Kitabı oku: «Muoto- ja muistikuvia II»
Alkulause
Tämän toisen Muoto- ja Muistikuvasarjan ensi ryhmään olen myöskin, sisällystä muuttamatta, ottanut 40 vuotta sitte laatimani esitelmän Aleksis Kivestä, vaikka itse myöhemmin olen laajentanut alkupuolen siitä johdannoksi runoilijan valittuihin teoksiin. Ymmärrettävästi se on monessa kohden heikko ja puutteellinen, mutta vasta-alkajan erikoistuotteenakin se on ensimäinen koe luoda kokonaiskuva kirjailijasta, jonka hahmo silmissämme on vuosikymmen vuosikymmeneltä yhä kirkkaammaksi ja mahtavammaksi kasvanut, niinkuin vuoren rajapiirteet selvenevät samassa määrässä kuin me siitä tasangolle etenemme. Toiset kirjoitukset Kivestä pitänevät tässä paikkansa sentähden, että nekin sisältävät alkuperäisiä tietoja hänestä ja että tutkijalle on mukavaa tavata kaikki yhdessä. Sitä vastoin en ole kokoelmaan ottanut mainittua johdantoa enkä siihen liitettyä runoilijan kuoleman ja hautajaisten kuvausta, syystä että ne kolme kertaa painettuina valittujen teosten kanssa ovat laajalle levinneet.
Kirjoitukseni Antti Jalavasta ja Albert Edelfeltistä esiintyvät samoin kuin edelliset ilman mainittavia muutoksia.
Viimeinen, laajin kuvaus, jossa pyydän uudistaa August Hagmanin muistoa, on aivan uusi, tänä vuonna syntynyt. Rauhalahdella elokuulla 1912.
Eliel Aspelin-Haapkylä.
ALEKSIS KIVI
Aleksis Kivi.1
Esitelmäni esineenä on runoilija Aleksis Kivi.
Tätä esitelmää kirjoittaessani ei minua ole elähyttänyt ainoastaan toivo joissakin määrin ansaita kunniaa vuorostani astua esitelmöitsijän paikalle pohjalaisten vuosijuhlassa; monta vertaa enemmän on minua innostuttanut tieto ja tunto siitä velasta, jossa me, hänen aikalaisensa, olemme tälle runoilijalle.
Miksi on Kiven elämä niin kurja ollut? Onko hän itse ihan yksinänsä syypää siihen sielunsa toivottomuuteen, joka nyt on yöksi synkistynyt? Miksi ovat hänen teoksensa niin vähän tunnetut? Eivätkö ne lähempää tuttavuutta ansaitse?
Jos esitelmäni antaa jotenkin tyydyttävän vastauksen viimeiseen kysymykseen, niin on tarkoitukseni saavutettu. Mitä toisiin kysymyksiin tulee, tavattaneen kentiesi joku viittaus vastaukseen esitelmässäni; mutta parhaimmat viittaukset saanee jokainen, joka tahtoo, omasta sydämestänsä.
Runoilijan nykyinen sielun ja ruumiin tila on kaikille tunnettu. Aineellisesti emme enää voi hänelle kunnioitusta ja kiitosta osottaa; mutta henkinenkin velka on maksettava; jopa olemme siihen katsoen onnellisemmat kuin saattaisi olla. Kiven aikalaiset voivat, näetten, vielä lieventää jälkimaailman tuomiota sillä, että he rientävät ottamaan huolelliseen hoitoon sen perinnön, jonka runoilija on kansallensa jättänyt. —
Minä katson suureksi onneksi saada Kivestä puhua juuri läsnäolevalle seuralle. Meidän piiriimme kuuluvat jo ennestään useimmat kovaonnisen runoilijan ystävistä ja kunnioittajista. Hyvällä luottamuksella pyydän siis hetkeksi teidän huomiotanne.
Aleksis Stenvall syntyi Palojoen kylässä, Nurmijärven pitäjässä, 10 p. lokakuuta 1834. Vanhemmat olivat räätäli Eerikki Juhana Stenvall ja hänen vaimonsa Anna Stiina Ramberg, sepäntytär Nahkilan kylästä, Tuusulan pitäjästä. Räätäli Stenvall oli syntynyt Helsingissä, josta hän isänsä, vanhan merimiehen, kanssa 1811 oli muuttanut Nurmijärvelle. Kaupungissa kun oli kasvanut ja kouluakin käynyt, oli Stenvall Nurmijärvelle tullessaan kieleltään ruotsalaistunut; mutta suomalaista alkuperää oli suku kuitenkin (luultavasti juuri samasta pitäjästäkin), ja nouseva perhe kasvoi taasen niin peräti suomalaiseksi, että Aleksin täytyi käydä ruotsinoppia, ennenkuin pääsi kouluun. Räätäli Stenvallilla oli neljä poikaa ja yksi tytär; nuorin sisaruksista ja kaikkien lempilapsi oli Aleksis. Sisar, Agnes, kuoli nuorena, 14-vuotiaana; kaikki veljekset ovat elossa.
Kuulemani kertomukset ja muistot Aleksin lapsuudesta ja nuoruudesta ovat mitä viehättävimpiä; ne ovat (kentiesi sallinette minun niin sanoa) niin säännöllisesti omituisia kuin ikinä jonkun nousevan neron.
Jos joku teistä matkustaa maantietä Palojoen kylän kautta ja näkee (Helsingistä tullen) oikealla puolen tietä taitekattoisen, kaksikerroksisen tuparakennuksen, niin ottakoon vaivaksensa käydä Aleksis Kiven lapsuuden kodissa. Seinässä uunin kohdalla näette Aleksin ensimäisen nerontuotteen. Pienenä poikana hän siihen kuvasi – taivaan ja helvetin! Värien vaihtelu tosin ei ole mainittava, sillä hän maalasi tervalla. Mutta oivallisesti on hän hyväksensä käyttänyt tätä vaillinaisuuttakin; pirujen tulihangot, joiden kuvaamiseen värivarat paraiten riittivät, on esitelty pelottavalla todenmukaisuudella. Sittemmin ostettiin nuorelle taideniekalle maalilaatikko, ja nyt hän muutaman kopeikan hinnasta tyydytti koko kylän nuorison "iloiset tarpeet" maalaustaiteeseen nähden. – Kaksi kertaa sanotaan isän käskeneen poikaa pöydälle neulomaan. Aleksis naurahti vain: ei hänestä ollut isän ammattiin! Hän sieppasi sen sijaan pyssyn seinältä ja lähti metsästämään. Kas, mitä tapahtui – ei aikaakaan ennenkuin Aleksis astui hohtavin poskin tupaan, tuliluikku kädessä ja aika teerirötkäle selässä. Silloin hän oli kahdentoista vuoden vanha. – Kylän poikien leikeissä oli Aleksis aina päämiehenä. Mäelle tuvan takana hän rakennutti kivikirkkoa. Aleksis oli arkkitehti ja johtaja, ja kaikki palkattomat, vapaaehtoiset työmiehet tottelivat mielellään hänen käskyjänsä. Hän oli oikeutta harrastava, toisia älykkäämpi ja silloin vielä iloinen, kuten leikkien kuninkaan ainakin tulee olla.
Eräs Aleksin parhaimpia lapsuuden ystäviä lausui päätteeksi, näistä suruttomista päivistä kerrottuansa: "kaikista hänen toimistaan ja käytöksistään näkyi, että hänestä piti herra tuleman".
Räätälin vaimon sanotaan olleen jumalaapelkääväinen ja "viisas" ihminen, jolla oli paljon tietoja raamatusta ja maailmankin asioista. Hänen kertomuksiansa Aleksis hartaasti kuunteli. Hellyydellä hän äitiänsä jälestäpäinkin muisteli ja suloisesti hän joskus kuvaili niitä hartaushetkiä, joita äidin toimesta pidettiin sunnuntaisin iltapäivillä. Isästänsä Aleksis ei koskaan puhunut. Isä rakasti samoin kuin äitikin hellästi nuorimpaa poikaansa, erittäin hänen hyvän päänsä vuoksi; mutta räätäli oli viinaan menevä ja, luultavasti kyllä, se seikka kiinnitti hänen kuvaansa surullisia muistoja, joita Aleksis ei mielinyt uudistaa. Räätäli Stenvall oli muuten kynämies ja kyläläisten turva ja apu, kun kirjoitustaitoa kysyttiin velkakirjantekoon, naimaluvanpiirtämiseen taikka muuhun. Isältä sai siis Aleksis tämänkaltaisia tietoja. Paitsi opetusta kotona harjotti poika jonkun aikaa lukemista pitäjän kiertokoulun opettajan, tunnetun Malakias Costianderin luona, joka asui lähellä kirkkoa.
Juhannuspäivänä 1851 astui Aleksis ensi kerran Herran pyhälle ehtoolliselle, jonka hetken hän myöhemmin kuvasi kauniissa runoelmassaan "Rippilapset". Samaan aikaan hänet laskettiin kouluun "kaupunkiin" (s.o. Helsinkiin). Hänen isänsä oli niin varakas, että aluksi voi poikaansa tälle retkelle varustaa; mutta tuskin olisi siitä sen enempää tullut; ellei vanhin veli Juhani, jolla silloin oli hyvänlainen kauppapalvelijan virka kaupungissa, olisi voinut Aleksia autella. Vanhemmat olivat yksimieliset siinä asiassa, että Aleksis oli koulutettava, vaikka äidillä ja isällä oli erilaiset toiveet pojastansa. Äiti toivoi näkevänsä rakkaimman, nuorimman poikansa pöntössä paukuttelevan; isästä taasen tiedetään, ettei hän papeista paljon huolinut, vaikkei siltä olekaan tietoa miksi "herraksi" hän Aleksia aikoi.
Kuinka varhain Aleksis alkoi runoilijalahjojansa näyttää, en tiedä. Hänen nuoruutensa ajoilta kotona ei siitä mitään mainita. Mutta kun tiedämme hänen jo ennenkuin hän pääsi ylioppilaaksi tuoneen Fredr. Cygnaeukselle erään ranskalaisaiheisen draamallisen kappaleen, niin voimme päättää hänen jo aikaisin runoilijakynään tarttuneen, sillä tuskin hän olisi uskaltanut ensimäistä kokoelmaansa tarjota maamme ankarimmalle esteetikolle. Kuinka rohkea tämä askel olikin, niin toteutui nytkin sananlasku "rohkea rokan syöpi". Nuori runoilija sai mainion taiteensuosijan ystäväkseen ja samalla tarpeellisen turvan, kun hän viimein uskalsi ryhtyä tuohon hengenvaaralliseen yritykseen, jota sanotaan ylioppilastutkinnoksi.
Ensimäisinä ylioppilasvuosinaan oleskeli Aleksis Stenvall vielä paljon kotonaan. Hänen sanotaan siihen aikaan yhä enemmän rakastaneen yksinäisyyttä. Metsissä hän mielellään käyskeli Tapion viljaa tavottelemassa, milloin tuliluikulla, milloin pauloilla ja satimilla. Lähellä kotikylää on Vantaankoski. Sen partaalle hän teki lehtimajan, jossa istui mietiskellen ja kirjoitellen. Oli hän kernas kalan ja kravun pyyntiinkin ja koskessa hän usein väänteli kivilohkareita, rakastaen veden salamielistä kohinaa. Kotona kun oli, hän muittenkin suomalaisten ylioppilasten tavalla asui pienessä vinttikamarissa, jonka akkunasta nähdään lavea näköala kylän peltojen ja niittyjen ylitse aina noille ylängöille saakka, jotka kuusien ja lehtipuiden valloittamina ympäröivät lakean kotilaakson. Tässä kamarissa hän ehtoopäivillä kirjoitteli, aina tavantakaa tehden kävelyn ulkona syvissä ajatuksissa. Erittäin halukas hän oli kuulemaan kaikenmoisia tarinoita, ja hänen omaisensa toimittivat usein erään vanhan ukon, joka oli mainio satujen tietäjä, vinttikamariin Aleksin huviksi. Suuria seuroja hän kartti. Ainoastaan harvoin hän kävi toisten kanssa häissä taikka maahanpaniaisissa.
Erittäin kauniin muiston näkyy runoilija jättäneen kotiseurakuntaansa. Joka mökissä hänestä ystävällisesti jutellaan, ja sääli hänen kurjasta kohtalostansa on teeskentelemätön. Hänen sanotaan esim. olleen niin anteliaan, että hän saattoi takin päältänsä taikka ainoan ruplan taskustansa kerjäläiselle antaa. Hän ei mielinyt kuulla kulkupuheita muista ihmisistä; "on synti", hän sanoi, "toisista ihmisistä joutavia jaaritella". Hänen hellätunteisuutensa omaisiansa kohtaan havaitaan siitä, ettei hän silloin, eikä nytkään mielipuolena, suvaitse itseänsä nimitettävän "Kiveksi"; Stenvall oli hänen isänsä nimi, siis hänenkin – "Kivi" ainoastaan hänen kirjailijanimensä.
Äiti kuoli 1863, isä 1866.
Äidin hellin toivo ei täyttynyt. Useamman "ihanan" saarnan kuuluu Aleksis kirjoittaneen, mutta ei hän koskaan tullut menneeksi pastorilta saarnalupaa pyytämään.
Nuo ajat kotona olivat runoilijan onnellisimmat. Noita päiviä, vinttikamariansa, lehtimajaansa Vantaan kosken partaalla, metsänkäyntiänsä ja kalastamistansa hän nytkin aina muistelee, sydäntä vihlovalla äänellä lausuen: "silloin olin minä onnen poika, nyt olen minä surun poika!"
Aleksis Stenvallin elämäkerta tarjoaa aivan surullisiakin kohtia. Ne synkät pimennot, jotka vihdoin runoilijamme ruumiin ja sielun valloittivat, alkoivat jo varhain häntä piirittää. Tunnustan sentään, etten ole kylläksi tutkinut Stenvallin elämää viimeisellä kymmenluvulla, uskaltaakseni ryhtyä laajempaan esitykseen. Jätän siis kertomatta sen surkuteltavan sieluntaudin kehkeämisen ja mahdolliset syyt, jonka uhrina hän nyt omistaa jokaisen suomalaisen hartaimman säälin. Tässä seuraa ainoastaan muutamia huomautuksia hänen elämästään ja mielenlaadustaan.
Ylioppilastutkinto, jonka hän suoritti syksyllä 1857, oli hänen ensimäinen ja viimeinen opinnäytteensä. Järjestykselliseen lukemiseen Stenvallin levoton runoilijaluonne ei kyennyt. Ihan lukematta hän ei kuitenkaan ollut. Ruotsalaisina käännöksinä hän oli lukenut Homeroksen, Tykydideen ja muita kreikkalaisia kirjailijoita, Ossianin ja Tasson; mutta hänen mielikirjansa olivat sentään Kalevala, Shakespeare ja Cervantes. Shakespearen näytelmiä hän taisi osaksi ulkoa, niin esim. Cordelian osan Kuningas Learista. Jos joku muukin miellyttävä Kirja sattui hänen käteensä, tutki hän sen perinjuurin kannesta kanteen. Tällä keinoin hän kokoili monenlaisia tietoja, joita hän mietiskeli ja hyväksensä käytti. Niin muodosteli hän itselleen oman omituisen kauneusopin, jota hän syystäkin neron oikeudella parhaimpana piti.
Kovin kurja oli useimmiten hänen toimeentulonsa. Teoksistaan hän tosin sai palkintoja, ja monet hänen ystävänsä, joiden nimille runoilijan elämäkerrassa kerran on sija annettava, todistivat ystävyyttänsä tuontuostakin ei ainoastaan sanoissa, vaan teoissakin; mutta kaikki tämä ei kuitenkaan voinut hänen tilaansa paljon parantaa. Hän oli kylläksi runoilija, ettei hänessä itsessä nimeksikään ollut tarpeellista mielenvakavuutta aineellisen toimeentulon rakentamiseen. Surkea on kertoa, mutta totta on, että Kiveltä joskus puuttui välttämättömimmätkin tarpeet. Hänen täytyi kärsiä nälkää, kun hänellä ei ollut leivänpalaa, ei ropoa millä olisi ruokaa ostanut!
Yleisissä ylioppilasseuroissa Stenvall ei menestynyt. Hänellä oli ylioppilaskunnan etevimpiä ystävinänsä, mutta samalla hän seurusteli kehnojenkin kanssa. Aivan lukuisat eivät hänen ystävänsä kuitenkaan olleet, eikä hän ollut juuri kerkeä ystävyyteen. Luonteeltaan hän näet oli hyvin epäluuloinen. Seurassa hän oli enimmiten synkkämielinen. Koomillisia kohtia havaitsemaan hänellä oli erinomaisen tarkka silmä, ja ainoastaan joku lystillinen kertomus tai tekemänsä havainto voi saada hänet nauramaan. Hänen hiljainen käytöksensä saattoi jolloinkulloin, kun joku loukkasi hänen tunteitansa, ja erittäin kun hän oli Bakkos-jumalata liiallisesti palvellut, muuttua hurjaksi ja vallattomaksi.
Toiveissaan hän oli vaatimaton. Tulevaisuudestansa ja tarkoituksistansa hän harvoin puhui. Mutta lausuipa hän kuitenkin jolloinkulloin hiljaisella, syvämielisellä tavallaan toivovansa jotakin hyvää, hänkin puolestansa, kansallensa tuottaa, todenmukaisesti kuvailemalla sen luonteita ja ominaisuuksia.
V: sta 1865 Stenvall oleskeli Siuntion pitäjässä erään vanhan rouvasihmisen luona, joka kunnioitti hänen runoilijalahjojansa ja mieli hänen kivistä polkuansa tasoittaa. Täällä runoilija päivänlaskunsa lähetessä kirjoitteli yhä edelleen, kunnes yö hänet saavutti.
Kun vertailee Aleksis Stenvallin teoksia hänen elämäänsä, näyttää siltä, kuin hän olisi niihin pannut mitä edellisinä aikoina oli kokoillut, uutta lisää saamatta. "Onnen poikana" kotona, lapsuuden ystäväin seurassa hän oli varustanut polttoainetta neronsa tulelle. Kun sitten ajat muuttuivat ja hän tuli toisiin, eduttomampiin oloihin, loimusi tuli kirkkaalla liekillä, kunnes varustetut aineet olivat kulutetut – vaan ei kauemmin.
Koska runoilijan elämä ja olot eivät enää voi mitään ilahduttavaa tarjota, niin astukaamme nyt niille ilon ja kauneuden lähteille, jotka hän Jumalan antamalla sauvallaan on meille herättänyt, jollei juuri kallioon, niin kuitenkin ahoon, jota kuivuutensa vuoksi on pidetty ihannekukkia kasvamattomana.
Eräs nimittämätön oli 1858 lähettänyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle 100 ruplaa ja seuraavana vuonna vielä lisäksi 50 ruplaa annettavaksi palkinnoksi parhaimmasta suomalaisesta näytelmästä. Tätä palkintoa varten sai Seura vastaanottaa kolme näytelmää, joista yksi oli Kullervo, alkuperäinen 5-näytöksinen murhenäytelmä. Lausunnossaan tästä näytelmästä tutkijakunta moitti tapausten hajanaisuutta (1: sessä näytöksessä kuvailtiin Kullervon lapsuutta 20 vuotta ennen pääjuonen alkua), aineen draamallista pukua, etteivät näet ajatukset, puheet ja teot olleet kuvatun ajan mukaisia, kieltä, joka oli muka jokapäiväistä ja alhaista, mutta myönsi kuitenkin teoksen erinomaiseksi sattumaksi Suomen kielen ja kirjallisuuden alalla, kiitti tekijän rohkeutta tarttua niin ankaraan aineeseen ja päätti siitä taitavuudesta, jolla näytelmä yleensä oli tehty, "että tekijällä on toivollinen tulevaisuus Suomen kirjallisuudessa". Tämän nojassa määrättiin 16 p. maaliskuuta 1860 palkinto Kullervon tekijälle, joka kun nimilippu avattiin nähtiin olevan ylioppilas Aleksis Stenvall. Tämä ensimäinen Kullervo-näytelmä oli kirjoitettu runomuotoon. Tutkijakunta sanoi säkeitä kehnoiksi ja lausui suovansa "tekijän olevan erillänsä värsyjen tuottamisesta siksi, että näyttää paremmin harjaantuneensa kielen käyttämiseen runollisessa puvussa".
Alussa vuotta 1864 Kullervo tarjottiin ihan uudestaan ja suorasanaiseksi kirjoitettuna Seuralle painettavaksi. Tämä uudistus, joka otettiin Näytelmistön 3: nteen osaan, on vapaa useimmista yllämainituista moitteen syistä ja ansaitsee senvuoksi samat ja korkeammatkin kiitoslauseet kuin edellinen. Kivi on Kalevalan Kullervonjutusta tehnyt näytelmän, joka tosin osottaa hänen suuria lahjojaan, mutta samalla todistaa aineen epädraamallisuutta. Aine on näet niin Kalevalan epilliseen kertomatapaan juurtunut, että jos joku mielii sitä väkivaltaisesti mukailla draaman korkeimman lain mukaan (sen nimittäin, joka vaatii toiminnan jyrkkää yhteyttä), niin on samassa "Kullervo Kalervon poika" kadonnut. Tämän Kivi on käsittänyt. Oikein astuu Kullervo siis näytelmässä eteemme täysi-ikäisenä miehenä, eikä kätkyessä taikka vielä varhemmin, niinkuin Kalevalassa; mutta oikein on sekin, että nuot surulliset osat Kullervon elämästä, kohtaukset Ilmarin emännän ja onnettoman Ainikki sisaren kanssa, on säilytetty, vaikka ne, koska nimittäin Kullervon kosto on pääaiheena, juuri tuota mainittua draaman lakia loukkaavat. Syy on siis suureksi osaksi aineessa, ettei lukija tunne draamallista jännitystä, vaan seuraa kovaonnisen Kullervon elämänjuoksua samalla tyvenellä innolla ja säälimyksellä kuin Kalevalassakin.
Ensimäinen näytös expositsionineen ja viides ovat kokonaisuudessaan katsottuna ei ainoastaan toisia onnistuneemmat, vaan todella onnistuneet. Ensimäisessä elävästi kuvataan sitä polttavaa katkeruutta, joka kaivaa jalohenkisen Kullervon sydäntä, kun hänen täytyy, kantaen irvistelevää orjanmerkkiä otsassaan, palvella perheensä surmaajata. Ettei Kullervo vihassaan riehuen meitä pelottaisi, antaa runoilija hänen taasen heltyneenä ihanasti kuvailla, kuinka kaikki olisi voinut olla toisin. Todellisesti runolliset ovat Kullervon lauseet, jotka alkavat: "Voimallinen aika, lievitä sun kankaastas se verinen kude, joka kahdesta veljestä siihen revittiin!"… Kuka voi tästälähin säälimättä seurata Kalervon poikaa hänen kolkolla tiellään. – Mestarin kädellä on koko näytelmän meno ja loppu osotettu seuraavin lausein:
Kullervo … mutta mille tuntuu murhamiehenä olla?
Kimmo. Kullervo! kuumasti sydän povessa tytkyy; muisto riutuu ja elon kirkas päivä ehtooksi käynyt on.
Kullervo. Jotain tämänkaltaista siinä tilassa kuvaillut olen ja arvellut mitä tekisin.
Kullervon kostonhimo viittaa tässä näytöksessä ankarasti eteenpäin. Seuraavat näytökset eivät ole vailla erittäin runollisia ja draamallisiakin kohtia, mutta lukija tuntee itsensä ikäänkuin eksyneeksi aina siihen saakka, kun pääaihe kolmannen näytöksen lopulla jälleen pääsee valtaan.
Viides näytös kuvailee Kullervon takaisintuloa kotiin ja kuolemaa. Kolkko on Kullervon käynti autiossa kodissaan. (Huomatkaa tässä kuinka runoilija Shakespearen tapaan käyttää Kimmoa ja tekee hänet mielipuoleksi, ainoastaan enentääkseen mielialan kolkkoutta.) Sydäntäliikuttava on hellän äidin haamun sääli ja rukoukset armottoman poikansa edestä, sovitusta saattava Kalevan sankarien esiintyminen. "Hymyen nousee aurinkoinen ja hongat kankahalla punertavat; kaikki hengittävi rauhaa", kun kovaonninen mies on kiusatun henkensä ruumiillisista siteistä päästänyt. – Tässä loppunäytöksessä vallitseva mieliala ja sen vähitellen tapahtuva muuttuminen synkästä ja toivottomasta levottomuudesta sovinnolliseksi rauhaksi on kaunis todistus Kiven tavattomasta runoilijakyvystä.
Meidän on muistaminen, että Kalevala on runoilijalle valmiina tarjonnut ikirunollisen päähenkilön ja ihanan, "madonnan tapaisen" äidin. Niihin katsoen tulee meidän runoilijaa kiittää, että hän ei ole heitä (ainakaan sanottavasti) heikontanut – parantaa ei näitä suomalaisen hengen jaloimpia ja ylevimpiä tuotteita kukaan konsanaan voi. Erinäistä luomisvoimaansa on Kivi täten voinut osottaa ainoastaan sivuhenkilöissä, draamallisessa puvussa ja kielessä. Sivuhenkilöt yleensä eivät ole niinkään onnistuneet. Mutta jokapäiväinen ja jumalaistarullinen maailma, se tausta, josta toimivat henkilöt astuvat esiin, on minusta suurella ihanteellisuudella kuvattu. Paimenet, metsästäjät, tuo kaikkialla läsnä oleva norjajalkainen linnustaja Nyyrikki kuuluvat tähän. Yksinkertainen kansa kuvataan tykkänään paimenen huokauksella: "Tässä maailmassa tapahtuu niin paljon asioja!" Nyyrikki on koomillisessa suhteessa runoilijan parhaimpia, varsin sattuva vastakohta traagilliseen Kullervoon, ja ainoa jonka hän on luonut idealiselta kannalta. Nummisuutarit heimolaisinensa ovat kotonurkista kotoisin, joka ei kuitenkaan vähääkään heidän arvoansa halvenna.
Kieli on tässä näytelmässä jaloa, mahtavaa ja kuten vertauksetkin ajan- ja luonnonmukaista.
Minä olen verrattain laveasti puhunut tästä näytelmästä sen vuoksi, että se oli Kiven ensimäinen teos ja suomalaisen runottaren toinen askel draamallisella alalla – "Silmänkääntäjä" oli ensimäinen!
Nyt seuraisi ajan mukaan Nummisuutarit, mutta runolaadun tähden huomatkaamme ensin näytelmä Karkurit.
Kalevalasta runoilija oli saanut Kullervo-näytelmänsä aiheen; Karkureita varten, joka näytelmä ilmestyi kolme vuotta myöhemmin, hänellä ei näy muuta lähdettä olleen kuin voimakas, runollinen mielikuvituksensa. Kivi on kuitenkin, kuten vastedes saamme nähdä, etupäässä realistinen kuvaaja ja sen vuoksi tuntuu hän meille tässä hiukan vieraalta ja me kaipaamme ajan määräystä ja pohjaa, jolla toiminta liikkuu. Itse pääjuonessa ei ole mitään omituisuutta, eivätkä sivuseikatkaan (esim. Tykon ja Paulin arvaamaton ilmestyminen kaukamatkoiltaan, valepukujen hankkiminen, naimakirja, myrkkyjuoma) ole uusia taikka onnistuneita. Mutta runoilija on kuitenkin vanhat juonet tuoreilla väreillä kaunistanut ja omituisella tavalla niitä käyttänyt. Hän on saanut aikaan oivallisen näytelmän, joka melkoisesti laventaa ja vakauttaa hänen runoilijaneroansa traagilliseen suuntaan.
Paronit Markus ja Mauno ovat valtiollisista syistä toistakymmentä vuotta eläneet ilmivihassa keskenään. Heidän lapsensa, Tyko ja Elma, jotka rakastavat toisiansa, ovat näytelmän päähenkilöt, joiden päälle rangaistus isien synnistä lankeaa. Ettei perikato saavuttaisi Elmaa ja Tykoa aivan syyttöminä, runoilija taitavasti tekee heidät velkapäiksi siten, että molemmat rikkovat toisiansa kohtaan. Elma suostuu pelastaakseen isäänsä Niilon naimisehdotukseen, vaikka hän pyhällä valalla oli Tykolle lupautunut; Tyko taasen vähäpätöisistä syistä päästää sydämeensä epäilyksen lemmittyänsä kohtaan. Toiminnan kehitys on henkilöiden luonteista johtuva ja rientää harvalla poikkeuksella (noita-akan ennustus ja Paulin ja Hannan rakkaus) yhtenäisenä ja sidottuna edelleen, herättäen lukijassa todellista draamallista jännitystä.
Elma on henkilöistä merkillisin.
Kivi on harvoin naishenkilöltä luonut; paitsi Elmaa ovat ainoastaan Lea ja Margareta erittäin mainittavat. Kaikki kolme ovat hyvinkin samanluonteisia, ja kumma kyllä ovat kaikki enemmin etelämaisia kuin suomalaisia taikka pohjoismaisia. Elma, josta tässä on puhe, on hehkuva, innokas nainen. Hänen rakkautensa on tulinen, eikä hän, sitä pelastaakseen vaaran hetkenä, kuolemata kammoa, vaan etsii. Hänen puheensa on aina sangen ylevätä. Innostuneet ja suloiset haaveksimiset ovat sentään Elman pohjoismainen perintö. Tyko, Elman lemmitty, on jalo, ritarillinen nuorukainen ja onnellisesti luotu vastine hänelle. Vakavin piirtein ovat Markus ja Maunokin kuvatut, edellinen kova ja jäykkä: hänen vihansa on armoton; Mauno taas on itsestään sovinnollinen, avosydäminen ja heikko: hän vihaa täytymyksestä. Maunon luonne astuu parhaiten esiin toisessa näytöksessä. Siinä on muun muassa aatelismiehen muistoperäinen rehellisyys hyvin kuvattu, kun näet Mauno on kyllä joutuisa myömään tyttärensä onnen ilkeälle Niilolle, mutta inholla kuuntelee uskollisen pehtorin yksinkertaista pelastusneuvoa, nimeksi lahjoittaa omaisuus hänelle, siksi kuin myrsky on ohitse mennyt. Pehtori Martti on sukua Ravenswoodin Kalebin ja monen muun uskollisuudessaan koomillisen, vanhan palvelijan kanssa, ja hänen kuvansa jää elävänä muistoon. Niilon, näytelmän konnan, kuvaaminen on runoilijalta huonosti onnistunut, koska hän ei herätä muuta tunnetta kuin inhoa.
Tämä on ainoa Kiven painetuista näytelmistä, jossa hän on käyttänyt runomitallista lausetapaa, kuitenkin suorasanaisella vaihetellen. Pahasti kyllä, vaihtelu on kokonaan satunnainen. Jambit soivat niin somasti, että lukija valittaa, ettei runoilija ole useammin sitä runomuotoa käyttänyt. Otan näytteeksi muutaman säkeen ilman erityistä valitsemista. Kun Tyko ja Pauli, palattuaan retkiltänsä, etäältä näkevät kotokartanot, lausuu Tyko:
"Ei, Tornivuorella me seisomme
Ja tuossa toivon ompi valtakunta.
Käy, tuuli vapaa synnyinlaaksoista,
Käy, riehu, iloistasi hurjapäänä
Ja siipes ihanasti jähdyttäköön
Tät' otsan ihanata polttoa!
Käy, tuuli, lempeästi liehutellen
Lumiliinaa hartioilla kauniin immen,
Mi kenties käyskelee nyt kankahalla
Tuoll' kultaisella hämärässä illan!
Käy, myrsky; tämä myrsky autuus on!"
Kullervo ja Karkurit eivät kuitenkaan ole runoilijamme etevimmät näytelmät; hänen pääteoksensa ovat päin vastoin koomillista laatua. Käykäämme nyt niitä katselemaan. – Nummisuutarit, 5-näytöksinen komedia, ja romaani Seitsemän Veljestä ovat tällä alalla mainioimmat ja kaiketi Kiven nerollisimmat ja omituisimmat teokset.
Huomattavaa on, että molempien perusjuoni on hyvin kauan runoilijan mielessä elänyt, ja että hän ne useammat kerrat on uudestaan kirjoittanut. Ensimäinen muodostus Nummisuutareista oli ruotsiksi kirjoitettu, nimeltä "Bröllopsfärden", ja ensimäinen laitos seitsemän veljeksen historiasta oli ainoastaan lyhyt tarina, johon kansan kertomukset eräästä rosvojoukosta, joka noin 50 vuotta takaperin oli Nurmijärven metsissä mekastellut, olivat olleet alkujuurena.
Nykyisessä muodossaan ilmestyi Nummisuutarit, paras komedia, joka
Suomessa on tehty, 1864 ja voitti heti ansaitun huomion.
Itse näytelmän perustus on erittäin onnistunut. Häämatkan tarkoituksella on se tärkeys ja ylevyys, jota tarvitaan oivallisen koomillisen liikunnon aikaansaamista varten. Matkakertomus luonnistuu yleensä paremmin eepilliseen esitystapaan, eikä toiminta olekaan, kylläksi draamallisesti sidottua näyttämön vaatimuksiin katsoen; mutta kokonaisuudessaan on komedia kuitenkin taiteellisesti muodostettu. Ekspositsioni ilmituo päähenkilön luonteen, ja toiminta alkaa siten, että Esko lähtee Mikon kanssa naimisretkelle. Samassa ilmoitetaan Iivarin lähtevän kaupunkiin häätarpeita tuomaan, ja sopivasti osotetaan, kuinka retket ovat päättyvät. Tämän mukaan toiminta jakaantuu siten, että toisessa näytöksessä kuvaillaan Eskon vastoinkäymiset, kolmannessa Iivarin kaupunkimatkan surkeus. Niko, Jaanan isä, ilmestyy, josta voimme aavistaa, kuka korpraalin viisisataa riksiä lopulta perii, ja saammepa vielä samassa tietää, kuinka toivoton se saalis itsessään on, jolla Iivari varmaan luulee voivansa äitinsä lepyttää; neljännessä näytöksessä kertomuksen haarat taasen yhtyvät; Eskon kurjuuden korkeimmilleen noustua sattuvat näet veljekset yhteen, ja tarttuupa nyt Eskokin hätääntyneen epätoivolla Iivarin lepytyskeinoon; viidennen-näytöksen alkaessa on hääpöytä Eskolle ja hänen vaimollensa katettu, Topias, Martta ja Sepeteus odottavat, suurella hälinällä varrottu joukko tulee, veljesten viimeiset ylpeät toiveet raukeavat, mutta nyt kääntää onnellisten, Jaanan, Kriston ja Nikon, hyvyys nummisuutariparkoja kohtaan kaikki jälleen ihanaksi sovinnolliseksi rauhaksi.
Toinen näytös on etevintä mitä Kiven kynästä on lähtenyt ja tuottaisi kunniaa kelle draamankirjoittajalle tahansa. Eskon saapuminen haarapussi olalla Karrin taloon, juuri kun siellä paraikaa hänen toivotun morsiamensa häitä vietetään, on niin draamallinen situatsioni, kuin nero koskaan on keksinyt; samaten ovat häät ja Eskon ja Teemun riita erittäin taitavasti kuvatut. Toiminta edistyy nopeasti, ja vuoropuhelu on lyhyttä, sattuvaa ja sydäntä ilmituovaa.
Henkilöiden luku on sangen runsas, ja miltei kaikki jäävät elävinä lukijan muistoon. Ne ovat näet kaikki omituisessa todenperäisyydessänsä voimakkaalla kädellä temmatut meidän talonpoikaisen kansan riveistä. Kirjanoppinut, vakava Sepeteus, joka vertaa akkavaltaa nummisuutarien töllissä Rooman vallan viimeisiin aikoihin, jolloin "portot, narssut ja naasikat vallitsit", ja uhkaa nummivaltaa samalla häviöllä, Topias, rehellisten nummisuutarien alku ja juuri, ankara, toimelias Martta, jonka pamppu ei koskaan toisen lasta koske, arkatunteinen viulunsoittaja Teemu, avulias, hyväsydäminen klaneetinpuhaltaja Antres, kunnioitettava talon isäntä Karri y.m. ovat kaikki tuota laatua todellisia kunnon ihmisiä, joihin ilolla tutustuu.
Merkillisin on kuitenkin päähenkilö Esko, joka varmaan on runoilijamme mainioin ja omituisin tuote. Sven Dufva ja Esko ovat veljeksiä, joista edellinen korpraaliltaan on oppinut yhdessä rivissä toisten kanssa ryntäämään vihollista vastaan, vaan ei peräytymään, jälkimäistä taasen, jonka korpraalina Martan pamppu on ollut, voidaan tosin pahaan viekoitella, mutta ei ansaittua rangaistusta pakenemaan. Esko on typerä ja yksinkertainen, mutta hänen oikeudentuntonsa on tarkka. Hän on itsepäinen, vallaton ja hurja, kun häntä ärsytetään, mutta kerkeä sovintoon. Hän on hidas ja kankea luonnoltaan, mutta kuitenkin herkkätunteinen ja arka hyvästä maineestaan. Ihmeellistä millä mielihyvällä me seuraamme Eskoa hänen onnettomalla hääretkellänsä! Jos joku todistus luonteen inhimillisyydestä ja – suomalaisuudesta on paikkansa pitävä, niin on se kai juuri tuo mielihyvä.
Kun minä mietiskelen Eskon luonnetta, muistuu Kullervo mieleeni, kuinka ääretön matka onkin heidän välillänsä. En uskalla päättää, onko se yhtäläisyys, jonka luulen havaitsevani heissä, tuo todellisten koomillisten ja traagillisten henkilöiden yleinen sukulaisuus, vai, kuten minusta varmemmalta näyttää, syvempikö, perustuen siihen, että molemmat ovat saman kansan hengen tuottamia. Ajatelkaamme viattoman Eskon maistaneen hyvän ja pahan tiedon puusta ja siten alusta alkain saaneen traagillisen kasvatuksen, niin hän kyllä olisi kyennyt traagillista kohtaloa kantamaan ja hänen luonteensa olisi muodostunut erinomaisen Kullervon-kaltaiseksi. Onneksensa kasvoi Esko nahkasuutariksi Topiaksen töllissä kumisevalla nummella; ja minä kiitän hänen puolestansa Luojaa, ettei hänen elämänsä merkillisin yritys tuottanut traagillisempaa seurausta kuin tämä järkähtämätöin päätös: "Minä neuloskelen täällä isäni kanssa, enkä nai koskaan, en koskaan. Mitä vaimosta? Minä tunnen sen suvun. Petturia ovat he."
I
Kevättalvella 1871 Kivi tuotiin Helsinkiin hoidettavaksi. Ensiksi hän oli uudessa klinikassa ja myöhemmin Lapinlahden hulluinhuoneessa.11 Edellisestä paikasta hän kirjoitti kaksi ruotsinkielistä kirjettä neiti Charlotte Lönnqvistille Siuntioon, jonka luona hän oli asunut viimeiset 7 vuotta. Lukuisista korjauksista päättäen on jälkimäinen näistä kirjeistä suurella vaivalla kirjoitettu, vaikka itse käsiala ei ole huonoa. Kirjeet, joista edellinen on kokonaan päiväämätön, ovat keväältä 1871.
Hyvä Charlotta!!
Suurimmalla kiireellä Riikan odottaessa. – Älä puhu suurempien suunnitelmien unohtamisesta. – Pian kirjoitan laajemmin, ja olisin sen tehnyt aikoja sitte, jollen olisi ollut niin sairas. Et voi uskoa kuinka olen kärsinyt näinä aikoina. Kaikki toivo on jo ollut raukeamaisillaan. Usein on minusta ollut kuin ei olisi elämässä enää mitään, joka houkuttelisi minua jäämään tänne. Mutta kenties voi vielä käydä paremmin. – Voi hyvin! Pian kirjoitan.
Alexis.
Helsingissä 12 p. toukokuuta; Charlottan päivänä.
Onnittelen!
Hyvä, hyvä Charlotta! On kuin voisin vähän paremmin. Mutta minä hourailen tavasta vähän, hyvin vähän. Olen heikko, heikko! Charlottan ei pidä tulla luokseni, kun Charlotta matkustaa kaupunkiin. Älä tule, älä tule! Sillä vaikutus olisi liian valtava. Älä tule! Mutta tehkäämme niin, että elämme hurskaasti ja tapaamme toisemme paremmassa maassa. Mutta jos minä tulen terveenä ja reippaana syksyllä maalle, olemmehan silloin molemmat paremmassa maassa. Minä olen kovin heikko, kovin. Useimmat yöt unettomat. Älä kirjoita minulle, älä ollenkaan. Ja jos Charlotta sairastuisi ja sattuisi kuolemaan (josta laupias Jumala varjelkoon Charlottaa). Mutta jos niin tapahtuisi, niin kaikki kaupungissa ja maalla salatkoot minulta sen surun. Mutta ajatelkaamme reippaammin ja luottakaamme Jumalaan! Voi hyvin! Terveisiä Amandalle
Teidän Alexilta.
Elä hurskaasti, Charlotta, niin tässä kuin toisessakin, maailmassa! Minä olen uudessa klinikassa. Professori Hjelt ja toinen nuorempi lääkäri —
Tämä kirje, joka päättyy näin keskellä lausetta, näyttää jo ilmaisevan mielenhäiriötä. Luultavasti se onkin viimeinen, minkä Kivi on kirjoittanut. Neiti Lönnqvist, jolta olen saanut nämä kirjeet, ei ainakaan tiennyt muista.
II
Valittuna esitelmänpitäjäksi Porthaninjuhlaan 1872 olin aineekseni ottanut Aleksis Kiven ja hänen teoksensa. Sentähden kävin samana syksynä ensiksi Nurmijärvellä keräämässä tietoja runoilijan nuoruuden ajoilta ja myöhemmin E. Nervanderin seurassa Tuusulassa "kraatari" Albert Stenvallin luona, jonka hoidossa mielipuoli Aleksis-veli eli.
Aamulla k: lo 1/2 8 me saavuimme mökille järven rannalla ja tapasimme koko perheen, Albertin ja hänen vaimonsa kolmen lapsen kanssa, kotona ja ylhäällä. Pienessä tuvassa, jossa kaikki mainitut asuivat ja jossa valkea loimusi avonaisessa takassa, ei Aleksia näkynyt. Hänelle oli näet asunnoksi luovutettu pieni kamari tuvan perällä, ja sen ovi oli kiinni, kun me tulimme. Tervehdittyämme ja ilmaistuamme millä asialla olimme, Albert kertoi meille pikku piirteitä veljensä nykyisestä elämästä.
Mielipuolena Aleksis aina muisteli nuoruusaikojaan ja puheli siitä, kuinka hän silloin oli oleskellut lehtimajassa, ja asunut vinttikamarissa. "Silloin olin minä onnen poika", oli hänen tapansa sanoa, "nyt olen surun poika". Monesti hän näytti pitävän nykyistä kamariansakin entisenä vinttikamarinaan syntymäkodissaan. Kälyllä oli suurin valta häneen ja häntä sairas parhaiten totteli. Selityksenä tähän Albert mainitsi, että hänen vaimonsa jo tyttönä ollessaan oli passaellut Aleksia. Usein hän kamaristaan huusi: "Karoliina!", ja kun Karoliina tuli, hän oli rauhallisempi ja teki mitä tämä käski. – Parhaimman mukaan koetettiin häntä hoitaa, mutta vaikeaa se oli varsinkin puhtauden suhteen. Aleksis näet ei kärsinyt vettä. Ainoastaan suurella vaivalla saatiin hänen kasvonsa ja kätensä pestyksi. Eräänä kesäpäivänä veli oli saanut hänet mieluistaan asti järveen, mutta samassa hän kirkaisija hyppäsi maalle. – Enimmäkseen hän pysyi sisällä, mutta suvella hän joskus käveli metsässä tuvan takana. Kerran hän oli Karoliinan seurassa käynyt vieraissakin lähellä asuvan herrasväen luona ja siellä hetken aikaa istunut. – Veljensä lapsista – joita oli kaksi poikaa ja tyttö – hän piti paljon, ja oli näiden sanominen häntä Aleksiksi eikä sedäksi. Vanhimman pojan nimi oli Ernst Aleksis, ja häntä hän ei sallinut nimitettävän Aleksiksi, vaan antoi hän hänelle nimen Erkki. – Usein hänen sanottiin huutavan ja kirkaisevan. Hän hoki Mattia, Aapoa ja muita nimiä, ja kertoja luuli, että hänen mielensä oli kiintynyt teoksiinsa, silloin kun hän ei puhunut nuoruudestaan.
Sillä aikaa kun veli jutteli meille näitä, oli kamarista tuvan takaa kuulunut huokauksia ja heikonlaisia huutoja, ja yht'äkkiä ovi aukeni ja sairas astui tupaan. Omituinen pelonalainen tunne valtasi minut, kun mielipuoli iski katseensa meihin, vieraisiin. Nervanderin hän kuitenkin heti tunsi, kun tämä ystävällisesti tervehtien meni häntä vastaan. – "Nervander! Nervander!" hän lausui pari kolme kertaa omituisella väreellä, jota en voi sanoin kuvata. Oli kuin ilon säde olisi välähtänyt kalpeilla, surkastuneilla kasvoilla, ja äänessä oli ystävyyttä, ikäänkuin haudasta nousseen hämmästystä ja samassa jotain nuhtelevaa. Vielä vuosikymmenien, takaa tuo ääni väräjää korvissani. Nervander sanoi terveisiä Bergbomilta ja Krohnilta. Kivi toisti nimet, ja näytti kuin olisi hän ne tuntenut. Sitten hän laskeutui tuolille istumaan. Hänellä oli ainoastaan paita, alushousut ja sukat yllä, ja seisoessaan hän näytti pitkältä, joskin hartiat olivat vähän kumarassa. Kun minä, joka olin hänelle aivan tuntematon, tervehdin häntä ja hän kuuli nimeni, hän pari kertaa lausui "Aspelin". Näkyi, että hän oli nimen kuullut, mutta hän ei tiennyt oliko ennen tuntenut minua vai eikö.12 Åströmiä (Emil Elias, nuorta lääkäriä, joka oli hoitanut häntä klinikassa) hän aivan itsestään kysyi. Sen jälkeen hän istui mitään puhumatta, ja hänen synkät silmänsä harhailivat toisesta esineestä toiseen. Minua, outoa herrasmiestä, hän hiukan epäluuloisesti katseli.
Tällä välin Albertin 13 – 14-vuotias, sievä tyttö oli keittänyt kahvia, ja kun sitä tarjottiin, se nyt, niinkuin usein on laita, kevensi raskasta tunnelmaa. Juotiin siis kahvia, josta Aleksis paljon piti (niin että häntä monesti saatiin pestäkin, kun luvattiin kahvia palkinnoksi). Meidän kyytimiehemme käytti silloin tilaisuutta ottaakseen puheenvuoron ja sanoi Albertille, että hän oli tavannut Juhani Stenvallin kravustamassa. Tämä viimeinen sana herätti Aleksin huomion. "Kravustaa" hän toisteli, ja kun Nervander sen johdosta mainitsi Vantaan kosken ja kysyi lehtimajasta sen partaalla, Aleksis kertoi siellä oleskelleensa. – "Jag var en stor skytt och satte ut (olin suuri pyssymies ja viritin) pauloja och (ja) satimia", hän jatkoi sekoittaen molempia kieliä.13 Nervanderin kysymykseen, saiko hän riistaa pyydyksillään, Aleksis virkkoi: "Jo, jag var då lycklig!" (sain kyllä, olin silloin onnellinen). Äänessä oli jälleen ilme, joka tiesi, että onnellisuus ei tarkottanut ainoastaan pyydystämistä. – Kun me nousimme lähteäksemme, Aleksis näytti jälleen virkistyvän, ja hän mainitsi ystäviä, joille Nervanderin piti viedä terveisiä. "Ja, helsa åt alla!" (niin, vie terveisiä kaikille) sanoi hän viimeksi, osottaen että hän sillä hetkellä oli täydessä tajussaan.
Siihen päättyi käyntimme Aleksis Kiven luona, se oli kestänyt puolitoista tuntia. – Albert kuvasi sen hoidon, joka tuli sairaan osaksi, mahdollisen parhaaksi; mutta toiselta puolen on totuuden mukaan sanottava, että Tuusulassa ei oltu aivan yksimielisiä asiasta. Huhuiltiin näet, että mielipuolta olisi joskus pahoinkin kohdeltu, että tämä oli tavasta ollut suljettu sisään ja kauan huutanut ja parkunut yksinään, jopa olisi ruuankin anto ollut niukanpuolista. En kumminkaan luule, että näille huhuille on kovin suurta arvoa annettava. Että hoito monessa kohden oli puutteellinen, on itsestään ymmärrettävää, semminkin kuin mielisairaan hoitaminen enimmäkseen usein on ylen vaikeaa. Pääasia on, että nähtävästi ei ole mitään syytä olettaa hyvän tahdon puutetta taikka erityistä huolimattomuutta hoitajissa. Varsinkin Karoliina, jolla tietysti oli päätehtävä, näytti hyvänluontoiselta ihmiseltä. Hänen pienet, harmaat silmänsä ilmaisivat pelkkää hyväntahtoisuutta, käytökseltään hän oli maalaistapaan yksinkertainen ja nöyrä.
III
Joku aika Nervanderin ja minun käyntimme jälkeen Kiven luona alkoi hänen terveytensä silminnähtävästi huonontua, lääkäriä taikka lääkkeitä ei haettu. Loppuaikana vaivasi sairasta kova kuume. Pää oli milloin kuuma, milloin jääkylmä. Kuitenkaan hän ei suuresti valittanut. Tuli sitten joulujuhla, jota hän aina erittäin oli rakastanut. Nytkin, vaikka oli hyvin heikko, hän käski jouluaattona sytyttää pystyvalkean tuvan takkaan. Lattia oli olkien peitossa, valkea loimusi valaisten ja lämmittäen tupaa, ja Aleksis istui tuolilla takan ääressä. Niin vietettiin jouluiltaa. Mutta silloin hän yht'äkkiä valittaen huudahti: "Enkä löydä kotoani! enkä löydä kotoani!" Hän näytti olevan semmoisessa hädässä, että toiset riensivät hänen "avukseen", lohduttamaan häntä sanomalla, että hän oli kotona.14
Näinä päivinä sairas alkoi sanoa kuolevansa, ja usein hän oli osottaen kamariansa – "vinnikamariansa" – lausunut: "Tuossa minä kuolen." Ennen hän oli kiroillut eikä ollut tahtonut kuulla kuolemasta puhuttavankaan. Kuoleman hetki tulikin 31 p. jouluk. Läsnä oli veli Albert ja tämän vaimo Karoliina. Kuoleva kätteli ensin veljeään, ja painoi sitten Karoliinan kättä rintaansa vastaan lausuen viimeiset sanansa: "Minä elän!" Oli k: lo 4 aamulla.
Vielä samana aamupäivänä Albert Stenvall toi kuolinsanoman Helsinkiin. Minä menin Cygnaeuksen luokse pyytämään, että hän kirjoittaisi Morgonbladetiin muistosanoja runoilijan poismenon johdosta, ja siihen hän kohta suostuikin. Kirjoitus, jonka nimi oli "Hyvästi jättö" (Ett farväl) ja jonka alle on merkitty: "Uuden vuoden yönä 1872 – 3. Fredr. Cygnaeus", alkoi seuraavin sanoin:
"Onnellisempien suloisin toivo on saada kauan elää maan päällä; onnettomimmat eivät aina edes itsekään muista, että heillä on jälellä se lohdutus että voivat kuolla. Mutta ne, jotka toivovat onnettomille hyvää, pitävät kiinni siitä lohdutuksesta ja tervehtivät ystävän hivuttavan elonkipinän sammumista samoilla tunteilla kuin he katselevat kotiaan uhkaavan tulipalon sammuttamista."
"Semmoisella tunteella kuulin sanoman, että tämän myrskyisen vuoden viimeinen päivä oli myöskin erään hyvin onnettoman miehen myrskyisen elämän viimeinen."
"Runoilija Aleksis Kivi on tänä aamuna vapautettu siitä elämän ja kuoleman välitilasta, jossa hän viimeisinä aikoina on oleillut: välitilasta, joka on kamala jokaiselle kuolevalle, mutta toki kamalin yhdelle rikaslahjaisimpia henkiä mitä koskaan on maassamme syntynyt." —
Lauantaina 4 p. tammik. aamupäivällä tapahtui hautaus Tuusulan kirkkomaalla. Sitä ennen oli Helsingistä saapunut ystäväjoukko, parikymmentä herraa ja naista, vainajan viimeiselle asunnolle. Ennenkuin arkku suljettiin, eräs näitä ystäviä, (sittemmin senaattori) Ernst Albert Forssell, piirusti ainoan alkuperäisen muotokuvan, joka tiettävästi runoilijasta on säilynyt. Paitsi kasvojen piirteitä hän kuvasi mahdollisen tarkasti koko pään muodon, joka sitä varten kohotettiin ylös arkusta. Sentähden tässä muotokuvassa tunnemmekin korkeakaarisen jalon runoilijaotsan, mutta kasvojen alaosassa ja varsinkin suun ympärillä on taudin ja kuoleman kouran jälkiä. Neidit Emilie Bergbom ja Minette Munck (nyk. senaattorin rouva Donner) olivat kumpikin lähettäneet laakeriseppeleen ja niistä pantiin toinen vainajan päähän arkun sisään, jota vastoin toinen kiinnitettiin kukkien ohella arkun kanteen pään kohdalle. Kun virren värssy oli neliäänisesti laulettu (helsinkiläisten joukossa oli tarpeeksi laulajia), surusaatto lähti liikkeelle, ja ystävät kantoivat vuorotellen ruumisarkkua kirkolle saakka (noin 3 kilometriä). Siunauksen toimitti pitäjän iäkäs rovasti, C. Aspegren, puheen vainajan muistoksi piti t: ri J. V. Calamnius ja yksinkertainen ylioppilaskvartetti lauloi Paavo Cajanderin tilaisuutta varten sepittämät, nykyäänkin hautalauluna käytetyt säkeet, jotka alkavat: "Vaipuos, vaivu Synnyinmaasi helmaan!"
Hautauspäivän ilma ja koko luonto oli murheellisen toimituksen mukainen. Järvi oli kyllä jäässä, mutta maa oli paljas, taivas pilvessä ja kylmä tuuli sai turkittomat värisemään. Kumminkin Tuusulan pitäjäläiset, joita oli lukuisasti saapuville tullut, pitivät hautajaisia "hyvin juhlallisena käytöksenä", jopa mainitsivat, että niin juhlallista "hautauskomentoa" siellä ei oltu ennen nähty.
IV
Se mitä nyt on kerrottavana on ainoastaan välillisessä yhteydessä Aleksis Kiven kanssa, mutta kumminkin siksi asiaan kuuluvaa, että se, joka kerran kirjoittaa seikkaperäisen runoilijan elämäkerran, ei voi jättää sitä mainitsematta. Koska sitä paitsi seuraava arvatenkin on aivan uutta nykyiselle polvikunnalle, en epäile jatkaa.
Jotenkin samaan aikaan kuin kuolema vapautti Kiven elämän tuskista, tuli hänen nimensä toisestakin syystä mieleen saatetuksi semmoisissa piireissä, joissa se oli ollut sangen vieras, jollei kokonaan tuntematon. Filos. kand. Raphael Hertzberg oli näet ruotsalaista teatteria varten mukailemalla ruotsintanut Kiven draaman Karkurit, ja sen ensi-ilta oli ilmoitettu 13 p: ksi jouluk. Sitä ennen oli Bergbom, joka viimeisinä vuosina oli hoitanut runoilijan kirjallisia asioita, Kiven ja hänen omaistensa puolesta vaatinut teatterilta kohtuullista tekijäpalkkiota draaman näyttelemisestä. Teatterin toimitusjohtaja oli kuitenkin antanut kieltävän vastauksen, koska muka johtokunta hyväksyessään kappaleen esitettäväksi oli sopinut Hertzbergin kanssa, että tämä suorittaisi välin tekijän taikka hänen edusmiehensä kanssa. Tositeossa Hertzberg ei kuitenkaan ollut hankkinut lupaa käännökseensä, vaan päinvastoin Bergbomille selittänyt, että hän ei ollut velvollinen mitään maksamaan. Asian näin ollen Bergbom mainittuna päivänä julkaisi sanomissa seuraavan "protestin" eli vastalauseen:
"Kaupungin sanomissa ilmoitetaan, että Uudessa Teatterissa tänä iltana aiotaan näytellä Aleksis Kiven Karkurit näyttämöä varten mukailtuna ja käännettynä. Niin paljon kuin minua ilahuttaakin, että nerokkaan draamarunoilijamme teos on saava oikeutetun sijan teatterin ohjelmistossa, en voi olla julkilausumatta syvää hämmästystäni siitä täydellisestä hienotunteisuuden ja oikeuden vaatimusten laiminlyömisestä, jota teatterin johtokunta tässä asiassa on osottanut.
Teatterin johtokunta ja ruotsalainen mukailija ovat omavaltaisesti, pyytämättä tekijän taikka hänen edusmiehensä lupaa, anastaneet Kiven teoksen näyttämöä varten. Sen lisäksi ovat he, täydellisesti ylenkatsoen kaikkialla muualla lain ja meilläkin tavan tunnustaman säännön, että kirjallinen omaisuus on omaisuutena pidettävä ja sen omaksi ottaminen siis korvattava, kieltäytyneet suorittamasta penniäkään siitä tulosta, joka heillä on oleva Kiven teoksesta. Tämä vastakohtaisuus teatterin johtokunnan rahallisen neuvokkuuden (finansiell förslagenhet) ja runoilijan voimattomuuden välillä on sitä räikeämpi kuin Aleksis Kivi elää mitä surkeimmassa kurjuudessa. Eivätkä teatterin johtokunta ja näyttämöllinen mukailija voi puolustella itseään tietämättömyydellä taikka unohduksella, sillä yksityisesti on heitä muistutettu kaikista näistä seikoista.
Oikeudeton asema, missä tekijä on keinotteluun nähden, on yksi sivistyselämämme pimeitä pilkkuja, mutta erityisesti on se omansa hävettämään, että sivistyslaitos semmoinen kuin teatteri käyttää sitä edukseen. Niinkuin tiedetään, sisälsi painolaki vuodelta 1865 säädöksiä, jotka suojasivat yhteiskunnan lapsipuoltenkin, runoilijan ja taitelijan, omaisuutta; samaa suojaa ovat 1872 vuodenkin säädyt anoneet. Teatterin johtokunta on kuitenkin käyttänyt sitä asianlaitaa, että tämä Suomen kansan toivomus ei vielä ole saanut lain voimaa, laillisuuden varjolla kullatakseen tekoansa. Mutta siinäkin, missä valtion lait eivät mitään määrää, ovat kunnian lait sitovia – näiden valvoja on yleinen mielipide, ja sen edessä allekirjoittanut sekä runoilijan lähimpien valtuuttamana että ystävänä panee vastalauseensa Karkurien esittämistä vastaan teatterissa, se kun loukkaa toisen miehen omistusoikeutta."
Seuraavina päivinä luettiin Morgonbladetissa selvittelyjä, joissa Hertzberg ja Bergbom esittivät mitä heidän välillään oli tapahtunut. Edellinen väitti, että hänen lauseensa, että hän ei ollut velvollinen korvaamaan tekijälle, ei suinkaan ollut tarkottanut sitä, että hän kieltäytyi mitään maksamasta, vaan oli Bergbom sanonut, että hän ei tahtonut keskustella hänen kanssaan; jälkimäinen taasen vakuutti, ettei hän lainkaan ollut vetäytynyt puhumasta Hertzbergin kanssa, vaikka hän kyllä oli sitä mieltä, että teatterin johtokuntakin oli velvollinen vastaamaan draaman näyttelemisestä sekä että hän – mikä oli pääasia – oli tullut siihen vakaumukseen, että tekijä olisi jäävä kokonaan osattomaksi. Pari viikkoa tämän jälkeen 29 p. jouluk. julkaisi Helsingfors Dagblad tiedon, että ruotsalaisen teatterin johtokunta – konsuli N. Kiseleff, professori C. G. Estlander ja asessori F. Krogius – olivat haastaneet tohtori Kaarlo Bergbomin raastuvanoikeuteen "protestin" johdosta, jota he pitivät kunniaansa loukkaavana.
Juttu oli ensi kerran esillä raastuvan oikeudessa 21 p. tammik. 1873, ja edusti siinä teatterin johtokuntaa asessori Krogius, jonka syytöskirja jätti oikeuden ratkaistavaksi, eikö Bergbom, joka muka oli toiminut vastoin parempaa tietoansa, olisi tuomittava kunnianloukkauksesta 26 p. marrask. 1866 julaistun asetuksen 6 ja 9 §§:ien mukaan ankarimpaan rangaistukseen (s.o. kuritushuoneeseen!). Sittemmin käsiteltiin asiaa 11 p. helmik., 11 p. maalisk. ja vihdoin 1 p. huhtik., jolloin oikeus julisti päätöksensä tuomiten Bergbomin herjauksesta (smädelse) 700 markan sakkoihin.
Tässä ei ole paikka oikeusjutun seikkaperäiseen esittämiseen. Olkoon vain sanottuna, että kysymys oikeuden edessä pääasiassa kohdistui siihen, oliko Bergbomilla ollut aihetta käsitykseensä, että teatteri ei aikonut myöntää korvausta tekijälle, vai oliko hän, niinkuin asessori Krogius väitti, hyvin tietäen asianlaidan olevan toisin kuitenkin julkaissut vastalauseensa. Bergbom, jonka avustajana koko ajan oli lakitieteen kandidaatti Jaakko Forsman, vaati puolestaan Kiseleffiä ja Hertzbergiä todistajiksi, johon oikeus – kantajan vastustuksista huolimatta – suostuikin. Edellinen tunnusti Bergbomin esityksen oikeaksi, mutta Hertzbergin todistus oli ilmeisesti vastakkainen Bergbomin kertomukselle siitä, mitä heidän välillään oli tapahtunut. Tämä todistus vaikutti epäilemättä määräävästi jutun ratkaisuun, vaikka vastaajan puolelta huomautettiin, että Hertzberg ei itsekään pitänyt itseään jäävittömänä sekä että se seikka, että juuri hän (Bergbom) oli vaatinut Hertzbergiä kuulusteltavaksi, selvästi todisti, että hän oli toiminut bona fide. – Kun asia sittemmin valituksen kautta oli tullut Turun hovioikeuden tutkittavaksi, katsoi tämä Bergbomin syypääksi ainoastaan solvaukseen (förolämpning) ja alensi sakkomäärän 200 markkaan. Teatterin johtokunta puolestaan veti asian vielä korkeimman tuomioistuimen eteen saamatta muutosta aikaan.
Edellisen yhteydessä on kerrottava, että Hertzberg, "protestin" ilmestymisen jälkeen, todella Bergbomille Kiveä varten suoritti 113 markkaa (s.o. kaikki, mitä hän itse oli käännöksestä saanut!). Tämä maksu tapahtui siis vähän ennen runoilijan kuolemaa, ja Bergbom antoi rahat vainajan Albert-veljelle hautajaiskustannuksiin. —
Vaikka Albert Stenvallia neuvottiin toimittamaan yksinkertaiset pidot kutsutuille vieraille, tilasi hän Saksan emännältä mitä komeimmat, niin että menoihin tarvittiin lisää 115 mk. Vajaus täytettiin siten, että ystävien kesken kerättiin 5 mk. mieheltä. Ne jotka – olematta itse saapuvilla hautajaispidoissa – täten ottivat osaa Kiven hautauskustannuksiin olivat: A. Almberg, E. Aspelin, J. V. Calamnius, C. W. Churberg, W. K. Cronström, A. Boehm, K. Elmgren. P. E. Ervast, C. W. Forsman, E. A. Forssell, B. F. Godenhjelm, A. Hagman, K. F. Ignatius, A. W. Jahnsson, Y. Koskinen, J. Krohn, V. Löfgren, E. Nervander, F. Perander, Th. Rein, C. G. Svan ja E. E. Åström.
Mitä tulee Karkurien ruotsinnokseen – "Flyktingarna" – annettiin se ruotsalaisella näyttämöllä 13 ja 15 p. jouluk. 1872 saavuttamatta menestystä: "yleisö vastaanotti sen kylmästi, ja myötävaikuttavat taiteilijat näyttelivät saamatta suosionosotusta". Nämä sanat on otettu Bergbomin kirjoittamasta arvostelusta (Mbl. n: o 296), jossa pääsyynä huonoon tulokseen pidetään mukaelman kelvottomuutta. "Henkilöt ovat samat, aiheet samat, mutta silti on toimitelma vähintäin kolmas osa alkuteosta lyhempi." Lyhentäminen oli miltei yksinomaisesti suoritettu pyyhkimällä, josta luonnollisesti kehitys ja luonteet olivat suuresti kärsineet. Kaiken päälliseksi mukaili ja oli tehnyt draaman päätöksen "onnelliseksi" – kumminkaan muuttamatta traagilliseen ratkaisuun ajavia aiheita ja luonteita! Arvostelija lausuu lopulta, "että 'Karkurit' ruotsalaisessa asussaan ei anna mitään käsitystä, ei kyseessä olevasta näytelmästä eikä tekijän runoudesta ylipäätään". – Tähän liitämme ainoastaan sen huomautuksen, että Hertzbergin mukaelma tähän saakka (34 vuotta myöhemmin!) lienee ainoa yritys tehdä Suomen suurinta suomenkielistä runoilijaneroa tunnetuksi maamme ruotsalaiselle yleisölle.15 Kaukana täällä eletään toisistaan.
Liite edelliseen kirjoitukseen.
Kerätessäni aineksia esitelmääni Kivestä 1872 kävin myöskin Siuntiossa, missä hän oli niin monta vuotta oleskellut, ja erittäin tapaamassa hänen jalomielistä suosijatansa nti Charlotta Lönnqvistiä. Silloin kuulin kaikenlaista runoilijan olosta siellä, mutta kun minun myöhemmin oli kirjoitettava lyhyt elämäkerta Valittujen teosten alkuun, kaipasin kuitenkin tarkempia tietoja erinäisistä seikoista. Sen johdosta kirjoitin nti Lönnqvistille pyytäen niitä häneltä ja vastaukseksi sain seuraavan kirjeen. Käsialasta päättäen on ruotsiksi laadittu kirje luultavasti jonkun miehisen tuttavan kirjoittama, mutta sisällys on tietenkin neidin sanelema. Koska kirje paitsi runoilijan omia kirjeitä on tietääkseni ainoa asiakirja, joka koskee Kiven oloa Siuntiossa, ansainnee sekin pienenä lisänä runoilijan elämäkertaan tulla painetuksi.
Siuntio 27 p. heinäk. 1877.
Korkeasti kunnioitettava Herra Tohtori!
Herra Tohtorin arvoisan kirjeen viime juhannuspäivältä olen kiitollisuudella vastaanottanut ja ryhdyn nyt vastaamaan siinä esittämiinne kysymyksiin, joihin nähden, mikäli kykenen, suurimmalla mielihyvällä tahdon tyydyttää Herra Tohtoria. Mitä Alexius (sic!) Kiveen tulee, kesti hänen olonsa Siuntiossa kaikkiaan 10 vuotta, joista hän ensi aikoina asui osaksi veljensä Juhani Stenvallin luona, jolla silloin täällä oli arennilla maatila nimeltä Purnus, ja osaksi Qvarnby'ssä erään maanviljelijä Wiens'in luona, joiden seurassa hän joskus huvikseen otti osaa johonkin metsästysretkeen, mutta enimmäkseen hän lueskeli (sysselsatte sig med sina studier). Viimeiset 7 vuotta hän asui minun luonani, paitsi parina lukukautena, jolloin hän oli Helsingissä, siksi kuin hän keväällä 1870, silloin sattuneen mielisairautensa tähden, oli pakotettu lähtemään sairaalaan; täällä Fahnjunkars'illa, joka oikeastaan on Sjundbynkartanoon kuuluva torppa, vaikka isäni täällä rakennutti omat rakennukset ja laittoi puutarhaistutuksia, kului hänen aikansa pääasiallisesti kirjailijatöissä; terveytensä tähden hän joka päivä otti kylmiä sisäkylpyjä ja teki kävelyjä mieluimmin havumetsässä; syksyisin oli hänellä tapana huvikseen pyytää lintuja ansoilla; suurempia seuroja hän vältti ja ainoastaan silloin tällöin hän kävi jonkun lähemmän tutun ystävän luona pitäjällä, mikä luultavasti johtui taloudellisista olosuhteista. Kirkossa hän ei tällä ajalla käynyt, eikä hänellä myöskään täällä ollut tilaisuutta olla häissä taikka maahanpaniaisissa, paitsi eräissä pienemmissä häissä, jotka tapahtuivat minun luonani; myöskin oli hän saapuvilla muutamissa toimeenpanemissani nimipäiväkutsuissa; nälkävuosina, kun kokonaisia perhekuntia kerjäten kuljeskeli edes ja takaisin, hän mielellään antautui puheisiin varsinkin suomenkielisten kanssa kysellen heidän olojaan sekä eri paikkakuntien tapoja; muuten hän minun mielestäni oli luonteeltaan hyvin luja ja päättäväinen. Herra Tohtori toivoo saada tietää lähimmän täkäläisen järven nimen. Kyllä täällä läheisyydessä, melkein saman matkan päässä, on kaksikin pienempää lampea, toinen Bollstadträsk ja toinen Wiksträsk, vaikkei Alexiuksella minun tietääkseni ollut mitään tekemistä kummankaan kanssa, sitävastoin hän sillä ajalla kuin hän asui mainitun Wiens'in luona parina kesänä oleskeli merenrannikolla kylpemässä ja piti hän silloin asuntoa Svinö-saarella. Siuntiossa ei ole Ingvallsbro-nimistä paikkaa, mutta naapuripitäjässä Kirkkonummella on kylä nimeltä Ingvallsby, jossa Alexius oleskeli kesällä 1858 n.s. ylioppilaspakarissa, sieltä arvattavasti on Herra Tohtorin saama hänen tekemänsä kirje. Veljen Juhani Stenvallin pois muuttamisesta Siuntiosta minulla ei ole muuta mainittavana kuin että hän täällä arentiajan umpeen kuluttua kunniallisesti luovutti tilan ja lähti kotiseudulleen, Nurmijärvelle, siellä vastaanottaakseen toisen arentipaikan. Mitä minuun ja minun esi-esiini tulee, niin oli isoisäni kersantti Viaporin linnanrykmentissä, mutta oli myöskin ollut mukana Pommerin sodassa ja kuoli täällä v. 1824. Isäni oli syntynyt 2 p. elok. 1782, palveli fanjunkkarina Uusmaan rakuunarykmentissä 1808 vuoden sodassa, mutta oliko hän mukana missään tappelussa sitä en voi sanoa, ja kuoli täällä 12 p. maalisk. 1850. – Minä taasen olen syntynyt 2 p. helmik. 1815 myöskin täällä. Tällä hetkellä en nyt muista mitään muuta, joka voisi Herra Tohtorille valaistukseksi olla, vaan on minulla siis kunnia edelleen olla Herra Tohtorin
nöyrin palvelija Charlotta Lönnqvist.
J. K. Koska huomaan unohtaneeni mainita isoisäni ja isäni nimet, täytyy minun tässä lisätä, että kumpaisenkin nimi oli Jonas Lönnqvist. Juh. Stenvall luovutti arentitilansa 1861. Oikeastaan on sen paikan nimi, jossa asun, kirkonkirjan mukaan Bruses.
Sama.
Aleksis Kiven "Seitsemän Veljestä".16
I.
Joulun aikana meillä ollaan tavattoman kirjallisia. Suuret jokapäiväiset lehtemme tarjoskelevat lukijoilleen neljän, viiden viikon kuluessa satoja palstoja arvosteluja, mutta merkillistä on että niissä puhutaan enimmäkseen vain kaunokirjallisista tuotteista. On kuin katsottaisiin jokaisen runokokoelman ja novellipahasen esittelemistä yleisölle aivan välttämättömäksi asiaksi, jota vastoin vakavampi ja eritoten tieteellinen kirjallisuus miltei poikkeuksetta "kunnioittaen sivuutetaan". Jos joku joululahjani ostaja ehkä ajattelee jälkimäistä lajia kirjoja, niin noudattakoon omaa päätään; ainoastaan ne, jotka kysyvät "kevyttä" lukemista, ansaitsevat – niin näyttävät sanomalehtimiehet arvelevan – neuvoa ja johtoa. Kieltämättä on tämä asianlaita yksi todistus lisää henkisen kulttuurimme heikkoudesta, sillä jos osattaisiin panna arvoa vakavammankin kirjallisuuden tunnetuksi tekemiselle laajemmissa piireissä, niin olisi kai mahdollista kiinnittää lehtiin semmoiseenkin tehtävään kykeneviä voimia.
Tieteellisten julkaisujen joukossa ovat n.s. akateemiset väitöskirjat erityisesti halveksittuja. Ne ovat muka pakosta syntyneitä opinnäytteitä, joista ei kannata puhuakaan sen jälkeen kuin ne ovat tulleet virallisesti hyväksytyiksi, ja yleisön ei niistä anneta tietää enempää kuin nimi. Ja kumminkin käsitellään niissä monesti aineita, jotka olisivat omansa herättämään yleisempääkin mielenkiintoa – puhumatta siitä että luulisi kelvollisen tieteellisen tutkimuksen tekijän ainakin yhtä hyvin kuin jonkun "rakkauden uhrien" kuvailijan ansaitsevan tulla yleisölle esitellyksi. – Nämä mietteet heräsivät minussa, kun päätin ottaa kääntääkseni "Ajan" lukijakunnan huomion maisteri V. Tarkiaisen, joulun edellä ilmaantuneeseen väitöskirjaan, Aleksis Kiven "Seitsemän Veljestä". Koska erityisestä syystä olen siihen tavallista tarkemmin tutustunut, tulee kirjoitukseni jotenkin seikkaperäiseksi. Kumminkaan ei tarkoitukseni ole vapauttaa kirjallisuutemme ystäviä sitä lukemasta, vaan päinvastoin, huomauttamalla sen ansiopuolista ja ottamalla keskustelun alaiseksi erinäisiä mielenkiintoisia kohtia, herättää heissä halua siihen.
Tämä kirjallinen tutkimus on ensimäinen laatuansa, jossa suomenkielinen runoilija ja runoteos on otettu tieteellisesti käsiteltäväksi. Yksistään sentähden on se merkille pantava ilmiö, mutta vielä enemmän senvuoksi, että se sisältää paljon uusia tietoja ja ansiokkaasti erittelee ja valaisee erinäisiä puolia Kiven runoudesta. Tutkimus alkaa johdannolla, jossa tekijä pyytää yleispiirtein osottaa runoilijan aseman kirjallisuutemme kehityksessä. Siksi on esitys minusta kuitenkin liian suppea. Ensiksikin olisi Kiven esiintyessä vallalla oleva kirjallinen suunta, jolle tekijä – silmällä pitäen Runebergiä – antaa mainesanan klassillinen, ollut tarkemmin, täsmällisemmin määriteltävä. Eihän edes Runeberg, miten paljon hän olikin vastaanottanut vaikutuksia vanhan ajan runoudesta, ollut ehdottomasti "klassillinen" siinä merkityksessä, jossa tätä sanaa yleisessä kirjallisuushistoriassa käytetään. Mitä taasen hänen aikalaisiinsa Lauri Stenbäckiin, Fredr. Cygnaeukseen ja Z. Topeliukseen tulee, olivat he luonteeltaan pääasiassa romantikoita, ja samoin oli vähemmän mainioitten, nuorempien runoilijain laita. Eiköhän Ahlqvistkin, joka tekijän mielestä edustaa klassillista (oikeammin olisi ollut sanoa doktrinääristä, se on rikkiviisasta ja sovinnaista) estetiikkaa Kiveä vastaan, vahvassa subjektiivisuudessaan ollut paremmin romantikko; varmaankin sitä olivat Wecksell, Julius Krohn, K. E. Eneberg, E. Nervander, A. Törneroos, A. Rahkonen, K. J. Gummerus j.n.e. Tästä näkyy kuinka vähän oikeutettu nimitys "klassillinen" on, vaikka toiselta puolen "romanttinenkin" olisi ollut harhaanvievä, jos sitä olisi käytetty samassa merkityksessä kuin (ulkomailla) vuosisadan alussa. – Toiseksi olisi syytä ollut luoda lyhyt katsaus ulkomaiden kirjallisuuteen ja huomauttaa niistä ilmiöistä eri maissa, jotka, niinkuin Flaubert ja Goncourt-veljekset Ranskassa, Hebbel ja Otto Ludwig Saksassa, Björnstjerne Björnson Norjassa, Gogol Venäjällä, osottivat uuden mahtavan, realistisen eli naturalistisen suunnan olevan tulossa. Totta on että Kivi ei tiennyt mitään näistä kirjailijoista, mutta juuri siitä olisi saatu oikea pohja muistutukselle, joka olisi ollut erikoisesti painostettava, että näet runoilijamme ei koskaan kohonnut aikansa kirjallisen sivistyksen tasolle ja että hän sentähden realistisen suunnan tienraivaajana meillä oli naiivi, se on noudatti yksistään luontaista vaistoaan. Ettei hän "halveksinut" taiteellisempaa runoutta, sen näkee siitä että hän, etupäässä Shakespearen vaikutuksen alaisena, Karkureissa, Canziossa y.m. teoksissa pyrki ahtaan, luontaisen piirinsä ulkopuolelle. Näin laajennettuna olisi johdanto rakentanut tutkimukselle taustan, jota vasten nähtynä sen tulokset olisivat esiintyneet selvempinä, ja niin olisi osotettu, mikä asema Kivelle on myönnettävä maailman kirjallisuudessa yleensä, sillä emmehän epäile hänen ansaitsevan tulla siinäkin lukuun otetuksi.
V
Lisätessäni pari muistutusta V. Tarkiaisen kirjoitukseen tästä aineesta (maaliskuun vihossa) olen jo maininnut itsekin aikovani vielä palata siihen. Tammikuulla julkaisemani kirjoituksen johdosta olen näet saanut useita kirjeitä, joissa kirjoittajat julkilausuvat hyväksymisensä siitä, mitä siinä olin esittänyt, mutta yhdessä sitä paitsi annetaan sangen arvokkaita lisiä erinäisten Kiveä koskevien seikkojen valaisemiseksi. Vaikkei kirje semmoisenaan ole julkisuuteen aiottu, olen varma siitä, että sen tekijä, vanha ystäväni, kanslianeuvos Oskar Hynninen, ei pane pahaksi, että minä tässä alempana niin paljon kuin mahdollista käytän hänen omia sanojaan.
Siihen mitä olen lausunut Kiven nuoremmista ystävistä ja suosijoista Hynninen täydestä syystä sanoo: "Olisit niihin voinut lisätä Viktor Lounasmaan. Hän ainakin vuodesta 1866 auttoi Kiveä rahoilla, neuvoilla, lohdutuksilla ja moraalisella kannatuksella. Kevättalvella 1866 tapasin Lounasmaan Kasarminkadulla, jonka varrella hän muistaakseni silloin asui toverimme Balthasarin kanssa. Melkein kyyneleet silmissä ja mielentilassa, jossa hän aivan kuin olisi omassa ruumiissaan tuntenut Kiven kärsimyksiä, hän kertoi tämän kurjuudesta. Hän oli tullut Kiven luokse, joka makasi vuoteessaan miltei jääkylmässä huoneessa ja juopottelun jälkeen semmoisessa tilassa, ettei tahtonut päästä jaloilleen. Lounasmaa oli kumminkin saanut hänet ylös pöyhötetyksi, mutta hän vapisi kuin haavan lehti ja kykenemättä pukeutumaan hän pyysi Lounasmaan Jumalan tähden toimittamaan hänelle olutta. Talossa ei ollut puita eikä ruokaa. Lounasmaa hankki ensin olutta ja sitten noita muita tarpeita ja sai hänet taas virkoamaan inhimilliseen tilaan. Lounasmaa puhui hänen nerostaan ja surkutteli että häntä tuskin voisi auttaa, vaikka tuntuvampiakin uhrauksia tekisi, onneton kun oli luonteeltaan niin heikko. Ymmärsin Lounasmaan puheista, vaikka hän ei sitä sanonut, että hän useamminkin oli käynyt Kiven luona ja häntä auttanut – sillä Lounasmaa oli niitä ihmisiä, jonka vasen käsi lähimmäistä auttaessa ei tietänyt, mitä oikea teki! Täydelleen hän tajusi Kiven arvon, ja juuri se teki hänet niin alakuloiseksi. Tapahtuman muistan yhtä tarkkaan kuin tämän päivän. Ainoa, missä voin erehtyä, on vuosiluvussa. Mutta onko niin, se on helposti kontrolleerattava; Lounasmaa kuului historialliskielitieteelliseen osastoon ja asui Balthasarin kanssa, joka kuului fyysismatemaattiseen."
Hynnisen tiedot Lounasmaan suhteesta Kiveen voin todistaa oikeaksi, sillä minullekin Lounasmaa on kertonut samasta käynnistä runoilijaparan luona, vaikken sitä muistanut edellistä kirjoitusta laatiessani. Sen lisäksi on vuosilukukin oikea, sillä yliopiston kirjojen mukaan asuivat G. W. Balthasar ja V. Löfgren lukuvuonna 1865 – 66 Souranderin talossa Kasarminkadun varrella 36. – Paitsi Lounasmaata tahdon itse puolestani täydentää Kiven ystävien luettelon B. F. Godenhjelmin nimellä. Niinkuin Suomalaisen Teatterin historiassa (I. s. 126) olen kertonut, oli Godenhjelm se, jolle Kivi keväällä 1868 ensiksi lähetti Lean ja pari muuta pientä näytelmäkappaletta pyytäen, että hän korjaisi kieltä näissä teoksissa.22
Fredr. Cygnaeuksesta Hynnisellä on sama käsitys kuin minulla. "Mitä Cygnaeuksesta sanot, on aivan kuin naulan päähän iskettyä – semmoinen hän oli ja semmoiseksi hän käsitettiin."
Niinikään kirjoittajasta on "säntilleen oikeata", mitä puhun Kiven veljistä. "Jo 1870 kantoi Kiven – minun käsitykseni mukaan kelvoton – vanhin veli haavia omaksi hyväkseen veljensä nimessä ja hänen ansioittensa nojalla. Kerjääminen kohdistui ei ainoastaan Kiven suosijoihin, vaan ventovieraisiinkin. Niinpä hän minuakin, Erkkylässä ollessani, jutkahutti Hyvinkäällä. – Kuvaavana tahdon mainita, että hän koetti rautateilläkin kulkea jäniksenä! Hän pyysi kapteeni Ugglalta lupaa päästä maksutta Hyvinkäältä Järvenpäähän. Kun Uggla kielsi, hän asettui asemasillan Järvenpään puoliseen päähän, ja junan päästyä niin hyvään vauhtiin, ettei sitä enää pysäytettäisi, hän hyppäsi vaunun sillalle ja teki Ugglalle mitä kohteliaimman reverensin. Näin miehen sitten useamman kerran. Minun käsitykseni on, että nuo 'hellät sukulaiset' Kiven tultua ylioppilaaksi viisi tiesivät ja huolta hänestä pitivät. Sentähden katson häneltä saadut tiedot vähäarvoisiksi. – Joka varmaan Kivestä enemmän tiesi ja häntä tosiaankin rakasti, vaikka ei apuun kyennyt, oli Nurmijärven koulumestari (kiertokoulunopettaja) Malakias Costiander – juoppo hänkin, raukka, ja murhattu rautatien radalla aivan lähellä Järvenpään asemaa, kuten tahdon muistaa 1878 kesällä."
Edelleen Hynninen oikeaksi todistaa mitä kirjoituksessani, F. A. Forssellin mukaan, on mainittu Kiven renttumaisista tuttavista. "Muistan erään aamupäivän", hän esimerkiksi kertoo, "jolloin toverini hovineuvos Carl Ignatiuksen – kuollut Suomen Pankin pääkamreerina – seurassa tulin Magiton konditoriaan (siinä huoneustossa, missä nykyään Pohjoismainen kotitarpeiden makasiini on, Pohjois-Esplanaadin ja Fabianinkadun kulmassa) suurustelemaan. Siellä oli Kivi kahden rentun kanssa ja jo täydessä tuulessa; nähdessään meidät hän tokasi: 'hvad herrarna se menlösa ut'".
Sen jälkeen kirjoittaja ottaa puheeksi Nurmijärven pitäjän siveelliset olot, joista hänellä on sama käsitys kuin Tarkiaisella, ainoastaan sillä erotuksella, että hän tietää niiden vielä 19: nnen vuosisadan loppupuolellakin olleen huonot. Ja samassa yhteydessä hän koskettelee oloja ja tapoja Savossa, jotka melkoisesti erosivat länsisuomalaisista ja erittäin hämäläisistä. Tämä eroavaisuus selittää ainakin osaksi, miksi Ahlqvist niin ankarasti arvosteli Kiven romaania. Hynninen myöntää siis oikeaksi minun tekemäni huomautuksen, että Tarkiainen on erehtynyt olettaessaan, että kansanelämä ja – tavat olivat muuallakin maassa samanlaiset kuin Nurmijärvellä. Kuinka erilaiset olot olivat rannemmalla ja sisämaassa on, ohimennen mainiten, julkaisemani kirjoituksen johdosta myöskin nimimerkki O. I. L(ehtonen) Historiallisen aikakauskirjan viimeksi ilmestyneessä vihossa (n: o 2, s. 186) osottanut esittämällä otteita Lönnrotin matkakertomuksista.
Hynnisen kirjeestä otan tähän asiata koskevat pääkohdat. "Nurmijärven pitäjä oli siihen aikaan suoraan sanoen siivoton seutu. Rajapitäjässä – Hausjärvellä – nurmijärveläisiä suoraan ylenkatsottiin. Ne olivat, sanottiin, raakoja, juoppoja, tappelijoita ja sukuelämässä riettaita. Sukupuolitauteja sairastavia sanottiin kuormittain kuljetettavan Helsingin klinikkaan. Nurmijärveläisiä ei tahdottu ottaa palvelijoiksi eikä torppareiksi. – Hyvinkään aseman läheisyydessä pidettiin Nurmijärven talossa aivan avointa salakrouvia, jossa sekä portot että varkaat majailivat. Semmoista oli elämä Nurmijärvellä vielä 1870-luvun alussa. Nyt se lienee jonkun verran parantunut. Puheissaan nuo eläjät olivat raakoja, vieläpä ruokottomiakin, joskin joukossa oli hieman naivisuuttakin, niinkuin Nummisuutari Topiaksen puheessa."
"Tämä asiaintila selittää jonkunverran Ahlqvistin ankaruuden Kiveä kohtaan. Ahlqvist oli savolainen, ja itse ollen samaa heimoa kykenen käsittämään Ahlqvistin kannan. Vakka kotitarpeen poltto minun nuoruuteni aikana kukoisti Savossa, oli elämä yleensä raitista. Ryyppy ja kaksikin otettiin, mutta isäntämiehet olisivat pitäneet äärettömänä häpeänä esiytyä juovuksissa – etenkin julkisissa paikoissa ja toimituksissa. Talonisäntää, joka juopotteli, katsottiin menneeksi mieheksi, eikä sille enää annettu luottoa muutoin kuin kiinnitystä vastaan. Juopuneita isäntiä näin vain pidoissa eikä niissäkään sikahumalassa – käyttääkseni savolaista sanantapaa – vaan noin 'rohkeimmillaan' olevia. Juopotteleminen sopi vain rengeille, irtolaisille ja 'huonoille herroille'. Yleinen keskustelun sävy oli sentähden Savossa jo 1850-luvulla sopivaa, etten sanoisi sivistynyttä. Semmoisia nimityksiä kuin 'klöntti', 'könsikkä' y.m. olisi pidetty kerrassaan sopimattomina yksin kansan kesken, ja herrasväen kuullen semmoisia lausuessa olisi punastuttu korvia myöten. Kirjaan pantaviksi olisi niitä pidetty mahdottomina. On siis etsittyä selitystä, kun tahdotaan Ahlqvistin kannalle löytää selitystä Runebergistä y.m. Kyllä savolainen on luonteensa pohjalta kyynillinen. Tuskin muualla kuultaneekaan niin kyynillisiä kuvannollisia ja vertauksellisia lauseparsia kuin Savossa ja semmoisia ruokottomuuksia kuin savolaisissa rekivirsissä. – Mutta semmoista pidetään kaukana yhteisestä keskustelusta. Semmoisia lauseparsia käyttävät ja rekivirsiä veisaavat vain rengit ja muut raakureiksi tunnetut. Osaksi siitä johtuu Ahlqvistin ankaruus. Mutta ken vähänkin lähemmin tunsi häntä, tiesi kuinka jyrkkiä anti- ja sympatiioja hänellä oli ilman asiallista perustusta. Hänessä asui isän (N – min) jyrkkä ja yrmeä luonto. Miten kohtelikaan ja kirjallisestikin pitelikään hän Sipi Europaeus parkaa!23 Sitä paitsi Kiven kieli ei ollut kirjakieltä, ei Savon eikä Karjalan soinnukasta, korvia hivelevää, alkusoinnullista ja muuten koristettua, kuvarikasta kieltä. Se oli siis pahasta ja ankarasti tuomittava."
"Uudemman herännäisyyden henki oli 1840- ja 1850-luvuilla voimakkaasti virrannut läpi koko Savon väestön ja etenkin Kuopion seudut, kiitos olkoon Paavo Ruotsalaisen ja Julius Immanuel Berghin vaikutuksen. Lapsuuteni sattui siihen aikaan. Vaikka kotini ei suorastaan lukeutunut herännäisiin, olivat naapurimme sitä ankarampia heränneitä. Vanhempani olivat kyllä harrasmielisiä kristityitä, mutta heidät esti ja erotti herännäisten joukosta se huomio, että niiden oppi ja vaatimukset olivat ristiriidassa heidän elämänsä kanssa; he näkivät herännäisyydessä ulkokullaisuutta. Ajan henki siis ei, mitä Jumalan ja hänen sanansa kunnioittamiseen tulee, tuntenut leikkiä, lukutaitokin tuli niin yleiseksi, että sitä, joka keski-ikäisen polven riveissä ei kyennyt lukemaan Jumalan sanaa, pidettiin puolittain pakanana ja ylenkatsetta ansaitsevana. Sentähden Jukolan veljesten puheet Jumalan pellon jyräämisestä ja salamoista hänen piiskansa iskuina oli savolaisen silmissä ja korvissa kauhistus. Jukolan veljesten laiskankoulun jutut tekivät sentähden Ahlqvistiin inhottavan vaikutuksen. Eikä se suinkaan ollut Ahlqvistin auktoriteetti inspehtorina, joka vaikutti savolaisiin. Se oli heille yhteinen ja luonnollinen tunnelma. He eivät kyenneet Kiven realismia ja sen kauneuksia ja huumoria käsittämään – se oli heistä vastenmielistä ja karkeaa. Savolainenkin on tosin synnynnäinen humoristi, mutta hänen huumorinsa on sievää muodoltaan ja juureltaan ilkeästi purevaa. – Ei kukaan ole enemmän taipuisa kaikkea pilkkaamaan ja parodieraamaan kuin savolainen. Kyllä siitäkin, mitä kunnioitettavinta uskonnon alalla on, parodioja on olemassa, esim. 'Isä meidän istu puussa, kujan suussa kuivassa puussa, lampaan käpälä käissä, sian kinttu kainalossa' ja 'Laupias Jumala kuvalla istuu, pitkällä puikolla hapanta pistää' j.n.e. Me nuoret nulikat uskalsimme kyllä keskenämme semmoisia lasketella, mutta olisimmepa niitä edes yrittäneet vakavien isäntien läsnä ollessa, olisimme kyllä tunteneet lämpimää korvien seudussa, vaikkeivät omat isät olisikaan joukossa olleet. Ja kun se kodeissamme olisi tunnetuksi tullut, olisimme saaneet lisää, sillä semmoisista lateluista olisi katsottu kodeillekin häpeää koituvan. Niin! kyllä minun täytyy suoraan tunnustaa, etten minäkään Kiveä enkä hämäläisiä oikein ymmärtänyt, ennenkuin olin 3 vuotta oleskellut Hausjärvellä."
Tämä Hynnisen esitys savolaisten edellytyksistä taikka oikeammin puuttuvista edellytyksistä ymmärtää ja nauttia Kiven runoutta on minusta erittäin mieltäkiinnittävä. Kirjallisesti sivistyneiltä ja eritoten niiltä, jotka julkisesti esiintyvät kirjallisina arvostelijoina, on kieltämättä oikeus vaatia vapaa- ja avaramielistä ymmärtämystä uusia ja outoja ilmiöitä kohtaan. Kumminkin nähdään niidenkin, jopa mitä kehittyneimmissä oloissa – muistutan vain, kuinka vaillinainen ja rajoittunut se ymmärtämys on, jonka esim. Ibsen ja Björnson ovat kohdanneet Ranskassa – olevan riippuvaisia perinnäisistä, tottumukseen perustuvista taikka muuten kunakin aikana voimaan päässeistä näkökohdista. Onko niin ollen ihmeellistä, että meillä, joilla vielä nytkin kirjallinen sivistys on tuskin muuta kuin alulla, semmoiset kirjailijat kuin Kivi ja myöhemmin Minna Canth ensiksi ovat saaneet niin vähän tunnustusta. Kaikesta päättäen täytyy pitää yleisenä – ja luonnollisena – sääntönä, että jokainen uusi kirjallinen suunta, jokainen kirjailija, joka jyrkästi asettuu esiintymisajallaan vallitsevaa taiteellista käsitys- ja esitystapaa sekä tunnelmaa vastaan, ainoastaan kiivaan ja verraten pitkällisen taistelun jälkeen saavuttaa ymmärtämystä ja voittoa. Että pohjalaiset, niinkuin ennen olen huomauttanut, pikemmin ja yleisemmin kuin savolaiset ymmärsivät Kiven merkityksen ja ihailivat häntä, se tuskin johtui siitä että heissä kirjallinen sivistys olisi ollut syvempi tai laajemmalle levinnyt, vaan kaiketikin siitä, että he tavoiltaan, elämänkatsomukseltaan, luonteeltaan ja kieleltään olivat runoilijaa ja hänen kuvaamiansa hämäläisiä lähempänä.
Kirjeensä lopulla Hynninen vielä mainitsee hyväksyvänsä erinäisiä muistutuksiani. Niin esim. sen, joka tarkoitti "Seitsemän Veljeksen" humoristista perusajatusta. "Olet ehdottomasti oikeassa. Se on, niinkuin enimmätkin muut Kiven teokset, neron, välittömän tunteen ja synnynnäisen syvän huumorin välitöntä purkausta aivan kuin Cervantesin Don Quijote. Loppu molemmissa on hellän myötätuntoisen sydämen yli kokonaisuuden heitetty, sovittava kirkkaan ilta-auringon lasku. Vähän olen minä kaunokirjallisuuteen tutustunut, mutta semmoista kieltä puhuu 'mitt enkla bondförstånd'." – Niinikään hän on samaa mieltä kuin minä Tarkiaisen väitteestä, että 1880-luku oli Kiven ylösnousemuksen aika. "Minä sanoisin", Hynninen kirjoittaa, "että se vuosikymmen on hänen taivaaseen astumisensa aika. Sinnehän häntä silloin ruvettiin kohottelemaan Runebergin rinnalle. Kyllähän Kivellä merkityksensä – ja ylen suuri – onkin, mutta ei kaikkien etevien tarvitse Runebergin vertaisia olla. Voi sitä tyytyä vähempäänkin, sillä jo sekin on riittävää saattamaan ihmisen kuolemattomien joukkoon ja seuraan. – Kyllä sitä jo 1860-luvun lopulla ja 1870-luvun alusta alkaen käsitettiin Kiven merkitys ja arvo. Kaikki mitä suomalaista intelligenssiä pääkaupungissa oli – paljonhan sitä ei ollut – Kivelle tunnustuksen antoi, paitsi Ahlqvistia. Kyllä se Ahlqvistissakin oli osaksi vastaansanomisen halua, hän kun piti itseänsä ylimpänä – melkein sanoisin ainoana – auktoriteettina ja vartijana versovan suomalaisen kirjallisuuden uutispelloilla."
"Eivät kaikki savolaisetkaan olleet niin pahkapökkelöitä kuin Ahlqvist ja minä. Lankoni Bertel Nohrström – kuollut piirilääkärinä Joensuussa – osasi Nummisuutarit melkein kokonaan ulkoa ja oli kaikkiin Kiven teoksiin ihastunut. Vaimoni, joka silloin oli kodissaan Savonlinnassa, kertoi, että veljekset Bertel ja Arndt aina toivat Kiven teoksia kotiin joululahjaksi ja niitä lukivat ääneen vanhemmilleen ja sisarilleen ja selittelivät vaikeammin tajuttavia kohtia, jotka olivat savolaisille kieleltään outoja." —
Kysymykseen Kiven kunnioittamisesta 1860- ja 1870-luvuilla lisään lopuksi erään tiedon Yrjö Koskisesta. Vastauksessaan minun ensimäiseen kirjoitukseeni Tarkiainen on C. G. Svanin kirjeen mukaan maininnut, että "Kivi ylipäänsä kokonaan oli 'jungfennomaanien' suojatti", mutta että heidän johtajistaan A. Meurman ei voinut "Seitsemää Veljestä" sulattaa ja ettei Yrjö Koskinenkaan liene ollut varsin ihastunut siihen. Luultavasti on Svan oikeassa Meurmaniin nähden, sillä osottihan hän myöhemmin Ibsenin ja Minna Canthin teoksista kirjoittaessaan, että hän arvostelijana ennen kaikkea otti huomioon, missä määrin kaunokirjallinen uutuus oli sopusoinnussa tai ristiriidassa hänen hyväksymiensä siveellisten ja uskonnollisten mielipiteitten ja perinnäisen säädyllisyyden kanssa. Mitä taasen Yrjö Koskiseen tulee, on hän ainakin kerran antanut mitä suurimman tunnustuksen Kiven runoudelle. Se oli näet hän, joka Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimiehenä vuosikokouksessa 1876 avajaispuheessaan ehdotti runoilijan koottujen teosten julkaisemista. Hän sanoi tehtävää "kansalliseksi velvollisuudeksi", ja muistuttaen että juuri siihen aikaan koottiin varoja Kiven hautapatsasta varten hän lisäsi: "Jaloimpana muistopatsaana ovat kuitenkin tämän nerokkaan runoilijahengen tuotteet, jotka niissä kirjallisuudessa hyvänsä olisivat kalliita kiviä, saati meidän vielä niin köyhässä ja vast'aikuisessa." Syystä saattaa kysyä, olisikohan Yrjö Koskinen käyttänyt tämmöisiä sanoja Kivestä ja hänen teoksistaan, jollei hän jo aikoja ennen olisi käsittänyt ja tunnustanut runoilijan merkitystä? Varmaankaan ei. Koskinen oli siksi suora ja häikäilemätön mielipiteittensä julkilausuja, että hän ei lainkaan olisi epäillyt tässäkään tilassa esittää niitä, jos hän olisi ollut sitä mieltä, että joku osa Kiven teoksia ei vastannut sitä ehdotonta arvonantoa, jota hänen sanansa tiesivät.
ANTTI JALAVA
Antti Jalava.24
s. 18/7 1846 k. 3/7 1909.
Heinäkuun viidentenä, laulun pyhittämänä, kuolemaan uskollisen isänmaanrakkauden juhlapäivänä, luonnon kukoistaessa, lintujen viserrellessä laskettiin Antti Jalavan maalliset jäännökset haudan lepoon. Toimitus puheineen, lauluineen, omaisten hillitty suru ja ystävien kaihomieli, sydämestä puhjenneet jäähyväissanat haudan muuttuessa kukkakummuksi – kaikki suli eheäksi, lempeäksi tunnelmaksi; mutta niin että tietoisuus säilyi kuoleman vakavuudesta, sitä kohtaan kun tyynenä astuu vain se, joka niinkuin vainaja on taistellut hyvän taistelun ja kestänyt elämän harhat ja kärsimykset luopumatta ijäisyydentoivostaan.
Mutta elämä käy menoaan hautojen ylitse, ja tässä olisi nyt nuoremmille ja etäämmille ainakin ääripiirtein esiin luotava poismenneen kuva. Koetan sen tehdä, mielellänikin koetan, vaikka tunnustan, että tehtävä on vaikea. Sillä mitä enemmän sitä ajattelen, sitä selvemmäksi minulle käy kuinka paljon Antti Jalava erosi tavallisuudesta. Että niin oli laita, todistaa yksistään hänen elämäntyönsä laatu, sen ihmeellinen monipuolisuus. Onhan työnjaon tarkoituksenmukaisuus ja välttämättömyyskin ihmisellisessä yhteiselämässä tietopuolisesti ja käytännöllisesti niin oikeaksi osotettu, että syystä moititaan niitä, jotka "sekaantuvat kaikkeen", tahtovat olla kaikkialla mukana ja siten hajottavat voimansa. Antaudu yhdelle määrätylle alalle, joka on lahjojesi ja kykysi mukainen – niin elämänkokenut vanhempi mies neuvoo nuorukaista – , pane kaikki alttiiksi valitsemasi päämäärän saavuttamiseksi, ja työsi on tuottava arvokkaita, pysyviä tuloksia. Ja neuvo on kieltämättä viisas; mutta muistettakoon, ettei ole sääntöä poikkeuksetta. Antti Jalava oli poikkeus säännöstä – hän toimi monella alalla, eikä millään turhaan, tuloksettomasti. Kumminkin on kohta lisättävä, että hänen monipuolinen työnsä epäilemättä tuli niin hedelmälliseksi sentähden, että kaikilla hänen harrastuksillaan oli yksi ainoa perustus, palava isänmaanrakkaus. Siinä oli hänen innostuksensa alku ja loppu, siinä hänen elämänsä paatos, siinä se voimalähde, joka teki että monipuolisuudessa sittenkin oli yhtenäisyyttä ja että, niinkuin sanoin, työ ei tyhjään rauennut.
Oliko Antti Jalava kodistaan, maalaispappilasta, saanut paitsi jo mainittua, sydämen pohjassa säilyttämäänsä, ijäisyydentoivoa sekä luonteensa pääpiirteitä, suoruutta, totuudenrakkautta, ihmisystävyyttä ja vaatimattomuutta, myöskin tietoisuuden elämänsä tehtävästä, velvollisuudesta työskennellä kansansa, suomalaisen kansansa hyväksi, sitä en tiedä, mutta varmana saattaa pitää, että se hänelle oikein selveni vasta hänen yliopistoaikanaan. Antti Jalava oli länsisuomalainen, mutta toveriensa A. V. Jahnssonin, Oskar af Heurlinin ja K. F. Wahlströmin kanssa hän tutustui varhain siihen innokkaitten suomenmielisten, J. V. Snellmanin oppilaitten piiriin, joista useimmat olivat pohjalaisia, mutta joihin länsisuomalaisista oli ennen liittynyt ainakin F. V. Rothsten. Tässä piirissä länsisuomalaisia yleiseen ei pidetty suuressa arvossa, heiltä puuttui – semmoinen oli käsitys – vakaumuksen lujuutta, he olivat muka vapaamielisiä ja tasapuolisia ja osasivat tunnustaa niin suomalaisuuden kuin ruotsalaisuuden oikeutusta, mutta kun ratkaisu ei ollut vältettävissä, silloin he aina kallistuivat jälkimäisen puolelle. Jalavaa pidettiin kyllä "pohjalaisen veroisena", mutta usein häntä leikillä härnäiltiin hänen länsisuomalaisuudestaan, ja kun hän palasi kotoa, Maskusta, oli tapana tiedustella uutisia "Turkinmaalta". Ei sillä kuitenkaan pahaa tarkoitettu eikä hän sitä pahaksi pannut, sillä hänestäkin oli Turku suomalaisuuteen nähden Turkinmaa, se on jotain sinnepäin kuin "pimein Afrikka" nykyisen sanontatavan mukaan. Ja hän jäi kun jäikin siihen toveripiiriin, jossa hän pian oli ensimäisiä miehiä.
Jos Antti Jalava olisi valinnut tiedemiehen uran, niin olisi hänestä arvatenkin tullut suomalaisen kielitieteen tutkija. Siinä aineessa hän näet opintovuosinaan hankki itselleen perusteellisimmat tiedot, joita hän ei ainoastaan pitänyt voimassa, vaan yhä kartutti, niin että häntä aina katsottiin asiantuntijaksi sillä alalla ja semmoisena käytettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa ja muutenkin sekä julkisesti että yksityisesti. Mutta hän ei ollut luotu tiedemiehen yksinäistä kammiota varten; julkisessa ja käytännöllisessä elämässä hänet oli kutsuttu tietojaan ja kykyään käyttämään. Niinollen hän tuli koulunopettajaksi, sanomalehtimieheksi, kirjailijaksi ja suomenkielen kääntäjäksi senaatissa, eikä ole helppo sanoa missä toimessa hän oli parhaimmin paikallaan, sillä niin toisessa kuin toisessakin hän oli itsenäinen, uutta henkeä, uusia muotoja harrastava.
Ja mihin Antti Jalava ryhtyi, siitä hän ei enää luopunut. Että hän pysyi kielenkääntäjävirassaan kuolemaansa saakka, 33 vuotta, ei ole niinkään outoa; mutta oudompaa lienee, että hän oltuaan ainoastaan puolentoista vuotta (1868 – 69) Uuden Suomettaren päätoimittaja ei koskaan lakannut mitä tehokkaimmalla tavalla avustamasta lehteä, ja että hän kymmenvuotisen (1868 – 78) varsinaisen koulutoimensa jälkeen viimeiseen asti, jopa enimmän aikaa ilmaiseksi, yliopiston lehtorina antoi opetusta unkarinkielessä.
Unkari! Niin, unkarinkielessä ja kaikessa, joka Unkaria koski, siinä Antti Jalavalla kumminkin oli erikoisala, jolla hänellä ei kilpailijaa ollut. Ennenkuin hän 1875 ensi kerran kävi Unkarissa, oli tieto ja tunto suomalaisten ja magyarein heimolaisuudesta vasta alulla. Kielitieteilijät olivat kyllä todistaneet unkarin ja suomenkielen sukulaisuuden, Budenzin vaikutuksesta oli Budapestin yliopistossa ruvettu harrastamaan suomenkielen oppimista, mutta meillä oltiin vähemmän edistyneitä. Oskar Blomstedt, ensimäinen unkarinkielen dosentti yliopistossamme, oli nimittäin kuollut (1871), ennenkuin oli ennättänyt mainittavaa aikaansaada. Antti Jalavan ansioksi on luettava, että asiat nyt ovat toisin. Hänen sisältörikas, pirteästi kirjoitettu teoksensa Unkarin maa ja kansa (1876), joka likimaille 400: lla sivulla antaa mitä monipuolisimpia tietoja Unkarin entisyydestä ja nykyisyydestä, loi yleisössä perustukset heimolaistunnolle, ja sen jälkeen Antti Jalava on koko ikänsä yhä uusilla kirjoilla ja sanomalehtikirjoituksilla ylläpitänyt ja jatkanut silloin alkamaansa työtä, heimokansojen lähentämistä toisiinsa. Samaa tarkoitusta varten hän, opittuaan täydellisesti heimokansan kielen, yhdessä J. Szinnyein kanssa, kun tämä 1879 – 80 oleskeli Helsingissä, kirjoitti unkarin kieliopin suomalaisia varten, ja sen avulla hän sitten, niinkuin jo on mainittu, yliopistossa on tätä kieltä opettanut, osaten suurella opettajakyvyllään ja innostuksellaan koota vapaaehtoisia oppilaita ympärilleen.25
Mikä se oli, joka sai Antti Jalavan tälle erikoisalalleen, mikä se oli, joka sai hänet uhraamaan niin paljon ulkonaisesti palkatonta työtä tehdäkseen Unkarin ja sen kielen meillä tunnetuksi, se näkyy hänen yllämainitun kirjansa lämpimistä loppusanoista. Otamme niistä seuraavat:
(Viitattuaan Unkarin historiaan hän jatkaa:) "Tämä kaikki todistaa, että unkarilaisissa löytyy henkistä voimaa ja jäntevyyttä, kansallista itsetuntoa ja valtiollista kykyä enemmän kuin monessa muussa kansassa. Se todistaa myöskin, että tuo 'turanilainen' kansanheimo, jolta muutamat rikkiviisaat ja ylpeät kirjailijat ovat tahtoneet riistää kaiken kyvyn korkeampaan sivistykseen ja edistykseen, voipi siinä kohdin aivan hyvin vetää vertoja millekä sivistyksen yksinoikeudella muka varustetulle arjalaiselle kansakunnalle hyvänsä."
"Meillä suomalaisilla on sentähden aivan paljon oppimista unkarilaisilta. Me olemme kyllä mekin käyneet kovan onnen koulua ja yltäkyllin saaneet kärsiä vastuksia ja onnettomuuksia, jottemme siis suinkaan ole siinä suhteessa kokemattomia. Mutta meillä voi sentään vieläkin olla paljon opittavaa tuon vaikean taidon suhteen seisoa kukistamatonna kovan onnen päivinä, erittäinkin valtiollisessa katsannossa. Unkarilaisten käytös niinä kahtena vuosikymmenenä, jotka seurasivat vuotta 1848, on meille aina ylevänä esimerkkinä siitä, miten valtiollista oikeuttaan ja vapauttaan on suojeleminen ja niiden edestä taisteleminen, olkoonpa asema kuinka synkkä ja kamala tahansa. Vielä suuremmassa määrässä voimme ottaa unkarilaisia esikuvaksemme tulisen isänmaanrakkauden sekä kansallisen itsetunnon ja sen kaikenpuolisen kehittämisen suhteen. Kuinka kaukana olemme tässä kohden heidän jälessänsä! Heitetyt keskelle vieraita ja vihollisia sekä heitä kahta vertaa lukuisampia kansanheimoja ovat unkarilaiset ymmärtäneet ei ainoastaan suojella omaa kansallisuuttaan, vaan vieläpä hankkia sille ylivallankin kaikkien noiden muiden yli. Me sitä vastoin olemme yhä vielä, niinkuin vuosisatoja takaisin, siinä alentavassa tilassa, että annamme pienen, ei seitsemättä osaakaan meistä tekevän muukalaisen kansallisuuden sortaa meitä ja julkisesti polkea pyhimpiä kansallisia oikeuksiamme jalkainsa alle. Häpeän puna nousee tätä ajatellessa jokaisen suomalaisen otsalle, jonka rinnassa edes vähäisen löytää kansallista itsenäisyyden-tuntoa." —
Onko tähän mitään lisättävää, eikö sanat kuvaa kirjoittajaa!26
En ole vielä maininnut kaikkia eri aloja, joille Antti Jalavan mielenkiinto ja toiminta ulottui, mutta arvaan että lukija nyt jo kysyy, mistä hän sitte sai aikaa kaikkeen, semminkin kun hän tunnetusti oli erinomaisen tarkka ja täsmällinen töissään ja toimissaan? Siihen on vaikea vastata muuten kuin viittaamalla hänen ihmeelliseen kykyynsä voida vitkastelematta käydä tehtäväänsä käsiksi ja samalla aikaa pitää tulessa ja takoa monta rautaa. Voin tämän todistaa hänen omilla sanoillaan.
Tultuaan kielenkääntäjäksi senaattiin 1876 hän 20 p. huhtik. alkoi kirjoittaa minulle, joka silloin olin ulkomailla, kirjettä, joka useiden lykkäysten jälkeen valmistui toukokuulla. Kirje oli päivätty "Keis. Suomen senaatissa" ja alkaa näin: "Niinkuin ylläseisovasta näet, olen minäkin jo joutunut niitten lukuun, jotka käyttävät virkatuntejansa yksityisiin toimiin. Minun on määrä joka päivä olla yksi tunti (12 – 1) senaatissa, vaikkei minulla siellä ole juuri mitään tekemistä, sillä varsinainen työni on tietysti kotityötä." Sen jälkeen hän selittää, miksi kirjeen laadinta on myöhästynyt ja syyttää työn paljoutta. – "Ajatteleppas, veikkoseni, 1:o translatorin-virkani, joka vie hiiden paljo aikaa, sillä paitsi tavallisia asetuksia ovat vielä keis. ehdotukset tulevia valtiopäiviä varten suomennettavat, 2:o kirjapainon hoito, joka tätä nykyä on ilkeintä ilkeimpää, sillä latojat viftaavat kuin hullut; 3:o tuntia normaalikoulussa, naiskoulussa ja naisakatemiassa; 4:o Meurmanin ranskalaisen sanakirjan manuskriptin läpikäyminen ja korrehtuurin lukeminen; 5:o artikkelien kirjoittaminen Uuteen Suomettareen; 6:o suomalaisessa oopperassa käyminen – ja – ja, mutta pelkään sinun jo kyllästyneen."
Sillä tavoin hän yht'aikaa teki monen miehen työn ja kyhäsi siinä välissä koko (ei posti- vaan kirjoitus-) arkin pituisen kirjeen täynnä vakavaa ja pilaa yleisistä ja yksityisistä oloista ja henkilöistä, lisäten lopuksi: "Mitä itseeni tulee, niin olen minä yhtä hauska ja iloinen poika kuin ennenkin". —
Yllämainittuihin "momentteihin" lisättäköön, että kirjapaino, jota Antti Jalava kauan aikaa hoiti, oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran nimellä tunnettu. Siinä hän saavutti sen kokemuksen, jonka johdosta hänelle myöhemmin uskottiin senaatin kirjapainon hoito, jota hän piti käsissään kuolemaansa asti. Meurmanin sanakirjan tarkastus viittaa hänen töihinsä ja toimeensa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran puolesta ja hyväksi, joista hän ei myöskään luopunut ennen poismenoaan, ja vihdoin suomalaisessa oopperassa käyminen siihen kaikkeen, mitä hän on puuhannut ja vaikuttanut suomalaisen näyttämötaiteen eduksi. Tällä viimeiselläkin alalla oli Antti Jalavan toimi niin kestävä, ettei kukaan Kaarlo ja Emilie Bergbomin rinnalla ja yhdessä heidän kanssaan ole niin kauan ja niin väsymättä harrastanut tätä kulttuuriasiaa maassamme.
Totta tosiaan ei loppua näy, jos olisi kaikki lueteltava missä Antti Jalava oli mukana. Mainitsen toki vielä Kansanvalistusseuran, jonka johtokunnassa hän oli kymmeniä vuosia jäsenenä ja jolle hän on kirjoittanut useita teoksia, varsinkin Unkaria koskevia; mutta jääkööt muut seurat ja yhdistykset sikseen. Sillä saattaahan jo edellisen nojassa päättää, että missä suomalaista kulttuuria ja suomalaisuutta harrastettiin, siinä nähtiin Antti Jalavakin.
Koetan nyt huomioon saattaa erinäisiä Antti Jalavan luonnonlahjoja ja luonteenpiirteitä. – Kuinka hän oli kestävä ja johdonmukainen toiminnassaan, se näkyy jo edellisestä, siinä nimittäin että hän koko elämänsä pysyi uskollisena sille mihin hän kerran oli ryhtynyt. Tämä on sitä merkillisempi, kun hän oli niin virkeä ja nopea kaikessa työssä, kuulisi näet että työnteon helppous olisi houkutellut hänet aina uuteen ja uuteen, mutta hän ei rakastanut semmoista vaihtelua, joka olisi vienyt hänet pois outoon, hänen elämänpaatokselleen vieraaseen. Vaikka hän teki nopeasti työtä, tuli se kuitenkin hyvää, siitä oli takeena terve järki ja sukkela ajatuskyky. Kun hän oli pappissäädyn sihteerinä, kuuluu olleen tavallista, että pöytäkirja oli valmis kun istunto päättyi, niin että tarkistus voitiin kohta paikalla toimittaa. Tämä kyky nopeasti panna ajatuksensa paperille teki hänestä myöskin niin kelpo sanomalehtimiehen. Hän kyllä paljon korjaili kirjoitustansa, sitte kun hän oli sen kirjoittanut kuin tuulessa, mutta niin siitä syntyi sujuvaa, selvää, joka oli ei vain kirjanoppineen vaan kansanmiehenkin luettavaa. Mitä tulee kuuluisiin, Uuden Suomettaren yleisön rakastamiin Helsingin-kirjeisiin, joita hän säännöllisesti sepitti yhden viikossa viidentoista vuoden aikana – kestävyysnäyte, jolla lienee vertansa ainoastaan ranskalaisissa sanomalehtimiehissä – niin olivat ne luullakseni varhemmin pirteämpiä, tyylillisesti etevämpiä kuin myöhemmin. Että kehitys meni tähän suuntaan, riippui kuitenkin vähemmän tekijän käsitystavan muuttumisesta kuin tuosta loppumattomasta virallisesta kääntäjätyöstä, joka pakotti hänet täyttämään satoja arkkeja satojen perästä kuivan kuivalla esityksellä, jota ei mikään kielitaito tai – aisti voinut viehättäväksi sulattaa. Miten lieneekään, sisältävät "Matinkirjeet" niin paljo suomalaisuuden historiaa, että valikoima niitä kannattaisi tulla kirjanmuodossa julaistuksi. Olkoon että esitys on leikillistä taikka vakavaa, on Antti Jalavan Helsingin kirjeillä se verraton ansio, että ne ovat asiallisia ja todenperäisiä, ettei niissä ole tahallista vääristelyä taikka parjausta eikä ilkeää ivaa. Kun hän ei voinut olla purkamatta närkästystään vastustajia kohtaan, silloin tuntee sanoista rehellisen suomalaisen, jonka herkkä kansallinen itsetunto oli syvästi loukattu.
"Suuria asioita on tapahtunut sen jälkeen kuin viimeksi olimme yhdessä, ja minä onnittelen Teitä että vielä nuorina olette saaneet nähdä uuden valoisan ajan koittavan kansallemme.
Paljon muistuttavat viime viikon tapaukset n.s. Maaliskuun päivistä Unkarissa v. 1848. Unkarikin oli pitkät ajat saanut kärsiä sortoa ja vääryyttä Itävallan puolelta, johon se oli yhdistetty yhteisen hallituksen alaisena. Kun tuli tieto Helmikuun vallankumouksesta Parisissa, herätti se Unkarissa, niinkuin kaikkialla muuallakin, tulista innostusta valtiollisen vapauden hankkimiseen. Silloin koossa olevat säätyvaltiopäivät ja lukuisat kansankokoukset vaativat täysin perustuslaillista hallitusmuotoa, johon kuului vastuunalainen ministeristö, yleisillä vaaleilla valittava kansaneduskunta, kansallinen sotaväki, painovapaus j.n.e. Kun vallankumouksen aallot jo vyöryivät Itävallassakin, synnyttäen Wienissä verisiä melskeitä, ei Itävallan keisarin auttanut muu kun suostua unkarilaisten vaatimuksiin. Näin saivat unkarilaiset rauhallisella vallankumouksella tuota pikaa uudenaikaisen konstitutsionin, ja riemu siitä oli tietysti rajaton koko maassa.
Tätä riemua ei kumminkaan saanut kauan kestää. Valtiollisen vapauden hinta on kallis, se on useimmiten verellä suoritettava, ja sen saivat unkarilaisetkin kokea. Vallankumoukselliset liikkeet kukistettiin sotavoimalla ja vanha virkavaltaisin reaktsioni pääsi taas valtaan, tahtoen riistää takaisin mitä hädän hetkenä oli ollut pakotettu antamaan. Unkarilaiset tarttuivat aseisiin vapauttaan sydänverellään puolustamaan, alottaen vapaussotansa 1848 – 49, jossa olisivatkin päässeet voitolle, ellei Venäjä olisi tullut Itävallan avuksi. He sortuivat vapaustaisteluunsa ja joutuivat nyt lähes kaksi vuosikymmentä kestävän julman sorron alaiseksi, jolloin heidän maassaan vallitsi täydellinen sotilas-, poliisi- ja santarmivalta, kunnes he suotuisain ulkomaisten tapausten avulla taas 1867 saavuttivat vapautensa ja itsenäisyytensä.
Suokoon Jumala ettei samantapainen reaktsioni enää syntyisi Venäjällä, vaan että se valtiollinen vapaus, jonka Venäjän kansa nyt on saavuttanut, jäisi sinne pysyväiseksi, varttuisi ja juurtuisi niin syvälle, ettei mitkään taantumuksen myrskyt sitä enää voi ylös repiä ja hävittää. Silloin on taattu Venäjään yhdistetyn Suomenkin vapaus – ulospäin.
Mitä taas sisälliseen vapauteen ja voimaamme tulee, niin riippuu se siitä, osataanko täällä vihdoinkin tulla yksimieliseksi kansaksi ja kyetäänkö etenkin määräävissä piireissä käsittämään, että maassamme nyt on alkanut kansanvaltaisuuden aatteen valloitusretki ja että se, joka ei tahdo tämän aatteen palvelukseen antautua, on kuin onkin sortuva sen voittovaunujen alle. Minä olen vakuutettu siitä, että ainakin Suomen kansallismieliset ylioppilaat käsittävät tämän ja tietävät asettaa työnsä ja toimensa sen mukaan."
Seuraavana vuonna 18/7 Jalava täytti 60 vuotta, ja hän vietti sen merkkipäivän kauniissa Peitsalon huvilassaan Lohjan järven rannalla. Hän oli siis ikämies, eikä hänen heikontunut terveytensä enää luvannut hänelle montakaan työvuotta; mutta siitä huolimatta hänessä nuoruuden ihanteet ja nuoruuden innostus muuttumattomina elivät. Sen näkee eräästä puheesta, jonka hän 15/4 piti suomalaisen sanomalehtimiesliiton kokouksessa ja jossa hän luo katseen menneeseen aikaan.
– "Ensimäiset 1 1/2 vuotta Uuden Suomettaren olemassaolon ajasta lukuun ottamatta, olen sittemmin kaiken aika kuulunut vain sen avustajain eli käyttääkseni veli Pauanteen terminologiaa 'löysäläisten' joukkoon. Tämä löysäläisyys ei kumminkaan ole estänyt minua koko sydämestäni harrastamasta sanomalehtimiestointa ja tätä tointa kunnioittamasta. Suuresti minua sen vuoksi ilahuttaa saada nyt olla mukana Suomalaisen sanomalehtimiesliiton ensimäisessä vuosikokouksessa, joskin minua surettaa se seikka että olot meillä ovat käyneet sellaisiksi, että tähän liittoomme eivät katso voivansa kuulua kaikkien suomenkielisten lehtien toimittajat ja avustajat.
Siihen aikaan kuin U. S. perustettiin 1869, ja vielä pitkät ajat sen jälkeen ei ollut kansallisessa puolueessa vielä mitään hajaannusta, mitään eripuraisuutta; kaikki vetivät yhtä köyttä, muita vastustajia ei tunnettu kuin ruotsikiihkoisia, ja heitä sekä heidän etevintä silloista äänenkannattajaa Helsingfors Dagbladia vastaan taisteltiin voimalla ja pontevuudella eikä suinkaan iskuja säästetty, jos niitä saatiinkin. Ja taistelua elähytti Snellmanin suuri personallisuus, jonka suuria ajatuksia meillä silloin oli onni kuulla sekä suullisesti että kirjallisesti. Ja näiden ajatusten ydinkohtia oli, sopinee sanoa, se kehotus ruotsikiihkoisille vallanpitäjille, jolla hän lopetti kuuluisan n.s. liberalisen puolueen ohjelman murhaavan kritiikkinsä: 'väistykää pois te, että me pääsemme sijaanne!'
Tuli sitte tuo onneton hajaannuksen aika. Valtiopäivillä se tuli ensi kerran näkyviin – 1885 vuoden valtiopäivillä. Hyvin muistan, kuinka Nya Pressen katsauksessaan näihin valtiopäiviin sanoi: 'Ilahuttavin ilmiö viime valtiopäivillä on kansallisessa puolueessa tapahtunut hajaantuminen.' Ja kun sillä puolella sitä katsottiin valtiopäivien ilahuttavimmaksi ilmiöksi, voi sen meidän kielellä kääntää niin, että se oli valtiopäivien surullisin ilmiö.
Minun ymmärtääkseni se todellakin on onnettomin kohtaus, mikä meille on voinut tapahtua, tuo kansallisen puolueen hajaantuminen, sillä sen kautta tietysti ruotsalainen puolue on saanut uutta tuulta siipiensä alle, jotka jo olivat joutua lerpalleen, ja nuorsuomalaisen liiton kautta se nyt on voinut nostaa päänsä. Mutta ei itku hädästä päästä, sanotaan, ja suomalaisen puolueen tulee, vaikka vähennetyin voimin, reippaasti ja rohkeasti jatkaa taisteluaan, taisteluaan Snellmanin ohjelman hyväksi, kulkien niinkuin luutnantti Zidén aina eespäin vaan, kunnes se on perille ajettu. Onneksi onkin puolueen päälehteen saatu uusi, terävä, voimakas kynä, joka J. V. Snellmanin ohjelman esittämisessä, selvittämisessä ja sovittamisessa aikamme oloihin seisoo yli kaiken kiitoksen ja jonka esimerkkiä muitten lehtien sopii ottaa noudattaakseen. Ja se on kylläkin ilahuttava ilmiö näissä muuten monessa kohden niin surullisissa oloissa.
Minä toivon että kaikkien puolueemme lehtien, kunkin kohdaltaan, kaikista niistä vastuksista huolimatta, joita tilausten ja ilmoitusten boikottaamisen y.m. muodossa heidän vastaansa asetetaan, onnistuisi yhä enenevällä innolla ja voimalla ja menestyksellä työskennellä Snellmanin ohjelman toteuttamiseksi, jotta kerrankin tunnussanamme Suomi suomalaisille pääsisi voittoon, ja tässä toivossa esitän maljan kaikkien suomenmielisten sanomalehtien toimittajille, niin suurempien kuin pienempien – sillä kaikki ovat he yhtä tärkeitä palvelijoita 'Herran viinamäessä', jos niin saan sanoa – suomalaisen sanomalehtimiesliiton maljan. Eläköön se kauan ja voimistukoon, varttukoon!"
Vielä samana keväänä Jalava piti toisenkin puheen kansallisesta asiastamme. Se on yhtä innostunut, jollei innostuneempi, mutta myöskin laajempi, niin ettemme katso mahdolliseksi sitä kokonaisena tähän ottaa. Se pidettiin Seurahuoneella Snellman-juhlassa 12/5 1906. Tässä puheessa, joka varmaan on mahtavimpia mitä Jalavalta on säilynyt, hän erityisesti kehottaa kansalaisia itsetietoiseen, hartaaseen työhön ja toimeen suomalaisuuden kohottamiseksi niin kodissamme kuin julkisessa elämässä. Nojaten unkarilaisen Tapani Szechenyin maansa naisille lausumiin sanoihin: "Te olette kansallisuutemme suojelusenkelit; ilman Teitä se ei koskaan elvy taikka lakastuu pian, sillä Te punotte kaiken ympärille suloutta ja elämää" – hän mitä innokkaimmin kutsuu Suomen naisia astumaan sen uuden kansallisen herätyksen ja innostuksen etupäähän, joka näytti olevan tulossa, valmistamaan suomenkielelle sille tässä maassa tulevaa isäntäsijaa ja hallitsijavaltaa. —
"Sen jos he tekevät, jos he sillä hartaalla, uskollisella tunteella, sillä hellyydellä ja uhraavaisuudella, joka on heidän luonteelleen ominaista, suosivat ja vaalivat kaikkia suomalaisuuden rientoja, niin että suomalaisuus heille tulee sydämen asiaksi tahi ehkä vielä paremmin 'muodin asiaksi' – sillä tuskinpa lienee mahtavampaa valtiasta kuin muoti – niin, jos he tämän kaiken tekevät, silloin on suomalaisuuden voitto taattu, sillä, kuten sanotaan, mitä naiset tahtovat, sitä Jumala tahtoo.
Älkööt he, älköönkä kukaan meistä suomalaisuuden hyväksi työskennellessämme välittäkö siitä että meitä soimataan liiallisesta kansallisesta innosta ja kiihkosta. Semmoinen soimaus ei tuota kellenkään häpeätä, sen alaisiksi ovat joutuneet monet, joiden nimet aikakirjoissa säilyvät suuressa kunniassa. Mutta se olisi meille häpeäksi, suureksi häpeäksi, jos meitä päin vastoin voitaisiin syyttää liiallisesta velttoudesta ja välinpitämättömyydestä kansallisuutemme suojelemisessa ja vahvistamisessa.
Ei, kansallista innostusta meillä tosiaankaan ei vielä ole liiaksi, sitä tarvittaisiin vielä paljoa, paljoa enemmän, ja sen vuoksi minä päättäessäni puheeni en otakaan huutaakseni: eläköön innostus, vaan: syntyköön innostusta kansallisuutemme kalliiseen asiaan, syntyköön sitä kaikkialla kautta koko avaran Suomenniemen, mutta sellaista, joka ei jää vain heliseviin sanoihin ja koreihin puheihin, vaan joka ilmenee hartaassa, rohkeassa, uhrautuvassa tosityössä suomalaisuuden hyväksi. Sillä ja ainoastaan sillä tavalla luodaan se aika, jota meidän vanhemman sukupolven silmät eivät kai ikinä saa nähdä, mutta jonka kerran tulemisen vahvassa, järkähtämättömässä uskossa me poistumme ikuiseen lepoon." —
Keväällä 1904 Jalava oli eronnut Kansallisteatterin johtokunnasta, mutta silti hän pysyi taidelaitoksen lähimmässä ystäväpiirissä. Sentähden ei voi meitä kummastuttaa, että hänen puheittensa joukossa vieläkin on teatteria koskevia. Siten hän johtokunnan toimeenpanemassa illanvietossa 5/5 1906 piti Ida Aalbergille kauniin puheen. Siinä hän ensin muistuttaa, että Kaarlo ja Emilie Bergbom, joita vuotta ennen oli innostuneesti juhlittu, jo olivat ijäksi poistuneet seuraten toisiaan kuolemassa niinkuin elämässäkin; mutta samoin kuin Väinämöinen lähtiessään oli jättänyt kantelon kansalleen, oli Bergbom jättänyt jälkeensä suuren elämäntyönsä, Suomen Kansallisteatterin, kansallensa iki-iloksi. Sitten puhuja kääntyy Ida Aalbergin puoleen tervehtien hänessä kauniinta Bergbomin taidetarhassa kasvanutta kukkaa, kiittäen häntä siitä maaseutumatkasta, jolla hän lukemattomille oli antanut tilaisuutta nähdä ja ihailla todellista, nerokasta taidettaan, ja vihdoin julkilausuen vakaumuksensa, että taiteilijatar alallaan yhä on oleva osallinen suomalaisuuden kohottamistyössä. – Toisenkin kerran Jalava vielä puhui Ida Aalbergille, nimittäin teatterin lämpiössä 21/11 1907, toivottaen hänelle menestystä Unkarinmatkalla, jolla taiteilijatar oli esiintyvä oman näyttelijäjoukon ympäröimänä. —
Viimeinen puhe siinä käsikirjoituskokoelmassa, johon edellinen esitys nojaa, on Seurahuoneella A. Meurmanin hautajaispäivän iltana, 22/1 1909, esiintuotu lausunto keskustellessa siitä, miten ne rahat olivat käytettävät, jotka oli päätetty kerätä muistoseppelten sijasta, joita vainaja ei ollut tahtonut haudalleen. Jalava ehdotti, että ne annettaisiin stipendirahastoksi sanomalehtimiesliitolle; kokous päätti kumminkin, että rahasto oli tuleva Suomalaisen Tiedeakatemian haltuun, mikä ei estäisi, että niistä joku avustus lankeaisi sanomalehtimiestenkin osalle.
Näin olen seurannut Jalavaa puhujana hänen viimeiseen elinvuoteensa asti. Totta sanoen ei puhekokoelma sentään ole lopussa. Sattuu näet joskus sille, jolla on sanottavaa sydämellään, että joku este ilmaantuu ja tukkii häneltä suun, ja niin on käynyt Jalavankin. Kokoelmassa on näet joitakuita kirjoitettuja puheita, joihin on merkitty: "ei pidetty". Ainoastaan kerran hän on siihen lisännyt syynkin. Aino Achtén häissä 6/5 1901 hän oli aikonut pitää puheen morsiamen äidille, Emmy Achtélle, jonka hän tunsi ja jota hän ihaili Suomalaisen oopperan loistoajoilta saakka, mutta – "E. G. Palmen ehti ennen (!)".
Niin hajanaisia ja katkonaisia kuin tässä kirjoituksessa luettavat otteet Jalavan puheista lienevätkin, niin toivon kuitenkin, että niistä näkyy minkäluonteinen hänen puhetapansa oli. Hän saattoi paikan ja tilaisuuden mukaan joskus olla hyväntahtoisen ivallinen, mutta enimmäkseen hän edeltäkäsin valmistetuissa puheissaan esiintyy vakavana, suoramielisenä, lämminsydämisenä. Esitys on ylipäätään korutonta, ja kuvia hän käyttää harvanlaisesti, mutta silloin aina tehoovia. Milloin hänen isänmaallisissa puheissaan kohtaa sitaatteja, ovat ne tavallisesti unkarilaisilta runoilijoilta taikka valtiomiehiltä lainatuita, ja muutenkin kun esitys kohoo erittäin lennokkaaksi, aavistaa siinä vaikutusta hänen ihailemistaan unkarilaisista isänmaanystävistä. Sanoa Jalavaa kaunopuhujaksi varsinaisessa merkityksessä olisi ehkä liioittelua. Hän oli siksi liian suora, hiotumpaa taiteellisuutta vailla; mutta siitä huolimatta hän oli hyvä puhuja. Hän oli ajatukseltaan selvä ja loogillinen, hänen esityksensä oli tuntehikas ja kirkas, vakaumuksen kannattama, sanan takana seisoi aina mies, rehellinen suomalainen, joka työstä oli tullut puhujalavalle ja sieltä jälleen palasi työhön.
ALBERT EDELFELT
Albert Edelfeltin kirjeitä parisilaisille ystävilleen.28
Suomalainen taideyhdistys on ilmottanut aikovansa tänä vuonna toimeenpanna Edelfeltin teosten näyttelyn, joka avataan 1 p. huhti- ja suljetaan 1 p. heinäkuuta. Näyttelyä koetetaan saada mahdollisimman täydelliseksi, jotta se tarjoaisi havainnollisen kuvan hänen taiteilijakehityksestään ja siten muodostuisi arvokkaaksi kunnianosotukseksi kaivatulle mestarille, jonka loistokas elämäntyö täyttää yhden Suomen taidehistorian kauniimpia lehtiä. Sanomalehdet ovat jo tietäneet kertoa, että Ranskasta ja Ruotsista on luvattu näyttelyyn lainata tärkeitä pääteoksia, ja voidaan siis odottaa yrityksen onnistuvan niin hyvin kuin jokainen taiteenystävä sydämestään toivoo.
Väärin olisi sanoa, että taideyhdistys on tässä asiassa suurta kiirettä pitänyt. Tänä vuonna kuluu jo viides vuosi umpeen siitä kun Edelfelt iäksi katosi näkyvistämme, ja oudon hiljaista on näinä vuosina ollut hänen hautakumpunsa ympärillä. Tällä huomautuksella en niinkään tarkota hänen taidettaan, josta sentään joskus on julkisuudessa muistutettu, muun muassa silloin kun on kokoelmiimme lunastettu hänen teoksiaan, jotka joko olivat joutumaisillaan ulkomaille taikka jo olivat sinne joutuneet; vaan enemmän hänen persoonallisuuttaan. Saattaa näet kummeksia, ettei taiteilijasta vielä ole yritetty luoda mitään seikkaperäisempää elämänkuvausta.29 Edelfelt nimittäin ei ollut ainoastaan etevä taiteilija, vaan myöskin harvinaisen mieltäkiinnittävä ihminen. Taiteilijana hän on verraten hyvin tunnettu laajoissakin piireissä, mutta ihmisenä, persoonallisuutena häntä ei mainittavasti tunnettane ulkopuolella sitä ystävä- ja tuttavapiiriä Helsingissä ja Porvoon tienoilla, missä hänen kotonsa oli, sekä Parisissa, missä hän vietti melkoisen osan elämäänsä. Olisi kieltämättä mitä viehättävin ja kiitollisin tehtävä ottaa kuvatakseen merkillinen taiteilija, niin että hän eheänä, kaikin puolin valaistuna hahmona seisoisi kulttuurielämämme merkkimiesten rivissä, jossa hänellä on tunnustettu sijansa. Onkohan vieläkin kauan odotettava, ennenkuin joku kykenevä siihen ryhtyy?
Taiteemme kehitykseen katsoen on Edelfeltin merkitys siinä, että hän meillä oli ensimäinen sen suunnan edustaja, joka Ranskassa tunnetaan naturalismin ja impressionismin, mutta meillä tavallisesti realismin nimellä, ja että hän samanikäisille ja nuoremmille taiteilijanaluille osotti tien Parisiin. Kumminkaan hän ei ollut syntynyt eikä alkuaan kasvatettu mainittua, ehdotonta luonnontodellisuutta tavottelevaa taidesuuntaa varten. Sen ympäristön kautta, jossa hän oli kehittynyt, ennenkuin hän ulkomaille lähti, hän oli sekä taidekäsitykseltään että myöskin kansalliselta ja isänmaalliselta hengeltään pääasiassa Runebergin aikakauden lapsi. Jopa olivat hänen nuoruuden vaikutelmansa, joita läheinen "aateyhteys" äidin kanssa piti heikkenemättömässä voimassa, niin syvät, että ne muun muassa selittävät ensiksikin hänen naturalisminsa eli realisminsa maltillisuuden ja toiseksi sen käänteen aihevalinnassa, joka hänen taiteessaan tapahtui 1890:n vaiheilla. Ainakin on minulla (jolla oli onni tulla hänen ystäväkseen jo 1871, jolloin hän oli seitsentoistavuotias ja taiteilijaura hänelle vain kangasti hämärässä tulevaisuudessa) se vakaumus, että Edelfelt uudestaan ryhtyessään uskonnollisiin ja varsinkin historiallisiin aiheisiin, se on kun hän esim. maalasi Porilaisten marssin (1892) ja kun hän otti kuvittaakseen Snoilskyn Ruotsalaisia kuvauksia sekä Runebergin Kuningas Fjalarin ja Vänrikki Stoolin tarinat, ei niinkään noudattanut aikansa taidevirtauksia (mitä niissä siihen viittaavaa nähtäneenkään) kuin sisällistä vaistoa, joka vei hänet takaisin nuoruuden vaikutelmiin. – Olen viitannut tähän kysymykseen, joka on tärkeimpiä taiteilijan kehityshistoriassa, sentähden että alempana luettavat kirjeet osaksi sitä valaisevat.
Mihin meillä kotimaassa ei näy merkkiäkään, se on ainakin alulle pantu ulkomaalla. Ranskassa on eräs Edelfeltin ystävä, Henri Amic, julkaissut kirjan,30 joka sisältää muistelmia erinäisistä taiteilijoista ja heidän kirjoittamiaan kirjeitä – ja yksi näitä taiteilijoita on Edelfelt. Häneltä on julkaisussa seitsemän, tekijälle ja kahdelle muulle henkilölle osotettua kirjettä. Nämä kirjeet ovat kaikki erittäin mieltäkiinnittäviä, ja olen sentähden suomentanut ne täydellisinä. Toiselta puolen ne luovat kirkasta valoa taiteilijan ja hänen äitinsä keskinäiseen suhteeseen, joka on omansa herättämään sydämellistä kunnioitusta kumpaakin kohtaan, ja toiselta puolen me näemme niistä kuinka läheisiä ystäviä hänellä oli Ranskassa, jota Edelfelt melkein piti toisena isänmaanaan. Viimeisissä kirjeissä kosketellaan meidän valtiollisia oloja, ja niissä on huomattava se jalo piirre, että Edelfelt ei ulkomaalaisille kirjoita sanaakaan tuskallisista puolueriidoistamme. Mikä harvinainen hienotunteisuus siihen aikaan! Muuten kirjeet itse pääasiassa selittävät toinen toistaan, eikä välttämätöntä ole tarkemmin tuntea niitä henkilöitä, joille kirjeet on osotettu. Kirjasta näkee, että Henri Amic, joka nähtävästi on kirjailija, ja Edelfelt tutustuivat toisiinsa 1885. Se tapahtui aivan sattumalta Malmössä, johon molemmat, matkalla Parisiin, olivat tulleet samassa junassa Tukholmasta. Tuskin he olivat monta sanaa vaihtaneet, ennenkuin huomasivat, että heillä oli yhteisiä ystäviä, ja siinä oli alku ystävyyteen heidänkin välillään. Muutoin on itse muistelmista merkittävintä, mitä Amic kertoo Edelfeltin suhteesta hänen ystäväänsä, etevään taiteilijaan Dagnan-Bouveret'hin. Sinä keväänä kun taulu "Jesus ja Mataleena" oli valmistunut, Edelfelt tapasi Dagnanin Cannes-kaupungissa jossa Henri Amic'in silloin oleskeli äitinsä, m: me Borget'n kanssa. Silloin antoi Edelfelt lähettää taulunsa Parisista Cannesiin näyttääkseen sen Dagnanille, ja Amic'in läsnäollessa hän Dagnanin neuvojen mukaan teki siinä muutamia korjauksia, niin hän esim. pitensi Jesuksen valkoisen puvun (mekon) noin 10 sentimetriä. Näkyi selvästi että hänen luottamuksensa ystävän arvosteluun oli ehdoton.
Mitä kirjeiden muotoon tulee, Amic huomauttaa Edelfeltin "melkein täydellisestä" ranskankielen taidosta ja hänen esitystapansa "sirosta yksinkertaisuudesta". Tunnettua on että taiteilijamme osasi ranskaa erinomaisen hyvin; kun ranskalainen kirjailija kuitenkin käyttää arvosanaa "melkein täydellinen", niin lienee syynä siihen itse ajatustapa, joka tietenkin on suomalainen tai ainakin pohjoismaalainen. Tunteiden ilmaisun suoruudessa ja vilpittömyydessä näet tunnemme oman kansalaisemme, miten hän tavotteleekin ranskalaisen siroa sanontatapaa.
Kaikki kirjeet, joista ei muuta sanota, ovat osotetut Henri Amic'ille.
Helsingissä 1 p. tammikuuta 1894.
Rakas ystäväni!
Kuukausia sitte herään joka aamu vakaalla aikomuksella kirjoittaa sinulle, mutta tapani mukaan annan ajan juosta sormieni välitse ja panen iltasin maata kiroten saamattomuuttani. Vasta uudenvuodenpäivä on karkottanut velttouteni, ja käytän tätä hetkeä toivottaakseni sinulle kaikkea onnea ja vielä kiittääkseni sinua ystävyydestä, jota lakkaamatta olet minulle osottanut. Tiedämme kaikki että sinä, ystävä Amic, olet ystävistä paras, enkä voi sanoin lausua kuinka viimeinen todistus tästä hienotuntoisesta ja epäitsekkäästä ystävyydestä on minua liikuttanut: tarkotan sitä että kutsuit luoksesi sairaan ystäväni Sparren. Vietettyään pari viikkoa Bouleaux'ssa hän on sinulle ikuisesti kiitollinen; että hän terveeksi tulleena on voinut mennä naimisiin sen viehättävän nuoren neiden kanssa, joka nyt on rva Sparre, se on suureksi osaksi sinun ansiosi.31
Koska ikuisuus on siitä kulunut kun sinut näin – seitsemän kuukautta, luullakseni – aion nyt väsyttää sinua kertomalla mitä kaikkea olen tällä ajalla tehnyt.
Kesä oli kovin levoton. Ensiksi oleskelin vaimoni ja poikani kanssa kuukauden Norjan vuoristossa. Tulos oli sangen hyvä vaimooni nähden: hän on alkanut tulla entiselleen, niin että luulen voivani perheineni asettua Parisiin… Sen jälkeen matkustin Tanskaan maalatakseni muotokuvia eräässä sikäläisessä linnassa. Palattuani Suomeen tapasin äitini vaarallisesti sairaana ja koin monta tuskallista hetkeä ennenkuin hän parani. Kiitän Jumalaa, että hän jälleen on terveenä niinkuin ennen, vaikka taudin uusinta uhkaa meitä kuin mikä Damokleen miekka.
Ryhdyin silloin rohkeasti tuohon äärettömään kankaaseen, viisi metriä korkea ja puolikolmatta leveä, (Jesuksen syntymä,32 josta olen sinulle puhunut), ja kaikki meni hyvin puolitoista kuukautta, kunnes appeni sairastui, huononi huononemistaan ja kuoli 14 p. joulukuuta. Murheen painamana ja valvomisesta uupuneena vaimoni silloin sairastui influenssaan, ja poikani samoin. Nyt he sentään, Jumalan kiitos, ovat toipumassa! Viime ajat ovat, niinkuin näet, olleet surullisia ja synkkiä.
Aion ensiksi maalata suuren tauluni valmiiksi; matkustan sitten Tanskaan, jossa yksi muotokuva on viimeisteltävänä, ja jatkan sieltä Parisia kohti, jossa toivon olevani keväällä. Siinä suunnitelmani.
Ei olisi totta, jos sanoisin olleeni kaipaamatta Parisia ja sikäläisiä ystäviäni. Mikä minua lohduttaa, on tieto, etteivät he unohda minua; eivät he ainakaan vielä ole sitä tehneet. Luulen ettei minulla missään ole uskollisempia ystäviä, ja puhe ranskalaisen epäluotettavaisuudesta on noita perin vääriä lauseparsia, joita vain tyhmyrit, kateelliset ja tietämättömät toistavat.
Totta puhuen juuri parisilaisia ystäviäni ja heidän muodostamaansa henkistä piiriä minä kaipaan. Sitävastoin minä tuskin ajattelenkaan sikäläistä seuraelämää ja bulevardin asfalttia. Ja miksi niin tekisinkään, jos ikävöin Emile Blavet'n tai Armand Silvestre'n proosaa, niin saahan Figaron ja Gil Blas'n jokaisessa Helsinginkin kahvilassa; ja mitä seuraelämään tulee, en tarvitse muuta kuin avata paronitar Staff'in Le savoirvivre saadakseni kohta kylläkseni siitä puolesta Parisin elämää.
Sillä rauhalla, joka vallitsee syrjäisessä maassa, semmoisessa kuin meidän, on myöskin viehätyksensä. Täällä tekee työtä ilman tilaisuutta liiaksi puhua taiteesta, tällä tottuu hyvään järjestykseen, joka pelastaa pienissä rahoissa tuhlaamasta innostuksensa ja luomisvoimansa pääomaa. Ainoastaan hyvin harvoin näen täällä taiteilijoita, mutta kun se tapahtuu, huomaan ilokseni, että minä, vaikka pian täytän neljäkymmentä vuotta, kumminkin olen "nuorta polvea". Olemme tositeossa saaneet syntymään nuoren koulun, aitomodernin, ja pääasiassa hyvän. Kirjailijat, maalaajat, säveltäjät, kaikki viimeistä kuosia, melkein symbolisteja, mutta paremmin norjalaisen kuin Sâr Peladanin koulua. Varsinkin on merkittävä nuori säveltäjä, Jean Sibelius (älä unohda tätä nimeä, se on kerran tuleva kuuluisaksi, ja Parisissa häntä soitetaan kaksikymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen), joka, minun mielestäni, on erinomainen taiteilija.
Suuri dekoratiivinen tauluni Jesuksen syntymä ei voi tulla näytellyksi Parisissa, se on vaadittu asetettavaksi kirkkoon toukokuulla. Salonkiin minulla siis ei ole muuta kuin uusi äitini muotokuva ja yksi lumimaisema (effet de neige) – näet että noudatan neuvojasi – , "jos" huomaan nämä taulut hyviksi, ja "jos" ne saavuttavat varsinkin Dagnanin hyväksymisen.
Kuinka Dagnan voi? Mitä hän tekee? Olen juuri kirjoittanut hänelle, mutta odottaessani [vastausta] olisin hyvin kiitollinen, jos antaisit tietoja hänestä ja kaikista ystävistämme.
Olen lukenut kirjasi George Sandista täällä erään naisen luona. Ilmaisematta että tunsin tekijän minä kysyin, mitä hän siitä piti: "Kirja on vakavan, teeskentelemättömän tunteen läpitunkema, hän vastasi; se on niitä harvoja teoksia, joita me pohjoismaalaiset täysin ymmärrämme." Arvaapas, olinko iloinen.
Onko tänä vuonna Bouleaux'ssa vietetty jouluyötä?33 Surullisina juhlina, joita minä olen elänyt, on ajatukseni usein harhaillut aina vieraanvaraiseen taloon saakka Gouvieux'n lähellä.
Mitä tekee Gunnar Vennerberg?34 Onko hänen parannuksillaolonsa
Uriage'ssa tuottanut hyviä tuloksia?
Vaimoni ja minä lähetämme M: me Borget'lle parhaimmat,
vilpittömimmät onnentoivomuksemme uudeksi vuodeksi.
Minä uudistan onnitteluni sinulle, ja pyydän anteeksi, että olen
koko ajan puhunut itsestäni. Luja kädenpuristus aina hartaalta
Albert Edelfeltiltäsi.
Seuraava kirje on kirjoitettu nuorelle Jean-Baptiste Pasteurille hänen isänsä, mainion tiedemiehen, kuoleman jälkeen:
Helsingissä 2 p. lokakuuta 1895.
Rakkahin ystäväni.
Kaikki maailman sanat ilmaisisivat ainoastaan hyvin vaillinaisesti mitä minä tunsin, kun sanomalehdissämme kohtasin onnettoman sähkösanoman Mr Pasteurin kuolemasta. Tiesin kyllä mitä isänne, jota viisitoista vuotta olen ihaillut, kunnioittanut ja rakastanut, minulle merkitsi, mutta vasta nyt on minulle selvinnyt, mikä sija, mikä ääretön sija hänellä oli sydämessäni, sillä minä itken häntä niinkuin isääni, ja maailma on minusta tyhjä kun hän on poissa. Hänen minulle alituisesti osottamansa ystävällisyys, jonka arvoinen niin hartaasti olisin tahtonut olla, hänen minulle tuhlaamansa hyvyys, tuo hyvyys, joka monena synkän surun hetkenä on minulle ollut ainoa valonsäde, olisivat riittäneet herättämään minussa ikuisen kiitollisuuden. Mutta sitäkin enemmän olen hänelle velkaa: tämä suuri mies, jonka sydän oli hänen neronsa laatuinen, on minussa elähyttänyt uskoa hyvän lopulliseen voittoon, hän on todistanut, että elämä ansaitsee elämisen vaivan, koska tämän kurjan maan päällä meidän kaltainen mies voi olla niin todellisesti suuri, koska täällä vielä on tavattavissa semmoinen älyllinen ja siveellinen kauneus, joka mitä välittömimmin virtaa Jumalasta.
Tiedän että Ranska ja koko ihmiskunta itkevät hyväntekijäänsä, mutta en voi vielä kiinnittää mieltäni heidän suruunsa: tämän avatun haudan edessä olen liian täynnä omaa ja teidän suruanne. En voi lakata ajattelemasta teitä kaikkia, jotka kannatte hänen nimeään ja joille hän oli kaikki: isä, keskipiste, ylpeys ja hellyyden esine. Miten hän teitä rakastikaan, ja miten te häntä ihailitte! Kunpa olisin Parisissa voidakseni tällä hetkellä seisoa tämän ruumisarkun edessä, jonka kaikista maailman maista tulleet laakerit peittävät, ja sanoakseni sille, joka siinä nukkuu pitkän, kunniakkaan työpäivänsä jälkeen, kuinka harras kiitollisuuteni häntä kohtaan on syvä ja ikuinen, kuinka siunaan hänen muistoaan.
Sanokaa, rakas ystävä, m: me Pasteurille, m: me Jean-Baptistelle, m: me Vallery-Radot'lle, hänen miehelleen ja lapsilleen, että me mitä vilpittömimmin otamme osaa heidän äärettömään suruunsa, ja että me kaikki käsitämme tämän korvaamattoman tappion, niinkuin olisi suru kohdannut omaa perhettämme.
Syleilen teitä sydämellisesti. Teidän aina harras
Albert Edelfelt.
Nyt seuraava kirje on osotettu René Vallery-Radot'lle:
Helsingissä 11 p. syyskuuta 1901.
Rakkahin ystäväni.
Tiedätte Jean-Baptisten kautta ja lähettämästämme ilmotuskirjeestä mikä julma suru on meitä kohdannut. Isku on sitä kauheampi, kun me kuukauden ajan olimme huomanneet äitini terveyden ilmeisesti paranevan. Jopa olivat lääkärit sanoneet, että voisin ajatella lokakuulla matkustaa Ruotsiin (muutaman tärkeän muotokuvan tähden).
Lauantaina 24 p. elokuuta äitini oli ollut erittäin iloinen ja hyvissä voimissa. Hän kertoi minulle paljon kihlajaisistaan, olostaan Marseillessa, toisen keisarikunnan synnystä, isästäni. Hän istui pianon ääreen ja soitti suureksi iloksemme musiikkikappaleita, jotka hän ennen muinoin oli säveltänyt ja jotka me niin hyvin tunsimme. Vaimoni saapui illalla erään ystävättären kanssa, ja me ryhdyimme tavallista suurempiin valmistuspuuhiin viettääksemme äitini syntymäpäivää 25 p. elokuuta. Olin antanut sidottaa kuvittamani Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat. Olin antanut painattaa kirjan loistopaperille ja illalla sepitin omistuskirjotuksen, "sille, joka oli minua opettanut lukemaan tätä kirjaa sekä rakastamaan isänmaata ja runoutta".
Olimme jo panneet maata, kun sisareni klo yksitoista tuli minulle sanomaan, että äidilläni oli kuume. Molemmat lääkärit, jotka olivat läheisiä naapurejamme, riensivät meille. Mutta he antoivat kovin vähän toivoa. Tauti oli ankara vatsakuume (fièvre gastrique), ja sydän toimi kovin huonosti.
Kertoa teille kuinka hädissämme olimme niinä neljänäkymmenenä tuntina, jotka tauti kesti, onhan se tarpeetonta, vai miten?
Tiedätte mitä äitini on ollut meille kaikille. Olemassaolomme aurinko, keskipiste, epäjumala! Hänen persoonallisuutensa oli erinomaisen voimakas ja mukaansa tempaava, parhaimmat taiteilija-ponnistukseni johtuvat hänestä. Äitini oli kaksikymmentä vuotta minua vanhempi: hän oli luonteeltaan hyvin nuori ja minä olen viisitoista vuotta sisariani vanhempi. Siten hän oli minulle vanhempi sisar yhtä paljon kuin äiti, ja me olemme koko ikäni eläneet läheisessä aateyhteydessä. Ihanteellinen henki, joka täytti hänen olentonsa, luja luottamuksensa Jumalaan ja oikeuden lopulliseen voittoon, hänen iloinen rohkeutensa ja ylevä tapa käsittää taidetta ja elämää, kaikki tuo oli minulle ihan välttämätöntä vastapainoksi sille, mitä minussa itsessäni on epäröivää ja pessimististä. Sisarparkani ovat kuitenkin paljon surkuteltavammat. Kunpa me, vaimoni ja minä, voisimme sulostaa heidän kauheaa yksinäisyyttään!
Kuinka usein onkaan äitini puhunut teistä kaikista tänä kesänä! Hän luki usein kaunista kirjaa35 Mr Pasteuristä, jonka olette antanut sisarelleni, ja hänen katseensa loisti aina kun hän mainitsi tämän suuren nimen.
Selaillessaan Parisista tuotuja albumejani hän erittäin kiinnitti huomionsa nti Camillen piirustuksiin: "Kas tuossa silmät, jotka ovat mieleni mukaiset", hän virkkoi. Minä luin hänelle kirjeenne jälkikirjoituksen: "Camille pyytää, että lähetätte kirjeenne ilman postimerkkiä: se on hänen tapansa ilmaista vastalauseensa kotkaa vastaan."
"Oi, mikä kelpo nuori tyttö!" äitini lausui nuorekkaan vilkkaasti nousten nojatuolistaan, "sitä minä häneltä odotin".
En voi jatkaa, sillä kaikki nuo muistot liikuttavat minua enemmän kuin voin sanoa. Ilmottakaa minulle vain, oletteko saanut tämän maksamattoman kirjeen, ja minä kirjotan teille laajemmin.
Kreivi Snoilsky, Ruotsalaisen akatemian jäsen, kirjotti minulle kesäkuulla: "Tunsin jo Mr Vallery-Radot'n oivallisen kirjan. Hän on asetettu vakavien ehdokkaitten luokkaan, joita on sangen vähän".36
Näkemiin asti, rakas ystäväni; vaimoni, joka on ollut ihailtava tänä koetuksen aikana, sillä hän on huolimatta suuresta murheestaan hoitanut kaikki käytännölliset asiat, palauttaa itsensä hyvään muistiinne ja samoin sisarenikin. Pyydän että esitätte kaikille omaisillenne vilpittömät ja kunnioittavat tervehdykseni, ja luottakaa suuren ja muuttumattoman kiintymykseni tunteisiin.
Vanha, harras ystävänneAlbert Edelfelt.
Helsingissä 17 p. syyskuuta 1901.
Rakas ystäväni!
En osaa koskaan sanoa mitä kaikkea hyvää kirjeesi on minulle tehnyt. Semmoisina elämänhetkinä on avun tarpeessa ja sentähden sana lausuttuna ystävän sydämestä vaikuttaa paljon enemmän kuin kaikki maailman filosofiset tutkielmat. Tunnen itseni hirmuisen yksinäiseksi! Tämä voi kuulua oudolta perheenisän suusta, mutta äitini oli minulle isä ja äiti, veli ja sisar. Olen sisariani paljon vanhempi. Isäni kuoli, kun he olivat lapsia. Sitäpaitsi elin lähimmässä aateyhteydessä äitini kanssa, joka oli luonteeltaan niin nuori, niin taiteilija, niin luottava tulevaisuuteen sekä hyvän ja oikeuden lopulliseen voittoon. Häntä kaipaan yhtä paljon Ranskassa kuin täällä, sillä pian kolmenakymmenenä vuotena olemme lakkaamatta kirjeissä vaihtaneet ajatuksiamme. Pitkiä aikoja olemme kirjoittaneet toisillemme joka päivä. Harvoin olen tavannut hänen vertaistaan taiteilijasielua, en koskaan, luullakseni, päivänpaisteisempaa, iloisemmin rohkeata persoonallisuutta. Epäröiminen ja pessimismi luonteeni pohjalla tarvitsivat välttämättömästi sitä nuoruuden lähdettä, joka hänen sydämensä oli, – tämä sydän, joka ei koskaan vanhentunut!
Suomen onnettomuudet antoivat ensimäisen iskun äitini terveydelle. Hän joka oli kasvanut maamme kauniina kirjallisena aikakautena, suurimman suomalaisen runoilijan, Runebergin, silmien edessä, hän joka iloiten oli nähnyt miten tätä kaunista rakennusta rakennettiin: vapaata, koulunkäynyttä, taiteellista, ihanteenpalvelukseen antautunutta Suomea, hän kärsi liian julmasti nähdessään, miten riehui taantumus- ja venäläistyttämisinto, jonka aitotatarilaisen hävityshengen oikku oli alkuunpannut.
Kunpa voisin tehdä työtä, tehdä työtä unohtaakseni kiehuvan tuskan! Mutta se on hyvin vaikeaa, ja siveltimet putoavat käsistäni.
Olemme paljon ajatelleet Gunnar Vennerberg parkaa. Äitiäni, joka suuresti ihaili hänen isänsä kykyä, koski läheltä tämän sairaus. Skandinaavian sanomalehdet julkaisivat tavantakaa tietoja hänen terveydentilastaan.
Uskotko? äitini oli hyvin, hyvin voimissaan toissa päivänä ennen kuolemaansa, mutta hänen mielensä oli aivan kiintynyt Nordenskjöldin kuolemaan ja Vennerbergin, hänen nuoruutensa mielisäveltäjän, sairauteen. Hän oli erittäin ihastunut musiikkiin, jonka Gunnar Vennerberg oli säveltänyt Davidin 23: tta psalmia varten, ja me olemme kaiverruttaneet muutamia sanoja siitä psalmista hänen ruumisarkkuunsa.
Ystäväsi Baldensperger, joka onnekseni on minunkin ystäviäni, on hyvin herttainen, ja sanon sen painolla: meistä, vaimostani ja minusta, tuntuu ikävältä, että olemme tavanneet hänet niin surullisissa oloissa ja voineet niin vähän tehdä hänen hyväkseen.
Vaimoni on ollut ihailtava tällä murheellisella ajalla. Hän on niin huolehtinut kaikista käytännöllisistä asioista, että hän nyt väsymyksestä nääntyneenä on vuoteen omana. Sisareni, joita on syytä enemmän surkutella kuin minua – sillä he ovat yksin maailmassa, ovat osottaneet uskaliaisuutta, joka muistuttaa äitiäni. Esitä kunnioittavin ja myötätuntoisin kiitollisuutemme m: me Borget'lle ja tervehdi sydämestä Dagnania ja kaikkia ystäviämme. Kirjoitan jonkun päivän päästä Dagnanille. Puserran lämpimästi käsiäsi ja kiitän sinua yhä uudestaan. Anna tietoja itsestäsi hartaalle ystävällesi
Albert Edelfeltille.
Firenze, 28 p. huhtikuuta 1903.
Rakkahin ystävä.
Aikoja sitten olen sinulle kirjoittanut Suomesta lausuakseni kuinka vaimoni ja minä otamme osaa suruun, joka on sinua kohdannut, ja kuinka me pidimme hänestä, jonka poismenoa itket. Emme koskaan unohda sitä suoraa ja todellista myötätuntoisuutta, jota m: me Borget on meille osottanut.
Saan vilpittömästi kiittää sinun kauniista kirjastasi En regardant passer la vie, jonka me molemmat olemme lukeneet mitä suurimmalla mielenkiinnolla. Usein ovat kyyneleet nousseet silmiini uudestaan eläessäni Bastien-Lepagen aikaa, niin täynnä innostusta ja toivoa.
Sairaina, influenssan vaivaamina, epätoivoisina nykyisen hallitussuunnan tuottamista valtiollisista vainoomisista ja rettelöistä, janoten aurinkoa, taidetta ja rauhaa lähdimme kuusi viikkoa sitten Italian matkalle. Mutta nautinto ei ole täydellinen. Ensiksikin kauhea ilma (Ranskassakin olette sitä kokeneet), toiseksi mitä pahimpia valtiollisia uutisia kotoa.
Tsaari on tosiaan nimittänyt hirmuisen Bobrikoffin Suomen diktaattoriksi. Hän on alkanut diktatuurinsa – joka antaa hänelle oikeuden ilman tutkimusta, ilman tuomiota karkottaa ja lähettää Siperiaan kenen hän tahtoo – ajamalla maanpakoon kymmenen Suomen etevintä miestä, joiden joukossa muutamia lähimpiä ystäviäni. Sisareni, jotka ovat kotona poikani kanssa, kertovat törkeästä raakuudesta, millä santarmit tekevät tarkastuksia karkotettujen äitien ja omaisten kodeissa. Etkö tuntenut kreivitär Mannerheimia Parisissa? Häntä, jolla oli niin kaunis ääni, m: me Marchesin oppilasta? No niin! hänen miehensä ja hän itse ovat ensimäiset karkotuslistalla. Ne jotka aiottiin lähettää Siperiaan ovat onneksi päässeet pakoon; toiset lähtevät ulkomaille, mutta melkein kaikki joutuvat vararikkoon maanpaon kautta.
Tähän aikaan saa tottua kaikkeen, mutta isku on kuitenkin ollut meille kauhea. Vaimoni, joka tahtoi seurata minua Parisiin, palaa kotiin suoraan Baselin kautta, terveydeltään huonompana ja rasittuneempana kuin lähtiessään.
Minun on maalattava toisinnos Pasteurin muotokuvasta Parisissa. Vihdoin on minulle luvattu, että alkukuva on asetettava Luxembourgiin – myöhäinen oikeus! – Minulle on oleva suuri ilo jälleen nähdä teidät kaikki Parisissa ja muutamia kuukausia tuntea olevani taiteilija ja ajatteleva ihminen!
Suo anteeksi tämä murheellinen kirje! Mutta kun murhe painaa mieltä, silloin puhuu mieluimmin ystäville, joissa tietää kohtaavansa ymmärtämystä. Sinä itket äitiäsi, minäkin olen kadottanut omani ja isänmaani. Kaikki on mustaa, mustaa, mustaa ympärilläni. Esitä Dagnanille ja Courtois'lle parhaimmat tervehdykseni.
Puserran kättäsi ja sanon sinulle sydämellisesti: näkemiin asti.
HartaudessaAlbert Edelfelt.
Grosses Palais. Meiningen. 25 p. lokakuuta 1903.
Rakkahin ystäväni.
Miten oletkaan herttainen, kun kirjoitit minulle! Sain tervetulleen kirjeesi juuri astuessani rautatievaunuun tullakseni tänne. Olenko kertonut, että Meiningenin perintöruhtinatar, Saksan keisarin sisar, on tahtonut, että maalaisin hänen muotokuvansa. Lenbach on hänet maalannut en tiedä kuinka monasti, – ja nyt asun minä jo neljättä päivää linnassa etsien luontehikkaita asentoja ja miettien miten on suunniteltava tämä muotokuva, jonka tahdon tehdä niinkuin parhaiten osaan; tahdon että sillä on oleva oikein taiteellinen ryhti, sillä sitä ilman ei olisi kannattanut tulla niin kaukaa.
Neljän maanmiehen kera on minulla oleva yksityisnäyttely Berlinissä 15 p: stä marraskuuta 15 p:ään joulukuuta. Käynkö siihen aikaan Parisissa? Sitä en vielä tiedä, sillä Suomessa olen jättänyt kesken useita töitä ollakseni täällä prinsessan määräämänä päivänä, lokakuun 22: ntena.
Sain uutisia Dagnanista Coquelinin kautta, joka esiintyi Helsingissä. Minua haluttaa suuresti käydä Parisissa nähdäkseni teitä kaikkia, sillä, mitä sanottakoon, ei ole taiteilijaelämää muualla kuin Parisissa!
Vaimoni on sairas; jätin hänet Tukholmaan, jossa hän parannuttaa nivelreumatismiansa. Suokoon Jumala, ettei hänen tautinsa olisi niin vaarallinen kuin hän itse luulee.
Ja Suomessa on surkeaa, surkeaa, surkeaa. Mielivalta kaikkialla. Urkkijoilla on riemuaika. Lähes kaikki kunnon miehet ovat maasta karkotetut. Prinsessa, mallini, kysyy minulta usein: "Tietääköhän keisari Nikolai, mitä hän tekee taikka antaa tehdä teillä?" – Täytyy uskoa, että hän ei tiedä, sillä muuten hän ei sallisi niin vihattavaa ja raakaa hallitusta.
Miten tehdä työtä semmoisissa oloissa? Olenkin käyttänyt tilaisuutta vaihtaa ilmaa tulemalla tänne. Olet hyväntahtoisesti osottanut mielenkiintoa maatani ja poikani tulevaisuutta kohtaan. Oli kysymys tehdä hänet Sveitsin tai Ranskan alamaiseksi; mutta ensiksikin nuorukainen ei tahdo kuulla puhuttavankaan kansastaan luopumisesta, ja toiseksi ovat kaikki ne, jotka ovat anoneet oikeutta muuttaa lapsensa toisen maan kansalaisiksi, tulleet pitemmittä mutkitta karkotetuiksi. Toivokaamme että kuusi vuotta tämän jälkeen olot ovat parantuneet, sillä onhan jo menty mahdollisimman kauas taantumushullutuksessa. Täällä, Saksassa, kaikki ihmiset surkuttelevat meitä, mutta ei kukaan voi antaa hyvää neuvoa.
Kumminkin on kerrassaan ilahduttavaa, että kaikesta huolimatta maalaus näyttää meillä edistyvän. Näyttely, jonka juurikaan olemme avanneet Helsingissä, ei ole ollenkaan huono.
Ota Toledo-kynäsi ja kirjoita minulle pari sanaa. Puhu itsestäsi, ystävistä, Parisista, se on oleva hyvä teko.
Minua kohdellaan täällä ihastuttavasti, mutta elämä on järjestetty minuutin mukaan, preussilaiseen tapaan, ja minä kaipaan suuresti sitä rajatonta vapautta, johon puolen vuosisadan aikana olen tottunut.
On jo myöhäistä, panen maata ollakseni raittiilla, hyvällä tuulella ja voidakseni tehdä työtä huomenna. Luota aina vanhaan ja vakavaan ystävyyteeni.
Sinun harrasAlbert Edelfeltisi.
Berlin, Hôtel Windsor (Behrenstrasse 65).
8 p. joulukuuta 1903.
Katsoppas, rakas ystäväni, kuinka vääryys vallitsee tässä maailmassa! On jo kuukausi siitä kun kirjoitit minulle herttaisen kirjeen, ja minä, hirveä pahus, en ole vielä vastannut!
Dagnan on hyvissä voimissa, ja hänen Parnassinsa tekee hyvän vaikutuksen Sorbonnessa! – se on juuri niinkuin pitää. Ja sinä näytät tekevän työtä kuin hullu, – se on ihailtavaa.
Sinä ihmettelet että vielä olen Berlinissä: samoin teen itsekin. Olen ollut niin tyhmä, että tällä pimeällä vuodenajalla olen alottanut maalata erään nuoren juutalaisneiden, pankkiirin tyttären, muotokuvaa. Olen tahtonut maalata sähkövalolla: tulos on surkea. Olen pakotettu tekemään kaikki uudestaan taikka jättämään kuvan sikseen ja se harmittaa minua hirveästi.
Neljän suomalaisen maalaajan näyttely on ollut sangen onnistunut. Muutamat berliniläiset, "nuorten" puolueen arvostelijat ovat minua kuitenkin kiusanneet. Varsinkin yksi, josta sanotaan että hän edustaa Max Libermannia (joka persoonallisesti on ollut äärettömän rakastettava ja joka tervehtii sinua), väittää etten koskaan ole ollut maalaaja, ettei minulla ole temperamenttia ja että olen vanha maailmanmies, rakastettava ja pintapuolinen. On surullista kuulla huudettavan koko maailmalle mitä joskus aivan hiljaa on valittanut itselleen, silloin kun kaikki on näyttänyt mustalta. Minulla alkaa täällä tulla hirveän ikävä, kaukana kotoa, hotellissa eläen, kaupungissa, joka lopulta, huolimatta täällä vallitsevasta miehekkäästä tarmosta ja järjestyksestä, on minulle syvästi vastenmielinen. Berliniläiseltä puuttuu kokonaan saksalaisen rakastettavat ominaisuudet hyväluontoisuus (bonhomie) ja romanttisuus. Taiteella täällä ei ole mitään erikoista merkitystä; keisari ratkaisee kaikki taiteelliset kysymykset, muuttaa palkintolautakunnan päätökset, oikaisee rakennussuunnitelmat, piirustaa lisäkuvia Wagnerin muistopatsaaseen; sanalla sanoen hän menettelee niinkuin hän olisi taiteen suurmestari samoin kuin armeijan ylikomentaja.
Olen melko usein käynyt teatterissa. Siinä on suuresti edistytty, kiitos olkoon Meiningenin herttuan harrastuksien ja kiitos Parisin esimerkin. Täällä näytellään kahdessa modernissa teatterissa sangen hyvin Oscar Wilden Salomea sekä erästä Sofokleen kappaleen mukailua, Electraa. Yhtä sotilaskappaletta La Diane'a37 esitetään niinikään hyvin. Siinä on upseereja, sotilaita, sotaneuvosto y.m. Nämä kohtaukset herättävät täydellisen illusionin, niin yleinen on sotilaallinen kasvatus täällä, niin osaavat näyttelijätkin pukeutua ja esiintyä preussilaisina upseereina.
Vaimoni voi vähän paremmin: minä palaan Suomeen viettääkseni pari kuukautta hänen ja poikani seurassa: toivon voivani tehdä työtä, huolimatta jokapäiväisistä valtiollisista ikävyyksistä. Olen saanut kylläkseni tästä matka- ja laukkuelämästä: tahdon työskennellä omassa atelierissani.
Teen mitä voin päästäkseni Parisiin vähän varhemmin tänä vuonna. Parisi! sitä rakastan enemmän joka päivä, eikä se ole sähkövalojen, myymäläin, ravintolain taikka naikkosten tähden, sillä niitä on täälläkin, jopa enemmän kuin Parisissakin – ei! minä kaipaan Parisin verrattoman taiteen ja vapauden henkeä. Täällä ollaan liian kuuliaisia, liian nöyriä.
Näkemiin asti, rakas ystäväni; kirjoita minulle vielä, se tuottaa minulle suurta iloa; olen pakotettu viipymään Berlinissä vielä ainakin kahdeksan päivää tuon ikävän muotokuvan tähden. Ei minulta puutu halua tulla suoraa päätä Parisiin, oh! ei suinkaan! mutta velvollisuus kutsuu minua. Sano sydämellisiä terveisiä Dagnanille ja kaikille ystäville. Puserran lämpimästi kumpaakin kättäsi.
Vanha ystäväsiAlbert Edelfelt.
Edelfelt-muistelmia.38
I
Albert Edelfeltin kirjeet ranskalaisille ystävilleen, jotka lyhyellä johdannolla varustettuna julkaisin Ajan tammikuun numeroissa, ovat saaneet minun tavallista useammin ajattelemaan taiteilijavainajaa ja samalla herättäneet halun lisätä siihen, mitä hänestä silloin lausuin, muutamia persoonallisia muistelmia. Kun tässä sen ohella mainitsen yhtä ja toista muutakin, teen sen sentähden, että hänestä on niin vähän suomenkieliselle yleisölle kirjoitettu.
Taiteilijan isä, Karl Albert Edelfelt, joka 1866 nimitettiin yliarkkitehdiksi ja seuraavana vuonna ylitirehtööriksi Rakennusylihallitukseen, mutta jo 1869 kuoli 51-vuotiaana, oli synnyltään ruotsalainen, kauppiaan poika Blekingen Karlshamnista. Hän oli kuitenkin jo 10-vuotiaana muuttanut Suomeen, mihin hänet toi hänen enonsa, toistakymmentä vuotta ennen maahamme tullut, Turussa ja Helsingissä merikoulunopettajana toiminut kapteeni Erik Albert Benzelstjerna. Arkkitehti Edelfelt, jonka kasvatuksen sama eno oli kokonaan kustantanut sitte kun hänen isänsä oli kuollut ja jättänyt lukuisan perheensä verraten vähävaraiseen asemaan, oli tullut ylioppilaaksi Helsingissä 1838 ja ylipäätään ennättänyt meillä täysin kotiutua, kun hän 1852 nai 19-vuotiaan neiden, kauppiaan ja laivanvarustajan tyttären Alexandra Augusta Brandtin Porvoosta. Tuleva taiteilija, Albert Gustaf Aristides, syntyi 21 p. heinäk. 1854, vanhempainsa ensimäisenä lapsena, Kiialan kartanossa Porvoon pitäjässä, joka oli hänen äitinsä lähimpäin omaisten hallussa ja jossa lähes sata vuotta ennen sotasankari Kaarle Juhana Adlercreutz oli ensi kerran nähnyt päivän valon, mutta vuodesta 1855 hänen oikea kotinsa oli Hämeenlinnassa, niissä isä lääninarkkitehtinä asui kunnes poika oli 12 vuotta vanha ja perhe muutti Helsinkiin. Tämän johdosta on muistissa pidettävä, että Edelfeltin lapsuuden ja poikaijän muistoissa porvoolaisiin ja helsinkiläisiin (koulua käydessä saamiinsa) vaikutelmiin sekaantui hämäläisiäkin, sisämaalaisia. Ettei tässä kohden kuitenkaan ole ajatteleminen mitään lähempää tutustumista suomalaiseen kansaan ja kieleen, on sitä luonnollisempaa, koska tietenkin yksistään perheen aatelinen nimi oli avannut sille hämäläisen ylhäisön piirin, jolla yleensä ei liene mitään kansanvaltaisuuden saatikka suomalaisuuden mainetta.
Varhaisimmat, hämärät muistoni Edelfeltistä taikka oikeammin hänen kodistaan ovat välillistä laatua ja liittyvät erääseen koulu- ja ylioppilastoveriini, Erik Albrecht Benzelstjernaan, joka oli kotoisin Uuskaarlepyystä Pohjanmaalta. Sinne oli näet ylempänä mainitun kapteeni Benzelstjernan veli, Johan Benzelstjerna, Ruotsista tullen asettunut apteekkariksi, ja hänen poikanaan Erik Benzelstjerna läheisenä sukulaisena vastaanotettiin mitä ystävällisimmin Edelfeltin kodissa Helsingissä. Mitä kaikkea hän tästä kodista kertoi, on tosin muististani häipynyt, mutta se vaikutelma on minuun jäänyt, että hyvä ystäväni, luonteeltaan ja tavoiltaan herkkätuntoinen ja hienoutta, siroutta rakastava – miltei ainoa senlaatuinen, vanhan aatelissuvun myöhäinen jälkeläinen pohjalaisten toverieni joukossa – oli varsin ihastunut sukulaisiinsa ja että hänellä oli paljon sanottavaa sekä lahjakkaasta pojasta että hänen herttaisesta äidistään. Benzelstjerna oli terveydeltään heikko ja kuolikin pian keuhkotautiin. Kun hivuttava tauti teki hänet vuoteen omaksi, vietiin hänet silloin vastaperustettuun Diakonissalaitokseen Katajanokalle. Tietääkseni hänen sukulaisensa eivät unohtaneet häntä tällä hänen viimeisellä ajallaan. Kuitenkin sairas antoi ei heille vaan minulle, kun viimeisen kerran kävin hänen luonaan, sanan vietäväksi eräälle neidille, jonka kuvan hän säilytti sydämessään armaimpana aarteena, mistä hänen elämästä erotessa oli luopuminen. Minulle oli asia ennestään aivan tuntematon, mutta onhan se vanha kokemus, että kuoleman läheisyys karkottaa sovinnaisuuden ja avaa sydämet! Albert Edelfelt säilytti hyvän muiston hienotunteisesta, varhain poismenneestä sukulaisestaan.
Taiteilijan isästä muistan vain, että ylioppilaitten kesken juteltiin hänen aina olleen frakkipuvussa, kun hän kävi tarkastamassa korjaustöitä kenraalikuvernöörin palatsissa, mihin kreivi Adlerberg oli muuttanut (1866). Meistä se oli hirveän hienoa!
En tiedä nähneeni Albert Edelfeltiä hänen kouluajallaan, mutta todisteeksi siitä mitä toiveita hän jo silloin herätti semmoisessakin henkilössä, joka ensi kerran oli sattunut hänen seuraansa, otan tähän seuraavan kohdan eräästä silloisen maisterin Otto Florellin kirjeestä Kaarlo Bergbomille 16 p: ltä heinäk. 1870:
"Kohta sen jälkeen kun olit matkustanut, lähdimme Nervander, nuori Edelfelt ja minä Hämeenlinnaan. Oltuani siellä illalla ruotsalaisten oopperakonserttinäytännössä (ne tulivat samassa junassa kuin me) ajoimme seuraavana aamuna Hattulan vanhalle kirkolle, jossa vietimme koko päivän. Jollei se nyt ole kuvattu, mitattu ja kerrottu, niin varmaankaan ei siitä sen parempaa tule. Nervanderin päähänpisto pyytää Edelfeltiä tulemaan mukaan oli onnen tuoma, sillä se on nuorukainen, jolla ehdottomasti on tulevaisuus avoinna. Hän kuvasi vanhat herrat ja daamit kirkonkatosta, ja ikuistettuina ne nyt muodostavat hyvän ainesvaraston vertailevaa tutkimusta ja vastedes laadittavaa historiallista kertomusta varten. Olen vakuutettu, että etenkin vaatteusten laskoksissa on mieltäkiinnittävää. Piirustus, värit y.m. on suuressa määrin alkuperäistä ja vaatimatonta. Edelfelt piirustaa kuin mies, ja työ sujuu häneltä niin, että on ilo sitä nähdä. Jos nämä hänen ensimäiset piirustuksensa voitaisiin liittää [Muinaismuisto-] yhdistyksen ensimäisiin julkaisuihin, tulisi meidän 17- [pitää olla 16-] vuotiaamme kohta tunnetuksi. Hänellä on vielä vuosi jälellä normaalikoulussa, hän tulee ylioppilaaksi ensi keväänä ja antautuu todennäköisesti maalaustaiteen alalle. Ja kyllä me tarvitsemmekin nuoren henkilömaalaajan ('figurmålare'), sillä Becker oivallisine väreineen on sentään hyvin köyhä, Löfgrenistä vinoine, punaposkisine kanslianeuvoksineen en tahdo enää puhuakaan.
Että Nervander vanhassa kirkossa oli 'elementissään', ymmärräthän sen. Koko päivän hän oli kuin porsas, ja monesti hymyilevät jumalanäidinkuvat, pyhimykset ja piispat olivat romahtamaisillaan hänen päähänsä, kun vanhat 'herrskapit' muutettiin ulos kaapeistaan ja sisään.
Aikomuksemme oli jatkaa kaikki yhdessä ensin Vanajan kirkolle ja sitte Sääksmäelle, mutta kun molemmat höyrylaivat olivat rikki ja minä auttamattomasti kammoksun kyytirattaita, palasin perjantaina junassa Helsinkiin (jälleen ruotsalaisten seurassa, joiden tuttavuuteen en kuitenkaan pyrkinyt). Molemmat toiset lähtivät Vanajalle, missä Edelfelt teki muutamia piirustuksia ja Nervander mittauksia, jonka jälkeen Edelfeltkin palasi Helsinkiin ja Nervander matkusti Sääksmäelle."
II
Pieni retki, jonka Nervander Edelfeltin kanssa teki Hattulan ja Vanajan kirkoille, oli edelläkävijä Suomen Muinaismuistoyhdistyksen toimeenpanemalle ensimäiselle taidehistorialliselle tutkimusretkelle kesällä 1871. Ollen samoin kuin Edelfelt retkikunnan jäsen minä silloin opin hänet tuntemaan, ja kahtena kauniina kesäkuukautena, yhdessä työtä tehdessämme, yhdessä nauttiessamme matkan runsaista ilonaiheista ja yhdessä kärsiessämme sen pienistä vastoinkäymisistä, rakentui keskinäinen ystävällinen suhteemme, jonka vasta kuolema katkaisi. Vaiherikkaasta matkasta olisi paljon sanottavaa senkin kertomuksen lisäksi, jonka E. Nervander 1873 julkaisi nimellä "Sommarresor i Finland", mutta luonnollisesti on esitykseni tässä supistettava nykyisen aineeni mukaan.
Retki tarkotti Turun seutujen ja Ahvenanmaan vanhojen kirkkojen ja aateliskartanojen tutkimista taidehistorialliselta kannalta, ja retkikunnan eri tahoilta tulevien jäsenten yhtymäpaikaksi oli Paraisten pitäjä määrätty. Yhtyminen tapahtuikin Kuitian venelaiturilla aamulla 26 p. kesäk., jolloin Helsingistä tullut pääjoukko jo oli käynyt Taalintehtaalla sekä Dragsfjärdin, Kemiön ja Sauvon kirkoissa ja pari muualta päin saapunutta (joista minä olin toinen) oli, odottaen toisia, Juhannuksena nauttinut Reuterin perheen rakastettavaa vieraanvaraisuutta Paraisissa. Ensimäinen tuttavuus retkeilijäin välillä – mikäli se näet ennestään oli tekemättä – tehtiin siis veneessä, jossa kohta lähdimme Karunan kirkolle, vielä samana iltana palataksemme Kuitiaan, missä luutnantti Wolmar af Heurlin oli meille mitä kohteliain isäntä ja missä Fleming-suvun vanha, monikerroksinen linna herätti meissä juhlallisen historiallisen tunnelman.
"Retkikunnassa oli", sanoo Nervander, "seitsemän nuorta miestä, ijältään 17 ja 30 välillä", mutta noudattaen ajan sovinnaista käsitystapaa, jonka mukaan varsinaisesti persoonallinen ei sopinut julkisuuteen, hän jättää heidät nimeltä mainitsematta. Vanhin oli Nervander itse, häntä lähinnä oli arkkitehti V. Vestling (26 v.), sen jälkeen tämän kirjoittaja ja Oskar Lilius (24 – 23 v.), Jonathan Collander ja Reinhold Fabritius (kumpikin 20 v.), sekä vihdoin Albert Edelfelt nuorin, mutta samoin kuin muut (arkkitehtiä lukuunottamatta) "akateeminen kansalainen". Mitä kunkin tehtävään tulee, oli Nervander johtaja, joka järjesti työn ja teki laajat, tarkat kirjaanpanot kaikesta huomattavasta; minun asiani oli avustaa häntä sekä sitäpaitsi kerätä muistoperäisiä tietoja ja tarinoita; Vestlingin asiana oli tutkia kirkkoja puhtaasti rakennustaiteelliselta puolelta; Lilius, joka oli retkeen liittynyt "vapaaehtoisena", antoi apuansa, missä sitä tarvittiin, mutta erittäin hän helpotti Nervanderin työtä siten, että tämä sai ainoastaan lausua mitä näki ja toinen pikakirjoittajana pani sen paperille; Collanderin erikoisala oli kirkonarkistojen tutkiminen; Fabritius ja Edelfelt piirustivat mitä katsottiin tarpeelliseksi kuvata, sillä valokuvausta ei silloin vielä käytetty. – Niinkuin Jukolan veljesparvessa oli retkikunnassakin erilaisia luonteita. Vaikka ijästä päättäen saattaisi toista luulla, oli Nervander, punainen merimiespaita yllä ja pieni musta hattu päässä, pirteimpiä ja iloisimpia koko seurassa; Vestling, lyhytkasvuinen, hentovartaloinen mies, jonka kiharatukkaa harmaa leveälierinen hattu kätki, oli sitävastoin hiljainen olennoltaan; samanlaatuinen oli Liliuskin (muistaakseni valkoinen ylioppilaslakki päässä, niinkuin muilla nuoremmilla), vaikka hän suuremmalla osanotolla oli mukana hupaisessa yhteiselämässä; kolmas hiljais-, jopa vakavaluontoinen oli Collander, johon juuri sentähden enemmän kuin muihin leikkipuheita kohdistettiin (varsinkin hän närkästyi, jos lausuttiin jotain vähemmän kunnioittavaa hänen ihanteestaan, Kaarle XII: sta); olennoltaan ja käytökseltään siroimmat olivat solakkavartaloiset Fabritius ja Edelfelt, joka viimemainittu epäilemättä, niinkuin nuorimmalle sopiikin, oli iloisin ja se, jonka sielunelämä vilkkaimmin ja monipuolisimmin tuli ilmi. (Minkälainen minä itse olin siihen aikaan, on minun mahdoton tarkoin sanoa; – kun eräs vanha mummo Sundin pitäjässä, jota koetin kaikin tavoin kehottaa kertomaan satuja, nimitti minua "pratmakare till profession", ammatti-lavertelijaksi, herätti se suurta iloa tovereissa, mikä todistanee, etten oikeastaan sitä ansainnut; mutta en kumminkaan luule vaitiololla tai muutenkaan häirinneeni hyvää seuraa.)
Sanoakseni kohta enemmän Edelfeltistä merkitsen muististani seuraavaa. Vaikka Wrightien sisarenpoikakin, Fabritius, oli hyvä piirustaja, oli Edelfelt kuitenkin häntä paljoa etevämpi, ja siroa oli se työ, joka lähti hänen kädestään. Sentähden jälkimäinen saikin piirustettavakseen mitä kauneinta löydettiin, niinkuin Finnbergin apostolit Kemiössä, muutaman venetsialaisen taulun Karunassa j.n.e. Että hän oli nopea työssään ja ahkera, on tuskin tarpeen sanoa; ahkeria me sitäpaitsi olimme kaikki. Seurusteluun oli silti riittävästi tilaisuutta illoin ja aamuin, ruoka-a koina sekä matkoilla kirkolta kirkolle, jotka usein tapahtuivat soutamalla kaikkien istuessa yhdessä veneessä. Kun ajattelen mitä Edelfeltin puheista huomasi hänen mielessään liikkuvan, niin en epäile sanoa, että se etupäässä oli Runebergin (Vänrikki Stoolin) ja ruotsalaisten historiallisten (varsinkin Kustaa III: n ja Bellmanin ajan) mielikuvien maailma. Sen ohella hän, ikäänsä nähden tavallista kehittyneemmin, kertoi tarinoita Porvoon tienoilta sekä vanhan Turun ajoilta, Porthanista y.m., ja oli näiden jälkimäisten joukossa semmoista, jota hän oli kuullut muutamalta perheen vanhalta palvelijattarelta – siltä samalta, jonka hän usein on maalannut ja joka muun muassa nähdään taideyhdistyksen galleriassa kuvattuna suuri pärekori sylissä. Tämä kaikki käy yhteen sen kanssa, mitä taiteilijan vanhimmat poika- ja nuorukaisijän sommitteluyrityksetkin todistavat, nimittäin että hän silloin ajatteli Runeberg- taikka ruotsalaishistoriallisia aiheita ja että hän jo silloin oli hyvin perehtynyt mainittujen aikojen kulttuurimuotoihin, pukuihin y.m. Mutta rupeaisiko hän taiteilijaksi, siitä hän ei vielä ollut varma. Meistä toisista se tuntui luonnolliselta, mutta yliopistolliset opinnotkin houkuttelivat häntä. Eikä kumma että hän oli epävarma tulevaisuudestaan, olipa hän juuri tullut ylioppilaaksi ja ainoastaan 17-vuotias! Ja semmoisena hän oli rakastettava. Hänen iloisuuteensa yhtyi avonaisuus ja suoruus, hänessä oli jotain päivänpaisteista, kirkkaan kesäpäivän omaista, joka oli voinut kehittyä ainoastaan kaikin puolin onnellisessa kodissa. Hän oli vuoroin leikkisä sanoin ja piirustimin, vuoroin vakava, vuoroin innostunut, mutta ei sentimentaalinen, hänellä oli tarkka silmä huomaamaan naiivia, naurettavia kohtia monenlaisissa ihmisissä, joita kohtasimme, ja meidän muitten iloksi hän mielellään jäljitteli heidän sanojaan ja lausumistapaa – humoristisesti, ei ivallisesti. Pianolla hän osasi soittaa rämpyttää ainoastaan marsseja ja laulusävelmiä, eikä hän laulajanakaan ollut merkittävä, joskin hän retkikunnan vaatimattomassa "kvartetissa" edusti ensimäistä bassoa; sitävastoin hän lausui runoelmia ponnekkaasti ja ajatusvärityksellä.
Erityisiä episodeja, joissa Edelfelt olisi huomattavammin esiintynyt, on minulla tuskin kerrottavana. Kumminkin mainitsen piirteitä retkeltämme, jotta huomattaisiin kuinka vaihteleva se oli. Paraisista soudettiin Kakskerran kirkolle, jossa löysimme Finnbergin mieltäkiinnittävän alttaritaulun, ja vietimme yön kaikki seitsemän yhteisellä, seinästä seinään ulottuvalla olkivuoteella ovettomassa ladossa, ukkosen käydessä. Sieltä lähdettiin Turkuun, josta meidän oli höyrylaivalla matkustettava Ahvenanmaalle. Odottaessamme laivan lähtöä kävimme eräänä kauniina iltapäivänä Ruissalossa. Ensin istuttiin pari tuntia Choraeuksen lähteellä, jonka Edelfelt piirusti muistikirjaani, ja sen jälkeen lähestyimme ravintolaa, jonka yläkerrassa meidän tietämättämme paraikaa oli hra Crichtonin toimeenpanemat pidot venäläisen sotalaivan, "Rurikin", upseereille, joihin myöskin Turun ylhäisöä molempaa sukupuolta oli kutsuttu. Kun kaikessa viattomuudessamme olimme asettuneet pöydän ympärille ravintolan edustalla tilataksemme jotakin virkistävää, meidät huomattiin, ja isäntä itse tuli kutsumaan retkikuntaa pitoihin. Olimme arkipuvussa (joskaan ei punaisissa merimiehenpaidoissa), mutta epäkohteliasta olisi ollut vastata kieltämällä. Ei siis muuta kuin hienoon seuraan, jossa meidät esitettiin läänin kuvernöörille, kreivi Creutzille, sekä muille, ja sitte tanssiin! Alkuun päästyämme tulimme niin uhkarohkeiksi, että "kvartettimmekin" esiintyi, mutta menestys oli niin epäiltävä (ei kuulunut applodeja eikä kehotusta jatkamaan, kun olimme laulaneet: Sjung om studentens lyckliga dar!), että itsetuntomme sai syvän haavan, jota jälestäpäin koetimme hoitaa parhaimmalla huumorillamme, mutta joka ei tahtonut parata. Pidoista me muitten vieraitten kanssa lempeänä kesäyönä palasimme kaupunkiin hra Crichtonin laivalla, musiikin soidessa.
Kreivi Berg – höyrylaiva nimittäin – vei meidät 3 p. heinäk. Turusta Degerbyhyn. Lähtö tapahtui k: lo 1/2 3 aamulla ja matkalippumme oikeuttivat oleskelemaan ainoastaan peräkannella. Siinä sitä iloa pidettiin, samalla kuin meistä yksi vuorostaan turhaan koetti nukkua puisella sohvalla. Perille oli toivottu päästävän k: lo 9 aamulla, mutta, sumu venytti matkamme k: lo 10: een illalla! Nukuttuamme Degerbyn majatalossa kuin miehet ainakin, matkustimme seuraavana päivänä vesitse ja maitse Maarianhaminaan. Granbodan kevarin ja Norrgårdin välillä ajoivat talon emäntä, Nervander ja Fabritius yksissä kääseissä – ja olen tämän sentähden kertonut, että Edelfelt on ikuistanut tapahtuman piirustaen kolmiluvun semmoisena kuin se meille, perästä tuleville, näyttäytyi.
Maarianhamina ei meitä suuresti kiinnittänyt, sillä turhaan siellä etsittiin ja kysyttiin kaunista neitoa, jolle olisimme voineet pitää serenaadin, siten korjataksemme musikaalista tappiotamme Turussa. Mutta muutoin Ahvenanmaa meitä kyllä miellytti. Rikas kasvullisuus, hyvin rakennetut talot, jotka ulkoasultaan muistuttavat Pohjanmaan varakkaimpia seutuja, vaihtelevat, joskaan ei erittäin kauniit näköalat, enimmältään yhtämittaisesti herttainen kesäilma – eikö siinäkin olisi ollut kylläksi. Mutta oli muutakin viehätystä. Kirkoissa tapasimme paljon mieltäkiinnittävää, vaikken siihen lähemmin kajoa. Pappiloissa kohtasimme kaikkialla täydellisintä vieraanvaraisuutta, joskin muuten vaihtelevissa muodoissa. Ajan tapoihin kuului, että illoin tarjottiin "totia", johon ei kuitenkaan kukaan meistä ollut erittäin mieltynyt, ja sattui eräässä pappilassa niinkin, että isäntä aamupäivällä otti työhuoneensa kulmakaapista konjakkipullon ja tarjosi meille siitä voimanestettä. Se oli kumminkin poikkeus samoin kuin sekin, että toisessa pappilassa päivällisten jälkeen meille kullekin annettiin virsikirja käteen, jotta yhteisesti veisattaisiin virsi. Silloin oli vapaaherra M. W. af Schulténkin joutunut seuraamme, eikä Edelfeltin terävä silmä ollut merkitsemättä kuinka toinen tai toinen meistä menetteli ja miltä hän näytti seisoessaan vakavana pappilan salissa, ottaessaan osaa tähän hurskaaseen, mutta useimmille sangen harvinaiseen toimitukseen. – Edelleen teimme siellä täällä jonkun muistettavan tuttavuuden. Jomalan pappilassa esim., rovasti Roslinin luona, tapasimme nti Irene Åströmin, ensimäisiä naisia, joille yliopistomme on avannut ovensa, vaikka hänen juuri silloin, aikoessaan keväällä suorittaa ylioppilastutkinnon, vielä oli täytynyt peräytyä, varsin vähäisellä toivolla odottaakseen parempia aikoja. Finströmissä meidät ystävällisesti vastaanotti 79-vuotias, mutta silti vielä hyvin virkeä rovasti, tohtori Knorring, joka muun muassa esitti meille keksimiänsä uusia yksinkertaisia todistuksia Euklideksen väittämiin. Taiteilijoita emme tavanneet kuin yhden, jollen niihin lue tulevaa lääkäriä Schulténia, joka nuorena harjotti maalaustaidetta ja oli Ahvenanmaalle tullut tekemään maisemaharjotelmia. Tarkottamani varsinainen taiteilija oli K. E. Jansson, jonka kohtasimme Köökarissa. Sitä ennen olimme kuitenkin paljon kuulleet hänestä Finströmissä, josta hän oli kotoisin. Muun muassa oli hänen veljensä meitä kyyditsemässä Finströmistä Saltvikiin, ja hän kertoi veljensä saaneen ensimäisen herätyksen ruveta taiteilijaksi erään tukholmalaisen maalarinkisällin kautta, joka muutaman toverin kanssa oli ollut kutsuttu suorittamaan joitakin korjaustöitä Finströmin kirkossa. Tuolla kisällillä oli ollut joku aavistus korkeammastakin maalaustaiteesta ja oli hänellä tapana illoin kertoa Janssonille Tukholmassa näkemistään tauluista. Jansson oli silloin alkanut piirustaa omin päin, sillä maalaistöihin hänellä ei koskaan ollut halua. Niinkuin tunnettu on, sai sitte t: ri Knorring kuulla tästä ja nähdä Janssonin piirustuksia. Arvellen pojassa olevan taiteilijalahjoja hän lähetti muutamia niistä Fredr. Cygnaeukselle, joka puolestaan kehotti lähettämään pojan R. W. Ekmanin luokse Turkuun, luvaten toimittaa hänelle taideyhdistykseltä 40 mk. kuukaudessa. Niin Jansson pääsi alkuun. Kun me tapasimme hänet, oli hän noin 25:n vaiheilla ja oli jo maalannut kymmenkunnan vuotta, eikä ollut enään epäilystä hänen kyvystään. Hän oli pitkä ja rotevanlainen kasvultaan, hiljainen olennoltaan, mutta poskilla oli liian hehkuva puna, merkki siitä taudista, joka oli armottomasti katkaiseva hänen uransa.
Olen unohtanut kertoa, että ainoastaan pari päivää oltuamme Ahvenanmaalla tapahtui muutos retkikunnan sisäisessä elämässä. Silloin näet yhtyi siihen ruotsalainen taiteilija ja kirkollisen taiteen tutkija N. M. Mandelgren. Hänen tulonsa herätti meissä kaikissa ajatuksen, että nyt on suloinen vapauden aika ohi. Todellisuudessa asia ei ollut niin vaarallinen. Kun muinaismuistoyhdistys päätti kehottaa Mandelgrenia liittymään retkikuntaan, oli tarkotus hänestä saada oivallinen johtaja yritykselle. Siksi hän ei kuitenkaan ollut ehdottomasti sopiva. Tähän aikaan noin 58:n vaiheilla oleva herra oli näet alkuaan maalarinkisälli, joka erikoisalallaan oli autodidakti. Ulkomaanmatkoilla sekä jäljentäessään ja tutkiessaan varsinkin kirkkomaalauksia Ruotsissa hän oli kerännyt tietovarastonsa, mutta opettajaksi ja ohjaajaksi tutkimustyössä hän oli verraten vähän otollinen. Liiaksi olisi sanoa, ettei hän ollenkaan ollut meille avuksi ja opiksi, mutta toiselta puolen olisi ollut ilmeinen vahinko, jos olisi noudatettu hänen esimerkkiänsä muinaisia kuvia jäljennettäessä ja piirustettaessa, sillä tottuneena käyttämään "käytännöllisiä menettelytapoja" hän ei läheskään ollut niin tarkka kuin meistä oli oltava. Se mikä meistä oli luonteenomaista vanhoissa keskiaikaisissa kuvissa, hävisi miltei tykkönään hänen käsistään. Vaikka Mandelgren ei siis retkikunnan nuoremmissa jäsenissä herättänyt sitä kunnioitusta, joka hänen osakseen olisi tullut, jos hän tutkijana ja taiteilijana olisi paremmin tyydyttänyt odotuksiamme, oli hän yleensä sävyisä, hyväntahtoinen mies, joka ei häirinnyt meidän elämäämme.
Ahvenanmaan kansaan me tietysti myöskin tutustuimme. Jomalassa olimme talonpoikaisissa häissäkin, ja useasti me mieluummin asuimme taloissa lähellä kirkkoa kuin pappiloissa – olimme siten vapaammat. Mieltäkiinnittävä oli ahvenanmaalaisissa yleinen tapa käsittää "maatansa" erityiseksi, sanoisinko, valtakunnaksi, joka on erillään sekä Ruotsista että Suomesta. Siellä puhutaan Suomeen matkustamisesta samoin kuin Ruotsiin lähdöstä j.n.e. luonnollista on muutoin, että tapasimme paljon kelpo ihmisiä – varsinkin naisväkeä, sillä miehet ovat enimmältään merellä kesäaikana – mutta toiselta puolen me huomasimme monesti, että kansan luonteeseen on sangen epäedullisesti vaikuttanut se tosiasia, että Ahvenanmaa vuosisatojen halki on ollut kaikellaisten matkustajain kulkutienä. Kitsaus, oman voiton pyynti ja halu pettääkin vieraita on kovin yleinen. Eikö sitä todista esim. että Sundissa muuan pieni poika ensi päivänä tuli luoksemme ruusuja kädessä ja tarjosi niitä kaupaksi; kun ei niitä ostettu, tarjosi hän seuraavana päivänä samoin kaupaksi kuvallisen aapisensa (!), ja vihdoin kolmantena päivänä tarjosi vanha akka sadun vaatien yhden pennin joka sanasta. Oikein pahan kepposen tekivät meille muutamat Kumlingeläiset, joiden piti soutaa meidät määrättyyn kylään Turun saaristossa, mutta sen sijaan veivät meidät toiseen saareen, josta vielä oli usean tunnin matka määräpaikkaamme, ja ottaen täyden sovitun maksun lähtivät paluumatkalle niin nopeasti, että he olivat jo kaukana, kun huomasimme miten meitä oli petkutettu.
Edelfeltin merkillisin seikkailu Ahvenanmaanmatkalla oli se, että hän sekä Fabritius ja Collander Ekkerööstä lähtien tekivät muutaman päivän Tukholmanmatkan. Kun ei heillä ollut ulkomaanpassia eikä viranomainen uskaltanut sitä ylioppilaille antaakaan, kävi asia niin päinsä, että ahvenanmaalainen laivuri otti heidät palvelukseensa ja hankki laivaväelleen passin ilmottamalla nuoret merimiehensä mainiten heidät: Albert Albertsson, Reinhold Wilhelmsson ja Jonathan Paulson. Matka kävi onnellisesti, ja niin Edelfelt muiden muassa näki ensi kerran Ruotsin pääkaupungin.39
Turun saaristossa ja mannermaalla jatkettiin tutkimustyötä; mutta koska minulla ei ole enää mitään erikoista Edelfeltistä mainittavaa, niin päätän tähän. – Lopuksi asetan vain kysymyksen, oliko tällä retkellä mitään merkitystä Edelfeltin kehitykselle? Luullakseni se ei ollut aivan merkityksetön. Saattaa näet olettaa, että miltei kokonaisen kesäkauden oleminen tekemisissä taidemuistojen kanssa ei ollut kypsyttämättä hänen taiteilijataipumuksiaan. Sen ohella on varmaa, että hän matkallaan paljon oppi, sillä sitä ennen hän ei ollut juuri mitään keskiaikaista taidetta nähnyt. Vihdoin se avasi hänen silmänsä, niinkuin meidän muittenkin, näkemään kuinka paljon meillä sentään on kulttuurimuistoja, ja semmoinen näkeminen samoin kuin tutustuminen ennen tuntemattomiin maan osiin on omansa tekemään isänmaanrakkautemme itsetietoisemmaksi.
III
Luonnollista on etten koskaan enää joutunut senlaatuiseen, verraten pitkään yhdessäoloon Edelfeltin kanssa kuin kesällä 1871 – siksi kävivät uramme liian kauas toisistaan. Kumminkin kului harvoin kokonaisia vuosia ilman että kohtasimme toisemme, milloin kotimaassa, milloin ulkomailla, milloin seurassa, milloin kahdenkesken, milloin sattumalta, milloin toisesta tai toisesta syystä käyden toistemme luona. Sellaisista kohtauksista taikka pitemmistäkin, niin esim. kun kerran yhdessä matkustimme Berlinistä Parisiin tai kerran yhdessä vietimme kesäisen päivän Vaasassa (1892), on kuitenkin vaikeampi tehdä selkoa kuin tuosta yhteisestä kesäkaudesta. Ei senvuoksi ettei Edelfeltin kanssa puhellessa aina olisi kuullut mieltäkiinnittävää ja muistettavaa, vaan sentähden että muistiinpanojen puutteessa vaikutelmat sulavat yhteen, niin että on vähän erikoispiirteitä esitettävänä.
Jos otan sanoiksi luodakseni mitä noissa yhteensulaneissa vaikutelmissa on oleellisinta, niin en voi olla ensiksi huomauttamatta, että Edelfeltin persoonallisuus näennäisesti perin vähän muuttui niistä ulkomaalaisista ja "suuren maailman" vaikutuksista, joita hän niin tavattomassa määrässä vastaanotti. Huolimatta jo 1870-luvun lopulla alkaneesta maailmanmaineestaan taiteilijana (v. 1878 hän ensi kerran möi taulun ulkomaalaiselle ostajalle ja siitä lähtien niitä meni tavantakaa Amerikkaan, Venäjälle, Ranskaan, Skandinaaviaan y.m.), huolimatta siitä, että häntä samasta ajasta alkaen Parisin taiteilija- ja kirjailijapiireissä kohdeltiin omana miehenä, huolimatta siitä, että hän muotokuvaajana tottui liikkumaan eri maiden ylhäisten linnoissa ja ruhtinastenkin hoveissa, huolimatta siitä kaikesta hän aina näyttäytyi olevan sama kuin ennen. Hän puhui ja käyttäytyi luonnollisesti, teeskentelemättä, vaatimattomasti, sanalla sanoen oli edelleen meikäläinen ja rakastettava niinkuin nuoruudessaan, niin että vasta jälestäpäin, hänestä erottuaan, tuli ihmetelleeksi kuinka hän yhä oli semmoinen kuin oli. Tämän saman vaikutelman on Kaarlo Bergbom (joka kuitenkaan ei kuulunut Edelfeltin lähempiin tuttaviin) julkilausunut varsin sattuvin sanoin (kun hän 1884 Parisissa taiteilijan ystävällistä kutsua noudattaen pari kertaa oli käynyt tämän atelierissa): "Hänellä on kuitenkin ihmeellinen viehättämiskyky olematta mielistelevä. – Haakonluonnollaan hän on rientänyt voitosta voittoon olemassaolon taistelussa – kenties hän on menettänyt jotakin itsestään, mutta kokonaan kadottanut itseänsä hän ei ole."
Edelleen on minulla se käsitys, että Edelfelt yleensä pysyttäytyi sisällisesti hyvin vapaana kotimaisesta puolue-elämästä. Tietenkin hän lukeutui ruotsinmielisiin, johon hänellä Ruotsista muuttaneen isän poikana oli pätevämpi syy kuin useimmilla muilla, oli pääasiallisesti yhtä mieltä heidän kanssaan ja otti ehkä myöskin tilaisuuden sattuessa osaa heidän rientoihinsa, kun hän näet oli kotona ja hänen myötävaikutustaan pyydettiin, mutta silti luulen hänen jotenkin vähän välittäneen kiihkoisesta puoluetaistelusta. En koskaan kuullut hänen suustaan noita jokapäiväisiä, kuluneita, väärinkäsityksestä ja ilkeydestä syntyneitä syytöksiä suomenmielisiä vastaan; päinvastoin hän näytti täydellisesti ymmärtävän näiden harrastuksia ja monesti hän avonaisesti tunnusti ja kiitti sitä kulttuurityötä, jota suomalaisella puolella tehtiin. Kerrankin hän – se oli mainittuna päivänä Vaasassa – minun mielestäni melkein liiaksi ylistelevin sanoin kiitti Helsingin suomenmielisten naisten osottamaa tarmoa ja intoa yleisiin harrastuksiin, asettaen heidät paljon yläpuolelle ruotsalaisen hienoston naisia, joiden turhamielisyyden hän sanoi täysin tuntevansa nuoruudestaan asti. Myönnän että tällaista kuullessani en voinut kokonaan tukehduttaa ajatusta, että maailmanmiehen kohteliaisuus sai hänen näin puhumaan minulle mieliksi (enkä ollenkaan epäile, että juuri se johti hänet esim. kerran vastaamaan erään unkarilaisen kirjeeseen semmoisin sanoin, kuin olisi hänessä ollut erikoinen heimolaisiinne magyareja kohtaan), mutta kun toiselta puolen muistan, että hän neljättäkymmentä vuotta aina käyttäytyi samoin minua kohtaan, on minun mahdoton epäillä hänen suoruuttaan. Eikö ole psykologisesti perustetumpaa käsittää asia niin, että hän minulle, vanhalle ystävälle, jonka suomalaisuuden hän tunsi jo v: lta 1871 ilman että se häntä minusta vieroitti,40 halusi purkaa ajatuksia, jotka eivät sopineet julkilausuttaviksi hänen tavallisessa ympäristössään. – Jollen erehdy, johtui Edelfeltin vapaampi ajatustapa ja ymmärtämys kansallisissa riitakysymyksissämme ei ainoastaan hänen avaramielisestä sivistyksestään, vaan myöskin siitä, että hän, niinkuin ennen olen sanonut, oli Runebergin ajan lapsi. Sen ajan mukaisesti hän käsitti ruotsin- ja suomenkieliset maassamme yhdeksi kansaksi, eikä hän, antautuneena taiteeseen ja säännöllisesti oleskellen melkoisen osan vuotta ulkomailla, vaihtanut tätä alkuperäistä kantaansa ruotsinmielistemme myöhempään 1880-luvun lopulla voimaan päässeeseen katsantotapaan, joka pyytää toisistaan erilleen repiä mainitut kansamme ainekset. Luullakseni tässä kohden oli myöskin aateyhteyttä Edelfeltin ja hänen äitinsä välillä. Ainakin muistelen hänen 1878 Parisissa lukeneen muutaman kohdan yhdestä äitinsä kirjeestä, jossa tämä kertoi kuinka Helsingissä Maamme-laulu oli laulettu suomeksi. En enää voi selostaa sanoja, mutta olen varma siitä, että Edelfelt ei olisi minulle lukenut kirjettä, jos arvostelu olisi ollut suomalaisuutta tuomitseva eikä ilmaissut ymmärtämystä tuota ajan merkkiä kohtaan.
Edellisen yhteydessä saattaa ymmärtää Edelfeltin muuttumattoman halun valita ja käsitellä kotimaisia aiheita. Hänen johdonmukaisuutensa siinä kohden perustui tietenkin suuressa määrässä siihen, että hän tiesi vieraitten aiheitten olevan omansa herättämään ulkomaalaisten mielenkiintoa ja että hänellä siis, samalla kuin hän taiteellisessa mestaruudessa kilpaili parhaimpien ranskalaisten kanssa, kotoisessa, heille oudossa aiheessa oli jotakin, joka semmoisenaankin oli huomiota herättävä. Mutta sitä enemmän lienee isänmaallinen mieli johtanut häntä ottamaan aiheensa täältä kotoa. Täkäläiset aiheet olivat hänelle vanhastaan tuttuja ja rakkaita, ja kun hänen käsittelemiään aiheita lähemmin tarkastaa, huomaa että ruotsalaisilta rannikkoseuduilta valittuihin liittyy puhtaasti suomalaisiakin. Siitä ilmenee, että ennenmainitut sisämaalaiset vaikutelmat lapsuudenajoilta eivät sentään olleet hukkaan menneet. Samaa todistaa vielä pätevämmin se hartaus, millä taiteilija kuvittaessaan Vänrikki Stoolin tarinoita etsimällä etsi, ei mahdollisimman rumia, niinkuin Malmström, vaan samalla kertaa henkisesti niinkuin ruumiillisestikin tosi tyypillisiä suomalaisia malleja. Kuinka huolellinen hän siinä oli ja kuinka runebergiläisesti kunnioittaen hän työssään arvosteli ja kohteli suomalaista kansaa, sen muistan usein kuulleeni ja huomanneeni, kun hän innostuksella puhui vaativasta, mutta myöskin hänen sydäntään hehkuttavasta tehtävästään.
Vihdoin tahdon mainita, että keskustellessani Edelfeltin kanssa monesti tulin oudoksuneeksi, että niin loistava taiteilijakyky kuin hän yleensä näyttäytyi epävarmaksi työnsä arvosta ja merkityksestä. Hän oli kärkäs kuulemaan huomautuksia ja muistutuksia teoksistaan, vaikka niiden esittäjä ei ollutkaan taiteilija, hän oli kiitollinen tunnustavasta arvostelusta ja iloinen, kun hänen luomansa ilahdutti katsojaa. Hän ei siis ollut itserakas, eikä hänen suuri menestyksensä ollut häntä ylpeäksi tehnyt. Ymmärrettävästi häneltä ei puuttunut itsetuntoa, mutta se ei vähentänyt hänen luonnollista herkkätuntoisuuttaan arvosteluun nähden. Muuten lienee mainitsemani epävarmuus ollut jotakin hänen luonnolleen alkuperäistä. Edelfelt näet ei ollut noita rohkeita taiteilijaluonteita, jotka sisällisen vaistonsa johtamina ajavat takaa jotain uutta, ennen tuntematonta, jonka tahtovat asettaa vanhemman sijaan. Hän harrasti aina kaunista, ja kun hänen kehityskautensa sattui yhteen naturalismin kanssa, hän oppi sen lisäksi myöskin panemaan arvoa luonteenomaiseen, karakteristiseen, mutta hän karttoi rumaa, jossa tavalliset kiihkoiset naturalistit arvelivat karakteristisen parhaiten ilmenevän. Tuskin voi ajatella Edelfeltille suurempaa vastakohtaa kuin Gallén-Kallelaa, joka aikoinaan melkein suuttui, kun kuuli puhuttavan "kauniista". Luullakseni Edelfelt, samalla kuin hän avonaisesti tunnusti Gallén-Kallelan harvinaisen suuret taiteilijalahjat, joissakin määrin, niin sanoakseni, kammoksui tätä nuorempaa toveria – sentähden että hänellä oli niin erilainen luonne.
Ei minulla ole syytä olettaa muuta kuin että Edelfelt oli tyytyväinen siihen tapaan, jolla minä monesti kirjoitin hänen taiteestaan suomenkieliselle yleisölle (U. S: ssa ja Valvojassa). Ainoastaan yhden kerran oli arvosteluni hänelle kenties epämieluinen. Tarkotan muutamaa kirjoitusta Valvojassa 1898 v: n taide-elämästä, jossa otin määritelläkseni Edelfeltin, Gallén-Kallelan ja E. Järnefeltin taitelijaluonteita, osottaen miten ja missä he toisistaan erosivat. Edelfeltistä kirjoitin seuraavan tapaan, jota vieläkin pidän pääasiassa oikeana:
"Edelfeltin taide ei ole laadultaan syvää, mutta kirkasta, ei myöskään erittäin alkuperäistä, mutta kumminkin aina hänen persoonallisuutensa leimaamaa, hän ei pane ehdotonta painoa luonteenkuvaukseen, niin että hän sentähden uhraisi mitään siitä, joka tyydyttää hänen kauneudenaistiaan, mutta sensijaan on hänellä erinomainen kyky oivaltamaan myötätuntoisuutta herättävimmän puolen kuvattavassaan, ja sen hän meille esittää hienotunteisesti, usein runollisestikin ja taiteen kannalta mestarillisesti. Jos tämän lisäksi huomaamme, miten hänen käsitystapansa on maailmanmiehen monipuolisen sivistyksen tahkooma niin käy hänen taiteilijaluonteensa meille ymmärrettäväksi. Hän ei ole kertaakaan kuvannut saaristolaisia kalassa, jolloin heillä on repaleiset vaatteet yllä ja kädet haisevat kalalle, vaan joko jumalanpalvelukseen kokoontuneina taikka saattamassa lapsen ruumista kirkolle tai purjehdusmatkalle tai merelle lähtiessä, eikä hän myöskään ole maalannut Ruokolahden akkoja kotipuuhissa, vaan kirkkomäellä. Ainoastaan kerran hän on muistaakseni maalannut sentapaista kuin pesutuvan pesijättärineen, mutta silloinkin oli kaikki vastenmielinen peitossa; pesijät olivat enimmältään punaposkisia nuorikkoja, ja pääsävelenä värien soinnussa lumivalkeat liinavaatteet häikäisevässä päivänvalossa. Milloin taiteilija, täysin kehittyneenä nimittäin, on ottanut aiheensa nykyajan takaa, näemme samoin, että joku esteettinen puoli siinä on viehättänyt häntä ainakin yhtä paljon, jollei enemmän kuin ajatus. Niin esim. sommitelmassa 'Neitsyt Maria ruusutarhassa' ei Marian sielunkuvaus näy hänestä olleen niin tärkeä kuin mietiskelevän naisen asettaminen avonaiseen loggiaan, taustana päivän valaisema maisema, jossa itämainen kaupunki loistaa ruusutarhan takaa. Teoksen ensimäisessä luonnoksessa [lahja minulle kun täytin 50 vuotta], jota yleisö ei ole nähnyt, on kyllä Vapahtajan äidin kuvaaminen pääasiana; mutta valmiissa kuvassa se on jäänyt syrjemmälle."
Sitte puhuin Gallén-Kallelan taiteen suuremmasta alkuperäisyydestä ja voimasta; Järnefeltin asetin jotenkin kahden edellisen välimaille. – Kun ensikerran tapasin Edelfeltin sen jälkeen kuin arvosteluni oli julkaistu, oli hän seurassani tavallista totisempi. Kenties erehdyin, mutta luulin siinä näkeväni kirjoitukseni vaikutusta. Kuitenkin se oli ohimenevää. Hän tiesi että tapani oli lausua mitä totena pidin ja että olin vapaa puolueellisuudesta puhuessani taiteesta. – Ohimennen sanoen olin aina ja luullakseni menestyksellä harrastanut puolueettomuutta käsitellessäni taide- ja kirjallisuuskysymyksiä, jopa olin elänyt siinä harhaluulossa, että muutkin pitäisivät kulttuurikehityksemme elämänehtona, että semmoiset henkiset alat pysytettäisiin yläpuolella kansallisten ja valtiollisten kiistojemme sekasortoa. Viime vuosikymmenen tuottama kokemus on kuitenkin hävittänyt harhaluuloni, ja olen sentähden huomannut parhaaksi mahdollisimman vähän taikka ei ollenkaan kirjoittaa nykyajan taiteellisista ja kirjallisista ilmiöistä, sillä eihän nyt enää niinkään kysytä mitä kirjoitetaan kuin kuka kirjoittaa!
IV
En epäile että taidetta on kiittäminen siitä että Edelfeltin ja minun välini pysyi niin muuttumattomana – taide oli hänen elämänsä sisällys, ja hän tiesi myöskin miten minä sitä rakastin. Että minä erittäin pidin hänen taidettaan suuressa arvossa, huomasi hän siitä, että niin halusta koetin kotiini saada hänen teoksiaan. Juuri tämä seikka aiheutti monta yhtymistämme.
Kun 1875 olin mennyt kihloihin ja tahdoin antaa kauniin joululahjan morsiamelleni, ostin Edelfeltiltä ensimäisen taulun. Pyynnöstäni hän silloin maalasi minulle kapteenin kotiintulokohtauksen Runebergin Jouluillasta. Sommittelultaan on kuva samallainen kuin taiteilijan julkaisemassa, kuvitetussa saman runoelman painoksessa, mutta kooltaan on se isompi ja tietenkin somat värit enentävät sen eloisuutta ja vaikutusta. Se on nuoruudenteos, mutta juuri sentähden on siinä joku aito-edelfeltiläinen, runollinen sävy (jotenkin samanlaatuinen kuin "Kuningatar Blankassa"), jommoista ei yhtä naiivina nähdä hänen myöhemmissä tauluissaan. Hinta oli 200 markkaa, jonka mainitsen lisätäkseni että taiteilija, mikäli minä sain kokea, oli hintojensa puolesta paljon vaatimattomampi kuin nykyään ollaan.
Niinkuin tunnettu on, oli Edelfelt ensimäisellä kehityskaudellaan, 1870-luvulla, "historiamaalaaja", ja semmoisena hän maineensa perustikin ylempänä mainitulla taululla sekä toisella, "Kaarle herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista", joka oli näytteillä salongissa 1878. Olin Parisissa talvikauden 1877 – 78 ja sentähden tiedän hyvin, ettei hän silloin vielä ajatellut mitään suunnan muuttamista, vaan mietti "Kohtausta Nuijasodasta", joka valmistuikin 1879 v: n salonkiin. Maailmannäyttelyssä 1878 opin tuntemaan J. P. Laurensin historialliset maalaukset, ja minusta on epäilemätöntä, että juuri tämän taiteilijan omituinen aiheenvalinta oli saanut Edelfeltin käsittelemään semmoista aihetta kuin Kaarle herttua Flemingin ruumiin edessä. Lähinnä näyttää taiteilijamme esikuvana olleen se Laurensin maalaus, jossa nähdään paavi Formosan haudasta otettu ruumis istuvassa asennossa nojatuolissa, vieressä mustapukuinen asianajaja, joka on vastaava vainajan puolesta, sekä taustalla kardinaaliensa kanssa Tapani II, joka käsi ojennettuna uhkaavasti syyttää kuollutta. Itse asiassa oli aiheen kaameus jotakin Edelfeltin luonnolle perin vierasta; mitä hän teoksessaan on mieluimmin maalannut on kai Ebba Stenbock nuoren seuranaisen kera ja muut sivuhenkilöt (esim. nuorukainen, joka pitelee arkun kantta – nuoren maalaajan Aukusti Uotilan muotokuva). Kevättalvella taiteilija maalasi vaimoni muotokuvan atelierissaan lähellä Montparnassen asemaa, ja hauskat ja vilkkaat olivat istunnot, joihin seurasin vaimoani ja joissa keskusteltiin parisilaisista taideoloista y.m.
V. 1880 tapahtui käänne, ja Edelfelt sai taulustaan "Ruumissaatto saaristossa" 3: nnen luokan kultamitalin, ensimäinen Parisin salongissa suomalaiselle taiteilijalle annettu kunniamerkki. Suomessa Edelfeltin vanhemmat ystävät ja suosijat eivät pitäneet siitä, että hän luopui historiamaalauksesta ja noudattaen uutta naturalistista suuntaa alkoi käsitellä nykyaikaisia aiheita. Se oli muun muassa syynä siihen, että taideyhdistys antoi niin monen etevän maalauksen mennä ulkomaille, joka olisi voitu saada sangen huokeasta hinnasta. Jos luetaan pois Ruokolahden taulu (valtion tilaama), niin saattaa sanoa että vasta 90-luvulla alettiin ymmärtää, kuinka tärkeätä oli kotimaalle pelastaa suuren taiteilijan teoksia. – Seuraavan vuoden (1881) alkupuolella Edelfelt oleskeli pari kuukautta Espanjassa. Sieltä tuotujen luonnosten joukossa oli huomattavimpia tanssiva mustalaistyttö, jonka ostin sitten kun taiteilija oli täydentänyt kädet. Varsinkin tytön pää on viehättävä etelämaisen tummassa verevyydessään.
V. 1886 pyysin Edelfeltiä piirustamaan minulle muutamia kuvia Takasen elämäkertaa varten. Hän piirustikin yhden varsin kauniisti, mutta oli estetty enemmästä, niinkuin näkyy seuraavista kirjeistä, jotka koskevat sitä asiaa.
"Helsingissä 18 p. marrask. (1886).
H. V.
Tämän ohella lähetän ääripiirustuksen Takasen Wäinämöisestä. En ole ennättänyt piirustaa Venusta. Matkustan nimittäin huomenna, ja minulla on nyt monta rautaa tulessa. Onhan Gallén tottunut piirustamaan kynällä, ja voi hän sentähden hyvin piirustaa Venuksen ja muutakin. Pääasia on että tekotapa on mahdollisimman yksinkertaista, jäljentämisen tähden. Jollemme enää tapaa toisiamme ennen lähtöäni, sanon sinulle nyt jää hyvästi.
Onko Sinulla Snoilskyn osote Dresdenissä?
HarrasAlbert Edelfeltisi."
H. V
Mikään korvaus ei tule kysymykseen tästä vähäpätöisestä työstä.
Olen päinvastoin tyytyväinen että voin olla Sinulle avuksi. —
Kiitos kirjasta! Matkani on myöhästynyt muutamia päiviä. Tervehdi
vaimoasi ja au revoir.
Helsingissä lauantaina 20 p. marrask. 1886.
HarrasAlbert Edelfeltisi.
V: n 1890 vaiheilla Edelfelt palaa historiallisiin aiheisiin ja ensin uskonnollisiin. Tämän uuden kehitysjakson alulta on minulla pari erittäin arvokasta taiteilijan teosta: harjotelma Mataleenan kuvaa varten suuressa taulussa "Jesus ja Mataleena" sekä "Porilaisten marssi".
Edellisen ostin suorastaan Edelfeltin atelierista täällä Helsingissä, ja kertoi hän siitä seuraavaa. Viettäessään kesäänsä huvilassaan Porvoon tienoilla hän oli malliksi saanut merimiehen morsiamen, jonka sulhanen vähän ennen oli hukkunut. Joka kerta kun puheeksi tuli tämä onnettomuus, tyttöparan silmät täyttyivät kyynelillä, ja Edelfelt saattoi siten aivan luonnon mukaan maalata naisen, jonka sydän on surusta pakahtua. Todellisuudessa onkin harjotelma välittömämmin suoritettu ja vaikuttavampi kuin valmis Mataleenan kuva.
"Porilaisten marssin" synnystä taasen taiteilija jutteli, että hän johtui siihen yhdessä niistä jättiläiskonserteista, joita Suomen asevelvollisten pataljoonain yhdistetyt soittokunnat talvella 1892 toimeenpanivat. Kun eräässä konsertissa Palokunnan talolla soitettiin Porilaisten marssia, voimalla joka ehdottomasti tulistutti kuulijoita, taiteilija yht'äkkiä sisässään näki sen kuvan, jonka hän sitte kohta jälestäpäin maalasi. Sommitelma on maalattu paperille, ja nähtävästi oli Edelfeltin aikomus ensin tehdä vain harjotelma, jonka hän sitten suorittaisi kankaalle; mutta teos näyttäytyikin niin hyväksi, että olisi ollut ilmeinen vahinko ruveta sitä uudestaan maalaamaan. Tosiaan maalaus onkin mestarin kaikkein etevimpiä, enkä tiedä onko yksikään muu hänen suurempia teoksiaan niin välittömän innostuksen leimaama.
Vielä on minulla tältä samalta ajalta eräs akvarelliharjotelma, joka esittää nuoren tytön pään ja on tehty Vaasan kirkon alttaritaulun neitsyt Marian kuvaa varten. Sen taiteilija minulle lahjoitti "vanhan ystävyyden" osotteeksi jouluna 1896, ja kertoi hän maalanneensa sen erään 15-, 16-vuotiaan tytön mukaan, joka kävi suomalaista tyttökoulua ja jonka hienot, henkevät kasvonpiirteet näyttivät hänestä sopivan Marialle. Että Edelfelt valitsi mallinsa suomalaisesta koulusta, johtui siitä että hän tahtoi maalauksessaan noudattaa moderneja perusohjeita eikä tavottaa mitään alkuperäisen historiallista, joka tietenkin olisi vaatinut juutalaisia malleja. Mutta tämä alttaritaulu vaatii näissä muistelmissa oman lukunsa, sillä sen johdosta jouduin pitkälliseen kirjeenvaihtoon taiteilijan kanssa.
V
Appivanhempani, Gabriel ja Amanda Revell, halusivat Vaasan kaupungin kirkkoon lahjottaa alttaritaulun, ja heidän puolestaan ryhdyin minä 1890 – 91 keskusteluihin Edelfeltin kanssa. Hän oli kyllä viehättynyt semmoisesta tehtävästä, mutta ennenkuin ratkaiseva päätös syntyi, meni kuitenkin aikaa. Helsingissä tuumattiin alttaritaulun tilaamista uuteen kirkkoon, ja toimeenpantiin sitä varten kilpailukin. Jos taulu olisi tilattu Edelfeltiltä, niinkuin yhteen aikaan luultavalta näytti, niin hänen olisi täytynyt lykätä Vaasan taulu tuonnemmaksi; vasta kun selvisi, että aie Helsingissä oli raukeava tyhjiin, taiteilija tarjosi Vaasan kirkkoa varten useita eriaiheisia luonnoksia. Jouluaamu eli paimenten kumarrus, Jesus Getsemaneessa, Jesus kantaa ristiänsä ja Ylösnousemus, joista ensinmainittu katsottiin muita otollisemmaksi.41 Ennenkuin Edelfelt oli työhön käsiksi käynyt, kuoli kuitenkin appi-isäni. – Kuinka asia sitten kehittyi, näkyy seuraavista taiteilijan kirjeistä minulle. Otan ne tähän, koska ne sisältävät kaikenlaista mieltäkiinnittävää ja erittäinkin näyttävät, kuinka erinomaisen tunnollinen Edelfelt työssään oli.
Hanko 27 p. heinäk. 92.
Veli Eliel Aspelin.
Kiitos ystävällisestä kirjeestäsi ja tarkotuksesta toteuttaa suunnitelma alttaritauluun nähden, vaikka appi-isäsi on kuollut. En ollut lukenut kuolemantapauksesta, sillä olen vain poikkeukselta nähnyt suomalaisia sanomalehtiä kolmikuukautisen ulkomaallaoloni aikana.
Palasin kotimaahan viime sunnuntaina, ja minun täytyy viipyä täällä Hangossa muutamia päiviä, osaksi nähdäkseni vaimoani ja lastani (vaimoni tulee luultavasti oleskelemaan täällä koko kesän parannuksilla), osaksi lepuuttaakseni aivan liiaksi kiihtyneitä hermojani. Rydbergin muotokuva oli nimittäin väsyttävimpiä mitä olen yrittänyt, osaksi sentähden että malli on ylen vaikea esittää semmoisena kuin hänet kuvittelee hänen teostensa mukaan, osaksi senvuoksi että ilma oli niin kauhean synkkää ja olin valinnut auringontehon à la Rembrandtin Faust. Sitäpaitsi olin läpi vilustunut noina 14 päivänä Djurholmilla. Kumminkin matkustan perjantaina Porvooseen tervehtiäkseni äitiäni, ja sen jälkeen tulen Vaasaan muutamaksi päiväksi. En pyydä parempaa kuin alottaa taulun, minkä aiheen valitsenkaan. Porvoosta kirjoitan tai sähkötän Sinulle joku päivä ennen lähtöäni.
Rydberg kirjoittaa Kristuksesta ja Magdaleenasta ensi vuoden Sveaan [kalenteriin]. Hän tahtoo sentähden kerätä kaikki ainekset mitä saa, sekä [legendaa esittävän] runon että muita keskiaikaisia runoja esim. Klaus Kurjesta [s.o. Elinan surma]. Hän lupasi sen ohella nyt taas alkaa tutkia Kalevalaa, jonka hän muutoin tuntee aika hyvin Zach. Cajanderin ja Julius Krohnin kautta, jonka jälkimäisen kanssa hän on ollut kirjeenvaihdossa. Pyydän Sinua auttamaan minua lähettämässä V[iktor] R[ydbergille] kirjoja ja aikakauskirjallisia kirjoituksia, jotka voivat olla hänelle hyödyksi. Me tapaamme siis toisemme pian, toivon minä. Tällä hetkellä olen aivan mahdoton, niin väsynyt kuin en pitkiin aikoihin ole ollut ja kykenemätön perusteellisesti asettumaan mihinkään uuteen aatesuuntaan. Olen tekevä uuden Getsemaneen, niin myöskin ristiänsä kantavan Kristuksen. V[iktor] R[ydberg] keskusteli melkein joka päivä minun kanssani näistä tulevista tauluista. Hänestä oli ei ainoastaan hyvin mielenkiintoista, vaan myöskin esimerkiksi soveltuvaa, että yksityiset henkilöt meidän aikaan ajattelevat kirkkojen kaunistamista. Uhden uusi suunta oli erityisesti hänen ajatuksissaan ja tämä uskonnollisen maalauksen uudestasyntyminen näyttäytyi hänelle yhdeksi merkillisimmistä ilmiöistä viimeisellä vuosikymmenellä, joka oli niin täynnä elämää ja aatteita.
Hyvästi kunnes tavataan ja kiitos! Terveisiä vaimollesi hartaalta
Albert Edelfeltiltäsi.
Lupauksensa mukaan Edelfelt sitte kävikin Vaasassa. Hän tahtoi näet nähdä kirkon ja minkälaiseen valoon alttaritaulu oli asetettava, ja teki väriluonnoksen itse paikalla, jotta hän osaisi oikein virittää maalauksen väriasteikon. Samalla sovittiin myöskin lopullisesti aiheesta. Niinikään otti Edelfelt itse toimittaakseen taululle kehyksen, joka mainittakoon sentähden että siitä paljon puhutaan kirjeissä.
Parisi 5 p. kesäk. 1893.
Torstaina toukokuun 25 p. lähetettiin Bon Marché'sta kankaat, jotka olin ottanut valitakseni sinulle.42 Koko siitä suuresta paljoudesta kuoseja, jotka näin, olivat nämä kauneimmat ja tyylikkäimmät. Tosin oli huokeampiakin kretonneja, mutta värit ja kuosit olivat paljon huonompia. Kaikki yhteensä maksaa 118 fr. 25 cent. niinkuin myötäseuraava lasku osottaa. Omin luvin panin kääryyn myöskin pienen harmaan puvun pojalleni, ja pyydän sinua hyväntahtoisesti maksamaan etukäteen tullin, joka ei voi olla erittäin korkea. Kirjeesi mukaan 30 p: ltä maalisk. olen ottanut 20 metriä raitaista, viheriään vivahtavaa kangasta, 25 samankuosista, mutta punertavaa, uutimiksi, sekä 20 varalle. Olen harvoin nähnyt kauniimpia ja tyylikkäämpiä kretonneja kuin nämät, ja toivon että olet niihin tyytyväinen.
Tahdon lyhyin piirtein kuvata omituisen Parisissaoloni tällä kertaa. Saavuttuani 15 p. maalisk. alan kohta tehdä harjotelmia alttaritauluun, malli joka päivä – teen 2 suurta harjotelmaa madonnaa varten – 25 p. valittu jurymieheksi Marskentän [näyttelyä varten] – menetän sen johdosta aikaa ja saan ikävyyksiä – häiriinnyn työssäni. Piirustan alttaritaulun äärettömän suurelle kartongille – sairastun influenssaan 10 p. huhtik. – sairas ja mahdoton työhön koko huhtikuun – ryhdyn jälleen työhön toukokuun alussa, sitte kun lääkäri oli tuominnut minut täydelliseen toimettomuuteen ja vegeteeraavaan elämään maalle 5: ksi päiväksi. Vernissagepäivä 9 p. toukok. Sparre tulee 13 p. Münchenistä, asettuu asumaan atelieriini. Sairastuu kovasti keuhkokuumeeseen (lungkongestion) 14 p. Hoidan häntä viikon päivät täällä kotona, vien hänet sitte, lääkärin neuvosta, sairaalaan, jossa hän oleskelee 10 päivää – kuljetan hänet 1 p. kesäk. maalle, erään ystäväni luokse – ja toivon, että hän nyt toipuu lopullisesti.
Sinä näet etten ole voinut maalata alttaritaulua, niinkuin olisin tahtonut. Olen kuitenkin tehnyt huolellisia harjotelmia kaikkiin kuviin ja toivon, että itse maalaaminen sen kautta on tuleva helpoksi. Kehys on tuottanut minulle paljo huolta. Olen kääntynyt 2 arkkitehdin puoleen, mutta en ole tyytyväinen heidän työhönsä. Asia on niin, että 5,5 metrin korkuinen goottilainen kehys on jotain mieletöntä, samoin kuin iso taulu goottilaisessa kirkossa on jotain mieletöntä – sillä suurin, puhtaasti goottilainen maalaus, jonka olen nähnyt, on "das Dombild" Kölnissä, jossa henkilöt eivät ole luonnollista kokoa. Ajattele Van Eyckiä, aina pieniä tauluja! ajattele Memlingiä! Olen sentähden miettinyt, että en teetä kehystä, joka on varustettu huipuilla ja kukkakoristeilla (sitä vähemmän kuin työn täytyy olla erinomaista, ettei se olisi kömpelöä), juuri sentähden että tämä muoto tavataan [ainoastaan] vähemmässä mitassa taikka kivessä. Sitä vastoin olen jäljentänyt useita _pyörö_kaarisia, mutta kuitenkin goottilaisia kehyksiä Cluny'stä [museosta], ja mietin antaa piirustaa nämä suureen kokoon.
Memlingin pyhäinjäännöslippaassa Brüggessä nähdään sivuseinissä puhtaita puolipyöröjä ja olen hämmästyksellä huomannut senaikaisissa italialaisissa ja flamilaisissa kehyksissä runsaasti puhtaita puolipyörökaaria, joita solakat goottilaiset pylväät kannattavat. Suippokaarta on näet mahdoton päättää ylhäälläpäin ilman kukkakoristeita ja niitä on hirmuisen vaikea saada hyvin tehdyiksi suuressa mitassa. Tiedät paremmin kuin minä, että kaikki taikka miltei kaikki goottilaiset taulut olivat kolmijakoisia [triptykoita] ja alttarikaapintapaisia. Ei Louvressa eikä Clunyssä eikä täkäläisissä vanhoissa goottilaisissa kirkoissa ole ainoatakaan isoa goottilaista kehystä. Champs Elysées salongissa on Roybet'lla äärettömän iso taulu: Kaarle rohkea toimeenpanemassa verilöylyä eräässä kirkossa. Kehys on goottilainen fialeilla [koruhuipulla] varustettu, ja juuri se, miten kallis ja hyvätekoinen se liekään, on paremmin kuin mikään muu osottanut minulle, että koko tämä koristus terävine kulmineen, kukka- ja kiekurakoristeineen suuressa määrässä häiritsee maalausta.
Eräs arkkitehti, Bastien Lepage, maalaajan veli, oli myöskin sitä mieltä, että kaksi suippokaarta (akkunan ja taulun sen alla) ei tekisi hyvää vaikutusta. Olen itse tehnyt ehdotuksen, jossa on suippokaari sisällä, mutta suorakulmainen kehys yläpuolella. Tukholmassa ja Kööpenhaminassa aion edelleen pyytää neuvoa arkkitehdeiltä. Kaikki yhdestä suusta sanovat, että akkuna takana on peitettävä. Useimmat ystäväni pitävät luonnoksista ja harjotelmista. – Kumminkin huomaan nyt, kuinka vaikea on tehdä jotain niin suurta. Itse aineellinen työ vie paljon enemmän aikaa kuin olen arvioinut. Kun kerran on kysymys semmoisista suhteista, tulee kaikki suunnattomaksi – värin paljous – jopa kangas maksaa jo 200 frcs. Lähtien määrätystä leveydestä 2,27 on korkeus laskettava vähintään 5 metriksi.
Olen tekevä kaikki niin hyvin kuin voin ja suoritan taulun kotona Suomessa, jonne matkustan Kööpenhaminan ja Tukholman kautta. Viimemainitussa kaupungissa on minulla onneton Rydbergin muotokuva viimeisteltävänä. Minua värisyttää kun sitä ajattelen. Pää, joka ei herätä mielenkiintoa, maalattu ilman innostusta, ja tämä surkeus on ikuisina aikoina riippuva museon seinällä kertomassa ihmisille, kuinka kehno minä saatoin maalaajana olla. Porilaisilla on niinkuin näet ollut suuri menestys Ruotsissa. Olen siellä pyytänyt taulusta 2,500 kruunua. Jollen saa sitä hintaa, on maalaus sinun omasi, sopimuksen mukaan, ja kaupanpäälliseksi saat vielä Blanchin teettämän kauniin kehyksen. Jonkun päivän päästä matkustan Berliniin (yhdeksi päiväksi nähdäkseni näyttelyn) ja sitte Kööpenhaminaan. En voi vielä sanoa milloin tulen kotia.
Toivotan sinulle iloista ja kaunista kesää uudessa Tusculumissasi ja esitä kunnioittavat tervehdykseni vaimollesi ja anopillesi. Hyvästi ja voi hyvin. Jos tahdot kirjoittaa sanan, niin on osotteeni Pietro Krohn, Marstrandsvej 4, Rosenvaenget, Kjöbenhavn.
Vanha ystäväsi
Albert Edelfelt.
Porvoo, Haikko 24 p. elok. 93.
Veli Aspelin.
On hauskaa kuulla, että "Porilaisten marssi" vahingoittumatta on saapunut sinulle. Raha-asialla ei ole kiirettä. Tee niinkuin sinulle on paras ja mukavin. Olen iloinen että taulu jää sinun luoksesi ja Suomeen.
Norjassa en ole tehnyt erittäin paljon. Muutamia tunturiakvarelleja ja yhden nuoren, vaaleaverisen Gudbrandinlaakson tytön (Harald Kaunotukan jälkeläinen, selitti hän itse) – taulu, jonka luullakseni nimitän Solvejgiksi. Siinä kaikki. Menee aina aikaa, ennenkuin oikein perehtyy kokonaan vieraisiin oloihin.
Täällä on minulla tekeillä kartongi alttaritaulua varten. Saat nähdä sen Helsingissä. – Minä käännyin arkkitehti A. Lindegrenin puoleen Tukholmassa – (saman, joka on niin oivallisesti uudistanut Upsalan tuomiokirkon sisäpuolelta) – kehysasiassa. Hän otti piirustuksen ja valokuvan, teki joitakuita kyhäelmiä – mutta kun hän oli matkoilla nyt toisen kerran käydessäni Tukholmassa, niin en saanut tietää, kuinka kauas työ oli edistynyt. – Hänen mielestään oli koko akkuna peitettävä, ei kankaalla vaan lautaseinällä, joka muodostaisi jonkunlaisen alustan taululle. Hän sanoi, että semmoinen lautaseinä oli aivan välttämätön yksistään käytännöllisistä syistä, sillä muuten aurinko 10 vuoden kuluessa polttaisi yläpuolen kangasta hajalle. Hän ajatteli, että kehys voisi osaksi olla maalattu, niin että taulun yläpuoli, enkelit, voitaisiin maalata tyylitellen yläpuolelle hienoa goottilaista holvia. – Niin, se oli vain yksi aate niistä monista, jotka hänellä oli. Mutta akkuna on peitettävä, se oli hänen a ja o: nsa. Toivon pian saavani hänen piirustuksensa.
Pietro Krohnille osottamasi kirjeen olen aivan oikein saanut – kiitos siitä. Hän kirjoitti minulle nykyisin Münchenistä, että hän sattumalta oli Saksassa tavannut tanskalaisen meriupseerin, joka sanoi olevansa malli erääseen Takasen tekemään lapsen rintakuvaan – tiedätkö mitään siitä?43
Vaikka viivyn täällä maalla niin kauan kuin suinkin voin, käyn luultavasti Helsingissä jonakin päivänä syyskuulla ja toivon silloin tapaavani sinut. Minä asun yhä huvilassa 12 B, Kaivopuistossa, ja olemme siis yhä edelleen naapureja.
Paljon terveisiä rouvallesi vanhalta ystävältäsi
Albert Edelfeltiltä.
Helsingissä 15 p. tammik. 94.
Hyvä veli!
Vihdoinkin toivotan sinulle ja vaimollesi onnellista uutta vuotta. Olen jättänyt kirjoittamisen niin myöhäseen, koska tahdoin voida ilmottaa sinulle, että taulu on 3/4: ksi valmis. Sen minä nyt voinkin. Ainoastaan enkelit ovat jälellä, ja ne olen maalannut eri kartongille, niin että ne ovat vain jäljennettävät kankaalle. Vaikka minua on paljon häirinnyt appi-isäni kuolema, vaimoni sairaus sekä viimeksi influenssanpuuska, josta en vielä ole päässyt, on työ edistynyt reippaasti. Joulukuun 1 p. aloin maalata suurelle kankaalle: 5 metriä korkea, 2,20 leveä, luultavasti suurin taulu, mikä Suomessa on maalattu. Sommittelu on osaksi parantunut, niin esim. on se paimen, joka nähdään selänpuolelta, muutettu enemmän keskelle. Olen saanut hyviä malleja. Tosin ne ovat puhtaasti suomalaisia, mutta ne viehättävät sentään muutenkin kuin etnografisina tyyppeinä. Puvut ovat ylen yksinkertaisia. Stigell, joka joku päivä sitten oli luonani, sanoi: "Olet saanut siihen jotain hienoa firenzeläistä" – ja se ilahdutti minua paljon. Väri on freskontapainen ja vaalea. Vuorion kanssa, joka on luvannut suorittaa vernissauksen, olen sopinut, että hän käyttää himmeää ja samalla kestävää vahavernissaa. Madonnan tyyppi on jotenkin sama kuin pienessä, Parisissa tekemässäni luonnoksessa. – Kolme enkeliä tulee pitämään lausenauhaa, jossa luetaan:
Gloria in altissimis Deo, pax in terra hominibus, bona voluntatis.
Tischendorfin painoksen mukaan Hieronymuksen käännöstä.
Kreikkalaisessa tekstissä kuuluu lause:
Doza en ufisiois Theo, kai epi gaes eirinae en anthropois eudoxia. —
niinkuin näet ovat nämä tekstit vähän erilaisia, mutta olen huomannut eroavaisuuksia kaikissa painoksissa. Ruotsalaiset eroavat paljon toisistaan. Vanhoissa on "en god vilje", toisissa "Guds välbehag", viimeisissä "åt menniskorna välbehag". – Välimerkintä alkutekstissä on niinkuin ylempänä, s.o. ainoastaan yksi pilkku lauseenosan jälkeen: kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa. – No, tämä on vähäpätöistä ja voidaan vielä viime minuutissa kirjoittaa niinkuin parhaana pidät – pääasia on että nuottikäärön sijaan on pantu tämä lausenauha raamatunsanoineen. Enkelitkin saavat valonsa Kristuslapsesta. Itse tauluun olen onnistunut saamaan enemmän yliluonnollista valoa kuin yhteenkään luonnokseen.
Huolimatta rukoilevista kirjeistäni en ole arkkitehti Lindegreniltä onnistunut saamaan uutta ehdotusta kehykseksi enkä myöskään vanhoja piirustuksia. – Sentähden teen minä itse piirustuksen kehystä varten, käyttäen esikuvana firenzeläisiä valokuvia. Tikkanen on ollut ystävällinen ja etsinyt minulle sopivia aineksia, ja Gripenberg on luvannut oikaista mahdollisia rakenne-virheitä. Nikkari Galetzki on luvannut tehdä kehyksen tammesta, pannen kultausta sisimmälle. Olisiko Sinusta täyskultaus parempi? Kun kehys tulee tämännäköiseksi, ovat kulmat A. B. maalattavat. En ole vielä selvillä siitä mitä sinne on maalattava. Tikkanen väitti olevan tyylinmukaisinta tehdä 2 profeettaa lausenauhoineen, Esaias ja Hesekiel, ne lauseet nauhoissa, jotka ennustavat taulun ainetta. Taulu on valmis 3 viikon päästä, Jumalan avulla. Olen saanut maalata sen yliopiston piirustussalin uudessa huoneistossa, Elisabetinkatu 27, suurin atelieri kaupungissa – juuri niin korkea, että taulu mahtuu sinne. Sekä Estlander että Ahlstedt ovat olleet hyvin avuliaita. Ei kukaan muu maalaaja kuin Ahlstedt ole nähnyt taulua, Järnefelt on kyllä pyytänyt saada tulla katsomaan sitä, mutta en tahdo näyttää teostani hänelle ennenkuin enkelit, jotka muodostavat niin tärkeän osan sommitelmaa, ovat maalatut. – Tämä suuri taulu on paljon viehättänyt minua, ja minä olen varma, että olen siitä paljon oppinut. Se on ollut minulle suureksi hyödyksi tuleviin yliopistomaalauksiini nähden ja on herättänyt minussa suurta mielenkiintoa uskonnolliseen maalaukseen.
Ulkonaisesta maailmasta en tiedä kertoa mitään – en näe ketään paitsi Söderhjelmiä (hän oli täällä eilen) ja Otto Schaumania, ukko parkaa, jonka luona käyn silloin tällöin.
Gallén, jota en ole nähnyt moneen aikaan, maalaa hyvin kummallista taulua, symbolistista, luonnollisesti. Kajanus – saarnaa Merikannolle, Sibeliukselle ja Gallénille. – Hän on näyttänyt minulle taulun, ja minä neuvoin häntä maalaamaan sen uudestaan. – En minä täysin ymmärrä tätä symbolismia, mutta vika on kai minussa. Eivät Botticelli, Fr[ancesco] Francia eikä Mantegna tarvinneet semmoisia keinoja saadakseen esiin mystillisen ja runollisen tunnelman. Omituisinta on että kaikki kuvatut ovat ihastuneita aatteeseen, joka heistä on käänteentekevä. Järnefelt pysyttäytyy jotenkin skeptillisenä, mutta maalaa siitä huolimatta itsekin symbolistista taulua. Arvid J[ärnefeltin] tapaan silloin tällöin täällä Kaivopuistossa. Hän tulee yhä enemmän tolstoilaiseksi, ja meidän kesken on ollut pitkiä keskusteluja hänen mielipiteittensä toimeenpanemisen mahdollisuudesta. Vastaiseksi hän tekee työtä erään sepän luona.
Juhani Ahon Papin rouvalla on ollut suuri menestys kaikkien luona, jotka todella välittävät kirjallisuuden taiteellisesta puolesta. Minä olen aivan ihastunut siihen.
Minulle on hyvin hauskaa, että tauluillani on ollut menestys Berlinissä ja että pesijättäreni on siellä myyty. Kritikit, jotka lähetit B. O. S[chaumanille], ja kaikki ne leikkelyt sanomista, jotka Schulte on minulle lähettänyt, ovat niin kiittäviä, että todella uskallan luottaa yleiseen tunnustukseen. Hyvästi ja enemmän vastedes. Toivon että olet tyytyväinen työhösi ja ettette ole kärsineet liiaksi pakkasesta, joka, Parisissa ainakin, näyttää olleen siperialainen. Täällä on suvi-ilma, kosteaa, sumuista ja pimeää. Esitä kunnioitukseni rouvallesi ja kirjoita pari sanaa vanhalle ystävällesi
Albert Edelfeltille.
Parisissa 5 p. kesäk. 1894.
Vanha ystävä,
Kun saat tämän, on alttaritaulu, niinkuin toivon, jo asetettu paikalleen Vaasan kirkossa. Vuorio on sanonut äidilleni, että hän tämän kuun 2 p. aikoi matkustaa sinne taulun ja kehyksen kanssa. – Tämä kehys on tehty minun luonnokseni mukaan, jonka arkkitehti Lindegren Tukholmassa on täydentänyt ja jota varten Ahrenberg on tehnyt detaljipiirustuksia.
Olen varma siitä, että taulu on tekevä paremman vaikutuksen kirkossa, oikeassa paikassaan, kuin missään muualla. Värit ja sommitelma ovat kokonaan lasketut paikkaa varten.
Jos tapaat Vuorion, niin puhu hänen kanssaan vahavernissauksesta. Jos hän luulee, että toinen voi suorittaa sen, niin olisi ehkä syytä lykätä se siksi kun itse olen nähnyt taulun ja tehnyt (jota kuitenkin oletan tarpeettomaksi) jonkun korjauksen. Jos sitävastoin hän yksin voi suorittaa vernissauksen, niin kysy häneltä, enkö minä voisi sekoittaen vahaa väriin jälestäpäin tehdä mahdolliset, kevyet korjaukset.
Helsingissä taulu herätti mieltymystä. Tukholmassa teki Kansallismuseo ja Taideakatemian praeses, parooni Nordenfalk, monta yritystä saadaksensa minua panemaan taulun näytteille siellä. Minä kielsin kuitenkin – osaksi senvuoksi etten voinut itse olla saapuvilla ylösasettamisessa, osaksi sentähden että mielelläni samaan aikaan olisin tahtonut näytellä sitä Kööpenhaminassa, eikä siellä ollut tällä hetkellä sopivaa huoneistoa.
Kehys, tehty tammesta ja varustettu goottilaistyylisillä kultauksilla, niin yksinkertainen kuin mahdollista, on maksanut yli 1000 markkaa. – Nähtyäni näyttelyt täällä ja mahdollisesti Antverpenissä, palaan Lyybekistä taikka Kööpenhaminasta suoraan Suomeen, jossa lienen noin 15 – 20 p. Jos mahdollista on, tulen Vaasaan laulujuhlaan 18 p. – On minulle ollut suuri suru, etten ole saanut näytellä taulua täällä Champ de Mars [salongissa] – mutta onhan se mahdotonta, kun näyttely täällä kestää aina 30 p:ään kesäk.
Koko kevään (huhti- ja toukokuun) olen tehnyt työtä maalaten kreivitär Moltken onnetonta muotokuvaa. Kaikki ovat siihen tyytyväisiä paitsi hänen miehensä, joka vielä kaipaa siinä jotakin sielullista ("af det sjaelelige"). Hän ei vielä pidä sitä valmiina ja minun täytyy matkustaa sinne jos kerta syksyllä. Muotokuvaajan (varsinkin ympäri matkustavan) leipä on kovaa leipää, usko pois vaan.
Sitä vastoin olen iloisin mielin ja menestyksellisesti kymmenessä päivässä toukokuulla tehnyt pastellimuotokuvan Tanskan prinsessasta Mariesta, syntyään Orleansin prinsessa. Hän on henkevä, taiteilija joka säikeessä, hyvä ja kiltti, ja olematta kaunis on hänellä ihmeellinen, ylhäinen sulous. Aion panna tämän muotokuvan ensi vuoden salonkiin. Toivoakseni tapaamme toisemme pian. Jos sinä nyt jo olet Vaasassa, pyydän että hyväntahtoisesti puhut taideyhdistyksen asiamiehen kanssa, että hän ottaa tullista ja asettaa seinälle Parasken ja 2 akvarellia, jotka Schulte pyynnöstäni on lähettänyt suoraan Vaasaan. Hyvä olisi, jos voisit näille tauluille hankkia hyviä paikkoja näyttelyssä. Jos akvarellein valkoiset kehykset ovat kovin pahoin pidellyt, voitaisiin ne maalata himmeällä valkoisella värillä. En tiedä kuka asiamies on, muuten kirjoittaisin hänelle. Pyydän Sinua esittämään kunnioittavat tervehdykseni vaimollesi ja anopillesi ja olen edelleen vanha, harras
Albert Edelfeltisi.
Täydentääkseni sen alttaritaulun syntyhistorian, jonka nämä taiteilijan kirjeet sisältävät, tahdon siihen liittää otteen eräästä omasta kirjeestäni B. O. Schaumanille, jossa aikoinaan kerroin taulun vaikutuksesta, kun se oli paikalleen asetettu Vaasan kirkkoon.
"Taulu asetettiin paikalleen laulujuhlan lähinnä edellisinä päivinä, ja oli se ensi kerran seurakunnan nähtävänä lauantaina 16 p. kesäk., kun rippikoulunuoriso meni Herran ehtoolliselle, ja 17 p., kun oli tavallinen Jumalanpalvelus ja rippi. Itse juhlapäivinä – maanantaista torstaihin – oli oratoriokonserttien tähden kuoriin rakennettu lava, ja se esti yleisön näkemästä taulun alempaa osaa. Kun laulajat seisoivat lavalla, näkyi heidän päittensä yltä tuskin muuta kuin enkelikuoro. Tämä ikävä seikka aiheutti, että vieraitten suuri joukko ei saanut mitään tyydyttävää käsitystä maalauksesta. Siitä huolimatta on merkillisenä tapauksena mainittava, että etevin alttaritaulu, minkä suomalainen taiteilija on maalannut, vihittiin sarjalla kirkkokonsertteja, jotka kokonaisuudessaan myöskin voittavat kaikki mitä ennen on meillä siihen suuntaan aikaansaatu.
Näin taulun sekä sunnuntaina että perjantaina aamupäivällä, semmoisena kuin se nykyään aina näyttäytyy vaasalaisille. Ensimäkien seikka, jonka huomasin, oli oivallinen sopusointu maalauksen värityksen, yksinkertaisen mutta tyylikkään goottilaisen tammisen kehyksen sekä kirkonseinien värien, keltaisenruskean ja sinisen, välillä. Taiteilijan aikaisempi käynti Vaasassa selittää, kuinka hän on osannut niin hyvin laskea taulun värivaikutuksen paikan mukaan. Huolimatta epäedullisesta molemminpuolisesta sivuvalaistuksesta on siis taulun vaikutus hyvä, ja sen näkee selvästi kirkon etäisimmistä osista. Tähän nähden on sekin eduksi, että tammisen kehyksen luonnonväri on himmennetty tummemmalla vernissalla.
Mitä muuten maalaukseen tulee, en voi muuta kuin asettaa sen hyvin korkealle taideteoksena. Herkkä aisti ja kunnioittava hienotunteisuus, jolla taiteilija on osannut uudenaikaisesti käsitellä muistoperäistä ainetta, on erittäin suuri. Siihen nähden huomattakoon hengellistetty 'realismi' sekä madonnan että paimenten hahmoissa. Ne ovat pohjoismaisia, jopa suomalaisia tyyppejä, mutta ilman mitään uhmaavaa. Marian hiljainen sulous ja paimenten innostunut hartaus on todellista laatua ja kohottaa tyypillisen jokapäiväistä ja etnografista siksi korkeammalle, että ainoastaan kriitillinen tarkastus huomaa alkuperän. Härkä ja aasi tallissa ovat poistetut, sillä tuo ikivanha, naiivi sommitelman piirre olisi häirinnyt hengellistetympää käsitystapaa. Sitä vastoin taiteilija on säilyttänyt yliluonnolliset piirteet, lapsesta lähtevän valaistuksen ja enkelikuoron. Edellinen on hyvin onnistunut, lempeä valo kun leviää etualan hahmojen yli, ilman että siinä enemmän kuin muussakaan huomattaisiin tahallista tehovaikutusta. Enkeleistä on muistutettu, että ne ovat liian suuria verrattuina muihin henkilökuviin. Minua se ei ole häirinnyt. Päinvastoin tuntuu minusta keskiaikainen motiivi – laulavat enkelit lausenauhoineen – oleellisesti enentävän kohtauksen naiivia, raamatullista tunnelmaa. Oikein arvostellakseen miten hieno ja hengellistetty Edelfeltin käsitys tässäkin kohden on, verrattakoon hänen tauluansa Correggion maailmankuuluun 'Pyhään yöhön'. Jälkimäisessä tulvii aistillinen kauneus. Katso esim. enkeliä, joka kääntää katsojaan päin pyöreät reitensä ja vielä muutakin ja vertaa häntä kalpeihin, hurskaisiin, melkein askeettisiin enkeleihin Vaasan alttaritaulussa. Ei tarvitse lisäksi tarkastaa tunnetyhjää, jättiläismäistä paimenhahmoa taikka Marian upeaa kauneutta Correggion taulussa, tunnustaakseen, että Edelfeltin maalaus on edellistä melkoisesti korkeammalla ainakin hartauskuvana. Ja sen luen taiteilijallemme ansioksi, sillä hän on, sentähden loukkaamatta taiteellista omaatuntoaan, tahtonut maalata ja todella maalannut taulunsa kirkkoa ja uskovaista seurakuntaa eikä näyttely-yleisöä varten."
Edelfelt itse ei tullut laulujuhlaan, eikä hän tietääkseni koskaan nähnyt tätä merkkiteostaan sen oikeassa ympäristössä. —
Päätän tähän kirjoitukseni taiteilijavainajasta ja ystävästä. Aikani ei tällä kertaa myönnä jatkamista, ja tärkeimmät muistelmani olen kumminkin esittänyt. – Jonakin hyvästijättönä lisään vain seuraavan piirteen. Eräänä iltana 1900 tai 1901 istui pieni taiteilijaseura ja minä, ainoa ei-taiteilija, "Pirtissä" Vaasanpankin talossa. Keskusteltiin tuosta silloin julkisestikin käsitellystä kysymyksestä Suomen kansan muuttamisesta pois onnellisempaan maahan, missä se saisi vapaasti elää ja kehittyä. Minusta oli ajatus kerrassaan mahdoton toteuttaa enkä sentähden monellakaan sanalla ottanut osaa väittelyyn. Kumminkin minä, muistellen Edelfeltin läheistä suhdetta Ranskaan ja Ruotsiin, kysyin häneltä: "Jos olot todella muodostuisivat semmoisiksi, että lähteminen kävisi välttämättömäksi, mihin maahan sinä silloin mieluimmin asettuisit?" – "Mihinkä minä muuttaisin? en mihinkään, en koskaan, tänne minä kuulun ja tänne minä jään!" Näin vastatessaan hänen silmissään välähti kirkas tuli, ja koko turhanpäiväinen keskustelu päättyi siihen.
AUGUST HAGMAN
August Hagman.
Ikivanha on kokemus, että nuoruuden muistot vanhoilla päivillä virkoavat. Mitä minuun tulee, ei kuitenkaan ikäni ole ainoa syy, joka on mieleeni palauttanut sen entisyyden, josta "muoto- ja muistikuviani" ammennan. Toinen aivan erikoinen syy on "Suomalaisen teatterin historian" kirjoittaminen Se näet sai minut tutkijanakin syventymään siihen isänmaallisen innostuksen kuohuttamaan aikakauteen, jonka telineessä minäkin nuorena koko sydämelläni olin mukana. Teatterin historiaan minä milloin avonaisemmin, milloin kätketymmin jo sovitin melkoisen varaston noita kuvia, ja jälestäpäin on toinen ystävän hahmo toisensa perästä astunut eteeni vaatien, etten häntäkään unohtaisi. Ja koska joukossa on semmoisia, jotka kenties ikipäiviksi jäisivät unhon verhoon, jollen heidän hiljaista vaatimustaan noudattaisi, teen mitä voin ja ennätän, ennenkuin vuoroni tulee hämärään hävitä. Yksi niitä on August Hagman. Hänen uhrautuva työnsä oli kyllä niin suuriarvoinen, että hän enemmän kuin moni muu ansaitsee muistossa pysyä, mutta hänen toimensa oli senlaatuinen, että sen harjottaja on melkein kuin unohtumaan tuomittu. Vai eikö sanomalehtimiehessä ole jotain päiväperhosen tapaista? Hänen hehkuvimmatkin, syvimmästäkin vakaumuksesta lähteneet kirjoituksensa ovat ainoastaan yhden päivän uusia, seuraava päivä heittää jo peitteen niiden yli ja jonkun ajan päästä ne ovat kokonaan kätkössä. Kun sanomalehtimies itse katoaa, on hänen vaikutuksensakin lopussa samoin kuin näyttämöltä poistuneen näyttelijän – ainoastaan niissä aikalaisissa, jotka joko olivat heidän työtoverejaan taikka päivä päivältä vastaanottivat vaikutelmia heidän lehdestään, heidän persoonallisuutensa muisto vielä hetken piilee.
Syntyperä ja kouluaika.
Satuseppä Tyko Hagman julkaisi viime vuonna pienokaisyleisöänsä varten sommittelemansa kirjasen,44 jossa hän hupaisesti kertoo lapsuudenmuistelmiaan. Pikku tapahtumien ja persoonallisten kokemustensa ohella hän siinä kodistaan ja ympäristöstään antaa tietoja, jotka pitävät paikkansa perheen muihinkin jäseniin ja siis myöskin hänen kahdeksan vuotta vanhempaan veljeensä, Augustiin, nähden. Näin ollen voin aluksi – jollen yksinomaankaan, niin kumminkin pääasiassa – nojata tähän kirjalliseen lähteeseen.
Mainitussa kirjassa samoin kuin Nimikirjassa, jonka tiedot arvattavasti ovat August Hagmanin itsensä antamat, sanotaan Hagman-suvun olevan ruotsalaista alkuperää. Kantaisä, teurastaja ammatiltaan, muutti muka 1700-luvulla Ruotsista Vaasaan, missä hän nai neuvosmies Nagelin tyttären. Hän taikka hänen isänsä, kerrotaan edelleen, oli ottanut nimen Hagman muistoksi siitä että hän kuningas Kustaa III: lle oli myynyt sen maan, jolle 1786 Hagan huvilinna perustettiin. Myyjä oli maan luovuttamisen ehdoksi muun muassa pannut senkin, että kuningas rupeisi hänen lapsensa kummiksi. Siihen oli Kustaa III suostunut, ja oli hän kummilahjaksi antanut suuren hopeamaljan, jonka piti mennä perintönä vanhimmalle pojalle polvesta polveen.
Valitettavasti tämä perintätieto on ilmeisessä ristiriidassa niiden tietojen kanssa, jotka olen saanut Vaasan kirkonkirjoista.45 Näissä näet mainitaan suvun edustajia v: sta 1723 asti. Ensimäinen ja vanhin oli ruokakauppias (hökare) Eerikki Hagman, kuollut 52-vuotiaana 1753. Nähtävästi hän oli muualla syntynyt ja kaupunkiin muuttanut kohta Ison vihan jälkeen. Oliko hän Ruotsista kotoisin? Perhetraditsionin pohjalla pidän sen luultavana, vaikkei nimi sitä todista, sillä Hagmanneja on Suomessa ollut vanhempinakin aikoina; sitä vastoin viitannee Eerikki Hagmanin ensimäisen vaimon nimi, Katarina Rockstadius, ulkomaalaiseen syntyperään. Ilman tätä meillä ehdottomasti outoa nimeä olisi yksinkertaisinta olettaa pariskunnan tulleen jostakin Pohjanmaan ruotsalaisesta rannikkopitäjästä. Muuten mainittakoon, että tämä ensimäinen vaimo, joka kuoli 1731, oli miestään 29 vuotta vanhempi. Eerikki Hagmanin toinen vaimo oli Katarina Waselius, jonka nimi tietääkseni on vanhaa pohjalaista alkuperää, ja tästä aviosta syntyi 1735 poika Juhana. Tämä Juhana Hagman antautui teurastajan ammattiin ja nai 1756 neuvosmies Niilo Isakinpoika Nagelin tyttären Anna Margaretan. Heille syntyi 1770 poika Niilo, joka kävi Vaasan triviaalikoulun, tuli ylioppilaaksi 1793, toimi v: sta 1799 koulunopettajana Vaasassa ja sittemmin, vihittynä papiksi 1807, kappalaisena Koivulahdella v: sta 1810 kuolemaansa saakka, 1837. Hänkin oli samoin kuin isoisänsä kaksi kertaa nainut, ensiksi Katarina Elisabet Elfgrenin ja sitte talollisen tyttären, Anna Knip'in, kanssa Koivulahdelta. Edellisestä aviosta syntyi 1811 poika Niilo Juhana Eerikki, joka oli August Hagmanin isä.
Tämä ehkä muutamista lukijoista liian seikkaperäinen suvunselvitys osottaa, että suvun nimi ei mitenkään voi olla muisto Hagan huvilinnan perustamisesta, eikä myöskään näytä uskottavalta, että Kustaa III on tälle Hagman-suvulle, jos kellekään, kummilahjana antanut hopeamaljan. Todellisuudessa ei tätä jutelman todistuskappaletta olekaan olemassa. Mutta näin ollen, kuinka on ymmärrettävissä, että semmoinen tarina on voinut syntyä? Olisikohan teurastaja Hagmanissa jo asunut se vilkas mielikuvitus, joka myöhemmin on ilmennyt hänen pojanpojanpojassaan, satusepässä!
*****
August Hagman oli syntynyt Vaasassa 26 p. huhtik. 1841, mutta hänen lapsuus- ja poikaikänsä kului enimmäkseen Kälviällä. Saadaksemme käsitystä kodista on ensin tutustuttava isään ja äitiin. – Isä, Janne Hagman, oli nimismies, mutta ei aivan tavallisia, eikä hän alkuaan ollut siksi aikonutkaan. Papin poika kun oli, hän kävi vaan triviaalikoulun, tuli ylioppilaaksi 1829 ja alkoi lukea lakitiedettä. Jos hän olisi suorittanut tutkinnon, olisi hänestä kai tullut joko kihlakunnantuomari tai hovioikeuden jäsen ja siis arvon ja toimeentulon puolesta edullisemmassa asemassa oleva virkamies kuin se, miksi hän joutui, mutta hän jätti lukunsa kesken. Tyko arvelee, "useista viittauksista päättäen", niin tapahtuneen "valtiollisista syistä". Turhaan olen kuitenkin ylipiston kirjoista hakenut vahvistusta tälle arvelulle. Noin kuuden vuoden aikana Hagman oli Helsingissä ainoastaan kaksi syyslukukautta (1829 ja 1832), eikä hän siis ollut osallinen ylioppilasrettelöissä Puolan kapinan aikana 1830 ja 1831 eikä tiettävästi muulloinkaan. Muuten on merkitty, että hän ensin oli kotiopettajana Vaasan tienoilla ja sitte seurasi tuomaria käräjillä; viimeksi hänelle myönnettiin lupa olla poissa syyslukukauteen 1835, mutta silloinkin hän jäi tulematta. Luultavinta on, että varattomuus, ellei haluttomuus lukemiseen, sai Hagmanin luopumaan yliopisto-opinnoista ja että hän edelleen toimi käräjäkirjurina ja asianajajana, siksi kunnes 1841 tuli v.t. ja 1843 vakinaiseksi lääninkanslistiksi Vaasaan. Seuraavana vuonna 1844 hänet nimitettiin nimismieheksi Pietarsaaren pitäjään, josta hänet 1846 määrättiin Kälviälle. Täällä hän toimi 19 vuotta. Sen jälkeen hän 1865 tuli Raippaluodon nimismieheksi, jona hän kuoli 1868. Opinkäyntinsä mukaan Hagman oli enemmän huvitettu piiriläistensä avustamisesta lakiasioissa kuin virkansa varsinaisista tehtävistä, poliisi- ja ulosottotoimista. Muuten hän virkamiehenä oli aikansa tasolla siinä, ettei hän osannut suomea, jopa kuuluu hän, joka kouluajoiltaan osasi latinaa ja kreikkaakin ja sen lisäksi, ties missä, oli oppinut ranskaakin, väittäneen mahdottomaksi perehtyä suomenkieleen, jollei sitä ollut, lapsena omakseen saanut. Tämä väite, jolla kieliriitojemme kuumimpina aikoina niin moni kielemme vastustaja puolusti velttouttaan, on siis kielikiistaa vanhempi, joskin se Hagmanilla ja hänen aikuisillaan tuskin vielä johtui itsetietoisesta vastahakoisuudesta kansankieltä kohtaan, vaan yksinkertaisesti haluttomuudesta nähdä vaivaa kielestä, jota ilman oli totuttu tulemaan toimeen. Käytännöllisesti nimismies suoriutui pulasta kutsumalla vaimonsa tulkiksi, milloin talonpojat eivät osanneet solkata ruotsia. – Ulkonäöltään Hagman samoin kuin hänen poikansa August oli keskikokoinen ja tanakka sekä ruumiinvoimiltaan tavattoman väkevä. Kuvaa ei ole säilynyt, mutta hänen sanotaan olleen niin Napoleonin näköinen, että toverit keskenään nimittivät häntä suuren keisarin nimellä. Jotain napoleonimaista oli hänen luonteessaankin. Hän oli näet äkkipikainen ja tulinen, mutta onneksi myöskin pian lauhtuva ja, hyvällä tuulella, leikkisä. Tämänlainen luonne ja kaunis lauluääni tekivät hänestä hupaisen seuramiehen, jonka yhteydessä on mainittava, että hyvä nimismies ajan tapojen mukaan mielellään, jopa liiankin mielellään virkisti elinvoimiaan ryypyillä. Niin tapahtui myöskin metsästysretkillä, jotka olivat hänen mielihuvituksiaan. Metsästäjänä ja pyssymiehenä hän oli taitava, kokenut ja kuulu koko keski- ja etelä-Pohjanmaalla.
Naimisiin Janne Hagman oli mennyt jo Vaasassa ollessaan. Rouva – tyttönimeltään Sofia Margareta Nordman – oli syntynyt Torniossa; hänen isänsä oli vaskiseppä, joka puolestaan oli ruotsalaisen aliupseerin poika. Että Sofia Nordman huolimatta ruotsalaisesta syntyperästään oppi suomea, sen selittää suomalainen kotiseutu; mutta arvotuksellisemmalta näyttää ensi hetkessä, miten hän joutui vaasalaisen lääninkanslistin vaimoksi. Pulma selviää sentään kun saadaan tietää, että Tornion kihlakuntaan 1823 tuli Vaasan hovioikeudesta lähtenyt uusi tuomari, Johan Gustav von Knorring, että vaskisepän tytär aivan nuorena otettiin hänen perheeseensä ja siinä pääsi semmoiseen suosioon, että hänet vietiin mukana, kun tuomari 1834 muutti takaisin Vaasaan. Näin Sofia Nordman tottui hienompiin tapoihin kuin ehkä isän kodissa olisi ollut mahdollista ja näin hän joutui Hagmanin havaintopiirin sisälle. Nuorempana rouva Hagmankin oli luonnostaan vilkas ja tulinen, joskin lievemmässä muodossa kuin hänen miehensä. Toisin oli tietenkin laita, kun minä, hänen käydessään seitsemättä kymmentä, tutustuin häneen täällä Helsingissä Augustin luona. Silloin hän oli hiljainen, elämänkokenut vanha rouva, sydän täynnä palavaa rakkautta lapsiansa kohtaan, ja ystävällinen heidän tuttavilleenkin tarjoillessaan aamupäiväkahvia pienessä kamarissaan Morgonbladetin toimitussalin sisäpuolella. Ei ole epäiltävissä, että ennen kaikkea tämän äidin on kiitos siitä että lapset kehittyivät kelpo ihmisiksi.
*****
Niitä oli kaikkiaan viisi. Kun perhe muutti Kälviälle, oli August jo saanut ensimäisen sisarensa, Sofian, Vaasassa 1842 ja toisen, Augustan, Pietarsaaressa 1844; Kälviällä syntyivät Tyko 1849 ja Lucina 1853. Koti oli sangen vähävarainen, johon syynä oli ei ainoastaan palkan pienuus – se näet ei ollut 1000 markkaa suurempi – vaan arvattavasti toimeliaisuudenkin puute, mikä osottautuu siinä, ettei nimismies hankkinut itselleen omaa taloa, vaan asui vuokralaisena ensin Hyypän, sitte Pernun ja jälleen Hyypän talossa. Mutta tämäkin koti todisti vanhan totuuden, ettei perheen onni niinkään ole varallisuudessa kuin rakkaudessa, joka jäsenet toisiinsa sitoo; ja onhan nuorille monesti pelkäksi eduksi, etteivät he totu elämältä vaatimaan enemmän kuin se tavan mukaan antaa. Molemmat mainitut talot olivat joen rannalla, noin kilometri toisistaan, ja kuuluivat kirkonkylään. Tästä johtui ettei naapureita eikä seuraa puuttunut. Perhe taikka ainakin lapset elivät ja kasvoivat keskellä kansaa, he kun saivat leikkitoverinsa ja tuttavansa naapuritaloista ja – mökeistä. Niin he oppivat ei ainoastaan kansankieltä puhumaan, vaan myöskin tuntemaan itsensä kansaan kuuluviksi. Mutta oli toisiakin naapureita, nimittäin ennen kaikkea kappalaistalo, Simokkala, jossa samoin kuin nimismiehenä oli sekä vanhempaa että nuorempaa väkeä. Simokkala sijaitsi joen rannalla, Hyypän ja Pernun keskivälillä, joten mainittu Hagmanien asunnon muutto ei mitenkään häirinnyt seurustelua nimismiehen ja kappalaisen perheen kesken. Pappilan hallitsija oli tähän aikaan Berndt Gustav Hällsten, jonka vaimo tyttönimeltään oli Susanna Sofia Stenbäck ja jonka lapsista tässä mainitsen August Hagmanin viisi vuotta vanhemman toverin Konradin. Konrad Hällsten, joka vielä elää täysinpalvelleena professorina ja valtioneuvoksena, on puolestaan todistanut, mikä läheinen suhde perheiden välillä vallitsi kertomalla Augustin aikoja myöhemmin hänelle kirjoittaneen muistelevansa Simokkalaa toisena kotinansa.
Poikien päähuvituksia olivat metsästys- ja kalaretket. Jo ennenkuin saivat haulikkoa käyttää, he käsin ja kepein ajoivat takaa sorsanpoikia ja saattoivat joskus palata kotiin tusina semmoisia saaliinaan. Myöhemmin he säännöllisesti seurasivat nimismiestä hänen metsästäessään. Ja toisin kuin nykyään metsästettiin silloin minä vuodenaikana tahansa. Riistan rauhoitus oli tuntematon asia, ja jäniksiä oli vaikka kuinka paljon. Kalaretkiä tehtiin milloin metsäjärville, milloin merenrannalle ja – saarille. Mitään yhteyttä luvuissa ei ollut Konrad Hällstenin ja August Hagmanin välillä, sillä ikäero oli siksi liian suuri. Kumminkin saattaa olettaa, että Hällstenin taipumus luonnontutkimukseen sai Hagmanin yliopistossa ensin menemään matemaattiseen osastoon, josta hän kuitenkin aikaa voittaen luopui.
August Hagman oli jo täyttänyt 10 vuotta, kun hänet syksyllä 1851 pantiin Vaasan kouluun ja kirjoitettiin ensimäiselle luokalle. Syy siihen, että hän niin myöhään alotti koulunkäyntinsä, kuuluu olleen isässä, joka itsepäisesti oli vastustanut pojan lähettämistä lukutielle. Sitävastoin äiti oli toista mieltä, ja hänen lujaa tahtoaan ja tarmoaan oli Augustin kiittäminen siitä, että pääsi kouluun. Kun ei isä mitenkään ottanut, niinkuin tapa oli, viedäkseen poikaa kouluun, istui äiti itse esikoisensa kanssa kärryille ja niin sitä ajettiin viisitoista peninkuormaa vanhaan Vaasaan. Mutta ei ainoastaan siihen päättäväisyyttä tarvittu; monta vertaa vaikeampi oli pojan ylläpitäminen, asunnon ja elannon maksaminen koulukaupungissa. Senkin äiti sai aikaan, vaikka viisainta on olla yrittämättäkään kuvata mitä toimeliaisuutta, mitä järkevyyttä ja kestävyyttä se vaati, kun ymmärrettävästi mies ja nuoremmat lapset kodissa eivät sentähden kaivanneet vähempää huolenpitoa. – Kun seuraavana vuonna elokuun 3 p: nä Vaasan kaupunki oli palanut, muutettiin koulu Uuteenkaarlepyyhyn, kymmenkunta peninkuormaa lähemmäs Kälviää. Siitä oli tietysti rva Hagmanille vähän helpotusta, oli näet mukavampi lukukaudenkin aikana tyydyttää pojan tarpeita. Koulun rehtorina oli siihen aikaan (kevääseen 1855 saakka) Lauri Stenbäck, ja on siis Hagman koulunkäyntinsä ensi vuosina vastaanottanut vaikutelmia tämän etevän johtajan ja opettajan sanoista ja esiintymisestä. V. 1856 muutettiin koulu takaisin Vaasaan, ja tuli Hagman siten jälleen siellä viettäneeksi viimeisen vuotensa tässä oppilaitoksessa. Silloin olin minä koulun ensimäisellä luokalla ja opin tuntemaan Hagmanin ulkonäöltä; lähempää tuttavuutta meidän kesken ei sentään syntynyt. Lukio, joka kaupungin palon jälkeen oli muutettu Pietarsaareen, oli yhä edelleen siellä, ja tässä kaupungissa Hagman suoritti koulunkäyntinsä loppuvuodet. Hän tuli ylioppilaaksi syksyllä 1860.
Ylioppilasvuodet.
Ei koulusta enemmän kuin yliopistostakaan ole siihen suuntaan käyviä tietoja, että Hagman olisi ollut ahkera lukumies. Hän sai kyllä korkeimman arvolauseen ylioppilastutkinnossa ja tuli myöskin keväällä 1867 filosofian kandidaatiksi, mutta miten hyväpäinen hän olikaan ei hänessä ilmaantunut mitään tieteellisiä harrastuksia. Toiselta puolen varattomuus toiselta puolen kansallinen innostus saivat hänet varhain ryhtymään muihin toimiin, joiden rinnalla luvut jäivät enemmän tai vähemmän syrjään. Sentähden ei näistä jälkimäisistä ole juuri muuta mainittavaa kuin että hän, niinkuin jo on ylempänä sanottu, ensin ilmoittauduttuaan matemaattiseen osastoon syksyllä 1866 muutti historiallis-kielitieteelliseen osastoon ja seuraavana vuonna suoritti kandidaattitutkinnon, saaden korkeimman arvolauseen suomenkielessä.
Ymmärtääksemme Hagmanin muun toiminnan ylioppilasvuosina on huomioonotettava erinäisiä asianhaaroja. Mitä ensiksi hänen luonteenlaatuunsa tulee, oli hän nuorena erittäin iloinen ja leikkisä, mutta samalla myöskin yritteliäs. Hagman viihtyi hyvin toverien seurassa ja milloin hän oli mukana, oli hänen kanssaan aina leikinlasku käymässä. Kuitenkaan ei seurustelu hänelle koskaan muodostunut pääasiaksi, niinkuin niin monelle iloiselle ylioppilaalle, vaan pelasti hänet siitä vaarasta luontainen toimeliaisuus, jolla hän ensi kädessä ja yleensä hyvällä menestyksellä koetti ansaita mitä toimeentuloonsa tarvitsi. Toiseksi on merkille pantava aika, milloin hän ylioppilaaksi tuli, ja toveripiiri, johon hän Helsingissä liittyi, sillä niiden vaikutus antoi Hagmanin elämäntyölle suunnan, josta hän ei koskaan luopunut.
*****
Mitä 1860-luku merkitsee kansallisen elämämme kehityksessä on siksi tunnettua, ettei se kaipaa pitempiä selityksiä. Silloinhan meillä valtiollinen elämä ja yhteiskunnalliset harrastukset oikeastaan alkoivat, ja mitä erittäin kansallisuusaatteeseen tulee, niin saattaa sanoa, että se sitä ennen oli ollut olemassa ainoastaan kirjallisessa muodossa ja että sitä vasta silloin ruvettiin elämässä toteuttamaan. Se takatalvi, joka oli seurannut 1840-luvun näennäisesti pettävää kevättä, oli vihdoin voitettu, ja se osa nuorta polvea, jonka sydämessä J. V. Snellmanin kylvö oli itänyt, tunsi sisässään mitä voimakkaimman pakotuksen isänmaalliseen työhön ja toimeen, ja moni kävi siihen käsiksi jo ennenkuin oli säännöllisen oppiaikansakaan päättänyt. Vastustajat, jotka samalla aikaa järjestivät taajat rivinsä joko kokonaan tukehduttaakseen taikka ainakin sulkeakseen suomalaisuuden sen entisiin rajoihin, sanoivat näitä nuoria "jungfennomaaneiksi",46 nuorsuomenmielisiksi, tahtoen siten erottaa heidät heidän edelläkävijöistään ja opettajistaan ja soimaten heitä siitä, että he muka vain pitivät suurta ääntä mitään tekemättä. Mutta syytös oli väärä. Soimaajat kuulivat vain ne kehotushuudot ja ne vastustajiin kohdistetut vaatimushuudot, jotka ovat kansan nousun tunnusmerkkejä, mutta eivät nähneet taikka eivät tahtoneet nähdä mitä tosityötä tehtiin. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin on tällöin alotettu työ huomattu ja tunnustettu verrattomaksi kansalliseksi suurtyöksi.
Hagman liittyi kohta nuoriin kansallismielisiin – sitä luonnollisemmin kuin ne enimmäkseen olivat pohjalaisia – ja ennen pitkää hän oli heidän piirissään tunnettu ei ainoastaan kelpo toverina, vaan myöskin lupaavana sanomalehtimieskykynä, sillä, niinkuin alempana on kerrottava, hänen taipumuksensa sanomalehtityöhön esiintyi varhain. Jo kouluajalla oli K. J. Gummerus hänen lähimpiä ystäviään, mikä on mainittava sen yhteistyön vuoksi, josta pian tulen puhumaan. Tykonkin kirjassa on kohta, joka viittaa Hagmanin ja Gummeruksen toveruuteen. Siinä näet tekijä muistelee kävelyretkeä, jonka hän [nähtävästi kesällä 1862] teki Ylikannukseen, joka silloin oli johtajan kappelina, noin kolme peninkulmaa Kälviältä. "Sen tein", hän kertoo, "yhdessä veljeni Augustin kanssa, joka nuorena ylioppilaana ollen lähti tervehtimään Kaarle Jakob Gummerusta, entistä luokkatoveriaan, sittemmin yleisesti tunnettua suomalaisen kirjallisuuden virittäjää ja viljelijää, romaaninkirjoittajaa, supisuoraa suomalaista ja erittäinkin pohjalaista. Tältä retkeltä on minulla monta muistoa, kuten esim. ettemme saaneet mäikätä emmekä pitää elämää Ylikannuksen rauhallisessa pappilassa niinkuin tahdoimme, sillä pappi-isäntä eli K. J. Gummeruksen isä oli hirveän täsmällinen herra, joka melkein aina tahtoi nukkua keskellä päivääkin. Mutta muuten oli meillä nuorilla pojilla, s.o. K. J. Gummeruksen veljillä ja minulla hauskaa ja jännittävää. Kuuntelimmepa sen ohessa vanhempain veljiemme innokkaita, lentäviä toiveita ja tuulentupia suomalaisuuden kohottamisesta, sen nousemisesta maailmanvallaksi ja niin edespäin, – ja jäipä tuosta heidän keskustelustaan sielun pohjalle yhtä ja toista. He olivat innokkaita, tulisia pohjalaisia." —
Muuten ei Hagmanin ystävien ja toverien luetteleminen voi tulla kysymykseen. Panen tähän vain erään ryhmäkuvan, jossa nähdään Hagman itse kahdeksan ystävän kanssa, joista useimmat ovat nimeltään niin yleisesti tunnettuja, ettei mieskohtainen esittely ole tarpeen. Valokuvassa ei ole vuosilukua, mutta en suuresti erehtyne, jos oletan sen olevan v: lta 1865. Miksi nämä yhdeksän ovat antaneet näin yhdessä valokuvata itsensä, on tietymätöntä. Ainoastaan sen voi sanoa, että jollei siihen muuta aihetta olisi ollut kuin keskinäinen ystävyys taikka suomenmielisyys, olisi ryhmä saattanut olla melkoista suurempi. Kaikessa tapauksessa on enemmän kuin puoli ryhmää "junkien" huomatuimpia miehiä.
Vielä olkoon mainittuna, että jungfennomaanien kansallinen innostus ei estänyt heitä yksityisessä elämässä olemasta iloista väkeä. Päinvastoin olivat useat heistä liiankin kärkkäitä ottamaan osansa elämän nautinnoista. Varsinkin he juomisessa noudattivat aikansa tapoja ja pitivät puoliaan kenen rinnalla tahansa. Sentähden joukossa olikin semmoisia, jotka aikaa voittaen pettivät toveriensa toiveet, mutta tuskin niiden luku sentään oli suurempi kuin samanlaisten muissa nuorten miesten piireissä siihen aikaan. Luonnollisesti oli toiselta puolen niitäkin, jotka mitä iloisimmassakin seurassa olivat maltillisia, jollei ehdottomasti raittiitakaan. Sitä laatua oli muiden muassa August Hagman.
*****
Silmällä pitäen Hagmanin ylioppilasvuosia ja tapaa, millä hän aikaansa käytti, sopii ensin huomata, että hän koko vuoden 1861 oli poissa Helsingistä toimien kotiopettajana Kokkolassa ruununvouti J. Holmin perheessä. Hänellä oli, kertoo hän kirjeessä (20/1 1861) Gummerukselle, joka silloin oli lukion ylimmällä luokalla Pietarsaaressa, viisi oppilasta, vanhin kymmenennellä ja nuorin kahdeksannella. "Etkös usko että siinäkin on työtä? Ei ole niinkään helppoa istuttaa ymmärrystä ja käsitystä pieniin lapsiin".47 Ruununvouti kuuluu olleen juonikas mies, ja siitä johtui etteivät hän ja Hagman hyvällä sopineet palkkiosta; riita jätettiin sovintolautakunnan tutkittavaksi ja ratkaistiin se Hagmanin eduksi. Muuten mainitsen tältä ajalta, että nuori iloinen ylioppilas oli ensi luokan kavaljeereja ei ainoastaan Kälviällä vaan Kokkolassakin. – Edelleen Hagman raha-ansion vuoksi kesällä 1863 oli v.t. kielenkääntäjänä senaatissa ja vuosina 1863 – 67 apuopettajana Helsingin ruotsalaisessa tyttökoulussa. Mutta sen ohella hän, niinkuin jo on sanottu, varhain esiintyi sanomalehtimiehenäkin, osaksi kai sitenkin jotain ansaitakseen, osaksi ja tuskin vähemmäksi tyydyttääkseen haluansa olla mukana kansallisessa edistystyössä.
*****
Hagmanin ensimäinen sanomalehtiyritys oli "'Luonnotar', kuukauslehti kansan hyödyksi ja huviksi", jonka hän syksyllä 1862 yhdessä K. J. Gummeruksen kanssa päätti perustaa. Näytenumero levitettiin joulukuulla, ja uuden vuoden alusta lehti alkoi säännöllisesti ilmestyä, arkinkokoisena, 4-taitteisena, maksaen Helsingissä 60, maaseuduilla 75 kop. Nykyajankin kannalta yritys on merkilliseksi tunnustettava, kun ottaa huomioon että Hagman oli kahden ja Gummerus vain yhden vuoden ylioppilas. Sen ohella on huomattavaa, että lehti ensi sanoista alkaen näyttäytyy syntyneeksi J. V. Snellmanin kylvöstä. Kun näet toimitus ryhtyessään selittämään tarkotustaan alkaa näin: "Mikäs on se, joka korottaa kansaa, joka antaa kansalle kansallisia oikeuksia? mikäs muu on se kuin sivistys? Sivistys on valtakuntain perustus; ilman sivistystä ei valtakunta voi valtakuntana pysyä. Sivistys antaa kansalle luottamusta itseensä. Sivistys suojelee muitten kansain valloituksia vastaan, sivistyksestä on siis kansan hakeminen voimiaan" – eikö tämä ole selvää kaikua siitä opista, jota Snellman oli julistanut Saimassa ja Litteraturbladissa?
Eräästä Hagmanin kirjeestä (11/1 1863) Gummerukselle nähdään, että kirjoittaja vietti joululomansa Janakkalassa. Käydessään kaupungissa hän oli saanut tietää, että käsikirjoitusten piti olla valmiina 20 p: ksi, jotta numero voisi ilmestyä kuukauden viimeisenä päivänä. Postikonttorista hän oli nostanut 180 ruplaa tilausrahoja, "jotka olen niin hyvin käyttänyt, että tuskin on kopeekkaakaan jälellä!! Elä kumminkaan pelästy tai pahastu. Kyllä niitä vielä tulee ainakin sama verta lisää, jos tietäjäin ennustuksiin voi luottaa. Näinä aikoina on, niiden mukaan, vasta kolmas tai viides osa karttuvista tilaajista tavallisesti ilmestynyt. – Hyvin on meille onnistunut. Kaikki sanomalehdet ovat Luonnottaren näyttönumeroa kehuneet; jopa sitä Tapiossa sanotaan teräväksi ja sivistyneeksi!" —
Yleensä oli Luonnotar, jonka "koto oli työmiehen kädessä", hyvin toimitettu. Ikävä on vain ettei muuta kuin arvaamalla voi sanoa mitä toinen tai toinen on kirjoittanut. Tietenkin ovat "uutelot", Merimiehen morsian ja Noituri, kertomus Pohjanmaalta, jotka jatkuivat vuosikerran läpi, Gummeruksen käsialaa, jonka ohella J. V. C(alamnius) on merkinnyt pitkän sarjan Kuvaelmia Suomen-suvun muinaisuudesta; mutta onko kaikki muu Hagmanin kirjoittamaa? Koska hän kuului matemaattiseen osastoon, on syytä olettaa hänen laatineen luonnontieteelliset kirjoitukset (Lämpö ja sen vaikutukset, Vesi luonnon hallinnossa, Jäämerestä, Maanpallo mailmanrakennuksessa y.m.), mutta sangen luultavaa on minusta, että nuoret toimittajat kokeneimmilta tovereiltaan saivat semmoisia kirjoituksia kuin Hallitusmuodosta ja valtiopäivistä, Valtiopäiväjärjestyksestä, Viinanpoltto-asiasta j.n.e. Jos tämä viimeinen arvelu onkin oikea, saattaa taas katsoa jotenkin varmaksi, että Hagman on sepittänyt kuukausikirjeet, jotka säännöllisesti sisälsivät sekä kotimaan että ulkomaan valtiollisia uutisia. Nykyaikaiselle lukijalle ovat nämä kirjeet hupaisinta koko lehdessä, sillä niistä huomaa mitä ihmeellistä aikaa elettiin. Näytteeksi poimin tähän kimpun aiheita, joista kirjeissä puhutaan: Näytenumerossa: ilosanomasta Valtiopäivät tulossa! tammikuulla: heinäkuun 1: sestä päivästä tulee Suomen oma raha, markka ja penni, käytäntöön; helmikuulla: edellisen vuoden kielikomitea petti kansan toiveet, mutta kansan tahto on toteutuva, sillä suomenkielen oikeuksien voimaan saattaminen on ensimäinen yhteiskunnallisten ja valtiollisten olojemme edistyksen ehto; huhtikuulla: J. V. Snellmanin astumisesta senaattiin, Jyväskylän seminaarin avauksesta elokuun 1 p.; heinäkuulla: Aleksanteri II: n käynnistä Suomessa, jolloin hän muun muassa Hämeenlinnassa allekirjoitti käskykirjeen suomenkielen oikeuksista; elokuulla: valtiopäivävaalien tuloksista; syyskuulla: keisarin toisesta käynnistä Suomessa, valtiopäivien avauksesta; lokakuulla: Yrjö Koskinen on alkanut luennoida suomenkielellä.
Olivat ne onnenpoikia, jotka saivat alottaa kirjailijatoimensa semmoisena vuonna. Jos kukkien puhkeaminen on kevään tunnusmerkki, niin oli koko se vuosi pelkkää kevättä, ja avosydämisiin nuoriin se jätti häviämättömiä vaikutelmia.
Joulukuun numerossa luvattiin Luonnotarta jatkaa, mutta kuitenkin se lakkasi ilmestymästä. Sanottiin että toimittajilla ei ollut aikaa, mutta luultavampaa on että yritystä oli taloudellisesti vaikea ylläpitää. Suomalainen, sanomia tilaava yleisö oli vielä pieni eikä kahdella köyhällä ylioppilaalla ollut mitään vararahastontapaista mihin nojata. – Hagmanille oli kuitenkin sanomalehtityö niin luonnonmukaista, että hän oman pikkulehtensä kuoltua pian hankki itselleen uutta samanlaista tehtävää. Hän liittyi näet Helsingfors Tidningarin toimitukseen.
*****
Helsingfors Tidningaria, jolle Z. Topelius, hoitaen sitä 19 vuotta, oli hankkinut laajemman lukijakunnan kuin yhdelläkään sanomalehdellä sitä ennen Suomessa oli ollut, oli Aug. Schauman toimittanut v: sta 1861, mutta loppupuolella vuotta 1863 saatiin tietää, että lehden omistaja, kirjakauppias ja – kustantaja B. A. Thunberg, ei halunnut uudistaa kolmeksi vuodeksi tehtyä sopimusta Schaumanin kanssa. Silloin Yrjö Koskisessa heräsi ajatus, että lehti oli saatava suomenmielisten käsiin, jotta heilläkin olisi ruotsinkielinen äänenkannattaja, mikä oli sitä tärkeämpi, kun vastapuolue edellisenä vuonna oli perustanut suuren päivälehden, Helsingfors Dagbladin. Tämä tuuma toteutuikin niin, että O. Donner, Th. Rein ja E. Böök uudesta vuodesta 1864 ottivat vastatakseen toimituksesta. Kumminkaan ei yksikään näistä kykenevistä miehistä ollut siinä asemassa, että hän olisi voinut taikka tahtonut panna koko voimansa ja aikansa tehtävään; päinvastoin toimitus ennen pitkää hajaantui. Donner lähti syksyllä Berliniin tutkimaan sanskriittia, Rein oli edellisenä vuonna tullut dosentiksi ja määrätty hoitamaan filosofian professorin virkaa (jonka Snellman muuttaessaan senaattiin oli jättänyt avonaiseksi) ja oli sentähden estetty uhraamasta aikaa lehdelle, ja Böök vihdoin matkusti myöskin syksyllä pois Helsingistä. Kesällä oli pääjohto ollut viimemainitun käsissä, ja hänellä oli silloin avustajina E. A. Forssell (ulkomaanosasto) ja August Hagman. Syksyllä taasen joutui pääjohto Hagmanille. Kumminkin oli työ ylivoimainen niin nuorelle miehelle, ja 1865 v: n alusta astui W. Eneberg toimituksen päähän, jonka ohella apumiehinä toimivat K. Bergbom, E. Böök, Hagman y.m. Mainittavaa merkitystä Hagmanin työllä Helsingfors Tidningarissa tuskin oli. Arvatenkin hänen kirjoituksensa olivat kokonaan tilapäistä laatua, niinkuin tavallisesti toimituksen nuorimpien jäsenten. Pääasiaksi lienee sentään katsottava se, että hänen kokemuksensa näinä vuosina kasvamistaan kasvoi alalla, jolle hän oli kokonaan antautuva. Helsingfors Tidningar lakkautettiin marraskuulla 1866. Tänä viimeisenä vuonna olivat Eneberg ja Donner toimituksen päämiehinä, mutta epätietoista on, oliko Hagman enää mukana. – Lopuksi on merkittävä, että Hagman näinä samoina vuosina myöskin silloin tällöin kirjoitti Suomettareen ja 1866 alkuunpantuun Kirjalliseen Kuukauslehteen (viimemainittuun ainakin pari kirja-arvostelua). Näiltä varhaisilta ajoilta eräs silloin mukana ollut kirjailija muistaa Ahlqvistin kiittäneen muutamaa Hagmanin kirjoittamaa W. Flomanin Ranskan kieliopin arvostelua.
*****
Niinkuin edellä kerrotusta näkyy, oli Hagman ylioppilasvuosinaan monessa toimessa mukana, mutta silti hän ei laiminlyönyt seurusteluakaan – tarkotan seurustelua toveripiirin ulkopuolella. Useimmat nuoret pohjalaiset elivät täällä Helsingissä erillään kaikesta perhe- ja naisseurustelusta eivätkä liene sitä paljon kaivanneetkaan. Hagmanilla sitä vastoin oli sekä taipumusta että halua siihen, ja vuosien varrella hän sai useita naistuttavuuksia pääkaupungin seurapiireissä. Myöskin tiedetään hänen tälläkin alalla hyvin menestyneen. Yleismaailmallisessa merkityksessä hän kyllä ei ollut mikään lumoava kavaljeerityyppi, mutta silti hänellä oli mitä ruotsalaiset tarkottavat sanalla "fruntimmerstycke", toisin sanoen hänen olennossaan oli jotakin naisväelle erittäin mieleistä. Usein on tämä "jokin" sanoin selittämätöntä, mutta mitä Hagmaniin tulee se voidaan arvata piilleen hänen esiintymisensä teeskentelemättömyydessä, tunteenilmaisunsa välittömyydessä ja luonteensa vilpittömyydessä sekä siinä, "ettei hän naistenkaan seurassa lörpötellyt tyhjiä". Muun muassa hän oli tullut tutuksi kenraalikuvernöörin, vapaaherra Platon Rokassowskijn perheessä, mikä tosiasia ei kuitenkaan ole arvosteltava nykyisten olojen mukaan. Tämä, vuoden lopulla 1861 Helsinkiin tullut kenraalikuvernööri erosi ei ainoastaan edelläkävijästään, kreivi Bergistä, vaan muistakin sekä vanhemmista että myöhemmistä Venäjän vallan korkeimmista edustajista maassamme. Hän itse samoin kuin hänen lukuisan perheensäkin jäsenet olivat näet erittäin suosiollisia ja ystävällisiä suomalaisia kohtaan sekä elämältään porvarillisen yksinkertaisia. Sentähden Helsingin ylempi seurapiiri aivan luonnollisesti avautui perheelle, jossa myös osattiin ruotsia, ja tiistaisin, jolloin Rokassowskijlla oli vastaanotto, oli jokainen tervetullut, joka tavalla tai toisella oli tutustunut johonkin perheen jäseneen. Varsinkin kävi siellä silloin pääkaupungin hienoston nuoriso, sillä samalla kun ruuat ja juomat olivat hyvin yksinkertaista, vaatimatonta laatua, oli seurustelu aina vapaata ja hupaista, ja illan ohjelma päättyi säännöllisesti iloiseen karkeloon. Hagmanin tuttavallinen suhde perheeseen kuuluu saaneen alkunsa siten, että häntä pyydettiin opettamaan suomenkieltä eräälle nuorista parooneista. Tyttäristä oli toinen järjestyksessä, neiti Olga, samanikäinen kuin Hagman, ja hänellä toverit aina härnäilivät "Krassea" eli "Hackea" – "Krasse" ja "Hacke" olivat Hagmanin toverinimiä kouluajalta koko hänen elämänsä ajan. Neiti "Olja" ei ollut enemmän ensi luokan kaunotar kuin hienotarkaan, mutta – huolimatta siitä, että hänellä samoin kuin vanhemmalla Elisabet sisarella oli "hovineiden" arvo – hän oli vaatimaton, kiltti, iloinen ja hyvä tyttö, ja sangen luultavaa on, että Hagmanin sydän ei ollut välinpitämätön häntä kohtaan. Toiselta puolen on yhtä luultavaa, jopa varmaakin että perheessä pidettiin suomalaisesta ylioppilaasta, jonka luonteenominaisuudet voitiin merkitä aivan samoin sanoin kuin ne, joita juuri olen käyttänyt Olga neidestä. Etteivät nämä arvelut ole tyhjiä, todistanee se, että Hagman kesäaikoina, jolloin kenraalikuvernööri asui Degerööllä, toisinaan kutsuttiin sinne. Tämmöiset kutsut, joiden kautta Hagman pääsi osalliseksi perheen yksinkertaiseen maalaiselämään, sai yhdessä neitien kanssa kävellä ja laskea leikkiä ja etsiä nelilehtisiä apilaita Degeröön vihantain puitten siimeksessä, tuottivat hänelle niin otollista vaihtelua kaupungin kuivaan kesäelämään, niin suurta hupia ja tyydytystä, että hän mitä hilpeimmin mielin kesti ja luotaan torjui toverien yritykset saattaa hänet hämille viittauksillaan ja vitseillään – semminkin kun niiden takana ei mitään pahansuopaa piillyt. Arvatenkin oli köyhä nimismiehenpoika pahemmissa pintehissä talvisaikana, kun hänet oli kutsuttu kenraalikuvernöörin talossa toimeenpantaviin suurempiin juhlatanssiaisiin. Jutellaan hänen semmoisina päivinä olleen syömättä päivällistä säästääkseen ne markat, joilla hänen oli ostettava valkoiset hansikkaat esiintyäkseen kaikin puolin comme il faut!