlmanille uudenvuoden-aattona – 5 paria sukkia. "Se oli lahja, jota osaan pitää arvossa, se oli äidinlahja. Kiitos, hyvä Äiti! Minä oikein rakastan hyviä sukkia."

Samassa kirjeessä (11/1 1870) Kihlman lausuu: "Uusi vuosi on alkanut. Eläköön Äiti terveenä ja onnellisena tämänkin vuoden minun ja omaisteni iloksi. Rauhallinen vanhuus on kaunis auringonlasku kauniin päivän jälkeen. Vanhuus ei ole eikä sen tule olla elävä kuolema. Vanhuus on elämän ylänkö (högland), jäinen laki, mutta kukkia ja eloa alla. Ulkonainen muuttuu, ruumis heikkenee ja huononee, mutta ulkonainen ei ole kaikki, majaa enemmän on henki, joka asuu majassa. Henki ei vanhene, sillä se ei kuole. Hengen elämä voi virkistyä tomuelämän huvetessa. Sen vuoksi voivat vanhuksen vuodet tulla elämän ihanimmiksi. Saakoon Äiti nauttia tästä ihanuudesta! Ja saakoon Äiti tehdä sitä kauan!"

Kirjeenvaihtoa jatkuu vielä kevääseen saakka, ja aiheena oli varsinkin vaikeanlainen tauti, joka oli kohdannut pikku Lorenzoa. Toukokuun keskivaiheilla tuli kumminkin tieto, että vanha rouva oli vaarallisesti sairastunut keuhkokuumeeseen. Kihlman olisi mielellään heti lähtenyt Kruununkylään, mutta hänen oli ylen vaikea päästä irti koulusta y.m. tehtävistään. "Äiti ei saa vielä mennä pois", kirjoittaa hän 20/5, "ei ainakaan ennenkuin olemme jälleen nähneet toisemme. Jumala vahvistakoon Äidin ruumista ja sielua. Kuolema on katkera! Mutta Jumala on sama kuolemassa kuin elämässä, iankaikkisuudessa kuin ajassa. Hän tietää mitä olemme, eikä auta ollenkaan teeskennellä kaikkitietävän edessä. Langetkaamme hänen käsiinsä. Hän on isämme ja Jumalamme. Hänen haltuunsa jätän Sinut, rakastettu, sydämestä rakastettu Äitini. Kiitos kaikesta rakkaudestasi minua kohtaan! Päätän sydämellisesti toivoen pian saavani syleillä Sinua Kruununkylässä. Äidin sureva poika." Samana päivänä tullut sähkösanoma antoi vähän toivoa, ja Kihlman päätti lykätä matkansa kesäkuun ensi päiviin tehden työtä yöt ja päivät voittaakseen esteet.

Helluntaipäivänä (5/6) klo 4 i.p. Kihlman lähti yksin matkalle (Hanna oli lähtenyt jo ennen, niin että hän juuri isän lähtöpäivänä tuli Kruununkylään) ja rientäen eteenpäin hetkeäkään levähtämättä hän saapui perille tiistaina klo 2 p: llä, siis 46 tunnin päästä – mutta sittenkin liian myöhään. Äiti oli kuollut saman päivän aamuna klo 3. Edellisenä iltana hän oli kestänyt viimeisen palavan rukoustaistelunsa, joka oli päättynyt huudahdukseen: "Olen saanut armon, olen saanut autuuden Jeesuksen Kristuksen tähden." Päivä päivältä, hetki hetkeltä hän oli odottanut poikaansa, hänellä olisi ollut niin paljon sanottavaa hänelle. Ja kun poika ei tullut, ei hän sittenkään epäillyt, vaan lausui: "Kyllä hän tulee!" Mutta niin oli sallittu, että äiti ja poika eivät enää tapaisi toisiansa tässä elämässä.

Tämä oli katkera pettymys Kihlmanille. "Kaksi vuotta sitten olin viimeksi täällä", kirjoittaa hän V. Schaumanille (8/6). "Näinä kahtena vuotena olen elänyt ja kokenut paljon. Olen kärsinyt paljon ja olin toivonut saavani vielä kerran kertoa äidille, mitä olen kärsinyt ja toimittanut. Mutta sitä en saanut. Ja hän, jonka elämänlohtu minä olin, hän ei saanut sitä lohdutusta, että olisi nähnyt minut kuolinvuoteensa ääressä. Tämä on niin katkeraa, niin katkeraa! Mutta mitä tehdä? Mitä muuta kuin tyhjentää tämäkin katkera malja, yksi niistä monista, joilla elämän pöytä on varustettu."

Kotiin, vaimolleen ja pojilleen Kihlman (9/6) kirjoitti pitkän tyynemmän kirjeen, jossa hän seikkaperäisesti kuvasi tulonsa, äidin viimeiset hetket läsnäolleiden antamien tietojen mukaan, äidin luonteenlaadun, joka viimeiseen asti oli pysynyt muuttumattomana, sekä kertoo hautajaisten valmistuksista y.m. Otamme vain seuraavat rivit kirjeen lopusta. "Teidän tulee pyhittää Isoäidille vakava hetki, surun ja rukouksen hetki, ja minä tiedän, että teette sen; mutta sitten ei Teidän pidä surra. Mummo ei pitäisi siitä, että olisimme alla päin. Olkaamme iloisia murheessakin, mutta älkäämme koskaan unohtako kelpo Isoäitiämme. Ei ole kaikilla ollut niin kelpo isoäitiä. Ja meidän on häntä paljosta kiittäminen, enemmästä kuin ehkä ymmärrämmekään. Sentähden häpeä meille, jos unohtaisimme sellaisen mummon!"

Pari päivää ennen hautajaisia tapahtui Kihlmanille ja Hannalle outo, sydämen sisimpään liikuttava jälleennäkeminen. Oli annettu määräys, että hauta oli kaivettava Angelika vainajan haudan viereen, ja kun arvattiin, että se oli valmis, lähtivät isä ja tytär yhdessä kirkkomaalle. Tultuaan uudelle haudalle, jonka sivussa Angelikan ruumisarkku oli tullut näkyviin, huomasivat he, mitä haudankaivajatkin valittivat, että haudan pohjalla oli vettä. Tuntui mahdottomalta, että isoäiti laskettaisiin sellaiseen hautaan, ja miten tuumittiin, tultiin siihen päätökseen, että hauta oli kaivettava toiselle puolen kirkkoa, ja että sinne olisi myöskin Angelika muutettava. Ensi työkseen miehet nostivat 18 vuotta haudassaan maanneen vainajan arkkuineen maan pinnalle, mikä hyvin kävi päinsä, sillä arkku oli aivan eheä. Silloin heräsi isässä ja tyttäressä sama ajatus, eikö laatuaan ainoata hetkeä ollut käytettävä niin, että puoliso vielä kerran saisi nähdä hellästi rakastamansa vaimon ja lapsi haikeasti kaipaamansa äidin maallisen hahmon? Edellinen käski miehiä avaamaan arkun. Mitä toinen tai toinen oli kuvitellut saavansa nähdä, sitä emme tiedä, mutta iloinen oli heidän yllätyksensä, kun arkussa lepääjä esiintyi aivan muuttumattomana; ikäänkuin marmoriin veistettyinä olivat kasvojen piirteet entisellään, tunnettavissa. Kumpikin vei muassaan elämään unohtumattoman muiston tästä näystä.

Hautajaiset olivat seuraavana pyhänä (12/6) i.p: llä. Kihlman piti silloin sen muistopuheen, josta jo ennen olemme ottaneet vainajan luonteenkuvauksen (I) ja sotarovasti Cajanus toimitti siunauksen.

Tärkeät toimet saivat Kihlmanin 14 p: nä lähtemään paluumatkalle. Hän kävi Ilmajoella huutokaupassa, missä Wasastjernan omistama Östermyran tehdas tiluksineen myytiin [Östermyra joutui ensin Yhdyspankin haltuun ja sittemmin Gust. Wasastjernan pojalle, joten vanhan tehtaanisännän ei tarvinnut muuttaa sukutilaltaan. Sittemmin on se kuitenkin joutunut vieraisiin käsiin.], oli Tampereella yhtiökokouksessa 21 p: nä ja otti sittemmin Helsingissä osaa Yhdyspankin tarkastukseen. Perhe oli jo ennen muuttanut kesäasuntoonsa, joka tällä kertaa oli vuokrattu Järvenpään kartanosta Tuusulan järven rannalta, ja siellä kävi isä omaisiaan tapaamassa. Mutta pitempään lepoon hänellä ei ollut aikaa. Kihlmanin täytyi näet uudestaan matkustaa Kruununkylään, minne saapui 13 p. heinäk., toimittamaan perunkirjoitusta y.m. asioita (Hilma sisar jäi Mathilda Grönvallin kanssa vastaiseksi asumaan Sofielundiin). Kaikenlaiset puuhat sekä käynti Pietarsaaressa ja Vaasassa veivät aikaa, niin että lähtö viimemainitusta paikasta tapahtui vasta 10 p: nä elok. Aamulla ennen lähtöä tuli sähkösanoma, että Järvenpään kartano rakennuksineen, ja siten myöskin perheen kesäasunto, oli palanut edellisenä päivänä. Kuitenkaan ei sen ohella muuta onnettomuutta ollut sattunut, kuin että vähempi osa kaupungista mukana tuotua tavaraa oli tuhoutunut. Odottaessaan isää asettui perhe asumaan erääseen talonpoikaiseen tupaan lähelle asemaa, ja siinä vietti Kihlmankin kesäloman viimeisen ajan. "On kyllä hyvin epämukavaa", kirjoittaa hän V. Schaumanille (19/8), "mutta senvuoksihan juuri muutetaankin maalle – kaupungissahan on mukavaa."

II
REHTORI, LIIKE- JA VALTIOPÄIVÄMIES 1870-1876

Normaalikoulun olot olivat Kihlmanin tullessa rehtoriksi kaikkea muuta kuin normaalisia, mallikelpoisia. Jo ensimmäisessä vuosikertomuksessaan hän huomauttaa tärkeimmistä puutteista, nimittäin 1) että normaalikoulun opettajat oli jätetty osattomiksi, kun (16/4 1869) säädettiin, että alkeisopistojen opettajilla oli oikeus palkankoroitukseen 10 vuoden nuhteettomasta palveluksesta, mistä johtui, että parhaimmat opettajakyvyt mieluummin hakivat virkoja muissa kouluissa; 2) että normaalikoulussa oli ainoastaan 6 vakinaista ja noin 25 tuntiopettajaa, joilla jälkimmäisillä ei ollut oikeutta eläkkeeseen taikka muuhun avustukseen, jos sairastuivat ja kuolivat; ja 3) ettei koululla ollut tarkoituksenmukaista omaa taloa, vaan täytyi sen miten kuten tulla toimeen vuokratuissa huoneissa. Näitä epäkohtia oli uusi rehtori milloin vakavin, milloin ivallisin sanoin yhä uudestaan saattava viranomaisten mieleen, kunnes ne korjattiin. Että parannus kerran tulisi, sitä ei hän epäillyt. "Herrojen tuntiopettajien", sanoo hän erittäin näille, "oli vain huolehdittava siitä, että he elivät, kun muutos tapahtui (!)"

Syyslukukauden alussa 1870 Kihlman sai rehtorina ensi kerran kokea, miten työlästä oli hankkia tarpeellinen määrä tuntiopettajia ja aikaansaada lukujärjestys, joka tyydyttäisi näitä kaikkia, joista useimmilla oli tunteja muissakin kouluissa. Tehtävä oli tällä kertaa tavallista vaikeampi, syystä että yliopettaja Lindeqvistillä oli virkavapaus (kirjoittaakseen latinan oppikirjaa) ja että kaksi muutakin kielenopettajaa oli poistunut. Ei ole ihme, että Kihlman yksityisesti arvostelee olosuhteita vielä ankarammin kuin mainitussa vuosikertomuksessa (Lindeqvistille 8/9): "On oikea vitsaus tämä tuntiopettaja-järjestelmä nykyisessä laajuudessaan. On luokkia, joilla on 4 läksyä aamupäiväksi. Mikä luonnottomuus (abnormité)! Ja mikä on seuraus? Jos tulokset ovat huonoja, niin syytetään koulua, saksalaisuutta (tyskeri) ja opettajia. Mutta varovasti ei olla aavistavinaankaan oikeata syytä. Anna anteeksi, että vaivaan Sinua purkauksillani; mutta suu puhuu mitä sydän on täynnä. Ja sydämeni on näinä päivinä ollut kuohuksissaan siitä, että koulultamme puuttuu tarpeellinen määrä vakinaisia opettajia." —

Lukuvuosi meni sitten menoansa ilman suurempaa häiriötä, vaikka johtaja tavan takaa saikin "neulanpistoja", jotka aikaa myöten tekivät hänet "ärtyiseksi" (retlig). Niin sanoo Kihlman itse muutamassa kirjeessä, lähemmin selittämättä mitä hän tarkoitti. Saattaa kuitenkin arvata, että neulanpistot olivat taholta tai toiselta tulleita ymmärtämättömiä muistutuksia ja moitteita koulua vastaan. Siitä huolimatta hän oli rehtorintoimessaan niinkuin kaikissa muissakin toimissaan ylen tarkka ja tunnollinen. Todistukseksi otamme seuraavat rivit kirjeestä A. A. Levónille (12/12 1870), joka oli pyytänyt pojalleen lupaa lähteä kotiin (Vaasaan) joku päivä ennen lukukauden loppua: "Minun on hyvin vaikea antaa poikien matkustaa pois, ennenkuin lukeminen on päättynyt. Jos annan lupaa yhdelle, tulee kymmenkunta toista pyytämään. Jos annan lupaa kymmenelle, ovat luokat vähentyneet, ja jäljelläolevat pojat arvelevat, ettei heidän tarvitse vaivata itseään enemmän kuin toistenkaan, jotka ovat poissa. Koko koulu joutuu hajaannustilaan. Työtä tehdään vain näön vuoksi. Jollen taas anna lupaa kymmenille, pidetään minua puolueellisena, syystä että olen antanut muutamille. Periaatteeni on senvuoksi olla antamatta lupaa kellekään, jollei erittäin tärkeitä syitä esitetä. Uskollisena periaatteelleni kielsin luvan Henrik Wredeltä, kun hän kävi pyytämässä. Mutta kun ylioppilas (Wrede) vielä tuli ja sanoi, että isä, kuvernööri, oli matkustanut heitä vastaan Lapualle, ja että veljesten oli lähdettävä 15 p: nä, en katsonut voivani enää kieltää, vaikka olenkin pahoillani, että minua melkein pakotetaan toimimaan periaatteitani vastaan. Ymmärrän hyvin, että poikien joululoma on liian lyhyt, sekä myöskin, ettei vahinko ole suuri, jos he menettävätkin jonkun päivän lukukauden lopulla. Heidän tähtensä voisin ja tahtoisinkin antaa lupaa; mutta koulun järjestys kärsii eri vapautuksista, ja tätä järjestystä olen velvollinen ylläpitämään. Olen sen vuoksi vastannut kieltäen kaikille paitsi Wredelle. Olkoon hän nyt vapaaherra, koska hän on sitä ja hänen isänsä niin tahtoo. Sinun pojallasi siis ei ole lupaa matkustaa." —

Neulanpistojen aiheuttajia oli normaalikoulun suomalainen osastokin, joka toisten mielestä oli parempi kuin ruotsalainen, muka siitä syystä – että johtajat ja opettajat enemmän suosivat sitä [E. G. Palmén, m.p. s. 564 (Kothenin lausunto).], ja toisten mielestä taas kärsi siitä – että johtajalla ja opettajilla ei ollut aikaa suoda sille samaa huolta kuin toisille [E. G. Palmén, m.p, s. 579 (J. Ph. Palménin lausunto).]. Arvostelut olivat aivan vastakkaisia, mutta kumminkin yhtäpitäviä rehtoria syytettäessä. Muutoin kouluylihallitus ja senaatti kevätpuolella 1871, kun Kihlman oli tehnyt esityksen 5: nnen luokan toimeenpanemisesta, katsoivat hyväksi määrätä, että osasto saisi käsittää ainoastaan 4 luokkaa, niin että sitä ylöspäin jatkettaessa alhaalta päin typistettäisiin. Silloin suomalaisen koulun ystävät, niinkuin tiedetään, päättivät perustaa yksityisen ensimmäisen luokan, josta sittemmin kehittyi suomalainen alkeisopisto – nykyinen suomalainen normaalilyseo. Samaan aikaan tiesi Kihlman myöskin kertoa Lindeqvistille (11/3 1871), että Kothen olisi tahtonut heti muuttaa koko osaston Hämeenlinnaan; mutta olivat toiset vastustaneet "silmänräpäyksellistä muuttoa". Kihlman puolestaan arveli: "Luulen Kothenin ajavan läpi mitä tahansa, niin kauan kuin hän on paikallaan. Viranomaiset eivät pääse hänestä vähemmällä kuin taipumalla hänen tahtonsa mukaan. Kothenin tapaisen miehen täytyy joko hallita tai kaatua!" – Vaikka ehdotus suomalaisen normaalikoulun muuttamisesta Hämeenlinnaan ainoastaan yksityistä tietä oli tullut tunnetuksi, otti kasvatustieteellinen yhdistys 4 p: nä huhtik. 1871 käsitelläkseen kysymystä: "Millä paikkakunnalla voi suomalainen normaalikoulu parhaimmalla menestyksellä harrastaa tarkoitustansa?" Kihlman oli (arvatenkin siitä syystä, että Cleve piti itseään jäävinä) puheenjohtajana kokouksessa, johon oli saapunut tavattoman paljon osanottajia. Varsinaista keskustelua ei kuitenkaan syntynyt, sillä kaikki olivat yksimielisiä siitä, että normaalikoulun oikea paikka oli Helsinki, missä pedagogian professori toimi ja missä opettajakokelaat voivat edistyä tieteessään. Sen maltillisen muodon alla, mihin läsnäolijat pukivat ajatuksensa, että muuttoehdotus mainituista ja muistakin syistä oli hylättävä, piili syvää katkeruutta. Kihlmanin loppusanoista otamme tähän viimeiset: "Ottaa ollenkaan puheeksi normaalikoulun muuttaminen paikkakunnalta, missä pedagogiikan edustaja toimii, se on samaa kuin selittää sellainen edustaja tarpeettomaksi. Tosin voidaan sanoa kaikenlaista; voidaanhan sanoa, että pedagogiikka ei ole mikään tiede. Mutta kun samalla puhutaan oftalmologian ja syfiliksen professoreista, niin on sentään vaikea asettaa kyseeseen ihmisen henkisen, kehityksen tietämisen tieteellistä oikeutusta." – Tästä huomaa miten Kihlmania ei katkeroittanut yksistään suomalaisen normaalikoulun asia, vaan yleensä se häikäilemätön omakylläisyys ja mielivalta, jonka alaiseksi koululaitos oli joutunut.

Eräässä kirjeessä K. Ervastille, joka Kihlmanin kehoituksesta 1869-70 oli ollut tuntiopettajana uskonnossa suomalaisella osastolla, mutta nyt oli uskonnon lehtorina Oulussa, on Kihlman seuraavin sanoin kuvannut parooni von Kothenia. "Vai niin, onko kouluylihallitus niin epäsuosiossa Teillä, että luullaan sen pystyvän mihin mielettömyyteen ja laittomuuteen tahansa! En oudoksu sitä. Päällikkö, joka ei ainoastaan ole tietämätön kaikesta, mikä opetusalaan kuuluu, vaan myöskin täydellisesti ylenkatsoo pedagogiikkaa ja kaikkia sille alalle antautuneita, pitäen heitä pölkkypäinä ja yömyssyinä, päällikkö, joka ilmaisee kantansa kutsumalla kouluylihallituksen jäseniksi ei miehiä, joilla on, vaan joilta (paitsi Bergrothilta) puuttuu pedagogisia tietoja: päällikkö, joka oloja tuntematta kaduilla ja kujilla pipeille ja papeille jaarittelee Suomen koulun rappiotilasta: semmoinen päällikkö on ainakin tehnyt mitä mahdollista on itse tullakseen yleisön epäsuosioon ja saattaakseen koko ylihallituksen osalliseksi tästä kohtalostaan. Yleensä ei tiedetä paljon siitä, mitä ylihallituksessa tapahtuu, mutta sen verran luulen toki tietäväni, että siellä jo uskalletaan ajatella toisin kuin päällikkö. Uuteen koululakiehdotukseen on liitetty vastalauseita vähemmistön, s.o. päällikön ja Antellin puolelta. Tietääkseni ei vakinaista opettajaa ole ilman tuomiota erotettu. Mutta täälläkin on niin, että jos jotain perin mieletöntäkin kerrotaan ylihallituksesta, niin arvellaan, että se kyllä on mahdollista. Luottamus on kokonaan hävinnyt, ja syypäänä siihen on nykyinen päällikkö, joka, niin kauan kuin hän pysyy paikallaan, on tekevä epäiltäviksi kaikki olot, henkilöt ja asiat, joiden kanssa hän on tekemisissä. Kumminkin toivotaan, että hänen aikansa on lyhyt." – Kerrottuaan sitten Nordqvistin kissannaukujaisista (15 p: nä huhtik. 1871) [Nordqvistin kissannaukujaisista ks. Eliel Aspelin-Haapkylä, Muoto- ja muistikuvia I s. 117 ss.], ja Kothenin menettelystä sijaiskanslerina, hän kun, sen sijaan että olisi koettanut välittää, oli uhannut yliopistoa sulkemisella y.m., kirjoittaja palaa vielä uuteen kouluasetusehdotukseen, joka parast'aikaa oli senaatin käsiteltävänä, ja lausuu viimein: "Asema on sangen surullinen: tiedetään, että muutoksia valmistetaan, ja tiedetään että asia on ei-ammattimiesten käsissä. – Sen jälkeen kuin Kothen tuli, on Cleveltä vain kerran kysytty neuvoa, nimittäin kun räätäli oli epävarma ylitarkastajan univormusta. Mutta ei hän silloinkaan tiennyt vastata (!)"

Ohimennen on mainittava, että normaalikoulunkin oppilaita oli huomattu ottaneen osaa Nordqvistin kissannaukujaisiin. Huhu tulevasta mielenosoituksesta oli houkutellut koulunuorisoakin Nordqvistin asunnon edustalle, eikä ole ihme, että pojat huusivat muiden mukana. Kun Kihlman kehoitti syyllisiä ilmoittautumaan, he noudattivat kehoitusta. Vaikkei luultavaa ole, että rehtori piti asiaa suurena rikoksena, ei hän voinut jättää epäjärjestystä rankaisemattakaan, vaan tuomitsi erään, silloin toverien kesken johtavassa asemassa olevan oppilaan kuudeksi tunniksi karsseriin. Saatettuaan tuomitun vankilaan istui rehtori siellä puolen rangaistusaikaa hänen kanssaan keskustellen konventista y.m. Mennessään hän toivoi, että jäävä tulisi hyvin toimeen loppuajankin. Näin on asianomainen itse kertonut lisäten, että toverien kesken luultiin kouluylihallituksen (Kothenin) pakottaneen rehtorin langettamaan tuomion [Epäilemättä oppilaiden olettamus oli perätön, sillä tuskin olisi Kihlmania voitu pakottaa langettamaan tuomiota, joka soti hänen oikeudentuntoansa vastaan. "Kyllä minä olen kumaraharteinen", oli hän kerran lausunut kotona erään kiistan johdosta kouluylihallituksen kanssa, "mutta en minä taivuta selkääni kouluylihallituksen edessä!"]. Ennestään tiedämme, että Kihlman ei ollut erittäin halukas rehtorintoimeen, jota hän puolitoista vuotta hoiti v.t: nä. Kun uusi rehtorinvaali kevätlukukauden lopulla 1871 oli tapahtuva, hän omasta ja perheensä puolesta ilmoittikin tovereilleen, että hän mielellään luopuisi siitä. Mutta siitä huolimatta hänet valittiin vakinaiseksi.

* * * * *

Kun palaamme Kihlmanin yksityiseen elämään, emme voi olla muistuttamatta hänen osanotostaan sanomalehdistön 100-vuotisjuhlaan 16/1 1871 – se on laatuaan hyvä esimerkki hänen halustaan aina olla mukana henkisesti ja kansallisesti merkittävissä tilaisuuksissa. Siellä hän myöskin jälki-istunnossa (Nachspiel) piti humoristisen puheen lyhyestä sensoritoiminnastaan T. T. Renvallin sijaisena Turussa sodanaikana 1854. Åbo Underrättelserissä oli ollut väärä uutinen, että englantilaiset olivat hävittäneet Tammisaaren kaupungin. Seuraavassa numerossa uutinen peruutettiin, mutta kuvernööri, joka siihen aikaan ensiksi sensuroi lehden, pyyhki peruutuksen. Kihlman puolestaan hyväksyi esimiehensä toimenpiteen, sillä tietysti täytyi kuvernöörin paremmin tietää, miten asian laita oli. Tammisaari oli siis hävitetty, ja Kihlman ehdotti maljan kaupungin muistoksi! [Juhlan seikkaperäinen kuvaus ja myöskin Kihlmanin puhe sanasta sanaan, ks. Muoto- ja muistikuvia I, siv. 90 ss.]

Alkupuolen kesää viipyi perhe Helsingissä. Syynä siihen oli, että rouva Kihlman 15 p: nä kesäk. synnytti pojan – viimeisen sarjassa – jolle annettiin nimi Lennart Sigurd. Sittemmin muutettiin Espoon saaristosta Moisansin rusthollista vuokrattuun kesäasuntoon, joka oli noin 2 tunnin laivamatkan päässä Helsingistä, ja asui yliopiston kirjastonhoitaja toht. K. Collan perheineen samassa talossa pihan toisella puolella. Kauan ei kuitenkaan täällä oltu yhdessä. Hanna lähti heinäkuulla Keuruulle ja sieltä elokuulla Jyväskylään, hospitantiksi kansakouluseminaariin, ja isä teki matkan Pohjanmaalle. Hän kävi tapansa mukaan Vaasassa, Pietarsaaressa ja Kruununkylässä, missä nyt Mathilda Grönvall hoiti hänen asioitaan, vähitellen perien takaisin vanhan rovastinrouvavainajan lainaamat rahat. – Kuinka Kihlman tässä kohden menetteli, näkee eräästä kirjeestä pastori Fredrik Hedbergille Pirttikylässä (20/5 1871), joka oli ollut välittäjänä muutamassa velkomisasiassa: "Olen iloinen että sain vahvistusta käsitykselleni, miten pitää kohdella velallisia. Menneinä nälkävuosina kiirehti moni perimään saatavansa oikeuden kautta. Siten joutuivat velalliset perikatoon, ja velkojat vahingoittivat itseänsä usein menettämällä ei ainoastaan koron, vaan osan pääomastakin. Minun mielipiteeni mukaan oli paras kärsivällisesti odottaa; siitä oli hyötyä velkojalle samalla kuin velallista säästettiin." – Paluumatkalla Kihlman vilustui ja Tampereelle saavuttuaan täytyi hänen kutsua lääkäri luokseen. Tämä pakotti hänet hoitamaan itseään viikon päivät, ennenkuin jatkoi matkaa Helsinkiin. Siten alulla ollut keuhkotulehdus peräytettiin.

Pietarsaaressa olivat Kihlman ja Schauman selvittäneet yhteiset asiansa, "jotka osoittivat sen onnellisen tuloksen", kirjoittaa edellinen vaimolleen, "että luumyllyt olivat antaneet takaisin kaikki niihin pannut rahat. Itse laitokset olimme siis saaneet lahjaksi. Jos kaikki liikkeet menestyisivät niin onnellisesti, niin kyllä pian pääsisi riippumattomaksi. Älä kuitenkaan puhu kenellekään tästä liikkeestä. Kaikki liikeasiat vaativat vaiteliaisuutta." – Tampereelta Kihlman kirjoitti V. Schaumanille kirjeen (5/8 1871), josta otamme seuraavat rivit, jotka, vaikkei kirje ollutkaan viimeinen, kirjoittajan tietämättä tulivat olemaan viimeinen, lämmin hyvästijättö ystävälle: "Vihdoin, veljeni, sydämellinen kiitos viimeisestä yhdessäolosta. Olen elämässäni kokenut niin paljon huonoa, että oikein nautin, kun kerran tapaan jotain vastakkaista. Sinä olet antanut minun kokea miehuullista, älykästä ja rehellistä (manlig, klok och redbar) liiketoimintaa sekä vanhaa ystävyyttä, joka ei ruostu. Tästä kaikesta kiitän ja siunaan Sinua. Jumala siunatkoon Sinua ja omaisiasi!" – Apteekkari Viktor Leonard Schauman kuoli halvaukseen matkalla ollessaan Vaasassa 3 p: nä helmik. 1872, ei vielä täyteen 50 vuotta vanhana. Saatuaan sähkösanoman, kirjoittaa Kihlman (4/2) Ph. U. Strengbergille Pietarsaareen: "(Eilisestä) en ole voinut muuta ajatella. Voi, mitä olemmekaan menettäneet tässä taitavassa, ahkerassa, toimeliaassa, uskollisessa ja jalosti ajattelevassa miehessä! Kuinka pitkä aika onkaan kuluva, ennenkuin hänen paikkansa yhteiskunnassamme on täytetty, jos se koskaan täytetään! – Minä olen kärsinyt korvaamattoman tappion. Ja se merkitsee paljon." – Vainajan vanhimmalle pojalle Waldemar Schaumanille Kihlman kirjoitti yhtä sydämellisesti, luvaten avustaa perhettä kaikessa kykynsä mukaan.

Näin mitä tulee varsinaiseen teatteriin, mutta läheisempi oli Kihlmanin suhde suomalaiseen oopperaan, jonka lyhyt loistokausi Emmy Strömer-Achtén, Ida Basilierin ja Alma Fohströmin merkeissä 1870-luvulla jätti unohtumattoman muiston sen ajan kansallismielisiin. Hän oli luonnostaan perin musikaalinen, ja Helsinkiin tultuaan hän mielellään, milloin työ suinkin salli, kävi konserteissa tai muissa soitannollisissa tilaisuuksissa, "säveleiden taivaassa unohtaakseen vilinän ja puuhan täällä alhaalla" (rouva Forsgårdille 17/10 1875). Että Kihlman näin ollen mieltyi oopperaan, jonka musiikki oli yhtä viehättävää kuin helposti tajuttavaa, ei ole ihme. Olihan silloin vuorovaikutus näyttämöllä esiintyjäin ja naiivisti innokkaan katsomon välillä suorastaan ihanteellinen, ja taiteellisen esityksen herättämä tunnelma yleensä niin valtava, ettei meillä sen jälkeen ole samanvertaista koettu. Oopperan tarjoamaan musikaaliseen nautintoon antautui siis Kihlmankin – mutta omalla tavallaan. Samoin kuin säännöllisesti konserteissakin valitsi hän itselleen jonkun huomaamattoman paikan, esim. yhden ta'immista istuimista jossakin ensi rivin aitiossa, ja siinä hän istui eteenpäin kumarassa, otsa nojattuna oikeaa kättä vasten, niin että silmät ja kasvot olivat melkein peitossa. Siten hän nautti vain korvillaan, hyvin vähän välittämättä siitä, mitä näyttämöllä tapahtui. Todistuksena että niin oli laita mainitaan, että hän kerran kuultuaan Verdin Traviatan oli kysynyt, mitä merkitsi se "samettiliuska", joka heitettiin kolmannessa näytöksessä, tarkoittaen silkkikukkaroa, jonka Alfred korkeimman halveksumisensa merkkinä heittää Violettalle. Kuinka harras oopperassa kävijä Kihlman oli, näkyy seuraavista sanoista Oswaldille (3/4 1876), joka silloin oleskeli Keuruulla: "Miten olen ollut työssäni kiinni, käsität siitä, että (Rossinin) Sevillan parturi, jossa Ida Basilier, hra Navrátil ja hra Otto esiintyvät, on jo annettu neljä kertaa ilman että olen ainoanakaan iltana saanut kuulla tätä oopperaa. (Gounod'n) Faustin, joka annettiin en muista kuinka monta kertaa, sain niin monesti kuulla, että (täysin) tunnen ja ymmärrän sen musiikin, ja erinäiset sävelmät soivat (alati) sisässäni. Nautintorikkaita olivat nämä Faust-illat, ne olivat ylentäviä ja tavallaan elettiin oikein musikaalista elämää. Parturia annetaan nyt suurella menestyksellä ja täysille huoneille. Ruotsalainen teatteri on luonnollisesti myöskin alkanut esittää laulukappaleita. Nykyään annetaan (Bellinin) Unissakävijä, ja tarkoitus kuuluu olevan aikaansaada ruotsalainen lyyrillinen näyttämö kilpailemaan suomalaisen kanssa ja, jos mahdollista, tappamaan sen."

Mutta sitten tuli aika, jolloin tätä hiljaista, vaatimatonta musiikinihailijaa ei enää nähty Arkadiateatterissa. Kantavieraat, jotka olivat tottuneet hänen läsnäoloonsa, kysyivät silloin toinen toisiltaan: mikä on tullut Kihlmanille, kun hän ei enää käy oopperassa? Arvoitus selvisi, kun joku kertoi eräiden vakavien ihmisten loukkaantuneen siitä, että hän kävi teatterissa. Tavalla tai toisella oli asia tullut hänen tietoonsa, ja siitä lähtien hän oli lakannut käymästä siellä. Oswald muistaa isän, kun asia oli tullut puheeksi, huomauttaneen Paavalin neuvosta uskossa heikkojen suhteen (Room. 14: 15); hän ei tahtonut herättää pahennusta. Lisättävä lienee, että Kihlman koulun rehtorina oli ylen arka maineestaan; hän katsoi velvollisuudekseen olla antamatta syytä muistutuksiin. Jos kyseessä olisi ollut yksistään laulun ja soiton nautinto – vaikkapa teatterissakin – , hän tuskin olisi välittänyt ihmisten puheista, sillä hänen käsityksensä oikeasta ja luvallisesta ei riippunut toisten arvosteluista. Ohimennen mainitsemme, että Essen ja Ingman eivät koskaan käyneet teatterissa; sitä vastoin prof. Granfelt joskus kävi siellä.

Toukok. 13 p: nä 1875 täytti Kihlman 50 vuotta. Menneellä vuosisadalla ei vielä ollut tapana tällaisista merkkipäivistä tehdä niin suurta melua kuin nykyään. Sanomalehdet vaikenivat asiasta, ja ainoastaan sukulaiset, ystävät ja muut läheiset tuttavat käyttivät tilaisuutta esittääkseen asianomaiselle onnentoivotuksensa ja hartaudentunteensa. Mitä Kihlmaniin tulee, sai hän tavallista runsaammassa määrässä vastaanottaa rakkauden ja kiitollisuuden osoituksia sekä vilpittömiä onnentoivotuksia, ei ainoastaan omaisilta ja ystäviltä, vaan myöskin niiden laitosten puolelta, joiden parasta hän oli harrastanut. Eikä ihme. Kaikki, joiden kanssa hän oli ollut tekemisissä, ja joiden etua hänen virkansa puolesta oli tullut valvoa, tiesivät kuinka väsymätön hän oli ollut, kuinka harras velvollisuuksiensa täyttämisessä. Eikä siinä kyllä, he näkivät, tunsivat ja nauttivat itsekin siitä menestyksestä, jonka hän ponnistuksillaan oli aikaansaanut. Normaalilyseo oli yleisesti tunnustettu erittäin eteväksi oppilaitokseksi. Sen oppilaat olivat etevimpiä ylioppilaskokelaiden joukossa, ja itse koulussa vallitsi mitä parhain henki sekä opettajien että oppilaiden kesken. Ja samoin oli, niinkuin tiedämme, Kihlman menestynyt myöskin suurimmassa liikemiestehtävässään, Tampereen Pellava- ja Rautateollisuusyhtiön johdossa. Oltuaan perikadon partaalla oli yhtiö saanut osakseen entiseen verraten onnellisia vuosia. Tämän kaiken johdosta hänelle 50-vuotispäivänä lausuttiin kiitollisuuden ja kunnioituksen tunnustuksia.

Miten nämä tunnustukset, ja rakkaudenosoitukset Kihlmania ilahduttivat ja liikuttivat, on hän kirjeessä tyttärelleen julkilausumat melkein hämmästyttävin sanoin – niin ne eroavat jokapäiväisestä sovinnaisuudesta, joka tavan mukaan leimaa tällaisten merkkipäivienkin vieton. "Toukokuu on antanut minulle runsaasti ilonaiheita. Kaikkialla olen saanut korjata rikkaita, verrattomia hyvityksen ja kiitollisuuden satoja. En ole hävennyt vastaanottaa, mitä minulle on annettu, sillä minä tiedän, että olen yrittänyt toimittaa jotain maailmassa. Olen vastaanottanut sen kainostelematta (utan pryderi), mutta mitä sisäisimmällä kiitollisuudella. On juhlahetkiä elämässä, jotka ovat unohtumattomia, autuaita hetkiä, jotka saavat aavistamaan, mitä taivaallinen autuus on. – Lisäksi on minulla ollut onnea ja iloa, jonka eroavat oppilaat ovat tuottaneet, kun ovat kunnialla suorittaneet (ylioppilas)tutkintonsa. Ja että Oswald oli niiden joukossa, se oli kaiken huippu."

* * * * *

Edellisessä olemme jo maininneet eri seikkoja, jotka eivät kuulu ainoastaan 1875, vaan myöskin 1876 v: n historiaan, johon tämä luku päättyy. Täydennykseksi kerrottakoon tässä vielä muutamia yksityisiä tapahtumia.

Elokuun 30 p: nä 1875 kauppaneuvos A. A. Levón Vaasassa kuoli lyhyen ajan sairastettuaan. Samoin kuin Viktor Schauman oli Levónkin Kihlmanin nuoruudenystäviä, vaikka 5 vuotta vanhempi. Varhemmin heitä yhdisti herännäisyys, johon Levónkin oli liittynyt; uuden Vaasan perustamisajoilta heillä taas oli ollut paljon yhteisiä liikeharrastuksia. Heidän kirjeenvaihtonsa oli sangen taaja ja osoittaa ystävällistä, luottamuksellista väliä, vaikkei sentään Levónille lähetetyissä kirjeissä tapaa yhtä sydämellisiä tunteenpurkauksia kuin Schaumanille osoitetuissa. Kumminkin oli tämänkin ystävän poismeno tuntuva surunaihe Kihlmanille, ja hartaasti hän otti osaa Levónin perheen ja suurten liikeyritysten kohtaloon. Pitkissä kirjeissä, joita hän lähetti muille tuttavilleen Vaasaan, hän esittää mietteitä ja neuvoja niiden hoidosta. Eräs hovioikeudenneuvos Jonas Sandmanille osoitettu kirje (11/10 1875) päättyy: "Mitä olen sanonut, on lähtenyt sydämestä, joka vuosikymmeniä on ollut kiintynyt poismenneeseen ystäväämme, ja nyt mielellään tahtoisi edistää hänen tarkoituksiaan ja jälkeenjääneiden lastensa parasta." —

Keväällä 1876 tapahtui onnettomuus, joka syvästi koski Kihlmaniin ja hänen vaimoonsa. Maaliskuun alussa lähti Oswald, joka nyt ensi vuoden ylioppilaana halusi sekä nauttia että hyötyä vapaudestaan, Keuruulle täydentääkseen suomenkielen taitoaan. Hän asui pappilassa, rovasti Bergrothilla, missä hän, niinkuin hyvissä sukulaisissa ainakin, oli kuin kotona. Pääsiäislauantaina (15/4) hän oli lähtenyt ulos pyssy mukana. Äkkiä hän huomaa tavallisten varisten joukossa yhden valkoisen ja toivoen saavansa harvinaisen linnun yliopiston museoon hän alkaa ajaa variksia takaa. Aita sattuu eteen, kiireessään hän yrittää hypätä yli pitäen pyssyä piipusta, hana hipaisee aidakseen, pyssy laukeaa ja vie häneltä oikean käden peukalon, jota paitsi muutamia haulia tunkee kasvoihinkin. – Vahinko oli vakava, mutta meneehän semmoisissa tapauksissa usein henkikin. Apteekkari sitoi haavan, kunnes lääkäri tuotiin Jyväskylästä, ja pappilassa oli mitä hellin hoito tarjona. Mutta miten vastaanotettaisiin sanoma kodissa, ja mitä varsinkin äiti sanoisi? Se kysymys painoi ennen kaikkea Oswaldin mieltä, hänen koettaessaan miehekkäästi kestää kohtaloaan. Pääsiäispäivänä k: lo 11 a.p. Kihlman sai sähkösanoman, jonka järkyttävään tapaturmailmoitukseen (rauhoittavassa tarkoituksessa) oli liitetty sanat: "toivoaksemme ei hengenvaaraa!" Todellisesti olivat sanat omansa enentämään levottomuutta. Vaimolleen, joka vielä oli heikkovoimainen erään taudin jälkeen, josta vast'ikään oli toipunut, Kihlman ei uskaltanut mainita mitään. Hänen täytyi yksin kantaa tuskallista salaisuutta ja odottaa tarkempia tietoja, jotka viipyivät kauan, sillä kirjeet ja sähkösanomat olivat Keuruulta lähetettävät Jyväskylän kautta. Puolitoista viikkoa kului ennenkuin äitikin sai tietää tuon jobinpostin. Sillä aikaa oli Kihlman lähettänyt kansanhaavurin Matts Haglundin (vanha tuttu ja ystävä Kruununkylän ajoilta, joka oli saanut virallisen luvan toimia haavalääkärinä) Keuruulle hoitamaan Oswaldia ja kirjoittanut useita kirjeitä pojalleen. Ja nämä kirjeet ansaitsevat erityistä huomiota, ne kun ovat niin täynnä isänrakkautta ja hienotunteisuutta. Vaikka isä ei salaa tuskallista levottomuuttaan, ei kirjeissä tapaa ainoatakaan noista nuhtelevista jälkiviisasteluista: kuinka saatoitkaan olla niin varomaton! j.n.e., jotka vain ovat kiviä onnettomuuden kohtaaman kuormaan. Sitä vastoin hän kaikin tavoin koetti ylläpitää rakkaan poikansa rohkeutta.

(18/4) "Toivoaksemme ei hengenvaaraa! Siis on olemassa ainoastaan toivoa, että henki on pelastettavissa. – Tilani on näinä päivinä ollut tuskallinen. Sieluni on alati ollut luonasi, enkä kuitenkaan ole tiennyt, miten Sinun on. – Juuri epävarmuuden vuoksi – olen tahtonut säästää äitiä. – Rakas Oswaldini! Toivon, että kannat tuskiasi miehen rohkeudella ja kestäväisyydellä. Kärsimys terästää luonnetta. Kärsimys voi sitä tehdä, kärsimys kun vie ihmisen itseensä. Kärsimyksen tulee viedä Jumalan luo. Kärsimys voikin sen tehdä, sillä oikea itsensätuntemus vie Jumalan, korkeimman hyvän, luo. Jumala auttakoon Sinua, lapsi raukka, ruumiin ja sielun puolesta. Jumala siunatkoon Sinua!"

(22/4) Saatuaan lähempiä tietoja: "Kiitän kyyneleet silmissä, että elät ja että on toivoa parantumisestasi. – Sinun täytyy oppia kirjoittamaan vasemmalla kädellä, ja hyvällä tahdolla voi vaikeampaakin oppia. – Älä anna mielesi masentua tarpeettomista tulevaisuudenhuolista. Luota Jumalaan ja tee joka hetki, mitä Sinun tulee! Ole rauhallinen ja tyyni."

(24/4) "Kuinka onnellisia saammekaan olla onnettomuudessa! Miten toisin olisikaan voinut käydä!"

(27/4) "Tänään olen kertonut Äidille onnettomuutesi. – Olethan Sinä meillä vielä, joskin olet ruumiillisesti vahingoittunut. Henkisesti olet terve, ja se on paljon, paljon enemmän! Tahdomme yhdessä kantaa ruumiillista vammaasi. Toivoakseni me yhdessä jaksamme jotakin. – Iloitse paljosta, joka Sinulla vielä on! Jumala siunatkoon Sinua, Oswaldini!"

Haava parantui verraten nopeasti, mutta uutta peukaloa ei kasvanut entisen sijaan, niinkuin yksi pikku veljistä oli olettanut! Toukokuun lopulla tuli Oswald kotia. Hänen oma ja isän toivo, että hän onnettomuudestaan huolimatta johonkin kykenisi maailmassa, oli täysin määrin toteutuva. J. V. Snellman ei ollut suotta lohduttanut edellistä sanoilla, "eihän sitä peukalolla ajatella!"

III
REHTORI, LIIKE- JA VALTIOPÄIVÄMIES 1877-1884

Edellisessä luvussa kuvattu ajanjakso Kihlmanin elämää oli verrattuna 1860-luvun loppukauteen yleensä rauhallinen ja menestyksellinen, mutta nyt seuraa taasen sarja levottomia, jopa tuskallisia vuosia. Ajanluonteen vaihdos aiheuttaa, että aloitamme uuden luvun.

Ensiksi on puhuttava pitkästä säätykokouksesta, joka neljän kuukauden kesälomaa lukuunottamatta kesti kokonaisen vuoden: 23/1 1877 – 24/1 1878. Että Kihlmanin kyky jo oli tyystin tunnettu, sen todistavat hänen lukuisat luottamustoimensa. Hän oli valitsijamies, vakinainen jäsen valtio-, tarkastus-, raha- (kultakannalle siirtymiskysymyksen käsittelyä varten) ja lisätyssä talous-valiokunnassa, varamies yleisessä valitus-, lisätyssä suostunta- ja lisätyssä laki- ja talous-valiokunnassa sekä valittiin valtiopäivien lopulla jälleen pankkivaltuusmiehen varamieheksi ja säätytalo-valiokunnan jäseneksi! – Muiden koulunopettajain edustajain kanssa Kihlman teki kolme anomusehdotusta: suomenkielisten koulujen lisäämisestä, teollisuuskoulujen perustamisesta ja kouluasetuksen muuttamisesta koulunopettajain palkankorotuksen perusteihin nähden.

Kun seuraavassa teemme selkoa Kihlmanin esiintymisestä erinäisissä kysymyksissä, rajoitumme tietysti semmoiseen, jolla vieläkin on merkitystä taikka joka on hänelle erityisesti kuvaavaa. Kevätkaudelta on kuitenkin vähän mainittavana, sillä työ oli silloin pääasiallisesti keskittynyt valiokuntiin.

On sanottu, että Kihlman useimmiten esiintyi vasta keskustelujen loppupuolella, mutta kyllä joskus tapahtui niinkin, että hän aloitti keskustelun. Niin teki hän, kun (27/3) käsiteltävänä oli yleisen valitusvaliokunnan mietintö prof. O. Donnerin anomusehdotuksesta yliopiston vakinaisten opettajien lisäämisestä. Pitkässä puheessa, jossa hän pääasiassa kannatti anomuksen tarkoitusta, hän otti erikoisesti tarkastaakseen tieteen yleismaailmallisuuden periaatetta, jonka nojassa vastikään "eräs ulkomaalainen oli saanut viran yliopistossa, vaikka kotimainen mies oli hakenut samaa virkaa ja huomattu siihen päteväksi." [Tarkoittaa ruotsinmaalaisen toht. M. G. Mittag-Lefflerin nimittämistä matematiikan professoriksi; toinen pätevä hakija oli suomalainen toht. Ernst Bonsdorff.]. Koska tämä aikanaan merkillinen osa lausuntoa vieläkin pitää paikkansa, otamme sen tähän:

– "Sanotaan, että tiede on yleismaailmallinen, ja epäilemättä on siinä perää. Erittäin lienee se totta eräisiin tieteisiin nähden. Mutta miten yleismaailmallinen tiede liekään, tarvitsee se kuitenkin paikan maailmassa, missä se voi seisoa. Tieteen harjoittajat ovat ihmisiä ja semmoisina he tarvitsevat perustan, mille voivat asettua. Tämä perusta on isänmaa luontoineen, kansoineen. Totta on: tiedemies seisoo niin korkealla, että hänen katseensa ulottuu kaikkeuden yli ja siis kauas yli isänmaan ahtaiden rajojen. Mutta ei hän kumminkaan seiso niin korkealla, että isänmaallinen ja lähinnä oleva sen vuoksi tulisi mitättömäksi. Päinvastoin tulee näennäisesti vähäpätöinenkin tiedemiehelle merkitseväksi, ja se mikä toisista ihmisistä on pientä, tulee hänelle suureksi, koska se täyttää paikkansa suuressa kokonaisuudessa. Juuri sentähden on tiedemiehestä tärkeää luoda valoa isänmaahan, sen luontoon, kieleen, historiaan, tapoihin, lakeihin ja oloihin, ja kun tiedemies niin tekee ja yleismaailmallisen tieteen alttarille laskee isänmaallisten tieteellisten harrastustensa hedelmät, ei ole ollut tapana pitää tätä työtä epätieteellisenä, vaan on se päinvastoin tuottanut tiedemiehelle kunniaa. Usein on hänen nimensä ainoastaan sen kautta pelastunut unohduksesta. Sen vuoksi saattaa, ymmärtääkseni, sanoa, että tiede on kansallinen samalla kuin se on yleismaailmallinen, eikä näin ollen, kun on perustettu puhtaasti tieteellisiä laitoksia, niinkuin tiedeakatemioita, isänmaallista puolta ole katsottu vähäarvoiseksi. Sen vuoksi on tiedeakatemiat perustettu omaan maahan, ja ulkomaalaisia on kutsuttu niiden kunniajäseniksi, jotta siten kunnioitettaisiin heitä ja itseään, mutta akatemiain varsinaiset työntekijät ovat kuitenkin kotimaisia miehiä, kukin alallaan. Jos nyt Suomella olisi varaa toimeenpanna oma tiedeakatemia, ja jos Suomi paikkojen asettamisessa noudattaisi periaatetta, että yksistään tieteellinen ansio on silmällä pidettävä, niin valittaisiin luonnollisesti akatemian jäseniksi, ei kotimaisia miehiä, vaan kuuluisuuksia kaikista maailman kolkista. Jos isänmaallisuus on merkitystä vailla, voitaisiin siten kokoonpantu akatemia sijoittaa mihin tahansa Suomen ulkopuolelle, ja Suomella olisi vain kunnia lähettää tälle tiedeakatemialle palkkaneljännekset sekä kunnia siitä, että se ennen muita on perustanut aito kosmopoliittisen tiedeakatemian. Jos siis tästä näkyy, että on täysi syy epäillä, onko tieteelle eduksi puhtaasti tieteellisten virkojen asettamisessa huomioonottaa ainoastaan tieteellisiä ansioita, niin tulee syy vielä painavammaksi, kun muistetaan, että professorinvirat Suomen yliopistossa eivät ole vain tieteellisiä virkoja, vaan että professorien ollessaan tiedemiehiä myöskin tulee olla opettajia, pedagogeja. Opettajana tulee yliopistonopettajan suullisesti vaihtaa ajatuksia oppilaidensa kanssa, ja voidakseen menestyksellä sitä tehdä ja siten menestyksellisesti opettaa, on häneltä vähintään vaadittava, että hän osaa maamme äidinkieliä. Jollei hän osaa niitä eikä edes pidä velvollisuutenaan oppia niitä, on hänen suhteensa oppilaihin muodostuva erittäin vaikeaksi. Jos suomalainen nuorukainen jo voi vetäytyä antautumasta tieteelliselle uralle, kun hän huomaa sen olevan jotenkin toivottoman, niin lienee opettajalle, joka ei osaa molempia kieliämme, perin vaikeaa herättää nuorisossa tieteellistä harrastusta, ja samoinkuin hän siten vieraantuu oppilaistaan, vieraantuu hän myöskin ympäröivästä elämästä. Hän ei ymmärrä sitä, ja siitä on vain yksi askel väärinkäsitykseen, ja väärinkäsitys voi sittemmin kehittyä joksikin sitäkin pahemmaksi On olemassa olosuhteita, joihin nähden ei ajan pitkään voi pysyä välinpitämättömänä tai vieraana. Ne tunkeutuvat päälle, ja se, joka tahtoisi olla välinpitämätön ja vieras, tulee siten häirityksi, ja se synnyttää hänessä helposti välinpitämättömyyden sijasta vastenmielisyyttä. Jos semmoinen olosuhde syntyisi, että yliopiston opettajat tulisivat vieraiksi oppilailleen, vieraiksi kansakunnan elämälle, jopa tuntisivat vastenmielisyyttä sitä kohtaan, niin muuttuisi maan ja yliopiston väli toisenlaiseksi kuin ennen. Yliopisto on ollut kansakunnan helmalapsi, mutta niin ei olisi enää laita. Siitä syystä on mielestäni se menettely, että yliopisto hankkii itselleen opettajia ulkomailta, mitä vähimmin onnellinen, ja sentähden olen myöskin sitä mieltä, että jos anotaan jotakin yliopiston opettajavoimien lisäämiseksi, niin on anomuksessa julkilausuttava se toivomus, että kotimaisilla miehillä, milloin he ovat taitavia ja päteviä, aina tulisi olla etusija ulkomaalaisiin verraten, mutta että kuitenkin ulkomaalaiselle vast'edeskin niinkuin tähän asti on myönnettävä oikeus kilpailla, joskin sillä ehdolla, että hän osoittaa semmoista harrastusta ja rakkautta sitä maata kohtaan, johon hän tahtoo vaihtaa oman isänmaansa, että hän oppii maan molemmat kielet ja osoittamalla taitavansa nämä kielet todistaa kykenevänsä menestyksellisesti hoitamaan tulevaa opettajatehtäväänsä. En tiedä minkälaisen yliopistonopettajan ihanteen Suomen kansa on luonut itselleen, mutta kun muistamme, että Suomen kansa on pystyttänyt muistopatsaan yhdelle ainoalle yliopistonopettajalle, niin luulen kuitenkin ymmärtäväni, että tämä muistopatsas Auran rannalla ilmaisee, että yliopistonopettajan ihanne Suomen kansan mielen mukaan ei ole suuri yleismaailmallinen tiedemies, vaan isänmaallinen tiedemies (den patriotiske vetenskapsmannen)."

Yliopiston konsistorin menettely siinä nimitysasiassa, johon Kihlman viittaa, oli kansallisissa piireissä herättänyt melkoista tyytymättömyyttä ja katkeruutta. Tyytymättömyyden, mutta ei katkeruutta, tahtoi puhuja julkilausua ja hän teki sen tavalla, jota ei voi ajatella maltillisemmaksi, vaikka toiselta puolen ei mitään puuttunut niistä perusteista, joihin tyytymättömyyden oikeutus nojasi.

Valtiopäivien kulissien takana tapahtui nyt niinkuin ainakin paljon semmoista, josta painetut asiakirjat eivät tiedä mitään. Ainoastaan sattumalta on toisesta tai toisesta seikasta muisto säilynyt jossakin samanaikaisessa yksityisessä kirjeessä. Siten saamme seuraavasta kirjeotteesta (Ekströmille 3/4) tietoa eräästä ehdotuksesta, joka herätettyään hetkellisen hälinän raukesi tyhjiin, mutta joka silti aikaa kuvaavana ansainnee huomiota. Ekström oli ennen maininnut jotain asiasta, ja siihen Kihlman vastaa: "Toivoakseni ei se asia kuitenkaan enää kiinnitä edustajien mieltä. Se sukelsi odottamatta esiin ja aiheutti äkillisen, mutta pian ohi menevän levottomuuden. Tarkoitus, jos tarkoituksesta saa puhua, ei ollut niinkään huono. Tiedettiinhän, että perintöruhtinas kesäaikoina mielellään oli käynyt saaristossamme, jopa sanottiin hänen tiedustelleen erään Suomenlahden rannalla sijaitsevan maatilan hintaa. Nyt ajateltiin: jos tuleva Suuriruhtinaamme viettäisi muutamia viikkoja vuodesta Suomessa, niin oppisi hän tuntemaan ja rakastamaan maatamme ja kansaamme. Mitä parempaa voisimme toivoa kuin että Ruhtinaamme pitäisi meistä? Jotta hänellä olisi tilaisuutta oleskella keskellämme, voitaisiinhan tarjota hänelle pieni maatila. Niin esitettiin asia minulle. Sanoman mukaan oli aate (senaattori) Molanderin. Ainakin hän pani kysymyksen vireille. Kenties hän oli kuitenkin välikappale. Ken tietää? Mutta jos Molander oli aatteen keksijä, niin ei onnenonginta liene johtanut häntä, sillä hän on tunnettu kunnon mieheksi. Suunnitelma ei onnistunut, ja minun mielestäni oli hyvä, että niin tapahtui, vaikka olisi ollut onnellisempaa, jollei sitä olisi edes puheeksi otettu. Heti näyttäytyi, että asia oli vaikea toimeenpanna. Kuka saattoi sanoa, minkälainen tila olisi lahjansaajan mieleen? Jos tila olisi vähäpätöinen, saattaisi asia tulla naurettavaksi. Suurta maatilaa ei taas voitu ajatella. Miten käsittäisi Keisari sen, että jo alettiin kääntää katse nousevaa päivää kohti? Ja eikö olisi mahdollista, että lahja saattaisi vaivata (blifva generande) vastaanottajaa? Hän kenties ajattelisi: nyt annetaan, mutta luultavasti vaaditaan minulta jotain sopivalla hetkellä. Ja jos hän tekisi jotain Suomen hyväksi, eikö silloin voitaisi Venäjällä sanoa: kyllä sen ymmärtää, miksi hän muistaa Suomea j.n.e. j.n.e. Lyhyesti: heti ilmaantui vaikeuksia, joita ei voitu selvittää. Oltiin joutumassa uralle, jolle ei mikään velvollisuus käskenyt lähtemään. – Kun asia meni myttyyn, toivon sen menneen iäksi. En minä ainakaan ole pitkään aikaan kuullut kenenkään puhuvan koko asiasta." —

Samassa kirjeessä Kihlman julkilausuu ensi kerran mielensä tämän säätykokouksen tärkeimmästä kysymyksestä, asevelvollisuudesta. Vielä hän ei ole päättänyt, mille kannalle hänen oli asettuminen, mutta me huomaamme, kuinka asia koski häneen, ja ymmärrämme, kuinka vakavasti hän sitä mietiskeli, kunnes hänen syyskaudella tuli lopullisesti määrätä asemansa. "Uudet asiat tunkevat lakkaamatta päälle", Kihlman kirjoittaa, "eikä ehditä ajatella mennyttä. Nyt ovat mielet täynnä asevelvollisuusasiaa. Näyttää siltä kuin tulisi tämä n.s. 'velvollisuus' synnyttämään paljon epäilyksiä. Eihän ole kiellettävissä, että kansa on velvollinen puolustamaan itseänsä vihollisten hyökkäyksiä vastaan. Mutta ei siitä seuraa, että kaikkien tulee sitä tehdä taikka että puolustajat ovat arvalla määrättävät, s.o. sotaväenotolla (konscription). Semmoinen järjestys aiheuttaa epäilemättä velvollisuuksien ristiriitaa. Minä kuulun, niinkuin näet, epäilijöihin. – Surullinen tosiasia on tämä asevelvollisuus, jonka kaikki Euroopan kansat nykyään hyväksyvät todellisena velvollisuutena. Ei koskaan, ei edes suuren Napoleonin aikana Euroopan kansat olleet niin varustettuja sotaan kuin ne nykyään ovat taikka ovat tulemassa. Kristinuskon periaatteen, että jokaisessa ihmisessä kansallisuudesta huolimatta tulee nähdä veljensä, työntää tositeossa toinen periaate syrjään, että näet jokaisessa vieraassa kansakunnassa on nähtävä vihollinen. Humaniteetin periaate, että kaikki riidat järkevien olentojen kesken ovat järkevällä tavalla ratkaistavat, s.o. siten että puolueettomuutta, tietoa ja oikeutta edustavat viranomaiset (auktoriteter) tutkivat asioita ja lausuvat niistä tuomionsa, tämä periaate syrjäytetään lapsellisena harhakuvana, ja sen sijaan esitetään ainoana käytännöllisenä keinona, että riita ratkaistaan voiman s.o. nyrkkioikeuden avulla. Tämä on siis ihmiskunnan kehityksen tulos: epätoivo totuudesta ja oikeudesta, epäluottamus kansojen kesken, yleinen varustautuminen, joka helposti vie sotaan ja joka, jollei sotaa synnykään, kumminkin maksaa hän äärettömästi, että ainoastaan vähän jää jäljelle humaniteetin kehitystä varten. Ja kaiken tämän kurjuuden yli heitetään sitten siveellinen leima (sken), velvollisuuden leima."

"Auta minua nyt, rakas veli, jälleen uskomaan ihmisyyteen, joka minun mielestäni tuntuu joutuneen pahan vallan omaksi (hemfallen åt en ond makt)!" —

Vielä mainittakoon kevätkaudelta Kihlmanin esiintyminen naissivistysasiassa(20/4). Keskustelussa, jonka aiheutti yleisen valitusvaliokunnan hylkäävä mietintö ritaristossa ja aatelissa esitetystä anomusehdotuksesta, että komitea asetettaisiin laatimaan ehdotusta naissivistyksen kohottamiseksi, oli Kihlman niiden joukossa, jotka vastustivat mietintöä. Voimakkaammin kuin kukaan muu hän huomautti siitä ristiriidasta, joka ilmeni hallituksen menettelyssä, kun se näet koululaissa myönsi naisillekin oikeuden saada miesopettajille tarkoitettuja kolleganvirkoja tyttökouluissa, mutta samalla kielsi heiltä oppikoulujen ja yliopiston ovet. "Eikö tämä ole ilmeinen ja huutava vääryys, vääryys niin suuri, ettei sen poistamista ole lykättävä, vaan siihen mitä pikemmin sitä parempi käytävä käsiksi?"

* * * * *

Huhtikuulla syttyi sota Venäjän ja Turkin välillä. Se ei estänyt valtiopäivien työtä jatkumasta toukokuun viimeiseen päivään, josta kesäloma alkoi; mutta tietysti verinen temmellys järkytti Suomenkin elämää. Ennen on jo mainittu, että Tampereen yhtiön tulos v: lta 1876 oli huono. Sodan johdosta ruplan kurssi aleni alenemistaan, ja samassa määrässä kävi asema tukalammaksi. "Liike on ylläpidettävä kotimaisella myynnillä, joka siihen nähden on riittämätön", kirjoittaa (21/6) Kihlman Ekströmille. "Ei ole hauskaa olla johdossa tällaisten olojen vallitessa. Mutta eihän eletä nauttiakseen aina menestystä."

Kesäksi oli Kihlman vuokrannut omaisilleen asunnon Sääksmäen Hakalassa, ja perhe oli muuttanut sinne jo 12 p: nä kesäk. Itse hän pääsi lähtemään vasta juhannuksen aikana. Rulluddissa asuivat Viktor ja Hanna Heikel lapsineen, jotka nyt olivat muuttaneet Helsinkiin. Kesänvietosta Sääksmäellä ei ole erikoisempaa kerrottavana. Kihlman kävi säännöllisesti kerran viikossa Helsingissä (tai joskus Tampereella) kulkien soutuveneellä Sääksmäen selän yli Kuurilan asemalle. Seuraa saatiin Otto Donnerista ja hänen perheestään. Donner oli näet kesäksi asettunut Rapolaan, eikä C. G. von Essenkään ollut kaukana. Jälkimmäinen oli näet, tultuaan täysinpalvelleeksi 1875 ja sen jälkeen vielä hoidettuaan professorinvirkaa yhden vuoden, keväällä 1876 muuttanut ostamalleen Herniäisten maatilalle Hattulaan. Kummankin asunnon ohitse kulkevan höyrylaivan ansiota oli, että "appi-isä" ja "vävy" saattoivat mukavasti käydä toistensa luona. Vihdoin mainittakoon, että prof. C. G. Estlanderkin perheineen asui tänä kesänä Sääksmäellä (Ikkalassa). Joskus seurusteltiin näidenkin kanssa, vaikkei se Helsingissä tullut kysymykseen. Kesä oli kylmänlainen, ja se sai Kihlmanin pelkäämään, että kovat ajat olivat tulossa.

Elokuun lopulla palattiin Helsinkiin. Tuskin viikko sen jälkeen sattui kuolemantapaus, joka erittäin läheltä koski Kihlmania ja josta hän samana päivänä, syyskuun 5:nä, kirjoitti Essenille:

"En tiedä, onko Appi-isä jo toista tietä saanut ilmoituksen tänään sattuneesta surullisesta tapauksesta, ja riennän sentähden kertomaan siitä. Hyvä, rehellinen ystävämme Antero (Ingman) on päättänyt maallisen toimintansa. Se tapahtui tänään noin k: lo 1 p: llä. Antero, joka oli voinut pahoin kotimatkallaan Ruovedeltä, oli täällä toipunut ja oli täydessä toimessa. Varsinkin eilen hän oli tuntenut itsensä erittäin terveeksi, hänellä oli ollut oivallinen ruokahalu, ja illalla hän oli laskenut leikkiä omaistensa kanssa sekä yöllä nukkunut hyvin. Tänään hän teki työtä tavalliseen tapaan. Aamupäivällä oli (heille) ollut kutsuttuna vanha Wegeliuksen herrasväki, rovastinrouva Ottilia (Stenbäck) ja Lydia Wegelius (s. Bergroth). Antero seurusteli vieraiden kanssa, luki julki tekstin (kymmenestä pitalisesta miehestä) ja alkoi puhua siitä. Äkkiä hän keskeyttää sanoen: 'koskee niin kipeästi sydämeeni', nostaa ylös kätensä, vaalenee ja – kuolee. Heti lähetetään hakemaan lääkärejä, jotka tulevatkin neljänneksen kuluessa. Mutta tutkittuaan hänen tilaansa, avattuaan suonta y.m. selittävät he, että kaikki oli lopussa. N.s. sydämenhalvaus oli silmänräpäyksessä tehnyt lopun hänen elämästään. – Kas siinä ulkonainen puoli tapahtumaa, josta Lydia iltapäivällä kertoi minulle. – Olen Hildan kanssa käynyt vainajan kodissa ja nähnyt Anteron kalpeat kasvot. Hän makaa sohvallaan työhuoneessaan. Yliopiston avajaissaarnan oli Antero jo kirjoittanut valmiiksi: Uskosta ja hyvästä omastatunnosta. – Antero jättää jälkeensä tiedekuntaan tyhjän paikan, joka ei ole helposti täytettävissä. Niin hurskas teologi on harvinainen! Ja semmoinen suomalainen ja semmoinen ystävä! – Niin harvenee harvenemistaan pieni ystäväpiirimme!" —

Ingmanin kuolema merkitsi paljon Kihlmanille. Vaikk'emme ole voineet mitään kertoa heidän seurustelustaan Helsingin aikana, tiedämme kuitenkin, että heitä yhdisti mitä lämpimin, mitä vilpittömin ystävyys. Se juontui nuoruuden ajoilta, oli vakaantunut samanlaatuisten kokemusten koulussa ja lopulta saanut järkkymättömän perustan uskonnollisen vakaumuksen yksimielisyydessä. Sinä päivänä, jona Kihlman täytti 50 vuotta, sanotaan hänen pitäneen tavattoman sydämellisen puheen Ingmanille.

Hautajaiset olivat syyskuun 9 p: nä. Gustaf Johansson toimitti ruumiinsiunauksen, ja Kihlman piti haudalla puheen. Hän huomautti, että vainaja köyhyyden ankarassa koulussa varhain oli kokenut elämän koko vakavuutta ja siitä saanut sen vakavuuden piirteen, joka oli hänelle ominainen. Ylioppilaana ensin antauduttuaan filologisiin (erittäin myöskin suomenkielen) ja filosofisiin tutkimuksiin hän lopulta kuitenkin sydämen rauhaa saadakseen kääntyi uskonnon alalle ja tuli papiksi. Kirkon palvelijana hän sai aikaa palata kieliopintoihinsa ja hänelle uskottiin suomalaisen raamatunkäännöksen korjaustyö. Tämä "korjaustyö tuli hänelle hänen oman uskonsa korjaukseksi. Välttämättömyys tyystin tarkata alkutekstiä palautti hänet siihen aikaan, jolloin Jumala puhui pyhien miestensä kautta. Tutkiessaan tekstiä oli kuin hän jälleen olisi kuullut Jumalan välittömästi puhuvan. Järkytettynä Jumalan läheisyyden tunnosta hän kuunteli tätä puhetta ja paljon todellisen ennakkoluulon kuonaa putosi hänen sielustaan. Hänen puhtaimmaksi ilokseen tuli nyt suomenkielestä tavata jumalallisten ajatusten oikeat ilmaisumuodot". Sittemmin tultuansa eksegetiikan professoriksi hän eli yksinomaisesti kutsumustaan varten työllään ja rakkaudellaan vaikuttaen oppilaisiinsa, joiden kautta hän kuolemansakin jälkeen "puhuu Jumalan sanaa Suomen kansalle". Vainajan uskollisuuden palkka oli, että hän sanaa selittäessään tauditta ja tuskitta muutettiin siihen parempaan maailmaan, johon hän nuoruudestaan asti oli ikävöinyt ja toivonut. "Semmoinen usko kuin vainajan näyttäytyy välttämättömästi kaikissa elämänsuhteissa. Vainajan lämmin isänmaanrakkaus, hänen hellyytensä perheenisänä, hänen uskollinen ystävyytensä, hänen ihmisystävällinen mielenlaatunsa ja avuliaisuutensa, joka tuskin tiesi rajoja, kaikki oli yhteydessä hänen vilpittömän lapsenuskonsa kanssa. Mutta se usko, jolla hän on kuunnellut Jumalan puhetta ja jolla hän sitten on puhunut Jumalan sanaa Suomen kansalle, tämä usko se on, joka tekee hänet, A. W. Ingmanin, yhdeksi Suomen muistettavia miehiä." [Tidskrift för Teologi och kyrka 1877, s. 411.]. —

* * * * *

Lukuvuotena 1883-84 oli koulunopettajilla taasen päänvaivaa uudistusten johdosta, jotka 23 p: nä elok. 1883 ilmestynyt asetus ja sittemmin kouluylihallituksen kirjelmä 30 p: ltä lokak. s.v. määräsivät toimeenpantaviksi. Paitsi sitä, että syyslukukausi oli päättyvä 20 p: nä jouluk. ja kevätlukukausi 31 p: nä toukok., sisälsivät uudistukset melkoisia muutoksia eri aineiden tuntimääriin. Siten tuli toiselle kotimaiselle kielelle, jolla oli ollut 19 tuntia, 9 lisää, latinan 50 tunnista vähennettiin 8, jonka ohella sen opetus oli aloitettava, ei enää ensimmäisellä, vaan toisella luokalla, venäjältä otettiin niinikään 8 tuntia, joten sen tuntimäärä tuli olemaan 20, ranskan tuntimäärä (12) vähennettiin puolella j.n.e. Kun kouluylihallitus oli pyytänyt opettajain lausuntoa siitä, millä luokilla uusi lukujärjestys voitaisiin ottaa käytäntöön ensi lukuvuoden alusta, pidettiin normaalilyseossa samoin kuin muissakin lyseoissa neuvotteluja asiasta. Ruotsalaisessa normaalilyseossa tultiin yksimielisesti siihen päätökseen, että lukujärjestys oli uudistettava vähitellen (successivt), ensin ensimmäisellä luokalla, seuraavana vuonna toisella j.n.e. Jollei niin meneteltäisi, tulisi vaikeaksi, jopa mahdottomaksi kunnollisesti suorittaa määrättyjä oppijaksoja. Kirjeissään ystävälleen T. Reuterille, Turun lyseon rehtorille, Kihlman esittää kantansa asiassa, ja Reuter myöntää hänen olevan aivan oikeassa, mutta lisää puolestaan, "että kouluolojen epävarmuus ja vaihtelevaisuus on niin sietämätön, että minun mielestäni on asia ratkaistava yhdellä kertaa, siten että uusi järjestys pannaan heti toimeen." – "Semmoisia syitä vastaan ei minulla ole mitään sanottavaa", arveli Kihlman.

Myöhemmin saatiin kumminkin tietää, että opettajat ja rehtorit olivat turhaan vaivanneet itseänsä. Ylemmältä taholta ilmestyi nimittäin käsky, että uudistukset olivat viipymättä toimeenpantavat!

Mitä uuden lukujärjestyksen vaikutuksiin tulee, siitä lausuu Kihlman mielipiteensä vuosikertomuksessaan 1884. Jos silmällä pitäen eroavaisuutta entisen ja uuden lukujärjestyksen välillä ottaisi arvostellakseen uudistusta, niin ei voi kieltää, että "sangen todennäköisesti sivistyksen asia, mikäli se riippuu alkeisopetuksesta, muutoksen kautta ei tule edistymään, vaan päinvastoin taantumaan."

Milloinkaan ei Kihlman enää, niinkuin yleensä ennen, ollut tyytyväinen kouluunsa ja sen toimintaan. Hän kirjoittaa näet J. G. Geitlinille (3/6 1884): "Alkeisopistosta toukokuulla eronneesta 10 oppilaasta on 8 saanut laudaturin (ylioppilastutkinnossa). Normaalilyseosta eronneesta 25 oppilaasta on 3 saanut laudaturin, ja useampia laudatureja ei saatanekaan. Sitä vastoin kuuluu olevan monta approbaturin saanutta, jopa on yhdelle annettu pidennystä (prolongation) matematiikassa. Me menemme alaspäin. Vähää ennen lukukauden loppua olin velvollinen erottamaan jopa 7 oppilasta (6 viidenneltä, 1 seitsemänneltä luokalta) ilkivaltaisuudesta (luokan päiväkirjan repimisestä) ja totuuden kieltämisestä. On ollut raskas aika, kun tämä taakka on tullut lisäksi." – Mitä tämän johdosta olisi huomautettavaa, jätämme kuitenkin myöhempään.

* * * * *

Kesällä 1884 aikoi Kihlman tehdä ulkomaanmatkan, josta ei kuitenkaan tullut mitään. Hän kirjoittaa näet (21/6) Gustaf Johanssonille, joka silloin oli Upsalassa, että hän ei voinutkaan, niinkuin toivonut oli, suoriutua töistään juhannukseksi. "Minun täytyy siis luopua aikeestani tulla Upsalaan tavatakseni niitä kahta professoria [Kutka nämä professorit olivat? 'Nuoremmista ruotsalaisista kirjailijoista en tunne ketään, jota pitäisin suuremmassa arvossa kuin prof. O. F. Myrbergiä Upsalassa', kirjoittaa Kihlman (l/1 1885) A. A. Favorinille. Tästä päättäen oli Myrberg toinen noita professoreja.], jotka ovat sydämelleni kalliita. Voin ainoastaan pyytää, että tervehdit heitä Suomessa elävältä ystävältä, joka ajattelee ja tuntee ja elää heidän kanssaan. – Mahdollista olisi vielä, että minä heinäkuun alussa tulisin Sinun perässäsi suoraan Tübingeniin ja Baseliin. En uskalla kuitenkaan varmuudella antautua siihen toivoon. Minun olisi todella ollut tarpeen päästä ulos ainakin muutamaksi päiväksi elääkseni yhdessä henkilöiden kanssa, jotka pitävät kiinni raamatullisesta Kristuksesta, antamatta itseään kaikenlaisten opintuulien kuljetettavaksi. Mieskohtainen yhdessäolo ei ole merkitykseltään vähäarvoista. Onnittelen Sinua siihen, toivoen että ja'at minullekin jotain, kun palaat." —

Kotimaassa Kihlman sitä vastoin kyllä liikkui. Puhumatta Tampereen matkoista mainittakoon, että hän 25 p: nä kesäkuuta A. Meurmanin kanssa kävi Z. Topeliuksen luona Björkuddilla, missä viivyttiin seuraavaan päivään ja luultavasti suunniteltiin uusi "Finland" lehti Morgonbladetin sijalle; että hän edelleen 26-29 heinäk. teki matkan Vaasaan ottaakseen osaa pumpulitehtaan yhtiökokoukseen, missä insinööri Volter Ramsay valittiin toimitusjohtajaksi, ja sitten 30 p: nä s.k. Oswaldin kanssa matkusti Lahden ja Jyväskylän kautta Lakomäkeen, "Arkadiaamme". Miten reipas Kihlman tähän aikaan oli, huomaa siitä, että hän kertoo koko Vaasan matkalla enimmäkseen seisoneensa vaunun ulkopuolella, milloin lukien, milloin katsellen ympäristöä ja erittäin nauttien Pohjanmaan viljavuudesta ("se vasta on maa, josta voi iloita, tämä Pohjanmaa!" hän huudahtaa).

Nyt oli säädyt jälleen kutsuttu valtiopäiville, ensi kerran kolmen vuoden väliajan jälkeen, ja jo kesällä ryhtyivät puolueet valmistamaan vaaleja. Näihin valmistuksiin otti Kihlmankin osaa siten että hän kirjeissä tuttavilleen puolsi sopivia ehdokkaita. Niin hän esim. toivoi, että Turun hiippakunnan koulunopettajat nytkin paitsi Geitliniä valitsisivat prof. Donnerin, joka "oli monipuolinen, kokenut, miellyttävä (sympatisk) ja sen vuoksi säätyyn vaikuttava", että Kuopion hiippakunnan opettajat valitsisivat prof. Peranderin j.n.e. Sitä tärkeämpää oli että täysin kykeneviä valittaisiin, kun toisia säädyn etevimpiä ei enää voitu saada, niinkuin Yrjö-Koskista (senaattori), Cleveä (emeritus), Renvallia (tullut arkkipiispaksi Bergenheimin kuoltua 19/2 1884). Kihlmanin rinnalle Porvoon hiippakunnan opettajain edustajaksi tuli nyt ruotsinmielinen toht. Gabr. Lagus. Yliopiston edustajat olivat tällä kertaa J. W. Runeberg ja J. R. Danielson.

Vihdoin mainittakoon loppuvuodelta 1884, että Kihlman suurella innolla harrasti "Finland" lehden perustamista, kun "Morgonbladet" oli päätetty lakkauttaa vuoden lopussa. "Niin", kirjoittaa hän vanhalle ystävälleen pastori A. A. Favorinille Ruokolahdella (l/1 1885), "kyllä olet oikeassa siinä, että tämä maailma on oikea surun ja murheen laakso. Vapaus pahaan kasvaa yhä, ja pahaan nähden vaaditaan kaikkea suvaitsevaisuutta. Ainoastaan kristinuskoa ei suvaita. Todella näyttää se aika lähestyvän, jolloin kristittyä pidetään pahimpana pahana. Sanomalehdistö on tehnyt kaikkensa levittääkseen ylenkatsetta ja vihaa kristinuskoa vastaan. Joka päivä tarjotaan pieni annos antikristillisyyttä, ja kerran kai tämä myrkky kantaa hedelmiä. Olemme täällä Helsingissä koettaneet saada aikaan uuden lehden, joka asettuisi toiselle kannalle. Saa nähdä, tilataanko sitä edes. Huomenna 'Finland' alkaa ilmestyä. Ei ole helppoa soutaa virtaa vastaan: koe tehdään. Jo ennen ilmestymistään on sitä kaikilta tahoilta kohdeltu ivalla ja pilkalla. Sillä tavalla meidän aikana tervehditään vakavaa ja hyvää tarkoittavaa yritystä vaikuttaa rauhoittaen intohimojen myrskyyn."

IV
REHTORI, LIIKE- JA VALTIOPÄIVÄMIES 1885-1892

On jo huomautettu, kuinka Kihlmanin kirjeenvaihto hänen ystäviensä kuoleman johdosta supistumistaan supistui. Tammik. 3 p: nä 1885 kuoli laamanni Ekströmkin, jolle hän mielellään oli kirjoittanut valtiollisista y.m. yleisistä asioista. Miten läheinen heidän suhteensa oli ollut, ilmaisee Kihlman kirjoittaessaan (15/2) leskelle: "Jouduin kerran sellaiseen asemaan, että tunsin olevani Elisen isän sijassa (Elise Marti oli Sweitsistä kotoisin ja yksinäisenä vieraassa maassa hän oli turvaunut Kihlmanin neuvoon, kun ratkaistavana oli kysymys elämän onnesta). Aika ei ole haihduttanut sitä tunnetta. Olen ottanut osaa Elisen iloon ja otan osaa Elisen suruunkin. Sitä paitsi olen häviämättömässä kiitollisuudenvelassa Ekström vainajalle, joka osoitti minulle ystävyyttä ei vain sanoissa, vaan teossa ja totuudessa. Hänessä olen menettänyt yhden kalleimpia ja kunnioitetuimpia ystäviäni. Tunsin hänet, tiesin mitä minulla hänessä oli." —

* * * * *

Kun valtakirjat 15 p: nä tammik. oli jätetty tarkastettavaksi, kävi joukko säädyn jäseniä kunniatervehdyksellä uuden arkkipiispan T. T. Renvallin ja myöskin uuden Kuopion piispan G. Johanssonin luona – niin on Kihlman merkinnyt siniseen vihkoonsa. Sen jälkeen menivät arkkipiispa, rovasti Hjelt, Kihlman y.m. yksityisen suomalaisen tyttökoulun talolle katsomaan, oliko säädyn kokoussali kunnossa. "Tilattiin 2 nojatuolia pulpetteineen Porvoon ja Kuopion piispoille sekä sihteerille isompi pöytä."

Kihlman esitti yhden anomusehdotuksen, joka arvattavasti aiheutui siitä ahdistuksesta, josta hän vastikään oli vapautunut. On näet luultavaa, että kokemus, josta hän todellisuudessa oli pelastunut, mutta jonka mahdollisuutta hän oli kuvitellut, sai hänet ehdottamaan niiden lainsäännösten muuttamista, jotka koskivat velallisen velvollisuutta luovuttaa irtaimistonsakin velkojensa suorittamiseksi. Hän toivoi, että lain määräys, että kruununveroja ulosotettaessa velalliselle oli hänen irtaimistostaan jätettävä, mitä katsottiin välttämättömäksi elatukseen ja vaatteisiin, ulotettaisiin muihinkin ulosottotapauksiin. Konkurssisääntö 9 p: ltä 1868 näet ei tiennyt semmoisesta myönnytyksestä muuta kuin konkurssiinpanon ja valvontapäivän väliajalla – sen jälkeen oli lain mukaan kaikki myytävä. Lakivaliokunta ei ennättänyt käsitellä asiaa.

Suurta melua herätti aikanaan Kihlmanin lausunto keskustelussa, jonka aiheutti J. W. Runebergin anomusehdotus, että naisten sallittaisiin suorittaa ylioppilastutkinto samoilla oikeuksilla ja velvollisuuksilla kuin miehiin nähden oli säädetty. Lähtökohdakseen otti Kihlman anojan loppusanat: että luultavasti ei missään tapauksessa suuri luku naisia tulisi käyttämään kyseessä olevaa oikeutta, mutta vaativat sekä oikeus että yliopiston etu, ettei sitä heiltä kiellettäisi, ja hän osoitti ensiksi, että yliopiston "etu" – jos sillä tarkoitettiin ylioppilasten lisääntymistä – ei suinkaan puhunut asian puolesta, sillä hänen mielestään oli ylioppilaita jo ennenkin arveluttavan paljon, puhumatta siitä lisästä, joka oli odotettavissa uusista suomenkielisistä lyseoista. "Mutta", jatkoi hän sitten, "anoja asettaakin ensi sijaan toisen perusteen, 'oikeuden' perusteen, ja onhan se yksin riittävä; sillä oikeuden täytyy vallita, ja ken uskaltaisikaan vastustaa oikeutta, tai ken tahtoisikaan sitä tehdä, varsinkin kun on kysymys naisesta? Mutta ei kaikki ole oikeutta, joka käyttää oikeuden nimeä. Tulee siis tehdä ero oikean ja näennäisen oikeuden välillä. Oikeus ei ole siinä, että kaikilla on samat tai yhtäläiset oikeudet, vaan siinä, että Luojan tahto tapahtuu, taikka toisin sanoen: että, kun luonto on antanut erilaisia taipumuksia ja lahjoja erilaisille olennoille, niin on näillä erilaisilla olennoilla myöskin oleva oikeus kehittyä kullakin taipumustensa mukaan, niin että kukin mikäli mahdollista tulee siksi, miksi hän voi tulla ja Luojan tarkoituksessa pysyen on tuleva." Jos mies ja nainen ovat yhtäläisiä luontonsa puolesta ja määrätyt samanlaatuiseen toimintaan, niin on oikein, että he valtiossa ja kirkossa esiintyvät rinnakkain ja myöskin yhtäläisesti kehittävät taipumuksiansa sitä varten, mutta jos he ovat erilaisia, on tutkittava, missä suhteessa ovat inhimillis-naiselliset taipumukset yliopistolaitokseen? Yliopiston tehtävä on toiseksi: edustaa ja edistää tiedettä, toiseksi: kasvattaa nousevan sukupolven jäseniä kykeneviksi valtion ja kirkon virkoihin. Käsitys, että nainen on oikeutettu ja velvollinen kehittämään luontaisia lahjojaan, on vienyt erityisten nais-oppilaitosten perustamiseen, ja on niiden menestys siinä, että huomioon otetaan naisen omituiset taipumukset ja niihin perustuva tuleva toiminta. "Mutta nyt sattuu, ettei sivistystarve tyydykään siihen, mitä näissä oppilaitoksissa tarjotaan, eikä edes siihen mitä paikoittain toimeenpannuilla jatkoluokilla annetaan. Saattaa olla naisia, jotka haluavat tyhjentää tieteen maljan pohjaan asti, jotka tahtovat omakseen tehdä tieteen korkeimmat tulokset, eikä sellainen halu ole tyydytettävissä muualla kuin korkeimmassa sivistyslaitoksessa, s.o. yliopistossa." Näitä naisia varten olivat kuitenkin yliopiston luentosalit ja kirjasto avoinna ilman anomusta. "Mutta on olemassa naisia, jotka eivät halua juuri sanottua, vaan tahtovat suorittaa ylioppilastutkinnon. Miksi tätä tutkintoa, joka ei ole helppo, vaan joka päinvastoin vaatii, että nuorukainen ponnistaa kaikki voimansa? En ole voinut kuvitella muuta syytä, kuin että nainen ylioppilastutkinnolla on saavuttava oikeuden suorittaa muita tutkintoja eri tiedekunnissa sekä että hän siten hankkimillaan todistuksilla on tuleva päteväksi virkoihin koulun, terveydenhoidon, hallinnon ja lainkäytön eri aloilla, ja, miksi ei myöskin kirkon piirissä. Mutta nykyisten lakien mukaan eivät nämä virat ole naisille avoinna. Jos nyt tahdotaan toista, on kai tahdottava toistakin, ja kun anotaan oikeutta naisille suorittaa ylioppilastutkinto, niin tulee minusta siis myöskin anoa lakia, joka määrää, mitkä toiminta-alat ovat avattavat naisylioppilaalle. Sitä anoja ei ole tehnyt. Hän on ainoastaan anonut, että naiselle myönnettäisiin oikeus miehen kanssa suorittaa ylioppilastutkinto sekä sen jälkeen nauttia kaikkia miehisen ylioppilaan oikeuksia, siis myöskin oikeutta suorittaa erinäisiä yliopistotutkintoja; mutta sitten jättää anoja tämän naisen kaikkine paperimeriitteineen, jotka hän suurella vaivalla ja kustannuksella on hankkinut itselleen, oman kohtalonsa nojaan, ja tämä näyttää minusta olevan kaukana oikeuden suomisesta naiselle."

"Jos anojan toivomus täyttyisi, seuraisi siitä välttämättömästi: joko että luodaan luokka tyytymättömiä sivistyneitä naisia, jotka syystä valittavat vääryyttä, kun he lainsäädännön kautta houkuteltuina uudelle uralle tapaavat sen lopulta suljettuna, vaikka ovat täyttäneet kaikki vaatimukset; mutta nämä tyytymättömät sivistyneet, olkoot miehiä tai naisia, muodostavat yhden vaarallisimpia aineksia uudenaikaisessa yhteiskunnassa, jonka vuoksi lainsäädännän tulee tarkasti välttää sen synnyttämistä; taikka on oltava valmiit säätämään laki, joka myöntää naiselle saman oikeuden kuin miehelle yliopistotutkintojen jälkeen toimia valtion ja ehkä myöskin kirkon palveluksessa, esim. kruununvoutina, piirilääkärinä, opettajana, tuomarina, pappina. Jos oikeus naiseen nähden vaatii semmoisen lain säätämistä, niin on se säädettävä; mutta jos naisen luonnonlahjat yleensä eivät tee häntä soveliaaksi sellaiseen julkiseen toimintaan, niin olisi semmoisen lain säätäminen vääryys, ja juuri naista kohtaan." Puhujan mielestä siis anojan perusteet eivät olleet vakuuttavia, ja vastusti hän sen vuoksi lähettämistä valiokuntaan. Myöntäen, että toisinaan ilmaantui erikoisesti lahjakkaita naisia, joille oikeuden mukaan yliopiston tulisi olla avoinna, huomautti puhuja, että poikkeuksia varten ei kumminkaan ole tapana säätää lakia. Sellaisissa tapauksissa pitäisi yliopistonhallinnon osoittaa mahdollisimman suurta myöntyväisyyttä, "ja kenties olisi aihetta, jos sääty hyväksyy mielipiteeni ja anomus sen johdosta menee tyhjiin, säädyn pöytäkirjassa julkilausua toivomus, että yliopistonhallinto ilman erityistä anomustakin antaisi naisille, jotka sitä pyytävät, luvan suorittaa ylioppilastutkinnon, jollei erityistä syytä ole kieltää sitä". – Toista kertaa esiintyessään samassa keskustelussa Kihlman lisäsi, että anomuksen hyväksyminen s.o. oikeuden myöntäminen naisille suorittaa ylioppilastutkinto, välttämättömästi johtaisi siihenkin, että naisia varten oli perustettava oppilaitoksia, joiden päämääränä oli valmistaa oppilaitaan yliopistoon. – Keskustelun tulos oli, että anomusehdotus "tapettiin" 19 äänellä 16 vastaan. Päätöstä vastaan ilmoitti 11 säädyn jäsentä vastalauseensa.

Niinkuin jo sanottiin, herätti asia melua sekä sanomissa että yksityisissä piireissä, eikä ihme, sillä olihan nyt naiskysymyksen varsinainen taistelukausi maassamme. Mainitessaan, miten häntä usein moitittiin sanomissa (H. Dagbladissa ja N. Pressenissä), Kihlman kirjoittaa (15/2) vanhalle ystävälleen Edv. Conradille: "Omasta puolestani on minulla liiaksi työtä vastatakseni sanomalehtien hyökkäyksiin. Jos joskus olen ryhtynyt siihen, on hyöty ollut mitätön. Lohdutukseni on, ettei toisten moite tee minua huonommaksi eikä kiitos paremmaksi. Ainoastaan itse voimme omilla teoillamme vahingoittaa itseämme. Nyt viimeksi on kuulemma lausuntoni naisasiassa tehty pilkan ja ivan esineeksi. Mutta olen varma siitä, etteivät nämä lehdet ole antaneet sijaa koko lausunnolleni. Silloin voisi yleisö arvostella tosiasiain perustuksella. Sitä vastoin annetaan minun sanoa jotain, jota en ole sanonut, taikka jätetään pois, mitä todella olen sanonut, ja niin hyökätään – tuulimyllyjä vastaan. Semmoiset hyökkäykset eivät häiritse sisäistä elämääni: en huoli lukea edes niitä. Tunnen vain mielipahaa siitä, että sanomalehdistö ei noudata oikeutta." —

Toden mukaan on tunnustettava, ettei Kihlmanin lausunto ollenkaan ansainnut tulla "pilkan ja ivan esineeksi". Kun sitä tyynesti tarkastaa, huomaa ensiksikin, ettei siinä ole ainoatakaan letkausta naisasian ajajia kohtaan, jommoiset silloin olivat niin tavallisia ja joista kuuluisa englantilainen kirjailija sanoo, että ne ovat anteeksi annettavia, eikä siinä myöskään tapaa noita raamatunlauseita, joilla kirkon miehet usein koettivat ajan ja olojen kehitystä lukuun ottamatta nujertaa naisten vapauspyrintöjä. Puhe, jonka perustana on tietoisuus miehen ja naisen luontaisesta eroavaisuudesta, tarkoittaa ainoastaan osoittaa kyseessä olevan myönnytyksen seurauksia. Toisin sanoen, se on Kihlmanin loogillisen mietiskelyn tulos, ei taantumuksen, vaan hänelle ominaisen varovaisuuden leimaama. Että oikeus yliopistotutkintojen suorittamiseen ilman oikeutta valtion ja kirkon virkoihin oli puolinaista ja epätyydyttävää, on yhtä totta kuin se, että yliopistoon pääsy edellytti toisenlaisia oppilaitoksia kuin silloiset tyttökoulut. Mutta toiselta puolen väitettiin: eihän nyt ollut kysymystä muusta kuin naisten pääsystä yliopistoon, jota ajanhenki vaati – miten pedanttimaista olikaan puhua konsekvenseista, seurauksista! Miten lieneekään, oli luonnollista, että Kihlman, joka ei koskaan liehunut ajanhengen mukaan, puhui vakaumuksensa ja luonteensa mukaan. Todellisuudessa onkin pääsy yliopistoon vienyt poika- ja tyttökoulujen yhtäläisyyteen ja samoin siihen että yhä enemmän virkoja naisille avataan. Oliko 1880-luvulla kaukonäköisiä, jotka aavistaen, että niin kävisi, vaativat mitä silloin vaadittiin, on vaikea sanoa; niin myöskin, olisivatko kaikki, jotka soimasivat Kihlmania, niin tehneet, jos olisivat tienneet mitä tulossa oli. Kaikissa tapauksissa hän ei erehtynyt osoittaessaan, mitä oikeus ylioppilastutkinnon suorittamiseen merkitsi.

Kahta ankarammin, vaikka vähemmällä tuloksella, Kihlman esiintyi juutalaiskysymyksessä, joka yhä vaatimalla vaati ratkaisua. Yleinen valitusvaliokunta oli – turhaan odotettuaan, että senaatin valmistama esitys asiassa ehtisi säätyjen tarkastettavaksi – myöhään käynyt siihen käsiksi, ja mietintö päättyi ponteen, että pyydettäisiin hallitusta soveliaimmalla tavalla noudattamaan säätyjen päätökseen perustuvaa ohjesääntöä v: lta 1782 (joka kieltää juutalaisia oleskelemasta muissa kaupungeissa kuin Tukholmassa, Göteborgissa ja Norrköpingissä). Koska tämä sisälsi senkin mahdollisuuden, että maassamme olevat juutalaiset, jotka olivat tänne asettuneet viranomaisten torkkuessa, voitaisiin pitemmittä mutkitta kuljettaa täältä pois, ehdotti Geitlin, kun mietintö tuli säädyn käsiteltäväksi, että päätökselle annettaisiin seuraava muoto: "pyydettäisiin että, kunnes juutalaiskysymys uuden säätylain kautta saadaan järjestetyksi, 1782 v: n juutalais-ohjesääntöä noudatetaan siten, ettei sallita juutalaisten muuttaa maahamme."

Kihlman pyysi sananvuoroa usean puhujan jälkeen ja viitaten heidän esittämiinsä mielipiteisiin hän ensin sanoi ymmärtävänsä niitä, jotka suoraan lausuivat, että juutalaisten ei ainoastaan tule saada asua Suomessa, vaan myöskin saada kansalaisoikeudet, mutta ei niitä, jotka tahtoivat, että heidän sallittaisiin oleskella täällä, mutta ettei heille mitenkään pitäisi antaa kansalaisoikeuksia. Puolinaiset myönnytykset olivat hänen mielestään turmiollisia, ja tahtoi hän puolestaan noudattaa periaatetta: Principiis obsta! alussa on vastustus tehtävä, ja sen mukaan piti hän oikeana, että ne juutalaiset, jotka laittomasti ovat tänne asettuneet, olivat maasta poistettavat (böra från landet aflägsnas), vaikka tietenkin toimenpide oli suoritettava tarpeellisella maltillisuudella.

"Minun kantani tässä kysymyksessä on kypsän mietiskelyn ja pitkän tutkimuksen tulos. [Kihlman oli tarkasti seurannut juutalaiskysymyksen käsittelyä Saksassa, missä antisemitismin aallot 1880-luvulla nousivat korkealle. Hänelle tuli 'Grenzboten' niminen valtiollinen ja sosialinen aikakauslehti, ja hänellä oli kokonainen pieni kirjasto julkaisuja juutalaiskysymyksestä.] Tunnustan juutalaisen uskonnon olevan siunaus ylhäältäpäin, mutta teen eron vanhan juutalaisen ja nykyisen juutalaisen uskonnon välillä. Vanha Mooseksen uskonto oli, niinkuin tiedämme, ilmestys ylhäältä, se oli rengas uskonnollisessa kehityksessä, valmistus täydelliseen, kurittaja, kasvattaja Kristukseen. Tämän uskonnon edessä kumarrun, ja kumarrun syvään. Tämän uskonnon tunnustajilla on siunaus perintönä. Näihin hengen perillisiin nähden on sanottu: 'se joka sinua kiroo, olkoon kirottu, ja se joka sinua siunaa, olkoon siunattu.' Mutta nykyinen juutalainen uskonto on Mooseksen uskonnon vastakohta, irvikuva. Mooseksen uskonnon rappeutuminen alkoi jo aikoja ennen Kristusta. Rappeutuminen kehittyi ja esiintyi Kristuksen aikana siinä harhasuunnassa, joka tunnetaan farisealaisuuden nimellä. Farisealaisuus oli rappeutunutta juutalaisuutta; mutta mitä suuntaa vastaan esiintyikään Kristus ankarammin kuin tätä kaavamaisuuteen ja juutalaiseen mieleen vajonnutta uskontoa vastaan? Hän, joka katsoi syvälle, varoitti aina, lakkaamatta, koko elämänsä aikana, farisealaisuuden hapatuksesta: 'Varokaa itseänne farisealaisten hapatuksesta, sillä vähä hapatus turmelee koko taikinan!' Kristuksen vastustus oli turha, jatkettiin vain aloitettuun suuntaan, ja seurauksena oli loppukohtaus: Kristuksen ristiinnaulitseminen. Nämä juutalaiset, jotka nyt elävät keskellämme, katselevat Kristusta samoin kuin Kristuksen aikalaiset, he pitävät häntä vääränä Messiaana, he näkevät hänessä suuren petturin, s.o. he näkevät hänessä pahantekijän, joka ansaitsi kuolla pahantekijän kuoleman ristillä. Nykyinen juutalaisuus on sen vuoksi periaatteellisesti antikristinuskoa. Se on kehittynyt Mooseksen uskonnon vääränä matkintana. Mooseksen uskonto oli eristäytymisessään vastapainona pakanallisten vaikutusten valtaanpääsemiselle, sen tehtävä oli pakanuuden vastustaminen. Uudenaikainen, talmudilainen juutalaisuus on eristäytymisessään kristinuskon vaikutuksen vastustaja. Eristäytyminen, joka juutalaisuudessa oli oikeutettu pakanuuteen nähden, on jatkunut kristinuskoonkin nähden, ja siten on uudenaikainen juutalaisuus tullut kristinuskon täydelliseksi kieltämiseksi. Mutta juuri tässä eristäytymisessä, joka Mooseksen aikana oli oikeutettu, mutta talmudin aikana epäoikeutettu, on syy, miksi juutalainen kansakunta ei voi sulautua yhteen muiden kansakuntien kanssa. Eläkööt nämä juutalaiset miten kauan tahansa jossakin maassa, niin eivät ne sula kansaan, jonka keskellä elävät, vaan pysyvät kokonaisuutena itsekseen, he ovat yhteydessä muiden maiden juutalaisten kanssa, muodostavat jotain kansainvälistä, niin että jos juutalaista kosketaan jossakin maassa, 'dann schreit es in allen Ecken' ympäri maapalloa. Ei siis voi toivoakaan, että juutalaiset ja suomalainen kansakunta sulaisivat yhteen. Juutalainen ei olisi juutalainen, jos hän sulaisi toiseen kansakuntaan. Hänen täytyy, niin kauan kuin hän pysyy juutalaisena, pitää jokaista muuta kansakuntaa välikappaleena oman kansansa hyväksi. Juutalaiset käyttävät hyväkseen sitä kansakuntaa, joka ottaa heidät helmaansa, niin kauan kuin siinä on jotain saavutettavaa, mutta heittävät sen surutta luotaan, kun ei se enää hyödytä heidän tarkoitustaan. Ne tunkeutuvat sentähden kaikkialle, ja niin ovat tunkeutuneet Suomeenkin. Ne tunkeutuvat kaikkialle, missä on jotain saavutettavaa. Ne tulevat niinkuin petolintujoukot syöksyäkseen saaliinsa kimppuun, ja vaativat oikeutena että se heille sallitaan. Mutta kun syksy on tullut, kun sato on korjattu, silloin he lähtevät hakemaan uutta markkinapaikkaa, elääkseen ja ansaitakseen uudessa maassa niinkuin entisessä. Niin on tähän asti käynyt; sen todistaa historia." – Seuraavassa puhuja selittää juutalaisten itsensä olevan syynä heitä kohdanneeseen vainoon. Vaino on nimittäin köyhdytetyn kansan kosto, sillä ei mikään antisemitismi ole niin häikäilemätön kuin kansan, työläisen, joka nääntyy juutalaisessa orjuudessa. "Olen varma siitä, että Suomen kansa ei ole muita parempi, ehkä nopeamminkin kuin muita kansoja juutalaiset käyttäisivät hyväkseen (exploitera) meidän kansaamme, ja kun mitta olisi täysi, syntyisi juutalaisvainoa meilläkin. En tahdo myötävaikuttaa siihen, ja toivon senvuoksi, että kosketus suomalaisten ja juutalaisten välillä lakkaa, ja nyt se on mahdollista, koska olemme siinä onnellisessa tilassa, ettei juutalaisilla ole laillista oikeutta elää ja asua meillä. Kuinka moni kansakunta kadehtisikaan tätä etuamme! Todellisuudessa eivät juutalaiset ole vainottuja, vaan he päinvastoin hallitsevat maailmaa rahoillaan. Juutalainen rabbiini kirjoittikin joku aika sitten eräässä aikakauskirjassa: 'Ahdasmieliset ja lyhytnäköiset kristityt vaivaavat itseään paljon tempaistakseen meiltä siellä täällä jonkun sielun ja iloitsevat suuresti onnistuessaan. Mutta he eivät huomaa, että mekin harrastamme lähetystointa ja paremmin, taitavammin, menestyksellisemmin kuin he, ja että me valloitamme heiltä toisen maanalan toisen jälkeen. Vielä lyhyt aika, ja kaikki tosisivistyneet ovat yhtä vähän Kristuksen tarpeessa kuin me. Aika lähestyy, jolloin kristittyjen suuri enemmistö on kääntynyt uskoomme. Me käännämme joukoittain, mutta käännämme huomaamatta.' Sellainen on se kansakunta, jolle tahdotaan antaa oikeus asua ja toimia Suomessa." – "Suomen kansan edustajana tulee minun valvoa Suomen kansan eikä juutalaisten etua. Minun tulee olla humaani, mutta ensi sijassa sitä kansaa kohtaan, jota edustan." —

Kihlman ei jäänyt ilman kannatusta, mutta enemmistö (21 ääntä 15 vastaan) hyväksyi kuitenkin Geitlinin ehdotuksen. – Ilmeistä on, että Kihlmanin käsitys asiasta oli muuttunut entistä jyrkemmäksi. Sen ohella huomautettakoon, että hänen puheensa sanasta sanaan otettu pääkohta omituisesti muistuttaa Beckiä. Niin siinä tavassa, millä Kihlman lähtee raamatun pohjalta, niin myöskin siinä että hän – niinkuin Beckin mukaan väittelyssä tuli tehdä – poikkeamatta sivuseikkoihin pitää kiinni päänäkökohdasta, nimittäin että juutalaiset antikristillisinä eivät koskaan sulaudu kansakuntaan, jonka keskellä elävät. Luopuminen siltä yleisinhimillisen oikeuden kannalta, jolta hän 1872 katseli asiaa, johtui nähtävästi siitä, että hän piti velvollisuutenaan ensi sijassa ajatella oman kansansa hyötyä.

Koulukysymyksistä mainittakoon vain pari: Prof. F. Perander esitti anomusehdotuksen suomalaisen normaalikoulun palauttamisesta Helsinkiin. Kihlman puolsi anomusta lämpimästi ensiksi lähetekeskustelussa kahta puhujaa vastaan ja toiseksi, kun käsiteltiin Yleisen valitusvaliokunnan hyväksyvää mietintöä, mihin oli liitetty kielteinen vastalause. Anomus saavutti, niinkuin ennen on mainittu, tällä kertaa kaikkien säätyjen kannatuksen. – Eräässä toisessa saman valiokunnan mietinnössä erinäisten anomusehdotusten johdosta, jotka koskivat maamme alkeisopistoja, oli enemmistö m.m. tullut siihen päätökseen, että Mikkelissä ruotsalainen koulu oli paikallaan, mutta ei suomalainen. Tätä vastaan oli Geitlin pannut vastalauseen. Perusteellisessa lausunnossa Kihlman puolsi vastalausetta, lähtien siitä periaatteesta, että ruotsalaiset koulut suomalaisissa seuduissa olivat muutettavat suomalaisiksi, sillä ainoastaan siten kävisi mahdolliseksi tyydyttää suomenkielisten kouluntarvetta. "Kun minä", lausui hän lopuksi, "olen vaatinut, että opetuskielenä Mikkelin oppilaitoksessa on oleva suomi, olen niin tehnyt täysin tietoisena siitä, että ruotsinkieli, jonka tahdon poistaa, on äidinkieleni, jota kohtaan en voi olla kuolinpäivääni asti tuntematta erityistä lapsen mieltymystä (förkärlek). En ole kuitenkaan voinut menetellä toisin, koska oikeus niitä kohtaan, joilla suomi on äidinkielenä ja jotka muodostavat suuren enemmistön, vaatii että vähemmistö supistaa vaatimuksiaan." —

Tänä vuonna täytti Kihlman 60 vuotta. Mutta merkkipäivä kului, kaikesta päättäen, huomaamatta. Ja mistä olisikaan aikaa juhlimiseen otettu! K: lo 11 a.p. oli valtiovaliokunnan kokous, ja k: lo 2 kokoontui toimitusvaliokunta; k: lo 7 i.p. oli säädyllä plenum, ja k: lo 9 oli vielä valtiovaliokunnan jaoston kokous, joka kesti k: lo 1: een yöllä. "Sininen kirja" todistaa, että 60-vuotias oli läsnä kaikissa näissä kokouksissa. Vuodet eivät siis olleet vähentäneet Kihlmanin työvoimia. Päinvastoin näyttää hänen terveytensä olleen entistä vahvempi, ja hänellä olikin todella vielä pitkä toimiala jäljellä. – Säätykokous päättyi 23 p: nä toukok.

* * * * *

Kesä 1885 oli samanlainen kuin edellisetkin valtiopäivien jälkeiset: toimitusvaliokunnan kokoukset vähensivät muutenkin harvoja lomahetkiä, jolloin Kihlmanin sallittiin nauttia Rulluddin vapautta. – Kokousten lomassa hän (16/7) kirjoittaa vaimolleen: "Rakas kuihtumaton, kukka! Kaikki kuihtuu tässä suuressa kuumuudessa. Mutta on jotain, joka ei kuihdu, jotain, joka pysyy voimissaan, jos sitä vain kastellaan ja hoidetaan. Niin uskon, ja alkusanojen uskontunnustuksesta voit käsittää mitä tarkoitan. Avioliiton ei tarvitse olla rakkauden hauta. Ei lainkaan, päinvastoin. Avio voi ja sen tuleekin olla sulatusastia, josta rakkaus ilmenee puhdistettuna, ja pyhitettynä. Oi mitä kukkia kukoistaakaan silmiemme edessä! Kunhan me vain näkisimme niitä.

"Mutta jos minä toiminnallani tässä kysymyksessä olisin menettänyt osakkaiden luottamuksen, vaikka olen ainoastaan tarkoittanut pankin parasta, niin on luonnollista, että osakkaat joko vastalauseilla taikka muulla tavoin esiintuovat mielipiteensä ja antavat minulle epäluottamuslauseen. Olen halukas heti luopumaan enkä ollenkaan ole siitä pahoillani, päinvastoin minä siten vapaudun raskaasta taakasta ja suuresta vastuusta. Jos pidän silmällä omaa etuani, niin olisi minusta suuri onni tulla hyljätyksi (kasserad). Mutta olisiko minun poistumiseni pankin onneksi, siitä lienee kuitenkin olemassa eri mieliä." —

Essenille Kihlman kirjoitti lyhyemmin, mutta muutoin samaan tapaan. Hän oli tarkoin tutkinut kaikki. Yhteen aikaan hän olisi voinut laulaa: "Jord och himmel jag glömmer natt och dag, och på Hjelt jag endast tänker." Niin oli asia ollut hänen sydämellään. Kun hän oli antanut lausuntonsa, oli hän tyyntynyt. Oliko hänellä riittäviä syitä käsitykseensä, se oli hänen asiansa. Hän oli noudattanut vakaumustaan, velvollisuuttaan. Ihmiset arvostelkoot asiaa miten haluavat, se on heidän asiansa. Ikävää on vain, että nuori pankki ja Hjelt niin intohimoisesti yhdistetään toisiinsa.

Kansallis-osake-pankin vuosikokouksessa 26/3 1892 esittivät sitten Otto Hjeltin puolustajat kirjelmän, jossa kyllä ei hallintoneuvostoa syytetty sääntöjen vastaisesta menettelystä, mutta siitä, että se oli toiminut kovin tylysti ja epäinhimillisesti erottamalla pääjohtajan ja lakkauttamalla hänen palkkansa suorituksen, ennenkuin välikirjassa määrätty aika oli ummennut. Tämän johdosta Kihlman esiintyi ja luki julki otteen hallintoneuvoston pöytäkirjasta, missä mainittiin ne tutkimuksen tulokset, joiden nojalla Hjelt oli erotettu, sekä huomautti, että hallintoneuvoston jäsenet yksityisinä osakkaina kyllä olisivat voineet suostua maksamaan erotetulle pääjohtajalle palkkaa määräajan loppuun, mutta olivat säännöt estäneet heitä suorittamasta palkkaa kahdelle pääjohtajalle samalla aikaa. Useimmat puhujat, jotka senjälkeen lausuivat mielensä, hyväksyivät täydellisesti hallintoneuvoston menettelyn, ja yksimielisesti myönnettiin pankin koko hallitukselle vastuunvapaus.

V: n 1892 alusta toimi Kihlman hallintoneuvoston puheenjohtajana, ja 1 p: stä toukok. astui K. F. Nybom pankin pääjohtajan virkaan. Kaksi vuotta oli pankki jakamatta osinkoa, menettämättä sentähden yleisön luottamusta, mutta v: sta 1894 alkoi sen ripeä edistyminen, joka ennen pitkää kohotti nuoren rahalaitoksen vanhempien suurpankkiemme rinnalle. Lähes kymmenkunnan vuotta oli Kihlman vielä hallinnon esimiehenä, ja sillä aikaa sattui seikka, joka sai sitkeimmätkin epäilijät myöntämään hänen olleen oikeassa arvostellessaan O. Hjeltiä sopimattomaksi johtamaan pankkilaitosta. Tunnettua näet on, että eräitä surullisen kuuluisan Maanviljelyspankin perustajia melkoisessa määrässä innostutti heidän yritykseensä halu hyvittää O. Hjeltille, mitä hänelle, heidän mielestään, oli vääryyttä tehty. Mutta kun niin onnettomasti kävi, että uusi rahalaitos muutaman vuoden päästä joutui vararikkoon, oli hänen pankinjohtaja-maineensa myöskin lopullisesti mennyt. Nyt tunnustivat vastahakoisetkin, että ilman Kihlmanin ehdotonta tarkkuutta ja tunnollisuutta olisi kaikesta päättäen Kansallis-osake-pankin kohtalo ollut sama kuin nuoremman kilpailijan. Lisäksi on meidän, jotka tiedämme, minkä taloudellisen suurteon Kihlman ennen oli suorittanut pelastaessaan Tampereen Pellava- ja Rautateollisuusyhtiön häviöstä, huomautettava, että hänen ansionsa Kansallispankin pelastamisesta on edelliseen verrattava. Sekin on suurteoksi mainittava, kun silmällä pitää, miten odottamattoman mahtavaksi tekijäksi kansamme taloudellisessa elämässä tämä rahalaitos on kehittynyt.

* * * * *

Vuosina 1891-92 tuotti Tampereen yhtiökin taas huolia Kihlmanille. "Venäjä näkee nälkää, eikä nälkäinen maa jaksa ostaa paljon vaatteita", kirjoittaa hän (6/3 1892) Hallonbladille. "Pellavatavarain myynti Venäjälle väheni viime vuoden viitenä viimeisenä kuukautena 400,000 mk. Samalla koroitettiin pahvin tulli 100 %, s.o. 20:stä 40: een kop. puudalta. Ei siis ole valoisaa. Nyt on tarkoitus määrätä kaikille Tampereella valmistetuille tavaroille ulkomaalainen tulli, kun ne tuodaan Venäjälle. Se olisi kova isku yhtiöllemme, joka sinne myy 2/3 tuotannostaan. Mutta ei saa kuitenkaan menettää rohkeuttaan. Kyllä kai vielä tulee parempia aikoja."

Tulos v: lta 1891 olikin 939,000, jota vastoin edellisen vuoden voitto oli ollut 1,300,000. Johtokunta ehdotti sen vuoksi, että jaettaisiin ainoastaan 13 %. Yhtiökokouksessa muutamat kyllä vaativat 17 %, mutta enemmistö kannatti johtokuntaa. – Samassa kokouksessa, joka pidettiin 7/6 Helsingissä Kämpin hotellissa, ratkaistiin tärkeä kysymys tehtaantontin ostosta, kysymys, joka oli antanut paljon päänvaivaa Kihlmanille ja koko johtokunnalle ja joka oli ylimääräisestä kokouksesta lykätty puheenaolevaan varsinaiseen. Ratkaisu oli myöntävä, päätettiin ostaa tontti Tampereen valtuuston määräämästä hinnasta, 350,000 mk: sta, vaikka johtokunta oli ostoa vastaan.

Koska olemme kuulleet mainittavan juuri tätä asiaa todistuksena, että Kihlman ei ollut mikään etevä liikemies, lienee syytä lyhyesti selostaa kysymystä. V. 1856 oli Adolf Törngren 50 vuodeksi vuokrannut tontin Idmanin perillisiltä, joiden sijasta nyttemmin Tampereen kaupunki oli n.s. Kyttälän puolen omistaja. Vuokra-ajan päättyessä 1906 saattoi yhtiö välikirjan mukaan kyllä uudistaa vuokrasopimuksen 50: ksi vuodeksi, mutta kun varat sallivat, katsottiin suotavaksi, että yhtiö tulisi sen maan omistajaksi, jolla sen tehtaat sijaitsivat. Sen vuoksi yhtiö alkuvuonna 1891 kysyi valtuustolta, saisiko se ostaa ja mistä hinnasta tehtaan tontin. Vastaus oli myöntävä ja hinta ylempänä mainittu – ja saisi se 5 % korkoa ja kiinnitystä vastaan olla maksamatta v: een 1906. Tätä hintaa katsottiin alhaiseksi ja yhtiötä rikkaaksi. Mutta Kihlman arvosteli asioita toisin. Kun hän otti huomioon, että tontin vuotuinen vuokra oli vain 1200 mk ja että yhtiön sen lisäksi täytyisi 14 vuotena maksaa 16,300 (s.o. 5 % korko kauppasummasta 17500 – 1200), tuli hän siihen päätökseen, että todellinen hinta oli 669,452 mk. Toiselta puolen ei kaupunki 1906 voisi vaatia kuinka korkeaa vuokraa tahansa; yhtiö saattoi näet kieltäytyä vuokraamasta tonttia ja silloin oli kaupungin päättäminen joko alentaa vuokra taikka (välikirjan mukaan) lunastaa tehtaat. Muutoin hän ajatteli seuraavaan tapaan (Lorenzolle 26/5): "Mitä yhtiön rikkauteen tulee, riippuu se liikkeen kannattavaisuudesta, mutta tämä taas riippuu suuressa määrässä kahdesta seikasta: a) tullisuhteista keisarikunnan ja Suomen välillä sekä b) venäläisestä kurssista. Ei kukaan ihminen voi sanoa miten tullisuhteet muodostuvat edes lähimmässä tulevaisuudessa, vielä vähemmin millaisia ne ovat 1900-luvulla. Samoin on kurssi arvaamaton. Mutta juuri sen vuoksi ei yhtiön pidä rakentaa mitään kurssivoitoille. Se on uhkapeliä. Mutta jos välttämättömästi tahdotaan antautua uhkapeliin, niin on periaatteellisesti oikeampi odottaa alenevaa kuin nousevaa kurssia. Venäjän tulevaisuus on hämärä. Nykyisellä hädällä on varmaan kauan kestäviä seurauksia. Mutta jos olosuhteet kävisivät epäedullisiksi, niin tulisi yhtiö kyllä kärsimään siitä, eikä silloin lainkaan olisi syytä kerskailla yhtiön rikkaudella, sillä kalliit laitokset, jotka tuottavat alhaisen nettovoiton, eivät ole rikkautta, vaan päinvastoin huokeahintaiset laitokset, jotka antavat korkean voiton. Ei kukaan voi tietää, onko yhtiö v. 1906 rikas vai köyhä. Mitä yhtiön nykyiseen rikkauteen tulee, niin ei se ole sen suurempi kuin, että yhtiön täytyisi lainata koko kauppasumma. V. 1906 tiedetään, mitä nyt on mahdoton tietää, ja silloin voidaan toimia sen mukaan mitä silloin tiedetään, samoin kuin nykyään on toimittava sen perustuksella, mitä tiedetään ja ei tiedetä."

"Siinä myönteiset ja kielteiset syyt. Minä puolestani tunnen itseni tyynemmäksi, kun kuvittelen ostoasian hyljätyksi. Minä en voi ruveta kaitselmuksen virkaan, huolehtimaan huomispäivästä, vaan tahdon minä tehdä mitä hetki vaatii, ja hetki, nykyinen hetki käskee olemaan rakentamatta mitään v: n 1906 mahdolliselle voitolle, joka saattaa muuttua parantumattomaksi tappioksi."

Näin Kihlman mietiskeli, ja vaikka voidaankin väittää, että tehtaantontin hinta nykyään olisi yhtä monta miljoonaa kuin silloin sataatuhatta, niin ei sillä ole todistettu, että hän oli väärässä – ei, jollei samalla tunnusteta, että varovaisuus ei ole liikemiehelle ansioksi luettava. Kihlman oli kokenut sekä varomattomuuden että varovaisuuden seurauksia. Kenties oli hän vanhana liiankin varovainen, mutta hän tiesi myöskin, että varovaisuudella hän oli voittonsa saavuttanut eikä rohkeudella. Ettei hän sentään epäillyt laajentaa Tampereen yhtiön toimintaa, todistaa ylimääräisessä yhtiökokouksessa 1891 esitetty johtokunnan ehdotus erinäisistä pellava- ja konetehtaiden laajennuksista, joista kustannukset laskettiin nousevan lähelle 800,000 mk. Yksi seuraus näistä laajennuksista oli muun muassa se, että yötyö melkein kokonaan lakkautettiin. —

Tietenkin oli Kihlman tyytymätön yllämainittuun yhtiökokouksen menoon. Sitä enemmän, kun johtokunnan poistuttua siksi ajaksi, jolloin vastuuvapauskysymystä käsiteltiin, kokous oli suostunut siihen, että pöytäkirjaan pantiin muistutus siitä, ettei tuotantoa oltu vähennetty, vaikka menekki oli alentunut, ilman että johtokunnalle oli annettu tilaisuutta puolustaa itseään. Kihlman vaikeni – pelosta että hän mielenliikutuksessaan lausuisi liian ankaran sanan kaikkea oikeutta loukkaavasta menettelystä; mutta Oswaldille hän kirjoitti (10/6): "nuorukaiset (muutamat nuoret osakkaat ehdottivat sekä muistutuksen että tontin oston vastoin johtokunnan mielipidettä) luulevat kykenevänsä paremmin arvostelemaan asioita kuin heidän isänsä. Täällä näyttää viikinkihenki tulevan valtaan."

* * * * *

V: lta 1892, johon päätämme tämän luvun, on lyhyesti mainittava muutamia seikkoja:

Vuoden lopulla valittiin Kihlman N. L. Arppes Arfvingar OY: n johtokunnan jäseneksi ja suostui hän siihen syystä, että katsoi olevansa kiitollisuudenvelassa Ludvig eno vainajalle, joka tietenkään ei ollut aavistanut, että sukulainen, jota hän muinoin oli arvostellut kehnoksi liikemieheksi, tulisi hänen perustamansa liikkeen, Värtsilän tehtaiden johtoon. Tuskin tarvitsee sanoakaan, että Kihlman tässäkin toimessa teki parastaan vastatakseen hänelle osoitettuun luottamukseen, mutta eripuraisuus osakkaiden välillä ja siitä johtuvat selkkaukset aiheuttivat, että hän jo kahden vuoden päästä vapaaehtoisesti ilmoitti eroavansa.

Odottamatonta työtä talvikaudeksi 1892-93 sai Kihlman, kun hänelle "sattui onnettomuus", että hallitus valitsi hänet puheenjohtajaksi komiteaan, jonka tuli laatia ehdotus asetukseksi leimasuostuntaverosta. Kokoukset alkoivat 21 p: nä lokak. 1892, eikä työ ollut valmis ennenkuin maaliskuulla 1893.

"Finland" lehti, jonka hartaita kannattajia Kihlman oli ollut, lakkasi ilmestymästä 1892 v: n ummetessa eikä enää saanut varsinaista seuraajaa. Kumminkin alkoi v: n 1893 alusta eräs vaatimaton, kerran viikossa ilmestyvä lehti, joka hengeltään oli sille sukua, nimittäin kristillinen ja isänmaallinen "Veckobladet". Sen toimittaja oli Vöyrillä 1859 syntynyt ja Uudenkaarlepyyn seminaarin (1875-79) suorittanut, Helsingissä toimiva kansakoulunopettaja Mathias Forss. Oliko Kihlman myötävaikuttanut lehden syntyyn, sitä ei lähteistämme huomaa, mutta paljon on todistuksia siitä, että hän heti myöhemmin uuden vuosisadan alkuun saakka oli Forssin hartaimpia avustajia, niin henkisesti kuin aineellisesti. Lukuisat kirjeet, joissa Forss ja hänen vaimonsa (s. Rancken) täydestä sydämestään kiittivät "isällistä ystäväänsä", osoittavat, että Kihlmanilla oli tapana tuntuvilla lisillä (200-400 mk vuodessa) kannattaa lehteä ja vieläpä jouluksi lähettää perheelle runsaita lahjoja, vaatteita lapsille y.m. Milloin lehden ja perheen toimeentulo näytti epätoivoiselta ja mieli sen vuoksi oli masennuksissa, riitti käynti Kihlmanin luona herättämään Forssissa uutta luottamusta ja toimintahalua. Rouva Forsgårdin kautta Kihlman vuosittain lähetti useita kappaleita "Veckobladetia" Kruununkylään. "Minun mielestäni on Veckobladet erittäin hyvä kansanlehti, paras mikä meillä on ruotsinkielellä." Forss kuoli marraskuulla 1903 ja rouva Forss toimitti lehteä seuraavana vuonna, jonka jälkeen eräs yhtiö otti sen huostaansa.

Vihdoin on muistiin pantava, että aika oli sekä valtiollisesti (josta enemmän alempana) että muutoinkin huolestuttava. Vuodentulo oli huono, joten puute monessa osassa maatamme oli suuri. Niin oli laita varsinkin sen vuoksi, että taloudellista ahdinkoa seurasi työnkin puute. Sitä vastoin maamme pelastui kolerasta, joka tänä vuonna oli levinnyt laajalle Venäjälle ja paikoittain ilmaantunut Länsi-Euroopassakin. Tarmokkaita varokeinoja on kiittäminen siitä, että satunnaiset ulkoa tuodut sairauskohtaukset jäivät yksityisiksi ilmiöiksi. Kumminkin vaikutti vaaran uhka, että koulut syksyllä avattiin vasta 16 p: nä syyskuuta jota vastoin kevätlukukautta jatkettiin 15 p:ään kesäk. 1893.

V
REHTORI, LIIKE- JA VALTIOPÄIVÄMIES 1893-1897

Säännöllistä päiväkirjaa Kihlman ei ollut pitänyt muulloin kuin ensimmäisellä ulkomaanmatkallaan ja säätykokousten aikana, mutta nyt kun kirjeenvaihto oli pieneksi supistunut, hän siihen ryhtyi. "Mitä minä tein?" (Hvad gjorde jag?) oli päiväkirjan nimi, ja 8 p: stä marrask. 1893 aina kuolinvuoteensa asti hän siihen merkitsi, mitä hän kunakin päivänä oli toimittanut, mitä lukenut, kuka oli käynyt hänen luonaan, missä hän itse oli ollut j.n.e. Enimmäkseen ovat muistiinpanot aivan lyhyitä, katkonaisia, mutta usein on hän liittänyt niihin myöskin jonkun arvostelevan sanan, jonkun selittävän lauseen, jonkun mietteen taikka laajemminkin selostanut huomattavan keskustelun tai tapahtuman.

Mielenkiintoisinta tässä päiväkirjassa on nähdä, mitä ja kuinka paljon Kihlman näinä vuosina luki. "Minä lueskelen (studerar) ahkerasti enkä väsy oppimaan (werde nicht müde zu lernen) ja minä ajattelen, miksi antaa Jumala minun elää, jollei sentähden, että elämäni hyödyttäisi minua itseäni ja samalla muitakin", oli hän 19/10 1893 kirjoittanut Essenille, ja päiväkirja todistaa, että tuskin päivääkään kului, ilman että hän käytti monta tuntia lukemiseen. Päivällä muut puuhat tavallisesti estivät uhraamasta siihen enempää kuin tunnin tai pari, mutta iltaisin hän luki 3-6 tuntia, sillä hänen tapansa oli mennä levolle vasta keskiyön jälkeen ja sammuttaa lamppunsa k: lo 1-2 taikka sitäkin myöhemmin.

Mitä kaikkea Kihlman luki ja tutki, ei ole helposti sanottu. Siihen voimme vain viitata. Tänä aikana hän näyttää erittäin koettaneen perehtyä sosialiseen kysymykseen. "Vapaita hetkiäni tänä kesänä", kirjoitti hän jo 18/8 1892 Oswaldille, "olen enimmäkseen käyttänyt sosialisen kysymyksen, aikamme pääkysymyksen, tutkimiseen. Jos suurin osa kansakuntaa on pakotettu elämään taloudellisissa olosuhteissa, jotka tekevät inhimillisen olotilan mahdottomaksi, ja sen johdosta tässä suuremmassa osassa syntyy viha onnellisemmissa oloissa elävää pienempää osaa kohtaan, niin ei semmoinen tilanne voi kauan kestää. Toivoton tila, jota seuraa täydellinen uskonnollinen epäusko, vie ennemmin tai myöhemmin vallankumoukseen ja anarkiaan, jollei ajoissa yritetä rauhallisesti selvittää kysymystä. Luen parast'aikaa laajaa teosta tilanteesta Englannissa, missä nähtävästi on päästy onnelliseen alkuun pulman suorittamisessa. Saksassa ovat asiat pahemmalla kannalla: siellä vallankumouksellinen sosialismi edistyy edistymistään. Niistä, jotka ovat käsitelleet tätä kysymystä, ansaitsee Carlyle suurta huomiota. Oxfordin ja Cambridgen yliopistot ovat suurenmoisesti toimineet sosialisen rauhan rakentamiseksi. Kenen tulee auttaa hairahtuneita, jollei niiden, joilla on tietoja, kenen köyhiä, jollei rikkaiden?" – Sen jälkeen Kihlman oli jatkanut saman kysymyksen tutkimista, ja sinä päivänä, jolloin hän aloitti päiväkirjansa, hän panee muistiin: "Lukenut loppuun prof. Zieglerin Die soziale Frage eine sittliche Frage; se sisältää paljon lukemisen ja ajattelemisen arvoista. 'Maa kuuluu sosialiselle hengelle; tälle kuuluu voitto. Ainoastaan se voi olla osallinen voitosta, joka asettuu sen lipun alle.' Olla siveellinen merkitsee: kovassa työssä harrastaa kokonaisuuden menestystä ja, jos tarpeen on, voida luopua omasta mielihyvästään, luovuttaa osia omasta onnestaan. Mutta siinä taas ei ilmaannu mikään muu kuin sosialinen henki itse." – Aikakauskirjasta "Grenzboten" Kihlman seurasi sosialisten ja valtiollisten asiain kehitystä.

Ennen kaikkea Kihlman kuitenkin luki ja seurasi saksalaista teologista kirjallisuutta. Yhtä säännöllisesti kuin hän joka sunnuntai kävi kirkossa – tavallisesti Helsingin saksalaisessa – ja perheessään luki ääneen jonkun saarnan, yhtä säännöllisesti hän joka päivä luki jonkun kirjoituksen jostakin teologisesta aikakauskirjasta taikka jotakin muuta samanlaatuista teosta. Hänellä itsellään oli tilattuna toht. Martin Raden toimittama aikakauskirja Die Christliche Welt sekä siihen liittyvä Chronik, mutta sen ohella hän luki toisiakin niinkuin prof. Johannes Gottschickin toimittamaa Zeitschrift für Theologie und Kirche [Goctschickin aikakauskirja oli puhtaasti tieteellinen; Raden kansantajuisempi: "für Gebildete aller Stände."], Theologische Litteratur Zeitung y.m. Kuinka hän luki, huomaa taas siitä, että hänellä oli tapana lukea pari kertaa ja useamminkin kirjoituksia, jotka erittäin olivat kiinnittäneet hänen mieltään. Niin hän esim. 9/10 1893 mainitsee 3: nnen kerran lukeneensa Julius Kaftanin kirjoittaman: "Was ist Schriftgemäss" (Z. f. Th. u. K. 2 vihko 1893). Usein hän tietysti valitsi luettavansa silmällä pitäen tulevaa oppituntia. Niin esim. kun hän k: lo 8-9 viime mainittuna päivänä luki rovasti Kiers'in (7/7 1891) pitämän esitelmän: "Bedarf es einer besonderen Inspirationslehre" valmistuakseen tunnille, jolloin oli puhuttava inspiratiosta eli innoituksesta, taikka kun hän kahtena päivänä 13/11 ja 14/11 luki Ranken Paavalin historiasta Tridentin kokouksesta valmistuakseen tunnille, jolla siitä oli puhuttava.

Ymmärrettävää on, että Kihlmanin alituinen lukeminen ei ollut vaikuttamatta hänen sisälliseen kehitykseensä. Päinvastoin juuri tunto siitä, että kehitys oli käynnissä, ajoi hänet yhä lukemaan, oppimaan, luettua mietiskelemään, uutta valoa ja totuutta etsimään. Se mitä hän koulupuheessaan syksyllä 1892 lausui elämän tehtävästä ja sen suorittamisesta, nimittäin että se on jumalanpalvelusta, ei ollut enää "beckiläisyyttä", ja siitä voidaan arvata hänen juuri näihin aikoihin olleen kehittymässä uudelle kannalle. Vähän myöhemmältä onkin todistuksia olemassa, että semmoinen kehitys todella tapahtui, mutta tunnustuksia sisältävien kirjeiden puutteessa ei aika ole tarkemmin määrättävissä. Vielä mainittakoon, että päiväkirjaan on merkitty, miten Kihlman vietti verraten harvat illat, jotka eivät kuluneet kotona kirjojen ääressä tai perheen seurassa. Paitsi suomalaisen puolueen johtomiesten valtiollisissa kokouksissa, joita niinkuin ennen on sanottu enimmäkseen pidettiin valtiopäivien edellä ja aikana, hän säännöllisesti kävi Helsingin pappien konferensseissa. Semmoisia oli pidetty jo 1870- ja -80-luvuilla ja luultavaa on, että Kihlman oli myötävaikuttanut niiden syntyynkin, sillä tiedämmehän, että hän oltuaan sellaisissa keskustelukokouksissa Stuttgartissa ehdotti Essenille samanlaisten konferenssien toimeenpanemista Suomessa. Lähempiä tietoja Helsingin pappien konferensseista on meillä kuitenkin vasta 1890-luvulta, jolloin Kihlman, prof. Råberghin jälkeen, valittiin puheenjohtajaksi. Sanotaan, että konferensseissa silloin paraasta päästä käsiteltiin teoreettisia kysymyksiä ja että Kihlman toisinaan oli selostanut jonkun lukemansa kirjan (esim. Gottschickin tutkielman: "Mitä pitää saarnattaman?" Lakia vai evankeliumia? Vastaus: evankeliumia, sillä siihen kuuluvat myöskin Jeesuksen käskyt siveellisestä elämästä.) Puheenjohtajana Kihlman koetti tarkoin rajoittaa keskustelua esillä olevaan kysymykseen. Muutoin hän pyysi antaa konferensseille jonkinlaisen pedagogisen tarkoituksen, harrastaen nuorten teologien käsitteiden selvittämistä. – Edelleen Kihlmanilla oli tapana käydä Kansantaloudellisen yhdistyksen ja Suomalaisen klubin kokouksissa, varsinkin milloin joku mielenkiintoinen keskusteluaine oli käsiteltävänä, Tiedeseuran vuosikokouksissa, yliopiston "inskriptsioneissa" y.m., missä arvokkaita esitelmiä oli tarjona. Vihdoin huomautettakoon tässä yhteydessä, että Kihlman, niinkuin entisestä tiedämme, ei laiminlyönyt ottaa osaa yleisiin isänmaallisiin juhliin (Pohjalaisten Porthanin-juhlassa oli hän säännöllisesti kunniavieraana). N.s. huveista mainitaan verraten usein konsertteja, joista hän aina suuresti nautti.

* * * * *

Kesältä 1893 mainitsemme vain pari seikkaa. Ensiksi että Kihlman 19-22 p: nä kesäk. otti osaa 4: nteen yleiseen koulunopettajain kokoukseen, missä hän m.m. lausui hylkäävän tuomion koulujen vuositutkinnoista. Ne olivat hänen mielestään ilman todellista merkitystä ja sen vuoksi, niinkuin kaikki näennäinen, enemmän haitaksi kuin hyödyksi. – Toiseksi että Kihlmanin vanha tuttu ja Hannan hoitaja Kruununkylän ja Pietarsaaren ajoilta, "täti" Emma Candelin, 74-vuotiaana kuoli diakonissalaitoksessa, johon hän oli kuulunut v: sta 1886. Hautajaisten edellä (17 p: nä elok.) pidettiin hartaushetki, jossa Kihlman puhui Jeesuksen sanojen johdosta: "Antakaa hänen olla. Hän teki, minkä voi." Sovittaen sanat vainajaan – tyypilliseen menneen ajan henkilöön – Kihlman kuvasi hänen elämänsä seuraavin sanoin: "Ilman suurempia lahjoja, ilman korkeampaa kouluoppia ja ilman omaisuutta seisoi hän vanhempainsa kuoltua elämänuransa alussa ja hänen tuli nyt astua eteenpäin maailmassa. – Hän teki, minkä voi. Hän ei voinut ryhtyä oppineisiin teologisiin kysymyksiin, hän ei voinut puhua valtiollisista asioista, eikä kirjallisuudesta eikä taiteesta, hän ei voinut voidella Jeesusta kalliilla nardusvoiteella, mutta hän voi uskollisesti hoitaa, mitä hänelle uskottiin, hän voi lyhyessä ajassa kiinnittää itseensä lasten sydämet, hän voi säästäväisesti ja huolellisesti pitää taloutta, hän voi tehdä kaikenlaista, mitä perhe-elämässä tarvitaan, hän voi hoitaa sairaita, sanalla sanoen hän voi monella tavalla palvella; mutta minkä hän voi, oli hän myöskin aina valmis tekemään. Milloin vain joku tarve ilmaantui niissä perheissä, jotka hän tunsi, heti oli täti Emma valmis täyttämään aukon, ja hän teki sen mielellään ja ilolla. Hän olikin senvuoksi kaikkialla niinkuin kotona ja kaikkialla tervetullut." [Puhe, joka herätti suurta suosiota ja mieltymystä asianomaisessa piirissä, on painettu sekä alkukielisenä että suomennettuna: Från Diakonisshuset i Helsingfors 1894 s. 29. – Diakonissalaitoksesta Helsingissä 1894 s. 33.]

* * * * *

Syksyllä 1893 toimitettiin taas valtiopäivämiesvaalit, ja Porvoon hiippakunnan koulunopettajat valitsivat niinkuin kolme vuotta ennen Kihlmanin ja Bonsdorffin. Itsessään ei tulos ollut odottamaton, mutta odottamatonta oli, että edellinen valittiin yksimielisesti. Kertoessaan (toht. Hj. Appelqvistille 1/1 1894) tämän "uskomattoman" seikan Kihlman kirjoittaa kuitenkin suoraan ilmoittaneensa, ettei hän toivonut tulevansa enää valituksi. Epäilemättä hän sentään mielihyvällä vastaanotti tällaisen tunnustuksen, joka m.m. todisti, että hän huolimatta hajaannuksesta normaalilyseon opettajain kesken oli arvossa ja kunniassa pidetty. Sittemmin sai Kihlman kyllä tietää, että Lindeqvist oli kutsunut muutamia tovereitaan neuvottelemaan toisesta ehdokkaasta, mutta oli hänen yrityksensä ollut turha, ja itsekin hän lopulta oli äänestänyt Kihlmania. – Tälläkin kertaa tuli Mellberg rehtorin sijaiseksi, sillä Lindeqvist, joka oli vararehtori, oli pyytänyt vapautusta toivoen, että hänet nytkin, niinkuin ennen useilla valtiopäivillä, valittaisiin pappissäädyn sihteeriksi. Kumminkin kävi niin, että neljästä hakijasta sai A. Almberg (Jalava) useimmat äänet ja tuli hän säädyn sihteeriksi. Tästä syytti Lindeqvist Kihlmania mennen häikäilemättömyydessään niin pitkälle, että hän kirjallisesti (6/1) vaati häntä korvaamaan kärsimänsä tappion lainaamalla hänelle epämääräiseksi ajaksi 4000 mk! Itse asiassa oli Lindeqvist jo aikoja ennen herättänyt tyytymättömyyttä suuressa osassa säätyä, joten hänen oli vastoinkäymisestä syyttäminen itseänsä.

Valtiopäivillä 1894 Kihlman yhdessä muiden koulunopettajain kanssa allekirjoitti neljä anomusehdotusta. Niistä olivat toisia huomattavammat: että suostuntavaroista myönnettäisiin 15-20,000 mk vuosittain kansanopistojen avustamiseksi ja että lukukausimaksut tyttökouluissa alennettaisiin samaan määrään kuin poikakouluissa. Nämä ehdotukset, jotka molemmat saavuttivat säätyjen hyväksymisen, todistavat, että Kihlman nytkin niinkuin 1860-luvun loppupuolella oli kansanopistojen suosija ja että hän harrasti naissivistyksen asiaa, joskin vain niissä rajoissa, jotka hänen vakaumuksestaan naisen erikoinen luonto ja yhteiskunnan menestys määräsivät.

Jos edelliset valtiopäivät olivat alkaneet huolestuttavien olosuhteiden vallitessa, niin olivat olot sen jälkeen muuttuneet kahta arveluttavammiksi. Totta kyllä oli hallitsija edellisen säätykokouksen aikana rauhoittaakseen mieliä vakuuttanut aikovansa säilyttää Suomenmaan oikeudet muuttumattomina, mutta siitä huolimatta oli sittemmin esiintynyt ehdotuksia, jotka ilmeisesti tarkoittivat Suomen perustuslakien kumoamista ja sen itsenäisyyden hävittämistä sisällisten asiaimme hoidossa, jonka hallitsijat olivat maallemme vahvistaneet. Uskonnollisen vakaumuksensa pohjalla oli Kihlman näihin valtiollisiin uhkauksiin nähden sangen optimistinen. "Onnellista on", oli hän 6/3 1892 kirjoittanut Hallonbladille, "että totuuden ja oikeuden kuitenkin lopulta täytyy voittaa. Siinä kohden on epäileminen turhaa. Peräsimessä istuu se, joka sekä tahtoo että voi auttaa oikeuden voittoon. On mahdollista, että voitto viipyy ja että tiet ovat ihmeellisiä, mutta lopputuloksesta voimme olla varmat." Kumminkin hän suurella mielenkiinnolla otti osaa suomalaiseen puolueeseen kuuluvien valtiopäivämiesten yksityisiin neuvotteluihin, joissa m.m. keskusteltiin siitä, mitä oli tekeminen uhkaavan vaaran johdosta, ja erityiseen "siniseen kirjaseen" hän teki muistiinpanoja kaikista näistä kokouksista. Päätös oli että säätyjen tulisi hallitsijalle lähettää adressi, missä julkilausuttaisiin vakaa luottamus siihen, että hän antamansa reskriptin mukaan ehkäisisi semmoiset puuhat, joiden päämääränä oli Suomen perustuslakien järkyttäminen. Ruotsinmieliset olivat tahollaan tulleet samansuuntaiseen päätökseen, ja säätykokouksen alussa se pantiinkin toimeen salaisissa istunnoissa. Adressin valmistamista varten oli asetettuna erityinen valitusvaliokunta, ja siinä oli m.m. Kihlman pappissäädyn edustajana.

Paitsi sitä että Kihlman valittiin toimitusvaliokunnan puheenjohtajaksi, vaikka hän oli pyytänyt siitä päästä, on säätykokouksen alkuajoilta kerrottava huomiota herättänyt juttu valtiovaliokunnan puheenjohtajan vaalista. Kun vaali (2/2) oli tapahtuva, huomautti Kihlman pappis- ja talonpoikaissäätyjen valitsemien jäsenten puolesta, että senaattori L. Mechelin suuren asiantuntemuksensa, työkykynsä ja kärsivällisyytensä vuoksi kieltämättä olisi paras puheenjohtaja, mutta oli syytä epäillä, oliko hän jäävitön. Valtiovaliokunta tulisi näet käsittelemään ja tarkastamaan hallituksen toimia ja laskuja myöskin v: lta 1890, jolloin Mechelin vielä oli ollut hallituksen jäsenenä, ja V. J. 31 §:n mukaan näytti selvältä, että hän ei voinut olla siinä osallisena. [Mechelinin erohakemus, jonka hän kenraalikuvernöörin kehoituksesta teki, hyväksyttiin 20/6 1890. – V. J: n § 31 kuuluu: Älköön Senaatin jäsen olko valiokunnan jäsenenä, älköönkä ketään muutakaan valittako semmoiseen valiokuntaan, jossa tilinteko hänen virkatoimistansa voipi tarkastettavaksi tulla.] Että toinenkin käsitys oli mahdollinen, näkyi siitä, ettei Mechelin itse ollut ilmoittanut olevansa jäävi, ja että ritaristo ja aateli oli valinnut hänet valtiovaliokuntaan, mutta silti oli puhujankin esittämä kanta oikeutettu. Edelleen oli tietty, että Mechelin ei ollut kenraalikuvernöörin suosima, ja arvattavaa on, että tältä taholta hänen toimintaansa valtiopäivillä pidettäisiin silmällä; kun hyvin luultavaa oli, että toinen tai toinen huomauttaisi kenraalikuvernöörille, mitä 31 § sisältää, annettaisiin tälle ase käteen, jota hän kyllä ei epäilisi käyttää. Hän voisi syyttää säätyjä siitä, etteivät nämä suuresti välittäneet perustuslaeista, kun kyseessä oli suosittu henkilö. Tämän suoran tunnustuksen oli puhuja tehnyt, jotta tiettäisiin, miksi eivät kaikki voineet valita niinkuin mieluimmin tahtoisivat. – Syystä, että Mechelin toivoi saavansa mietintöaikaa, vaali lykättiin toiseen kokoukseen, jossa hän koetti kirjallisesti todistaa jäävittömyyttään. Kun sitten käytiin vaaliin, sai Donner 7 ja Mechelin 7 ääntä, mutta arpa ratkaisi asian Donnerin eduksi. Mitä Mechelin piti tästä, sai Kihlman kuulla "keisarintanssiaisissa" (6/2) Hän kertoo näet päiväkirjassaan: "Mechelin nuhteli minua, sanoen että olin mitä pahimmin loukannut häntä, kun olin voinut olettaa, että hän (entinen) valtio-oikeuden professori joko ei ymmärtäisi kirjoitettua lakia taikka että hän, vaikka ymmärsikin, kuitenkin toimisi lakia vastaan ja tahtoisi istua valtiovaliokunnassa olematta siihen laillisesti oikeutettu. Takana oli (muka) Wald. Enebergin toimeenpanema vehkeily häntä vastaan, johon minä, kenties kokonaan viattomasti, olin vedetty. Jo pari päivää ennen oli senaatissa tietty, että M(echelin) olisi 'prikattava' ja Donner valittava puheenjohtajaksi. M(echelin) piti asiaa iskuna vasten silmiä, jota hän ei voisi unohtaa, jollemme tunnustaisi erehdystämme (erkände vårt fel). Kuuntelin tyynesti M(echelin)in sanoja ja muistutin, että me nimenomaan olimme myöntäneet, että toinen käsitys täytyi olla mahdollinen, koska M(echelin) itse ei ollut ilmoittanut olevansa jäävi. Käsityksemme saattaa olla väärä, vaikka laicus ei helposti voi käsittää 31 §:ää toisin kuin me. Mutta meidän täytyy noudattaa vakaumustamme, kun meillä semmoinen on. Vehkeilystä en ole mitään tiennyt. – Tanssiaisissa puhuin senaattori Sohlmanin kanssa ja pyysin kuulla hänen ajatustaan, joka oli, että hänen mielestään M(echelin) ei ollut vaalikelpoinen valtiovaliokuntaan 1894. Ainakin oli hän jäävi tarkastamaan suostuntavarojen käyttämistä. – Tanssiaisissa ei minulla ollut tilaisuutta nähdä isäntää, kenraalikuvernööriä." Ettei erimielisyys puheenjohtajan vaalista synnyttänyt pitempää epäsopua, huomaa siitä, että valtiopäivien lopulla valiokunta Mechelinin ehdotuksesta piti puheenjohtajalleen kekkerit, joissa J. R. Danielson esitti erityisen maljan Mechelinille.

Yaş sınırı:
12+
Litres'teki yayın tarihi:
05 temmuz 2017
Hacim:
500 s. 1 illüstrasyon
Telif hakkı:
Public Domain