Sadece Litres'te okuyun

Kitap dosya olarak indirilemez ancak uygulamamız üzerinden veya online olarak web sitemizden okunabilir.

Kitabı oku: «Muoto- ja muistikuvia I»

Yazı tipi:

Alkulause

Kirjailijalle ovat pienetkin kirjoitukset niin sanoakseni elämäntapahtumia, ja jostakin itsensäsäilyttämisvaistosta hän toisinaan kuvittelee niiden ansaitsevan pitempää olemassaoloa kuin syntymis- tai ilmestymispäivä, jos ne näet piilevät jonkun aikakautisen tai tilapäisen julkaisun kätkössä. Minussa tämä kuvittelu on kohdistunut varsinkin kirjoituksiin, joiden aineella lienee jonkinlaista kansallista ja sivistyshistoriallista merkitystä. Siinä selitys näiden "muoto- ja muistikuvien" esiintymiseen.

Ylipäätään nojaa kaikki mitä olen kirjoittanut todellisuuteen. Niin on laita niidenkin kuvaelmien, joilla kokoelma alkaa, ja senvuoksi olen ottanut nekin mukaan. Huolimatta "kaunokirjallisesta" esitystavasta on niidenkin arvo – jos näet niillä mitään arvoa on – sivistyshistoriallista laatua, ja ne puolustanevat paikkaansa senkin tähden, että varsinaiset kertojamme eivät vielä ole kääntäneet huomiotaan Pohjanmaan pappilaelämään.

Useat tämän ensimäisen sarjan kuvaelmista ovat syntyneet noin 40 vuotta sitten, toiset nojautuvat enimmäkseen yhtä vanhoihin muistiinpanoihin; ainoastaan kahta viimeistä, tänä vuonna laadittua varten olen omien muistelmieni ohella käyttänyt muitakin lähteitä. Rauhalahti elokuulla 1911.

Eliel Aspelin-Haapkylä.

POHJANMAAN PAPPILAN PIIRISTÄ

Ylioppilaan sisar

Tunnetko ylioppilaan sisaren? – Epäilet vastata, eikä se ole ihme. Ainoastaan se, joka on taikka on ollut ylioppilas ja jolla on sisar, tuntee hänet, eikä aina silloinkaan; mutta jos joku toinen, ilman tarpeellista opastusta, on hänet tuntevinaan, niin täytyy hänen toden totta olla täysi Dickens huomaamaan varjossa piilevää, rakastettavaa hyvää taikka puhua perättömiä. Olisin onnellinen, jos seuraava esitys saisi toisen tai toisen, joka ei ole mikään Dickens, kiinnittämään huomionsa miellyttävään olentoon.

Hän on oiva, kelpo tyttönen – jotenkin muitten samanlaisten näköinen. Onko hän kaunis vai ruma, on yhdentekevä; mutta olkoon vaikka miten kaunis, niin hän on siitä tietämätön. Edelleen on merkille pantava, että ylioppilaalla, jolla on semmoinen sisar kuin tässä on puheena, harvoin on ylhäinen ja loistava koti. Perhe voi asua kaupungissa yhtä hyvin kuin maalla, mutta ei ole koskaan kaupungin johtavia. – Ennenkuin veli on ylioppilas, on kiltin tytön ainoa ajatus ja unelma nähdä hänet semmoisena.

Nyt juuri veli tekee lähtöä suorittaakseen ylioppilastutkinnon. Kuinka lumivalkeat ovatkaan paidat ja kaulukset, jotka sisar itse on ommellut ja merkannut! Kuinka huolellisesti ne onkaan pantu kapsäkkiin muiden vaatteiden kanssa! Kuinka komeat ovatkaan tohvelit – saattaisi luulla, että ovat aiotut jonkun kreivin jalosukuisia jalkoja varten! Kuinka monta onnentoivotusta kätkeekään suloinen tyttö vaatteiden laskoksiin! Näkisitpä sitte kuinka veli kääritään isän vanhaan ylioppilaskaprokkiin, jonka hiat ovat ahtaat kuin nälkävuodet, mutta joka on taatusti oivallinen pitkillä matkoilla. Isää ja äitiä hän ei päästä lähellekään, kun hänen on tarkastettava miltä näyttää – etäämmältä katsoen – uusi matkalaukku, jonka hän on ripustanut nuoren herran kaulaan. Jos olisit saapuvilla, en epäile että sinua haluttaisi suudella sievää, vallatonta olentoa.

Samassa on hyvästijättöhetki käsissä. Sisaren "hyvästi" muistuttaa merkillisesti sitä, jonka hän muinoin lapsena lausui äidilleen eräänä jouluaamuna, kun äiti lähti kirkkoon ja hänen, pakkasen tähden, täytyi jäädä kotia, vaikka koko vuoden oli kuvitellut iloa nähdä joulukynttilät kirkossa. Mutta nuori herra rientää ulos, hyppää rattaille ja viimeisen kerran heilautettuaan lakkiaan hän tarttuu piiskaan, ja kotihevonen, joka on vievä hänet ensimäiseen kievariin, lähtee semmoisella vauhdilla, että portinpieli on vaarassa tulla temmatuksi mukaan matkalle. Hei, kuinka siinä mennään! – Ensi hetkinä tuntuu kyllä outo painostus lähtijän sydämellä, kun hän huomaa olevansa yksin ja näkee toisen tutun esineen toisensa perästä tien varrella jäävän taakseen ja vihdoin kaiken olevan uutta, tuntematonta; mutta pian se tunne haihtuu ja loistavan päämäärän tähden hän ei enemmän muista kotia kuin portinpieli tiesi kohtalosta, josta se oli pelastunut. Mutta unohdettu sisar on seisonut ja katsonut tielle päin, niin kauan kuin veljeä vähääkään on näkynyt, jopa vähän kauemminkin. Sitte hän on pujahtanut kamariinsa, ja ole varma siitä, että hän siellä on itkenyt aika lailla. Ohimennen sanoen olen usein miettinyt ja kysynyt, miksi hän itkee niin paljon, pikku ystävämme näet (käytän tätä nimitystä, sillä en voi muuta ajatella – oman itsemme mukaanhan me arvaamme muitten mielen – kuin että sinä niin mielelläsi kuin elät toivoisit tuota kilttiä olentoa ystäväksesi) hän itkee ei ainoastaan kun luulee itsellään olevan surun aihetta, niinkuin esim. tänä päivänä, vaan myöskin ilosta. Turhaan olen kuitenkin sitä kysynyt, olen vain huomannut, että hän varmaankin olisi vähemmin rakastettava, jollei hänen silmissään koskaan kyyneleet kimalteleisi.

Ei hän sentään saa kauan itkeä. Äidin ääni häntä kutsuu, ja jälleen hän käy käsiksi tuohon työhönsä, joka kantaa niin vähän näkyviä hedelmiä. Väsymättä hän on äitinsä apuna keittiössä ja muualla. Ensin tyttöparka vielä on hieman surumielinen, mutta äidin sangen opettavaisesti luennoidessa "ihmisen kohtalosta", "elämän vakavuudesta", kuinka "eronhetki on tervetulijaishetken välttämätön edelläkävijä" j.n.e. ystävämme katse alkaa valostua, jollei äidin sanojen vaikutuksestakaan, sillä niitä hän – paha kyllä – on vain toisella korvalla kuunnellut, niin sitä enemmän salaisista ajatuksista. Hän näet miettii, kuinka hänen veljensä on herättävä huomiota ja suosiota, onpa hän niin kaunis, kelpo poika, ja neuloessaan hänelle hän pari kertaa on pistänyt sormeensa, mikä, niinkuin jokainen tietää, erehtymättömästi ennustaa että siitä "pidetään", jolle työ tehdään. Ja niin hän taas tulee hyvälle tuulelle, hän hyräilee pikku laulujaan, ja työ sujuu kuin leikinteko.

Kas tuossa pistäytyy pieni kerjäläispoika sisään keittiön ovesta. Paikalla ystävämme kysyy, oliko matkustava herra tullut vastaan tiellä, ja kun poika myöntää, hän tiedustelee, oliko herra näyttänyt iloiselta, lauloiko hän, oliko nyökäyttänyt päätä y.m.s. Ja nyt, sen vakuutan, ei olisi ollut hulluimpaa olla pojan asemassa, sillä lähtiessään hän oli tyytyväisempi ja oli syönyt itsensä kylläisemmäksi kuin moni köyhä ylioppilas, joka syö päivällistä "porttöörillä" sekä aamuin ja illoin kuivaa ruokaa – jos sattuu olemaan. Evääksi hän oli saanut voileivän juustoviipale päällä. Tiedätkös ehkä maukkaampaa? – Ennenkuin eroamme kerjäläispojasta, saanen huomauttaa omituisesta seikasta, jota mielelläni epäilisin, jollen olisi päässyt asian perille mitä huolellisimpien ja tarkimpien havaintojen kautta, minä tarkotan, että hän, tuo omapäinen ystävämme, antaa mieluummin ja runsaammalla kädellä pojalle, joka pyytää, kuin tytölle.

Nyt hän on niin iloinen, hän halaa isää ja äitiä, ja koti on valoisa ja riemullinen. Onnellinen hän itse on ja niin kaikki, jotka hänen näkevät. Ja ehtoolla hän rukoilee Jumalaa vanhempiensa, veljensä ja kaikkien ihmisten edestä, ja yöllä hän unessa näkee veljensä niin oppineena ja ylhäisenä herrana kuin mielikuvituksensa konsanaan kykenee.

Elämä alkaa jälleen hiljaista kulkuaan. Ystävämme ainoa huvitus ovat hänen kukkansa, joita hän kastelee ja hoitaa niinkuin ne olisivat pienokaisia lapsia, millä punainen, millä sininen, millä valkoinen pää. Ja kiitollisuudesta ne kasvavat ja tuoksuvat aivan ihmeellisesti. Kerran viikossa, tiistaina, postilaukku tulee. Kirjeet, joissa on Helsingin postileima – en luule että mitkään kirjeet voivat olla tervetulleemmat. Ne luetaan ensin ääneen isän ja äidin kuullen ja sitten yksinäisyydessä. Sanomatkin luetaan tavallista tarkemmin – onhan se luonnollista – ja eräänä päivänä ystävämme näkee veljensä mainittuna muitten joukossa, jotka ovat suorittaneet ylioppilastutkinnon! Nyt nousee riemu korkealle. Isäkin, miten onkaan luonnostaan vakava, pyytää hymysuin nähdä lehteä. Äiti pitää silmällä isän eleitä, mutta uuden ylioppilaan sisarella on taas jotakin kyyneleentapaista silmissä ja kuitenkin hän laulaa ja hyppelee niin vallattomasti, että äiti pyytää häntä varomaan kukkaruukkuja pöydillä. Ja samassa pistää tytön päähän, ettei kukkia tänään vielä oltukaan kasteltu, juosten hän noutaa vesikannun, ja kyllä kukat nyt saavat liiaksikin juoda, mutta ei se haittaa, kun ei vain usein niin tapahdu. – Sitte kun tunteet ovat vähän tyyntyneet, äiti tyttärensä kanssa neuvotellen päättää, että huomenna aamupäivällä on toimeenpantava komeat kahvikutsut, ja viipymättä ryhdytään valmistuspuuhiin. Äidin ystävät kutsutaan, poikkeuksetta, kuulemaan tärkeätä uutista, arvokkaita rouvia ja kunnioitettavia vanhoja, naimattomia rouvasihmisiä.

Seuraavana päivänä klo 1/2 11 ovat kaikki kutsutut jo saapuneet ja tervehdityt. Ystävämme asiana on kahvin keittäminen, ja se joka näkee hänen punaposkisena seisovan kyökkitakan edessä älyää kohta, ettei kukaan osaa keittää parempaa kahvia kuin hän, ja sen todistavat vieraatkin yhdestä suusta, nuo arvokkaat ja kunnioitettavat rouvat ja rouvasihmiset. Kahvileipäkin on harvinaisen hyvää ja aivan tuoretta – sen näet on varhain aamulla leiponut se sama, joka myöhemmin keitti kahvin. Entäs, kuinka nyt kielet liikkuu! Mikä myötätunto hehkuukaan arvoisien naisien silmissä emännän laskiessa toista kuppia kahvia, sitte kun hän todistaakseen antamansa suullisen tiedon oli lehdestä lukenut julki iloisen ilmotuksen, joka tämän juhlallisen tilaisuuden aiheuttanut oli. Yksi rouvista istuu kuitenkin mykkänä ja alakuloisena. Hänelläkin oli muinoin poika, joka oli hänen elämänsä lohtu ja toivo, mutta poika petti äidin toiveet, ja sentähden hän ei enää koskaan ole iloinen. Kiltti ystävämme pitää aika paljon kahvista ja ottaa osaa seuraankin, vaikka hän on harvasanainen – olematta sentään alla päin. Hän istuu enimmäkseen alakuloisen rouvan vieressä ja antaa hänelle täysimmän kupin sekä pyöreimmät ja maukkaimmat kakut.

Helppo on aavistaa kuinka lyhyet syyspäivät venyvät pitkiksi rakastettavan ystävämme odottaessa lyyrylakkista veljeään. Kuinka miehekkääksi hän liekään tullut, hän ajattelee itsekseen, kuinka hauskaa onkaan oleva olla kävelemässä hänen kanssaan, hänen, jonka käytös ja ryhti ovat niin somia, ilman että hänessä huomaa mitään teeskenneltyä. "En voi kärsiä teeskenteleviä herroja ja kaikkein vähimmin teeskenteleviä ylioppilaita. Kun kävelen hänen kanssaan, on kohta nähtävä, että hän on ylioppilas, vaikkei hänellä olisikaan lyyryä lakissa." Eikö hän ole kelpo, tuo kiltti tyttö, noin ajatellessaan?

Jouluksi hän on tuleva – ja eräänä iltana, pari viikkoa joulun edellä, kuuluu aisakellon ääni lähestyvän, jopa tulevan pihalle, ja kohta sen jälkeen ryntää sisään nuori mies, joka riisumatta päällystakkia (se muistuttaa ihmeesti erästä tuttua vanhaa ylioppilaskaprokkia) ja ilman mitään edelläkäypää perustelua syleilee ensin vanhaa rouvaa sohvassa, sitte vanhaa herraa nojatuolissa ja viimein hän – meistä, jos olisimme siellä olleet, hyvin kiusallisella tavalla – suutelee sen nuoren punaposkisen tytön ruusuhuulia, joka on istunut äitinsä rinnalla, mutta on hypähtänyt ylös päästäen kimeän huudon, mikä saattoi yhtä hyvin merkitä riemua kuin pelkoa. Tyttö ei kuitenkaan näy sitä ollenkaan paheksuvan, vaan ryhtyy, välittämättä herran kohteliaasta vastustelemisesta, suurella kätevyydellä aukaisemaan hänen matkavyönsä solmua, ja näkyviin tulee uljas, reipas nuori mies kiiltävä lyyry lakissa, joka yhä on päässä. Eikä hän ole kukaan muu kuin se, jota koko syksyn on odotettu ja jonka kunniaksi eräänä päivänä oli ollut suuret kahvikutsut – kuluneen ajan merkkitapauksia hiljaisen talon historiassa.

Sisar ei väsy katsomaan veljeänsä ja tulee entistä iloisemmaksi, kun tämä tunnustaa, että hänellä usein on ollut ikävä Helsingissä ja että oli niin hauskaa jälleen olla kotona. Tänä iltana juodaan teetä, mikä on tapana ainoastaan silloin, kun on vieraita taikka muutoin joku erinomainen tilaisuus, niinkuin nyt! Isä laskee vähän rommia teelasiinsa, jonka hän asettaa matkan päähän pöydälle. Ja nyt on uutisten aika! Isä haluaa kuulla rautatiestä, uusimpia valtiollisia juttuja, joita ei panna sanomiin, viertotiestä (jommoista paraikaa tehtiin pääkaupungin tienoilla) y.m. y.m. Äiti tiedustelee minkälaista ruokaa oli tarjottu siinä paikassa, missä poika oli asunut, hän on näet kohta huomannut, että tämä oli laihtunut. Sisar ei kysy mitään, vaan ainoastaan kuuntelee; mutta kun illallinen on syöty ja isä, väsyneenä enempää kysymään (semminkin kun poika näyttää olevan yhtä perehtymätön kulkuneuvo- kuin valtiollisiin asioihin), on huomannut ajan tulleen etsiä lepoa ja hyvässä järjestyksessä poistunut äidin seurassa, joka jälkimäinen varottaa nuoria liian kauan valvomasta, silloin tulee hyvän sisarenkin vuoro kysellä, ja veli saa kertoa, oliko hän nähnyt Topeliuksen, oliko hän herttainen, minkälaisia olivat nykyään naisten päällysvaatteet, oliko hän nähnyt kenraalikuvernöörin ja hänen rouvansa, eikö ollut kauhean hauskaa teatterissa, oliko Pacius miellyttävä, hän, joka oli säveltänyt Kaarle kuninkaan metsästyksen, oliko Helsingissä paljon ylioppilaita ja maistereita, mikä oli nykyään tavallisin tukkapukumuoti, miltä se vapaaehtoinen palosammutuskunta näytti, käyttivätkö naiset todella semmoisia shinjongeja ja kahden kyynärän pituisia laahustimia kuin sanomissa kerrottiin y.m. y.m. Mahdotonta on luetella kaikki, mikä herättää hänen mielenkiintoansa, mahdotonta sanoa kuinka kauan hän olisi jaksanut kuunnella, jollei veli väsyneenä matkastaan olisi kaivannut lepoa. Mutta kun armas tyttönen tulee kamariinsa, hän ei enää ajattele mitä on kuullut, vaan kiittää Jumalaa, joka on antanut hänelle niin kelpo veljen, ja rukoilee, että hän tekisi hänen veljensä onnelliseksi.

Iloinen on seuraava aika. Kuinka usein istuvatkaan veli ja sisar syventyneinä keskusteluihin, joissa luottavaisesti julkilausuvat toisilleen ajatuksensa milloin mistäkin, joka heidän mieltään kiinnittää. Sinä, joka olet taikka olet ollut ylioppilas ja jolla on ollut rakastettava, viaton sisar uskottuna, oletko koskaan tunnustanut tai edes itseksesi ajatellut, kuinka paljosta siitä hyvästä ja kauniista, joka sinulla ehkä on mielessäsi ja tunteissasi, sinun on kiittäminen seurustelua hyvän uskollisen sisaresi kanssa? Oletko koskaan kohdannut vähemmän itsekästä rakkautta, oletko saanut parempaa tarkottavia neuvoja kuin sisareltasi – äitiäsi lukuunottamatta? Et koskaan! Jollet sitä tunnusta, olet kiittämättömin olento, jota konsanaan maa on kantanut.

*****

Mutta iloinen aika on niin lyhyt. Veljen on jälleen matkustaminen. Ja jos hän palaakin kevään tullen, niin hän kuitenkaan ei viivy kauemmin kuin kesä viipyy – eikä se tottakaan ole kauan. Ja vuodetkin menevät toinen toisensa perästä. Yhtä iloinen sisarparka sentään on joka kerran, kun veli tulee, mutta jos mahdollista entistä surumielisempi joka kerran, kun hän uudestaan lähtee kotoa. Jäävä ei voi työntää luotaan sitä ajatusta, että pian veli matkustaa viimeisen kerran enää palaamatta. Ei hän myöskään voi olla huomaamatta, että mitä useampi vuosi kuluu, sitä vähemmän näyttää veli kaipaavan kotia ja sen hiljaista viihdytystä. Hän huomaa sen, vaikka hän mielellään luulee erehtyneensä. Voi, miksi hän ei kirjoita? Pieni kirje silloin tällöin olisi niin tervetullut kiltille sisarelle. Ei, hän on jo joutunut virkamieheksi ja hänellä on niin paljon työtä, ettei ole aikaa ylimääräiseen kirjeenvaihtoon. Hän ei tiedä, kuinka usein hänen sisarensa on puhunut hänen puolestaan, kun hän ensimäisinä ylioppilasvuosinaan eli huolettomasti, ja isä oli suuttua kirjeistä, joissa poika alinomaa puhui huonoista raha-asioistaan. Hän ei tiedä, kuinka usein sisar on käyttänyt pieniä varojaan, jotka oli saanut omiin tarpeisiinsa, hankkiakseen hänelle jotain semmoista, jota hän tiesi veljen toivovan itselleen. Hän ei tiedä, kuinka häntä on rakastettu ja vieläkin rakastetaan. Hän ei tiedä, sillä jos hän sen tietäisi, niin hän ei voisi olla niin kiittämätön ja huonomuistinen.

Sisar sitävastoin ei unohda. Toisinaan hän onkin surumielinen, mutta ei hänellä ole paljon aikaa suremiseen, sillä isä ja äiti ovat vanhoja ja tarvitsevat häntä, joka on heidän ainoa ilonsa ja lohdutuksensa.

Mutta vanhat kuolee

Veli, joka jo on naimisissa, tarjoo sisarelleen asunnon luonansa; mutta mieluummin muuttaa tämä raamattunsa ja kukkiensa kanssa pieneen tuparakennukseen, joka ei ole etäällä hänen entisestä päivänpaisteisesta kodistaan, mutta kuitenkin lähempänä kirkkoa ja puiden varjostamaa kirkkomaata, missä isä ja äiti lepäävät. Hän tahtoo asua niin lähellä voidakseen joka päivä rukoilla siellä ja koristaa rakkaita hautoja kukilla ja vihreällä. Muutoin hän jakaa rakkauttaan kukkasilleen ja köyhille lapsukaisille, joita hän opastaa rakastamaan Jumalaa ja hänen luomakuntaansa. Aina kun pistäydyt hänen luonaan, näet jonkun tai useamman pienokaisen istuvan kukkasien keskellä. Katso, kuinka he tarkkaavasti kuuntelevat hänen sanojaan ja kuinka luottavaisesti heidän katseensa seuraa hänen liikuntojaan. Niinhän sentään on, että hyvä ihminen yhtä varmaan kuin hän ei viihdy ilman rakastavia sydämiä ympärillään, yhtä varmaan aina vetääkin semmoisia puoleensa. Ani harvoin hänelle viesti saapuu veljeltä, mutta silti hän ei rukouksissaan häntä unhota. Ja niin hän elää rauhallisia ja onnellisiakin vuosia, ja kun hänet vuorostaan viedään tuonne isän ja äidin rinnalle lepäämään elämän päivänpaisteen ja itkun vaihtelusta, peitetään hänenkin hautansa kukilla, joita kaipauksen kyyneleet ovat kastaneet. Ja vaikka yksinkertainen puuristi pian lahoo ja kaatuu – mitä siitä! Siitä hyvästä, jonka ylioppilaan sisar on vaikuttanut, hän ei kuitenkaan ole luettava "hyödyttömiin maan päällä".

Tämä kuvaus on ensimäinen julkisuudessa esiintynyt kirjallinen kokeeni – se ilmestyi Aug. Schaumanin toimittamassa Hufvudstadsbladetissa 5/3 1868 – ja sentähden olen tässäkin sen ensimäiseksi asettanut. Muutoin jokainen sanomattakin huomaa, että se on menneen ajan tuote – naisylioppilaan kannalta kerrassaan esihistoriallinen! Aikoinaan sillä oli jommoinenkin menestys. Schauman oli pannut sen ohelle seuraavan muistutuksen: "Kiinnitämme lukijaimme huomiota tähän hienosti ja lämpimästi piirustettuun pieneen luonnokseen, jonka olemme vastaanottaneet tuntemattoman kädestä", ja lähetti vasta-alkajalle 30 markkaa tekijäpalkkiona, ja niillä minä, tapauksen muistoksi, ostin Fred. Cygnaeuksen runoelmat, joita tuskin enää kukaan ostanee; edelleen kuulin Paciuksen konsertin harjoituksissa neitosten keskenään kuiskaavan: "Tuo se on, joka on kirjoittanut 'Ylioppilaan sisaren'" (luulen E. Nervanderin ilmiantaneen minut!); ja vihdoin minulle välitettiin tervehdyksiä Runebergin ja L. Stenbäckin kodeista: kummallekin runoilijalle kuvaelma oli ääneen luettu, ja kumpikin oli suvainnut lausua tyytyväisyytensä sen johdosta. Jälkimäinen oli kumminkin aivan oikein huomauttanut, että niin kelpo tytön olisi pitänyt joutua naimisiin – ja silloin, lisään itse, olisi nykyaikaisesta lukijasta arvatenkin liian sentimentaalinen loppu jäänyt pois. Tämä menestys ei kuitenkaan minuun mitään mainittavaa vaikutusta tehnyt, sillä, vaikka sepitin runojakin, joita ystäväni Kaarlo Bergbom (vastoin tahtoani vieden niitä muutamia Kirjalliseen Kuukauslehteen painettavaksi) rakastettavan sukkelasti sanoi "puolikypsiksi mansikoiksi", en koskaan ole kuvitellut olevani runoilija. Mutta semmoinen ihminen on, että tuollaiset pikku seikat, jotka tietenkin ensi hetkellä ovat vähän imartelevia, säilyvät muistissa elämän läpi. 1911.

Jouluaatto ja – aamu
I

Taivas oli pilvessä, ja ilma oli lauhkeampi kuin koko menneellä viikolla. Varhain olivat lapset heränneet, mutta kumminkin olivat rengit sitä ennen lähteneet halkometsään. Kuinka tuskallista! Muistavatkohan tuoda joulukuusta, kun ei heitä enää tänä aamuna siitä muistutettu? Olihan siinä aihetta levottomuuteen, jota muutenkin yleinen häiriö talossa oli omansa enentämään. Tosin oli jo eilen lattiat pesty, matot piesty, hopeat, posliinit ja lasit kirkastettu ja sievästi kaappeihin järjestetty, edelleen oli kinkku keitetty ja lipeäkala huomattu kyllin löyhäksi; mutta paljon oli vieläkin hääräämistä. Kynttilät olivat asetettavat jalkoihinsa, huonekalut puhdistettavat pölystä, ryynit pantavat tulelle, tortut leivottavat, ja kuka ties mitä vielä. Isälläkin oli nähtävästi erittäin tärkeitä tehtäviä. Hän oli ottanut avaimen ovestaan, eikä päästänyt ketään sisään. Lapset, jotka usein kävivät katsomassa, oliko avain jo suulla, tunsivat lakanhajun pistävän nenäänsä ja kuulivat piirongin avaimien helisevän – arvattavasti isä otti laatikoistaan tai kätki niihin jotakin, olisiko ollut joululahjapaketteja!

Kaikki tämä enensi lasten rauhattomuutta – henkistä näet, mutta eivät he tänä päivänä saaneet ruumiillistakaan lepoa. Sen mukaan kuin huoneet tulivat siivotuiksi, karkotettiin heidät toisesta toiseen, jotteivät vetäisi mattoja myttyyn taikka muuten aiheuttaisi uutta vaivaa. Vihdoin he pakomatkallaan saapuivat keittiöön, jossa äiti ja isosisar askaroivat. Täällä he vasta sopimattomia olivatkin!

Iso sisar leipoi paraikaa torttuja. Hän kaulasi keltaisen taikinan tasaiseksi levyksi, jonka sitte leikkasi kohtalaisiin neliöihin. Keskelle jokaista neliötä hän laski pienen lusikallisen hilloa; sen jälkeen hän veitsellään halkaisi neliöiden kulmat, ja kun hän nyt käänsi joka toisen taikinaliuskan hillon ylitse, jäi kuhunkin torttuun neljä kärkeä, josta se sai tähden muodon. Nämä torttutähdet järjestettiin riveihin rautapellille ja pistettiin uuniin paistumaan. Kovasti oli hilloastia enentänyt lasten levottomuutta, mutta korkeimmilleen se nousi, kun ensimäinen pellillinen vaaleanruskeita torttuja otettiin uunista ja hyvä haju pisti heitä nenään. – "Äiti, saanko maistaa? äiti, saanko yhden ainoan?" pyysivät lapset vesi suussa, kädet ojossa. – "No, täytyyhän teidän saada, jos kohta lähdette pois tieltä." – "Kyllä, kyllä, hyvä äiti!" hokivat lapset. Torttu kädessä he nyt olivat lähtemäisillään pihalle – ainoa turvapaikka tätä nykyä – kun äiti käski heidän mennä kutsumaan Maria tätiä viettämään jouluiltaa pappilassa. Kuinka hauskaa, nyt oli heilläkin tähdellinen asia toimitettavana, eikä aikaakaan niin olivat jo matkalla.

Kun lapset palasivat, oli pitkä päivä jo kulunut siihen asti että päivällispöytä oli katettu. Rengit olivat jo tulleet metsästä, mutta joulupuuta ei näkynyt! Se seisoi vielä lumisena metsässä. Oli käynyt, niinkuin peljätty oli! Voi onnettomuutta! Ruokahalu hävisi kuin tuuleen; kohta paikalla oli mentävä metsään joulukuusta noutamaan. Heti, heti, ettei suinkaan myöhästyttäisi. Miehissä lehmihakaan. Etunenässä astuu pitkin askelin uljas Väinö, hänen jälestään tulee Matti kirves olalla, ja viimeisenä, koettaen pysyä toisten kintereillä, Selma – totta puhuen ilman äidin täyttä lupaa, sillä hakatie oli vielä tukossa viimeisen pyryilman jälkeen, joten kastuminen ja vilustuminen uhkasi. Väinön käskystä Matti kaatoi usean kuusiraukan, joka samassa huomattiin kelvottomaksi, ennenkuin hyvä ja mukava löydettiin. Suuressa saatossa se vedettiin taloon, ja lystiä oli lasten juosta polkua, johon havut uursivat hienoja vakoja. Mutta kun sitte joulupuun jalka ankaralla hälinällä oli haettu vintiltä, kun päreet, joiden tuli kannattaa kynttilöitä, oli puunrunkoon ja oksiin kiinnitetty – se työ tapahtui väen tuvassa – ja joulupuu kannettu sisään, saliin puettavaksi, kun, sanon minä, kaikki tämä oli tehty, oli lasten puuha lopussa, ja joutilaisuuden ikävyys sekä odotuksen levottomuus alkoi heitä jälleen piirittää.

Vanhemmat siskot koristivat joulukuusta lukitun oven takana. Ainoa osa, mikä salaisesta huvista tuli nuoremmille, oli se, että silloin tällöin saivat oven raosta pistää sisään milloin lankakerän, milloin muuta tarpeellista. Isän kamariin oli kulku nyt esteetön, mutta isä kirjoitti saarnaa huomispäiväksi, eivätkä lapset sentähden sielläkään viihtyneet. Huoneet olivat kaikki juhlallisessa siivossa. Joku salainen tunnelma vaati vaitioloa, oli hiljaista kuin lukutunnilla, mutta ei menneen joulun hupaisinkaan satu- tai kuvakirja enää kelvannut. Voi näitä ikäviä odotuksen hetkiä!

Lyhyen talvipäivän hämärä oli ehtooksi vaihtunut. Silloin tuotiin sana, että sauna oli valmis. Sepä hauskaa. Sinne riennetään halusta, sillä onhan se viimeinen pykälä ennen kynttiläin sytyttämistä, se on ennen joulun alkua. Punaposkisina, kiherätukkaisina lapset palaavat saunasta. Arkivaatteet riisutaan, pyhävaatteet puetaan ylle, ja nyt oli lasten ainoastaan hetkinen odottaminen keittiökamarissa.

Ykskaks! salin ovi aukeaa! Lapset juoksevat sisään, mutta pysähtyvät samassa ja seisovat hämmästyneinä huikaisevassa valossa. Keskellä lattiaa valkoisen lakanan päällä on joulupuu loistavine kynttilöineen, houkuttelevine hedelmineen. Pöydilläkin palaa kynttilöitä ja takassa rätisee iloinen valkea. Joka salin nurkkakin on valaistu kuin päivällä, ja jos akkunasta katsoo ulos, näkee sielläkin joulupuun, valkean takassa, kynttilät pöydällä, iloisia lapsia, iloisia vanhempia. Hurraa, joulu on tullut!

Maria täti istuu, milloin lie tullutkaan, tavallisella paikallaan pöydän ja korkean seinäkellon välillä. Hänelle tarjotaan ensin teetä, vaikka hän aina kursailee vastaan, sitten isälle, joka piippu suussa istuu keinutuolissa, sitten äidille, joka istuu sohvalla puhutellen Maria tätiä. Lapsille tuodaan teelauta, jolle äiti on pannut monenlaisia makeisia, läjän kullekin. Ensin lapset vähän ujostelevat, ihmetellen käydessään joulupuun ympäri. Mutta ei aikaakaan, niin alkaa ujous haihtua, he kotiutuvat, ja valloilleen nousee ilo, kun isän mentyä huoneeseensa eriskummainen suhina ja rapina kuuluu ja iso paketti moksahtaa Väinön eteen. Samassa isä jo palaakin saliin ja totisena, niinkuin ei mitään tietäisi, hän lähestyy lapsia, jotka myttyä katselevat ja kääntelevät. "Herra maisteri in spe, pikku Väinö, omistaa tämän", isä lukee. – Väinö oli tavalla tai toisella saanut aavistusta tuon arvonimen merkityksestä ja määrännyt sen saavuttamisen elämänsä päämääräksi. – Vapisevin sormin, hämmästynein katsein maisteri repii mytyn auki, ja siitä tulee näkyviin hevonen, niin sievä, niin virkku, ettei sen vertaa oltu nähty. Ihmetellen hän katselee harjaa, joka valuu vasemmalle puolen kaarevaa kaulaa, ja silmiä ja hienoja jalkoja. Suuri oli Väinön ilo, hän tuskin huomasikaan, että hevonen oli puusta!

Mutta suhisten ja rapisten lentelee lattialle toisia myttyjä. Pikku sisar saa suuren, sinisilmäisen, keltatukkaisen, punaposkisen vauvan, joka oli oikein paalipuvussa. Vanhin veli, Johannes, ylioppilas arvoltaan, sai lämpimän, villaisen matkavyön; iso sisar leninkivaatteen ja vihkosen nuotteja, isä silmälasikotelon, jonka kanteen oli helmistä kudottu punainen ruusu – varmaankin pikku Selman ensimäinen taidonnäyte – j.n.e. Maria täti kellon juurella sai kopallisen erinomaisen hienoja, valkoisia villoja, joista hän pitkillä talvipuhteilla kehräsi hienompia lankoja ja kutoi pehmeämpiä sukkia kuin kukaan muu koko seurakunnassa.

Yht'äkkiä aukeaa eteiseen vievä salin ovi. Mikä kummitus sieltä tulee? Joulupukkiko? Ei, vanha, ikivanha akka kömpii sisään, kantaen sylissään jotain raskasta, harmaaseen saaliin peitettyä. Hän lähestyy Selmaa, joka miltei olisi huutanut pelästyksestä, jollei Väinö ja muut olisi näyttäneet niin levollisilta, niiaa syvästi ja laskee hänen eteensä pienen karitsan, lausuen: "Tämä on Selmalle!" Kas kummaa, se oli oikea elävä karitsa eikä puusta veistetty kuin Väinön hevonen. "Mää, mää", se raukka määki, ja kaikki kokoontuivat Selman ympärille, joka kohta oli siepannut karitsan syliinsä. Akka oli sillä välin pujahtanut ulos, ja astui nyt jälleen sisään – en tiedä mistä syystä selkä paljon suorempana. Nyt hän asettaa Väinön eteen viheriäksi maalatun kelkan. Ensi vilahduksella Väinö huomasi, että kelkalla oli oivalliset rauta-anturat, mutta hän ei ennättänyt niitä ihailla, hän vain katsoa tuijotti vanhaan akkaan ja ratkesi yht'äkkiä huutoon: "Liisapa se on!" Turhaan toiset selittävät, että akka kaikesta päättäen oli joulu-ukon vaimo, joka joskus tänä iltana, jolloin tuhansissa paikoissa oli askaroimista, auttelee miestään. "Mitä vielä", Väinö väitti, "enkö minä Liisaa tuntisi!" – "Mää, mää!" sanoo karitsa, ryöpsähtää Selman sylistä lattialle, lankeaa polvilleen, mutta nousee ja juoksee joulupuun alimpain oksien varjoon ja suojaan. "Voi, voi", Selma huutaa, "viekää se raukka, minun pikku omani, viekää se navettaan, se pelkää täällä".

On ilorikas joulu. Saajan ilo on suuri, mutta suurempi sentään antajan. Ristiin rastiin kiitetään. Vaikea on aina tietää, kuka antaja on, varsinkin kun asiaan kuuluu että hän tekeytyy tietämättömäksi. Paras on tehdä kuin Väinö. Hän näet kiittää kaikkia, isää ja äitiä, sisaria ja veljiä, Maria tätiä ja vieläpä palvelijoitakin, jotka syötyänsä keittiössä sianlihaa ja perunoita ja herkullista ryynipuuroa olivat hekin pistäytyneet saliin joulupuuta katsomaan. Nämä viimeksitulleetkin saivat lahjoja, nimittäin jokainen kirjasen sekä sitäpaitsi kukin piioista huivin, kukin rengeistä tupakkakartuusin.

Yhä harvemmin kapsahtivat paketit, mutta olihan niitä lahjoja jo tullutkin. Suurempi paljous ei olisi voinut iloa enentää. Itse ilokin väsyttää. Äidin luvalla lapset nyt saivat poimia hedelmiä, punaisia omenia, mustia luumuja, vaaraimenvärisiä karamelleja joulupuusta, jonka ympärillä tämä ilo oli liikkunut. Selma pani kohta osansa talteen, mutta Väinö ei voinut olla haukkaamatta omenastaan, ennenkuin katsoi soveliaaksi seurata Selman esimerkkiä. Käskettiin ruualle.

Ruokasalin ovella Maria täti taas vähän kursaili, ennenkuin ensimäisenä astui kynnyksen yli; toiset tulivat jälestä, ja kaikki asettuivat pöydän ympärille, joka tavallisesti oli hyvin yksinkertaisesti katettu, mutta nyt, peitettynä hohtavan valkoisella liinalla, kantoi ylen runsaasti ruokia. Neljä kynttilää valaisi pöydän, ja hopealusikat, kirkkaat lautaset ja varsinkin kristallisokeriastia, jonka äiti muinoin oli saanut isoäidiltä joululahjaksi, heijastuttivat niiden säteitä. Ruoka siunataan ja sitten istutaan, ja ihanaa onkin semmoiseen pöytään istua. Lipeäkala on tavattoman herkullista, riisiryynipuuro niin makeaa, ettei sokeria kaivannut, ja tortut niin onnistuneita, että Maria täti vakuutti niiden olevan parhaita mitä hän eläissään oli syönyt. Ja taisi se ollakin totta. Nuo ennenmainitut kärjet, jotka antoivat tortuille tähden muodon, olivat uunissa käyneet ruskeiksi ja mureiksi, niin että oikein sulivat suussa. Torttujen sydämessä oli, niinkuin tiedämme, hilloa. Vieläkin vesi valahtaa suuhun tuota muistellessa. Kun lapsilla alussa ei näyttänyt olevan ruokahalua, niin se oli torttujen syy. He näet odottivat niitä, ja kun ne oli syöty, noustiin pöydästä.

YLIOPPILASAJOILTA

Kolme Porthaninjuhlaa

Ainakin pohjalaisessa osakunnassa oli 30 – 40 vuotta sitten vuosijuhlilla aivan toisenlainen merkitys kuin nykyään. Osanotto oli lukuisampi ja hartaampi ja tunnelma innostuneempi, ja useimmiten kuultiin niissä sanoja, jotka jäivät nuorten mieleen ja ansaitsivatkin muistissa pysyä. Nämä sanat lausui toinen tai toinen nuorison ihailemista vanhemmista pohjalaisista, kansallisista suurmiehistämme, joiden läsnäolo ja puheet antoivat juhlille oikean juhlaleiman. Tahdon tässä kertoa mitä muistan kolmesta eri Porthaninjuhlasta, jotka kelpaavat näytteeksi siitä mitä nämä ylioppilasjuhlat silloin olivat.

Osakunnat laillistettiin uudestaan 1868. N.s. laittomankin ("illegaalisen") pohjalaisen osakunnan aikana oli Porthaninjuhlia vietetty, mutta kun laillistamisen jälkeen mainittuna vuonna ensimäinen juhla oli vietettävä, oli luonnollista että se tahdottiin tehdä tavallista loistavammaksi. Koska ylioppilailla silloin ei vielä ollut omaa juhlasalia – ylioppilastaloa näet rakennettiin paraikaa – tilattiin tarkotusta varten Seurahuoneen suuri sali, joka oli tilaisuuden mukaan koristettava. Tämä tehtävä uskottiin erityiselle toimikunnalle, jonka kokenein jäsen oli Emil Nervander, ja se pyysi avukseen nuoria pohjalaisia naisia, neidit Augusta Bergbom, Hanna Snellman, Ellen Nervander sekä Olga ja Aina Westerlund (kaksi tilapäisesti Helsingissä oleskelevaa Oulun kaunotarta), jotka, professorin rouva Natalia Castrén (M. A. Castrénin leski) "esiliinana", hartaasti antautuivat koristamaan salia juhlaa varten, johon ei siihen aikaan ollut puhettakaan päästää naisia. Seinille – huone oli silloin pienempi kuin nykyään, sillä pylvääntakaiset osat ovat myöhemmin avatut – asetettiin osakunnan omistamat muotokuvat (F. M. Franzén, J. J. Nervander, J. L. Runeberg, G. G. Hällström y.m.) sekä kilpiä, joissa luettiin pohjalaisten suurmiesten kirjallisten teosten nimiä (Selma ja Fanny, Hirvenhiihtäjät, Hanna, Jouluilta, Kuningas Fjalar, Vänrikki Stoolin tarinat, Valtio-oppi, Saima, Litteraturblad, Klaus Flemingin ajat, Juhana herttuan nuoruudenunelmat, Kanervakukkia, Välskärin kertomuksia, Nuijasota y.m.), puhujalavan ohelle suurempi, vainajien nimillä varustettu kilpi j.n.e. Taulujen ja kilpien ympärille kierrettiin vihreitä seppelköynnöksiä, ja niiden sitomisessa oli naisilla niin paljo työtä, ettei ollut aikaa päivällistäkään syödä, mutta ajoissa tuli kaikki valmiiksi.2 – Itse juhla oli, niinkuin jo mainitsin, loistavasti suunniteltu. Yhdeksän virallista puhetta oli pidettävä, kaartinsoittokunta oli tilattu eikä säästäväisempiä oltu juotaviin ja syötäviinkään nähden.

Kun inspehtori, professori Yrjö Koskinen, oli suomalaisella puheella avannut juhlan, piti Karl Fredrik Eneberg (kuollut, todennäköisesti murhattuna, tutkimusmatkalla Mosulissa 1876) ruotsinkielisen, mieltäkiinnittävän esitelmän arapialaisesta runoilijasta nimeltä Amrulkais (painettu Joukahaisen VI: ssa vihossa). Sen jälkeen tuotiin maljakot pöydille, ja kun lasit oli täytetty puhui Henrik Nybergh (kuollut Vähänkyrön rovastina 1900) vainajien muistoksi. Edellisenä vuonna, 31/3 1867, oli myöskin tavallista kuuluisampi pohjalainen, Maximilian August Myhrberg, muuttanut tuonelaan, ja osottaakseen hänen muistolleen erityistä kunniaa oli osakunta pyytänyt Fredr. Cygnaeuksen puhumaan hänestä. Kohta Nyberghin vaiettua Cygnaeus astuikin esiin ja piti puheen taikka oikeammin esitelmän merkillisestä vapaudentaistelijasta. Jos mikään oli tämä aihe omansa viehättämään kuulijoita, sillä emmehän me nuoremmat ennestään paljon tienneet Myhrbergistä ja hänen satumaisista urosteoistaan, ja kuitenkin oli hänkin lähtenyt Pohjanmaalta, jossa kaikki oli meille omaa ja tuttua. Eikä toiselta puolen helposti olisi voinut keksiä aihetta, joka olisi ollut Cygnaeukselle, tuolle fantasia- ja tunne-rikkaalle puhujalle otollisempi. Jos hän osasi yksinkertaisemmastakin asiasta löytää ja kehittää hämmästyttäviä puolia, niin oli tässä itsestään tarjona niin monipuolinen ainehisto, että puhuja saattoi vaihdellen virittää eepillistä, draamallista ja lyyrillistäkin tunnelmaa. Sentähden ei valitettukaan, että Cygnaeus näytti unohtaneen ajan. Veljeni, J. R. Aspelin, pani pikakirjoituksella puheen muistiin ja sen mukaan se nyt on (ei sentään aivan täydellisenä) painettu Cygnaeuksen kootuissa teoksissa. Muun muassa Cygnaeus kosketteli Myhrbergin vankeutta Venäjällä, johon hän joutui Puolan kapinan lopulla, mutta josta hänen onnistui karata. Tuosta vankeudesta Cygnaeus väitti, ettei kukaan, ei edes hän, puhuja nimittäin, siitä mitään tarkempaa tietänyt, mutta miten olikaan, sattui niin, että yksi tietäjä eli kuulijoitten joukossa. Se oli J. V. Snellman. Kun siis Cygnaeus oli päättänyt, astui Snellman esiin ja alkoi kertoa mitä Myhrberg itse oli hänelle jutellut seikkailuistaan Venäjällä. Ilmeisesti tämä ei lainkaan ollut Cygnaeuksen mieleen, sillä hän – vetäytyi niin kauas syrjään, että hän tuskin kuuli mitä Snellman puhui. —

Vieraitten joukossa nähtiin myöskin Elias Lönnrot, jolla oli ollut aikomus matkustaa samana päivänä, mutta joka sitte kuitenkin oli taipunut tulemaan juhlaan. Hänelle oli tietenkin erityinen puhe pidettävä, ja se oli uskottu ylioppilas Pietari Ervastille, joka toverien piirissä oli vuoroin humoristinen, vuoroin pateettinen ja kumpaisenakin yhtä luonnonraikas. Nyt hän luonnollisesti oli pateettinen, ja hänen komeasta puheestaan soivat vieläkin korvissani sanat: "maailman mainio Lönnrot", joilla hän tervehti vaatimatonta ukkoa ja joihin yhdyttiin mahtavalla hurraa-huudolla! ("Eläköön" ei silloin vielä ollut yleisesti käytännössä.) Lönnrot asetettiin sitte tuolille ja kannettiin juhlakulkueessa ympäri salia, musiikin soittaessa porilaisten marssia. Somalta hän näytti, muita korkeammalla, kulkueen etupäässä, niin monen käden kantamana kuin tuoliin kiinni sai. Päästyänsä alas Lönnrot nousi puhujalavalle, ja mitä sekä miten hän puhui, se muodosti täydellisen vastakohdan sille mitä hänelle oli sanottu. Hän kiitti "odottamattomasta kunnioituksesta", joka tuotti enemmän kunniaa kunnioituksenosottajille kuin hänen itsensä sopi siitä osakseen ottaa. Puhuessaan hän piti molemmat kätensä ristissä vatsalla niinkuin lapset maalla lukukinkerillä papin edessä, ja näytti todella niin vaatimattomalta kuin hän olikin. Hän pyysi meitä viemään hänen tervehdyksensä vanhemmillemme, joilta hän oli saanut paljon hyvää vastaanottaa.

Tuli sen jälkeen Snellmanin vuoro. Maisteri C. G. Svan puhui hänelle, tuskin vähemmän komeasti kuin Ervast Lönnrotille. Snellmankin oli tietysti kannettava, mutta hän ei pitänyt siitä. Kerrankin kun eräässä toisessa juhlassa – se vietettiin Uuden teatterin yläravintolassa – häntä tahdottiin istuttaa "kultatuolille" kannettavaksi, hän kiven kovaan kielsi, ja kun ei tahdottu aikeesta luopua, hän puolisuutuksissaan huudahti: "Retuuttakaa Calamniusta!"3 Tällä kertaa hän valitsi, niin sanoakseni, keskivälin: hän ei sallinut kantaa itseään, vaan käveli ensimäisenä miehenä kulkueessa, nuoret joukot seuraten jälessä. Kun hän, pari kertaa käytyään salin ympäri, pysähtyi ja kulkue samoin, J. W. Calamnius, osakunnan kuraattori, lähestyi häntä ja pyysi osakunnan puolesta, että hän antaisi E. J. Löfgrenin maalata muotokuvansa osakuntaa varten. Snellman, joka aina ennen oli kieltänyt, milloin häneltä oli samaa pyydetty, vastasi nyt myöntäen, koska, hän sanoi, kieltävä vastaus ehkä herättäisi luulon että hän halveksii osakunnan häntä kohtaan osottamaa ystävällisyyttä. Tämän johdosta pantiin osakuntalaisten kesken kiertämään lista, johon oli merkittävä antimia muotokuvan kustantamiseksi, ja saatiin jo samana iltana tarkotusta varten kokoon 500 mk. Se oli kuitenkin tarpeetonta, sillä ennen poismenoaan Snellman ilmotti lahjottavansa kuvan osakunnalle. "Ei siitä tule kaunista muotokuvaa, sen herrat tietäkööt", hän huomautti, "mutta onhan se, joka on ennen olemassa (Oskar Nylanderin maalaama), kerrassaan sietämätön". – Sittemmin Löfgren todella maalasi kuvan, mutta sangen huonolla menestyksellä. Seuraus oli että Snellman vetäytyi antamasta sitä osakunnalle. Aina hänen kuolemaansa saakka taulu säilytettiin vähän huomatulla paikalla hänen kodissaan, ja vasta sen jälkeen perilliset luovuttivat sen osakunnalle. Mitään muuta puhetta kuin jo mainittua lisäystä Cygnaeuksen puheeseen Myhrbergistä Snellman ei tässä juhlassa pitänyt.

Syystä että juhla oli ensimäkien virallinen laatuaan sen jälkeen kuin osakunnat 1852 oli hajotettu, oli tietenkin asianmukaista muistuttaa muinoisesta laillisesta osakunnasta. Sen teki civis Oskar Heikel esittämällä maljan kahdelle läsnäolevalle vanhalle kuraattorille, Cygnaeukselle ja Topeliukselle. Cygnaeus, vanhempana, vastasi puheeseen, ja siinä tuli jälleen huomattavaksi, miten tämä muuten niin etevä mies oli arvostaan turhamaisen arka. Nähtävästi häntä oli loukannut, että hän niin oli asetettu yhteen nuoremman, Topeliuksen, kanssa; hän olisi mielestään ansainnut puheen, joka oli hänelle yksin omistettu! – Lopuksi mainittakoon vielä, että August Ervast (kuollut tilastollisen toimiston aktuariona) puhui inspehtorille Yrjö Koskiselle, joka hänkin vuorostaan kannettiin, että Rikard Westlin esitti maljan muille kunniavieraille, että Albert Bergman piti puheen muitten osakuntien edustajille, johon vastasi Hämäläisosakunnan kuraattori, "Saul" näytelmän sepittäjä Antti Törneroos (Tuokko), sekä että vihdoin J. W. Calamnius esitti maljan isänmaalle.

Kun tämä virallisten puheiden tulva oli saavuttanut rajansa, oli jo klo 2,30 aamulla, ja vasta silloin syötiin illallista. Luulisi vanhojen herrojen jo sitä ennen väsyneen ja lähteneen, mutta eipä niinkään. En luule kenenkään heistä kadonneen, vaan he söivät, jopa joivat vielä kahviakin, niinkuin sanottiin, Lönnrotin kehotuksesta, sillä hän oli suuri kahvin ystävä. Kun sitte vihdoin Lönnrotkin lähti, laulettiin Maamme-laulu portaissa, ja taaja joukko nuorta väkeä seurasi häntä kotitiellä. Erotessa hurrattiin. Ukko arveli saaneensa kyllikseen ystävyydenosotuksia ja lisäsi, ettei hän koskaan juhlaa unohda. Mutta juhla ei vieläkään ollut lopussa. Sitä jatkettiin iloisesti, puheita pidettiin edelleen, sitte kun "sananvuoro oli vapaaksi julistettu", ja nuorempien vieraittensa ihmeeksi ja ratoksi pohjalaiset lauloivat yksiäänisesti kaikenlaisia (Bellmanin y.m.) lauluja, n.s. "kakofonioita", jossa he olivat mestareita.

*****

Seuraavana lukuvuotena olin poissa, enkä siis ollut mukana 1869 vuoden Porthaninjuhlassa. Sitä vastoin olin taas syksyllä 1870 harras osanottaja juhlaan, ja siitä on minulla eräs sangen merkillinen kohtaus kerrottavana. Tämä kohtaus oli kuitenkin semmoinen, että sen oikea ymmärtäminen edellyttää senaikuisen yleisen ylioppilaselämän tuntemusta, ja täytyy minun sentähden alkaa pienellä johdatuksella.

Syksyllä 1870 oli ylioppilastalo juhlallisesti vihittävä. Juhlaohjelmasta oli monivaiheinen, ankara taistelu, joka ratkaistiin yleisessä ylioppilaskokouksessa lokakuun 12 p: nä. Suomenmieliset vaativat kaksi juhlapuhetta, nimittäin toisen ruotsalaisen ja toisen suomalaisen; ruotsinmieliset puolestaan pitivät mahdottomana että juhlalla siten olisi kaksi huippua ("två spetsar") ja ehdottivat, että pidettäisiin ainoastaan yksi puhe – tietysti ruotsalainen – ja lausuttaisiin tilaisuutta varten sepitetty suomenkielinen runoelma. Äänestyksessä joutuivat suomenmieliset vähemmistöön, syystä että Savokarjalaiset – niinkuin sanottiin – "sovinnon tähden" yhtyivät Uusmaalaisiin. Tämän jälkeen pidettiin vielä sekä yksityisiä että yleisiä kokouksia asiasta, mutta päätös pysyi muuttumatta. Rettelöiden johdosta levisi yleisöön jos minkälaisia huhuja, muun muassa sekin, että suomenmieliset muka olivat päättäneet olla juhlaan menemättä. Tämä huhu oli kokonaan perätön, mutta uskottiin, niinkuin monet vähemmän todennäköiset juorupuheet.4

Pohjalaisen osakunnan suuri enemmistö oli, niinkuin tiedetään, suomenmielinen, ja koska sillä oli ollut johtava asema taistelussa, katsoi eräs vanha entinen osakunnan jäsen tarpeelliseksi varottaa maanmiehiänsä liiallisuuksiin menemästä. J. V. Snellman lähetti näet osakunnalle kirjoituksen, jossa hän tuon huhun johdosta, että muka ylioppilaskunnan vähemmistö oli päättänyt olla juhlaan menemättä, ystävällisesti mutta vakavasti muistutti nuoria pohjalaisia kaiken yhteiskuntajärjestyksen elinehdosta, joka on se, että vähemmistön tulee taipua enemmistön päätöksen alle. Kokenut isänmaanystävä tahtoi puolestaan tehdä mitä voi estääksensä sitä valitettavaa kahtiajakoa, joka jo alkoi ilmestyä ylioppilaskunnassa. Ymmärrettävää on etteivät pohjalaiset paljon pitäneet nuhteista; ne olivat heidän mielestään vähintään tarpeettomia. Asia jätettiin kuitenkin sillensä; mutta tuli odottamattomalla tavalla esille vuosijuhlassa, joka vietettiin joku viikko sen jälkeen uuden ylioppilastalon taulusalissa.

Tämä vuosijuhla alkoi siten, että silloinen inspehtori, professori C. G. von Essen, tavallisen esitelmän sijasta luki ääneen osakunnan pyynnöstä kirjoittamansa laajan ja erittäin miellyttävän kertomuksen samana vuonna kuolleen, nerokkaan runoilijan ja etevän kansalaisen Lauri Stenbäckin elämästä. Sitte seurasivat tavalliset puheet, joissa ei ollut mitään erittäin huomattavaa, ja ilta kului ilman että mielialassa huomattiin erikoisempaa juhlainnostusta. Noin puoliyön aikana julistettiin sanan vuoro vapaaksi; mutta ei vielä silloinkaan mitään mainittavaa tapahtunut. Klo 2:n aikana mentiin illallisille, jotka syötiin toisissa huoneissa, ja puolen tunnin päästä palattiin laulusaliin. Moni teki jo lähtöä, mutta silloin viimeisellä hetkellä sattui kohtaus, joka innostutti mielet, niinkuin äkkinäinen tuulenpuuska nostaa tyvenen veden aallokkoon.

Kun Snellman jälleen tuli juhlasaliin, otettiin hänet kiinni, nostettiin ja hurrattiin riemuhuutojen kaikuessa. Päästyänsä irti asettui Snellman pöydän viereen, ja nuoriso, hartaasti odottava nuoriso, keräytyi hänen ympärilleen. Snellman lausui ensin (niinkuin usein ennenkin), että vanhoille oli ilahduttavaa nähdä, että nuoriso muistaa heitä ainakin niin kauan kuin he elävät maan päällä, sillä sitten ei parhaimpienkaan kohtalo ole sen onnellisempi, kuin että heidän nimensä erinäisissä tilaisuuksissa etsitään pölyisistä arkistoista. Sen jälkeen teki hän yhden muistutuksen v. Essenin esitelmän johdosta. Tämä oli näet kuvatessaan Pohjalais-osakunnan elämää Stenbäckin aikana muun muassa kertonut, kuinka Snellman samaa osakuntaa varten oli toimittanut säännöt, joita ei hyväksytty, mutta joiden henki kuitenkin jäi pysyväksi osakuntaan, ja oli sittemmin sanottu Snellmanin lausuneen, että sääntöjen hylkääminen olikin ollut paras. Snellman väitti nyt, ettei hän ollenkaan muistanut lausuneensa, mitä v. Essen oli hänestä kertonut, ja oli hän vakuutettu, ettei hän koskaan ollutkaan sitä sanonut, sillä vielä tällä hetkellä pitää hän välttämättömänä, että kullakin yhteiskunnalla on sääntönsä. Jokaisen yhteiskunnan tulee ylläpitää kuria yhteydessään. Siten esimerkiksi ei vähemmistö eikä yksityinen saa vetäytyä enemmistön tuomio-oikeuden alta. Niin, vaikka kuitenkin toiselta puolen sorto on vältettävä. Hän sanoi hyvin tietävänsä, ettei semmoisen kurin koskaan ole onnistunut oikein päästä voimaan ylioppilasyhteyksissä. Mutta sen pitää niin oleman! (Puhuessaan löi hän kiivaasti kättänsä pöytään). Reformeeraavan aatteen täytyy säännöllisesti olla vähemmistönä, mutta se on vähemmistönä, kunnes se tulee enemmistöksi ja siksi se ehdottomasti kerran tulee. Sillä oikeus ja totuus voittavat aina lopuksi. —

Silloin otti v. Essen selittääkseen, ettei hän suinkaan ollut tarkottanut, että mikään muu henki olisi osakuntaa elähyttänyt kuin se sama, joka ilmestyi Snellmanin säännöissä, sekä että ne sentähden ilman kaipauksetta voivat olla olematta kirjoitetussa muodossa, koska niiden henki kuitenkin oli vallitsemassa. – "Ei mitään väärinkäsitystä!" vastasi siihen Snellman, joka taasen astui esiin puhumaan. —

Snellmanin edelliset sanat olivat olleet hyvin miellyttäviä osakunnan vähemmistölle; mutta nyt oli senkin, hetki tullut! Maisteri K. J. Gummerus oli näet tällä aikaa pyytänyt Snellmanilta selitystä hänen kirjoituksensa johdosta ja sanonut, ettei siitä näkynyt, kumpi puolue senaattorin käsityksen mukaan oli oikeassa. – "Vai niin, vai niin, eikö muuta!" huudahtaa vanhus Gummerukselle, ja sitte hän puhuu korotetulla äänellä ja erityisen vakavasti:

"Jos minun olisi ollut äänestäminen siitä, kummallako kielellä jossakin ylioppilasjuhlassa on oleva kunniasija, niin olisin minä aina äänestänyt suomea! aina! aina!" (Hän lyö kättänsä pöytään, kiivaasti lausuessaan: "aina! aina!"; kuulijat taasen huutavat: "hyvä! hyvä!" täyttä kurkkua) aina suomea! ja kun minä olisin jäänyt vähemmistöön, olisin minä ajatellut: minä olen tulevaisuuden mies! Me olemme tulevaisuuden miehiä. Kun minä, joka olen seitsemännellä kymmenellä, voin pitää itseäni tulevaisuuden miehenä, niin mahdatte te, vähän yli kahdenkymmenen vanhana, voida pitää itseänne tulevaisuuden miehinä!

Läsnä olevat yhtyivät kaikuviin myönnytyshuutoihin, ja Snellman kannettiin jälleen juhlakulussa. Kun hänet oli laskettu maahan, lyötiin tuoli palasiksi ja ketkä lähinnä olivat ottivat kukin pirstaleen – Snellman: "nå, nå, inte ska' ni göra så der!" (no, no, älkää tehkö noin) – muistoksi (semmoinen oli tapa tällä innostuksen ajalla). Nyt oli juhlahenki ja innostus tullut. Uusmaalaiset vieraat lähtivät tiehensä eikä meidän omista vastahakoisista mitään tietty. Ne ylistivät Snellmania hekin, vaikkeivät enään voineet sanoa häntä puolustajaksensa. Snellmanin jälkeen kannettiin salin ympäri Topeliusta ja sitten v. Esseniä. Viimemainittua kannettiin kaksi eri kertaa. Kun hän näet sukkelalla tavallaan ensimäisen vuoron jälkeen varotti: "herrarna böra vara mera sparsamma med sina ärebetygelser" (herrojen tulee olla säästäväisempiä kunnianosotuksissaan), kannettiin häntä uudestaan. Sen jälkeen hän kiitti ovella – "että pääsi elävänä!"

*****

Kolmas Porthaninjuhla, josta mieleni tekee kertoa, on se, joka vietettiin 1873. Se tapahtui ylioppilastalon juhlasalissa, joka luonnollisesti oli tarkotusta varten koristettu. Jotta huomattaisiin että koristuksissa pyydettiin vaihtelua, mainitsen että pääkohtana tällä kertaa oli peräseinälle asetettu sotaisten tunnusmerkkien ympäröimä ja kullankarvaisen tähkäseppeleen reunustama suuri, soikea kilpi, jossa luettiin pohjalaisten sotatantereitten nimet: Napue, Siikajoki, Pulkkila, Lapua, Alavus, Revolahti, Ruona, Juutas, Oravainen sekä mainioitten Pohjanmaalla syntyneitten, jo manalle menneitten etevien suomalaisten miesten nimet: Brenner, Kalm, Mennander, Ganander, A. Chydenius, Porthan, Choraeus, Topelius vanh., J. Tengström, Hällström, Franzén, Nervander, Castrén, E. A. Ingman, J. J. Tengström, Myhrberg, L. Stenbäck, siten järjestettyinä että edellinen nimisarja muodosti kehyksen henkilönimisarjan ympäri. (Tarpeetonta lienee muistuttaa, että loistavimpien pohjalaisten nimien kantajat vielä elivät). Tämmöisenä kilpi kahden mahtavan kynttelikön valaisemana muodosti taustan kuusilehdolle, jonka eturajana nähtiin kaksi, Vaasan ja Oulun läänien vaakunoita kantavaa, rikkaista, pystyyn asetetuista lyhdekasoista nousevaa lipputankoa.

Juhla alotettiin, niinkuin säännöllistä; oli, esitelmällä, jonka tällä kertaa piti maisteri K. W. Forsman, ja oli hän aineekseen valinnut kysymyksen sivistyneitten säätyjen asemasta nykyaikaisessa yhteiskunnassa yleensä ja erittäin meillä Suomessa. Tämän kysymyksen tiettiin luonnollisesti jo silloin olevan ajan suuria kysymyksiä, mutta vaikka esitelmöitsijä teki useita mieltäkiinnittäviä huomautuksia meidän yhteiskuntakerrosten keskinäisestä suhteesta, hän tuskin, enemmän kuin kuulijatkaan, oikein aavisti kuinka polttavaksi se ainoastaan 30 – 40 vuotta myöhemmin oli käyvä. Esitelmän jälkeen jaettiin kirjallisia palkintoja, ja sai semmoisen filosofian kandidaatti J. H. Svan (Päivärinta, kuollut Lammin kirkkoherrana 1902) tutkimuksesta: "Kielestä runouden välikappaleena, verrattuna muitten taiteitten käyttämään aineeseen", sekä eräs toinen (jonka nimeä en ole merkinnyt) nykyään unohtuneen suomalais-ruotsalaisen runoilijan, Brakelin, "Väinämöinen" nimisen runoelman suomennoksesta.

Tämän jälkeen alkoi taas puheitten sarja, jonka seikkaperäisellä esityksellä en kuitenkaan tahdo lukijaa vaivata. Puhe vainajien muistoksi herätti tällä kertaa erityistä huomiota sentähden, että poismenneiden joukossa oli kolme, jotka edellisinä vuosina olivat innokkaasti ottaneet osaa osakunnan elämään, nimittäin lääketieteen kandidaatti Emil Heikel, ruotsalaisen vähemmistön ehkä hartain ja kestävin edusmies niissä kielitaisteluissa, jotka näinä vuosina täyttivät melkoisen osan viikkokokouksia, Kaarlo Kaslin, joka miellyttävällä olennollaan enemmän kuin erityisellä lahjakkaisuudellaan oli saanut paljo ystäviä, sekä nuori toivorikas historioitsija Kaarlo Alfred Castrén. – Isänmaan puheen sijasta pidettiin nyt kotiseudulle omistettu, ja tunnustettava on, että puhuja siinä toi esiin oikeat perustelut, jotka toiselta puolen puolustavat osakuntalaitosta ja toiselta puolen tuomitsevat ylioppilaissa joskus ilmaantuneen taipumuksen paikallishenkiseen eristäytymiseen. Hän lausui nimittäin, että on turhaa odottaa isänmaanrakkautta siltä, jolla ei ole mitään erikoista myötätuntoa sitä seutua kohtaan, jossa hän on syntynyt, kasvanut ja ensiksi hengittänyt kotimaan ilmaa; mutta toiselta puolen ei kenkään ole isänmaan arvoinen, joka ei tarpeen vaatiessa aseta sitä kotiseudun, kokonaisuutta osan edelle.

Olivatko Snellman ja Cygnaeus tässä juhlassa, sitä en muista; mutta eivät he ainakaan puhujina esiintyneet. Ne, jotka tänä iltana nuorissa sytyttivät innostuksen tulen, olivat Elias Lönnrot, joka jälleen oli saapuvilla, ja Z. Topelius. Lönnrotin läsnäoloa pidettiin erityisenä onnena sekä tyydytyksen ja ilon aiheena, sillä hän kutsuttiin vain silloin kun tiettiin hänen sattumalta juhlan aikana olevan kaupungissa, ja nytkin pidettiin hänelle erityinen tervehdyspuhe, jota seurasi juhlakulkueessa kantaminen. Hänen vastauksensa oli vaatimaton kuin aina. Osottaen Gananderin ja Topelius vanh: n nimiä kilvessä kuusikon taustalla hän sanoi Kalevalan runojen keräämisen oikeastaan olevan heidän ansionsa; hän itse todennäköisesti ei koskaan olisi niin hartaasti antautunut runoja keräämään, jollei hän olisi ollut niin – "huono lääkäri". Yhtä vähäiset olivat hänen muut ansionsa. Jopa julkilausui hän sen toivomuksen, että hänen nuorten kuulijoittensa ei tarvitsisi tulevaisuudessa, niinkuin hänen itsensä 70-vuotiaana, ajatella, että he itse asiassa olivat kovin vähän toimeen saaneet eikä lainkaan tunnollisesti aikaansa käyttäneet (!)

Z. Topeliuksen esiintymisellä oli aivan erikoinen syy. Edellisenä vuonna hän oli sepittänyt tunnetut sanat "30-vuotisen sodan marssiin", ja joku hetki Lönnrotin puheen jälkeen laulajat lauloivat sen torvisoiton säestyksellä. Reipas, muistorikas marssi innostutti kuulijoita. Laulajain täytyi laulaa se uudestaan, ja sitte tuli runoilija lämpimän kunnianosotuksen esineeksi. Sen jälkeen nousi Topelius puhujalavalle ja piti ex tempore henkevän puheen, josta kuitenkin voin mainita ainoastaan pääpiirteet. – Ensiksi hän sanoi toivoneensa, että Runeberg olisi astunut puhujalavalle, jolla Lönnrot juuri oli seisonut, sillä silloin olisivat ne miehet, jotka ovat meille antaneet mitä meillä kauneinta on, seisoneet rinnakkain. Se oli kuitenkin mahdotonta, mutta nuorison lämmin tervehdys liiteli sentään täältä hänen luokseen hänen elämänsä iltana. Sitte puhuja käänsi katseensa niihin polvikuntiin suomalaista nuorisoa, jotka uusien aaltojen tapaan taukoamatta olivat vaeltaneet uraansa eteenpäin niinä 32 vuotena, joina tätä juhlaa vietetty oli. Puhuja vertasi osakuntia virtoihin, joiden raitis, elähdyttävä vesi kasteli niitä vainioita, joilla Suomen henkiset touot kypsyvät. Mutta yhtä sattuvasti kuin alati uusi nuoriso siunausta tuottavaan ominaisuuteen nähden voidaan verrata virtaan, yhtä sattuvasti voidaan kuvaa kehittää vastakkaiseenkin suuntaan. Varokoot virran aallot paisumasta luonnollisten reunojensa ylitse, sillä silloin ne tuottavat tuhoa samalla kuin katoavat ja kuivuvat hiekkaan, päämääräänsä saavuttamatta. Lopuksi puhuja muutamin sanoin kosketteli sitä isänmaallista tärkeätä seikkaa, joka tänä vuonna oli toteutunut, nimittäin että Suomen kansan historia vihdoin oli tekijältään (Yrjö Koskiselta) valmistunut. Se, joka on – niin sanat kuuluivat – koettanut raivata tietä tutkimukselle muinaisuutemme erämaissa, hän tietää minkä määrän uskollista vaivaa ja kirkasta arvostelukykyä tämä teos on vaatinut; hän tietää myöskin antaa arvoa teoksen historialliselle perustukselle, ainoalle, jolle Suomen kansan historia on rakennettavissa. Vaikuttakoon tämä teos nuorisoon suurena kehotuksena, virvottavana esikuvana!

Illan kuluessa saapui tervehdyssähkösanomia Kokkolasta,

Uudestakaarlepyystä, Vaasasta, Turusta ja Oulusta.

Promotsionimuistoja

Olen ollut läsnä en enää muista kuinka monessa promotsionijuhlassa, mutta ainoastaan kahdesta minulla on pysyviä muistoja, jotka palaavat mieleeni joka kerta kun kuulen promotsioni sanan. Toinen on 1869 v: n promotsioni, jossa olin mukana ylioppilasmarsalkkana, toinen 1873 v: n promotsioni, jossa itse olin vihittävien joukossa.

Marsalkkatoimi antoi kyllä vapaan pääsyn sekä vihkiäisjuhlaan että päivällisiin ja tanssiaisiin, mutta ei se sentään ollut niin merkillinen, että minä juuri sentähden muistaisin 1869 v: n promotsionia. Ei, syynä on toinen, aivan erityinen seikka, joka tanssiaisissa pani minut omituiseen, huomattavaan – vaikka, onneksi, ei kuitenkaan suuresti huomattuun asemaan. Mikä tämä seikka oli ja mikä tämä asema, ei ole yhdellä sanalla sanottu, vaan täytyy minun alottaa vähän loitompaa.

Johannes Takaselta, joka siihen aikaan opiskeli veistotaidetta nuoremman Wilhelm Bissenin työpajassa Kööpenhaminassa, oli tullut huolestuttavia tietoja. Taiteilijanalku oli suuressa rahanpuutteessa. Auttaakseen häntä Emilie Bergbom ja Emil Nervander päättivät yhdessä toimeenpanna iltaman, jota varten he pyysivät ja saivat myötävaikutusta lukuisilta tuttavilta. Iltama olikin 2 p. helmik. 1869 Seurahuoneella. Ohjelmaan kuului, tavallisuuden mukaan, soittoa, laulua ja tanssia, mutta myöskin jotakin laatuaan erikoista. Nervanderin alotteesta (sillä hän se oli, joka aina keksi uutta) oli kirjankustantajilta ja – kauppiailta sekä yksityisiltä pyydetty lahjaksi kirjoja, joita iltamassa eri maiden kansallispukuihin puetut nuoret neidit somissa myymäkojuissa möivät, ja klo 9 illalla ilmestyi salassa valmistettu ja painettu, ihan uusi kirjanen nimeltä "Mejseln" (Taltta), johon Adelaide Ehrnrooth, E. Nervander, K. F. Eneberg. E. O. Stenberg, K. J. Gummerus, Kaarlo Bergbom ja minä olimme antaneet mikä ruotsin-, mikä suomenkielisiä lisiä. Kirjoilla ja tällä pikku julkaisulla oli hyvä menekki, joten yrityksen tarkotus saavutettiin. Rahoja kertyi niin, että Takasen huolet voitiin pitkiksi ajoiksi karkottaa, ja sen johdosta oli iltamankin tunnelma erittäin hilpeä. Eikä silloin virinnyt iloinen tunnelma piankaan haihtunut, vaan se pysyi voimassa – koko kevätkauden. Kiitos pääasiassa Bergbomin perheen ne neidit ja ylioppilaat, jotka olivat yhdessä puuhanneet iltaman hyväksi, jatkoivat näet yhä edelleen keskinäistä seurustelua, jopa lukukauden loppupuolella yhtyivät vielä yhteistyöhönkin, siten että avustivat Kaarlo Bergbomia ja hänen sisariaan seuranäytäntöjen toimeenpanossa. Muille kuin ehkä mukana olleille kävisi väsyttäväksi, jos kertoisin kaikista pikku tanssiaisista, hiihtoretkistä, teatteriharjotuksista ja kahvikekkereistä, joissa tuo samainen tunnelma ilmaisi kestäväisyyttään. Sentähden en siihen ryhdykään; tahdon vain merkitä, että semmoiset tapahtumat kuin historialliseksi tullut Lea-näytäntö 10 p. toukokuuta ja promotsioni lukukauden lopussa vaikuttivat, ettei laimentumistakaan ollut huomattavissa. Erotus oli vain siinä, että meitä lukukauden alkupuolella sanottiin "Takaniiteiksi" ja lopulla "teatteriseurueeksi"!

Tuleva promotsioni ei alkuaan kovinkaan kiinnittänyt puheena olevan tuttavaseuran jäseniä – ei ainakaan miehisiä, sillä joukossamme ei ollut ainoatakaan kandidaattia. Kumminkin siitä puhuttiin niinkuin muistakin päivän kysymyksistä. Helmikuulla esim. huhuiltiin, että kandidaattien anomukseen saada viettää promotsionijuhla oli kieltävä vastaus odotettavissa ja että syynä siihen oli se tyytymättömyys, jonka ylhäisissä piireissä oli herättänyt ylioppilas E. O. Stenbergin sepittämä taikka hänen – niinkuin hän rehtorille selitti – "kansan huulilta muistoonpanemansa" Adlerberginlaulu, joka alkoi:

 
En skål för vår generalguvernör,
Som spiran öfver Finland för,
Han är en man med must och märg
Vår Adlerberg.
 

Mutta pian huhu hälveni, sillä kun A. E. Arppe ja W. Lagus saman kuun viime päivänä palasivat eräästä keisarillisesta riemujuhlasta Pietarista, he tiesivät kertoa, että hallitsijan tunteet suomalaisia kohtaan olivat suosiollisia ja että promotsionilupa oli tulossa. Aikanaan se tulikin, ja sitte ryhdyttiin tavallisiin valmistuksiin. Tärkeimpiä valmistuspuuhia on, niinkuin tiedetään, yleisen seppeleensitojattaren vaali. Vaali tapahtui 12 p. toukokuuta, ja valituksi tuli neiti Minette Munck, yliopiston entisen sijaiskanslerin, arvossa ja kunniassa pidetyn vapaaherra Reinhold Munck vainajan vanhempi tytär.

Vaali koski läheltä "Takaniittejä" eli "teatteriseurueen" jäseniä ja herätti heissä erinomaista mielenkiintoa promotsioniin, sillä neidit Munck kuuluivat heidän piiriinsä, ja kun toinen heistä tuli seppeleensitojattareksi, oli kuin säde siitä loistosta, joka ympäröi tätä juhlan merkkihenkilöä, olisi kohdannut meitäkin. Jo seuraavana päivänä me jälleen olimme yhdessä Kaisaniemen "merisalongissa" viettämässä pitoja Bergbom-sisarusten ja taiteilijapari Raan kunniaksi. Siellä me parhaimman mukaan onnittelimme neiti Minette Munckia – muut yksinkertaisesti ja suoraan, Kaarlo Bergbom tavaten hienoimman ja henkevimmän muodon kun hän lausui: "Minä onnittelen – maistereita!" – Hupaisen illanvieton keskellä tapahtui sitte se seikka, jonka tähden olen kaiken tämän kertonut. Yht'äkkiä näet Nervander kehottaa meitä nuoria miehiä kerääntymään neiti Munckin ympärille, ja siinä hän, muiden edeltäpäin mitään tietämättä, asettaa neidelle vastattavaksi kysymyksen ja pyynnön, haluaako hän koko iloisen kevätkauden päätökseksi ja muistoksi suoda yhdelle meistä kunnian promotsionitanssiaisissa tanssia hänen kanssaan kolmannen franseesin sekä suvaita, että me arvalla ratkaisemme, kelle tämä kunnia on tuleva. Vastaus oli myöntävä, ja pisin tikku sattui – minun osakseni!

Keskustelu johti siihen, että osakunta asetti tutkijakunnan, johon paitsi kuraattoria valittiin jäseniksi R. F. Hermanson, K. W. Forsman, Hugo Holsti ja Eliel Aspelin, ja tuli syyllisten sille ilmiantaa itsensä. Niitä ilmoittautui 33, jotka tutkijakunta, kysyttyään jokaiselta miten hän oli ottanut osaa naukujaisiin, luokitteli syyllisyyden mukaan. Kun havaittiin, ettei yksikään ollut toiminut johtajana, niin päätettiin vastaiseksi ettei karkotusrangaistusta ollenkaan käytettäisi. Päätös tehtiin äänestyksen kautta, jossa 31 muodosti enemmistön 29 vastaan. Kun klo 11 illalla näin pitkälle oli päästy, kokoontuivat kaikki osakunnat ylioppilastalon juhlasaliin yhteiseen neuvotteluun. Siinä syntyi riitainen keskustelu, joka jäi tuloksettomaksi. Ylipäätään olivat eri osakunnat tulleet melkein yhtäpitävään päätökseen; karkotustuomiolla olisi ainoastaan akkunansärkijöitä rangaistava. Uusmaalaisissa oli 40 osallista (2 karkotettavaa), länsisuomalaisissa 70, savokarjalaisissa? (2 karkotettavaa), hämäläisissä 31, viipurilaisissa? – Klo 12 yöllä palasivat pohjalaiset lukuyhdistyksen saliin (yläkerrassa, Aleksanterinkadun puolella) jatkamaan kokoustaan. Siinä edellinen päätös vahvistettiin, nimittäin ettei ketään meikäläisistä karkotettaisi; muuten oli tutkijakunta jatkava työtään seuraavana päivänä. Kokous päättyi klo 2 yöllä.

Lauantaina 21 p: nä klo 8 aamulla vietiin rehtorille summittaiset tiedot – sillä torstaina hän oli ainoastaan semmoisia pyytänyt – osakuntien kokousten tuloksista, ja meni hän klo 9 niiden kanssa sijaiskanslerin luo. Yleiseen aavistettiin, että osakuntien määräämät rangaistukset eivät tyydyttäisi viranomaisia, sillä olihan niistä päättäen ainoastaan akkunainsärkemistä rikoksena pidetty – siis sitä puolta mielenosotuksesta, joka ei ollenkaan kuulunut ohjelmaan, vaan, tapahtuneena tämän jälkeen, oikeastaan olisi ollut siitä erotettava.

Tänä päivänä osakunnat jälleen pitivät kokouksia, jatkaen asian tutkimusta ja oikeudenkäyntiä, jonka ohella muutamat osakunnat muuttivat päätöksiään. Pohjalaiset kokoontuivat klo 10 a.p. laulusaliin. Nyt ilmestyi heidänkin joukossa yksi akkunansärkijä, joka tuomittiin relegatsioniin; kolme muuta tuomittiin saamaan varotuksen osakunnan edessä. Tänään nousi karkotettavien luku (yhteensä kaikissa osakunnissa) 8: aan.

Edellisenä iltapäivänä olivat pedellit ja vahtimestarit taasen juosseet ympäri kaupunkia kutsumassa ylioppilaita kokoontumaan yliopiston juhlasaliin klo 12 lauantaina, ja yleinen oli huhu, että silloin yliopiston sulkeminen julistettaisiin; mutta myöhemmin kutsumus peruutettiin, niin että kokous jäi pitämättä.

Lauantaina iltapäivällä kutsuttiin kuraattorit rehtorin luokse, ja tämä pyysi nyt heiltä syyllisten nimiluettelot, luvaten kunniasanallaan että ne jäisivät hänen huostaansa, tulematta muitten nähtäviksi. Viipurilaiset, hämäläiset ja savokarjalaiset suostuivat pyyntöön, mutta muut osakunnat kieltäytyivät luetteloja antamasta. Pohjalais-osakunnan enemmistö oli kyllä sitä mieltä, että luettelo olisi ollut annettava, mutta kun (epäilemättä liiallisesta) hienotunteisuudesta päätettiin kysyä syyllisiltä itseltä heidän mieltään, ja useimmat näistä panivat vastaan, täytyi viedä rehtorille kieltävä vastaus. Rehtori oli näyttänyt synkkämieliseltä saadessaan tämän tiedon ja lausunut, että jos asia sanomalehtien kautta tulee Pietarissa tunnetuksi, niin voidaan sieltä määrätä uusi tutkimus toimeenpantavaksi. – Tämän jälkeen lähetettiin kaikki asiapaperit Pietariin. Mikäli professorien mieli tuli tunnetuksi ylioppilasten kesken, näyttivät he yhä arvelevan että yliopiston sulkeminen oli aivan mahdollinen.

Niinkuin edellisestä näkyy, olivat mielenosotuksen aiheuttamat kokoukset täyttäneet koko viikon. Levottomuus ja jännitys olivat niin suuret, että rauhallisesta työstä ei ollut paljon puhetta. Luentojenkin pito joutui epäjärjestykseen, ja milloin ylioppilaat eivät olleet kokouksissa, istuivat he ravintoloissa ja kahviloissa väitellen ja neuvotellen päivän suuresta kysymyksestä. Kun asia oli mennyt Pietariin, tuli, entisen levottomuuden vastakohtana, hiljainen odotuksen aika, joka venyi niin pitkäksi, että koko juttu melkein oli unohtumaisillaan. Tällä väliajalla sattui keisarin syntymäpäivä, huhtikuun 29:s, ja sen johdosta levisi, arvatenkin hyvässä tarkotuksessa tekaistu, huhu (jonka Helsingfors Dagblad saatti julkisuuteenkin) että suuriruhtinas sinä päivänä armosta vapauttaisi naukujat edesvastauksesta. Se ei kuitenkaan toteutunut: turhaan odotettiin sähkösanomaa Pietarista, turhaan että Kothen ilmottaisi uuden kokouksen.

Sunnuntaina 30 p: nä oli pohjalaisilla tavallinen viikkokokous, ja siinä annettiin naukujille ylempänä mainittu muistutus ("föreställning" taikka "skrapa"). Myöskin päätettiin torstaina 4 p: nä toukokuuta viettää juhla eroavan inspehtorin, Yrjö Koskisen, kunniaksi, mutta siitä ei tullut mitään, sillä levottomuus alkoi uudestaan.

Tiistaina 2 p: nä toukokuuta myrskyn enteet esiintyivät mitä uhkaavimmin. Ylioppilaat kiellettiin lähtemästä Helsingistä, ja pohjalaiset kiellettiin viettämästä Koskisen erojaisjuhlaa; heidän tuli odottaa, kunnes naukujaisjuttu oli suoritettu, ja rehtori luuli juuri torstain tulevan ratkaisevaksi päiväksi. Keskiviikkona taivas synkkeni synkkenemistään. Kaupungissa kierteli mitä pelottavimpia huhuja. Yliopisto hajotetaan, sanottiin, niin että kukin tiedekunta sijotetaan eri paikkakuntaan. Yliopiston korkea kansleri luopuu virastaan, ja Adlerberg tehdään kansleriksi. Että yliopisto suljetaan puoleksitoista vuodeksi oli lievin, odotettavissa oleva ratkaisu. Huhu kanslerin luopumisesta ei mitenkään tuntunut mahdottomalta, sillä vanhastaan oli tietty, että kiihkovenäläiset, jotka muutenkin vihasivat Suomen erikoisasemaa, olivat tyytymättömiä siihen että Suomen yliopistolla oli ylhäisempi kansleri kuin millään toisella koko valtakunnassa. – Vihdoin rehtori torstaina iltapäivällä sai sijaiskanslerilta määräyksen, että yliopiston opettajat ja nuoriso olivat kutsuttavat kokoukseen juhlasaliin perjantaina klo 12.

Nyt tuli hätä niille, jotka olivat keskellä tenttipuuhia ja olivat toivoneet ennen lukukauden loppua voivansa suorittaa tutkinnon. Jos yliopisto joksikin aikaa suljettaisiin, menisi heiltä paljon aikaa hukkaan. Levottomuudessaan he riensivät professorien puheille, mutta nämä olivat hekin kerrassaan epätietoisia siitä mitä seuraavana päivänä tulisi tapahtumaan. Näin ollen toimittiin niinkuin sodassa, jolloin niinkuin tiedetään: leges silent. Semmoisille tentandeille, joilla oli ainoastaan yksi tai pari ainetta jälellä, antoivat opettajat arvolauseen joko kokonaan ilman kuulustelua (jos näet professorit ennestään vähänkään tunsivat heidän tietonsa) taikka sillä ehdolla, että he jälestäpäin suorittaisivat tenttinsä. Klo 10 torstai-iltana hist. kielitiet. osaston tentandit ilmottivat Z. Topeliukselle että olivat valmiit julkiseen tutkintoon, ja ystävällisesti hän lupasi järjestää kaikki. N.s. scrutinium pidettiin sitte klo 9 perjantaiaamuna, ja julkinen tutkinto tapahtui klo 1/2 10 – 1/2 12, jonka jälkeen lausunto julistettiin! – Minä olin itse yksi niistä, jotka tässä hälinässä tulivat filosofian kandidaateiksi, ja sain minä ilman tutkintoa arvolauseen Ahlqvistilta, jota vastoin minä myöhemmin kävin tentissä eläintieteen professorin Mäklinin luona.13

Perjantaina 5 p: nä klo 12 oli siis juhlasali täynnä akateemista yleisöä, ja jännityksellä siinä odotettiin mitä tuleman piti. Säännöllisen neljänneksen kuluttua sijaiskansleri ja professorit astuivat sisään. Paroni von Kothen oli juhlapuvussa ja näytti mahtavan juhlalliselta asettuessaan samaan paikkaan, josta hän 18 p: nä huhtik. oli pitänyt puheensa. Nyt hänellä oli keisarin allekirjoittama käskykirje, jonka hän luki kaikkien kuultavaksi. Kirje on täydellisenä julaistu ajan sanomalehdissä, mutta mainitsen tässä ainoastaan pääsisällyksen:

H. K. M: ttinsa oli professori Nordqvistin asunnon ulkopuolella tapahtuneista epäjärjestyksistä ja väkivaltaisista melskeistä lausunut erinomaisen tyytymättömyytensä sekä katsoen siihen, että mainittu sivistymätön ja rohkea julkeus, paitsi sitä että se soti lakia ja hyvää järjestystä vastaan, laadultaan oli vihollinen mielenosotus henkilöä vastaan, jonka toimen hallitus on hyväksynyt, tahtonut armossa määrätä, että, jollei 24 tunnin kuluessa tämän tiedoksi tultua kaikkia niitä ylioppilaita, jotka olivat osallisia mainitussa mielenosotuksessa, nimeltään ilmoteta ansaittuun rangaistukseen saatettaviksi, yliopisto viipymättä suljettakoon toistaiseksi ja siihen asti, kunnes siitä toisin määrätään.

Julkiluettuansa käskykirjeen Kothen kehotti syyllisiä omin ehdoin ilmottamaan itsensä. Ilmotus oli tehtävä tiedekuntien dekaaneille ja tuli ylioppilasten sitä varten tiedekunnittain kokoontua lukusaleihin, joissa asia oli suoritettava saman päivän kuluessa, ennen klo 9 illalla!

Ei ollut enää arvelemisen sijaa. Yliopiston portaat olivat koko päivän täynnä ylioppilaita ja muutakin yleisöä. Kaikki oli liikkeellä. Z. Topeliuksen kuultiin lausuvan: "Kun miekka heiluu yllämme, niin täytyy tänne tulla, vaikkei olekaan mitään tekemistä." Syyllisiksi ilmottautui yhteensä 170 miestä.

Lauantaina 6 p: nä klo 9 a.p. alkoi kurinpitokomissionin työ. Ilmottautuneet kutsuttiin osakunnittani komissionin eteen ja jokaista tutkittiin erikseen. – Klo 6 i.p. oli tuomio julkaistava. Jo varhain ennen tätä määräaikaa alkoi yliopistoon tulvata väkeä. Ensin täyttyivät portaat, sitte kokoontui kansaa yliopiston edustalle, niin että lopulta tuhansia käsittävä ihmispaljous oli koossa. Tunnelma vaati ylioppilaita laulamaan, ja koko isänmaallisten laulujen ohjelmisto tyhjennettiin, sillä kauan saatiin odottaa. Laulajille milloin taputettiin käsiä, milloin hurrattiin. Siinä oli elämää!

Vasta klo 8 kurinpitokomissionin tuomio julkilausuttiin: 92 ylioppilasta, jotka olivat olleet mukana sekä valmistavissa kokouksissa että mielenosotuksessa, tuomittiin 5 kuukauden karkotukseen, 49, jotka olivat olleet osallisina joko ainoastaan valmistavissa kokouksissa taikka ainoastaan mielenosotuksessa, 4 kuukauden karkotukseen; muut 29, joiden syyllisyys oli vähemmäksi havaittu, tuomittiin saamaan muistutuksen sopimattomasta käytöksestä.

Laulaen Porilaisten marssia koko ylioppilasten joukko sitte kulki Aleksanterinkatua pitkin talolleen. Kansan paljous kun heitä seurasi, oli katu aivan mustanaan väkeä, enimmäkseen yhteiskunnan ylemmistä luokista, ja kulku muistutti enemmän riemusaattoa kuin muuta. Ylioppilastalon edustalla kansanjoukot hajosivat. Noin 300 ylioppilaan sanottiin viettäneen iltansa Kaivohuoneella, ja oli siellä – niinkuin tavallista siihen aikaan – väkevillä juomilla ollut suuri merkitys ilon ja innostuksen nousuun nähden.

Toukokuun 13 p: nä ilmotettiin tuomituille, että kansleri oli vahvistanut tuomion ja samalla määrännyt karkotusajan laskettavaksi syyskuun 1 p: stä, mikä tietysti suuressa määrässä enensi rangaistuksen ankaruutta.

Koska tässä kertomuksessa erityinen huomio on kiinnitetty pohjalaiseen osakuntaan, kannattanee mainita, että osakunta tuona levottomana lauantaina, jolloin mielenosotusjuttu ratkaistiin, aamupäivällä saattoi erästä toveria, nimeltä Reis, Oulusta, hänen viimeiseen lepokammioonsa. Vainajan omaisista seisoi haudan partaalla yksi ainoa, se nimittäin, jonka suru oli katkerin, vanha äiti.

Yrjö Koskisen erojaisjuhlan päiväksi määrättiin sittemmin toukokuun 10:s, mutta jäi se kuitenkin viettämättä. Syynä oli suuri perhesuru, joka häntä näinä päivinä kohtasi. Kaksi hänen nuorinta poikaansa kuoli kurkkumätään, ja kolmas sairasti edelleen samaa tautia. Kun lapset 8 p: nä klo 6 i.p. haudattiin, pohjalaiset osottaakseen myötätuntoansa yhtyivät surusaattoon; mutta isä oli niin masentunut, että hän ei jaksanut noudattaa kutsumusta juhlaan, vaan lähti ajaksi yksinäisyyteen maalle.

KESÄMATKALTA 1875

Ilta ja aamu Saarijärvellä

Saarijärvi 18 p. heinäk.

Huoleti kiitelkööt muut alppein seutuja kauniiks,

Kauniimpi, kalliimpi on mulle mun syntymämaa.

Oliko sokea runoilija, joka lauloi näin, käynyt Saarijärvellä, ennenkuin menetti näkönsä, sitä en tiedä; mutta olemattakaan runoilija voi matkailija nähdä, että Saarijärvi on niitä Suomen seutuja, jotka luonnonkauneudessa kilpailevat monen siinä kohden huomattavimman kanssa maailmassa. Sitä paitsi Saarijärvi on klassillisesti soiva nimi kirjallisuushistoriassamme. Toinen semmoinen on Ruovesi. Molemmat ovat erottumattomasti kiintyneet Runebergin nimeen. Saarijärven Kalmarilla on vastineensa Ruoveden Ritoniemessä. Kummassakin talossa Runeberg on ylioppilaana asunut. Näillä seuduilla hänen suuri henkensä on täyttynyt suomalaisilla kuvilla, hänen eläessään keskellä puhtaasti suomalaista luontoa, keskellä turmeltumatonta, puhtaasti suomalaista väestöä. Ruovedellä runoilija sepitti Hirvenhiihtäjäin ihanat laulut; Saarijärvellä hän oppi tuntemaan Paavon.

Matkalle lähtiessäni sain muutamalta ystävältä kirjeen, jonka osote oli: "Saarijärvi, Kalmari." Ja sitten etenin pitkin Kyrönjoen vartta, missä ruislaiho aaltoili sylenkorkeana ja silmänkantamattoman laajana. Tämä maa on viljavaa. Kaikki koululapsetkin tietävät, että se kasvattaa isojyväistä ruista. Mutta tämä maa tuottaa muutakin. Kodissaan, aaltoilevien vainioiden keskellä, viserteli laululintunen,14 joka juur'ikään oli etelästä palannut ilahduttaakseen luonnostaan hieman raskaita mieliämme. Napuen kylän ympärillä ruis lainehti sotaisten muistojen maalla, vainioilla, joilla muinoin tuhannet Suomen miehet olivat vuodattaneet sydänverensä ja vaipuneet epätoivoon, pelastaen silloin niinkuin useimmiten muulloinkin ainoastaan kunniansa.

Edelleen sivuutin peltoja, kyliä, kuivia kivimäkiä, kytömaita viivasuorine, satasyltäisine ojineen tullakseni Lapuan Isoonkylään, missä von Döbeln sai verisen voittonsa; sen jälkeen yhä edelleen Lapuanjoen rantaa, jolla nummiluonto alkaa, Salmeen, missä Adlercreutz taisteli, sitte synkempien seutujen halki, Alajärven metsien kautta ja kanervakukkanummien yli Karstulan Lintulahdelle, missä von Fieandt tappeli.

Lintulahdella tapasin vanhan muorin, joka oli ollut seitsenvuotias tyttö silloin kun suomalaiset ja venäläiset seisoivat toiset toisella toiset toisella puolella Lintulahtea, lähettäen veden yli kuolemaniskuja toisiansa vastaan. Muori oli reipas ja sanoi hyvin muistavansa sen päivän, "kun tässä Lintulahdella oli sota". Karstula on autiota seutua niinkuin Alajärvi, mutta Lintulahden majatalo sijaitsee somasti järvenrannalla, samoin kuin seuraavakin, Isomöttölä. Sieltä kulkee tie kaksi majatalon väliä metsä- ja nummiseutujen kautta Kalmarin taloon, joka on ensimäinen majatalo Saarijärven alueella.

Otin kirjeen taskustani ja astuin sisään saajan luokse. Hänen huoneessaan tapasin tutun ylioppilaan puhdistamassa metsästyspyssyä – siis samassa toimessa, jossa varmaankin usein Runebergkin ennen muinoin nähtiin, kun astuttiin hänen kamariinsa täällä Kalmarin talossa.

Ylioppilas, eräs sitä lajia, jota

– viel' ei paina murhe muu, kuin että viiksetön on suu,

rupesi oppaakseni paikalla. Talo, joka nyt on muutaman talonpojan oma, oli aikoinaan asessori Danielson vainajan hallussa, jonka luona Runeberg oli kotiopettajana. Se sijaitsee rakennuksineen aivan tien varrella ja molemmin puolin on vettä. Idässä, pihan alapuolella on pieni Heralampi; länteen päin maa laskee niittyä kohti, jonka tuolla puolen Kalmarin järven lahdelmat lepäävät honkametsäisten harjujen välissä. Sinne päin on kaunis näköala asuinrakennuksen akkunoista, joka on niiltä ajoilta, jolloin talo oli herrasmiehen käsissä. Rakennuksen ja tien välillä on pienoinen puutarha ja siinä vanha sireenipensasmaja. Siinä sanotaan Runebergin runoilleen "Mustasukkaisuuden yöt". Nyt ovat sireenit niin levinneet, ettei niiden keskellä enään ole tilaa istua, vaan muodostavat ne melkein läpipääsemättömän tiheikön. Ei, läpitunkematon pensaikko ei ole, sillä kun aamulla katsoin ulos akkunasta puutarhaan, näin sen läpi tunkeutuvan, olemassaolostaan nauttien – "yhden niitä eläimiä, jotka" (käyttääkseni ranskalaista sanontatapaa) "ravitsevat itseään tammenterhoilla". Ylevästä alhaiseen j.n.e.

Oppaani vei minut mäkeä alas niitylle päin. Tässä oli muinoin ollut koivupuisto, joka oli ulottunut niitylle. Nyt koivut olivat poissa. Talon nykyisen omistajan piti eräänä kesänä lähettää väkensä taittamaan lehtiä lampaille talveksi. Samassa hän katsoi ulos akkunasta ja näki tuuheat koivut. Parempia lehtiä ei ollut saatavissa ja sitä paitsi oli niin mukavaa taittaa lehtiä aivan kotinurkissa. Puiston kohtalo oli ratkaistu. Muuan renki oli kertonut tämän ylioppilaalle sanoen: "itkusilmin niitä koivuja hakkasi kumoon". – Puistossa oli ollut lehtimajoja ja ruohopenkereitä, joiden jälkiä huomaava katsoja näki kannoissa ja mättäissä, jotka olivat tasasuhtaisemmassa asemassa toisiinsa kuin luonnolliset. Niityllä oli kaksi lähdettä. Toisesta joimme raikasta vettä ja poimimme kypsyviä mesimarjoja sen partaalta. A propos marjoja, kertoi minulle ylioppilas, että eräs maisteri pahus oli viemäisillään häneltä hänen mielitiettynsä. Hän oli siis kokenut muutakin murhetta kuin ylempänä mainittua. Sehän muistutti – Mustasukkaisuuden öistä!

Lähteellä kuulimme miten paimenet järveä ympäröivillä harjuilla huhuilivat kokoon sarvikkaita käskettäviään ja miten kaiku palautti äänet toiselta rannalta – ilma oli kirkas ja aurinko läheni taivaanrantaa.

Oli lauantai-ilta. Se joka on maalla asunut tietää, mikä suloinen rauha silloin laskeutuu seudun ylitse. On kuin luonto yhdessä työntekijän kanssa odottaisi lepopäivän tuloa.

Sunnuntai nousi kirkkaana ja lämpimänä. Harjut hehkuivat uuden auringon palossa, mutta järvi, jonka yllä yön sumut lepäsivät, näytti laajenneen mereksi. Kun astui ulos tämmöisenä aamuna, kun ruoho kimmelteli mattona, joka oli miljoonista timanteista kudottu, silloin tunsi luonnossa sen ihanan aurinkoisen aamutunnelman, joka on Runebergin sepitelmille ominainen ja hänen runoutensa unohtumaton tunnusmerkki.

Kun kävelee puolentoista virstaa muutaman harjun yli eteläiseen suuntaan Kalmarista, tulee Aholan taloon, joka muinoin oli asessori Danielsonin oma samoin kuin Kalmari. Talon asema oli erittäin soma pienen lammen rannalla. Kävelyä ei kadu, sillä se talonpoika, joka nyt 24 vuotta on siinä isännöinyt, on kiitettävällä huolella säilyttänyt asessorin aikuiset istutukset. Tuuheat, kauniit koivut pihan ympärillä loivat varjonsa rehevälle, puhtaalle nurmikolle, ja näköala koivujen, valkoisten pylvääntapaisten runkojen välitse niitty- ja metsärantaiselle järvelle tekee talon yhdeksi Saarijärven kauniimpia. Siitä oli omistaja nähtävästi ylpeä. Huomatessaan vieraita, jotka katselivat hänen taloaan ja sen ympäristöä, hän riensi kutsumaan meidät sisään. Hyvästi hoidetuissa huoneissa oli kaikki puhdasta ja siistiä, niinkuin valitettavasti ei tavallista ole varakkaimmissakaan suomalaisissa talonpoikaiskodeissa. Meille tarjottiin hyvää kahvia, Geflen vaakunaa ja paperosseja. Isäntä itse ja hänen kuusi poikaansa eivät polttaneet tupakkaa; mutta vieraanvaraisuus ei sallinut vaatia samaa raittiutta oudoilta.

Kun me puolen tunnin päästä sanoimme hyvästi, isäntä saattoi meitä pihan veräjälle, vasta siellä lausuakseen viimeiset hyvästit. Pihalla oli äsken niitettyä heinää suovissa niinkuin niityllä ainakin. Ei edes polkuja johtanut sen yli, sillä talonväen sisäänkäytävä oli toisella puolella. Omistaja on niin arka talon entisten olojen säilyttämiseen nähden, ettei hän suvaitse jokapäiväisten jalkain tallata pihan nurmea.

Yhtenä iltana ja yhtenä aamupäivänä ennättää tuskin saada mitään mielikuvaa oudon paikkakunnan kansasta ja oloista. Epäilemätöntä on kumminkin, että täällä nykyään on toiset olot kuin Runebergin aikana ja että hänen mestarillisessa kuvauksessaan Saarijärven pitäjästä mainitaan monta piirrettä, jotka eroavat nykyisestä todellisuudesta. Niin esim. savupirttiä enää harvassa tavataan, eikä kotieläimet enään asu saman katon alla kuin niiden omistajat. Edelleen on entinen elämäntapojen yksinkertaisuus väistynyt ylellisyyden tieltä, jonka kasvava varallisuus on tuonut mukanaan.

Kalmarista on 17 virstaa kirkolle. Tällä välillä näkee Saarijärven kauniimmat näköalat: järviä ja metsäisiä harjuja kummallakin puolen tietä. (1875.)

Tämän pikakuvauksen lähetin aikoinaan matkakirjeenä Morgonbladetiin. Eihän sillä muuta arvoa ole kuin että se näyttää, kuinka Runebergin ajan jäljet Kalmarilla olivat vähiin kuluneet tai oikeammin tykkänään hävinneet jo 1875, kaksi vuotta ennen runoilijan kuolemaa. (1911.)

Olavinlinnan 400-vuotisjuhla

28 ja 29 p. heinäk. 1875.

I

Mikä erotus Länsi- ja Itä-Suomen maisemain välillä! Siellä jokia juoksee läpi laajain viljelysmaiden, joiden tieltä metsien täytyy väistyä yhä edemmäs ja edemmäs, ja joiden yli vanhat kivikirkot jyrkkine, naakkain rakastamme kattoineen kauas näkyvät – täällä taasen järviä loppumattomissa jonoissa siintää, metsäisiä saaria täynnä, ja rannatkin metsäisiä, niin että niiltä vain harvoin pilkistää talo pienten peltojen keskellä. Joskus kirkkokin tulee näkyviin, mutta se on useimmiten puusta rakennettu ja uudenaikainen ja siis tyylitön. Kumminkaan ei täällä näytä ollenkaan kuolleelta, ei ainakaan suurilla valtareiteillä. Kallaveden ja Saimaan ulapoita kyntää noin 70 isompaa ja pienempää höyrylaivaa.

Näillä seuduilla on elämää ja liikettä, mutta laadultaan erikoista; näyttää kuin ne olisivat eilen alkaneet, jota vastoin Länsi-Suomessa yksin vainiotkin kertovat lukuisista sukupolvista, jotka niillä ovat astuneet milloin keveitä milloin raskaita askeleita auran jälessä.

Ja kuitenkin, miten pitkällisiä esitöitä onkaan tarvittu, ennenkuin se toimelias elämä, joka nyt tavataan laajassa Savossa, on vauhtiinsa päässyt! Siihen on mennyt neljä vuosisataa.

Tutkiessaan maakuntansa historiaa savolainen saattaa suurpiirteisesti noudattaa havainto-opetusmetoodia.

Olavinlinna on Savon "viljelyksen kehto", ja kehto on vielä paikallaan, nuoren sukukunnan kunnioituksen esineenä.

Herra Eerikki Akselinpoika Tott perusti linnan pienelle kalliosaarelle Kyrönsalmessa, sillä tällä paikalla laajat järvet pohjoisessa ja etelässä kapenevat virtavaksi salmeksi. Tämän aseman hallitsijan oli helppo estää kulku Saimaan vesiltä pohjoisemmille. Hän tahtoi tähän rakentaa vahvan varustuksen Ruotsin vallalle, ja yritys onnistui.

Niin, Tottin suunnitelma seisoo tänäkin päivänä toteutuneena salmen saarella, mutta kulku etelästä pohjoiseen ja päinvastoin on vapaa. Ylöspäin ja alaspäin virtaa höyrylaivat puhkuu, ilman että risahdusta vanhasta linnasta kuuluu.

Kumminkaan ei sääntöä poikkeuksetta.

Olavinpäivänä heinäkuun 28: ntena, aamulla, tykkien pauke jälleen herätti linnan kaiun, joka oli luullut päässeensä ikuiseen lepoon, ja vanha Olavinlinna otti muuriensa suojiin vetääkseen kaiken kansan, joka lähettyvillä liikkui.

Linnan teki mieli palauttaa nuoruutensa tunnelma, se tahtoi kuulla tykkien jylinää, huutoa ja iloa ja riemua muuriensa sisällä.

Olavinlinnan 400-vuotisjuhlan ensimäinen näytös tapahtui torilla kaupungissa, joka sijaitsee salmen läntisen rannan mäillä ja niiden välimailla. Aamulla varhain juhlapukuinen yleisö kokoontui sinne jumalanpalvelusta pitämään, ja rovasti A. J. Gummerus saarnasi tekstistä (Jes. 12, 1 ja Ps. 35, 18): Silloin pitää sinun sanoman: minä kiitän sinua, Herra, ettäs vihainen olet ollut minun päälleni; mutta sinun vihas on palannut, ja sinä lohdutat minua. Minä kiitän sinua suuressa seurakunnassa: paljon kansan keskellä minä sinua ylistän.

Keskipäivän aurinko paistoi, kun alukset kaupungin puolelta virran poikki lähestyivät linnaa, jonka muurit jyrkästi nousevat vedestä. Tykkien jyrinästä hätääntyneinä pääskyset kiersivät linnan kolmen jälellä olevan tornin ympärillä. Ilma oli kuin muistoista kylläinen, niin vilvakka ja lempeä yhdellä kertaa. Minun muistui mieleeni Shakespearen säkeet:

 
On kaunis tämä linnan paikka; ilma
Suloinen, vieno hentoj' aistejamme
Sukoillen kuihkoo.
Kesävieraan pääskyn
Tuon templin-asujamen, pesät hauskat
Todistaa että huokuu täällä taivaan
Imanne henki. Joka nurkkaan, soppeen
Ja patsaaseen ja räystääseen se tehnyt
On riippumajan kehdoks poikasilleen.
Miss' asuu lintu tää ja pesii, siellä,
Sen olen huomannut, on ilma lauha.
 

Linna on valmistautunut vastaanottamaan vieraita. Ulkoporttaalin yläpuolella luettiin latinankielinen tervehdys: "Hyvä ja onnellinen olkoon tämä päivä, jonka muistoa tulevat sukukunnat säilyttävät." Ja edelleen luettiin toisten porttaalien yläpuolella, joiden kautta astutaan kahteen pieneen linnapihaan, niinikään latinankielellä: "Jumala liittäköön onnellisia aikakausia entisiin"; "Oi autuaat, moninkerroin autuaat ne, jotka ovat saaneet kuolla esi-isien silmien edessä"; sekä vihdoin: "Neljä sataa vuotta katsoo alas meihin."

Tämä viimeinen kirjoitus oli sen porttaalin sisäpuolella, joka avautuu suureen linnapihaan. Tämä piha on rajaviivoiltaan tasakylkinen kolmio, ja mainitusta porttaalista tullessa on kolmion asema suoraan vastapäätä. Ylt'ympäri pihaa linnarakennus kohoaa penkereenmuotoisesti. Alkuaan on linna ollut viiden tornin varustama ja koristama. Niitä on vain kolme jälellä, kaikki pohjoispuolella eli vasemmalla sisääntulijasta. Oikealla, rakennuksen etäisimmässä kulmassa nousi muinoin paksu torni, "bastion Dick".

Suuressa linnapihassa suoritettiin juhlaohjelman pääosa, ja se oli sitä varten koristettu. Keskelle peräseinää tai muuria oli puhujalava rakennettu, ruhtinaallinen kruunu yläpuolella, ja lähinnä Runebergin sekä von Döbelnin ja Sandelsin mitaljonimuotokuvien ympäröimänä. Tältä keskuskohdalta sisäänkäytävää päin oli pystytetty rivi vihreillä köynnöksillä ja kukilla koristettuja riukuja, joihin oli kiinnitetty linnan historiassa mainittujen miesten nimi- ja vaakunakilpiä.

Kun kellon lyödessä 12 viimeinen tykinlaukaus pamahti läntisimmästä tornista, kun yleisö oli asettunut istumaan penkeille pihalle taikka pengermäisille muureille taikka mahtaville portaille, jotka ulkopuolitse johtavat "bastion Dick'iin" taikka seisomaan muuriaukkoihin ja akkunoihin, kun kesäaurinko valoi kirkkainta valoaan linnan ja sen vieraitten ylitse, kun vihdoin 30-vuotisen sodan marssi soi linnapihan yli, kautta holvien ja muurien yli kauas lainehtivaan ja vihantaan luontoon linnan ympärillä – silloin virisi oikea kansallisjuhlan tunnelma.

Professori Aug. Ahlqvistin juhlapuhe jakaantui kolmeen jaksoon. Ensin hän muistutti siitä karaistusta metsäkansasta, jolla neljäsataa vuotta sitten oli voimaa rakentaa nämä suojaavat muurit ja tornit, sen jälkeen hän kiinnitti huomion siihen rohkeaan mieheen, joka uskalsi laatia ja kykeni toteuttamaan suunnitelman rakentaa linna vihollisten maahan, sillä tämä seutu oli silloin Suomen rajan ulkopuolella, sekä selosti vihdoin vanhan varustuksen tehtävän vuosisatojen halki. Olavinlinna rakennettiin suojaamaan näitä seutuja säälimättömiä vihollisia vastaan; vanha vartija täyttikin nuoruudeniässään tämän tehtävän sankarin tavalla. Sittemmin tuli hänen asiakseen näissä seuduissa ylläpitää lakia ja oikeutta, ja tälläkin toimellaan hän on ansainnut kunniakruunun. Nyt ei vanhalla linnalla enään ole muuta virkaa kuin kertoa tarinoita menneistä ajoista, varottaa ja kehottaa nuorempia sukupolvia. Erityisellä innolla puhuja kuvaili Ruotsin ajan menestyksellistä sivistystyötä, joka velvottaa meidät katoamattomaan kiitollisuudenvelkaan.15

Tämän jälkeen tulivat viralliset puheet, ja luettiin julki Suomen Muinaismuistoyhdistyksen adressi, jossa lyhyesti, mutta ylevin sanoin mieleen saatettiin Savonlinnan muinoinen merkitys Savonmaalle, sen merkitys nykyajalle jalona muistomerkkinä esi-isien tuimilta, kovilta ajoilta sekä vihdoin esiintuotiin kiitokset juhlatoimikunnalle ja Savonlinnan kaupungille siitä mitä se oli tehnyt menneitten aikojen muiston viettämiseksi ja elvyttämiseksi.

Mieskuoro lauloi sitten orkesterin säestämänä Maamme- ja Savolaisen laulun.16

Siihen päättyi tämä juhlaohjelman osasto.

Päivälliset syötiin kaupungissa, kolmessa eri paikassa.

Juhlatanssiaiset "bastion Dick'issä" olivat mielestäni koko juhlan tunnelmallisin osa. Nuoruutta, kauneutta ja säteilevää iloa harmaitten holvien alla, alaltaan ympyriäisessä, muinoisen tornin jalkaa kiertävässä salissa! Toista syltä paksuissa muureissa oli vihreään puettuja kammioita – tykin aukkoja. Salin valaisivat holviin ripustetut kynttiläkruunut; kahdesta leveästä muuriaukeamasta oli vapaa näköala linnapihaan, johon sinne tänne asetetut maljatulet loivat himmeän valaistuksen.

En oikein tiedä kuinka kuvaisin ihmeellistä tunnelmaa, joka lepäsi tämän kaiken yli. Milloin oli kuin olisivat vanhat muurit olleet suutuksissaan siitä turhuudesta, jonka näkivät suojissaan, oli kuin ne olisivat luulleet lasten tekevän heistä pilkkaa; mutta sitten ne taas hymyilivät, niinkuin raskaitten vuosien uurtamat kasvot hymyilevät, äärettömän hellästi, äärettömän anteeksiantavaisesti. Ne iloitsivat siitä, että nuoruus oli niin yhdenlaatuinen vuosisadasta vuosisataan, ja pidättivät synkät tarinansa veritöistä ja väkivallasta. Ne sallivat lasten laskea leikkiä ja nauraa, suunnaten vakavat katseensa uinuvaan ympäristöön.

Ja katso! Nuortenkin mieli kääntyi samaan suuntaan. Runoilija (Julius Krohn) puhui aamun koittaessa isänmaan aamusta, ja muinaisuus ja nykyaika ja tulevaisuus sulivat yhteen satavuotisjuhlan ihanimmalla hetkellä:

"Kunnioitetut juhlavieraat!

"Yö nyt jo on melkein loppunut, meidän lyhyt kesäyö. Vielä muutama hetki, niin uusi päivä valkenee, uusi aurinko koittaa. Kun me silloin katsahdamme ulos näistä linnan tykkireijistä, niin näemme taas joka haaralla ympärillämme selvästi Savon ihanat maisemat. Me näemme ihastellen nuot sadat saaret ja salmet, nuot avarat, kiiltävät seljät ja tyynet rauhaiset lahdelmat, nuot ihanat, vihriät koivikot ja nuot korkeat loukeroiset kalliot. Niin on myös koko Suomen kansalle uusi aurinko koittanut, uusi päivä valjennut. Sen silmä on nyt auki, sen sydän auki näkemään ja ihmettelemään, ihailemaan, rakastamaan tätä kaunista, ihanata isänmaatansa! Eikö se ole sitä jo ennenkin ihaellut ja rakastanut? – Kunnioitetut kansalaiset! Kuka meistä ei olisi tuntenut kuinka nähtyämme ihanaisen, suloisen naisen mieli ihastuu, sydän syttyy! Mutta vasta se, jolle on ollut suotu onni että hän on saanut omana vaimonaan sulkea rintaansa semmoisen ihanan, suloisen olennon, se oikein tietää mikä rakkaus on. Nyt vasta kun Suomenmaa on yksin meidän omamme, tietää myös Suomen kansa vasta täydesti, mitä isänmaanrakkaus on.

"Ja tämä isänmaa, tämä ihana, armas, suloinen isänmaa, eikö se tässä silmiemme edessä leviä semmoisena, että sen eteen olisi suurin onni saada kuolla! – ei, ei kuolla, vaan vielä enemmän – saada elää ja tehdä työtä, niinkuin rakkaimpansa hyväksi on niin autuasta elää ja tehdä työtä! Kansalaiset! Yö on päättynyt. Sen kanssa on aika hälvetä kaikkien unelmien, olivat ne kuinka ihania ja suloisia hyvänsä. Nyt on päivä, ja päivä ei tyydy unelmiin, se vaatii työtä. Työhön siis, työhön ahkeraan, rohkeaan, innokkaaseen jokainen Suomen mies, jokainen Suomen nainen, ja koska taas uusi vuosisata on vierryt näiden harmaitten muurien yli, on oleva mahtavampana, ihanampana tämä Suomenmaa, tämä isänmaa, joka meille kaikesta maan päällä on armahin ja kallihin. Eläköön Suomenmaa, eläköön isänmaa!"

Ja jälleen Maamme- ja Savolaisen laulun sävelet kaikuivat vanhassa linnassa.

Yö oli mennyt!

II

Oletko käynyt Punkaharjulla?

Jos olet nähnyt Punkaharjun ja Imatran, olet nähnyt mitä Suomen luonnolla on ihaninta.

Matkusta jonakin iltana, kun päivä laskee ja tuuli on vaiennut, pitkin puolen peninkuorman pitkää harjua, jonka luojankäsi on heittänyt sillaksi Puruveden laajojen ulappain poikki – se on ihanaa. Ei, siellä ei sanota: on kaunista, on ihanaa, ollaan ääneti ja annetaan suomalaisen luonnon hengen täyttää sydän. Jos joku ajatus selviää, niin on se tuskin muuta kuin muunnelma runoilijan huudahduksesta: "Maan eestä kuolisitko tään!"

Olavinlinnan 400-vuotisjuhlan toimikunta oli perjantaiksi toimeenpannut huvimatkan Punkaharjulle. Oltiin hyvällä tuulella ja iloisia, niinkuin kuvitella voi. Luonnon kauneutta ihailtiin, tanssittiin, laulettiin, puheita pidettiin, niin kauan kuin iltaa ja yötä kesti.

Eivätkä kumminkaan kaikki mukana olijat olleet tyytyväisiä. Ei täälläkään yhdistävä, ylevä tunnelma päässyt pysyvään valtaan.

Punkaharjulla ei olekaan, mielestäni, suuressa seurassa käytävä. Sen koivut ja hongat rakastavat yksinäisiä, hiljaisia ystäviä. Niille ne juttelevat kauniita satujaan; suuressa seurassa ne vaikenevat.

Unohtumaton on Olavinlinnan vuosisataisjuhla, sillä Olavinlinna ja Punkaharju valloittavat väkisin joka sydämen, joka ne on nähnyt. Matkusta sinne ja koe se. Mutta matkusta kaikin mokomin ennen vuotta 1975, sillä silloin et enää ole olemassa. Olavinlinna on silloin harmaampi ja Punkaharju ehkä vihreämpi; mutta uusi sukukunta jatkaa silloin Suomen tulevaisuuden valoisaa unelmakerrontaa, johon ne kävijää kehottavat. Uneksi siellä yö taikka pari; mutta nouse sitte auringon kera työhön! (1875.)

Kirje E. Nervanderin toimittamaan Åbo Posteniin. Toiset saman ajan lehdet sisältävät seikkaperäisempiä kertomuksia juhlasta; minä koetin kuvata tunnelmaa, joka ainakin vahvasti vaikutti minuun. Silloinhan ensi kerran näin Savon Olavinlinnan ja Punkaharjun. (1911.)

KAARLO ALFRED CASTRÉN

Tilastotieteilijät ovat laskeneet ihmisen keskimääräisen iän olevan noin 33 vuotta. Sentähden ei ole ihme että lähes kaksi kertaa niin kauan elänyt ympärillään näkee enään ani harvat niistä, joiden seurassa hän iloitsi nuoruuden keväästä ja valmistautui elämän taipaleelle. Lähimmistä koulutovereistani ovat useimmat aikoja sitten menneet sitä tietä, jolta kukaan ei palaa. Ensimäisiä menijöitä oli Kaarlo Alfred Castrén, mutta huolimatta nuoresta iästään, hän oli siitä merkillinen, että hän enemmän kuin monet muut, kymmeniä vuosia kauemmin eläneet toverit ansaitsee elää jälkimaailmankin muistossa. Castrén näet ei ollut ainoastaan "lupaava" nuorukainen, joka jätti kauniin muiston lähimpiin ystäviinsä, vaan hän ennätti jo niinä vuosina, jotka tavallisesti kokonaan kuluvat valmistuspuuhiin, suorittaa semmoisen elämäntyön alun, joka säilyttää hänen nimensä kirjallisuudessamme. Kun otan tässä piirtääkseni niin varhain poismenneen ystävän kuvan, en siis yksistään viihdytä mieltäni vanhoissa muistoissa, vaan koetan luoda elävää sisältöä nimeen, jonka moni nuorempikin tuntee.

*****

Castrén oli syntynyt Sotkamossa 26 p. marrask. 1845. Hänen isänsä, pitäjänkirjuri Reinhold Castrén, entisen sotilaan ja Hyrynsalmen nimismiehen Gustav Adolf Castrénin poika, oli tunnettua pohjoispohjanmaalaista sukua, jonka kantaisä Olaus Castrénius kumminkin oli hämäläistä alkuperää, Hollolan Linnan rusthollista kotoisin. Muistutan tästä sen vuoksi, että Kaarlo Castrén joskus käytti kirjailijanimeä Linnanen. Äiti oli Sotkamon nimismiehen Johan Cajanin tytär Johanna Elisabet, ja siis hänkin laajalle levinnyttä pohjalaista pappis- ja virkamiessukua. Reinhold Castrén ja Johanna Cajan olivat varhain, edellinen 22 ja jälkimäinen 21 vuoden vanhana, vastoin omaistensa neuvoja menneet naimisiin, ja heidän perustamansa koti tuli yhtä varattomaksi kuin lapsi- ja kärsimysrikkaaksi. Lapsia heille syntyi 12-13 vuoden kuluessa seitsemän, mutta toimeentulon ehdot eivät suinkaan suhteellisesti parantuneet, jos ollenkaan. Syy oli miehen. Virka oli mitätön, ja ylläpitääkseen perhettään maanviljelijänä – hän omisti näet varhemmin Yli-Sotkamon Hyttilän, jossa Kaarlo Alfred syntyi, ja elämänsä viimeisenä aikana Ala-Sotkamon Tervon tilan – hänen olisi pitänyt osottaa toimeliaisuutta, joka oli hänen luonnolleen vieras; hän näet eli säännöttömästi sekä laiminlöi tehtävänsä ja perheenisän yksinkertaisimmatkin velvollisuudet. Ollen suuri hevosintoilija sanotaan hänen pitäneen parempaa huolta hevosistaan kuin lapsistaan; hän talutti hevosensa aittaan syömään viljaa lasten kaivatessa leipää, ja kun hän palasi matkoiltaan, joilla oli ajanut kilpaa muitten hevoshuijarien kanssa, ei hänen kotiatulonsa ollut omaisille iloksi. Kerrankin hän oli ajanut kumoon kiviläjään ja kauan kesti ennenkuin hänen siitä saamansa haavat ja kuhmut paranivat. Mutta, niinkuin monesti on laita, mitä kehnompi perheenisä sitä etevämpi äiti. Rouva Johanna Castrén oli tuota hiljaista, vakavaa, uskollista, hienotunteista lajia naisia, joiden kestävyyttä kärsimyksissä ja kovissa kohtaloissa me ihmettelemme ja ihailemme voimatta sitä selittää. Sukulaistensa ja ystäviensä avulla hän ei ainoastaan mitenkuten hoitanut lapsiansa, vaan teki sen niin, että lapsista köyhä koti oli mitä rakkainta he tiesivät. Reinhold Castrén kuoli 1849, ennenkuin oli täyttänyt 38 vuotta, ja silloin jäi Johanna rouva yksin huolehtimaan lapsistaan. Niitä oli elossa kuusi – vanhin poika oli kuollut 12-vuotiaana, ja yksi 10-vuotinen tytär oli vähämielinen. Äiti oli nääntymässä kuormansa alle, eikä muuta neuvoa ollut kuin hajottaa lapsilauma, lähettää toinen toisaalle, toinen toisaalle varakkaampien sukulaisten hoidettavaksi. Silloin nuorin lapsista, Kaarlo eli Kalle, niinkuin häntä kotona ja toverien kesken nimitettiin, 1851 joutui setänsä Lauri Maunu Castrénin luokse, joka edellisenä vuonna oli tullut kappalaiseksi Kempeleeseen, kymmenkunta kilometriä Oulun kaupungista. Tästä johtui että Castrénin varsinaiset poikaiänmuistot olivat Kempeleestä ja Oulun tienoilta yleensä, mutta niitä syvemmällä hän säilytti sisässään vahvan kerroksen muistoja ja vaikutelmia Sotkamosta. Vaikka hän oli sieltä eronnut kuusivuotiaana eikä liene siellä käynyt ennenkuin oli täyskasvanut, eli äiti ja lapsuudenkoti kirkkaana hänen sydämessään. Niin pian kun hän oppi kirjoittamaan, hän alkoi vaihtaa kirjeitä äitinsä kanssa, ja kaukanakin hän seurasi tämän elämää, kuvitellen, saamiensa tietojen mukaan, kuinka äiti asui häntä varten muutamalle niemelle pappilan[17 maalle rakennetussa kaksisuojaisessa asunnossa, erään vanhemman sisaren, Eva Sofia Cajanin, ja sen lapsen kanssa, jolle vähämielisyytensä tähden ei ollut rakkautta ja kärsivällisyyttä muualla tarjona, kuinka äiti ansaitsi pienen kodin tarpeet suorittaen ompelu- ja muita töitä pitäjäläisille ja kuinka hän hiljaisen, rakastettavan luonteensa vuoksi oli kaikkien suosima, niin että "Johanna täti", joksi häntä sanottiin, ehdottomasti oli tarpeellinen niin iloisten kuin surullistenkin juhlien valmistuksissa ja vietossa ympäri pitäjää. Totta tosiaan, jos se on rakkaus, joka tekee kodin kodiksi, niin Johanna tädin perhe oli vain näennäisesti hajaantunut. Äidinrakkaus ei ollut lakannut vaikuttamasta poissa oleviinkaan. Ainakin luulen Kaarlo Castrénin varhaisen sielunvoimien kypsynnän ja myöskin hänen luonteensa laadun suuressa määrässä johtuneen siitä, että hän äidistään erotettunakin eli jonkunlaisessa henkisessä yhteydessä armahan emonsa, kaunihin kantajansa kanssa. Mutta vielä sekin tästä johtui, että syntymäseutujen luonnonkauneus ja vakava, herkkätunteinen kansa, joihin Castrén myöhemmin uudelleen ja syvemmin tutustui, elivät hänen sydämessään erikoisen heleinä. Muistan monen illan kouluajalta, jolloin minä, karkealuontoisemman Etelä-Pohjanmaan lapsena, ihaillen kuuntelin hänen vilkkaita kuvauksiaan Sotkamosta.

*****

Setä, joka myöskin oli veljensä pojan kummisetä, kohteli häntä kuin omia lapsiaan, ja Kaarlo sai häneltä itseltään ensimäisen opetuksensa, mikä oli sitä luonnollisempi, kun pari serkkua oli miltei samanikäistä. Lukeminen kotona jatkui v: een 1858, jolloin pastori Castrén tuli Kälviän kirkkoherraksi, myöhemmin rovastiksi. Syksyllä s.v. lähetettiin näet Kaarlo serkkunsa, Adolfin eli Adin, kanssa Vaasan kouluun ja otettiin siellä toiselle luokalle. Silloin alkoi tuttavuutemme; oltuani jo ennen koulussa olin minäkin samaan aikaan kohonnut mainitulle opinasteelle. En kumminkaan näiltä ajoilta vanhassa Vaasassa muista mitään erikoisempaa Castrénista. Sen vain tiedän, että molemmat olimme kaksi vuotta toisella luokalla, ja myöskin sen että Castrénin koulunkäynti oli lähellä päättyä siihen. Jostakin syystä – luultavimmin kustannusten pelosta – oli sedässä herännyt ajatus valita Kaarlolle toinen elämänura kuin lukumiehen. Poika pantiin oppilaaksi Alavuden apteekkiin. Kuitenkaan hän ei sinne pitkäksi ajaksi jäänyt. Castrén näet lueskeli itsekseen koulukirjojaan, ja kun niin onnellisesti sattui, että 1861 Kokkolassa avattiin uusi ylialkeiskoulu, hän pääsi tähän, lähellä kotipitäjää sijaitsevaan laitokseen jatkamaan opintojaan.18 Ja nyt hän edistyi semmoisella vauhdilla, että me jälleen yhdyimme lukiossa 1862, oppilaitoksen ollessa viimeistä vuottaan Pietarsaaressa, mihin se oli muutettu Vaasan palon jälkeen 1852. V. 1863 lukio muutettiin takaisin (uuteen) Vaasaan, ja sinne muutimme me oppilaat tietenkin mukana. Lukiossa Kaarle Castrén yhtyi puolitoista vuotta vanhemman veljensä Reinholdin eli Rennen kanssa, joka kasvatettuna tätinsä miehen, pastori Kaarle Abraham Keckmanin, luona oli käynyt Oulun koulua. Hän oli vähemmän lahjakas kuin nuorempi veli, mutta veljeksien välillä vallitsi aina, ehkä yhteisen rakkaan äidin vaikuttama, erittäin hyvä sopu. Reinhold Castrén rupesi juristiksi; hän kuoli maistraatin sihteerinä Oulussa 1889.

Näin Kaarlo Castrén ja minä enimmän osan kouluaikaamme olimme toveruksia, ja muistan hänen jo sillä varhaisella ajalla tulleen huomatuksi samanikäisten rinnalla. Tehtävänsä koulussa hän suoritti etevästi, silti vetäytymättä toverien seurasta. Päinvastoin hän aina oli iloinen, joskaan ei vallaton iloisessa seurassa. Luonteeltaan hän oli vilpitön ja rehellinen, olennoltaan rakastettava ja kaikkien suosima. Erikoista hänessä oli vilkas mielikuvitus, taipumus mietiskelemään ja keskustelemaan elämänongelmista sekä myöskin kirjoittamaan. Jo Kokkolan aikana hän oli – tietenkin kaikessa salaisuudessa, niinkuin hän minulle vieläkin säilyneissä kirjeissä kertoi – kirjoittanut Åbo Underrättelseriinkin (jotakin ainekirjoituksista kouluissa), ja lukioon tultuaan hän ahkerasti sepitteli kirjoituksia konventin sanomalehtiin, toinen Pohjalainen, toinen Tapio nimeltä. Syystä että koulu oli ruotsalainen, oli näiden sanomalehtienkin tavallinen kieli ruotsi. Ja ruotsiksi Castrénkin laati ensimäiset kyhäelmänsä, muun muassa pitkän, haaveellisen, eri lukuihin jaetun tutkielman "Elämän meno", jossa hän käsitteli semmoisia kysymyksiä kuin "rakkaus naiseen" ja "isänmaanrakkaus", jotka "rakkaudet" aivan oikein selitettiin mitä tärkeimmiksi elämän menon määrääjiksi. Mutta sittemmin hän alkoi käyttää suomenkieltä, kehottaen muitakin niin tekemään. "Kirjoittamalla oppii kieltä viljelemään, ja niin suomeakin", hän kirjoitti; "ja kaikki tulemme sitä tarvitsemaan. Kirjoitelkaa virkeästi, ja jos jonkun siistin ruotsalaisen [toverin] korvat eivät kestä kuulla suomen soreaa kieltä, niin pistäköön korvansa tukkoon taikka menköön kamariin lukemaan saksalaisia sanomalehtiä! Te, suomalaiset, avatkaat suunne ja liikuttakaat kynäilevää kättänne; se ilahuttaa pelkästä ruotsista kohta läkähtyvää Tapiota ja Pohjalaista."

Tästä huomaa, että Castrén jo oli "fennomaani", ja siinä kohden hän kyllä oli useimpien toverien edellä. Me muut siihen aikaan emme paljonkaan tienneet kansallisuuskysymyksestä. Suomalaisilla seuduilla kasvaneet osasivat tietysti suomea ja välistä sitä puhuttiinkin, mutta toinen puoli oli kaupunkilaisia ja puhtaita ruotsinkielisiä. Kumminkin alkoi, niinkuin Castrénista nähdään, tieto ajan kansallisista riennoista meihinkin tunkea, ja sen vuoksi toinen tai toinen hänen tapaansa yritti kirjoittamaan suomea. Niin muistan minäkin kirjoittaneeni jonkun suomalaisen pätkän Tapioon. Mitä Castréniin tulee on mahdollista, että hän oli saanut ensimäisen herätyksen Kokkolan koulun ensimäiseltä rehtorilta, Oskar Blomstedtilta. Ainakin hän eräässä kirjeessä minulle keväällä 1862 mainitsee: "kaikki aineeni olen kirjoittanut suomeksi [ruotsalaisessa koulussa!], sillä tahdon oppia sitä". Vaasan lukion opettajista muistan ainoastaan laitoksen entisen rehtorin, Fredrik Julius Odenvallin, viimeisinä aikoinaan koettaneen innostuttaa meitä suomenkielen viljelemiseen, ja se tapahtui siinä muodossa, että hän ylimääräisillä tunneilla ohjasi niitä oppilaita, joilla siihen oli halua, kääntämään latinalaisia auktoreja suomeksi. Sitä paitsi hän itse oli suomentanut Porilaisten marssin ja laulatti sitä oppilaillaan. Castrén oli hänen hartaimpia oppilaitaan, muun muassa laulamisessakin, vaikka hänen lauluäänensä oli niin ja näin.

*****

Omituisin ja merkillisin Castrénin kirjallisista tuotteista kouluajalta on eräs – en tarkoin muista milloin ja kuinka, mutta arvattavasti hänen kuolemansa jälkeen kätköihini joutunut – novellintapainen kyhäelmä, nimeltä "Muutamia irtonaisia lehtiä elämän kirjasta, unhotuksesta ja häviöstä kerännyt – aAa – ". Se on ruotsinkielinen v: lta (luultavasti keväältä) 1863. Merkillinen se on sentähden, että vahvasti romantisoidun kertomuksen päähenkilöt ovat tekijän molemmat enot, Kaarle August ja Johan Fredrik Cajan, joille hän on antanut nimet Jakob Festus ja Abraham Efraim Krusell. Tämän selityksen on tekijä itse 7 vuotta myöhemmin pannut käsikirjoituksensa nimilehdelle. Kummankin enon elämä päättyi traagillisesti, siten että vanhempi ampui itsensä ja nuorempi tuli mielisairaaksi, ja nuoren kirjailijan tarkotus on nähtävästi ollut käyttämällä historiallisia ja keksimiänsä piirteitä osottaa, miten heidän kohtalonsa muodostui niin surulliseksi.

Novellin sisällys on lyhyesti seuraava. Klaus Krusell, nimismies jossakin itäsuomalaisessa pitäjässä, on ottanut kiinni ja toimittanut ansaittuun rangaistukseen Viitasaarelta kotoisin olevan rahanväärentäjän ja rosvon Eerikki Talviaisen [hänkin todellisuudesta otettu henkilö]. Vankilasta päästyään pahantekijä, kostaakseen nimismiehelle, ryöstää hänen nuoremman poikansa, 10-vuotiaan Abramin (Aapin), kun tämä, oltuaan pari vuotta vanhemman veljensä kanssa ansoja virittämässä, yksin on palannut metsään noutamaan sinne unohtunutta puukkoansa. Ryöstöön oli Talviaisen yllyttänyt muuan venäläinen, joka päästäkseen vapaaksi orjuudesta oli ruvennut hankkimaan suomalaisia poikia eräälle Valamon luostarin papille. Sinne Aappikin viedään ja saatuaan uuden nimen, Ismael, hän elää siellä viisi vuotta papin palvelijana. Pappi koettaa kääntää hänet kreikkalaiseen uskoon, mutta poika pysyy lujana eikä taivu, vaikka häntä lopulta kurjassa vankilassa nälällä näännytetään. Silloin pappi saa kutsun tulla Pietariin, ja lähtiessään hän ottaa Ismaelin mukaansa. Pietarissa pappia syytetään jostakin rikoksesta, ja pelosta että poika kertomalla elkeensä enentäisi hänen syyllisyyttään hän lähettää Ismaelin määrättyyn paikkaan suurkaupungissa ostamaan "karhun lihaa". Niin poika tulee erään teurastajan luokse, joka sulkee hänet huoneeseen, missä jo ennestään on murhattujen ruumiita, ja häntä yritetään tukehuttaa savulla, joka harvasta lattiasta tunkee sisään. Poika parka saa kuitenkin puukollaan avatuksi raon seinään, mistä voi hengittää raitista ilmaa, ja kun teurastaja tulee katsomaan, onko hänen uhrinsa kuollut, Ismael iskee häntä päähän, niin että mies tunnottomana kaatuu, ja karkaa sitte kauheasta vankilastaan. Hänen on kumminkin vaikea löytää pois sokkeloisesta talosta, ja kun hän hyppää ulos muutamasta akkunasta, hän huomaa joutuneensa puolitekoiseen, akkunattomaan rakennukseen. Siellä viruessaan hän kuulee seinän takaa, kadulta, eräitten suomalaisten miesten puhuvan keskenään, he kaipaavat toveria, joka myöskin oli hävinnyt mentyään samaan taloon ostamaan lihaa. Ismael ilmottaa miehille missä hädässä oli, ja ne pelastavat hänet. Sitte kaikki yhdessä kiireimmiten palaavat Suomeen, passiton Ismael toisten turvissa. Suomessa Ismael elättää itseään työmiehenä, ja semmoisena hän vihdoin tulee Turkuun. [Miksei hän rientänyt kotiinsa, jää tekijältä sanomatta; toinen erehdys hänen puoleltaan on se, että hän olettaa yliopiston vielä olleen Turussa, vaikka jo oltiin 1830-luvun alulla – ryöstö on muka tapahtunut syksyllä 1826.] Siellä Ismael pelastaa ylioppilasten kilpapurjehduksessa veteen joutuneen, hukkumaisillaan olevan nuoren kreivi Svanskiöldin [myöhemmin nimi on muutettu Standertskiöldiksi!] sekä tapaa veljensä ylioppilaana. Kiitollisuudesta ja liikutettuna hänen oudoista elämänvaiheistaan kreivin isä ottaa kustantaakseen poikansa pelastajan opinkäynnin, ja ennen pitkää on tämäkin, Abraham Efraim Krusell, ylioppilas. —

Edellisellä ei ole mitään pohjaa veljesten todellisissa elämänvaiheissa, sillä vanhempi oli syntynyt 1800, tuli ylioppilaaksi 1819 ja koulunopettajaksi Raaheen 1827; nuorempi taas oli syntynyt 1815 ja tuli, Oulun koulun ja Turun lukion käytyään, ylioppilaaksi 1832. Kuitenkin olen selostanut nämä romantisetkin novellinpiirteet, sentähden että Castrén sanoo niiden nojaavan tarinaan, joka oli yleinen Pohjanmaan "timmermannien" kesken. —

Sitte kertomus kääntyy Jakob veljeen, joka tulee koulunopettajaksi Pohjanmaan pikkukaupunkiin. Reipas nuori mies saa asunnon kauppias Kålrothilla, jolla on noin 30-vuotias rouva. Tämä rakastuu häntä nuorempaan maisteriin, joka myöskin mieltyy talon emäntään. Rouva myrkyttää miehensä – maisterin mitään aavistamatta – , ja kun hän näin on tullut vapaaksi, menevät rakastavat naimisiin. Heillä on jo useita lapsiakin, kun vaimo eräänä päivänä, nautittuansa väkeviä, niin että menetti mielenmalttinsa, tunnustaa miehelleen, kuinka hän oli vapautunut edellisestä aviostaan. Tieto kauheasta rikoksesta tekee lopun Jakob Krusellin mielenrauhasta ja elämänonnesta, ja hän ampuu itsensä. [Sukukirjan mukaan Kaarle August Cajan nai neljä vuotta vanhemman laivurinlesken ja surmasi itsensä Uuskaarlepyyssä 1849.]

Abraham Efraim Krusellin, se on J. F. Cajanin, myöhemmät elämänvaiheet ovat pääasiassa tunnetusti historiallisia, vaikkei mainita hänen luonnontieteellisiä harrastuksiaan eikä hänen yhteistyötään Elias Lönnrotin kanssa. Suurella menestyksellä hän harjotti opintoja, alkoi sitte tutkia kansamme muinaisuutta ja kirjoitti ensimäisen Suomen historian. Kumminkaan hän ei pysynyt tällä työalalla. Yltiöpäiset heränneet toverit saivat näet hänet valtaansa. Hän alkoi ylenkatsoa ja vihata tieteellisiä harrastuksiaan, ja papin tutkinnon suoritettuaan hän muutti sisämaahan. Siellä hän toimi saarnaajana, yhtä ankarasti tuomiten maailmaa kuin omaa entisyyttään. Eräänä päivänä tuli hänen pappilaansa Paavo Ruotsalainen ajaen kuomireessä "pitkän karavaanin" etupäässä, reet täynnä uskovaisia. Hevoset asetettiin talliin ja rengit pantiin noutamaan niille heiniä. Vieraat, joista isäntäväki ei tuntenut useampaa kuin neljä, täyttivät pappilan huoneet ja söivät ja joivat ja elivät siellä kaksi päivää aivan kuin kotonaan. Kun vihdoin lähtöhetki oli tullut, Paavo huomautti isännälle, Krusellille, että hänen (papin) omistamansa musta ori ei ollut hänelle onneksi. – "Sinä tulet ylvästelemään siitä, sillä minä näen että sinä nyt jo olet kovin mielistynyt siihen. Jos toivot tulla autuaaksi, niin anna ori minulle taikka menetä se muulla tavoin. Usko minua, sinulle se tuottaa vain vahinkoa!" – Tämä puhe vaikutti, ja Paavo vei kuin veikin mukanaan komean oriin köyhältä kappalaiselta, jonka kodin vieraat muutenkin olivat tyhjentäneet. Herkkätunteiseen Kruselliin tämmöiset tapaukset syvästi koskivat. Kun sitte sanoma tuli veljen itsemurhasta, enentyi hänen synkkämielisyytensä; hän syytti itseänsä milloin mistäkin (muun muassa että Pietarissa oli tappanut teurastajan!) ja kuvitteli olevansa samoin kuin veljensäkin esi-isien rikoksista johtuvan sukukirouksen alainen. Hänellä oli vaimo ja kuusi lasta, jotka turhaan koettivat rauhottaa häntä. Hänen levottomuutensa muuttui mielenhäiriöksi, hän ryhtyi jälleen kirkonarkistosta ja muualta etsimään historiallisia lähteitään ja käsikirjoituksiaan, sillä välin vaeltaen yksikseen mietiskellen metsässä. Isän mielisairaus saatti köyhän perheen hätään, johon turhaan pyydettiin apua entisiltä ystäviltä. Näiden mielestä oli kaikki jätettävä Jumalan huomaan: kyllä hän auttaa, jos hän kaikkiviisaudessaan sen hyväksi katsoo. Oli kuitenkin armeliaampiakin, ja ne ottivat lapset kasvatettavakseen.

Enojen outo ja synkkä elämänhistoria, jonka yksityispiirteet Castrén arvatenkin oli kuullut omaistensa suusta, oli nähtävästi tehnyt syvän vaikutuksen hänen nuoreen mieleensä. Sitä todistaa selostamani kertomus, miten se liekään kypsymätön esitystavaltaan. Mahdollista on että juuri se ja tietysti hänen omakin kohtalonsa sai hänet, niinkuin ylempänä olen maininnut, niin mielellään miettimään "elämän menoa". Hän puhui ja kirjoittikin noissa lukiolaiskyhäelmissään usein intohimoista ja niiden vaikutuksesta ihmisiin. Eikö ole täyttä syytä olettaa, että se johtui niistä mietiskelyistä, jotka läheisten sukulaisten kokemat järkyttävät kohtalot olivat hänessä synnyttäneet? Kuitenkaan en lainkaan muista, että Castrénissa olisi näkynyt synkkämielisyyden oireita; luultavasti oli ainoastaan hänen vilkas mielikuvituksensa noiden tapahtumain kautta (joista J. F. Cajanin luopuminen pappisvirasta mielisairauden tähden sattui vasta 1859) saanut tavallista voimakkaamman kiihokkeen. Huomiota ansainnee sentään eräs alempana luettava kirjeenote, jossa hän itse viittaa "runottarensa" surumielisyyteen.

*****

Epäilemättä Castrénista olisi voinut kehittyä kaunokirjailija – novellin- tai romaaninkirjoittaja – sillä kaikesta päättäen hänellä oli kertojalahjoja, jotka vain kaipasivat kypsymistä. Kumminkin hän jo lukiolaisena joutui käyttämään luontaista kykyään vakavammalla alalla, nimittäin historian, joko se sitten on käsitettävä johtuneeksi perinnäisyydestä äidin puolelta tai äidin valittamaksi vaikutukseksi juuri puheena olleesta enosta, Suomen historian ensimäisestä kirjoittajasta. Jo kesällä 186319 Castrén oli Kälviällä kansan suusta kerännyt muistelmia 1808 – 09 v: ien sodan ajalta, kenties Oskar Blomstedtin esimerkin vaikutuksesta, jollei suoranaisesta kehotuksesta. Blomstedt oli nimittäin 1857 Suomi-kirjassa julkaissut kertomuksen "Vältvääpeli Rothin urostöistä Ruovedellä" ja 1862 erikseen painattanut kirjasen "Kapina Kauhajoella v. 1808", joten se olettamus on hyvin läheinen, että nämä julkaisut saivat Castrénin kiinnittämään huomionsa sotatapahtumiin Kälviällä, joiden muistajia silloin vielä kai montakin oli elossa. Kun hän sitte tuli Vaasaan ja siellä historianopettajassaan, Oskar Ranckenissa, tapasi toisen "viimeisen sodan" tutkijan, jolla parast'aikaa oli tekeillä teos Vänrikki Stoolin sankareista, mikä oli luonnollisempaa kuin että Castrén tälle puhui muistelmien keräilystään. Oliko hän itse jo suunnitellut laajemmankin keräystoimen, joka oli ulottuva kautta maan, vai saiko hän ajatuksen Ranckenilta, sitä en tiedä, mutta varmaa on että he molemmat yhdessä talvella 1863 – 64 lähemmin sopivat matkasta, jonka Castrén oli tekevä jo ensi kesänä, ja lupasi Rancken hankkia hänelle tarpeelliset varat. Kun keväällä tuomiorovasti, myöhemmin arkkipiispa T. T. Renvall tuli tarkastamaan Vaasan lukiota ja silloinen rehtori Aug. Lilius oli kutsunut hänet ja lukion opettajat luoksensa illanviettoon, niin Rancken esitti asian tälle seuralle ja ehdotti toimeenpantavaksi rahankeräyksen Castrénin yrityksen hyväksi. Läsnäolijat antoivatkin kukin roponsa, ja mitä lisää tarvittiin onnistui Ranckenin saada muilta kaupunkilaisilta. Näin Castrén vuotta ennen kuin tuli ylioppilaaksi pääsi semmoiseen tehtävään käsiksi, jota meillä tietääkseni ei koskaan ennen koululainen ole suorittanut, mutta joka laatuaan kyllä oli sopiva hänenlaiselle vilkasmieliselle, lämminsydämiselle nuorukaiselle. Sillä ymmärtäähän sen miten viehättävää hänen oli tutustua unohdettuihin sankareihin ja heidän tarinoihinsa ja samalla muutenkin lähestyä kansaa, jonka omaksi hän itsensä tunsi.

Matkan tuloksena syntyneen kirjansa esipuheessa Castrén kertoo, missä hän liikkui ja millä menestyksellä. Koska Kälviän muistelmat, joilla kirja alkaa, jo olivat tallella, hän saattoi kevätlukukauden, loputtua 1864 alottaa työnsä itse koulukaupungista ja sen ympäristöstä, kysellen tietoja Bergenstrålen maallenoususta Koivulahdella, hänen onnettomasta retkestään Vaasaan sekä kaupungin ryöstöstä. Sen jälkeen hän suuntasi kulkunsa etelään päin käyden ruotsalaisten rannikkopitäjien, Sulvan, Maalahden, Petolahden, Korsnäsin, Närpiön, Pirttikylän ja Teuvan kautta Sideby'hyn saakka. Sideby'stä tutkija poikkesi Isojoen kautta Karviaan ja Parkanoon sekä edelleen Kurun kappeliin ja Ruovedelle. Ruovedeltä hänen tiensä kävi Keuruulle, sieltä Kuivasmäen, Jyväskylän ja Laukaan kautta Rautalammille, Suonenjoelle, Kuopioon ja Maaningalle. Viimemainituilla paikkakunnilla oli kumminkin vähän uutta saatavissa samoin kuin tunnettujen tappelutannerten lähettyvillä, jotka Castrén sivuutti kiireisellä paluumatkallaan. Koko kesäkausi oli näet kulunut umpeen, ennenkuin hän oli luetellut seudut tutkinut. Pyytäen tehdä mahdollisimman tarkkaa työtä hän ei ollut tyytynyt puhuttelemaan yhtä tai kahta ukkoa kullakin paikkakunnalla, vaan oli hän koettanut tavata niin monta kuin suinkin niistä vanhuksista, jotka olivat mukana olleet. Se oli tietysti vienyt aikaa, semminkin kun oli vaikea saada nuo tietäjät avomieliselle tuulelle. Parasta oli "ikäänkuin leikitellen" käydä asiaan käsiksi. Mutta miten hän yrittikin, sattui kuitenkin että hän jälestäpäin kuuli muutaman vanhuksen virkanneen: "kyllä mulla olisi ollut paljon enemmänkin selvittämistä, vaan en uskaltanut. Kuka sen tietää mikä seuraa, jos näin vanhoja asioita rupeaa selvittämään, ja mikä niiden kerääjälläkin lie mielessä". Sen ohella on huomattava, että tiedot usein olivat ristiriitaisia, ja silloin täytyi koettaa saada niitä sopusointuun ja sen vuoksi käydä toista tai toista kertojaa toisenkin kerran haastattelemassa, puhumatta siitä että katsottava oli, olivatko kansan muistelmat yhtäpitävät kirjallisuudesta tunnettujen, lähinnä Montgomeryn historian antamien tietojen kanssa. Siten Castrénin työ ei ollut pelkkää muistelmien keräämistä, vaan samalla myöskin niiden arvostelemista historian kannalta.

Matkalaukku täynnä muistoonpanoja Castrén palasi lukioon, jossa tietenkin viimeisen vuoden työ esti häntä lopullisesti järjestämästä ja kirjoittamasta muistelmiaan, johon hänen mielensä paloi. Sentähden itse toimitustyö pääasiassa tapahtui vasta kesällä 1865, mutta niinkin oli lopputulos se, että hänellä, kun hän 9 p. syysk. tuli ylioppilaaksi, oli arvokkaan historiallisen teoksen käsikirjoitus painovalmiina. Samana syksynä teos (J. C. Frenckell ja P: n kustannuksella) painettiin täällä pääkaupungissa, mutta kumminkaan tekijä ei itse valvonut painattamista, sillä kun sedällä oli suuri perhe, täytyi Castrénin tästä lähtien itse huolehtia toimeentulostaan, ja oli hän sentähden ensimäiseksi ylioppilasvuodekseen ottanut kotiopettajanpaikan Porissa.

"Muistelmia vuosien 1808 – 1809 sodasta, kansan suusta kokoillut K. A. Castrén" ilmestyi kirjakauppaan vuoden lopulla ja sai osakseen ansaitun huomion ja tunnustuksen. Ajan pätevin historiallisen kirjallisuuden arvostelija, nuori professori Yrjö Koskinen, kirjoitti siitä vastaperustetun Kirjallisen Kuukauslehden ensimäiseen numeroon (tammik. 1866). Hän sanoo tekijän oikein oivaltaneen, että tapahtumain tärkein puoli oli se kansan siveellinen tila, mikä niissä ilmaantui, ja sentähden hellällä huolella talteen ottaneen pienetkin kansan elämän ja mielenlaadun piirteet sekä käsittäneen ne kansanomaisella, runollisella mielellä.20 Tiedot semmoisenaan täyttävät tärkeän aukon sodan historiassa, valaisten sitä kansallista pohjaa, josta varsinaisen sotaväen sankariteot olivat kasvaneet. Tietenkin oli muistelmiin tullut vähemmän luotettavaakin, eivätkä kaikki hänen mietelmänsä tuntuneet päteviltä; mutta silti tekijä monessa kohden ilmaisi oikeaa kriitillistä aistia, jota paitsi hän on käyttänyt kirjeitä y.m. historiallisia lähteitä apunaan. Ainekset ovat hyvin järjestetyt, ja runollinen kertomustapa oli erittäin sopiva aineen laatuun nähden, vanhojen muistelmien esittämiseen. Lopuksi arvostelija lausuu ennustavat sanat: "Olemme kirjaa arvostelleet mainitsematta tekijän erinomaista nuoruutta. Että nuori mies, tuskin ylioppilasikäänsä päässeenä, panee kokoon 10 arkin kokoisen kirjan, joka sekä sisällyksen että esitystavan puolesta kyllä paikkansa pitää, on asia, josta emme uskalla lausuakkaan mielihyväämme, peläten että niin aikaiset tähkäpäät voivat joutua jonkun takatalven hävitettäväksi. Toivotamme vain hänelle Suomen miehen kestävyyttä raivaamaan itselleen tietä opin ja tieteen kautta kirjallisuuden korkeimmille sijoille." Nykyään, 45 vuotta myöhemmin, on arvosteluun lisättävä, että kirja ei vieläkään ole arvoansa menettänyt. Ensiksikään ei kukaan ole myöhemmin astunut Castrénin jälkiä koettaakseen tehdä paremmin mitä hän on tehnyt taikka edes täydentääkseen hänen teostaan, vaan on se ainoa esitys aineestaan; toiseksi sen viehätys ja merkitys ovat entisellään. Vieläkin lukijan mieltä kiinnittää kuvaus kansastamme ja sen yrityksistä sodan aikana, samalla kuin siitä huokuva nuoren tekijän innostunut henki vieläkin vaikuttaa virkistävästi. Sentähden olisi mielestäni teoksesta toimitettava uusi painos, jota varten tulisi hellävaroin uudistaa kieltä ja ehkä myöskin tehdä semmoisia asiallisia oikaisuja, joihin uudempi tutkimus aihetta antaa.

*****

Tuskin Castrén itsekään enään uutena vuotena (1873) ajatteli parantumista, mutta kumminkin hän toivoi elävänsä kesäksi, jotta voisi matkustaa äitinsä luokse Sotkamoon. Se toivo oli sentään turha, samoin kuin sekin että äiti tulisi Helsinkiin, vaikka siitä oli puhetta ollut. Olen jälestäpäin kuullut äitiä raskaasti painaneen ettei hän matkaa tehnyt, mutta puhumatta hänen varattomuudestaan oli silloin, jolloin Pohjanmaalta tuleva vasta Hämeenlinnassa tapasi rautatien, matkustaminen Sotkamosta Helsinkiin talviseen aikaan liian arveluttava asia 62-vuotiaalle yksinäiselle rouvalle. Ainoan vaihtelun sairaalle tuottivat ystävien käynnit. Heiltä hän sai kuulla uutisia ulkomaailman tapahtumista ja heille hän puolestaan sai puhua mieliaineistaan, kirjallisista ja kansallisista tehtävistä. Eikä hänessä silloin huomattu toivottomuutta taikka pessimististä mielialaa, eikä hän koskaan valittanut kovaa kohtaloansa. Itse asiassa hänen sielunsa nyt näytti oikean, harvinaisen laatunsa; oli kuin se olisi kohonnut, jalostunut ja kirkastunut samassa määrässä kuin ruumis lakastui. Ensi aikoina hän puhui omista aikeistaan, niinkuin Porvoon valtiopäivien asiakirjojen toimittamisesta painoon, elämäkerrallisten tietojen keräämisestä samojen valtiopäivien miehistä (tästä jälkimäisestä asiasta minä hänen pyynnöstään kirjoitin kehotuksen yleisölle, joka Muinaismuistoyhdistyksen toimesta julkaistiin) y.m.s. Sittemmin hän, arvattavasti tuntien että loppu läheni, ehdotti muille tehtäviä ja kehottamalla kehotti, etteivät jättäisi sitä tai sitä tekemättä. Niin hän kehotti minua kirjoittamaan 1808 – 09 vuosien sodan historian nuorisolle, vaikka minä silloin ja myöhemminkin asiaa muistellessani aina olen tuntenut, ettei se kuulunut alaani enkä sentähden ole siihen ryhtynytkään. Sitä vastoin Castrén itse juuri sairautensa aikana kuumeentapaisella innolla entisten tutkimustensa nojassa ja uudestaan toimittamalla ennen ruotsiksi kirjoittamiansa, ylempänä mainitulta "ääripiirustuksia", sepitti kansantajuista kertomusta samasta sodasta. Kun hän ei enää jaksanut istua pöydän ääressä, toi Nervander hänelle Lönnrotin tekemän ja lahjottaman "kirjoituslaudan", jolla sairaan kävi kirjoittaa makaavassakin asennossa. Tämä Castrénin viimeinen teos jäi kumminkin keskeneräiseksi – siitä valmistui vain noin kolmas osa. Joukahaisen VII: een vihkoon on siitä painettu kaksi lukua viehättävän esitystavan näytteenä.

Huhtikuun 8 p. Castrén kirjoitti viimeisen kirjeensä veljelleen. Siinä hän muun muassa vielä pyytää raha-apua välttämättömiin menoihin, sillä edellisestä saattaa aavistaa, että sairas ei säästynyt huolista eikä edes tuskallisista kohtauksista, joiden aiheena oli hänen varattomuutensa ja velkansa, joita hän ei kuolinvuoteellaan voinut suorittaa eikä muutenkaan hoitaa. Otan kirjeestä seuraavat rivit:

"Oma veljeni Renne! Kyllä minä kenties voisin kirjoittaa muutamia riviä musteellakin ja kynällä, mutta näin [se on lyijykynällä] on minun helpompi ja mukavampi. Summa on nyt kuitenkin se, että minä pian lienen kykenemätön käyttämään niin mustetta kuin lyijyä, sillä voimani vähenevät siinä määrässä päivä päivältä. Ja minä uskon, että viimeinen hetkeni samassa määrässä lähestyy. Sentähden tahdon nyt kirjoittaa sinulle, sillä saattaa olla viimeinen kerta, kun voin sen tehdä. Et usko kuinka voimattomaksi minä yht'äkkiä saatan tulla, en jaksa ollenkaan istua, ainoastaan maata horroksissa. Nyt olen sielultani ollut virkeämpi, mutta ruumiin voimat alenevat taukoamatta. – Tämän heikkoustilan syyksi sanotaan kevättä, joka jo on tehnyt kadut paljaiksi ja koliseviksi, tuonut tänne leivosia ja joutsenia, kasvattanut orvokkeja ulkoilmassa ja vetänyt sinisen viivan sataman jään tuolle puolen, sanovat ne, jotka käyvät ulkona – minä en ole ollut ulkona pitkiin aikoihin."

"Äitiä minä en enään odota. Kuinka se sentään olisi ollut hauskaa, huomaan parhaiten nyt kun alan olla niin heikko, etten itse kykene mihinkään. – Minun on ollut niin iloista ajatella, kuinka sinä olet istunut työtä tehden erämaassa omien protokolliesi ääressä, silloin kuin minä olen maannut kykenemättömänä. Toimistotuumakin on mieleeni; on hauskaa nähdä, että sinä niin rohkeasti käyt asiaan käsiksi; eiköhän se sitä paitsi tule tuottavaksi.27 Jatka niin, niin käy hyvin! [Sen jälkeen vielä helliä jäähyväissanoja.] En tiedä parempaa kuin Davidin 103:s salmi. Jumala antakoon meille anteeksi, varjelkoon meitä ja siunatkoon meitä kaikkia. Tällä hetkellä en jaksa enempää." —

Sattui niin että minä olin viimeinen ystävä, joka kävi kuolevan luona. Kerron siitä samoin sanoin kuin eräässä kirjeessä kohta sen jälkeen. – Kuoleman edellisellä viikolla Castrén tuli niin heikoksi, että häntä väsytti jos vähänkään aikaa istui hänen huoneessaan. Sentähden me harvoin menimme sisään, kysyimme vain hoitajalta, miten sairas voi ja lähetimme hänelle terveisiä. Olin muutamina päivinä ollut estettynä käymästä sairaalassa, kun maanantai-iltana yht'äkkiä päähäni pisti mennä sinne. Oli vähän yli klo 8. Hän oli erittäin heikko ja puhui niin hiljaan, että täytyi kallistaa korva hänen suutaan kohti kuullakseen sanoja. Kun hän puhui eräästä harhateille joutuneesta käsikirjoituksesta, pyysin häntä jättämään semmoiset huolet. Kysyin, eikö ystävät nyt saisi valvoa hänen luonaan? Hän epäili sinne tänne ja sanoi vihdoin, että meidän oli jaettava yö keskenämme, niin että kukin valvoisi aikansa. Sitte hän sanoi hoitajan kohdelleen häntä hyvin ja lisäsi: "Jos minä kuolen eikä kukkarossani ole rahaa, niin kerätkää keskenänne hänelle lahja." Sen lupasin. Sitte kysyin haluaisiko hän, että lukisin hänelle jotakin ääneen. – "Lue Daavidin 119:s salmi." Luettuani noin 90 värssyä kysyin, joko häntä väsytti kuulla? – "Onko se vielä pitkä?" – "On kyllä", vastasin. – "Jätetään sitte myöhemmäksi." – Nyt istuin kauan vaiti, lukien itsekseni. Castrén makasi rauhallisesti uinaillen. Silloin hoitaja tuli tekemään valkeaa uuniin. Minä päätin mennä puhuttelemaan ystäviä valvomisesta. Sanoin siis hyvästi, luvaten tulla takaisin. – "Tuleeko"; Castrén silloin kysyi, "hoitaja valvomaan yöllä?" – "Tulee", oli vastaus. – "No tulkaa sitte huomenaamulla, aamuin minun aina on vaikeampi, tulkaa yksitellen." – Kun otin häntä käteen, tuntui se kylmältä. Niin menin pois. – Klo 5 aamulla nousin ja menin sairaalaan. Silloin tapasin ystävämme kuolleena. Sen jälkeen kun illalla menin, hän oli kaksi kertaa pyytänyt juoda. Hengitys oli muuttunut hieman raskaammaksi ja sitten yhä heikommaksi. Mitään sanomatta hän oli ikäänkuin uneen vaipunut. Se tapahtui klo 2 aikana aamulla huhtikuun 22 p.

*****

Castrénin kuolema teki syvän, unohtumattoman vaikutuksen meihin, hänen lähimpiin ystäviinsä. Hänen lahjansa olivat niin suuret ja se mitä hän jo oli tehnyt oli siksi huomattavaa, että me odotimme häneltä paljon. Hänen isänmaanrakkautensa oli niin puhdas ja tulinen, hänen luonteensa niin raitis ja vilpitön, että hän meistä oli suomalaisen nuorukaisen esikuva. Sitte tuo hiljainen ja tyyni kulku kuolemaa kohti, joka ehdottomasti muistutti niitä sodan sankarihahmoja, jotka aina asuivat hänen mielessään ja joiden seikkailuja hän ei väsynyt kuvailemaan. Niiden urhoollisuudessa, kestävyydessä ja kärsivällisyydessä hän näki kansamme parhaita ominaisuuksia, ominaisuuksia, joita hän tahtoi nuoremmissakin polvissa voimaan saattaa. Hänen tulevaisuutensa toivo oli ollut siinä, ja hänen lohdutuksensa kuoleman tiellä oli siinä, että hän näki samat ominaisuudet elävinä kansassa, joka oli hänen omansa ja jonka kuntoon ja kehityskelpoisuuteen hän ehdottomasti uskoi. Hänen sanansa, että yksistään siveelliselle, uskonnolliselle pohjalle perustettu kansallisuustunto antaa kansakunnalle voimaa, ei ollut turhaa teoriaa. Castrén oli sisimmältään uskonnollinen – toisin kuin tietääkseni ehkä useimmat toverinsa – vaikka hän kyllä vapaasti ajatteli monesta uskonkappaleesta. Miten hän olikaan elänyt kaukana lapsuuden kodistaan, hän ei ollut repinyt poikki niitä juurisäikeitä, jotka tässä kohden kiinnittivät hänet alkuperäänsä, ja erittäin äitiinsä, joka myöskin näyttää oheen itsenäinen uskonnollisuudessaan. Tämän päätän siitä, että muuan vanha äidin ystävä kertoo Johanna tädin antaessaan neuvoja uskonnollisissa asioissa ja turvaamisesta Jumalaan varottaneen kenenkään liittymästä mihinkään lahkokuntaan. Vielä on huomattava, että Castrén oli saanut uskonnollisia vaikutelmia setänsä luona, joka perheineen kuului aikansa heränneisiin. Todistuksen Castrénin uskonnon suoruudesta antoi meille hänen haudallaan professori A. W. Ingman, joka oli käynyt häntä tapaamassa sairauden aikana ja siunasi vainajan tomun. Kuoleva ei ollut salannut epäilyksiään, "mutta", herttainen opettaja lisäsi, "minä rauhoitin häntä sanoen, että hänen ei tarvinnut huolehtia uskonkappaleista, vaan vilpittömin sydämin turvata ikuisen rakkauden Jumalaan." —

*****

Päätettyäni tämän kirjoituksen tuntuu helpolta kuin olisin kauan laiminlyödyn velvollisuuden täyttänyt. Kumminkin olen kahden vaiheilla, mistä syystä Kaarlo Castrénin kuva välttämättömästi oli piirrettävä, senkö tähden että hänen nuori hahmonsa kauniisti kuin uusi Vilhelm von Schwerin täydentää vanhempien suomalaisuuden esitaistelijani, rivin, vai senkö että eheät, puhtaat, syvät luonteet, jos niitä aina onkin olemassa, kumminkin ovat niin harvinaisia ilmiöitä jokapäiväisessä ihmisvilinässä, että jokaisen, joka semmoisen on oppinut tuntemaan, tulee parhaimman mukaan saattaa se muittenkin tunnettavaksi. Kenties ovat tietämättäni molemmat syyt minua johtaneet.

*****

Noin kaksi ja puoli vuotta Castrénin kuoleman jälkeen, toverit teettivät hautakiven hänen lepopaikkansa merkiksi. Siihen oli hakattu hänen nimensä sekä syntymä- ja kuolinpäivänsä, ja juurelle sanat: Pohjalais-Osakunta pystytti patsaan. Kiven paljastus tapahtui Porthaninpäivänä, marraskuun 9: ntenä 1875, osakuntalaisten ja muutamien muiden ystävien läsnäollessa. Osakunnan kuraattorina minä silloin lyhyessä puheessa esitin vainajan elämänvaiheet ja luonteenkuvan. – Olen tahtonut tämän mainita ei ainoastaan säilyttääkseni muistoa toverikunnan, laadultaan harvinaisesta kunnianosoituksesta, vaan varsinkin sen vuoksi, että viranomaiset ovat hyväksi katsoneet hävittää muistomerkki Castrénin haudalta. Muistan kyllä aikoinaan osakunnan puolesta suorittaneeni maksun siitä, että hautakivi saisi olla rauhassa paikallaan, mutta kumminkin se on siitä kadonnut. Milloin se on huomattu tarpeeksi kauan palvelleen tarkoitustaan, on minulle kumminkin tuntematonta.

HERMAN FRITHIOF ANTELL

Kuuluisimmaksi koulutovereistani on tullut se mies, josta aikomukseni on tässä kettoa. Enemmän kuin muista on hänestä kirjoitettukin, mutta koska julkisuuteen tulleet tiedot mainiosta lahjottajasta ovat sekä vaillinaisia että (osaksi) vääriäkin, tahdon esittää mitä koulu- ja myöhemmiltäkin ajoilta muistan taikka luotettavista lähteistä olen tietää saanut hänen elämänvaiheistaan.

Antellin isä, kookas, tukeva ja vahva, valkeahapsinen, teräväkatseinen ukko, Korsholman eteläisen, maamme väkirikkaimman kihlakunnan kuuluisa kruununvouti, asessori, sittemmin (erottuaan virastaan 1858) kamarineuvos Herman Rosenberg, oli kouluaikanani Vaasan kaupungin huomatuin "originaali", eriskummaisuus.28 Harald Wieselgren (Ny Ill. Tidn. 1893 n: o 15) sanoo hänen olleen Ruotsalaisen Akatemian vakinaisen sihteerin, mainehikkaan Nils Rosén von Rosensteinin (kirjoitti itse ainoastaan von Rosenstein) avioton poika, mutta se on epäilemättä erehdys, vaikka Antellkin, mikäli kerrotaan, toisinaan, hyvällä tuulella ollessaan, kuuluu niin väittäneen. Vanhain vaasalaisten jutelmien mukaan (jotka Oskar Rancken on julkaissut Vasabladetissa 1893 n: o 33 ja joita tässä kirkonkirjoista saaduilla tiedoilla on oikaistu ja täydennetty) oli hänen isänsä, 1799 Vaasassa 37-vuotiaana kuollut majuri Pehr Herman Aurivillius (aateloituna) Rosén von Rosenstein.29 Äiti taasen oli 25-vuotias Anna Beata Spångberg, jonka isä, hienoseppä ("klensmed") ammatiltaan, sanotaan Ruotsista muuttaneen Vaasaan siihen aikaan, kun hovioikeuden taloa rakennettiin. Sepällä, jota kirjoissa nimenomaan mainitaan hovioikeuden sepäksi ("Hofrättssmed"), oli useita kauniita tyttäriä, jotka joutuivat huonoille teille.30 Mitä erittäin Anna Beataan tulee, niin hän, synnytettyään aviottoman poikansa 22/3 1798, tosin meni naimisiin Oravaisista syntyään olevan työmiehen tai merimiehen Karl Juhonpoika Salinin kanssa ja syntyi siitä aviosta poika Karl Johan, jolle kolme vuotta nuoremmalle velipuolelleen Rosenberg osti talon Maalahdella (Ylimaalahden Viasgrändissä), mutta sittemmin hänellä vielä oli kolmaskin poika, Johan Erik, joka ei ollut nimeltä Salin, vaan samoin kuin ensimäinen käytti sukunimeä Rosenberg, kävi Waasan koulun, antautui lainopilliselle uralle ja oli jo hovioikeudennotaari, kun 1851 ampui itsensä. Äiti asui toisen puolen elämäänsä Maalahdella, ensin poikansa Karl Johan Salinin luona ja sitte (pojan kuoleman jälkeen 1843) erään pojantyttärensä Brita Stinan (hänkin kahden aviottoman pojan äiti) hoitamana Herrgårdin talon maalla Alamaalahden kylässä v: een 1860, jolloin kuoli 87-vuotiaana ja "kunniallisesti" haudattiin kamarineuvos Rosenbergin kustannuksella ja läsnäollessa. – Rosenberg nimi syntyi siten, että isän nimen kahteen ensimäiseen tavuun yhdistettiin äidin nimen toinen tavu. Ranckenin tietoa Rosenbergin isästä todistaa muun muassa se, että hänen täydellinen nimensä oli Petter Herman (siis sama kuin isän), vaikka hän, tuntemattomasta syystä, ei käyttänyt eikä kärsinyt kuulla mainittavankaan edellistä näistä nimistä. – Herman Rosenberg on itse kertonut erään vanhan akan opettaneen häntä lukemaan ja koko koulusivistyksensä maksaneen neljä plootua (!); mutta kun hänellä oli mitä parhaimmat luonnonlahjat, hän raivasi itselleen tien edulliseen virka-asemaan. Palveltuaan juoksupoikana ja kirjurina hän jo 17-vuotiaana tuli v.t. kihlakunnankirjuriksi, 20-vuotiaana (1818) v.t. kruununvoudiksi ja 26-vuotiaana (1824) vakinaiseksi kruununvoudiksi, jommoisena hän pysyi jo ennen mainittuun vuoteen 1858.31 Pitkällä virka-ajallaan hän laski perustuksen rikkaudelleen, josta hän vanhempina päivinään oli tunnettu. Rosenberg oli näet kruununvoutina siihen aikaan, jolloin Ruotsin rahaa vielä yleisesti käytettiin, vaikka verot olivat suoritettavat Venäjän rahassa, ja monen muun kantomiehen tapaan hän käytti sitä asiain tilaa edukseen vaihtamalla rahaa enemmän tai vähemmän mielivaltaisen kurssin mukaan. Näin ja viljakaupallakin, jossa hän, niinkuin yleisesti väitetään, myöskin keinotteli kruununmakasiinien jyvävarastoilla, hän kokosi melkoiset varat, joiden hoito ja kartuttaminen oli hänen loppuikänsä päämäärä. Sekä herroille että talonpojille Rosenberg lainasi rahaa kuuden prosentin korkoa vastaan, ja hänen tarkasti valvoessaan rahaliikettään pääoma siten kasvamistaan kasvoi. Tavoiltaan ukko oli säännöllinen ja elämässään säästäväinen, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä olemasta vieraanvarainen, vuosittain pitämästä ainakin yhdet suuret ja väliin pienempiä kutsuja, joissa ruuat ja juomat olivat runsaat ja isäntä iloisena ja humoristisena rehenteli, joskus Bellmanin laulujakin laulaa rämähytti. Ruplien ja säästäväisyyden mukaan hän ihmisiä arvosteli. Kun kerrottiin toisen tai toisen suurista tuloista, hänen oli tapa keskeyttää: "älkää puhuko hänen tuloistaan, vaan sanokaa paljonko häneltä vuodessa menee!" Kun hän oli johonkin mieheen ihastunut, saattoi hänen ylistävä arvostelunsa pukeutua seuraavaan muotoon: "hän on kerrassaan kelpo mies – hän on, lempo vieköön, aivan kuin suuri seteli!" Yleensä hän oli, eritoten voimiensa aikana, kova- ja karkealuontoinen, puheessaan jotenkin sivistymätön, jopa törkeäkin, ja monta juttua kierteli siitä, miten hän oli tylysti karkottanut luotaan lainanpyytäjiä, joiden maksukykyä hän epäili. Vanhoina päivinään hän kuitenkin lauhtui. Nälkävuosina 1860-luvun lopulla hän kuuluu antaneen paljon köyhille, muutenkin hän – joskus nimettömästi – lähetti apua puutteenalaisille, ja Kr. Svanljungille, joka usein keräsi apua sotavanhuksille, hän oli kerran kaikkiaan antanut määräyksen merkitä hänen puolestaan "yhtä paljon kuin veli Wolff" ja, tämän kuoleman jälkeen, "yhtä paljon kuin sisar Sundén". Myöskin lainanannossa hän saattoi olla erittäin avulias tunnetusti luotettavia miehiä kohtaan. Kun isäni 1860-luvun alkuvuosina rakennutti pienen talon (uudessa) Vaasassa, Rosenberg lainasi hänelle useita tuhansia ilman mitään takausta ja suostuen siihen, että velka maksettiin vähin erin niinkuin lainanottajalle parhaiten sopi.

Huolimatta siitä että Rosenberg ennen mainitulla tavalla edukseen käytti virka-asemaansa nautti hän erinomaisen kokeneena ja kykenevänä miehenä ehdotonta luottamusta. Taloudellisissa y.m. asioissa maalaiskansa turvasi hänen neuvoihinsa ja niinikään kaupungin viranomaiset usein vaikeissa kunnallisissa pulmissa. Oltuaan väsymätön työntekijä virkamiehenä hän myöhemmin oli huvitettu vararikkojen tehneitten taikka muitten yksityisten, niiden joukossa korkeiden virkamiesten, rappiolle joutuneiden raha-asioiden järjestämisestä. Semmoisiin tehtäviin hän olikin miehiä paras, mutta kyllä hän myöskin häikäilemättömästi kohteli niitä miekkosia, joiden sekavia vyyhtejä hän selvitteli, kelle tahansa jutellen miten sen ja sen asiat olivat – hienotunteisuus näet ei ollut kamarineuvoksen avuja. Vihdoin Rosenbergin kokemusta käytettiin tärkeissä virallisissa toimissa. Niin hän esim. 1860:n vaiheilla oli puheenjohtajana komissionissa, jonka asiana oli suorittaa silloin toimeenpantava ruotulaitoksen tasoitus Etelä-Pohjanmaalla, ja hänelle siitä julkisetkin kiitokset kannettiin, että kaikki sujui hyvin, kansan tyydytykseksi.32

Elämänsä lopulla erään alempana mainittavan sairauden jälkeen Rosenberg tuli säännölliseksi kirkonkävijäksi. Joka sunnuntaiaamu renki valjasti hevosen ja saatti isäntänsä kirkkoon, missä tämä aina istui samassa penkissä, ja toi hänet sitte kotia. Sitä ennen ei tiedetä ukon olleen jumalisuuteen taipuva, ja vaikka hän kuultiin ääneen papin mukaan lausuvan rukoukset, alkaen tunnustuksesta: "minä vaivainen syntinen ihminen" j.n.e., vanha Aatami ei nytkään tahtonut lähteä. Kerrankin kun tuomarinrouva Leontine Gumerus oli sattunut hänen naapurikseen, ukko muutaman hiljaisen rukouksen aikana, muun kirkkoväen istuessa pää hurskaasti painuneena penkin rintamukseen, puoliääneen kysäisi: "onko totta mitä puhutaan, että Gumerus on myynyt käräjäkappa-jyvänsä – ?" (mainiten alhaisen hinnan). Saatuaan myöntävän vastauksen hän huudahti: "Gumerus olisi asetettava holhouksen alaiseksi!" – Toisen kerran Rosenberg astuessaan kirkosta, jossa oli saarnattu evankeliumin sanoista: Huokiampi on kameelin käydä neulan silmän lävitse, kuin rikkaan Jumalan valtakuntaan sisälle tulla, tapasi tuttavan ja lausui tälle: "jos rikkaitten todella on niin vaikea, kuinkahan sitte – Wolffin käy?" (kauppaneuvos Wolff oli kaupungin varakkain mies). – Tällä loppuajallaan Rosenberg myöskin lahjotti 20,000 markkaa urkujen hankkimiseksi Mustasaaren kirkkoon ja pienemmän summan samaan tarkoitukseen Koivulahden kirkolle. – Kirkkomatkalla vilustumisesta Rosenberg sai sen keuhkotulehduksen, joka vei hänet hautaan.

Antellin äiti oli nimeltä Brita Kaisa Anttila, ja oli hänkin synnyltään avioton. Hänen äitinsä, Liisa Juhanintytär Varala eli Tavast, oli Pirttikylästä (Pörtom) muuttanut Mustasaareen, missä hän joko Tuovilan tai Höstveden kylässä synnytti Brita Kaisan. Sittemmin hän meni naimisiin loismiehen Matti Mikonpoika Anttilan kanssa Höstveden kylästä, joten avioton lapsikin sai sukunimen. Anttila oli kotoisin Vöyrin pitäjästä, ja se selittänee, että Antellin äitiäkin on sanottu vöyriläiseksi. Näistä tiedoista johtuu, että jollei Anttila nimikään, niin kumminkin Varala nimi antaa syytä olettaa, että Antell äidin puolelta oli suomalaista syntyperää.33

Brita Kaisa Anttila palveli sekä Karjatalolla ("ladugården") että kaupungissa, ja oli hänellä jo ennen ollut yksi avioton lapsi (nimittäin poika Karl August, joka kuoli 10-kuukautisena 1843), kun Herman Frithiof syntyi 28 p. toukok. 1847. Vaikka Rosenberg ei antanut pojalleen sukunimeään, vaan ainoastaan toisen ristimänimistään, on todennäköistä, että hän ei salannut kenen poika oli. Sen päätän siitä, että ristiäisiin 30 p. toukok. oli kummeiksi kutsuttu sangen arvokkaita kaupunkilaisia, nimittäin lukionlehtori Konstantin Törnudd, lehtorin rouva Renvall, alkeisopettaja Grönqvist, rouva Emilia Carlborg, maisteri Ludvig Björkman ja mamselli Natalia Meurman. Syntyneitten kirjassa, mistä nämä nimet on otettu, on äidin nimelle annettu ruotsalainen muoto Antell, joka tuli pojan nimeksi. Pappi oli kappalainen G. H. Schroderus, jonka kaunista messuääntä olen kuullut vanhojen vaasalaisten kiittävän; kun hän messusi saattoi siitä nauttia kirkon ulkopuolellakin, niin heleä ja voimakas se oli. Mutta joskin Rosenberg piti huolta siitä, että ristiäistoimitus oli arvokas, on toiselta puolen oletettava, ettei se tapahtunut hänen kodissaan. Hän oli näet nainut mies, ja miten häikäilemätön hän monessa kohden olikaan, ei hän kuitenkaan ottanut "ottopoikaansa" kattonsa alle ennenkuin oli tullut leskeksi. Rouva Rosenberg oli nimismiehen tytär Katarina Kristina Kaskas Lapualta, miestään puoli vuotta vanhempi (s. 23/9 1797). Mikäli sanotaan ja ymmärtää saattaa, ei sopu puolisojen välillä ollut kiitettävä. Avio oli nimittäin lapseton, ja miehellä oli muitakin rakkaussuhteita kuin Antellin äidin kanssa, ja eläviä todistuksia hänen huikentelevaisuudestaan lienee myöskin ollut useampia olemassa. Toiselta puolen "mutter Rakel", joksi Rosenberg sanoi vaimoaan, kuuluu osanneen pitää puoliaan, niin että ukko ei voinut olla häntä kokonaan lukuunottamatta. Rouva kuoli 24/1 1859.

En ole keltään saanut tarkempia tietoja Antellin varhemmasta lapsuudesta, mutta nähtävästi hän silloin oli äitinsä hoidossa. Tämä elämänjakso ei kuitenkaan ollut seitsemää vuotta pitempi, sillä Brita Kaisa Anttila eli Antell kuoli 9/7 1854 ainoastaan 34 vuoden ikäisenä. Minkälainen hän luonteeltaan oli, on epätietoista. Eräs muistoonpano kirkonkirjassa v: lta 185134 on näet räikeässä ristiriidassa Wieselgrenin hänelle antamien mainesanojen kanssa "lempeä ja hyvä ruotsikko". Mutta jos hän olikin karkea muita kohtaan, saattoi hän silti hellästi kohdella omaa lastaan. Itse en koskaan kuullut Antellin puhuvan äidistään, mutta ulkomaalaiselle ystävälleen Henrik Bukowskille hän näyttää olleen avomielisempi; Bukowski on minulle kertonut, että hän Antellin puheista oli huomannut hänellä olleen "valoisan muiston" äidistään. Mainittakoon myöskin, että Antell toimitti hautakiven äitinsä haudalle. Mutta kuinka mittaamaton tekijä äidinrakkaus lieneekään, eli pikku Frithiof kumminkin äitinsä luona sivistymättömässä ympäristössä, eikä toisin ollut sen jälkeenkään. Pari viikkoa ennen äidin kuolemaa oli Raastuvanoikeus määrännyt pojan holhoojaksi vanginkuljettaja, sitte kruununmittari Jonas Wiklundin ja tälle, jolla oli jotenkin samanikäinen, leikkitoveriksi sopiva poika, Herman (s. 17/7 1846, Kajaanin pormestari 1871 – 83, kuollut hovioikeudensihteerinä 1894), joutui nyt Frithiof kasvatettavaksi. Wiklundit olivat talonpoikaista väkeä kaupungin lähiseuduilta. Mies oli tavalla tai toisella saavuttanut Rosenbergin luottamuksen, ja häntä kaksi vuotta vanhempi vaimo, Kristina Sofia Fogelklo, synt. Raippaluodolla 1809, lienee palvellut kruununvoudilla, mikä selittänee huhun, että ne kaksi poikaa, jotka yhdessä kasvoivat pariskunnan hoidossa, olivat keskenään läheistä sukua.

Wiklundin talo oli Kauppiaskadun varrella, ensimäisessä kadunkulmassa pohjoiseen päin kirkolta. Koulupoikana kävin siellä monta kertaa enkä muista mitään nähneeni, joka olisi osottanut että oltiin kaupunkilaiskodissa. Pihalta noustiin korkeita portaita päähuoneeseen, joka oli maalaistupa ja keittiö samalla kertaa, oikealla oli kaksi kamaria, joista toisessa Wiklund ja hänen vaimonsa asuivat ja toisessa molemmat pojat. Wiklundit olivat toimeliasta väkeä, mies luonteeltaan sävyisämpi, mutta pitkä, laiha, mustaverinen, velhomainen vaimo ankara kurinpitäjä, joskin hellempi omaa poikaansa kohtaan. Eräs vanhempi toveri, joka jo ennen minua oli tähän kotiin tutustunut, muistaa nähneensä miten "Wiklundska" yllätti Frithiofin kamarissaan, johon tämä salaa oli pujahtanut ottaakseen voileivän ruokakaapista, ja korvat kuumana, kasvot punottavina tuleva miljoonanomistaja oli kohtauksesta suoriutunut, voimatta muuten kuin huudahduksella: "peijakkaan akka!" keventää sydäntään. En tiedä oliko lehmien paimentaminen Frithiofin säännöllisiä toimia, mutta senkin tuo toveri muistaa, että joskus iltasin poika sai käskyn lähteä – "ja joutuun!" – noutamaan lehmät jostakin "Tupakkapellon" tuolta puolen. Silloin oli Frithiofin ollut riisuttava saappaat jalasta ja avojaloin, koivunvarpu kädessä, juostava asialleen. No, eihän se haitannut. Poika oli terve ja pystyi mihin tahansa. Hän tottui ulkoilmaelämään, ja koulupoikana samoin kuin myöhemminkin aikamiehenä hän aina oli huvitettu pitkistä kävelyretkistä. Kasvatuksesta korkeammassa merkityksessä ei tässä kodissa liene puhettakaan ollut, jota paitsi ei tiedetäkään, että Rosenberg alkuansa olisi ajatellut nostaa ottopoikansa ("fosterson"), joksi hän sanoo 1854 ottaneensa orvoksi joutuneen Frithiofin, äidin talonpoikaista säätyä ylemmäksi. Eräistä toimenpiteistä päättäen tapahtui tässä kohden muutos 1856 tai 1857.

Viimemainittuna aikana Rosenbergiä kohtasi pitkällinen sairaus, joka sai hänet ajattelemaan loppuansa. Sairauden syynä sanotaan olleen sen hädän, johon hän joutui kun oli myynyt kruununjyviä ja yht'äkkiä sai määräyksen jakaa siemenjyviä kansalle ja pulmasta selviytyminen jäi riippuvaksi siitä, tulisiko Tanskasta tilattu laivanlasti ajoissa perille. Viime hetkessä laiva saapui, ja kruununvouti pelastui turmiosta, mutta ankara jännitys oli niin järkyttänyt häntä, että hän vuosikausia siitä kärsi. Antellia koskevat toimenpiteet, joihin ylempänä viittasin, olivat seuraavat. Ensiksikin Rosenberg otti Frithiofin pois Wiklundilta ja lähetti hänet maalaispappilaan kasvatettavaksi – josta kohta enemmän alempana – jo toiseksi hän (kesäkuulla 1857) antoi holhoojalle, Wiklundille, pojan omaisuutena hoidettavaksi 40,000 ruplaa. Tämä pääoma, joka vastaa yli puolitoista sataatuhatta markkaa, olisi siis ollut Antellin perintö, jos hänen isänsä olisi kuollut silloiseen tautiinsa. Kumminkin Rosenbergin terveys jälleen parantui, ja elokuulla 1861 hän virallista tietä vaati ei ainoastaan että Wiklund luovuttaisi hänelle Antellin omaisuuden, jota hän arveli voivansa itse edullisemmin hoitaa, vaan myöskin että hän, Rosenberg, määrättäisiin holhoojaksi. Huolimatta Wiklundin vastaväitteistä ensin raastuvanoikeus ja sitte myöskin hovioikeus, johon hän oli valittanut, ratkaisi jutun Rosenbergin mieliksi.

Niinkuin jo mainitsin Rosenberg toimitti Antellin maalle, ja tapahtui se osaksi sentähden että hän oppisi suomenkieltä,35 osaksi sentähden että hän saisi nauttia parempaa kasvatusta kuin Wiklundilla oli tarjona. Molempia seikkoja hän ymmärrettävästi piti tarpeellisena sen vuoksi, että oli päättänyt panna pojan kouluun. Syksyllä 1856 Rosenberg siis vei Frithiofin Isojoen pappilaan (noin 14 peninkuormaa Vaasan kaupungista) kappalaisen, nimipastori Karl Gustav Hjerpen (s. 1812, k. 1882) luokse ja jätti hänet sinne, eikä poika, joka "oli ikäiseksensä enemmän kuin vallaton ja pahankurinen", olisi voinut sopivampaan paikkaan osua. Pastori Hjerpe oli näet juuri semmoinen kasvattaja, jota Frithiof kaipasi. Hän oli "oikeastaan hyväsydäminen mies, mutta niin ankara ja toisinaan karkea sekä tylymäinen pinnaltaan, että sitä oli vaikea havaita, varsinkin kun hän oli tulinen luonteeltaan". Napisematta oli hänen käskyjään noudatettava, ja Antellkin sai oppia ehdotonta kuuliaisuutta ja tottelevaisuutta sekä nöyryyttä ja kunnioitusta vanhempia ihmisiä kohtaan. Kuitenkaan hän ei täällä ollut missään julkisessa kasvatuslaitoksessa, vaan suomalaisessa pappilassa ja papin perheessä. Hjerpe oli tosin naimaton, mutta talon emännyyttä hoiti hänen kaksi vuotta vanhempi sisarensa, Lovisa Charlotta Hjerpe, "ystävällinen ja hyvä, vakava vanhan ajan ihminen", eikä lapsiakaan puuttunut, sillä pastori oli avannut kotinsa kahdelle, erään toisen sisarensa lapselle, pojalle ja tytölle, joista edellinen oli Frithiofia vuotta vanhempi ja jälkimäinen puoli vuotta nuorempi. Näistä tulokas sai uskollisia leikkitoveria, ja toinen niistä, nykyinen Vaasan lyseon lehtori Erkki Almberg, on antanut nämä tarkat tiedot Antellin olosta Isojoella. Viipyen koko vuoden maalla tämä oppi tuntemaan ei ainoastaan semmoisia Vaasassa kuulumattomia huvituksia kuin kravustaminen oli, vaan myöskin kaikki maalaiselämän, vuodenaikojen mukaan vaihtelevat puuhat, ja työt sisällä ja ulkona. Jopa hän sai reippaan pojan tapaan yrittää ottamaan niihin osaakin. Muun muassa pojat (luultavasti pastorin tietämättä) olivat katsomassa kun syysteurastus toimitettiin, ja he tahtoivat olla mukana nylkemisessäkin. Antell käytti siinä niin rohkeasti puukkoa, että hän haavoitti varomatonta Almbergia käteen, ja tällä on vieläkin vasemman käden nimettömässä sormessa arpi, joka tapausta muistuttaa. Lasten opettaja, entinen ylioppilas Johan Kaldén, oli sen johdosta ennustanut, että Antellista oli tuleva lääkäri, koska hän muka oli niin taitava veistä pitelemään!

Seurustelua kodin ulkopuolella oli tarjona ainoastaan kanttori Sevonin lapsirikkaassa perheessä, mutta harvoin sinne päästiin. Sitä vastoin tuotti matkustavien vieraitten käynti lapsillekin vaihtelua elämän yksitoikkoisuudessa. Aivan harvinainen ja merkillinen vieras oli Antellin aikana Suomen uusi kenraalikuvernööri, kreivi F. Berg, joka ollessaan tarkastusmatkalla seurueineen, kokkeineen poikkesi Isojoen pappilaan. Ylhäinen herra oli kätellyt lapsiakin, joille hän itse ja suuri seurue, josta Antell kenties ennestään näöltä tunsi Vaasan läänin kuvernöörin Alexander von Rechenbergin, tarjosi paljon katseltavaa. Hätävuosi kun oli, oli pappilan pihalle kokoontunut puutteenalaisia, jotka koettivat herättää kenraalikuvernöörin armeliaisuutta näyttämällä hänelle pettuleipää. Sattuipa silloin että sama pettuleipäpala kulki lainassa kädestä käteen kreivin jakaessa rahalahjoja köyhille. – Kenties vielä suurempaa huvia tuotti pojille venäläisten sotajoukkojen ohimarssiminen, jota sodan jälkeenkin joskus saatiin nähdä. Heihin se vaikutti niin, että äkseerailu ja meluaminen pastorin lahjottamilla rummuilla tuli muotiin ja kesti niin kauan kuin kestivät – rummut.

2.Suomalaisen teatterin historiassa, I s. 125, olen kertonut kuinka tämä yhteistyö pohjalaisten naisten ja ylioppilasten kanssa välillisesti johti siihen yritykseen, jonka tulos oli Kiven Lean esittäminen 10 p. toukok. 1869 – suomalaisen näyttämön alku.
3.Lause kuului ruotsiksi: "Kånka Calamnius!"
4.Itse asiassa oli suuri osa suomenmielisiä poissa vihkiäisjuhlasta, joka vietettiin 26 p. marraskuuta, mutta ei suinkaan minkään yhteisen päätöksen johdosta.
13.Toverini tässä laatuaan yksinäisessä julkisessa tutkinnossa olivat. K. A. Castrén, K. J. Herrgård, Torsten Aminoff, Elis Furuhjelm ja Axel Borenius (Lähteenkorva).
14.Neiti Lydia Lagus.
15.Sallittakoon tekijän tehdä pieni muistutus sine ira & studio. Juhlapuheelle olisi kieltämättä eduksi ollut, jos tämä loppuosa olisi ollut lyhempi, vähemmän pakottava. "Kiitollisuudesta" Ruotsia kohtaan on viime aikoina niin paljon väitelty sanomalehtikiistoissamme, että juhlapuhe palautti nämät mieleen – levitti "polemiikin" käryä. Kiitollisuus on hyvä avu, eikä sitä puuttunekaan; mutta ei siitä eletä. Kansallinen itsetunto on vähintään yhtä tarpeellinen kansakunnalle, jolla on aikomus elää.
16.Juhlaa varten oli Savonlinnaan kutsuttu Schneevoigtin orkesteri Viipurista sekä se ruotsalainen torvisoittokunta, jota tänä kesänä on saatu kuulla Turussa ja Helsingissä.
17.Rovasti Kaarle Benjamin Ståhlberg (k. 1866) oli naimisissa Hedvig Gustava Cajanin (k. 1858) – Johanna Castrénin sisaren kanssa.
18.Pikkutietoja Kaarlo Castrénin olosta Kälviällä ja Kokkolan koulussa, hänen sedästään ja sedän perheestä tavataan Tyko Hagmanin tänä vuonna ilmestyneissä muistelmissa "Elämäni lapsuus".
19.Varhemminkin Castrén oli osottanut mieltymystä historiallisiin aineisiin. Kokkolan koulussa hän näet kirjoitti Kajaanin linnan raunioista, kun kerran oppilaat saivat vapaasti valita aineensa.
20.Arvostelijan sanat viittaavat kirjan esipuheen alkuun, jossa Castrén osottaa kuinka järkevästi ja miehekkään kypsyneesti hän käsitti muistelmien merkityksen: "Harvoin alhaisen sotilaan ansio tulee tai voikaan tulla historian palstoihin, ja maamiehen pyrinnöt vielä harvemmin. Yhtäkaikki ne kumpikin, ja varsinkin jälkimäiset, ovat kumoomattomia todistuksia kansan hiljaisesta taistelusta olonsa ja elonsa tähden, ovat etenkin tässä ikimuistettavassa urosnäyttelyssä liikuttavia ja välttämättömiä välikuvauksia. Siveydellisessäkin suhteessa näyttää jokapäiväistenkin tapahtumien kertominen olevan yhtä painavasta merkityksestä kuin koskaan valtahistoriat, kun itsensä varjelemisen into, rakkaus entiseen hallitukseen ja isänmaanrakkaus synnytti nämä rienteet, jotka alati ovat olevat sitä lähempänä rahvasta, kuin ovat rahvaasta saaneet syntynsä. Jos asiaa katsoo sillä silmällä, eivät kertomat rahvaan sotarienteistä suurin tarvitsekaan muuta puolustusta, ja samassa näidenkin muistelmien ilmestymisen oikeus myönnetään."
27.Veli oli aikeissa perustaa ja lienee perustanutkin lakiasiain toimiston Ouluun.
28.Tässä nähtävä Rosenbergin kuva (pyylevä ukko) on kenties ainoa alkuperäinen, se on elävän mallin mukaan tehty. Joku hänen kirjurinsa on sen piirustanut. Taiteellista arvoa kuvalla ei ole, mutta antaahan se sentään käsitystä ukon ulkonäöstä. Alkukuvan omistaja on hovioikeudenneuvos Knut Åkesson Vaasassa.
29.Anrepin mukaan (Sv. Adelns ättartaflor) P. H. Aurivilliuksen isä oli henkilääkäri ja Upsalan yliopiston professori Samuel Aurivillius ja äiti Margareta Rosén von Rosenstein. Jälkimäisen isä, henkilääkäri ja professori Nils Rosén von Rosenstein, otti tyttärensä lapset omiksi ja antoi niille aatelisen nimensä.
30.Hovioikeudenseppä Johan Spångberg oli kaksi kertaa naimisissa, ensiksi Sara Kristina Strömbomin ja toiseksi (1781) Anna Kaisa Elgströmin kanssa. Edellinen, Anna Beatan äiti, oli luultavasti miehensä kanssa Ruotsista tullut, sillä Strömbom nimi on 1700-luvulla Vaasassa muutoin tuntematon. Tästä päättäen oli Anna Beata puhdasta ruotsinmaalaista alkuperää, ja on siis puhe että hän oli alkuaan Maalahdella kotoisin ja että Rosenbergkin oli siellä syntynyt (niinkuin esim. Kr. Svanljung väittää Åbo Underrättelserissä 1873 29/1), kokonaan tuulesta temmattu. Anna Beata Spångbergia sanotaan kirjoissa däja'ksi, joka sana nykyään merkitsee karjakko, mutta aikaisemmin merkitsi taloudenhoitajatar maalla (hushållerska på landet).
31.Rosenbergin hämmästyttävän varhainen astuminen valtion virkaan antaa aihetta olettaa, että hänen edukseen käytettiin keinoa, joka muinoin ei näy olleen aivan tavaton, se on hän tehtiin yksinkertaisesti vanhemmaksi kun hän todellisuudessa oli. Ettei tämä olettamus ole kokonaan perusteeton näkyy siitä, että kun Rosenberg, asuttuaan, ennen Nurmossa ja Ilmajoella, 6/9 1816 vasta nimitettynä v.t. kihlakunnankirjurina muutti Lapualle, merkittiin hän kirkonkirjaan syntyneeksi 1795, siis kolme vuotta vanhemmaksi kuin oli. Vai tapahtuiko tämä pikku väärennys ehkä sentähden, että hän olisi ollut sopivampi naimisliittoa rakentamaan? Rosenberg on näet jo Lapualla, josta hän 19/10 1819 muutti Mustasaareen, nainut Katarina Kristina Kaskaan, joka mainitaan alempana tekstissä. Varmaa tietoa asiasta on kenties saatavissa Vaasan lääninkanslian arkistosta.
32.C. G. Estlander kertoo Joukahaisessa XI (Ett minne från krigssommarn 1853) kuinka Rosenberg puhui kansan puolesta, kun paroni K. von Kothen Kristiinankaupungissa ensikerran Lapväärtin ja Närpiön talonpoikain kanssa neuvotteli ruotulaitoksen uudistamisesta.
33.Luotettavaa selvitystä Liisa Varalan eli Tavastin alkuperästä näyttää olevan mahdoton saada, syystä että Pirttikylän kirkonkirjat paloivat 1868.
34."Sakotettu haukkumasanoista ja pahasta tottumuksesta johtuvasta kiroilemisesta". Sitä paitsi hänelle pari vuotta ennen kuolemaansa syntyi vielä kolmaskin avioton lapsi (Karl Viktor 7/3 1852). – Kuvaavana piirteenä mainittakoon, että Rosenberginkin äidin, ylempänä mainitun Anna Beata Spångbergin osalle on kirkonkirjaan merkitty samanlainen sakotusmeriitti!
35.Vaikka toinen puoli Rosenbergin hoitamaa kihlakuntaa oli suomenkielinen, oli hänen oma suomenkielentaitonsa puutteellinen. Sen näkee muutamista kirjenäytteistä, jotka Kr. Svanljung on julkaissut Å. U: ssä (29/1 1874). Luultavasti hänen "kyökkisuomeansa" kuitenkin ymmärrettiin aikana, jolloin herroilta harvoin parempaa kuultiin.
Yaş sınırı:
12+
Litres'teki yayın tarihi:
01 ağustos 2017
Hacim:
270 s. 1 illüstrasyon
Telif hakkı:
Public Domain