Kitabı oku: «Suomalaisen teatterin historia III»
VIII. Kahdeksas näytäntökausi, 1879-80
Edellinen jakso kertomustamme päättyi Suomalaiselle oopperalle omistettuihin jäähyväissanoihin. Aikalaiset eivät kuitenkaan tienneet, että teatteri tästä lähtien oli käsittävä ainoastaan puhenäyttämön, eikä siis näytäntökauden loppuessa keväällä 1879 havaittu mitään alakuloisuutta sen ystäväpiirissä. Päin vastoin oli, kaikesta päättäen, mieliala reipas ja luottavainen. Ja olihan siihen aihettakin. Oopperan viimeinen näytäntösarja oli jättänyt jälkeensä kauniita muistoja ja puheosastokin oli tehnyt hyvän vaikutuksen. Ensi kerran se oli näytellyt Helsingissä yhtä mittaa kolme kuukautta ja ensi kerran Bergbom oli voinut panna koko aikansa ja voimansa sen johtoon, ja tulos oli ollut ilahduttava: näytännöt olivat alkaneet vetää Arkadiaan paitse varsinaista yleisöään ennen välinpitämättömiäkin, ruotsalaisia katsojia.
Tämän saamme tietää Emilie Bergbomin kirjeistä veljelleen, joka toukokuun keskivaiheilla oli lähtenyt ulkomaille. Siten hän 27/5 kirjoittaa Jane Eyrestä:
"[Ida] Aalberg menestyy suuremmoisesti. B. O. Schauman sai pyhänä Nordenstamin teatteriin, ja ukko ihastui niin, että hän seisoi paikallaan viime hetkeen ja taputti käsiään ja kumarsi, aivan niinkuin Trapp ennen muinoin Frankenfeltille. Hän lähetti kysymään, esiintyykö Aalberg vielä – tämä oli 'yhdellä hyökkäyksellä valloittanut hänet'. Kaikki kolme kertaa on meillä ollut vallan hyvä huone, mitä tyytyväisin yleisö, kättentaputuksia ja esiinhuutoja sekä kukkia Aalbergille joka ilta. Hän onnistuukin oikein hyvin, mutta melkein enemmän ilahduttaa minua Leinon menestys. Kahdessa ensimäisessä näytöksessä hän näyttelee erittäin hyvin; kolmannessa hän sentään on heikko ja lemmentunnustuksessa hyvinkin heikko. Kyllä meidän täytyy ponnistaa voimiamme saadaksemme hänet ensi vuonna ulkomaille." – [Ja 3/6 samaan ääneen: ] "Eilen päätimme ja loistolla. Vaikka oli mitä kaunein kesäilma ja ruotsalainen oopperanäytäntö (jopa Cornevillen kellot!), oli meillä 480 mk – sangen hyvä tulo neljänneltä kerralta Jane Eyreä. Yleisö oli melkein yksinomaan ruotsalaista, jopa oli pari kaartinupseeriakin eksynyt Arkadiaan, ja kumminkin olivat suosionosotukset vilkkaita ja lämpimiä; Aalberg sai kaksi komeaa kukkavihkoa bravohuutojen kaikuessa. – Saa nähdä kestääkö ihastus syksyllä! Onneksemme alkaa ruotsalaisen puheosaston huono maine vakaantua yleisössä." – Kuultuansa Nordenstamin lausuneen: "Ruotsalainen teatteri olisi onnellinen, jos sillä olisi semmoinen näyttelijätär" [kuin Ida Aalberg], Emilie pelkää, että ruotsalaiset koettavat houkutella hänet puolelleen – eikä vuottakaan kulunut ennen kun semmoisia yrityksiä tehtiin, joskin turhaan.
Yhtä ilahduttava seikka, kuin puhenäyttämön kasvava menestys, oli se että yhä enemmän alettiin käsittää Suomalaisen teatterin kansallista merkitystä. Todistukseksi viittaamme "Maalaisen" kirjoitukseen U. S: ssa (12/5).
Siinä tekijä, huomautettuaan kuinka teatteri kaikissa kulttuurimaissa tunnustetaan tärkeäksi kansalliseksi sivistyslaitokseksi ja kuinka on havaittu sen erittäin hyödyttävän kansallisia pyrintöjä semmoisissa maissa, joissa vieraskielinen sivistys on masentanut kansan henkisiä voimia, sanoo yleisesti tunnetuksi, että Suomalainen teatteri lyhyellä toimiajallaan on suuresti virkistänyt suomalaisuutta ja tuonut monta uutta ystävää suomenmielisten joukkoon. Aivan tärkeää kansallisille riennoillemme oli hänestä sentähden, että taidelaitos edelleenkin elossa pysyi ja vahvistui, ja oli sitä yksin mielin harrastettava. Teatteri vaati näet suuria uhrauksia, jommoisia sen osaksi jo oli tullutkin etupäässä Helsingissä. Mutta koska pääkaupungin suomenmielisillä muutenkin oli monta kansallista yritystä kannatettavana, katsoi kirjoittaja välttämättömäksi, että maalaiset entistä suuremmassa määrässä rientäisivät pääkaupunkilaisille avuksi, ja hän ehdottaa, että ensi kesänä, Juhannuksen aikana, kaikissa maalaiskunnissa toimeenpantaisiin seuranäytelmiä Suomalaisen teatterin hyväksi. Hän ei epäillyt että tulos olisi hyvä, jos kaikkialla ryhdyttäisiin asiaan, ja se seikka että koko maassa samaan aikaan puuhattaisiin samaa, "antaisi yritykselle jonkinlaisen yleiskansallisen merkityksen, joka vaikuttaisi ylentävästi ja innostuttavasti kaikkien mieliin".
Tämä alote esiintyi niin myöhään keväällä, ettei se voinut välittömästi johtaa toivottuun päämäärään. Mutta ei se silti ollut turha. Ennenkin ja erittäin tänä keväänä oli erinäisissä kaupungeissa, niinkuin Turussa, Jyväskylässä, Vaasassa ja Hämeenlinnassa, toimeenpantu rahankeräyksiä teatteria varten, mutta tästä lähtien alkoi maalaiskunnissakin ilmaantua samanlainen harrastus, ja tositeossa Maalaisen ehdotuksen vaikutus ulottui vuosikausien halki. Melkoinen ansio siitä tulee Suomettaren Matillekin, joka näinä aikoina ei ollut kukaan muu kuin Antti Jalava. Tämä innokas teatterin ystävä näet ei ainoastaan kannattanut Maalaisen ehdotusta, vaan kirjoitti omastakin puolestaan tavan takaa lämpimiä kehotuksia samaan suuntaan, ja kesän alkupäivinä hän U. S: n mukana levitti varta vasten toimittamansa vihkosen, jossa neuvottiin miten seuranäytäntöjen toimeenpanemisessa oli meneteltävä.1
Samaan aikaan Jalava pitkässä Matin kirjeessä [4/6] loi katsauksen teatterin vaiheisiin. Siinä hän osotti kuinka ahtaissa oloissa työtä oli tehty. "Menneet seitsemän vuotta ovat Suomalaiselle teatterille todellakin olleet seitsemän laihaa vuotta." Niiden kuluessa oli Ruotsalainen teatteri saanut 80,000 markkaa enemmän valtioapua, ja vasta nyt oli – mikä kiitoksella tunnustettiin – Suomalaiselle myönnetty yhtä suuri vuotuinen avustus. Mutta silti ei tulos ollut vähäarvoinen: puhenäyttämön ohjelmisto käsitti jo 112 kappaletta ja niiden joukossa näytelmäkirjallisuuden parhaimpia, ja esitykseenkin nähden oli voittoja saavutettu. Kerskailematta teatteri siis saattoi itsestään sanoa:
Laun hiihin laulajoille,
Laun hiiliin, latvan taitoin,
Oksat karsin, tien osoitin —
"Ja se voima, joka tähän saakka oli auttanut, oli entisellään, kansan lämmin, uhrauksia tekevä rakkaus." – Ensimäinen maalaiskunta, jossa tänä kesänä juhla seuranäytäntöineen toimeenpantiin teatterin hyväksi, oli Vesilahti, ja oli saalis 700 mk. "Todella kaunis lahja yhdestä ainoasta pitäjästä", Emilie kirjoitti Kaarlolle. Oulusta tuli 273 mk työväestön toimeenpanemista iltahuveista.
Puhenäyttämön edistys teki Emilie Bergbomin "päivä päivältä vastahakoisemmaksi" ajattelemaan oopperan jatkamista. Sitä vastoin hän innolla valmisti tulevan näytäntökauden puhe-ohjelmistoa. "'En voi' on kollatsionoitu", hän kirjoittaa [27/5], "Almbergin, Roistoväkeä Vilhon ja Sisarukset minun johdollani. Tänään kollatsionoidaan 'Sydän unhotettu' Almbergin johtaessa, jotta hän tarpeen mukaan voi tehdä korjauksia [suomennokseen]." Samalla luetellaan toisia kappaleita, jotka jo olivat suomentajain käsissä taikka joille kääntäjiä haettiin. Anzengruberin Der Meineidbauer (Valapatto) näytelmän kanssa Emilie kävi turhaan monen luona – Godenhjelmistä, Almbergista, Slööristä, Salosesta se oli joko liian pitkä tai liian vaikea; vihdoin Törmänen sen otti.
Mutta miten oltiinkaan innokkaita ja luottavaisia, tiesivät ainakin läheisimmät, että teatterin olemassaolo edellytti mitä suurinta säästäväisyyttä. Tämän ajatuksen tapaa alinomaa Emilien kirjeissä. Säästäväisyydestä tehtiin näyttelijöillekin seuraava vaihtopuolinen ehdotus: joko he näyttelevät maaseuduilla taikka ovat vapaita saaden vain puolet palkastaan kesäkuukausilta. Seurue valitsi jälkimäisen vaihtopuolen, sentähden heittäytymättä toimettomuuteen. Jäsenet jakaantuivat kahteen ryhmään, joista lukuisampi (taiteilijaparit Aspegren ja Leino, Ida Aalberg y.m.) oli omin päin näyttelevä Viipurissa ja pienempi Tampereella.
Kun Kaarlo Bergbom tänä keväänä lähti ulkomaille, oli hänellä kaksi asiaa mielessä. Toinen oli nyt niinkuin aina teatteri, toinen eräs kirjallinen yritys. Toukokuun alussa oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seura pyytänyt häntä kirjoittamaan yleisen kirjallisuuden historian suomenkielellä, ja kun ooppera ei enään ollut kiusaamassa, hän alkoi kuvitella voivansa suorittaa mieluisen tehtävän, jota hän jo kymmenkunta vuotta ennen oli ajatellut elämäntyökseen. Totta kyllä oli kova todellisuus näyttävä, että hänen täytyi uhrata sekin mieliteko teatterille. "Thalia on kademielinen lemmitty", hän myöhemmin lausui, kun kirjallisuushistoria tuli puheeksi, mutta vastaiseksi hänellä ei vielä ollut sitä kokemusta. – Siitä ynnä muusta antavat tietoja seuraavat otteet sisarusten kirjeenvaihdosta.
Bergbom matkusti Bruno Böökin kanssa 13/5 Hanko-laivalla Tukholmaan – säästäväisyydestä etusalongissa.
(Kööpenhamina 19/5). – "Tukholmasta on mainittava ainoastaan [Björnsonin s.v. ilmestynyt] Leonarda, jonka näin Uudessa Teatterissa. Kiehtova, runollinen, sydäntäkouristava kappale; mutta ei otollinen suurelle joukolle. Runoilija on päättänyt näytelmänsä epäsoinnulla huolimatta sivellä sitä tekosovinnolla, jossa pariton ja tasainen parhaimman mukaan sovitellaan yhteen. Kaikkialla salongissa valitettiinkin: 'eriskummallista', 'käsittämätöntä', 'katkelmallista'. Minusta se oli hyvin selvä, mutta miten sitä voitiin väärin käsittää, huomasin seuraavana päivänä parin lehden kokonaan erehdyttävästä selostelusta. Muutoin oli huone tyhjä – ensi iltana. Tietysti johtui se valtiollisesta vihamielisyydestä Björnsonia kohtaan lippukysymyksen tähden; mutta se olikin kaviaaria talonpojille. Cornevillen kellot! kas siinä jotakin toista. Leonarda sopii meille sangen hyvin, jollen ota lukuun nimiroolia. Rva Aspegrenilla ei ole riittävästi 'suuremmoisuutta' ja Kaarola on liian nuori. Hedvig Winterhjelm olisi siinä ihan paikallaan. Jos hän tulee syksyllä, on kappale välttämättömästi otettava. Aalbergille on siinä erittäin suloinen rooli ja toinen Stenbergille sopiva, jos hän osaa antaa sille tarpeeksi auktoriteettia. Kenties sopii rva Aspegren paremmin. Miesroolit toisarvoisia."
"Tulimme Tukholmaan vasta torstaina (15/5) ja lähdimme perjantaina. Lauantaina saavuimme tänne ja tänään jatkamme Lyybekkiin. Täällä olen nähnyt erittäin mieltäkiinnittävän Kesäyönunelma-näytännön, joka antoi minulle oivallisia aiheita kappaleen näyttämöllepanoa varten, jos joskus voisimme ajatella sitä näyteltäväksi. Se oli hyvin tunnelmallinen, vaikka jotenkin balettimainen. Näytteleminen oli oivaa, mutta ehkä liian siroa ja velttoa ollakseen Shakespearea. Edellisenä iltana näin kaksi vanhaa ranskalaista komediaa, jotka esitettiin perin hyvin, mutta olivat niin vanhanaikuisia, että haisivat hometta. Ei toki klassillista, kunnioitettavaa hometta, vaan aivan uutukaista. – Pelkään olevani ikävä matkatoveri Böökille. Hänellä on ehdoton taipumus sirkukseen ja varieteehen. Kyllä Leino olisi ollut soveliaampi matkustamaan." – (Wien 30/5). Matkalla Berliniin Bergbom oli niin pahasti vilustunut, että vielä Wienissäkin vilu ja kuume vuorotellen vaivasivat häntä. Kumminkaan hän ei peljännyt oikein sairastavansa. Teatteriin nähden oli hänellä ollut onni. Berlinissä hän oli nähnyt Antigoneen ja Uriel Acostan, Wienissä Götz von Berlichingenin ja Wagnerin Niebelungit. Aikoen viipyä Wienissä koko kesäkuun hän oli vuokrannut yksityisen asunnon; Böök samoin, mutta erikseen.
(Wien 5/6). "Rakas sisar! Olen sydämestäni iloinen, että sesonki loppui ilman häiriötä tai ikävyyttä. – Onko Tohtori Klaus tullut Blochilta?2 Jos niin on, niin ryhtyköön Törmänen siihen. Muutoin näin sen toissa päivänä ja ajatellessani sen europpalaista menestystä täytyy minun huudahtaa: Quel bruit pour une omelette! Hyvänsävyisiä ihmisiä, hyvänsävyisiä olosuhteita, moralisia mietelmiä, kaikkialla rehellisyyden ja kunnollisuuden haju – mutta mikä proosan erämaa! Ei kohtausta, ei luonnetta, ei probleemia, joka herättäisi vähintäkään esteettistä viehätystä. Kumminkin otamme kappaleen, sillä sen poroporvarillisella todellisuudella on ainakin se ansiopuoli, että se pakottaa näyttelijöitämme puhumaan luonnollisesti. – Sanot Törmäsen kääntäneen Mädchenschwüre (Neitojen valat) ja Wenn die Frauen weinen (Vaimojen kyyneleet). Rakas sisar, lue jälkimäinen ja pyyhi kaikki loukkaava, jos semmoista on pujahtanut mukaan. Tiedäthän ettei Törmäsellä ole paljo aistia. Edellinen oli mukailtava – ehkä luet senkin ja mainitset, miten hän mielestäsi on onnistunut."
"Olen koettanut perehtyä paikkakunnan oloihin, mikäli heikkouteni on sallinut. – Kirjallisuushistorialliseen teokseeni huomaan tarvitsevani paljon aikaa. Mahdotonta on kirjoittaa se niin lyhyesti kuin kirjallisuusseura vaatii, jollen ota mukaillakseni jotakin ulkomaalaista teosta. Mutta sitä en mielelläni tekisi, sillä kirjasta tulisi silloin ainoastaan puoleksi taikka ei puoleksikaan alkuperäinen. – Böökiä tapaan harvoin. En tiedä miksikä, mutta en pääse häntä lähemmäksi – tiemme käyvät niin erikseen. Asuntoni on huokea, mutta myöskin epämiellyttävä, ummehtunut ja epäterveellinen. Isäntäväki on toki siivoa. Teitä kotolaisia muistelen aina. [Ja sen johdosta mitä Emilie oli kirjoittanut erään sisarenpojan kivulloisuudesta: ] Syvästi koski minuun mitä kerroit M: sta. Lemmikki parka, en edes tiedä onko meidän toivominen, että hän eläisi, jos hänen elämänsä tulee elämäksi täynnä tuskaa. Unessa olen jo kaksi kertaa nähnyt hänet kuolleena. – Jumalan haltuun, armaani, terveisiä kaikille rakkaille sukulais- ja ystäväpiirissä Kaarloltasi." (Kirjeeseen on liitetty eri lehti, jolla on 17 numeroittua kysymystä teatterioloista y.m.)
(Helsinki 11/6). – "Älä laiminlyö terveyttäsi, vaan käy lääkärillä ja lähde Karlsbadiin, jos hän neuvoo sitä. Sinun täytyy myös muuttaa asuntoa, jos se on epäterveellinen." – Emilie vastaa sitte järjestään kysymyksiin, sillä "onhan sietämätöntä ettei vastata kun kysyy". (Vastauksista otamme joitakuita:) Syy miksi 'Kaupunkimme rouvat' menestyi niin huonosti oli melkoisessa määrässä Vilhon, joka näytteli hyvin huonosti, naiset olivat paljon parempia. 'Ballo in maschera' teki fiaskon Ruotsalaisessa teatterissa, esitys kuuluu olleen surkea. Nti Stenberg oli erinomainen 'Orposisaruksissa'. Navrátil on Tikkurilassa ja näyttää aikovan jäädä tänne talveksi. Alma Fohström kiertelee Johannes Hahlin kanssa maaseuduilla, antaen konsertteja. – "Ylipäätään olen niin tietoinen siitä että meidän tulevana talvena täytyy säästää viimeiseen saakka, että välitän vähän lauluohjelmistosta. Säestys maksaa aina. Orkesteri suututti minua viime hetkeen asti. 'Jane Eyressä' oli pitkä väli 1: sen ja 2: sen näytöksen välillä, ja vaikka usein pyysin, että silloin soitettaisiin kaksi numeroa, niin eipä vaan sitä tehty. Yhtä typerä oli se 'Lemmenjuoman' harjotuksissa. Olin antanut heille nuotit läpikäytäväksi maanantaina aamupäivällä ja itse pyhänä kehottanut heitä siihen. Klo l/2 5 oli sitte 'Orposisarusten' harjotus, ja k: lo 7: ksi oli määrätty 'Lemmenjuoman' harjotus. Mutta tietysti oli orkesteri niin ylhäinen, ettei se tahtonut vaivata itseään kahta kertaa samana päivänä. Se tuli k: lo 7 ja vasta silloin se ensi kerran harjotti musiikin ja muitten täytyi istua ja odottaa puolitoista tuntia. Olin hyvin pahoillani enkä voinut olla suoraan sanomatta, että totta kai heitä oli kovin rasitettu toukokuulla! Tunnustan että he näyttivät hyvin noloilta. – Hyvästi. oma Kaarloni. Jumalan haltuun; hoida terveyttäsi, niin että palaat hyvissä voimissa; tiedäthän kuinka tarpeen se on. Koeta päästä ystävällisemmälle kannalle Böökin kanssa."
(Wien 13/6). – "Böökin matkan laita on vähän ikävä: Strakosch3 on mennyt Karlsbadiin. Nyt ajattelemme, olisiko hänen matkustettava Müncheniin saadakseen tuntia Possartilta. – Siitä mitä olen nähnyt viehättänee sinua Kuningas René sekä Pitt ja Fox. Meidän Jolanthamme [Ida Aalberg] on ehdottomasti parempi kuin täkäläinen nuori debytantti (Fräulein Heese). Krastel (Tristan) ja Hallenstein (René) antoivat tietenkin aivan toisen sävyn kohtaukselle, jossa Jolantha ei esiinny, kuin mitä meillä nähtiin. Näyttämöllepanossa ei ollut mitään erinomaista. Pitt ja Fox on mieltäkiinnittävämpi lukiessa kuin nähdessä. Olin aina miettinyt sitä meillä näyteltäväksi niin pian kun Böök kehittyy, mutta huomaan erehtyneeni. Yleisömme on liian vähän perehtynyt englantilaiseen historiaan 1780-luvulla käsittääkseen kaikkia juonen käänteitä. Sitä paitse Böök ei koskaan saa sitä ylemmyyttä, joka tarvitaan Foxin rivouden aateloimiseksi. – Täällä ja Berlinissä teatteria varten ostamieni kappalten joukosta olen tavannut muutamia hupaisia vähäpätöisyyksiä ja sieviä laulukappaleita – sitä pahempi yksi voitto 10:stä tyhjästä. Ne vaativat kuitenkin mukailemista ja säästän ne sentähden syksyksi. – Anzengruberin näytelmiä olen läpikäynyt useita. Lähetän yhden Der ledige Hof (Isännätön talo), josta pidän paljo. Totta tosiaan en tiedä kumpi on otettava – se taikka Meineidbauer. Jälkimäinen on kieltämättä nerokkaampi, draamallisesti tehokkaampi ja roolit ovat syvällisempiä. Edellinen taasen nojaa enemmän yleisinhimilliseen ristiriitaan; erikoisesti katolinen ja itävaltalainen astuu siinä enemmän taustalle. Sitä paitse näyttää se olevan soveliaampi meille. En tiedä onko Vilholla tuota synkkää yltiöpäisyyttä, joka kiinnittää Valapatossa, mutta olen varma siitä, että Kaarola Avellanista tulisi mieltäkiinnittävä Agnes. Kun oikein mietin asiaa, puollan kaikissa tapauksissa Valapattoa, mutta jos toinen miellyttää sinua enemmän, niin voimme ottaa sen. Se on kuitenkin, jos niin käy, säästettävä Böökin kotiatuloon, sillä ainoastaan hän voi näytellä Leonhardia."
"Oli ikävä että [J. E.] Cajanus ei saanut stipendiä. Emme voi päästää häntä, ja jos hän jää, otetaan oopperasuunnitelmat helpommin korviin. Tunnen oikein kylmän väristyksen seljässäni, kun ajattelen että meidän kenties täytyy ryhtyä oopperapuuhiin keväällä, niin hengetöntä, tuloksetonta ja kiittämätöntä se työ on. Apropos, oletko kuullut mitään Lydia Laguksesta ja hänen tulevaisuudensuunnitelmistaan? Aikooko hän palata kotia, vai jäädä ulkomaille? Jos meillä välttämättömästi on oleva ooppera, niin olisi minusta pieni otollisempi: hän, Passinen, Cajanus ja Hahl. Totta on ettei se tuota mitään, mutta kun otetaan lukuun Fohströmin suuri palkka, tuottaa suuri ooppera yhtä vähän, toisin sanoen velat kasvavat yhtä suuriksi – kumminkin olisi työ paljon helpompi ja, mikä on tärkeämpää, paljo suomalaisempi. Sillä unelma että me suurella oopperalla pakottaisimme itsemme Uuteen Teatteriin on näyttäytynyt kokonaan – unelmaksi."
"Terveyteni on nyt parempi, vaikka en ole täysin toipunut. – Ylipäätään on koko [wieniläisellä] väestöllä, huolimatta sen hyvänsävyisyydestä, keveydestä ja ruumiillisesta kauneudesta, älynpuutteen leima, joka erottaa sen berliniläisestä ja parisilaisesta väestöstä. – Mutta aika rientää, minun täytyy teatteriin (Macbeth)." – (Helsinki 23/6). "Oma Kaarlo! Kovin huolestuttaa minua, että vielä olet raihnainen. Luullakseni olet itse syypää siihen. Sinun täytyy välttämättömästi totuttaa itseäs syömään vitkalleen. Ruoka on oikein purtava ja siihen sinulla ei tahdo olla aikaa. – Meillä on ollut surkea aika; viikko sitten (15/6) oli meillä kova halla [joka enimmin koski Uusmaata ja Etelä-Hämettä]. – Olemme luonnollisesti kaikki suurimmalla levottomuudella ajatelleet suomalaisen kulttuurin lähintä tulevaisuutta, jos nälkä ja hätä taas ahdistaisi maata. Kuinka voitaisiinkaan silloin kestää kaikkea! – Yksi suomalainen tyttökoulu on jälleen alkuunpantu Oulussa, joten syksyn alusta 5 uutta suomalaista koulua alkaa toimensa: tyttökoulut Oulussa ja Kuopiossa sekä poikakoulut Viipurissa, Porissa ja Turussa. Sitä paitse on nyt aavistamatta yksityinen suomalainen koulu sukeltanut esiin Lappeenrannassa ja monesta syystä luullaan sen takana piilevän ruotsinmielisiä ja kouluylihallituksen juonia siinä tarkoituksessa, että Viipurin koulun merkitys siten ehkäistäisiin, toisin sanoen hallitus ottaisi huostaansa Lappeenrannan koulun ja jättäisi Viipurin koulun oman onnensa nojaan. Eilisessä Suomettaressa oli hyvä kirjoitus siitä asiasta: se tulee päivän postissa. – Almberg on puhunut Cajanderin kanssa Romeosta ja Juliasta, ja Cajander oli sanonut yhtä mielellään suomentavansa sen kuin Venetian kauppiaan, jos se on teatterille sopivampi. Mitä sinä arvelet? Minusta Romeo ja Julia olisi sekä arvokkaampi että kassalle edullisempi. Vilho saa nyt kaksi kelpo paraatiroolia (Parjauspesä ja Porvari aatelismiehenä); olisi hupaista koettaa Aalbergia Juliana. Suometar lausui hyvästijätössään teatterille, että uunna vuonna olisi otettava 'arvokkaampia näytelmiä'; onnellista olisi, jos saisimme Shakespearen näyttämölle. Kuitenkin oli Cajander sanonut, ettei hän ryhtyisi työhön ennen syksyä, niin että voit miettiä mitä tahdot; minä olen Romeon puolella. Se tulisi huokeammaksi ja tuottaisi enemmän. Onhan Jane Eyren suuri menestys viittaus. – Seurueella kuuluu olevan onni Viipurissa: huoneet ovat matkustavaisten mukaan täynnä, ja kun piletti maksaa 3 mk, ovat kai tulotkin hyvät. – Olen oikein iloinen, että taas antaudut kirjalliseen työhön. Voi jos kirjoittaisit kotimaisen historiallisen näytelmän, kenties innostut kun alat kirjoittaa. Rein oli nykyisin täällä saadakseen tietoja nimikirjaan ja hän oikein suri sitä, että uhraat aikasi kaikenlaisiin pikkuseikkoihin sen sijaan että kirjoittaisit jotakin. Hänestä oli alijohtaja välttämättömästi hankittava – saksalainen taikka ruotsalainen. Hankkikaa enemmän rahoja, sanoin minä puolestani!" – (26/6) "Der ledige Hof on oivallinen ja näyteltäisiin meillä varmaankin hyvin; pelkään kuitenkin tuon lapsijutun herättävän huutoa. Törmänen suomentaa Valapattoa, mutta jos se menestyy hyvin, niin on minusta toinenkin otettava. Miksemme voisi näytellä kahta saman tekijän kappaletta, toisen syksyllä toisen keväällä?"
(Wien 29/6). – "Uutinen hallasta on vienyt minulta kaiken levon. Isänmaa, suomalaisuus ja teatteri ovat samalla kertaa uhattuja, niin että kolmenkertainen pelvon syy on olemassa. Jos ainoastaan Uusimaa ja Etelä-Häme kärsii, ei hätää vielä synny; mutta jos tämä on alku yleiseen katoon, niin saattaa se musertaa meidät." – Tässä on aukko kirjeenvaihdossa. Koko heinäkuulta on vain yksi Emilien kirje säilynyt ja Kaarlolta ei ainoatakaan. Kumminkin tiedämme myöhemmistä kirjeistä, että Kaarlo oli kolme viikkoa parannuksilla Franzensbadissa. Ilmat olivat siellä sateiset ja kylmät, ja sentähden hän huolestuneena kuvitteli kotimaan kesää vielä pahemmaksi. Böök taasen meni Karlsbadiin Strakoschia tapaamaan, ja 12/7 hän kirjoitti Bergbomille olleensa tämän puheilla. Strakosch oli ystävällisesti luvannut kohta antaa hänelle tunteja, ja jo puolentoista viikon päästä Böök ilmoittaa: "Olen hyvin edistynyt, uskallan sanoa; eilen sain niin imartelevia kiitoslauseita, etten tiennyt minne katsoa. Kyllä tunnen, että koulu hyödyttää – ääneni on jo ihan toinen. En voi sanoin lausua kuinka olen onnellinen saatuani semmoisen opettajan. 'Sie werden ein Künstler' [Teistä tulee taiteilija], hän sanoi eilen lopuksi!" – Emilie oli kesäkuun viime päivinä lähtenyt sukulaisten luo Kuitiaan ja Poriin, ja edellisestä paikasta hän 13/7 kirjoitti m.m.:
"Viljapellot ovat täällä mitä ihanimmat. Yleistä katovuotta varmaankaan ei tule. – Lundahlin sanotaan tulevan reippaammaksi päivä päivältä. Hän lukee Franz Mooria ja on pyytänyt toistakin roolia, lähetin Rizzion [Maria Stuart Skotlannissa]. – Ruotsalaisessa teatterissa on tapahtunut skandaali, josta en kuitenkaan tiedä muuta kuin mitä sanomat kertovat. Eroava johtokunta oli antanut viedä teatterista puvuston ja kirjaston panttina eräästä lainasta; kiireesti kutsuttiin kannatusyhdistys kokoon ja päätettiin kerätä rahoja lainan suorittamiseksi, mutta siksi kun ne saataisiin kokoon annettiin väliaikainen takaus lainanantajalle. – Kuinka meidän on ponnistettava taloudellisen aseman parantamiseksi, sitä ei voi kyllin muistuttaa. Soittokuntaa ei ollenkaan ja mahdollisuuden mukaan kappaleita, jotka houkuttelevat yleisöä pienen suomenmielisen piirin ulkopuoleltakin." – (Helsinki 1/8). "Kaarloseni! Ehtoolla 29 p. palasin kesämatkaltani sangen hyvissä voimissa. Täällä on kaikki entisellään – ikävä rahanpuute ei lainkaan poisluettuna. – Älä unohda ostaa pirteitä itävaltalaisia vuoriseutulaispukuja (valokuvia) Valapattoa varten. Aina vain seurue näyttelee Viipurissa hyville ja täysille huoneille ja luullakseni he aikovat vielä viipyä siellä yhden viikon. Leino ja Aalberg, sanotaan, näyttävät rasittuneilta; hyvä olisi jos lakkaisivat, niin etteivät tule väsyneinä tänne. – Lundahlin tuskallinen tauti on loppunut: hän on päässyt rauhaan. Muutamia päiviä sen jälkeen kun hänen vaimonsa oli synnyttänyt lapsen, hän kuoli hiljaisesti. Pari viikkoa hän oli ollut huonompi, niin että oli maannut.4 – Niin tuskallinen kuin kuolemansanoma olikin, en voinut olla päästämättä kiitoshuokausta, että hän oli vapaa kärsimyksistään; sillä terveeksi hän ei enää koskaan olisi voinut tulla. Rva Strömerkin on vaipunut lepoon. Näille kummallekin olisi pitempi elämä tietänyt ainoastaan kärsimystä, rauhattomuutta ja tuskaa, ja sen vuoksi olkoon Jumalalle kiitos että ovat saaneet rauhan."
"Alma Fohström on päättänyt laulajaisturneensa ja valmistautuu ulkomaanmatkalle: ensin Emsiin ja sitte Parisiin. Jos alottaisimme oopperan syksyllä, niin luulen varmaan että hän jäisi tänne talveksi. – Lagermarckkin aikoo ulkomaille, mutta haluaa sitä ennen neuvotella sinun kanssasi, mitä rooleja hänen tulisi harjotella. [Filip] Försten on niinikään täällä ja tahtoisi esiintyä, ja – mikä on kaikesta pahinta – Navrátil jää tänne täksi vuodeksi! Hän oli eilen luonani ja vaivasi minua kaikenlaisilla kysymyksillä, niin että huomiseksi toimitan kokouksen, jossa neuvotellaan eikö hänelle ole kirjoitettava, että kaikesta päättäen tänä vuonna ei tule oopperaa. Hänen täälläolonsa vaivaa minua, sillä se johtuu meidän epämääräisestä lauseestamme: 'kenties uutena vuonna'. – Sveessit alkavat Parranajajalla. Kesäkuun alussa kohtasi Hrimaly Almbergin ja Wahlströmin esplanaadissa ja kysyi, saisivatko he lainata Parranajajan nuotteja? Päätimme vastata, että jos Ruotsalaisen teatterin johtokunta toivoo jotakin Suomalaiselta, on sen kääntyminen suoraan johtokunnan puoleen. Almberg laati jotenkin 'pörröisen' suomenkielisen kirjeen Kiseleffille, ja me luulimme asian jäävän siihen, mutta pari viikkoa sitten ilmestyi Kiseleff Almbergin luokse, kiitti hyvästä lupauksesta ja sanoi Ruotsalaisen teatterin mielellään tekevän vastapalveluksen, jos tarvitsemme jotakin. Siten on heillä Parranajajanuottimme jäljennettävinä; mutta en minä toki mitenkään taivu pyytämään heiltä Neiti Elisabethia.5 Hyvästi nyt, rakas Kaarlo, Jumalan haltuun ja mieti jotakin omaa kappaletta meille. Emilie."
(Wien 5/8). "Rakas sisar! Ihmettelet kai että kirjeeni on päivätty Wienissä eikä Pragissa. mutta kaikella on syynsä. Lähdettyäni Franzensbadista päätin viipyä pari tuntia Karlsbadissa, joka on aivan Pragin tiellä. Halusin nähdä kuinka Böök oli kehittynyt ja satuin keskelle sangen ikävää juttua. Böök oli luvannut maksaa Strakoschille eikä voinutkaan. Kun olin jonkinlaisessa takauksessa Böökin puolesta, ei ollut muuta neuvoa kuin antaa hänelle rahat, jotka olin määrännyt Pragissaolooni, ja itse mennä Wieniin, jossa tiesin saavani entisen emäntäni luona elää velaksi, siksi kun saisin rahakirjeesi. Sittenkään ei Strakosch saanut koko saatavaansa, mutta lupasin lähettää hänelle loput kun olin saanut rahoja. Olin kovin pahoillani, mutta kun Strakosch kuulemani mukaan on hyvin 'tarkka' rahakysymyksissä, en tahtonut saattaa Böökiä tukalaan asemaan ja kenties aiheuttaa, että opetus olisi keskeytetty. Kun saan rahoja, lähden Pestiin, sillä tähän aikaan ei täällä ole nähtävää eikä kuultavaa."
"Muutoin Strakosch oli varsin tyytyväinen Böökiin, joka tietysti oli tehnyt 'riesige Fortschritte', kiitti hänen ahkeruuttaan ja lupasi tehdä hänet valmiiksi jouluksi. Hänen piti lukea seuraavat roolit: Hamlet, Romeo, Figaro, Don Cesar de Basano, Karl Moor, Clavigo, Ferdinand, Mortimer, Prosper Block (Sardoun Pattes de mouche) ja Maxime Odiot (Feuillet'in Roman d'un gentilhomme pauvre). Siinä Kaarolakin saa roolin. Kauhean kallis Strakosch vaan on – 150 guldenia kuukaudessa, yhdestä tunnista päivässä. Yksi etu siitä on, että nimittäin Böökin itsestään täytyy luopua aikeesta olla kauemmin ulkomailla, mikä on tärkeää meille, sillä jos Böök viipyisi tuolle puolen joulua, syntyisi siitä suuria vaikeuksia ohjelmistoon nähden. – Kylpemiseni Franzensbadissa on jättänyt jälkeensä omituisen väsymyksen. Ei se kuitenkaan ole mitään odottamatonta. – Kaikissa tapauksissa olen koko joukon parempi ja jonkun viikon päästä toivon saaneeni takaisin sen joustavuuden, joka minulla oli kylpyaikana. – Pian alkaa syystyömme. Sisar parka, sinulla on raskas taakka kannettavana ensi kuukautena. Toivoakseni palaavat kaikki jäsenet niin virkistyneinä, ettei kovin voimakasta kannustinta työhön tarvita. – (Pitkä yleiskatsaus ohjelmistoon.) – Valapaton suomennoksen tahdon verrata alkuteokseen, sillä en luota sen uskollisuuteen." – (Helsinki 4/8). – "En muista olenko kertonut, että kaikki kauniit toiveet, jotka kiinnitettiin nuoreen Cronstedtiin, ovat hävinneet. Ollen Keuruulla suomea oppimassa hän [10 p. heinäk.] hukkui venematkalla jotenkin matalalle. Hän oli taitava uija, ja kun vene meni kumoon, hän kehotti tovereitaan pitämään kiinni siitä ja aikoi itse uida rantaan hankkiakseen apua; kumminkin hän uupui, puettu kun oli paksuihin vaatteisiin ja isot saappaat jalassa. Monta kaunista lupausta hukkui hänen kanssaan. Joskus kun sopii, menen hänen isänsä luokse puhumaan Parturista. Jos se on kauas edistynyt, hän voi suomennuttaa sen loppuun ja toimittaa sen painoon".6(Pest 12/8). Kaarlo tullut Buda-Pestiin 10/8. Hunfalvyn perhe maalla; Budenz vastaanottanut hänet ylen ystävällisesti. "Eräs nuori unkarilainen oleskelee nykyään Suomessa ja jää sinne uuteen vuoteen saakka. Jos voit osottaa hänelle kohteliaisuutta, niin tee se. Hänen isänsä – tällä hetkellä en muista hänen nimeään, se alkoi S: llä [Szinnyei], – kohteli minua hyvin sydämellisesti. – Leonarda annetaan lokakuulla Wienin Stadttheaterissa, ja Strakosch on Böökin kanssa läpikäyvä rakastajan osan. – Rauhansanoma oli uutinen Lundahlin poismenosta. Murtunut elämä toiveineen, jotka aina pettivät. Nyt hän on levossa. Rauha myöskin vanhalle Strömerille! Hän oli rehellisesti taistellut. Katkerampi oli tieto nuoren Cronstedtin kuolemasta, vaikka hän persoonallisesti oli minulle niin vieras. Niin rikkaita lupauksia! Hän olisi ehkä poistanut mitä katkeraa kiintyy Cronstedt nimeen; mutta toisin oli sallittu." —
(Helsinki 13/8). – "Tänään lähtivät Alma ja Augusta Fohström. Olen tyytyväinen siitä, sillä siten pääsimme yhdestä vaatimuksesta toimeenpanna ooppera. – Kuinka on kirjallisuushistorian laita? Puhuin siitä eräänä päivänä Löfgrenin kanssa (hän kysyi, olitko sitä ajatellut), ja hän arveli, että sinun tulee kirjoittaa hyvä tieteellinen teos eikä mitään kompendiumia. 'Siitä on tuleva sinulle suuri muistomerkki', sanansa kuuluivat. – Olen jälleen monen vuoden päästä oikein lukenut jotain. Olen alkanut lukea Reinin psykologiaa, ja se on suuresti huvittanut minua. Hänellä on varsin selvä esitystapa, niin että oppimatonkin ymmärtää kirjan ja eri käsitykset meistä itsestämme. – Muistatko vielä Herman Roschieria?7 Hän on nyt palannut Siperiasta 15-vuotisesta vapaaehtoisesta maanpaosta. Oli hupaista taas nähdä hänet, vaikka kovin säälin häntä. Hän palaa vanhana ja murtuneena, vieraana omassa maassaan. Hän miettii lähteä Montreuxhön talveksi, sillä vaikeilla talvimatkoillaan on hän saanut pahan reumatismin ja pelkää sairastavansa kun pakkaset tulee. – Reumatismi muistuttaa minua [F. W.] Rothstenista. Hän on ollut hyvin, hyvin huonona reumaattisessa kuumeessa koko kesän, ja kauvan pelättiin, ettei hän kestäisi tautia. Nyt lienee kuitenkin hengenvaara ohi, ja hän voi liikkua huoneessaan. Ajatteles mikä kova isku kaikelle suomalaiselle työlle, jos hän olisi mennyt pois. Jumalan kiitos että hän on parempi, meillä ei juuri ole varaa kadottaa ainoatakaan kykyä ja kaikkein vähimmin semmoista kuin Rothsten."
(Pest 20/8). – "Älä, armaani, puuhaa turhia Neiti Elisabethin hankkimisen tähden, vaan pyydä se suoraan Kiseleffiltä, Meidän täytyy kuitenkin ennemmin tai myöhemmin tulla jonkinlaisiin tekemisiin hänen kanssaan, ja niin ollen on parempi ennemmin kuin myöhemmin. – Mitä kirjoitat kirjallisuushistoriastani, on kuin omasta sydämestäni puhuttu. Tiedän etten voi kirjoittaa kompendiumia, sillä minä kiinnyn aina koko sydämelläni asiaan, kun ryhdyn johonkin tehtävään, enkä sentähden voi laatia kokoonhaalittua oppikirjaa. Mutta semmoista näyttää kirjallisuusseura odottavan, koska se on määrännyt laajuuden noin 1,000 sivuksi. Teoreettiset esitykset sinne taikka tänne eivät selvitä asiaa. Olen sen vuoksi ajatellut kirjoittaa ensiksi joitakuita osastoja – israelilaisen, roomalaisen ja renessansikirjallisuuden – käytännöllisesti näyttääkseni kuinka käsitän tehtäväni, ja sitte päättäköön seura, onko minun täydennettävä kokonaisuus saman suunnitelman mukaan. Itämaalaiset kirjallisuudet ja keskiaikainen tuottaa enimmän työtä, sillä toiselta puolen tunnen niiden alalla vähimmän luvun teoksia, toiselta puolen edistyy historiallinen tutkimus joka päivä semmoisin jättiläisaskelin, että se, minkä joku vuosi sitten on lukenut suurella tyydytyksellä, yht'äkkiä näyttäytyy vanhentuneeksi. Sentähden täytyy minun jättää ne osat viimeiseksi. Kuinka laajaksi koko teos tulee, on mahdoton sanoa edes sinnepäin, mutta varmaan se monta kertaa menee seuran määräämien rajojen yli. Tarpeetonta on kuitenkin puhua tästä edeltäkäsin, sillä ennenaikainen puhe jostakin teoksesta on aina haitaksi."
"Täällä Pestissä on minut vastaanotettu niin liikuttavalla sydämellisyydellä, etten voi sitä kyllin tunnustaa. Olen joka päivä kutsuilla, niin ettei työhön ole paljon aikaa. Hunfalvyn olen nähnyt ainoastaan yhden kerran, perhettä en ollenkaan. He olivat yhden päivän Pestissä matkalla johonkin kongressiin Viennessä taikka Arlesissa, en muista kummassako. Budenzin, Gregussin (esteetikko), Rakoszyn (kirjailija) y.m. 'selebriteettien' kanssa seurustelen ahkerasti. Gregussin kautta olen saanut nuoren oppineen avukseni, jotta perehtyisin unkarilaiseen draamalliseen kirjallisuuteen. Meidän tulee, luullakseni, viljellä unkarilaista kansannäytelmää, sillä, vaikkei se tarjoakaan mestariteoksia, tapaa kuitenkin runollisemman hengen esim. Kylänheittiössä kuin Mein Leopoldissa taikka Tireuse de cartes'issa. Sitä paitse herättää se aivan toisella tavalla yleisön myötätuntoa. Hra Engel – se on hänen nimensä – analysoi minulle unkarilaiset draamat kohtaus kohtaukselta; pääkohtaukset hän kääntää suullisesti. Otan ainakin kolme tai neljä kappaletta. Teemme yhdessä työtä 3-4 tuntia päivässä." – (Pest ?/8). – "Viivyn täällä siksi kun rahoja tulee. Sitte lähden Wieniin tai Pragiin – en vielä tiedä kumpaseenko. – Olen jo alkanut tuntea tuota levotonta – en voi sanoa koti-ikävää, vaan pelkoa että kotona jotakin tapahtuu, jonka tähden läsnä-oloni olisi tarpeen. Ainoa lohdutukseni on – ei mitään oopperaa!" – (Helsinki 27-28/8). – "Olemme alkaneet vastoinkäymisellä: pari päivää sitte kirjoitti [Ida] Aalberg, että hän on sairas eikä voi tulla syyskuun alussa. Hän sanoo liiaksi vaivaantuneensa Viipurissa. – Wahlström kävi Kiseleffillä pyytämässä Neiti Elisabethia, hän oli ollut kohtelias ja lähetti kappaleen samana päivänä. – Älä ole levoton teatterin tähden, kyllä tullaan toimeen." – Tähän pistämme otteen eräästä Bergbomin kirjeestä vanhalle ystävälleen Otto Florellille, joka täydentää hänen Unkarissaolonsa kuvausta:
(Pest 3/9). – "Viihdyn täällä erinomaisen hyvin ja elän 'niinkuin Jumala Ranskassa' taikka 'niinkuin piispa pappilassa' meikäläisen realistisemman lausetavan mukaan. Et voi käsittää kuinka ystävällisiä, kohteliaita ja sydämellisiä ihmiset täällä ovat. Minulla oli aina joku määrä skeptisismiä, kun Almberg tai Blomstedt-vainaja niin ylistäen puhuivat unkarilaisista oloista, mutta sitte kun olen nähnyt mikä elämänvoima asuu tässä kansakunnassa, täytyy minun tunnustaa että se ansaitsee lämpimintä ihailua, syvimmälle käypää tutkimista."
"Omallakin alallani olen tavannut paljon mieltäkiinnittävää. Erittäin on unkarilainen kansannäytelmä omituisesti kehittynyt ja seisoo parhaimman rinnalla mitä Ranska ja Saksa ovat tuottaneet. Näyttämölliseen tehokkaisuuteen nähden ovat ne verrattavat ranskalaisiin melodraamoihin, siveelliseen tarkotusperään katsoen parempiin saksalaisiin kansannäytelmiin. Lisäksi tulee jonkunlainen runollinen viehättäväisyys, joka kenties useammin on etnografinen kuin taiteellinen, mutta joka kuitenkin heittää jonkun hohteen näitten tuotteitten yli."
"Enemmän kuin koskaan olen tuntenut, kuinka tärkeä rikas runollinen tuotteliaisuus olisi asiamme kehitykselle. Mutta onneton politiikka nielee kaikki voimat ja kaiken mielenkiinnon. Kun meillä tahdotaan näyttää taiteellis-isänmaallista innostusta, niin – vihelletään Yölepakolle ja luullaan sillä tehneensä äärettömän palveluksen kotimaiselle taiteelle. Tuottelias runoilija olisi paras vastapaino oman puolueemme kielteisille aineksille samoin kuin paras maineetti vetämään puoleensa proselyyttejä vastakkaisesta." – Kohdistaen saman ajatuksen teatteriin Bergbom muutamia viikkoja varhemmin oli Wahlströmille kirjoittanut sanat: "Lähinnä teatterin ylläpitämistä ei mikään ole sydämelleni tärkeämpi kuin kotimainen ohjelmisto. Heikkojakin kokeita täytyy meidän kehottaa."
(Pest ?/9). – "Olen saanut kolme rakasta kirjettäsi ja kiitän sinua, kelpo hyvä sisareni, alituisesta huolestasi ja rakkaudestasi. – Aalbergin sairaus ei kummastuta minua, sillä päättääkseni ohjelmistosta, joka keväällä suunniteltiin, on hänellä ollut kauheasti työtä Viipurissa. – Täkäläiset teatterit ovat jo avatut. Kansallisteatterissa on kolme kertaa viikossa ooppera- ja neljä kertaa puhenäytäntöjä. Olen käynyt siellä usein. Ohjelmisto on ollut hyvä (m.m. Antigone, Maria Stuart, Tartuffe), mutta vahvasti uudenaikaisen ranskalainen sävyltään. Kansallisteatterissa annetaan unkarilaisia kansannäytelmiä ja – Jumala paratkoon – offenbachiadeja (Cornevillen kellot pian sadannen kerran). Näyttelemistapa on hyvä, puhe luonnollinen, liikuntotapa vilkas, mutta ei epäkauniisti. Ensi luokan kykyjä ei ole. Täällä arvellaan yleensä, että Unkarissakin dekadensin aika on tullut – tai ehkä on sana liian ankara. Kaikissa tapauksissa on suuri tyyli, runollinen käsitys, nerokas intuitsioni hävinnyt. Nyt on ensemble [yhteisnäytteleminen] pääasiana, ja se on – täällä niinkuin muualla – ehdottomasti parempi kuin suurten nerojen aikana. Minusta oli tämä kuitenkin parempi, sillä meidän aikamme kiitetty ensemble on usein ainoastaan siinä, ettei voi erottaa toista toisesta. Teatterissa on minua kohdeltu hyvin ystävällisesti, olen ollut läsnä harjotuksissa y.m., josta en kuitenkaan ole hyötynyt, kun en ymmärrä kieltä. Unkarilaisia näytelmiä, joita ajattelen meille, en ole vielä nähnyt [näyttämöllä]. Valitsemisen varaa on runsaasti. Komedioja ja kansannäytelmiä olen tavannut useita sopivia. Mielelläni tahtoisin lisäksi jonkun suuren patrioottisen draaman, sillä se on ääni, jonka me liian harvoin annamme soida teatterissamme, mutta sentapaiset näytelmät (jotka on minulle analysoitu) ovat joko olleet aatteellisesti liian keveitä taikka edellyttävät liian suuria erikoistietoja Unkarin historiassa." – Tähän Kaarlon kirjeet tältä kesältä oikeastaan loppuvat. Viimeisestä on vain katkelma säilynyt ja siitä näkyy hänen aikoneen paluumatkalla viipyä viikon päivät Pragissa, noin 21-22 p. syysk. olla Berlinissä ja sieltä parin päivän päästä matkustaa kotiin Tukholman kautta. Emilien kirjeitä on neljä, joissa tapaamme tietoja ensimäisistä näytännöistä.
Teatterin toimi, jota Emilie Bergbom oli johtava syyskuulla, samoin kuin hän oli johtanut sitä toukokuulla, alkoi 7/9 "vanhalla Sirkalla". Esitys oli jotenkin onnistumaton – rva Aspegren ei enää ollut paikallaan nuorena tyttönä, ja väkeä oli vähän. "Päivä oli huono", Emilie arvostelee teatterin kannalta, "sillä ilma oli mitä ihanin, soittoa kaikkialla, palosammutuskunnan juhla ilotulituksineen, juhlavalaistus kaupungissa ja sotalaivoilla kruunauspäivän viettämiseksi, sirkus, ruotsalainen näytäntö y.m." Tuskin oli parempi menestys Jeppe Niilonpojalla ja Roistoväellä. Vilho oli kuitenkin erinomainen Jeppenä – "luullakseni", sanoo Emilie, "oli se parasta mitä olen häneltä nähnyt" ja Roistoväkikin, joka Emiliestä oli ikävä, esitettiin sangen hyvin ("Vilho ja nti Stenberg oivallisia"). Huonoista tuloista (200-300 mk) syytettiin ennen kaikkea sirkusta, "joka nielee kaikki"; eikä Uusi teatteri ollut siinä kohden Arkadiaa onnellisempi. – Merkittävä on että Suomalainen teatteri tästä syksystä alkaen luopui musiikista näytösten väliaikana. Se tapahtui kyllä pääasiassa säästäväisyydestä, mutta uudistus oli taiteelliseltakin kannalta arvosteltuna enemmän voitto kuin tappio. Kun näet musiikki harvoin oli ollut sopusoinnussa näytelmän tunnelman kanssa, oli se enemmän häirinnyt kuin enentänyt näytännön vaikutusta, puhumatta siitä että soittokunta ei suinkaan ollut katsonut tarpeelliseksi esittää parastaan väliaikoina aina levottomalle, ulos ja sisään liikkuvalle yleisölle. Uudistusta pidettiin alussa arveluttavana, semminkin kun välinäytösmusiikkia yhä edelleen säännöllisesti tarjottiin Ruotsalaisessa teatterissa, mutta yleisö tottui siihen pian eikä sitä sen jälkeen enään ole Suomalaisessa teatterissa käytäntöön otettu.
Seuraava ohjelma oli V. Hugon Angelo, joka näyteltiin vähän lukuisammalle katsojakunnalle. Näytelmä annettiin nti Avellanin tähden, jolla Katarina Bragadinissa oli kiitollinen tehtävä. Näyttelijätär oli koko kevätkauden ollut Parisissa ja esiintyi nyt ensi kerran matkansa jälkeen. Häntä tervehdittiin myötätuntoisesti, ja kolmesta hänelle ojennetusta kukkavihkosta oli yksi toverien antama. "Kaarola suoritti roolinsa hyvin", Emilie kirjoittaa nti Elfvingille, "muutamissa kohdin, esim. lausuntaan nähden, oivallisesti; mutta ensi kerralla hän käsitti sen ehkä liian levottomasti ja voimakkaasti, toisella kerralla hän oli jo paljon, paljon parempi ja, jollei Leinon sairaus olisi estänyt kolmatta näytäntöä, olisi Katarina Bragadini varmaankin ollut siinä erinomainen." Erityisellä mielihyvällä Emilie puhuu nti Avellanin kyvystä antaa vauhtia niille, jotka myötävaikuttivat samassa kappaleessa. Arvostelusta päättäen huomattiin nti Avellanissa, niinkuin tavallisesti tutkimusmatkoilta palanneissa, miten vaikeaa on kohta täysin omakseen sulattaa mitä on oppinut. Toisista Emilie mainitsee Axel Ahlbergin, joka Rodolfona oli yllättänyt häntä näyttelemisellään.
Niin, Leino oli sairastunut lavantautiin, Böök oli ulkomailla ja Ida Aalberg oli saapuva vasta syyskuun lopussa. Kaikki tämä, mainitsematta Lundahl-vainajaa, jonka sija useimmissa kappaleissa oli täyttämättä, vaikeutti työtä: ei päästy ajoissa harjottamaan uusia näytelmiä. Hyvä oli että Kaarlo palasi lokakuun alussa, mutta tämänkin kuun loppupuoleen asti oli pakko näytellä ennen tunnettua – neljä kertaa pikku kappaleita ja kaksi kertaa Saituria, joka huolimatta Vilhon etevyydestä, ei suuresti vetänyt. Tietysti Bergbom kuitenkin toi uutta vauhtia teatterielämään. – Nuori unkarilainen, tri J. Szinnyei, josta hän oli kirjoittanut sisarelleen, oli vietettyään kesänsä Kangasalla asettunut Helsinkiin. Hän osasi jo virheettömästi puhua ja kirjoittaa suomenkieltä ja oli valmis auttamaan Bergbomia tämän harrastuksessa liittää unkarilaisia näytelmiä teatterimme ohjelmistoon. Hän alkoi suomentaa Edv. Szigligetin kansannäytelmää Mustalainen (A Czigany), ja käännös ilmestyi painostakin marraskuun lopulla. Muutoin mainittakoon, että innokas, miellyttävä vieras jäi koko talveksi Helsinkiin ottaen vilkkaasti osaa suomenmielisten ja erittäin teatteripiirin seuraelämään. Jotenkin samaan aikaan kun Bergbom palasi, teatterit pääsivät nelijalkaisista kilpailijoistaan. Jos siinä oli perää mitä sanottiin, että sirkus vei muassaan ainakin 100,000 markkaa, ei ole ihme että sen omistaja, Ciniselli, H. D: ssa julkaisi lämpimät kiitokset hänelle "rakkaaksi tulleelle kaupungille" ja "korkeille viranomaisille heidän ahkerasta käynnistään" (!). – Bergbomin poissaolon tähden lykätty yhtiökokous pidettiin 18/10 ja julkiluettiin siinä ne vähän ilahduttavat tiedot kuluneen näytäntökauden tuloista ja menoista, jotka jo on esitetty edellisen luvun lopussa. Johtokuntaan valittiin uudestaan entiset jäsenet Bergbom, Almberg, Wahlström ja Löfgren sekä, maisteri A. Stenbergin sijaan, joka luopui toimesta, tri Jaakko Forsman. – Ymmärrettävää on että Bergbomin tultua oopperatuumatkin virisivät, joskaan ei hänen alotteestaan. Mikä Bergbom-sisarusten ja johtokunnan kanta tässä asiassa oli, saamme tietää eräästä Emilien kirjeestä (12/10) nti Elfvingille:
"Erinäiset oopperan ystävät vaativat kiihkeästi sen toimeenpanemista, mutta toista ovat suuret sanat, toista hankkia tarpeelliset varat. Nyt ei johtokunta aio tyytyä tyhjiin lupauksiin, vaan se vaatii, että jotkut henkilöt ottavat vastatakseen rahoista ja sitoutuvat hankkimaan määräajoiksi vissit summat. Osakekirjoitus, keräys y.m. olkoon heidän asianaan. Tähän tietenkään ei kukaan suostu. Ennen on ollut hyvin mukavaa lykätä kaikki johtokunnan hartioille. Neuvotteluja näistä asioista pidetään näinä aikoina."
– Ensimäinen uusi näytelmä esitettiin 25/10. Se oli ylempänä mainittu A. Jalavan suomentama Neiti Elisabeth, soma, teeskentelemätön perhekuvaus, joka ei kuitenkaan herättänyt mainittavaa suosiota. Nimiroolin näytteli kyvykkäästi nti Avellan, joskin käsittelytapa olisi saanut olla pehmoisempi. Axel Ahlberg oli jotenkin onnistunut nuorena pappina, ja rva Aspegren hänen äitinään kylläkin luontehikas, jollei liian ankara. Jälkikappale oli Wilbrandtin Ensi lempi, jossa Ida Aalberg hienosti suoritti sievän ingénue-roolin. Kun sama näytäntö uudistettiin, oli tulo (400 mk.) suurempi kuin ennen tänä syksynä.
Kohta jälkeen 30/10 tuli toisena uutuutena Törmäsen suomentama L. Anzengruberin, 3 näytöstä (7 kuvaelmaa) käsittävä kansannäytelmä Valapatto. Suomalaisella teatterilla oli kunnia olla ensimäinen pohjoismainen näyttämö, joka esitti yhden ja pian toisenkin tämän nerokkaan itävaltalaisen runoilijan draamallisesti tehokkaita, luonnekuvaukseen nähden mestarillisia näytelmiä, eikä kumpanenkaan ollut syvästi koskematta katsojiin.
Vilho oli Mathias Ferner, talonpoika, joka oli salannut ja hävittänyt velivainajansa, tämän kahden lapsensa Vronin ja Jakobin eduksi laatiman testamentin ja oikeudessa väärällä valalla kieltänyt sen olemassaolon, ja oikein älyten luonteen hän osasi hillitysti mutta vaikuttavasti näyttää rikollisen omantunnonvaivat ja milloin viekkaat milloin hurjat ponnistukset pelastua syntinsä ilmitulemisesta; Ida Aalberg oli Vroni, joka keksittyään salaisuuden tarmolla ajaa oikeuttaan takaa ja vihdoin tapaa onnensa Mathias Fernerin rehellisen Franz-pojan morsiamena, sillä tämä (Axel Ahlberg) inhoaa isänsä rikosta ja uhmailee häntä, siksi että kuula isän kivääristä on lähellä viedä hänen henkensä. Morgonbladetin arvostelija sanoo nti Aalbergin vivahduteltua näyttelemistä niin lämmön ja voiman kuin liikuntojen ja kasvojeneleiden puolesta taiteelliseksi, ja kattavasti mainitaan Axel Ahlbergkin, joka kiitos huomattavan edistyksensä tänä syksynä nousi yleisön suosikkien joukkoon; kumminkin oli jälkimäisellä heikko, korjausta kaipaava kohta puutteellisessa kielentaidossaan. Pienemmätkin roolit näyteltiin hyvin; niin osotti Weckman (Jakob) kykenevänsä vaativampiinkin tehtäviin. Vihdoin sanotaan yhteisnäyttelemisen vetäneen vertoja parhaimmalle mitä ennen oli nähty, ja se samoin kuin kauniit steiermarkilaiset puvut vahvisti edullista yleisvaikutusta. Mutta kaikesta huolimatta ei näytelmää voitu antaa useammin kuin kolme kertaa peräkkäin; ja neljäs tuli vasta kun oli huomattu, että Neiti Elisabeth esitettynä kahden pikkukappaleen mukana kokosi vielä vähälukuisemman yleisön.
Toinen näistä jälkikappaleista oli ensikertalainen, Conradin laulunäytelmä Taiteen harrastuksesta (Aus Liebe zur Kunst), jossa esiintyivät nti Vikström, Pesonen, Aspegren ja Ahlberg. Sama kappale näyteltiin toisen kerran Sarah Multonin kanssa, joka oli uusi Helsingissä. Tässä näytelmässä oli pääosa rva Aspegrenilla; muutoin esiintyi siinä, pienessä sivuroolissa, Bruno Böök ensi kerran palattuaan ulkomailta.
Syyskauden merkkitapahtuma oli juhlanäytäntö Oehlenschlägerin syntymän satavuotismuistopäivänä 14/11. Siksi oli erityisellä hartaudella valmistettu runoilijan aitoromanttinen murhenäytelmä Aksel ja Valpuri. Draama ei ollut uusi ohjelmistolle, mutta se oli uudestaan harjotettu, esittäjät olivat enimmäkseen uusia, ja niin myöskin puvut ja koristukset. Sentähden oli näytäntöä uteliaisuudella odotettu, ja ensi kerran tänä vuonna, jopa ensi kerran pitkän ajan päästä, annettiin puhekappale täpötäydelle huoneelle, joka oli ei ainoastaan juhlapuvussa vaan juhlatuulellakin.
Sekä Ida Aalberg että Böök olivat jo ulko-olennoltaankin erittäin viehättäviä jalojen rakastavien edustajia. Molemmat nuoria, solakkavartaloisia ja sitä itsetietoista hehkua täynnä, jonka tunto kasvavasta kyvystä synnyttää. "Nti Aalberg kerrassaan valloitti yleisön." Hänessä oli totuutta ja lämpöä ja liikunnot olivat kauniit. "Varsinkin loppukohtauksessa hän ihastutti katsojaa. Sielukkaana, mutta samalla taiteellisesti yksinkertaisena, sopusuhtaisena ja plastillisesti täydellisenä vaikutti sanaton näytteleminen sydäntäkouristavasti: sitä kannatti hieno, runollinen innostus ja samasta pohjasta lähtenyt oikea, älykäs käsitys. Esitys voitti mitä nti Aalberg ennen oli antanut, ja kieltämättä olisi monella Valpurin esittäjällä paljo suuremmillakin näyttämöillä ollut yhtä ja toista opittavaa nuorelta suomalaiselta taiteilijattareltamme." Böökkin puolestaan osotti melkoista edistystä, joskin paikottain liiottelu intomielisessä lausunnassa ja kiihkoilu liikunnoissa viittasi juurikään suorittamaansa kouluun. Hänen käsityksensä tehtävästä oli kuitenkin oikea, ja yleisvaikutus hänestä oli se, että tässäkin oli kypsymässä kelpo ja miellyttävä näyttelijä. Axel Ahlbergin Haakon kuningas oli moitteettomampi kuin olisi voinut odottaa, jopa hyväkin, Vilho mustaveli Knuuttina täytti taidokkaasti tehtävänsä, joka ei ole miellyttävimpiä, Leino [vasta taudistaan toipuneena] esitti piispan osan myötätuntoa herättävästi, ja samoin oli useimmilla muillakin osansa menestyksessä. "Suosionosotukset kasvoivat kasvamistaan. Nti Aalberg ja Böök huudettiin esiin useita kertoja, ja niin myös Vilho ja Ahlberg kumpikin vuoroonsa." – Näytelmä meni vielä neljä kertaa peräkkäin ja tietenkin esitys tuli yhä pyöreämmäksi.
Uusi ohjelma tuli 25/11: K. Slöörin suomentama Björnsonin 2-näytöksinen Vastanaineet ja 1-näytöksinen H. Réberin soma laulunäytelmä Vanhan viuluniekan lempi (Papillotes de Mr Benois). Björnsonin runollinen kuvaus näyteltiin erittäin hyvin. Neidit Avellan (kotiopettajatar-kirjailijatar) ja Aalberg (nuori rouva) suorittivat osansa kyvykkäästi; Böök (nuori mies) oli sentään kylmänlainen. Jälkikappaleessa esiintyivät nti Hacklin, jonka ääni näyttäytyi huomattavasti kehittyneen, eräs amatööri (Aug. Tavaststjerna) ja Pesonen.
Joulukuu alettiin antamalla kaksi kertaa Kylänheittiö, osaksi uudestaan miehitettynä. Nimiroolissa Axel Ahlberg esiintyi ensi kerran, mutta hän oli enemmän tunteellinen rakastaja kuin heittiö; nti Hacklin oli Finum Rószi ja lauloi laulunsa paremmin kuin hän tapasi itse luonteen; nti Rosendahl oli viehättävä nuorikkona. Toisena iltana 5/12 eräs laulukuoro ennen näytännön alkua lauloi keisarihymnin ja Maamme-laulun, syystä kun keisari kolme päivää ennen, matkalla Livadiasta Moskovaan, oli pelastunut rautatiellä toimeenpannusta murhayrityksestä. Ruotsalaisessa teatterissa oli samaan aikaan samanlainen mielenosotus. – Viimeinen uutuus ennen joulua oli 12/12: Vilhon suomentama Richard Sheridanin maailmankuulu komedia Parjauspesä. Kappale, joka vaati melkein kaikki teatterin voimat, näyteltiin vauhdikkaasti ja koomillisen vaikuttavasti.
Pääosissa esiintyivät Vilho – Peter Teazle, nti Avellan – lady Teazle, Böök – Charles Surface, Ahlberg – Josef Surface, Kallio – sir Oliver, nti Aalberg – Mary j.n.e. Esityksen tunnustetaan herättäneen yleistä tyydytystä, jota paitse kiitetään luontehikkaita englantilaisia pukuja. Nti Avellan oli muitten edellä näyttelemisen värikkäisyydessä ja todenperäisyydessä, jonka ohella Böök mainitaan lämpimästä, nuorekkaasta Charles Surfacestaan. Kun esitys oli enemmän vakaantunut, suotiin yhä useammille kiittäviä mainesanoja, niin Pesoselle, Kalliolle, rva Lundahlille, nti Aalbergille, Tervolle, Kiviselle, Aspegrenille ja Leinolle; mutta muistutuksia tehtiin Vilhon ja Ahlbergin käsitystapaa vastaan.
Päättyneeseen syyskauteen luo Emilie Bergbom kirjeessään nti Elfvingille (15/12) yleiskatsauksen, joka välittömyytensä tähden on sanomien arvosteluja arvokkaampi:
"Teatteri on menestynyt taiteellisesti hyvin, mutta taloudellisesti huonosti. Että Ruotsalaisenkin teatterin on käynyt huonosti ei ole mikään lohdutus. Sheridanin nerontuotteen olemme me mielestäni esittäneet todella erinomaisella tavalla.8 Et voi uskoa kuinka olimme iloisia, että se onnistui niin hyvin. – Axel Ahlberg edistyy melkein rooli roolilta. Hän hallitsee oikein hyvin ääntänsä, entinen teeskentely lausumisessa on miltei kokonaan kadonnut, ja hän sanoo sanottavansa ymmärtävästi ja selvästi, ääni on soinnukas ja miehinen ja vivahduttamista vastaan on vähä muistutettavaa. Liikunnot ovat tosin vielä raskaanlaisia ja vähän kömpelöitä, mutta käsivarsiaan hoitaa hän jo paljon, paljon paremmin; jalat ja ennen kaikkea kävely vaatii vielä paljon työtä, ennen kun hän saa ne valtaansa. Kuninkaana Aksel ja Valpurissa on hänellä suuri menestys. – Kaarolan paras tähänastinen rooli on lady Teazle; tyytyväisyys on ollut yleinen. Hän liikkuu siinä vapaammin ja sujuvammin kuin missään toisessa roolissa. Hänen Mathildansa Vastanaineissa oli todella erinomainen, mutta tämä luonne on niin hämärä ja umpimielinen, ettei suuri yleisö ollenkaan ymmärrä sitä. Kumma kyllä ei kappale herättänyt suosiota, vaikka se näyteltiin sangen hyvin. – Ida Aalberg astuu varmin askelin todellista taiteellisuutta kohti. Vahinko vain ettei hän ole oikein terve; hän on liian heikko kestääkseen niin ankaraa työtä kuin hänellä on ollut tänä syksynä. Nyt hän kuitenkin on saava enemmän vapautta. Kiltti ja myöntyväinen hän on ollut meitä kohtaan ja työssään teatterissa. Rosendahl ja Hacklin ovat nekin kilttiä kuin ennen, rva Lundahlilla on paljo huolia leskenä neljän lapsen kanssa. – Vilholla on nykyään erittäin taiteellinen puuska. Hän on ollut tavattoman terve ja osottanut näyttelemisessään odottamatonta voimaa. Leino on tautinsa jälkeen esiintynyt ainoastaan pienemmissä tehtävissä. Böök on paljon edistynyt matkallaan ja osottaa liikunnoissaan melkoista siroutta. Kivinen on kiltti ja ahkera, mutta näyttää vielä lapselliselta näyttämöllä, Parjauspesässä hän oli varsin hyvä. Nuori oppilaamme Weckman herättää mitä parhaimpia toiveita. – Raha-asiat ovat yhä edelleen hyvin huonolla kannalla huolimatta suuresta säästäväisyydestämme."
Bergbom-sisarukset asuivat nyt niinkuin jo ennen ja sittemmin koko elämänsä ajan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainon talossa, Antinkadun varrella 4 (vaikka eri aikoina eri huoneustoissa). Heidän asuntonsa oli aina välittömässä yhteydessä rva Augusta af Heurlinin ja hänen perheensä asunnon kanssa, joka sisar aina pysyi heille lähimpänä uskottuna ja ystävänä. Tämä selittää että rva Heurlinillä oli tapana silloin tällöin avarampaan kotiinsa kutsua teatterin jäsenet sekä läheiset ystävät illanviettoon – niin esim. Uudenvuoden aattona 1879. Tällaisissa, sanoisimmeko, teatterin perhekutsuissa läsnäolleet eivät ole unohtaneet, kuinka sisarukset yhteistoimin osasivat tehdä yhdessäolon hupaiseksi. Keskustelu päivän asioista sujui vilkkaasti, laulu Kaarlon säestäessä helkkyi heleästi, ja aina oli Antti Jalavalla joku erityinen aihe puheenpitoon. Ymmärtäähän sen että tällaisella, yhteishenkeä herättävällä seurustelulla, jossa ei luokkarajoja havaittu, oli merkitystä taidelaitoksen työhönkin katsoen – jonka ensimäiset kypsät hedelmät juuri näihin aikoihin poimittiin.
Kevätpuoli näytäntökautta ja samalla uusi kymmenluku, se ajanjakso, jonka runous ja taide meillä niinkuin muuallakin pohjoismaissa on todellisuustavottelun leimaama, alkoi merkitsevästi kyllä Nummisuutarien esittämisellä uudenvuoden-, se on Kiven muisto-päivänä. Olihan se kuvauksen puolesta todellisinta mitä kirjallisuudellamme oli näyttämölle tarjottavana. Ennen näytäntökauden loppua oli teatteri jo osottava, että se tahtoi olla mukana ajan riennoissa ja kykeni tulkitsemaan ja levittämään aikakauden uusia aatteita.
Kolme päivää myöhemmin (4/1) oli uusi ohjelma, joka käsitti kolme pikkukappaletta, kukin 1-näytöksinen: Ensi lempi, E. N(ervander)in kirjoittama "joulukuvaus" Pikku Suometar9 ja Adamin laulunäytelmä Nyrnbergin nukki. Kummassakin edellisessä näytelmässä suoritti nti Aalberg pääroolin; viimemainitussa taasen nti Hacklin ja Pesonen sekä Aug. Tavaststjerna (Miller) onnistuivat niin, että hupainen laulukappale näyteltiin tavan takaa kevätkauden kuluessa. Siten lähinnä Topeliuksen päivänä (14/1) Anna Skrifvarsin ja Kuningas Renén tyttären kanssa. – Sitä ennen (8/1) oli Kavaluus ja rakkaus uudistettu. Näytännöstä E. Nervander, joka edellisenä vuonna erottuaan Åbo Postenin toimituksesta oli muuttanut takaisin Helsinkiin ja kirjoitti teatteriarvosteluja [ilman nimimerkkiä] Morgonbladetiin, lausuu m.m.:
"Ei ole helposti toivottavissa nähdä Louise Millerin osaa näyteltävän syvemmällä ja todellisemmalla tunteella, suuremmalla nuoruuden sulolla ja viehkeämmällä naisellisuudella kuin mitä havaittiin nti Aalbergin esityksessä. Ainoastaan yksi ajatus siitä näyttikin vallitsevan katsojissa, joihin kaunis ja jalo roolintulkinta koski ehdottomasti ja syvästi. Yhä uudistuneet esiinhuudot, kättentaputukset ja kukkavihkot ilmaisivat yleisön myötätunnon. Näytelmän toisen suuren naisroolin, lady Milfordin, esitti tällä kertaa nti Avellan ja osotti hän selvästi ja varmasti käsittävänsä sen sekä voimakkaasti ja erehtymättömästi silmällä pitävänsä luonteen yksityiskohtiakin. Böök esiintyi ensi kerran Ferdinandina, johon rooliin hän oli perehtynyt Strakoschin johdolla. Hänen näyttelemisessään oli voimaa ja lämpöä, jonka nuori kyvykäs näyttelijä luullaksemme saattaisi antaa puhjeta esiin hehkuvamminkin sentähden menettämättä tasapainoansa. Vilhon Wurm oli läpiharkittu ja luontehikas, mutta Leinon luonnonlaadulle oli presidentin rooli hyvin vieras." – Sama näytelmä annettiin vielä kaksi kertaa, jota paitse tammikuun loppupuolella esitettiin Jane Eyre, Valapatto ja Parisin veitikka, joka viimemainittu oli niitä rooleja, joissa nti Avellan nuorekkaalla reippaudella ja samalla taiteellisen hienoilla yksityispiirteillä enimmän viehätti katsojia; jälkikappaleessa, Taiteen harrastuksessa, esiintyi nti Vikström, joka pääasiassa oli työskennellyt oopperassa, viimeisen kerran (21/1). – Tämän jälkeen oli jälleen valmiina yksi näytäntökauden tärkeimpiä uutuuksia, nimittäin Elisabeth Löfgrenin suomentama Björnsonin murhenäytelmä Maria Stuart Skotlannissa; ensi-ilta 27/1 (kaikkiaan 3 kertaa). Tässä draamassa, Nervander sanoo, oli nuorelle teatterille annettu tehtävä, josta askel shakespeareläiseen ohjelmistoon ei ollut kovin pitkä. Mitä suoritukseen tulee ei sitä hänestä voitu sanoa loistavaksi voitoksi, mutta kumminkin urhoolliseksi ja kunniakkaaksi taisteluksi, josta moni kaunis sankariteko oli kerrottavana.
Nuori Maria Stuart oli suurempi ja vaikeampi tehtävä kuin nti Avellanilla ennen oli ollut. Kieltämättä hän älykkäästi tulkitsi roolin, mutta jollei huikentelevainen, onneton kuningatar sittenkään tullut katsojalle täysin selväksi, eikä herättänyt myötätuntoisuutta, niin oli syy enemmän tekijässä kuin näyttelijättäressä. Epävarmasti väikkyen historiallisen kuvaajan ja draamallisen luojan välillä Björnson on kyhännyt naishaamun, jonka esittäminen on pulmallisimpia. Parhaiten onnistui nti Avellan Darnleyn ja Rizzion murhakohtauksissa sekä tavatessaan Bothwellin metsässä. Ylipäätään olisi kuvauksessa kuningattaren pitänyt esiintyä selvemmin, jonka ohella olisi tarvittu enemmän suloa ja pehmeyttä toisen näytöksen neljännessä kohtauksessa; vihdoin olisi ollut säästäväisemmin käytettävä suuria liikuntoja, joita kyllä nähdään kuuluisillakin näyttämöillä, mutta jotka sittenkin tositeossa paremmin johtuvat taiteilijan ja yleisön tylsistymisestä kuin välittömästä innostuksesta. – Ahlbergissakin huomattiin joskus onttoa tehontavottelua, mutta silti hän hienolla ja varmalla käsityksellä kykeni luomaan runollisen kuvan Darnleysta, joka sentään väriltään oli raskaampi kuin 18-vuotiaalle nuorukaiselle soveltui. – Böökissä oli teatteri saamaisillaan oivallisen näyttelijän, joka iskien roolin ytimeen nuorekkaalla fantasialla luo siitä kokonaisuuden. Hänen Bothwellinsa oli jo enemmän kuin harjotelma. Daimonisesti hurmaava piirre rohkeassa vuoristolaisjaarlissa näyttäytyi niin luonnollisesti ja teeskentelemättä, että vain vähän kypsymistä olisi ollut tarpeen ja luoma olisi ollut mallikelpoinen. – Leinon John Knox oli kaunis ja sopusuhtainen, joskaan emme täysin luota sen historiallisuuteen. Niinkuin näyttelijä oli roolin ajatellut, hän suoritti sen johdonmukaisesti ja selväpiirteisesti. Liikunnot olivat soveliaat ja joskus teeskentelemättömässä arvokkaisuudessaan plastillisen kauniit. – Rizzioksi oli Kivinen liian nuori, vaikka hän kyllä teki parastaan viekkaan ja pelkurimaisen italialaisen laulajan ja diplomaatin kuvaamiseksi. – Sivurooleissa nähtiin Vilho – Ruthwen, ansiokas tapansa mukaan, Tavaststjerna – Morton jaarli, nti Hacklin – William Taylor (näyttelijätär esitti aika somasti nuorukaisroolin sekä puheosan että pienen laulun) j.n.e.
Tänä vuonna oli teatteri ensi kerran Runebergin päivänä (5/2) Helsingissä. Juhlanäytäntö alkoi Severin Falkmanin järjestämällä viidellä kuvaelmalla Hirvenhiihtäjistä. Ensimäisessä nähtiin Pietari ja Matti varhaisella aamulla, lumihiuteiden leijaillessa maahan, hiihtävän kartanolle; toisessa: metsästäjät saarella ryhmittyneinä kaadetun hirven ympärille, kolmannessa: rusopartanen Ontro tuvassa tarjoskelemassa tavaroitaan talon naisväelle, neljännessä: Matti kosimassa kangaspuissaan istuvaa Hetaa ja viidennessä: kihlajaisten vietto ja tanssi tuvassa. Viimeisessä kuvaelmassa 8 tyttöä ja 4 poikaa tanssi "kolmen enkeliskaa" sydämen pohjasta, niin että ilo syttyi salongissakin. Oivalliset kuvaelmat, joiden sanotaan olleen luontehikkaampia ja taiteellisempia kuin piirustukset Hanna ja Joulu-ilta runoelmien korupainoksissa, miellyttivät suuresti, ja Falkman huudettiin esiin.
Kuvaelmien väliaikoina saatiin kuulla Runebergin sepittämiä, Collanin, von Schantzin, Lindbladin ja Kjerulfin säveltämiä lauluja, joita rva Emmy Achté, nti Naëmi Ingman sekä hrat Bergholm ja Holm esittivät. Yleisö oli hyvin mielissään että sai pitkän ajan päästä kuulla näitä oopperalaulajia, eivätkä suosionosotukset vaienneet ennen kun rva Achté ja Holm olivat toistamiseen laulaneet Pilven veikon kaksinlaulun, ja jälkimäinen laulun "Turha toivomus". Ohjelman viime osastossa Ida Aalberg lausui Torpantytön ja Kaarola Avellan Maamme-laulun, johon näytäntö päättyi. – Mutta vielä on mainitsematta illan draamallinen puoli, Tuokon suomentama, Runebergin En voi, joka nyt meni ensi kerran, vaikka eräästä kirjeestä, jonka rva Fredrika Runeberg 1872 on kirjoittanut Emilie Bergbomille, nähdään että runoilija jo silloin oli myöntäen vastannut kysymykseen, saataisiinko se näytellä suomenkielellä. Esittäjät olivat: Ida Aalberg – Julia, Leino – von Dann ja Ahlberg – Axel Frank, ja ensimäisestä sanotaan, että hän loi aivan alkuperäisen, viehättävän kuvan Juliasta. Sama kappale annettiin samana iltana ruotsalaisellakin näyttämöllä. Arkadia oli täpösen täynnä; Uusi teatteri "likimailleen täysi".10
Kahden viikon päästä tuli 19/2 Vilhon suomentaman, ohjelmistossa kolmannen Molièren komedian, Porvari aatelismiehenä, ensi näytäntö.
Päärooli oli tietenkin Vilhon käsissä, joka osasi koko illan pitää itserakkaan Jourdainin naurun keskipisteenä. Sillä joskaan ei hänen esityksessään ollut sitä mehua, joka tulvii Molièren luomissa, hän kumminkin osotti kiitettävää johdonmukaisuutta ja älykkäisyyttä yksityispiirteiden yhdistämisessä hupaiseen kokonaiskuvaan. Rva Aspegren oli heleine, iloisine naurunpuuskineen oivallinen Nicole, ja nti Avellan niin etevä Lucile, että tyystin huomasi hänen olleen tilaisuudessa tutkia paraimpia esikuvia siellä missä Molièren traditsionit vielä elävät. Myöskin Ahlberg (Cléonte), Weckman (Covielle), nti Stenberg (rva Jourdain), rva Lundahl (Dorimène) ja Kivinen (Dorante) olivat hartaita tehtävissään, vaikka tietysti ei yksikään heistä voinut olla täysin perehtynyt molièrelaiseen henkeen ja sävyyn.
Edellisestä on jo käynyt ilmi, että teatterin tointa elähytti innokas harrastus antaa parasta, mitä se kykeni. Molière, Holberg, Sheridan, Schiller, Oehlenschläger edustivat vanhempaa, Anzengruber, Björnson y.m. uudempaa, Runeberg, Topelius, Kivi kotimaista draamaa, ja arvostelut todistavat näyttelijäin miltei jokaisen uuden tehtävän mukana astuneen askeleen eteenpäin. Nyt on edessämme tapahtuma, joka muodostui tämän näytäntökauden innostuneen riennon huippukohdaksi. Tarkotamme ensimäisen Henrik Ibsenin, mainion Noora-näytelmän esittämistä, joka sattui 25 p. helmik. Jo edeltäkäsin odotettiin iltaa suuremmalla uteliaisuudella kuin ainoatakaan edellistä suomalaista puhenäytäntöä. Noora oli ilmestynyt 1879 ja kaikkialla Pohjoismaissa herättänyt mitä kiihkeintä keskustelua. Jopa oli meilläkin – kiitos sanomalehtiselostelujen ja jonkun määrän alkukielisiä kappaleita – kysymys: tekikö Noora oikein lähtiessään kotoaan? alkanut tulla väittelyn alaiseksi. Salonki täyttyi siis yleisöstä, jonka mielenjännitys ei ollut vähempi kuin oopperan premiääreissä tavallinen. Minkälaiseksi näytäntö kehittyi, Nervander kertoo Morgonbladetissa:
"Eilispäivän näytäntö oli kauttaaltaan kaunis voitto suomalaiselle näyttämölle. Henrik Ibsenin 'Et Dukkehjem' esitettiin lukuisalle, intelligentille yleisölle, joka jännitetyllä, tavasta melkein hiiskumattomalla tarkkaavaisuudella seurasi väittelynalaisen kappaleen sydäntäkouristavia kohtauksia ja jonka mielen erinomainen esitys vastustamattomasti kiinnitti. Oli tultu teatteriin iloisilla toiveilla, jopa suurilla vaatimuksilla, että nti Aalberg etevällä tavalla suorittaisi Nooran roolin. Kohtaus kohtaukselta katseltiin hänen näyttelemistään kasvavalla viehätyksellä, joka jo ennen kun esirippu oli laskenut ensimäisen näytöksen jälkeen oli vaihtunut syväksi ihailuksi sitä mestaruutta kohtaan, jolla hän tulkitsi luonteen hienoimmat vivahdukset. Näytelmän toisen näytöksen suoritus kilpaili arvokkaasti esitysten kanssa Europan ensiluokan näyttämöillä.11 Nooran roolilla on nti Aalberg kieltämättä astunut todellisen taiteilijattaren arvoon ja vilpittömästi onnittelemme häntä hänen loistavaan voittoonsa. Illan kuluessa huudettiin nti Aalberg kymmenen kertaa esiin sekä sai näytännön lopussa kaksi komeaa kukkavihkoa. Vaikka näytännön onnistuminen ensi sijassa on luettava tämän nuoren, mieltäkiinnittävän näyttelijättären ansioksi, niin noudatamme vain sulaa oikeutta, kun me nyt jo huomautamme oivallisesta tavasta, millä toisetkin esiintyjät myötävaikuttivat illan tulokseen. Joka rooli suoritettiin hyvällä luonnekuvauksella ja tavalla, joka näytti mikä taiteellinen henki luo eloa ja voimaa suomalaiseen näyttämöömme. Kappaleen näyttämöllepanokin oli mallikelpoinen. Näyttämöllinen järjestely oli yksityiskohtia myöten yhtäpitävä sen kanssa mitä nähtiin Kristianian teatterissa, kun sama kappale esitettiin siellä."
Näin arvostelija kirjoittaa tavalla, joka muistuttaa innostuneita ooppera-arvosteluja. Mutta kuinka suuri Nooran menestys oli, näkyy kumminkin parhaiten siitä että se tänä keväänä esitettiin vielä kymmenen kertaa Helsingissä ja kolme kertaa Turussa, siis kaikkiaan 14 kertaa! Useammin nähtyään kappaleen Nervander palaa esitykseen ja lausuu silloin:
"Tositaiteilijana nti Aalberg suorittaa vaikean tehtävänsä. Ihmeteltävä kyky, millä hän, niinkuin näyttää, ilman vähintäkään vaivaa, eksyttävän todellisesti ilmisaattaa luonteen nopeat vivahdukset, on verrattava ainoastaan siihen nuorekkaaseen voimaan, millä hän peittää mitä luonnekuvauksessa on väärää12 ja luo sen näkyviin semmoisena, joksi Ibsen luultavasti on tarkottanut kuvansa. Jos tahtoisi huomioon johtaa esityksen ansioita, tulisi viitata miltei joka repliikkiin paitse korkeintaan muutamiin harvoihin, joihin mielestämme pannaan liiallinen paino.13 Pitäen silmällä myöskin roolin vaikeutta saattanee liioittelematta väittää nti Aalbergin näyttelemistä täydellisimmäksi mitä ainoakaan näyttämöllinen naistaiteilija Suomessa tähän saakka on aikaansaanut. – Hra Böök on älykkäästi käsittänyt Helmerin roolin ja esittänyt sen ilta illalta varmemmin ja menestyksellisemmin. Useissa kohtauksissa hän näyttelee erittäin ansiokkaasti sekä saavuttaa kolmannen näytöksen alussa hienon ja sattuvan luontehikkaisuuden. Hra Ahlberg on tohtori Rankin osassa saanut tehtävän, jota hän täydellisesti hallitsee. Viimeisen repliikkinsä: 'Ja kiitos tulesta' hän lausuu, mielestämme, liian intomielisesti, kuitenkaan saamatta tajuttavaksi sanoihin kätketyn syvemmän ajatuksen. Hra Leino antaa naamioituksessaan ja käsityksessään havainnollisen kuvan Krogstadista. Ensimäisessä ja kolmannessa näytöksessä hän on joka kerralla onnistunut hyvin, jota vastoin hän toisessa näytöksessä oli paras ensi iltana, mutta seuraavina hän on yhä enemmän koettanut antaa repliikeilleen jonkinlaista sukkeluuden sävyä, joka on vastenmielinen. Rva Lundahl on vieras rva Linden tapaisille rooleille ja puheludraamalle yleensä. Hän on toki pyytänyt vakavasti ja hartaasti perehtyä tehtäväänsä ja yhteisnäyttelemiseen, kuitenkaan onnistumatta painaa siihen persoonallista leimaa. Nti Stenberg ansaitsee tunnustusta Anna-Maijan pienen roolin yksinkertaisesta esittämisestä."
"Vihdoin on ilahduttavaa merkitä, että ansiokas tapa, millä Suomalainen teatteri on esittänyt, muutenkin kuin päärooliin nähden, vaikean näytelmän, on herättänyt kunnioitusta ja huomiota semmoisillakin tahoilla, joilla tähän saakka ei ole katsottu maksavan vaivaa välittää koko yrityksestä taidelaitoksena."
Yhtä merkillinen kuin Nooran näytteleminen oli puhtaasti taiteelliselta kannalta, oli se sentähden että Suomalainen teatteri sen kautta ensi kerran otti palvellakseen sitä uutta, entisiä romanttisia ihanteita hylkivää ja yhteiskuntaelämän sovinnaisia käsitteitä mullistavaa henkistä virtausta, joka pohjoismaissa tunnetaan realismin, todellisuustavottelun, nimellä ja täällä vastaa naturalismia, se on ehdotonta luonnontavottelua, Ranskassa. Kirjallisena suuntana juontui pohjoismainen realismi kyllä ranskalaisesta naturalismista, mutta perinnäisen maailman- ja elämänkäsityksen erilaisuus vaikutti kuitenkin, että, huolimatta siellä täällä esiintyvistä suoremmin naturalistisista pyrinnöistä, todellisuustavottelu pohjoismaissa ja varsinkin suurissa norjalaisissa draamallisissa runoilijoissa kohdistui yhteiskunnallista ja sukupuolten keskinäistä elämää sekä yksilön ihmisyyskehityksen ehtoja – totuutta ja vapautta – koskeviin kysymyksiin. Valaisevan esimerkin ranskalaisen naturalismin ja pohjoismaisen realismin erikoisuudesta näemme siinä, että juuri samaan aikaan kun Zola hämmästyttää ja pelottaa maanmiehiään Nana-romaanillaan, jossa hän häikäilemättömimmällä paljastamisinnolla kuvaa toisen keisarikunnan äärimmäistä turmelusta, saapi Ibsen Noora-draamallaan neljän kansan sivistyneet piirit mitä kiihkeimmin väittelemään miehen ja vaimon suhteesta toisiinsa aviossa sekä naisen vapauttamisesta perinnäisistä siteistä, hänen itsenäisyydestään ja ihmisarvostaan yhtä hyvin aviossa kuin kansalaisena.
Etenkin Brand-draaman (1866) kautta, jota innostuksella luettiin monessa maalaispappilassakin ja yleensä käsitettiin puhtaasti uskonnolliselta kannalta, oli varhaisempi Ibsen tullut tunnetuksi Suomessa, mutta "uudenaikainen" Ibsen, joka ensi kertaa astuu esiin kappaleessa Yhteiskunnan tuet (1877) ja joka siitä lähtien mahtavalla näytelmäsarjalla on niin suuresti vaikuttanut pohjoismaiseen elämänkäsitykseen, ei ollut ainakaan yleisemmin meillä kotiutunut ennen kun Nooran synnyttämä herätys tapahtui. Ja herätyksen välittäjä oli Suomalainen teatteri. Näytännöt herättivät niin yksityisissä seurapiireissä kuin sanomissakin väittelyn, josta ei näyttänyt loppua tulevan. Emme tiedä tapahtuiko meillä niinkuin Tukholmassa että lopulta iltakutsuilla ilmotusten kautta suorastaan pyydettiin ettei Noorasta puhuttaisi, mutta varmaa on että meilläkin väittelyä jatkettiin väsymykseen saakka. Mitä julkiseen väittelyyn tulee, viittaamme ainoastaan muutamiin tosiasioihin. Nooran suomennoksen johdosta, joka oli painosta ilmestynyt, tapaamme Morgonbladetissa jo ennen näyttelemistä laajan selostelun sekä ensimäiset väittelykirjoitukset (Ernstin ja X: n) kysymyksestä: tekikö Noora oikein lähtiessään kotoaan? Sitten piti meidän silloinen Ibsenin erikoistutkija tri V. Vasenius (hän oli tohtoriväitöskirjassaan käsitellyt Ibseniä) yliopiston juhlasalissa viisi esitelmää Ibsenin ja Björnsonin nykyajan draamoista, joka tietysti kiihotti keskustelua, ja sen jälkeen Nervander julkaisi 8 palstan pituisen analyysin Noorasta, jonka lisäksi merkit W – r ja Ignotus astuivat taistelutanterelle.14 Viime mainittu ahdistaa ankarasti Vaseniusta, joka tietysti ei ole vastaamatta. Lukuisien kirjoitusten sisällyksestä sanottakoon vain, että niissä tietenkin ryntää toisiansa vastaan uusi, yksilön vapautta puoltava näkökanta ja vanhempi elämänkäsitys, joka asettaa avion ja perheen ja yhteiskunnan päämäärän yksilön mielitekoja korkeammalle. Niin yleiseen, mutta kun Noora oli keskustelun lähtökohtana, tarkotti väittely yksilön vapaudesta tällä kertaa naisen vapauttamiskysymystä. Ja tositeossa on Nooran esittämisen merkitys siinä, että sen kautta "naisasia" meillä tuli päiväjärjestykseen. Ei niin ettei tällä asialla ennenkin olisi ollut puoltajia, mutta vasta nyt se pääsi suurenkin yleisön tietoisuuteen. Että jo aikalaiset tunnustivat Suomalaisen teatterin ansion tässä kohden, näkee yhdestä viimeisiä Noora-kirjoituksia (Mbl 5/4)15 jossa sanotaan: "Suomalainen teatteri on esittämällä Nooran näyttänyt, ettei se tahdo seisoa ulkopuolella 19 vuosisadan kysymyksiä. Ja että yleisö on ollut kiitollinen, sen todistaa aina täysi salonki Nooraa näyteltäessä."
Olemme laajasti puhuneet Noorasta, mutta tämä kohta teatterimme historiassa osottaa mieltäkiinnittävällä tavalla, kuinka näyttämö vaikuttaa tekijänä kulttuurielämässä ja kuinka Suomalainen teatteri oli kohonnut sille kannalle, että se pystyi siihen.
Maaliskuun 2 p. sattui keisari Aleksanteri II: n 25-vuotisen hallituksen riemujuhla, jota Helsingissä vietettiin monenmoisilla, yliopiston, ylioppilasten, teatterin ja kaupungin toimeenpanemilla juhlallisuuksilla. Suomalaisen teatterin näytäntöön oli kokoontunut täysi huone juhlayleisöä, ja ohjelma alkoi Eläköön armias-laululla, jonka lukuisa mies- ja naiskuoro suoritti ja johon liittyi eläköönhuuto hallitsijalle. Sen jälkeen seurasi Falkmanin järjestämä kuvaelma, jonka tarkotus oli muistoon saattaa kuluneen 25 vuoden valtiolliset ja yhteiskunnalliset uudistustoimet: valtiopäivät (rva Lundahl, Leino, Aspegren, nti Rosendahl), asevelvollisuus (nti N. Ingman), rahanmuutos (nti Titti Avellan), kansakoulu (nti Edith Böök) ja Suomenkieli (nti Anni Hacklin). Sitte Ida Aalberg lausui Suonion sepittämän juhlarunoelman ja lopuksi näyteltiin Lea ja Saimaan rannalla, uusi Bergbomin laatima laulukappale, joka viehätti alkuperäisillä karjalaisilla puvuillaan, lauluillaan ja tansseillaan ja joka päättyi keisarihymnin esittämiseen. – Muutoin on maaliskuun näytännöistä erikoisesti mainittava vain pari, nimittäin 14/3 annettu, jossa (Haapaniemen hanhenpojassa) nti Rosendahl esiintyi viimeisen kerran, hän kun oli mennyt kihloihin tri Szinnyein kanssa (eroava näyttelijätär sai johtokunnalta suomalais- ja unkarilaisvärisillä nauhoilla varustetun kukkavihkon) sekä nti Avellanin resetti-ilta 18/3 (Angelo), jolloin taiteilijattaren osaksi tuli lämpimät tunnustukset hänen harrastuksistaan.
Huhtikuun 2 p. näyteltiin Noora seitsemännen kerran kukkuroillaan täydelle salongille. Illan tulo oli määrätty nti Aalbergin hyväksi. Paitse tavallisia suosionosotuksia ja kukkasadetta sai näyttelijätär pysyvämpiäkin lahjoja. Niistä mainittakoon kultainen rannerengas, johon oli piirretty: (ulkopuolelle) "Ida Aalbergille Suomalaisen teatterin ystäviltä 2/4 1880" sekä (sisäpuolelle) kymmenen hänen etevintä rooliansa, ja viuhkanmuotoiseen kukkaiskimppuun kätketyn karinkaukalon täynnä kultarahoja. Yhden naisten antaman kukkavihkon silkkinauhoihin oli painettu säkeet:
"Ensimmäisnä täysin puhjenneena
Kukkaisena näyttötaidon maamme
Ruusustossa, ollos todisteena
Mitä voimme, mitä toimeen saamme,
Jos käymme uljaast' idealein teitä,
Jos hartaus ja lempi johtaa meitä."
Sekä toiseen nauhaan:
– "Rakkaus ja työ,
Ne ne aseet, joiden eteen vaipuu voimatonna yö."
Erityisesti huomattiin, että yksi somista ja suurista kukkavihkoista oli tullut aliupseerikoulun oppilailta. – Näytännön jälkeen oli illan sankaritar kutsuttu pitoihin, joissa dosentti Perander puhui hänen kunniakseen.16
Nooran jatkuvan menestyksen tähden tuli vasta huhtikuulla kaksi uutuutta. Ensimäinen niitä oli sangen merkillinen, suomalaisella näyttämöllä ja ylipäätäänkin Suomessa näyteltiin näet 9/4 ensi kerran Beaumarchais'n Sevillan parturi, joka toki oopperana ja "Sevillan Parranajajan" nimellä oli yleisölle hyvin tuttu. Lähin aihe sen ottamiseen oli se, että K. Cronstedt-vainaja (kts. ylemp. s. 15) oli suomentanut mestarikomedian. Esittäjistä oli Ida Aalberg – Rosina etevin, viehkeä ja suloinen kujeellisuudessaan, vaikka luontonsa mukaan toiseen tapaan kuin pirteä ja sähköttävä Ida Basilier ennen; saamatta kypsää aikaan Böökkin reippaasti suoriutui vaikeasta Figaro-roolista, ja Leinon Basiliota kiitettiin paikottain vallan hyväksi. Mutta pääasia oli että yhteisnäytteleminen sujui oivallisesti, toisin kuin tavallisesti ensi-iltoina, ja että yleissävy oli niin iloinen ja vilkas kuin suomalaisilta espanjalaisilta suinkin sopi toivoa. – Toinen uutuus, Benedixin 3-näytöksinen huvinäytelmä Tuhkimus (Aschenbrödel), esitettiin 21/4. Siinäkin päärooli oli nti Aalbergilla, ja vaikka se edelliseen verraten on taiteellisesti vähäpätöinen, ei se kuitenkaan sujuvasti esitettynä ollut katsojia huvittamatta.
Kun mainitut huvinäytelmät olivat menneet kumpikin kolme kertaa, lähtivät Nooran esittäjät 28/4 Turkuun, jossa lähes 2,000 markan kannatus oli merkitty neljää näytäntöä varten. Sitä ennen oli Emilie Bergbom, joka seurasi mukana, kirjoittanut nti Elfvingille (24/4):
– "Niinkuin nyt näyttää tulen maanantai-iltana Turkuun. Nti Aalberg, rva Leino ja Böök tulevat kai samaan aikaan. Muut tulevat vasta tiistaina, sillä maanantaina he avustavat rva Lundahlia, joka antaa iltaman Hämeenlinnassa. Raukalla on vaikeaa neljän lapsensa kanssa ja sentähden tahtoo teatteri auttaa häntä. Maanantai-iltana menen suoraan teatteriin ja silloin pitäisi minun välttämättömästi tavata masinisti ja piletinnryyjätär. Kaarlo kirjoittaa Jahnssonille ja pyytää häntä antamaan sanan heille, jota hän ei laiminlyöne. Nooraan tarvitaan kaksi reipasta, noin 7 – 9-vuotiasta lasta, tunnetko semmoisia? Niiden roolit on pieniä, mutta kohtaus lasten kanssa on kaunis, ja sillä on täällä aina ollut suuri menestys. Meillä on ollut eräs erittäin pirteä tyttö, joka on näytellyt vanhemman pojan roolia. Kolmas lapsi on oleva noin 2- tai 3-vuotias, joka ei huuda kun on mentävä vieraan syliin. Ajattele nyt kahta sopivaa tyttöä, jotka voivat olla Nooran poikia, sekä vaatteita niille. Täällä on heillä ollut Maunun ja Laurin vaatteet. Pikku lapsi ei näyttele, vaan ainoastaan istuu milloin hoitajattaren, milloin äidin sylissä. – Hyvä olisi, jos saisimme vähän suuremman kannatuksen, 550 à 600 [iltaa kohti] olisi tarpeen. Mutta onhan Turun yleisö koko talven nauttinut Strandbergin seurueesta, niin ettei sillä ole rahaa eikä halua nähdä meitä. Aalberg lähtee jo 3/5 Turusta matkustaakseen täältä Lyybekkiin, ja sitte tulee kaunis kevätilma vaaralliseksi kilpailijaksi. Tämä tekee meidät pelokkaiksi: teatterilla ei ole varaa menettää mitään, ja Turussa käynnit ovat, paha kyllä, ylipäätään olleet epäedullisia." [Toisesta kirjeestä:] "Sillä aikaa näytellään täällä Mustalaiset, ja sentähden täytyy Kivisen Turussa olla tohtori Rank. Se on kyllä vahinko Nooralle, sillä Ahlberg on ollut oivallinen. Kivisen hento, lapsellinen vartalo tekee hänet sopimattomaksi esittämään skeptillistä tohtoria, mutta mitä sille mahtaa?" – Turussa annettiin Noora (27/4-2/5) sekä Vastanaineet ja Ensi lempi yhden kerran (4/5). Tulot tekivät yhteensä 2,610 mk.
Helsingissä lykkääntyi sairaussattuman tähden Szinnyein suomentaman unkarilaisen näytelmän, Mustalaiset (nimitettiin kai näin sen vuoksi että ohjelmistossa ennestään oli Mustalainen niminen kappale), ensi-ilta toukok. 4: een. Kiitos varsinkin viehättävien unkarilaisten laulujen näytelmä herätti mieltymystä. Suurin osa suosionosotuksista lankesi nti Avellanille, joka draamallisen voimakkaasti esitti Rószin osan; sen ohella oli Vilho oivallinen vanhana Zsigana. Viimeksi huudettiin Szinnyeikin esiin.
Muutoin näyteltiin toukokuulla Schillerin Rosvot pari kertaa, ja lopulla tuli eräs uusi Björnsoninkin kappale. Ansio siitä oli rva Winterhjelmin, joka oli saapunut Helsinkiin. Hänen mukanaan harjotettiin Björnsonin 2-näytöksinen Taistelujen välillä, ja se esitettiin ensi kerran 25/5 näyttelijättären toimeenpanemassa iltamassa. Vieraileva taiteilijatar oli Inga, Leino Swerre kuningas, Ahlberg Halward Gjäla muita mainitsematta. Muutoin oli ohjelmassa Hardangerin harjulla ja viides näytös E. Scriben draamaa Adrienne Lecouvreur (ruotsinkielellä). Toisen kerran näyteltiin Björnsonin kappale teatterin omassa näytännössä 27/5, pieni Chiwot'in ja Darun ilveily Äiti-parat ja Saimaan rannalla jälkikappaleina. Näytäntö annettiin Leinon hyväksi ulkomaanmatkaa varten. Rva Winterhjelmiä tervehdittiin lämpimästi, ja hän puolestaan näyttäytyi entiseksi suureksi taiteilijattareksi yhtä hyvin Björnsonin draamassa kuin onnettomana Adrienne Lecouvreurina tuossa sydäntäkouristavassa loppunäytöksessä, missä hän kuolee hengitettyään myrkkyä kukkakimpusta. – Näytännöt päättyivät 30/5 Nummisuutarien esittämisellä. Sen jälkeen seurue hajaantui kesäksi; mutta jo sitä ennen (9/5) Ida Aalberg oli (saatuaan matkarahoja senaatilta 2,000 ja Pietarista 1,000 mk.) lähtenyt ulkomaille yhdessä tri Szinnyein ja hänen nuoren rouvansa kanssa, joiden vihkiminen oli tapahtunut Helsingin vanhassa kirkossa edellisenä päivänä.
Kun niissä neuvotteluissa oopperan toimeenpanemisesta (joista Emilie Bergbom 18/10 oli kirjoittanut nti Elfvingille) oli tultu siihen päätökseen, ettei ainakaan teatteri ryhtyisi asiaan, alkoivat laulutaiteilijat itse – taiteilijapari Achté, Bergholm, Hahl, Filip Försten, Elise Hellberg – miettiä sitä. Tuuma näyttää olleen, Bergbomin johtaessa ja Martin Wegeliuksen ollessa kapellimestarina, kevätkaudella toimeenpanna 10 tai 20 oopperanäytäntöä. Yrityksen taloudellisesta puolesta vastaisivat taiteilijat, mutta tietenkin nojaamalla musiikkiystävien kirjoittamaan kannatukseen. Kun Lydia Laguksen myötävaikutusta pidettiin välttämättömänä, kirjoitettiin hänelle asiasta. Emme tiedä mitä hän vastasi eikä myöskään koetettiinko saada kannatusta. Pääasia on että puuha raukesi tyhjiin; Lydia Lagus palasi Italiasta vasta myöhään keväällä.
Mutta silti oopperakysymys toisessa muodossa oli päiväjärjestyksessä koko kevätkauden. Maaliskuulla tapahtui näet että senaatti käsitellessään teatterien anomuksia uudistetusta valtioavusta jälleen palasi keväällä 1877 rauenneeseen fusiooniaatteeseen ja määräsi tutkittavaksi, miten yhteistyö ruotsalaisen ja suomalaisen näyttämön välillä oli aikaansaatavissa. Tämä alote johti sarjaan kokouksia ja neuvotteluja, joissa niinkuin ennenkin puhuttiin sekä laulu- että puhenäyttämöistä. Huolimatta kaikista ehdotuksista ja suunnitelmista, puuha nytkin raukesi ja rajotumme sentähden seuraavaan.
Suomalaisella puolella oltiin tälläkin kertaa asiaan taipuvaisia, jopa siinä muodossa että suomalainen puheosastokin otettaisiin mukaan – se oli näet, niin arveltiin, "jo kohonnut semmoiselle kannalle, ettei sen tarvinnut pelätä kilpailua ruotsalaisen puheosaston kanssa" (U. S. 31/3). Ruotsalaiselta taholta taasen H. D. oli nyt (toisin kuin edellisellä kerralla) ehdottomasti fusioonin puolella, siinä muodossa että erikielisten puheosastojen rinnalle perustettaisiin kaksikielinen (ruotsalais-suomalainen) ooppera; mutta jyrkempää ruotsinmielistä kantaa edustavat Helsingfors ja Wiborgs tidning lehdet vastustivat kerrassaan yhteistyötä missä muodossa tahansa – koko ehdotus oli muka ruotsalaista teatteria vastaan tähdätty "murhaisku". Helsingfors lehti väitti kiihkeästi, että puheosastoilla ei voisi olla mitään muuta yhteistä kuin puvusto eikä oopperaa ollenkaan tarvittu. "Oopperan harrastaminen kummassakin teatterissa on ollut kallis erehdys ja se olisi sitä nykyään entistä enemmän, kun venäläinen Aleksanterin teatteri oli hankkinut itselleen italialaisen oopperan(!)".17 Vaikka Ruotsalainen teatteri kokonaan menettäisikin valtioapunsa, on sen sittenkin kieltäytyminen yhteistyöstä. Ja tämä jyrkempi mielipide pääsi voitolle – vaikka eräässä kokouksessa18 semmoiset miehet kuin O. Donner, L. Mechelin ja M. Wegelius valittiin ajamaan H. D: n puoltamaa fusioonimuotoa.
Asian lopullisesta ratkaisusta Emilie Bergbom kirjoittaa nti Elfvingille (10/5):
"Torstai-iltana [6/5] tuli vihdoin vastaus Ruotsalaisen teatterin kannatusyhdistykseltä. Venytettyään asiaa kaksi kuukautta he vastaavat, että fusiooni ei voi tulla kysymykseen, sillä he ovat jo ottaneet intendentin Ruotsista ja suurimman osan jäsenistöäkin j.n.e. Vastaus on ehdoton, mutta kohtelias, ja jos he olisivat olleet niin rehellisiä, että olisivat kohta antaneet suoran tiedon kannastaan, niin ei siitä olisi mitään sanottavaa, mutta tämä viivytys on ollut sietämätön. Tänään jätetään meidän valtioavunanomuksemme [uudestaan] senaattiin. Saa nähdä mikä vastaus tulee? Jollemme saa samaa mitä meillä tähän asti on ollut, nimittäin 24,000 mk, niin en tiedä mitä tulevana vuonna on tehtävä."
Fusiooniehdotuksen lopullisesti rauettua senaatti 26 p. toukok. myönsi Suomalaiselle teatterille pyydetyn valtioavun, ja kesäkuulla päätös korkeimmassa paikassa vahvistettiin.
Tänä vuonna Ruotsalainen teatteri oli ilman kilpailua saanut toimeenpanna oopperanäytäntöjä, mutta ei menestys sittenkään ollut toivonmukainen.19 Näin ollen teatterin kannatusyhdistys päätti kokonaan luopua lyyrillisen näyttämön ylläpitämisestä. Luultavasti olisi päätös ollut toisellainen, jos suomalainen laulunäyttämö olisi ollut olemassa. Sillä kilpailuahan varten ruotsinmieliset oikeastaan olivat oopperansa perustaneetkin. – Vaikuttavana syynä lakkauttamispäätökseen oli muutoin sekin, että kotimaiset laulutaiteilijat yhä edelleen olivat kieltäytyneet laulamasta ruotsalaisella näyttämöllä, jollei fusioonia syntyisi. Niin oli tehnyt nti Fohström, joka loistokkaasti esiinnyttyään Italiassa palasi kotiin toukokuun keskivaiheilla, ja niin myöskin Bruno Holm, jolle tarjottiin 200 mk kuussa (venäläiset tarjosivat, hekin turhaan, 600). – Tässä sopii mainita, että tri Grefberg kävi pyytämässä nti Aalbergiakin Ruotsalaisen teatterin palvelukseen, "käskien hänen itsensä määräämään palkkansa – kuinka paljo vaan tahtoo". Vastaus oli kieltävä. Silloin toinen lausui: "Ehkä saan tulla toiste, kun olette asiaa miettinyt", johon taiteilijatar virkkoi: "Tulla saatte, mutta kyllä vastaus on oleva sama."
Ymmärrettävää on että laulukykyjemme tulevaisuus oli huolestuttava, kun oopperatuumat raukesivat, emmekä erehtyne, jos oletamme usean heistä syyttäneen Bergbomia siitä, että heidän toiveensa kotimaiseen laulunäyttämöön nähden pettivät. Kumminkin he tekivät siinä väärin, sillä kaikki he olivat itsestään ja ennen valinneet taiteilijauransa. Ainoana poikkeuksena on ehkä Hahl mainittava, jonka hänen menestyksensä Marcelina Hugenoteissa houkutteli pois yliopisto-opinnoista. – Nti Fohström yksistään jatkoi alkamaansa loistavaa taiteilijauraa ulkomaan näyttämöillä. L. N. Achté tuli 1881 kanttoriksi Helsingin vanhaan kirkkoon. Hänen puolisonsa rva Emmy Achté jatkoi 1880-81 opintojaan Dresdenissä ja perusti sitte miehensä kanssa 1883 Helsingin lukkari- ja urkunistikoulun. Oopperalaulajattarena rva Achté myöhemmin on esiintynyt vain 1891-92 näytännöissä, jotka hän itse muitten kotimaisten laulajien mukana toimeenpani. Lydia Laguksen taiteilijauran katkaisi, niinkuin alempana saamme nähdä, armoton tauti. Bruno Holmin ura tuli sitäkin lyhemmäksi, niinkuin on kerrottava seuraavassa luvussa. Bergholm oli ainoa, joka oli saanut viran – laulunopettajanviran Helsingissä (aliupseerikoulussa). Kun lisäksi muistamme, että Ida Basilier jo ennen oli mennyt naimisiin ja muuttanut Norjaan sekä että pari muuta laulajatarta jonkun ajan päästä meni naimisiin, käy nähtäväksi kuinka lyhyessä ajassa se taiteilijaryhmä hajaantui ja, niin sanoaksemme, katosi kuulumattomiin, jonka kykyyn ja innostukseen Suomalainen ooppera oli nojannut. Että useat heistä kuitenkin ovat vaikuttaneet uuden soitannollisen kevään hyväksi, se on hyvin tiettyä, vaikka se on ulkopuolella tätä kertomusta.
Arthur Lundahlissa (kts. ylemp. s. 13) puheseurue menetti lahjakkaan jäsenen, josta olisi voitu paljon toivoa, ellei hän jo teatteriin tullessaan olisi ollut taudin heikontama. Hänellä oli luontainen kyky välittömästi ilmaista tunteitaan, mutta epäselvä ääntäminen esti häntä näyttelijänä edistymästä korkeammalle asteelle. Kuitenkin hän Viuluniekassa y.m. rooleissa teatterin ensi aikoina sai paljon teeskentelemätöntä tunnustusta. – Toinenkin kuolemantapaus kuuluu tähän aikaan, nimittäin 25-vuotiaan (9/8 1855) Kaarlo Edvard Törmäsen 22/3 1880. Hän oli jo 1878 eronnut teatterista, mutta senkin jälkeen palvellut sitä samalla tavoin kuin hän parhaiten oli sitä tehnyt seurueen jäsenenä ollessaan, se on suomentamalla näytelmiä eri kielistä. Siihen hänellä olikin enemmän lahjoja kuin näyttelemiseen.20
Elämästä toverien kesken on kerrottavana, että näyttelijät marraskuulla 1879 kääntyivät kirjelmällä teatterin johtokunnan puoleen ilmottaakseen, että he kokouksessa 6 p. mainittua kuuta olivat päättäneet perustaa "eläkerahaston nykyisten ja tulevien jäsenten hyväksi". Tämän yrityksen hyväksi he pyysivät johtokuntaa myöntämään: 1) kaikki n.s. sakkorahat (jotka olivat suoritettavat erinäisistä laiminlyömisistä ja järjestyksenloukkauksista), 2) tulot yhdestä näytännöstä vuosittain joka kaupungissa, missä teatteri näytteli, sekä yhdestä iltamasta, laulajaisista tai arpajaisista, ja 3) kaikki ne varat, jotka mahdollisesti lahjain, testamenttien ja yleisten keräysten kautta ovat tarkotusta varten kootut. Tämän kirjelmän alla luettiin seuraavat nimet: Ida Aalberg, Axel Ahlberg, Aurora Aspegren, Aug. Aspegren, Kaarola Avellan, Bruno Böök, Anni Hacklin, Elias Kahra, I. E. Kallio, Anton Kivinen, B. Leino, Mimmy Leino, Selma Lundahl, D. Pesonen, Hilma Rosendahl, S. Savolainen, Emelie Stenberg, Aug. Tervo, Alma Wikström, Knut Weckman, Oskari Vilho. – Arvatenkaan johtokunta ei voinut muuta kuin hyväksyä tämän alotteen, mutta kumminkin asian toimeenpaneminen lykkääntyi muutamia vuosia eteenpäin.21 Vasta näytäntökaudelta 1883-84 meillä on ensimäinen virallinen tieto eläkekassan olemassaolosta ja varoista (kts. alemp.).
Tältä vuodelta on mainittava uusi jäsen, josta tuli yksi teatterin etevimpiä. Tarkotamme rva Katri Rautiota, jonka alkuperäinen nimi oli Bengtson, mutta joka 6/4 1880 liittyessään teatteriin otti taiteilijanimen Aaltola. Nykyisen nimensä nti Aaltola sai, kun hän 1883 meni naimisiin näyttelijä Aleksis Raution kanssa. Tullessaan näyttelijättärenalku ei vielä ollut 17 vuotta täyttänyt, ja meni sentähden aikaa, ennen kun hänen kykynsä huomattavammin näyttäytyi.22 Ulkonäkö, ääni, kieli olivat kyllä edullisia, mutta luonnonlaadun tyyneys hidastutti tunteenilmaisun voimistumista ja itsenäistymistä.
Niinkuin edellisestä näkyy Suomalainen teatteri oli nyt ensimäisen kerran toiminut koko näytäntökauden pääkaupungissa. Että se oli ollut suureksi hyödyksi taiteelliselle edistymiselle, on itsestään ymmärrettävää. Ohjelmisto oli ollut erittäin etevä ja sen valmistamiseen oli voitu panna tasaisempaa työtä kuin koskaan ennen – niinkuin tuloksetkin hyvin olivat todistaneet. Mutta, sanotaan johtokunnan vuosikertomuksessa, "täytyy yhä edelleen valittaa sitä laimeutta ja penseyttä, jota pääkaupungin suomalainen yleisö, ja varsinkin porvarissääty, teatterille osottaa. Jos ei oteta lukuun juhla- sekä Noora-näytäntöjä, joissa kävi paljo väkeä (suureksi osaksi ruotsalaista yleisöä), ovat näytännöt tänä vuonna annetut varsin huonoille huoneille." Tämä valitus oli kylläkin luonnollinen, mutta kun nyt jälestäpäin oloja ajattelee, ei voi tukehduttaa sitä ajatusta, että oli melkein liiaksi vaatia silloiselta Helsingin suomalaiselta yleisöltä, että se olisi jaksanut koko vuoden täyttää teatterin. Puhumatta sen vähälukuisuudesta oli suuri osa siitä vielä tottumaton teatteriin. Oliko edes ajateltavissa, että seitsemässä vuodessa sentapainen henkinen ja taiteellinen nautinto kuin teatterin tarjoama olisi voinut tulla pääkaupungin suomenkieliselle "porvarissäädylle" tarpeeksi? Ei, kyllä siihen vaadittiin pitempi aika, niinkuin kertomuksestamme onkin näkyvä. – Saavutettu kokemus johti siihen, että teatteri jälleen säännöllisesti jonkun osan vuotta näytteli maaseutukaupungeissa. – Tämän näytäntökauden vaillinki teki 19,830 mk.23
Näytännöissä – luvultaan 96 – esitettiin 14 kertaa Noora; 7 Ensi lempi; 6 Valapatto, Aksel ja Valpuri, Nyrnbergin nukki; 5 Saimaan rannalla; 4 Nummisuutarit, Angelo, Porvari aatelismiehenä, Vanhan viuluniekan lempi; 3 Kuvaelmat Hirvenhiihtäjistä, Jane Eyre, Parisin veitikka, Kylänheittiö, Kavaluus ja rakkaus, Hellät sukulaiset, Haapaniemen hanhenpoika, Neiti Elisabeth, Taiteen harrastuksesta, Vastanaineet, Parjauspesä, Maria Stuart Skotlannissa, Sevillan parturi, Tuhkimus, Mustalaiset; 2 Silmänkääntäjä, Kihlaus, En voi, Pikku Suometar, Jeppe Niilonpoika, Roistoväki, Saituri, Rosvot, Kuinka anopeista päästään, Lemmenjuoma, Remusen kotiripitykset, Taistelujen välillä; 1 Anna Skrifvars, Lea, Setä, Kosijat, Sirkka, Sarah Multon, Kuningas Renén tytär, Hardangerin harjulla, Hääilta, Äiti-parat.
Näistä 47 kappaleesta oli kotimaisia 11 ja ohjelmistolle uusia 17, joka jälkimäinen numero on harvinaisen korkea.
IX. Yhdeksäs näytäntökausi, 1880-81
Tänä suvena Bergbom-sisarukset eivät näytä ajatelleen ulkomaanmatkaa, vaan teki Emilie Juhannuksen jälkeen tavallisen kesäkäyntinsä Kuitiaan samalla kun Kaarlo liikkui muualla kotimaassa. Jälkimäisestä saamme muutamia tietoja sisaren kirjeistä nti Elfvingille. Emilie kirjoittaa näet 22/6:
– "Eilen lähti Kaarlo kesämatkalleen. Hän matkustaa ensin rautatiellä Tampereelle, sieltä höyrylaivalla Virroille ja sitte hän aikoo jatkaa jalkasin Vaasaan. Hän on kauvan miettinyt jalkamatkaa maan halki, mutta tähän saakka on hänellä kesäaikoina ollut muuta tehtävää. Vaasasta hän palaa kotia höyrylaivalla, ehkä muutamiksi päiviksi poiketen Kuitiaan." – Matkallaan Kaarlo näkyy vapauttautuneen kirjeenvaihdostakin, niin ettei ole olemassa ainoatakaan riviä sen vaiheista. Että retki oli virkistävä huomaa kuitenkin niistä sanoista, joilla Emilie (23/7) mainitsee hänen kotiatulonsa:
– "Pyhänä [18/7] Kaarlo palasi päivettyneenä ja ahavoittuneena niinkuin hyvinvoipa rustitilallinen, mutta terveenä ja reippaana. Eilen hän lähti Viipuriin tiedustelemaan, eikö teatterin olisi mahdollista olla siellä syksyllä. Viipuri on paras maaseutukaupunkimme, mutta kiusallista on että meidän nykyään on vaikea päästä esiintymään siellä. [Viipurin teatteri oli aivan ränstynyt ja eri mieliä oli siitä, oliko uusi rakennettava vai vanha korjattava.] Helsingissä emme mitenkään tahtoisi alottaa ennen lokakuun loppua; ohjelmistomme on täällä viimeiseen asti näytelty, niin että meidän on välttämättömästi oltava pari kuukautta muualla valmistaaksemme uutta." – Samoin kuin viime suvena näyttelijät nytkin suunnittelivat kiertoretkiä maaseuduille; mutta keisarinna Maria Aleksandrovnan kuolema (3/6) teki tuumat tyhjäksi ainakin alkukesästä. Sitä ennen oli pienempi näyttelijäryhmä jo lähtenyt antaakseen näytäntöjä Hämeenlinnassa ja Tampereella, mutta samana päivänä, kun ensi näytäntö edellisessä paikassa oli tapahtuva, tuli surusanoma ja keskeytti yrityksen. Suurempi ryhmä, joka aikoi esiintyä Viipurissa, oli onnekseen vielä Helsingissä eikä siis tarvinnut tehdä turhaa matkaa. – Heinä- ja elokuulla, jolloin näytteleminen taas oli sallittu, uudistettiin nämä hankkeet. Heinäkuulla pienempi seurue näytteli muutamia iltoja Tampereella ja Forssan tehtaalla ja elokuulla suurempi (rvat Aspegren ja Lundahl, neidit Hacklin, Savolainen ja Wikström sekä Axel Ahlberg, Aspegren, Böök, Pesonen ja Vilho) Viipurissa koko kymmenen kertaa. Jälkimäinen ryhmä esitti kolmena iltana Noorankin (rva Aspegren – Noora) ja kahtena Sevillan parturin (neiti Hacklin – Rosina).
Ida Aalbergin toinen ulkomaanmatka muodostui niin vaiherikkaaksi ja merkilliseksi, että siitä on kerrottava verraten seikkaperäisesti. – Ensin hän, Szinnyein nuoren parin seurassa, suuntasi kulkunsa Dresdeniin, puolentoista vuotta ennen annetun lupauksensa mukaan palatakseen rva Marie Seebachin kouluun. Tämä vastaanotti hänet, niinkuin hän 28/5 kirjoitti Bergbomille, todellisella ilolla ja kohta käytiin työhön käsiksi. Ensiksi otettiin tutkittavaksi Orleansin neitsyen rooli, joka "retoriikkansa tähden kaksinkerroin vaikeana" oli läpikäytävä sekä saksan- että suomenkielellä. Sen jälkeen tulisi Julia ja myöhemmin Gretchen, jonka erittelemistä hänen oman käsityksensä mukaan rva Seebach katsoi erityiseksi myötätuntoisuuden osotukseksi "rakkaalle oppilaalleen, joka tuotti hänelle ainoastaan kunniaa". Oppikausi kesti kesäkuun loppuun, jolloin nti Aalberg lähti Müncheniin. Siellä tarjoutui hänelle silloin aivan erikoinen tilaisuus oppia taidettaan näkemällä 16 iltaa käsittävän näytäntösarjan hoviteatterissa, jossa Ernst Possartin johdolla Saksan ja Itävallan etevimmät näyttelijät esittivät yhtä monta Schillerin, Goethen, Lessingin ja Shakespearen draamaa. Ensimäinen näytäntö oli 1 ja viimeinen 21 p. heinäk. Enimmän miellyttivät näyttelijätärtämme Wienin Burgtheaterin taiteilijat ja niistä etenkin Ad. Sonnenthal ja Charlotte Wolter.
Tällä ajalla tapahtui että Ida Aalberg tuli esitellyksi Nooran runoilijalle, joka näinä vuosina asui Münchenissä. Tuttavuuden välittäjä oli tri V. Vasenius, joka myöskin oli sinne saapunut. Ibsen, joka tavallisesti oli hyvin jäykkä vieraita kohtaan, vastaanotti Nooran suomalaisen esittäjän erinomaisen ystävällisesti ja toimeenpanemissaan päivällisissä, joihin Münchenissä oleskelevat pohjoismaiset taiteilijat olivat kutsutut, hän asetti hänet oikealle ja Nooran esteettisen puolustajan Suomesta vasemmalle puolelle itseään. Jopa hän esitti maljankin nti Aalbergin kunniaksi. Vähän tämän jälkeen rva Ibsen kävi noutamassa nuoren näyttelijättären koko päiväksi runoilijan perheeseen. On helppo ajatella kuinka innostavasti mahtoi vielä kokemattomaan taiteilijattareen vaikuttaa ensi kerran huomattuna henkilönä seurustella runoilijakodissa ja taiteilijapiirissä, jota suuren luovan taidehengen itsetietoisuus ja toimihalu elähytti.
Kun juhlanäytännöt olivat päättyneet, nti Aalberg lähti, noudattaen Ibsenin neuvoa ja kehotusta, Baijerin Oberammergauiin, jossa juuri tänä suvena jälleen uudistui joka kymmenentenä kesänä siellä tapahtuva, useita päiviä kestävä, kylän asukkaiden suorittama Vapahtajan kärsimysnäytelmän esitys. Täältä näyttelijätär muutti Elsterin kylpypaikkaan Etelä-Sachseniin. Siellä hän oleskeli yhdessä rva Emmy Achtén kanssa, joka jo maaliskuulla oli lähtenyt Dresdeniin harjottaakseen laulutaidetta nuoremman Lampertin johdolla. Kylpyajan perästä oli näyttelijättäremme matkustava Budapestiin, jossa alkumatkan toverit, Szinnyei rouvineen, häntä odottivat.
Kun Ida Aalberg, nähtyään Goethen Iphigeneian Wienin Burgtheaterissa, 2 p. syysk. saapui Unkarin pääkaupunkiin, hän ei enään ollut aivan tuntematon tässä maassa. Kotia tultuaan Szinnyei näet oli alkanut unkarilaisissa sanomalehdissä kertoa mitä hän oli nähnyt ja kokenut Suomessa. Muun muassa hän oli seikkaperäisesti kuvannut Suomalaisen teatterin synnyn, miten se oli nopeasti kehittynyt ja mikä viehättävä primadonna sillä oli Ida Aalbergissa, joka Boriskana Kylänheittiössä näytteli niin oivallisesti, ettei hän (Szinnyei) Unkarissakaan ollut nähnyt mitään parempaa. Tämä edellä käypä kiitos ja yksityiset puheet tekivät, että nti Aalbergille myönnettiin tilaisuus Pestin kansallisteatterissa esiintyä mainitussa roolissa.24 Yritys oli totta sanoen arveluttavinta laatua: tuntematonta kieltä puhuva vieras näyttelijätär keskellä unkarilaisia näyttämötaiteilijoita esittämässä unkarilaista talonpoikaistyttöä! Kun ilta tuli, kävi kyllä huhu, että kun tuo vieras harjotuksessa oli näytellyt kolmannen näytöksen suurta kohtausta Göndörin kanssa, olivat näyttelijättäret alkaneet itkeä ja Tamássy-Göndörinkin silmissä olivat kyyneleet välkkyneet; mutta ylipäätään oltiin epäilevällä kannalla. Ja kuitenkin päättyi kaikki täydelliseen, hämmästyttävään voittoon. Näytäntö oli 7/9, ja seuraavana päivänä Szinnyei kirjoitti Antti Jalavalle:
"Victoria! Odottamatonta, suurenmoista! – Koko kaupunki on hälytetty, kaikki sanomalehtimiehet ovat rakastuneet ja kirjoittavat ylistysvirsiä. Tänään ei puhuta muusta kuin nti Aalbergista." – "Illalla oli suuri teatteri täynnä, joka merkitsee paljon, sillä kun rva Blaha ei näyttele, on teatteri tavallisesti jotensakin tyhjä. Kuumeentapainen uteliaisuus näkyi kaikkien silmissä, ja kun nti Aalberg ilmestyi, otettiin hänet vastaan myrskyisillä kättentaputuksilla. Hän näytteli todellakin mainiosti, paljon paremmin kuin koskaan ennen." – "Sanalla sanoen ilta oli loistava. Harva muukalainen näyttelijä on meillä näytellyt niin erinomaisen suurella menestyksellä kuin nti Aalberg, sillä hän on yhtenä iltana tullut yleisön lemmikiksi, ja kaikki tunnustavat yksimielisesti, että hän on suuri taiteilijatar. – Nti Aalberg on tuottanut Suomenmaalle niin paljon kunniaa kuin ei kukaan ennen ulkomaalla."
Todistukseksi ettei Szinnyei liiotellut otamme muutaman kohdan parista arvostelusta. "Hirveän ankara arvostelija" Beöthy Zsolt kirjoitti Unkarin etevimmässä valtiollisessa lehdessä, Pesti Napló'ssa:
– "Tuskin olimme ajatelleet, että hän edes sen verran voisi tulla toimeen tässä vieraassa piirissä, että tietäisi tuoda ilmi yleisimmät näytäntölahjat jäsentenliikunnon, kasvojeneleiden ja äänenvaihtelun suhteen, kun näyttämöllisen vaikutuksen sielu, sana, oli häneltä kielletty. Sillä emmehän sanoista mitään ymmärtäneet. Ja mikä oli päätös? Se, että näytännön loputtua meistä tuntui kuin nti Aalberg olisi antanut paljon lujempia ja vakuuttavampia todistuksia suomalaisunkarilaisesta kieliheimolaisuudesta kuin kaikki oppineet miehemme yhteensä. Me ymmärsimme häntä täydellisesti. Lohduttakoot itseänsä antifinnistit (suomiheimolaisuuden vastustajat): ymmärtämisen välikappaleena ei ollut kielen sukulaisuus, vaan se yleinen kieli, jota maailman kaikilla näyttämöillä ymmärretään: tunteen totuus, havainnollisuuden kyky, plastiikan jalous, mielenilmauksen voima. Nti Aalbergin näyttämöllinen kutsumus ilmaisee itsensä jo ensi silmänräpäyksessä. Hänen solakka vartalonsa, hänen puhuvat suuret siniset silmänsä, hänen vaaleat hiuksensa, hänen äänensä erinomaisen rikas vaihtelevaisuus ja heleä sointu: kaikki tämä tuo myötänsä viehätyksen, lumouksen. Yleisön ensimäiset kättentaputukset tarkottivat vaan näitä. Mutta jota edemmäksi näytäntö edistyi, sitä enemmän se ihastui hänen tavattomista sisällisistä näyttelijälahjoistaan. Siitä tietysti ei voi olla puhettakaan, että hän olisi näytellyt unkarilaista talonpoikaistyttöä. Mutta jos ei rotuomituisuuden puutetta lukuun oteta, ei voi toivoa liikuttavampaa ja jalompaa Boriskaa. Emme tiedä kuinka hän puhuu suomea, mutta rakkauden ja tuskan kieltä hän puhuu mainiosti. Hänen esityksensä oli monipuolinen ja elävä: huikaisevalla nopeudella hänen silmissään vaihtelivat intoisan rakkauden loiste ja surun kyynel. Joka ääni kumpuaa hänen sielustaan, ja joku lumoava sulous on hänen esitykselleen omituinen. Melkein iloiten hän kärsii tuskaa, ja voimallisten tunteiden ilmi puhjetessa hän ymmärtää harvinaisella hienoudella ylläpitää tarpeellista maltillisuutta. Hänen itkunsa toisen näytöksen lopussa ja hänen rakkaudentunnustuksensa kolmannessa näytöksessä liikuttivat jokaisen sydäntä ja kiihottivat yleisöä, joka ei ymmärtänyt ainoatakaan sanaa, mutta kuitenkin käsitti jok'ikisen äänen, myrskyisiin kättentaputuksiin esiripun ylhäällä ollessa." – Toisesta lehdestä (Függetlenség – Itsenäisyys) otettakoon seuraavat rivit:
– "Ainoastaan uudenaikaisen Europan jokapäiväisyydestä ja veltostuneista oloista kaukana olevan, puhtaassa alkuvoimassa elävän pohjoisen kansan tytär saattaa niin huokailla, itkeä, hymyillä, kuin tuo pieni suomalainen tyttö, jonka jokaisesta liikkeestä luonnollisuus pistää esiin, jokaisessa sanassa lumous vallitsee. Suurimman vaikutuksen hän saavutti kolmannen näytöksen ensimäisessä kohtauksessa sydämeen koskevalla näyttelemisellään. Harvoin taikka kenties emme koskaan ole nähneet riehuvaa intohimoa niin luonnollisella naivisuudella kauniimpaan sopusointuun yhdistyvän kuin tässä. Nti Aalberg ei ollut tuo itkullinen, hentomielinen Boriska, jota jo kylläkseen on saanut kansallisteatterin näyttämöllä nähdä, vaan tuo äärettömällä intohimolla rakastava, ainoaan tunteeseensa sulava kansan tyttö, joka tietää kuollakin rakkautensa tähden. Ja mikä oli suurin ansio tällä suomalaisella taiteilijattarella: ei ainoastakaan liikunnosta pistänyt esiin 'neiti'; hän pysyi loppuun asti talonpoikaistyttönä. Kohtauksen lopussa innostus jo nousi todelliseen raivoon. Perätysten huudettiin vieras viisi kertaa esiin ja sai vastaanottaa kauniin kukkakimpun, josta nti Aalberg nähtävällä liikutuksella kiitti." – Näytäntö uudistettiin vielä 9 ja 14 p. entistä suuremmalla menestyksellä. Viimeistä sanottiin parhaimmaksi sentähden, että nti Aalbergin näyttelemistapa oli vaikuttanut toisiin myötävaikuttajiin, niin että he jättivät tavallisen huolettomuuden ja näyttelivät suurella innolla. Kumpanakin iltana olivat piletit loppuun myydyt (joten teatterissa oli noin 2500 henkeä) ja joukko ihmisiä palasi tyhjin käsin pääsemättä sisään. Rva Blaha näytteli Finum Rózsin osaa, mutta hänkin joutui syrjään nti Aalbergin rinnalla. Metsäkohtauksen jälkeen sai näyttelijätär suuren laakeriseppeleen kansallisteatterin jäseniltä – ensimäisen, jonka hän lienee saanut. Sanomalehtien ylistyksetkin kiihtyivät kiihtymistään, samalla kun vakuuttivat, että ensi-illan jälkeen ihailtiin ainoastaan taiteilijatarta. Semmoista Boriskaa ei oltu vielä Unkarin näyttämöllä nähty, ja hänen saavuttamaansa suosiota verrattiin siihen, joka oli tullut rva Ristorin osaksi. Emme kuitenkaan lisää otteitamme, yhtä vähän kuin kerromme loistavista kemuista ja puheista, joita pidettiin "Pohjan tähden" kunniaksi. Se mitä on esiintuotu riittää jo todistamaan, että hänen voittonsa ja menestyksensä Pestissä oli todella harvinainen laatuaan, kunniaa tuottava näyttelijättärelle itselleen ja hänen isänmaalleen.
Budapestista nti Aalberg, noudattaen ystävällistä kutsumusta, matkusti Kolozswáriin (Klausenburgiin), jossa hän 21 ja 23 p. syysk. näytteli Boriskan, 24 p. Louisen Kavaluudessa ja rakkaudessa, 27 p. Jane Eyren ja 29 vielä kerran Boriskan. Menestys täällä oli sama kuin pääkaupungissa. Toisena Boriska-iltana tuli näyttelijätär huomattavan kunnianosotuksen esineeksi, kun hänet, esiripun ylhäällä ollessa, kutsuttiin näyttämölle kokoontuneen teatteriseurueen keskelle, ja ylijohtaja Béla Mátrai piti hänelle ylistävän puheen ja kaikkien nimessä ojensi hänelle laakeriseppeleen. Unkarilainen puhe päättyi suomalaisiin sanoihin: "Älä unhota meitä!" Eikä viimeinenkään ilta kulunut ilman erikoista ihastuksenilmaisua. Silloin lähetystö Kolozswárin yliopiston nuorison puolesta antoi nti Aalbergille komean, Unkarin ja Suomen kansallisvärisillä nauhoilla koristetun laakeriseppeleen. Sen ohella pidettiin ensin unkarin- ja sitte suomenkielinen puhe, johon vastatessaan näyttelijätär vaatimattomasti selitti hyvin ymmärtävänsä, että heimolaistunto se oli joka oli aiheuttanut sen lämpimän vastaanoton, joka oli hänen osakseen tullut.
Siihen päättyi Ida Aalbergin riemuretki Unkarissa, ja hän matkusti takaisin Budapestiin ja sieltä Wieniin, jatkaakseen opintojaan, siksi kunnes hän joulukuun alussa palaisi kotia. Että hänen menestyksensä oli herättänyt suurta mielenkiintoa Suomessa, näkee hyvin sanomalehdistöstämme, joka sisältää laajoja otteita Unkarin lehdistä, ja olihan sillä merkityksensä. Ensiksikin Ida Aalbergin kukkaansa puhkeava taide ulkomaalaisen tunnustuksen kautta sai, niin sanoaksemme, europpalaisen leiman, jolle meillä niin suurta arvoa annetaan ja jota ilman moni ei näy uskaltavan arvosteluunsa luottaa, toiseksi se virkisti ja loi lämpöä toisistaan kaukana asuvien heimokansojen keskinäiseen suhteeseen ja kolmanneksi tämä suomalaisen taiteilijan saavuttama voitto – varsinkin silloin harvinainen laatuaan – oli Suomalaisen teatterin ansioksi luettava. Sillä jos olisi nöyrästi uskottu mitä ruotsinmielisemme 1860- ja 1870-luvuilla – tietenkin syvästä vakaumuksestaan – väittivät, että näet suomalainen ei kykene näyttämölle, niin ei Ida Aalberginkaan kaltaisella nerolla olisi ollut kehitysmahdollisuutta.
* * * * *
Teatteriseurue kokoontui syyskuun alussa Tampereelle. Toimi oli jälleen alkava maaseuduilla, ja Helsinkiin mentäisiin vasta kun ohjelmistolle uusia kappaleita oli valmistettu. Kumminkin erosi teatterin elämä entisestä siinä, että Bergbom nyt oli koko ajan mukana. Näytännöt alkoivat 5/9 ja seurasivat toisiaan niin taajasti, että seitsemäs jo oli 15/9. Paitse pikkukappaleita näyteltiin näinä päivinä Parisin veitikka, Nummisuutarit ja Porvari aatelismiehenä. Aleksanterinpäivänä 11/9 oli juhlanäytäntö, jonka ensi numero oli kuvaelma riemujuhlasta 2/3 (kts. ylemp. s. 39), ja seuraavana juhlanäytäntö Pietari Brahen muistoksi. Sinä päivänä oli näet 200 vuotta kulunut tämän suurmiehen kuolemasta ja sentähden oli turkulaisten alotteesta ruvettu puuhaamaan hänen muistonsa viettämistä siinä tarkotuksessa, että samalla kerättäisiin varoja "kreivin" muistopatsaan pystyttämiseen Suomen vanhaan pääkaupunkiin. Useissa maan kaupungeissa ryhdyttiinkin toimeen, ja Tampereella pyydettiin kaupungin valtuuston puolelta Bergbomia toimeenpanemaan juhla teatterissa. Bergbom vastasi myöntäen, mutta tehtävä oli vaikea paikkakunnalla, jossa ei ollut mitään teatterivarastoa. Hän sommitteli seuraavan ohjelman: 1) Kuvaelma: Kristina kuningatar, hovinsa ympäröimänä, antaa Pietari Brahelle Turun yliopiston perustuskirjan; 2) Laulua ja lausuntoa [Pilven veikko, Maamme nti Avellanin lausumana y.m.]; 3) Lea. Mutta mistä saada pukuja?
– "Luonnollisesti", Kaarlo kirjoittaa Emilielle, "et sinä ullakolta voi löytää mitään, matta jos sattumalta, ilman suurta vaivaa, saisit käsiisi joitakuita ruotsalaisia sotilaspukuja, polvussaappaita, pitsikauluksia y.m. semmoista, joka sopisi Kristina kuningattaren hoviin ja ympäristöön, niin lähetä ne tänne ja pikajunalla. Teatterista saanet lisäksi jonkun haarniskan – mutta ei kovin painavaa tavaraa! Jos siitä on paljo vaivaa, niin jätä se sikseen; kyllä kai me keksimme jonkun neuvon. Kysy Löfgreniltä minkälainen Ruotsin vaakuna oli siihen aikaan. Jos saat Pietari Brahen kuvan – luullakseni niitä on Edlundilla – niin lähetä sekin." – Kuinka juhla onnistui saamme tietää toisesta kirjeestä (13/9):
"Rakas sisar! Vihdoin on yksi levottomimpia viikkoja teatterielämässäni ohi. Viisi näytäntöä kuudessa päivässä, uusi ohjelma joka päivä, kakstoista uutta roolia,25 proloogeja,26 amatöörejä, musiikkia, kuvaelmia y.m. y.m. Joka päivä olen mennyt teatteriin k: lo 8 aamulla ja palannut k: lo 11 ehtoolla. Jollei välillä olisi ollut päivälliset, eivät Ossian ja Therese [veli ja käly, joiden luona Kaarlo asui] todellakaan olisi tienneet minun olevan olemassakaan. – Tulot ovat olleet: perjantaina 200 sekä tilaus (noin 80), lauantaina 140 (ja sama lisäys), pyhänä 380 (ilman tilausta). Lauantain [Aleksanterinpäivän] näytäntö oli erehdys, sillä tulo oli huono taikka, kun ajattelee kustannuksia, ei mitään ja lisäksi kaikki sähkösanomat, touhu, vaivat! Porvari aatelismiehenä meni hyvin yksityisiin rooleihin nähden, mutta yhteisnäytteleminen oli niin ja näin, seuraus alituisesta ohjelman vaihtelusta ja uusista rooleista. Lauantaikuvaelma miellytti; Sotavanhuksen joulussa oli Kallio parempi kuin ennen missään vakavassa roolissa, ja Saimaan rannalla oli tanssi toistettava. Parhaiten meni sunnuntainäytäntö; Lealla oli oikea tunnelma, kiitos olkoon erittäinkin Kaarolan. Merkillistä kuinka hän on paljon vapaampi ja todellisempi pikkukaupungeissa kuin Helsingissä. Kuvaelma oli loistava, kiitos olkoon rikkaiden pukujen, rva Lundahlin brokaattivaatteuksen, Kallion naamioituksen ja rva Leinon historiallisen ulkonäön (hän oli hovinainen). – Orkesteria ei ole, koetan tulla toimeen ilman. Ainoastaan lauantaina oli siitä haittaa tai ei silloinkaan, sillä Nottbeckin ilotulitus ja maksuton Schneevoigtin musiikki veivät meiltä yleisön. Näyttelijät ovat olleet taipuvaisia, tarkkaavaisia ja ahkeria. Olen siinä kohden harvoin ollut tyytyväisempi." – Syyskuulla näyteltiin vielä seuraavat kappaleet, kukin kaksi kertaa: ohjelmistolle uusi A. Dennéryn Don Cesar de Bazan (17/9), Sevillan parturi ja Noora.
– "Rva Aspegren" [Noorana], Kaarlo kirjoittaa, "voitti odotukseni, mutta luultavasti sain hänestä paremman käsityksen kuin hän ansaitsi, sillä en nähnyt häntä vaan ainoastaan kuulin, ja myötäesiintyjät sanoivat hänen kasvojeneleitään epämiellyttäviksi. Toisessa näytöksessä oli hänellä yksityisiä loistavia sieluntuskan piirteitä, mutta hänen tuskansa oli liiaksi ruumiillista laatuaan. Paras oli hän viime näytöksessä keskustellessaan Helmerin kanssa, vaikka ulkoluku oli vaillinainen. Kun Noora annettiin toisen kerran, oli huone niin täynnä naisväkeä, että tuskin 10 herraa nähtiin. Kättentaputukset olivatkin sangen heikkoja (!)" – Tampereelta pistäytyi osa seuruetta Hämeenlinnassakin ja antoi siellä pari kolme näytäntöä, joista puhdas voitto teki 250 mk. Noora ei miellyttänyt Hämeenlinnan yleisöä, vaikka oltiin tyytyväisiä rva Aspegrenin esitykseen.
Lokakuulla jatkettiin Tampereella 17 p:ään asti, jolloin oli viimeinen näytäntö. Ohjelmisto käsitti Helsingistä tunnettua, paitse Törmäsen suomentamaa, Siraudinin 1-näytöksistä huvinäytelmää Vaimojen kyyneleet (15/10). Neiti Elisabeth meni oivasti; nti Hacklin miellytti suuresti Nyrnbergin nukessa, ja Weckman näytteli Maantien varrella "erittäin kauniisti suuren kohtauksen 4: nnessä näytöksessä", mutta oli muutoin liian lapsellinen. Mustalaisten menestys erinomainen; nti Avellan herätti mitä suurinta suosiota. Ylipäätään yleisö innostui yhä enemmän, niin että Bergbom olisi luopunut suunnittelemastaan Porin matkasta, jollei se olisi ollut päätetty asia. Kuitenkaan ei keskitulo Tampereella noussut 300 markan yli. – Hyvästijättöjuhlan pitivät tamperelaiset 11/10, ja se oli vilkashenkinen ja tunnelmaltaan isänmaallinen. Paitse tavallisia puheita johtajalle ja seurueelle oli Vilholla "onnellinen päähänpisto" esittää malja Ida Aalbergille, joka niin loistavasti oli Unkarissa edustanut suomalaista näyttämöä. Puhe herätti innostusta ja juhlasta lähetettiin yhteinen tervehdys-sähkösanoma näyttelijättärelle.
Porissa alotettiin 15/10. Bergbom oli näet lähtenyt sinne osa näyttelijöitä mukanaan antaakseen kaksi ensimäistä näytäntöä samoina päivinä kuin viimeiset olivat Tampereella. Ensi ohjelma suoritettiin sentään epäedullisissa oloissa. Vilho oli sairastunut, ja Tervon täytyi äkkiä astua hänen sijaansa. Toiseksi tulivat puvustolaatikot, vastoin "vuurmannien" lupauksia – ei vuorokautta vaan – puolentuntia ennen näytännön alkua! Parisin veitikan ja Kihlauksen puvut olivat siis viime hetkessä etsittävät "noin tusinasta kirstuja, sillä tapansa mukaan oli nti Savolainen hajottanut ne niin moneen eri kirstuun kuin mahdollista (!)". – Tilattu oli pilettejä 230 markasta iltaa kohti. Se sekä kasvava innostus yleisössä teki että tulot paranemistaan paranivat. Ohjelmisto oli koko lokakuulla sama kuin Tampereella, ja samoin kuin siellä kilpailivat nti Avellan ja nti Hacklin yleisön suosiosta, edellinen oivallisella näyttelemisellään, jälkimäinen heleällä, raikkaalla laulullaan (esiintyi silti myöskin niin vaativissa puherooleissa kuin Rosina Sevillan parturissa). Kun Mustalaiset annettiin toisen kerran, tuotti se 536 mk, suurin tulo koko aikana. "Ohimennen sanoen", Bergbom kirjoittaa, "täysi huone antaa 502; missä sitä paitse oli tilaa 34 markasta, sitä en ymmärrä (!)" Kun Vilho oli parantunut, voitiin marraskuun alussa näytellä Porvari aatelismiehenä ja Valapatto. Sitte tuli O. Feuillet'in 5-näytöksinen draama Nuoren aatelismiehen vaiheet (5/11) ja sen jälkeen, Sevillan parturin mentyä välissä, kaksi näytäntöä, joissa rva Winterhjelm esiintyi. Taiteilijatar, joka niinkuin tiedämme toukokuulla oli saapunut Suomeen, oli nti Maria Grapen vieraana viettänyt kesän sisämaassa. Syksyllä hän oli antanut tunteja Helsingissä ja jonkun iltaman (Viipurissa) sekä lupautunut esiintymään muutamia kertoja teatterissakin. Sitä varten oli valittu kaksi ohjelmistolle uutta kappaletta, nimittäin Schillerin Maria Stuart ja Halmin Ravennan miekkailija. Edellinen oli jo Porissa valmistettu, ja sen ensi-illaksi rva Winterhjelm tuli sinne.
"Et voi uskoa", Emilie kirjoittaa nti Elfvingille 2/11. "kuinka erinomaisen jalo ja kunnollinen hän on yhteistoimessa. Nyt hän matkustaa Poriin ja näyttelee siellä Maria Stuartin, ainoastaan sentähden että voisimme täällä alottaa sillä kappaleella. – Voi sentään, jos voisimme kasvattaa meille semmoisen taiteilijan kuin rva Winterhjelm; aina hän asettaa yrityksen ensi sijaan ja itsensä toiseen, kun saamme oman semmoisen kuin hän on, silloin on Suomalaisen teatterin tulevaisuus turvattu."
Ensi näytäntö, jossa rva Winterhjelm oli mukana, oli 10/11 ja esitettiin siinä Taistelujen välillä, Pilven veikko ja Nyrnbergin nukki, toinen ja kolmas 12/11 ja 14/11 ja näyteltiin silloin Tuokon suomentama Schillerin murhenäytelmä Maria Stuart. Välillä 13/11 oli näytäntö, joka kävi rva Winterhjelmin iltaman nimellä ja jonka ohjelma oli: Mestauslavakohtaus Daniel Hjortista, Jeannetten häät ja Lea. Viimeisessä näytännössä 15/11 annettiin Mustalaiset. Siinä sai nti Avellan kukkasvihkon, johon oli kätketty kallisarvoinen kultakello. Näytännön jälkeen pitivät kaupunkilaiset tavalliset jäähyväiskekkerit seurueelle, joka nyt palasi pääkaupunkiin.
* * * * *
Teatterin poissaollessa oli Helsingissä sattunut yhtä ja toista, joka ansaitsee mainitsemista. Siten olivat Alma Fohström ja Ida Basilier-Magelsen laulajaisia antamalla palauttaneet muistiin oopperan loistoajat. Edellisestä Emilie kirjoittaa veljelleen (26/9):
"Tulen juuri Fohströmin konsertista – voitkos ajatella? – kaipauksen huokauksella muistelen ooppera-vainajaa! Hän oli aivan loistava: en luule koskaan nähneeni häntä semmoisena kuin tänään. Hän osotti taiteilijaylemmyyttä, joka mitä syvimmin koski sydäntäni ja joka saa tyytymään hyvin paljoon elämän vaivaloisuuteen: en voi sanoin lausua kuinka erinomainen hän oli. Sali oli ihan täynnä ja suosionosotukset 'raivoisia' taikka sitäkin hurjempia: aivan kuulumaton innostus pääsi vallalle, eikä yleisö mitenkään tahtonut lähteä tiehensä." – Ida Basilier-Magelsenista taasen lausuu U. S. (15/10):
"Eilen laulajaisissa yleisö oli katkeamattomassa ihastuksen vallassa, joka vain yltymistään yltyi. Se soi tuo heleä ääni niin tutulta, niin kodikkaalta kuin olisimme sitä aivan äskettäin kuulleet. Tämä leivonen kerran ennusti kaunista kevättä kotimaiselle laulutaiteellemme, ja takatalvi unohtui nyt kun leivonen liverteli jälleen. – Viimeiseksi saatiin kuulla Ah voi kuinka kauheasti, jota pyydettiin da capo ja olisi kuunneltu, vaikka aamuun asti." – Pari päivää myöhemmin antoi sama laulajatar rva Winterhjelmin, nti Naëmi Ingmanin, R. Faltinin y.m. avulla konsertin Suomalaisen teatterin hyväksi, ja silloinkin oli innostus rajaton. Yliopiston eteisessä tervehdittiin "rakasta taiteilijaa" eläköönhuudoilla ja illemmalla kävivät ylioppilaat laulamassa hänen asunnollaan. Lahja teatterille oli Smk. 941:40.
Tämä johtaa meidät toiseen seikkaan. Teatterin kannattajain kokous oli 30/9 ja siinä ilmotettiin, että täksi näytäntökaudeksi oli merkitty niin vähän osakkeita, että johtokunta kieltäytyi jatkamasta tointaan. Koko 10,000 mk oli vielä tarpeen talouden turvaamiseksi. Kokous lykättiin 9 p: ksi lokak., ja tästä toisesta kokouksesta Emilie kirjoittaa Kaarlolle:
– "Eilinen kokous oli käynyt hyvin. Tällä viikolla oli kerätty 2500 mk lisää, ja johtokunta taipui pyynnöstä jäämään yhdeksi kuukaudeksi, jolla ajalla toivottiin varmaan voitavan saada mitä puuttuu. Ylipäätään oli mieliala ollut hyvä. Yrjö Koskinen esim. oli merkinnyt lisää 2 osaketta, niin että hänellä nyt on 5; sitä paitse hän oli ottanut listan ja luvannut hankkia enemmän. Siis näyttää kaikki taas lupaavalta. [Neidit] Hanna Snellman, Naëmi Ingman ja Ellen Nervander ovat päättäneet toimeenpanna arpajaiset ja heidän aikomuksensa on järjestää yritys oikein laajaksi, koko maan yli ulottuvaksi. Olen neuvonut heitä kohta, kun Adlerberg tulee, pyytämään yleistä lupaa. Tietysti hän myöntyy ja siten ehkäistään kuvernöörien, pormestarien y.m. rettelöimiset. Jos Adlerberg on sanonut: jaa, niin ei Creutzkään voi sanoa: ei. Edelleen olen kehottanut heitä koettamaan saada voiton perintöruhtinasparilta, sillä semmoinen voitto herättäisi suurta mielenkiintoa varsinkin maaseuduilla. Juuri kun Hanna toverineen oli [kuvernööri] Alfthanilla lupaa pyytämässä, oli siellä ollut lähetystö anomassa lupaa arpajaisille Kuopion ruotsalaisen koulun hyväksi." – Arpajaiset päätettiin pitää 2 p. helmik. ja valittiin (12/10) toimikunnan jäseniksi: rvt M. v. Alfthan, Ilta Ekroos, Toni v. Haartman, Elisabeth Löfgren ja Sofie Rein sekä neidit Naëmi Ingman, Jenny Molander, Ellen Nervander, Sophie Nordenstam, Hanna Snellman ja Hevilla Thilén. Emilien neuvon mukaan toimikunta laati suoraan "Dagmarille" osotetun kirjeen, jossa pyydettiin voittoa arpajaisiin ja jonka parooni Indrenius lupasi viedä perille. Sitä paitse kehotettiin julkisesti maaseutulaisia eri kaupungeissa ja kunnissa joko samana päivänä toimeenpanemaan erityisiä arpajaisia samaa tarkotusta varten taikka lähettämään voittoja Helsinkiin ja tilaamaan täältä arpoja. Kiitos olkoon nti Elfvingin oli Turku ensimäinen, josta kuultiin että kehotus ei kohdannut kuuroja korvia.
– "Armahani", Emilie kirjoittaa 2/11 ystävättärelleen, "kuinka antoi Creutz ilman muuta luvan arpajaisiin? Hauskaa oli ettei hän pannut vastaan, sillä mitä vähemmän sanomalehtikiistoja, sitä parempi. Myönnettävä on että Turku on osottautunut erittäin auliiksi Suomalaista teatteria kohtaan: tämä on oleva 4:jäs suurempi tilaisuus. Luonnollisesti pääansio on sinun, mutta kaunista on että olet saanut niin paljo ihmisiä harrastamaan asiaa." – Seuraavina viikkoina kerrottiin arpajaisvalmistuksia alotetun ainakin seuraavissa kaupungeissa: Hämeenlinnassa, Kuopiossa, Viipurissa, Heinolassa, Porissa, Jyväskylässä, Raumalla – ja, mikä oli kummista kummin, itse H. D: kin ratkesi jalomieliseen kehotushuutoon, jossa m.m. tavataan seuraavat sanat:
"Tämän [suomalaisen] teatterin pysyväisyys on yleinen isänmaallinen asia, joka hyvin ansaitsee harrastusta pääkaupungissa ja maaseuduilla. Sen ei tule tarvita taistella taloudellisen ahdistuksen kanssa. Jollei se jo olisikaan oikeutetulla tavalla osottanut olevansa reippaasti edistyvä taidelaitos, jolla on eteviäkin kykyjä, niinkuin se on tehnyt, on kotimainen näyttämö suomenkielellä niin mahtava tekijä maamme sivistyselämässä, että se tarvitsee hoitoa ja tukea ja että sen tulee seisoa päivän turhamaisten puuhien yläpuolella meidän valitettavasti niin runsaissa kieliriidoissamme."
Suomettaren Matti käänsi nämä oudot lauseet ja lisäsi omasta puolestaan: Niinkuin lukijat näkevät voi siis H. D: kin, jos se vaan tahtoo, puolustaa suomalaisuuden asiaa! Ja totta tosiaan oli tämäkin huomattava tulos lähes kymmenen vuoden taisteluista.
* * * * *
Teatteri oli sangen tervetullut Helsinkiin, "sillä sen poissaolo oli alkanut jo kipeästi tuntua. Yhteisen harrastuksen synnyttämänä, isänmaallisen innon helmalapsena, oli tämä taidelaitos tullut yhdyntäpaikaksi kaikelle mitä Helsingissä oli suomalaista ja suomenmielistä. Kun se oli poissa, oli yhteiselämä hyvin kuollutta niissä piireissä, joille teatteri oli yhdistävänä siteenä" (U. S.). Näytännöt alkoivat 19/11 Maria Stuartin esittämisellä, joka meni kolme kertaa peräkkäin. Pääviehätys lähti rva Winterhjelmin esityksestä, hän kun loi "liikuttavan ja ylevän" kuvan onnettomasta kuningattaresta; sitä vastoin eivät rva Lundahl Elisabet kuningattarena, Axel Ahlberg Mortimerina, Böök Leicester kreivinä, Leino Burleigh paroonina, nti Stenberg Marian imettäjänä vielä saaneet mitään huomattavampaa aikaan – eikä ihmekään, sillä esiintyivätpä he kaikki ensi kerran yhdessä noita Schillerin kypsyysajan näytelmiä, joissa yksistään jo intomielinen lausunta vaatii niin paljo taiteellista voimaa. Paremmin nuoret näyttelijät menestyivät toisessa suuressa draamassa, jonka ensi-ilta oli 3/12, nimittäin Friedrich Halmin (vapaaherra Münch Bellinghausen) murhenäytelmässä Ravennan miekkailija.27
Rva Winterhjelm, joka jo kymmenkunta vuotta ennen Ruotsalaisessa teatterissa oli näytellyt miekkailijan äitiä Thusneldaa, oli elävä ja myötätempaava ylpeänä, jalona naisena, joka ennen syöksee miekan poikansa ja omaankin rintaansa kuin sallii germanilaisen nimeä häväistävän. Böök nimiroolissa näytti kyllä selvästi käsittäneensä sen, mutta nuorekas, miltei lapsellinen piirre Thumelikon luonteessa tuli vaillinaisesti näkyviin. Leino onnistui hämmästyttävän hyvin Kaligula keisarina: naamioitus oli erinomainen ja verenhimoisen tirannin inhottavan luonteen hän kuvasi merkillisellä totuuden sävyllä. "Kappaletta kannatti käydä katsomassa yksistään Leinon tähden", U. S. sanoo, ja Mbl. vakuuttaa, että "näyttelijän luoma kuva syöpyi häviämättömäksi muistiin". Tositeossa moni vieläkin muistaa Kaligulan yhtenä Leinon parhaimpana roolina, samalla kuin senkin että Bergbomilla oli ollut erikoinen ansio näyttelijän valmistamisessa siihen. Edelleen nti Avellan sai vilpittömän tunnustuksen rohkeapiirteisestä, suorasta, luonnollisesta kukkatytöstä Lysiskasta [jonka kukkaset olivat uusia, Betty Elfvingin tekemiä], ja Vilho näytteli Flavio Arminiota kuin kokenut näyttelijä ainakin. Muut olivat heikompia kuin nämä mainitut, mutta kokonaisuus oli ansiokas ja tehoisa. Näytäntö uudistettiin 5/12 ja 7/12.
Juuri kun rva Winterhjelmin lyhyt vierailu oli päättymäisillään, Ida Aalberg palasi. Jo 5/12 ehtoolla hän tuli kotiinsa Janakkalaan, kävi seuraavana päivänä neulomakokouksessa Kerkkolan Ylöstalossa tervehtimässä kotiseutunsa tuttavia ja lähti sieltä Helsinkiin, jossa hänet asemaila vastaanotettiin ylioppilaslaululla ja eläköönhuudoilla. Teatterissa nti Aalbergia niinikään tervehdittiin innokkaasti 9/12 Louisena Kavaluudessa ja rakkaudessa. Rva Winterhjelm puolestaan antoi 10/12 jäähyväisiltaman, jossa esitettiin Vastanaineet – taiteilijatar itse Matildana ja nti Aalberg Laurana – ja Lea sekä näiden näytelmäin välillä tarjottiin yksin- ja ylioppilaslaulua. Kun huhu oli levinnyt että rva Winterhjelm nyt esiintyi viimeisen kerran Suomalaisessa teatterissa, oli huone ihan täysi ja koko näyttämöllä oli juhlaleima. Suuret olivat suosionosotukset, ja viimeiseksi koko seurue keräytyi näyttämölle taiteilijan ympärille, ja nti Avellan ojensi hänelle toveriensa puolesta komean laakeriseppeleen, luettuaan sen nauhoista seuraavat V. Soinin sepittämät säkeet:
Kero lemmen liehtarina.
Into voiman kumppanina
Suurta toimeen saa.
Sepä aatteet kasvattaapi,
Siltä aika tunnon saapi,
Toiveet muodostaa.
Suomen näyttötaiteen luoja.
Tuki, kannattaja, suoja:
Sinut omanaan
Pitää maamme, tyttäreksi
Tekee sun, ja ikuiseksi
Aina muistossaan.
Rakkaus sen runsahasti
Seuraa sua, minne asti
Tiesi vieneekin.
Ällös unhoita sa meitä,
Ällös ijäks työtäs heitä,
Tover armahin.
Kun laakeriseppeleitä ja kukkia oli annettu katsojainkin puolesta ja salonki ei ottanut tyhjentyäkseen, rva Winterhjelm lausui yleisölle seuraavat sanat:
"Sallikaa minun kerran sydämestäni kiittää Teitä sekä tästä illasta että siitä monivuotisesta suosiosta, jonka Helsingin yleisö on minulle osottanut. Tiedän kyllä että minun voimani usein ovat olleet heikot, mutta tahtoni on ollut mitä palavin. Ja kuinka katkera erohetki onkin, eroan lohdutettuna, sillä minä tiedän, että Suomalainen teatteri jo on saanut niin vahvan aseman, ettei mikään kohtalo voi riistää sitä pois Suomen kansan sydämestä. Ja kun se kerran on kukoistava kunniassa ja loistossa, muistakaa joskus minuakin, joka tässä maailmassa tuskin olen pitänyt mitään rakkaampana. Hyvästi! Eläköön Suomalainen teatteri!"
Lämpimät sanat vastaanotettiin lämpimästi, ja teatterin lähemmät ystävät kokoontuivat näyttämölle, jossa Kaarlo Bergbom ja Vilho puhuivat taiteilijattarelle. – Varta vasten toimeenpannuissa hyvästijättöpidoissa Arkadia-teatterin lämpiössä 13/12 vihdoin dosentti Perander kaunopuheliaasti tulkitsi yleisön ja teatterin unohtumattoman kiitollisuuden jalolle vieraalle. Viisi päivää myöhemmin 18/12 rva Winterhjelm lähti.28
Ennen joulua meni Valapatto kerran ja Noora kolme kertaa ja huomattiin nti Aalbergin näyttelevän yhtä etevästi, jollei etevämmin, kuin ennen. Toisena joulupäivänä hän esiintyi ensi kerran Sirkan nimiroolissa, joka kappale sitten vuodenvaihteella vaihteli Nummisuutarein kanssa. Ensi-iltana sanotaan nti Aalbergin olleen "levoton" uudessa roolissaan, mutta toisella kerralla se jo täydellisesti oli hänen vallassaan. Hän näytteli raittiisti ja taiteellisesti osaten alusta loppuun tasaisesti pitää kiinni "Sirkan" omituisesta luonteesta – eikä esityksessä havaittu mitään lainattua niinkuin muutoin tavallista on tässä taiturintehtävässä. Ahlberginkin tasaisuutta ja varmuutta Landryn osassa kiitetään, ja rva Aspegren – entinen Sirkka – oli nyt ansiollinen muori Fadetina.
Uuden vuoden ensimäinen premiääri oli 4/1, jolloin näyteltiin Kiven Yö ja päivä uudistettuna, Saimaan rannalla ja Robert Kiljanderin 1-näytöksinen huvinäytelmä Mestarin nuuskarasia. Ensin mainitussa kappaleessa Ida Aalberg esitti runollisella sulolla ja totuudella sokean Liisan osan, jonka hän jo oli näytellyt Janakkalassa ennen teatteriintuloaan, jota paitse Böökkin (Tapani) ja rva Aspegren (Kerttu) olivat oivallisia. Tunnelmaan vaikutti myös uusi kaunis Saimaa-maisema, jonka taiteilija Fridolf Weurlander oli maalannat taustaksi. Mestarin nuuskarasia – jonka nti Hacklin, Vilho, Tervo ja Böök liukkaasti suorittivat – oli ensimäinen lisä ohjelmistoon kirjailijalta, jolta teatteri seuraavina vuosina oli vähä väliä saava kaikkiaan lähes kymmenkunnan pikku huvinäytelmää, jotka aiheiltaan viattomina ja kansanomaisina varmapiirteisine luonteineen, humoristisine sävyineen ja keveine, sujuvine vuoropuheluineen saavuttivat melkoisen menestyksen. Tämä ensimäinen ja toinenkin, kohta alempana mainittu, olivat alkuaan ruotsiksi kirjoitetut ja enimmäkseen Minna Canthin suomentamia, joka itsekin jo, niinkuin vastedes on kerrottava, oli lähettänyt draamallisen esikoisensa teatterille.29 V: sta 1878, jolloin Kiljander postivirkamiehenä oli muuttanut Jyväskylään, nämä tulevat näytelmäkirjailijat olivat seurustelleet ja toisiinsa kehottavasti vaikuttaneet. Niiden esiintyminen on kieltämättä luettava teatterin ansioksi ja 1880-luvun merkkitapahtumiin.
Loppiaispäivänkin näytäntö oli merkillinen, vaikka näyteltävänä oli niin tuttu kappale kuin Nummisuutarit – se oli näet ensimäinen n.s. kansannäytäntö. Oli huomattu että teatterin yleisö kasvamistaan kasvoi, mutta erittäinkin että toiselle riville pyrkijäin luku oli niin suuri, että niiden varsinkin sunnuntaisin täytyi joukottain palata saamatta pilettiä. Se herätti ajatuksen antaa silloin tällöin näytäntöjä alennetuin hinnoin (korkein hinta 1:50). Tästä Emilie kirjoittaa nti Elfvingille 7/1:
"Eilen annoimme kansannäytännön, ja joka sija, jopa koko orkesterikin oli jo ennen klo 7 myyty. Oli oikein hupaista nähdä työkansaa alhaalla nojatuoleilla, ja yleisö käyttäytyi hyvin siivosti koko illan. Onhan Nummisuutarit kerta kaikkiaan oikea helmi, enkä voi sanoa kuinka on hauskaa, että katsojat niin hyvin oivaltavat sen. Päätimme kerrankin valmistaa tilaa toisenkin rivin yleisölle, ja koe onnistui."
Sanomatkin olivat tyytyväisiä uudistukseen ja kehottivat vastedeskin toimeenpanemaan tämänlaisia näytäntöjä, niinkuin siitä lähtien tapahtuikin. "Ilta oli ehdottomasti iloisimpia, vilkashenkisimpiä teatteri-iltoja mitä Helsingissä pitkään aikaan oli nähty" (Mbl.).
Topeliuksen päivänä oli ohjelmana Nooran toinen näytös, Taistelujen välillä ja Saaristossa. Ilta oli kahdenkertaisesi juhlallinen sentähden, että katsojain joukossa nähtiin Adolf Nordenskiöld ja hänen puolisonsa. Mainio maanmiehemme, joka edellisenä vuonna ikäänkuin riemukulussa oli Aasian ympäri ja Europan halki palannut suurenmoisimmalta löytöretkeltään, oli käytyänsä Pietarissa 12/1 saapunut Helsinkiin, tullakseen, kaikkein viimeiseksi, vanhan isänmaansakin kunnianosotusten esineeksi. Johtokunnan kutsua noudattaen Nordenskiöld kävi tänä iltana Suomalaisessa teatterissa, jossa perimmäinen aitio oli kasveilla koristettu jotenkin samaan tapaan kuin perintöruhtinasparin käydessä 1876. Kun vieraat tulivat, ojennettiin rva Nordenskiöldille kukkasvihko, ja kun he astuivat aitioon, soitti kaartin soittokunta Maamme ja sen jälkeen huudettiin: "Eläköön Nordenskiöld!" Käynti oli kuitenkin lyhyt. Kun varta vasten ohjelmaan otettu Nooran näytös oli ohi, täytyi vieraiden jo lähteä Helsingin kaupungin toimeenpanemaan juhlaan Ritarihuoneelle.
Tammikuun loppupuolella ja helmikuun alkupuolellakin oli ohjelmisto vähemmän mieltäkiinnittävä; mutta merkillistä uutta valmistettiin. Ennen kaikkea oli Romeo ja Julia vuoden alusta harjotuksen alaisena. Bergbomista oli kuitenkin Shakespearen draaman esittäminen niin tärkeä koe, että hän ei tahtonut pitää kovaa kiirettä, vaan pisti vähemmän painavaa väliin. Siten annettiin 18/1 ensi kerran E. Labichen 2-näytöksinen huvinäytelmä Sumua silmiin (Poudre aux yeux), jonka esityksessä ei kuitenkaan näy olleen tarpeellista vilkkautta ja joka 23/1 uudistettiin Jeannetten häitten kanssa, nti Hacklin Jeannettena. Helsingissä uusi oli myöskin Nuoren aatelismiehen vaiheet, joka meni 25/1. Enimmän huomiota herätti jo ensi-iltana nti Avellanin ansiokas esitys Margueriten osasta.
Selaillessa tämän talven sanomalehtiä näkee, että syksyllä herätetty rahankeräyshanke kulovalkean tavoin oli sytyttänyt mieliä ympäri maan. Ennen mainittuihin kaupunkeihin liittyi toisia sekä kaupunkeja että maalaiskuntia, jotka tahtoivat olla mukana, ja lopulta 2 p. helmik. 1881 todella muodostui semmoiseksi kansallisen yhteisharrastuksen juhlapäiväksi, jonka "Maalainen" kaksi vuotta ennen oli U. S: ssa suunnitellut. Ainoastaan muutamilla harvoilla paikkakunnilla oli toisesta tai toisesta syystä joku toinen päivä katsottu sopivammaksi. Helsingissä oli arpajaisiltama ylioppilastalolla, johon yleisöä oli kokoontunut ahdinkoon asti. Juhlasalin peräseinällä nähtiin ennen mainittu Weurlanderin Saimaa-maisema koristelun keskustana. Ohjelmasta mainitsemme vain kaksi päänumeroa: Ida Aalberg lausui osan Oksasen Porthanin muistopatsaan paljastamisjuhlaan sepittämää runoelmaa ja Kaarola Avellan suomennoksen Z. Topeliuksen runoelmasta Oulunjoen jäänlähtö. Kun jälkimäinen lausunta oli ohi, ilmestyi yhtäkkiä saliin joukko somapukuisia haltioita, jotka tarjosivat kaupaksi varta vasten painettua suomen- ja ruotsinkielistä julkaisua: "Haltia. Helmikuun 2 p. 1881", joka "meni kuin kuumille kiville" ja tuotti 700 mk.30 Voittoja oli 1,107 ja arpoja 12,000 à 1 mk; jälkimäiset myytiin loppuun puolessa tunnissa eivätkä läheskään riittäneet kaikille ostohaluisille. Arpajaisten bruttotulo teki 14,000 mk, mikä oli enemmän kuin koskaan ennen oli saatu sentapaisella yrityksellä. Niin ilahduttavaa kuin tämä olikin, ei sentähden kaikki ollut niinkuin olisi voinut olla. Puuhalla oli vastustajiakin, ja "arpajaisissa kyllä suurin osa pääkaupungin ylhäisöä ja hienostoa loisti poissaolollaan, mutta ei se mitään tehnyt, sillä sen sijaan nähtiin siellä tiheissä joukoissa edustajia siitä kansanluokasta, jota tähän asti on kunnioitettu nimellä 'alhainen' s.o. ammattilaisia, käsityöläisiä ja työväkeä" (U. S.).
Suomalaisen teatterin hyväksi toimeenpannun rahankeräyksen laajaperäisyys ja lopullinen tulos näkyy seuraavasta johtokunnan tilinteosta:
2/2 Pirkkalasta (arpajaiset)… 550:34 7/2 Mikkelistä … " ..... 910: – 8/2 Lempäälästä (iltahuvit)… 200: – 9/2 Tampereelta (arpajaiset)… 1,723: – 10/2 Turusta ..... " ..... 3,483: – 10/2 Tampereelta (seuranäytäntö). 73: – 11/2 Jyväskylästä (arpajaiset)… 1,174: – 12/2 Haminasta … " ..... 1,290:88 13/2 Kylmäkoskelta (iltahuvit) .. 136,35 14/2 Hämeenlinnasta (arpajaiset) 2,462:80 14/2 Viipurista (naamiohuvit) … 2,362:65 15/2 Lammilta (iltahuvit)..... 120: – 15/2 Toijalasta … " ...... 302: – 15/2 Hausjärveltä (iltahuvit)… 115: – 17/2 Kokemäeltä (arpajaiset) … 710:20 17/2 Kuopiosta … " ..... 2,600: – 22/2 Pälkäneeltä (iltahuvit) … 332: – 22/2 Urjalasta (arpajaiset) … 380: – 24/2 Helsingistä (paitse 1,000 mk Viipurista) ...... 12,500: – 24/2 H: gin arpajaistoimikunnalle lähetetty: Joensuusta .. 1,220:09 Jämsästä … 400: – Kiteeltä … 242:50 Heinolasta .. 400: – Käkisalmelta. 850: – 25/2 Lappeenrannasta (arpajaiset) 1,530: – 27/2 Kajaanista (iltahuvit) … 130: – 3/3 Asikkalasta ......... 175: – 6/3 Oulusta ............ 807:23 7/3 Porista ............ 1,856: – 10/3 Mäntsälästä ......... 415: – 11/3 Vaasasta ........... 1,506:97 11/3 Orihvedeltä ......... 216:50 11/3 Lopelta ............ 311: – 14/3 Iitistä ............ 150: – 15/3 Sortavalasta ......... 1,110: – 16/3 Mäntästä ........... 425: – 19/3 Tohmajärveltä ......... 122:50 21/3 Kurusta ............ 330: – 21/3 Sääksmäeltä ......... 72:32 29/3 Leppävirroilta ...... 355:61 3/4 Kokkolasta ......... 250: – 3/4 Ruovedeltä ......... 50: – Summa 44,350:94 Kesällä tuli vielä lisää, niin että arpajaispuuha kaikkiaan tuotti 46,162 markkaa.
Runebergin päivänä 5/2 esitettiin sekaohjelma, joka oli aiottu kokonaan isänmaalliseksi, mutta jossa sairaussattuman tähden Kiven Margareta vaihdettiin Wilbrandtin Ensi lempeen. Kun Vilho oli alkanut näytännön lausumalla Sven Tuuvan, näyteltiin Maamme laulun kaikuessa Falkmanin järjestämä suuri kuvaelma, "kunniamme päiviltä", jossa oli ryhmiä erinäisistä Vänrikki Stoolin tarinoista, keskellä Pilven veikko ja ylinnä "Suometar" voitonpalmu kädessä. Edelleen nti Hacklin ja Pesonen lauloivat Pilven veikon kaksinlaulun ja Vuorio pari muuta Runebergin laulua, Ida Aalberg lausui Döbeln Juuttaalla, ja esitettiin Sotavanhuksen joulu. Viimeksi tuli Ensi lempi Ida Aalberg pääosassa.
Kaksi päivää myöhemmin (7/2) levisi tieto, että runoilija, taiteensuosija ja ihanteiden mies, Fredrik Cygnaeus klo 4.45 i.p. oli rauhallisesti vaipunut kuoleman uneen. Ehtoolla myöhään Pohjalaisen Osakunnan laulajat lauloivat "Integer vitae" vainajan asunnolla, jossa ylioppilaat niin monesti olivat tervehtineet häntä hänen syntymäpäivänään huhtikuun 1:nä; mutta kun oli maanantai eikä siis mikään näytäntöpäivä, teatteri ei ollut tilaisuudessa ilmaisemaan osanottoansa. Sitä vastoin kun Cygnaeuksen maalliset jäännökset 11/2 vihittiin viimeiseen lepoonsa ja J. V. Snellman, jonka oma poismeno oli lähellä, oli pitänyt ylevän hyvästijättöpuheensa, silloin laskettiin unohtumattoman isänmaanystävän arkulle syvimmän kunnioituksen merkkinä seppele Suomalaisen teatterinkin puolesta.
Ohjelmistolle uusi kappale tuli jälleen 15/2 eikä mikään muu kuin tuo G. v. Moserin ja F. v. Schöntaun 5-näytöksinen huvinäytelmä Sota rauhan aikana, joka monesti vielä viimeisinäkin aikoina on nähty näyttämöllämme. Kappale, joka paraikaa kotimaassaan nauratti teatterin yleisöä, vastaanotettiin täälläkin mitä suurimmalla suosiolla. Ida Aalberg oli viehkeä, kujeikas Ilka Eötvos, neidit Avellan (Aune Hiller) ja Hacklin (Elsa Henkelin) niinikään paikallaan, Leino uljas kenraali, Aspegren nokkela luutnantti Reif von Reiflingen j.n.e. Upseerien univormut loistivat niinkuin daamein puvut – ja sitten se vilkas, kevyt puhelu ja häärintä! Ilta illalta tulvasi enemmän katsojia Arkadiaan ja näytelmästä oli juuri tulemaisillaan "kassakappale", kun Ida Aalberg sairastui. Tästä ja muusta kirjoittaa Emilie nti Elfvingille 22/2:
– "Merkillistä kuinka arpajaiset ovat niin onnistuneet, ei sitä voinut uneksiakaan. Kun kaikki tulee kokoon, nousee summa varmaan 34 à 35 tuhanteen [enemmänkin tuli, niinkuin ylempänä näkyy], todella kaunis tulos! – "
"Muutoin on teatterin tänä vuonna käynyt jotenkin hyvin. Yleisömme on tosin pieni, mutta se kasvaa tasaisesti ja se on hyvä merkki. Erittäinkin koskee tämä toisen rivin yleisöä. Melkein joka pyhä on toinen rivi jo klo 5 aivan loppuun myyty ja kahteen kansannäytäntöön on joka piletti otettu – orkesteriinkin olemme ahtaneet niin monta tuolia kuin tila suinkin on sallinut."
"Sairaussattumat ovat tuottaneet meille huolia: melkein kaikki ovat vuorostaan olleet sairaana, ja Leinot kadottivat pikku tyttönsä, joka kaksi viikkoa sairasti kovaa rokkotautia. Sillä aikaa he olivat estetyt työstä. Leino on nyt työssä, mutta rouva on sairas liiallisesta vaivaantumisesta ja murheesta. Kaarola on taasen ollut poissa isänsä kuoleman tähden, ja nyt on Ida Aalberg sairas, niin että on täytynyt keskeyttää erinomaisen hupaisen komedian, Sota rauhan aikana, näytteleminen. Se on menestynyt varsin hyvin, mutta kirjalliselta kannalta arvosteltuna on se arvoton. Ei toki mitenkään säädytön taikka rivo, mutta minun mielestäni on se sävyltään halpa ja sirkusmainen, vaikka toiminta liikkuu ylemmissä upseeripiireissä. Sangen lystillinen se sittenkin on ja menee kai vielä 4-5 kertaa. Sen jälkeen tulee Romeo ja Julia, ja se on oleva juhlapäivä teatterille. Ida Aalberg on Julia ja Axel Ahlberg Romeo. Böökillä on nykyään velttouden aika, niin ettei hän käy oikein mihinkään käsiksi eikä Kaarlo sentähden uskaltanut antaa hänelle Romeon roolia, johon hän kuitenkin ulkomuotonsa tähden olisi paremmin sopinut. Milloin kappale menee, riippuu Ida Aalbergin terveydestä; minusta sinä voisit silloin tulla tänne – kyllä saat sanan ajoissa. Tosin on luultavaa, ettei Romeo ja Julia viehätä yleisöä niinkuin Sota rauhan aikana, mutta teatterin todellisilla ystävillä on oleva ilonhetki, kun voidaan antaa shakespeareläinen näytelmä suomenkielellä. Se saa minut unohtamaan monta katkeraa kokemusta. – Minulla olisi kyllä sinulle kerrottavana halpamaisesta svekomaanisesta vehkeilystä saada Ida Aalberg näyttelemään ruotsinkielellä (Agardin y.m. kanssa rouvasväenyhdistyksen arpajaisissa ensi tiistaina), mutta se olisi liian pitkä juttu. Tahdoin kuitenkin mainita siitä, jotta huomaisit etteivät ystävämme ole meitä unohtaneet! Varmaankin on tänä keväänä jälleen suurenmoinen hyökkäys tehtävä hänen vallottamisekseen. Ylipäätään hän tänä vuonna on ollut hyvin rakastettava ja suloinen."
Nuoren aatelismiehen vaiheet, jonka ensi-ilta oli ollut noin kuukausi ennen, meni toisen kerran 22/2 ainoastaan näyttääkseen kykenemättömäksi saavuttamaan suosiota. Nti Avellanin Marguerite sai kuitenkin kiitosta luonnekuvauksen johdonmukaisuudesta ja esityksen pontevuudesta. Samalla näyttelijättärellä oli niinikään tärkein naisrooli B. Laguksen suomentamassa Anzengruberin 4-näytöksisessä näytelmässä Isännätön talo, joka 27/2 annettiin ensi kerran. Voimallista oli näytteleminen tässäkin, mutta jälleen huomautetaan mitä ylipäätään sanottiin näyttelijättärestä, että näet hänessä oli havaittavana enemmän taitoa ja oppia kuin välitöntä antautumista tehtävään. – Tällä aikaa oli Ida Aalberg tullut terveeksi ja hän esiintyi jälleen, ensiksi Sirkkana kansannäytännössä laskiaistiistaina 1/3 ja sitten kolme kertaa peräkkäin Sodassa rauhan aikana. Sen jälkeen seurasi kahtena iltana Isännätön talo. Toinen näistä oli 13 p. maaliskuuta, se kauhea merkkipäivä, joka oli Aleksanteri II: n viimeinen. Jähmetyttävä sanoma vapauttaja-keisarin, Suomen hyväntekijän klo 4 vaiheilla tapahtuneesta murhasta tuli Helsinkiin noin 4 tuntia myöhemmin, kun näytäntö jo oli alkanut Suomalaisessa teatterissa. Kaarlo Bergbom astui klo 1/2 9 näyttämölle ja ilmotti kauhunsanan yleisölle sekä että näytäntö samassa hetkessä lakkautettiin. Keisarin kuolema oli tietysti kova isku teatterille, jonka täytyi keskeyttää toimensa 1 p:ään toukokuuta – se on seitsemäksi viikoksi, mikä aika tuntui sitä pitemmältä kun kauvan oli epätietoista, milloin saataisiin näytellä. Vähän ennen kun keskeytys tapahtui, oli päätetty että Romeo ja Julia annettaisiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustamisen viisikymmenvuotismuistopäivänä maaliskuun 16 p. juhlanäytäntönä, johon kutsuttaisiin seuran kunniaesimies (Elias Lönnrot), kunniajäsenet ja virkamiehet, sekä että suuret kemut toimeenpantaisiin päivän kunniaksi. Bergbom-sisarukset puuhasivat mitä ahkerimmin saadakseen määräaikaan valmiiksi puvut ja koristukset y.m., jossa kaikessa hieno asiantuntija Falkman piirustajana ja neuvojana heitä avusti. Emilie kutsui ystävättärensä Turusta ottamaan osaa iloon ja juhlaan, ja silloin – yhtäkkiä – oli kaikki jätettävä sikseen epämääräiseksi ajaksi! – Kumminkin on tuolta Kirjallisuuden Seuran juhlapäivältä jotakin teatterihistorialle tärkeää mainittavana. Kokouksessaan 2/3 oli Seura päättänyt antaa W. Parmasen lahjottaman 500 markan palkinnon kappaleesta, joka oli havaittu parhaimmaksi kymmenestä(!) kilpailuun tulleesta ja joka oli nimeltä: "Murtovarkaus, näytelmä 5 näytöksessä, kirjoittanut Vilja". Juhlakokouksessa ilmotettiin, että palkitun teoksen tekijä oli "leskirouva Minna Canth". – Minkälaatuinen teatterin pakollinen lepoaika oikeastaan oli, näemme Emilien kirjeestä (14/4) nti Elfvingille, joka todella oli käynyt Helsingissä.
"Oma Bettyni! Kaikki on jotenkin samoin kuin lähtiessäsi; ei vieläkään varmaa tietoa saammeko näytellä tänä keväänä vai ei. Joskus nousee huhu, että teatterit saavat alottaa toimensa kohta venäläisen pääsiäisen jälkeen, sitte taas sanotaan, että voitaisiin alkaa yliopiston surujuhlan perästä, ja vihdoin väitetään, että huvitukset ovat kielletyt kesäkuun 13: een. Kumminkin on harjotuksia jatkettu, mutta tietysti käy kaikki veltonlaisesti, syystä kun kaikki luulevat että tänä keväänä ei enää ryhdytä tosityöhön. Ida Aalberg on terve, niin että hän eilen oli harjotuksessa, ja ääni oli sangen heleä ja kaunis. – Itse olen minä huononlainen. Tosin käyn hypoteekkiyhdistyksessä, mutta en saa ollenkaan kävellä, vaan täytyy minun ajaa edes takaisin, joka on sekä ikävää että kallista, mutta minä en tahdo laiminlyödä virkaani, jos vain jaksan liikkua. En voi ajatellakaan tulla terveeksi, ennen kun tulee lämmin. – Kuinka teatterin toimi on järjestettävä lähimmässä tulevaisuudessa, on tietämätöntä. Viipurista kuuluu, että teatteri valmistuu 1 p:ään lokak., ja siinä tapauksessa alotamme silloin siellä; mutta julmaa on, jos seurueen täytyy olla joutilaana 6 kuukautta. Kaikki vanhat kappaleet unohtuvat eikä uusia opita. Ainoa mahdollisuus olisi näytellä Oulussa, mutta matka sinne on niin kauhean kallis. Jos niin onnellisesti kävisi, että me näistä onnettomista kuukausista, joina näytteleminen on kielletty, saisimme apua valtiolta, tahtoisi Kaarlo mielellään että teatteri kesällä matkustaisi Ouluun. Jos emme saa apua, täytyy meidän säästää äärimmäiseen saakka, ja huokeampaa on antaa seurueen jäsenille lomaa puolella palkalla."
"Kuopion naiset ovat nyt lähettäneet tänne listansa, lähes 1,600 nimeä on merkitty ja täällä saamme varmaan 500, jos vain asiaa oikein ajetaan. Ikävä kyllä en minä voi tehdä mitään nimien keräämiseksi. Ei vielä ole päätetty tuleeko juhlaa vai ei;31 pidetään arveluttavana toimeenpanna se surun aikana ja mieluimmin se jätettäisiin syksyyn, mutta toiselta puolen – ehkä ukko silloin ei enään eläkään taikka ei jaksa olla mukana juhlissa. Hän on kuulumattomasti surkastunut ja vanhentunut viimeisinä viikkoina, oikein silmin näkee, miten hän päivä päivältä käy iäkkäämmäksi. Keisarin onneton loppu, Cygnaeuksen ja Boreniuksen32 kuolema kuuluu tavattomasti koskeneen ukkoon – ja varsinkin keisarinmurha. – Näinä päivinä olemme kokeneet iloisen tapahtuman, Krohnin Suomalaisen kirjallisuushistorian ensi vihkon ilmestymisen; et voi uskoa millä nautinnolla olen sen lukenut ja kuinka siitä oppii: Kalevala esiintyy aivan toisessa valossa, kun on lukenut hänen selityksensä." – "Mitä sanotaan suomenmielisten voitosta ylioppilaskunnan puheenjohtajan vaalissa? Ruotsinmieliset kuuluvat tehneen äärettömiä ponnistuksia, niin että fennomaanit eivät uskaltaneet toivoakaan semmoista tulosta – sentähden oli hupaista nähdä että nyt voi päättää ylioppilaskunnan enemmistön tosiasiallisesti olevan suomalaisen".33"Hyvästi nyt, rakas ystävä. En ole vielä kiittänyt sinua kaikesta ilosta, jonka läsnäolosi tuotti meille – mutta kuitenkin olen pahoillani että matkasi, keisarisurun ja oman vilustumisesi tähden, onnistui niin huonosti." —
* * * * *
Vapunpäivänä alkoivat siis näytännöt uudestaan, ja kun silloin oli annettu Sota rauhan aikana, tuli vihdoin kauan odotettu Romeon ja Julian ensi-ilta 3/5. Teatteri oli lähes loppuun myyty, ja yleisö seurasi jännityksellä Paavo Cajanderin oivallisesti suomentaman, mainion rakkaustragedian kohtauksia. Komeat, ajanmukaiset puvut ja muu näyttämöllepano samoin kuin sujuva yhteisnäytteleminen olivat omansa tyydyttämään verraten korkeita vaatimuksia, ja sentähden katsojain innostus kiihtyi kiihtymistään saadakseen lopulta oikein riemullisen luonteen. Sanomattakin arvaa, että suosionosotukset kohdistuivat Ida Aalbergiin. Onhan Julia toiminnan keskipisteenä ja olihan nuori näyttelijätär kuin luotu esittämään tyttöä, jossa nuoruuden sulo ja lemmen tulinen hehku ovat ruumiillistuneet. Tavotellen tässä totuutta samoin kuin Noorassa – kuinka erilaisia tunteita muuten olikaan kyseessä – tuli hänen esityksensä alusta alkaen, mutta erittäinkin myöhemmissä traagillisissa kohtauksissa vaikuttavaksi ja myötätempaavaksi. Mutta ei ainoastaan hänessä vaan muissakin havaittiin innokas harrastus aikaansaada jotain ansiokasta luonnekuvauksessa, ja kiitoksella mainitaan Axel Ahlberg – Romeo, Böök – Mercutio, Leino – Lorenzo, rva Aspegren – Imettäjä, Aspegren – Tybalt j.n.e. Näin tapahtui että "tämä ensimäinen Shakespeare-näytäntö menestyi tavalla, josta paljon vanhempienkin teatterien olisi täysi syy ylpeillä" (Valvoja). Illan kuluessa saapui Turusta kolme onnittelusähkösanomaa: yksi Bergbomille, toinen näyttelijöille, kolmas Ida Aalbergille. – Toisessa näytännössä 6/5 Ida Aalberg sai ensimäisen laakeriseppeleensä Suomessa. Sen antajat olivat pohjalaiset ylioppilaat, jotka samana iltana pitivät näyttelijättärelle pidot. Kolmas näytäntö oli 8/5. Mainittua yleisempi kunnianosotus tuli Ida Aalbergin osaksi 11/5, jolloin hänen hyväkseen esitettiin Jane Eyre. Puhumatta tavallisista suosionosotuksista, jotka "myrskyisyydessä" muistuttivat oopperanaikoja, isommista ja pienemmistä kukkakimpuista y.m.s. sai taiteilijatar laakeriseppeleen "Suomalaisilta naisilta", hohtokivisormuksen, kultaisen "medaljongin" ja 1,000 markan rahasumman joko yksityisiltä taikka laajemmilta ihailijapiireiltä. Näytännön jälkeen saattoivat ylioppilaat näyttelijättären laululla kotia.
Suuressa Snellman-juhlassa 12/5, jolloin päivänsankari sai vastaanottaa lukemattomia onnittelu- ja kunnioitustervehdyksiä eri osista maata, ei Suomalainen teatteri näy erityisesti esiintyneen; mutta mainittakoon kumminkin että rvat Hedvig Winterhjelm ja Ida Basilier-Magelsen lähettivät Norjasta yhteisen sähkösanoman: "Joka sydän, joka rakastaa Suomea, rukoilee tänään Jumalalta onnea Teille". Ohimennen sopii huomauttaa, että rva Winterhjelm 10/6 tänä vuonna niinkuin säännöllisesti ennenkin samana päivänä oli Suomalaiselta teatterilta saanut sähkötervehdyksen Lea-päivän muistoksi. Tällä kertaa oli paitse teatteria tervehdykseen yhtynyt noin puoli sataa suomalaisuuden ystävää ja oli sen sanamuoto seuraava:
"Kiitollisessa muistossa säilyttäen tätä Suomalaiselle teatterille tärkeää vuosipäivää sekä Teidän unhottumatonta vaikutustointanne tässä teatterissa, lähetämme Teille sydämellisimmät tervehdyksemme, hartaimmat onnentoivotuksemme. Eläköön!"
Toukokuun loppupuolelta on vielä merkittävä kaksi ohjelmistolle uutta kappaletta: K. Raudan (Järnefelt) suomentama V. Sardoun 3-näytöksinen huvinäytelmä Kirjeen kujeet (Les pattes de mouche) ja R. Kiljanderin 1-näytöksinen komedia Amalia ystävämme. Ranskalainen näytelmä, erittäin iloinen ja naurattava, meni ensi kerran 17/5 ja olivat siinä toisia oivallisemmat nti Avellan ja Böök; suomalainen taas 20/5, alkukappaleena yhdessä edellisen kanssa, ja havaittiin sen olevan "onnellisesti keksityn perhekohtauksen, joka herättää varsin hyviä toiveita tekijästä". Päähenkilöt tässä kappaleessa olivat rva Aspegrenin, nti Avellanin ja Böökin hyvissä käsissä. Romeo ja Julia meni neljännen ja viidennen kerran 24/5 ja 29/5, ja siihen näytännöt päättyivät. Viime iltana oli Ida Aalberg lämpimän suosion esineenä ja huudettiin monet kerrat esiin niinkuin Bergbomkin.
Juuri näytäntökauden lopussa saapui tieto, että Bruno Holm, sairastettuaan kuusi kuukautta, oli kuollut Göteborgissa 31 p. toukok. Samoin kuin Duncker oli Holm tuskin muualla kuin Suomalaisessa oopperassa saanut näyttää, mikä lahjakas ja hieno taiteilija hän oli. Göteborgissa Hillbergin seurueen jäsenenä hän oli ennättänyt esiintyä ainoastaan Rigoletton osassa, mutta jo silläkin saavuttanut myötätuntoa ja vilpitöntä tunnustusta. Talvikaudella 1879-80 Holm oli Tukholmassa laulanut Arlbergin johdolla, jota hän ei pitänyt ensi luokan taiteilijana, mutta joka "oivallisesti osasi järjestää" mitä hän (Holm) ennen oli oppinut. Seuraavat rivit eräästä kirjeestä (Bergbomille) sallivat luoda katseen laulajan taiteenkäsitykseen ja harrastuksiin:
– "Mitä enemmän näen ja harkitsen, sitä varmemmaksi käy minulle, että meillä suomalaisilla on syvempi taipumus näyttämötaiteeseen kuin aavistammekaan – ja ehdottomasti suurempi kuin ruotsalaisilla. Olkoon heillä mitä suuruuksia tahansa, niin on läpikäyvä henki kaukana yksinkertaisuudesta ja totuudesta. Jumala suokoon, ettei tämä naurettava, tyhjä ihannoiminen, joka täällä on vallalla, saisi jalansijaa näyttämöllämme. Mikä nautinto onkaan tässä ilmanalassa nähdä Ristoria!! Hän on epäjumalani, hän on unohtumaton."
"Täällä Ruotsissa tulee paremmin fennomaaniksi kuin Helsingissä. Silmäni ovat monessa suhteessa auenneet. – En päätä mitään ennen kun saan tietoja Suomalaisen oopperan tulevaisuudesta. Jos työlläni voin palvella sitä ja kotimaata, niin teen sen mieluimmin – sen sanon suoraan. – Minun täytyy tunnustaa sinulle, että joka kerta kun käyn jossakin kansallisteatterissa, valtaa minut ajatus, kunnianhimoinen unelma – älä naura, kun julkilausun sen: tahtoisin olla Suomelle mitä se tai se on maallensa. Eiköhän sitä voisi? Jos teatteri-sanan eteen panisi maailman- kansallis- sanan asemesta – , niin olisi moni 'suuruus' samalla hävinnyt. Mutta kuka tahtoo hävitä! En minä ainakaan! Voimieni mukaan olen ponnistava ettei niin käy." – Niin Bruno Holm uneksi voivansa käyttää taidettaan Suomen iloksi ja kunniaksi, kun Tuoni katkaisi hänen elämänlankansa ennen kun hän oli täyttänyt 28 vuotta.
Holmin arvostelu ruotsalaisten taiteesta antaa aihetta ottaa huomioon mitä samaan aikaan vastaperustetussa Valvojassa sanotaan Suomalaisesta teatterista. Finsk Tidskriftissä oli ylenkatseellisesti puhuttu tästä taidelaitoksesta. Arvostelijan mielestä se oikeastaan ei ollut mitään toimeensaanut, ja naurettavaa oli muka väittää että rva Winterhjelmillä oli pysyvä sija Suomen historiassa. Siihen vastaa V. Vasenius:
"Että siinä tyhjästä on luotu näyttelijöitä sekä hankittu näytelmistö, sen jokainen näkee. Vaan mikä ei ole yhtä silmäänpistävää, on että tyhjästä on luotu oma näyttelemistapakin erittäin mitä lausuntaan tulee."
"Tämän havaitsemme kuitenkin helposti, jos tarkastamme muutamien näyttelijäin lausumistapaa eri aikoina. Saksasta ensi kerran tultuaan nti Aalberg puhui aivan toisin kuin nyt; ja samoin kuului ennen nti Avellanin puheessa ruotsalainen 'vingutus' paljon selvemmin kuin viime aikoina. Aivan luonnollista, sillä he olivat oppineet taidettansa vieraalla kielellä, mutta jokaisella kielellä on omat lausumislakinsa eikä suinkaan ole helppo sovittaa toisen lakeja toiseen. Ja vielä vaikeampi on edelläkävijöittä löytää semmoisen kielen lausumislakeja, jota tuskin koskaan on näyttämöllä käytetty."
"Tässä kohden rva Winterhjelm on epäilemättä ollut nuorille näyttelijöillemme tienosottajana, ja sanokoot ruotsikiihkoisemme mitä tahansa, hänen ansiotansa ei unhoteta. Vaikka hän muukalaisena tietysti ei voinutkaan täydellisesti taivuttaa ääntänsä meidän kieleemme, niin hänen etevä näyttelemiskykynsä kuitenkin osotti hänelle, ja hänen kauttansa muille, sen tien, jolla ennen käyttämättömän kielen vastukset ovat voitettavat."
"Rva Winterhjelmiä seuraten näyttelijämme ovat ahkerasti koettaneet suomenkieleen sovittaa sitä opetusta, jonka he, mikä mistäkin, ovat itselleen hankkineet. Ja ihmeteltävää tosiaan on, että tämä eri haaroilta koottu opetus on saatu yhteensulamaan niin että jo saattaa sanoa teatterilla olevan yhteisen lausumis- ja näyttelemistavan eli tyylin. Tämä seikka on sitä ihmeteltävämpi kuin muistamme, että teatteri niin kauan on näytellyt maaseuduilla, jossa johto ja yleisön kritiikki ei kuitenkaan voinut olla niin tarkka kuin pääkaupungissa."
"Tätä omituista näyttelemistapaa saattaa ylimalkaan sanoa realistiseksi. Selvästi näkyy, että näyttelijät ainakin koettavat puhua niin luonnollisesti kuin mahdollista. Puhuminen käy jokseenkin nopeasti; 'taidepausseja' ei paljo käytetä eikä juuri äänen korottamista. Sitä vastoin viljelevät erittäinkin naiset, saadaksensa lausumistaan enemmän vaihtelevaksi, puheen niin sanoaksemme soitannollista puolta; se on: koetetaan eri säveltä käyttämällä, milloin heleämmin, milloin korkeammin puhumalla osottaa erilaisia mielenliikutuksia."
"Tätä keinoa esim. nti Aalberg 'Noorassa' hyvin rohkeasti, mutta myöskin erinomaisella menestyksellä käyttää: välistä hän puhuu niin nopeasti, että kuulija tuskin voi erottaa kaikkia hänen sanojaan; mutta sitten kuitenkin yksi ainoa sana, lausuttu oikealla säveleellä, valaisee koko lauseen."
"Meidän mielestämme on tämä suunta, ellei sitä liiotella, oikea; sillä tällaista lausumistapaa käyttämällä tullaan siihen että teatterissa puhutaan eikä pidetä puhetta. Tällä emme väitä, että teatterimme jo olisi perille päässyt. – Vaan selvästi näkyy kuitenkin, että tässä kohden jo on vakava perustus, johon se eteenpäin pyrkiessään voi nojata." – Kun tämän jälkeen on puhuttu Ruotsalaisessa teatterissa vallitsevasta juhlallisemmasta lausumistavasta, tukholmalaisesta tyylistä, ja huomautettu että ruotsalaisten näyttelemistapa (syystä kun heillä ei ole kotimaista draamakirjallisuutta, vaan enimmäkseen näyttelevät ulkomaisia kappaleita) vieraantuu pohjoismaiden ja meidän maan näytelmien vahingoksi, mainitaan että Noora Suomalaisessa teatterissa esiteltiin paremmin kuin Leonarda Ruotsalaisessa ja että niinikään kotimainen kappale "Den nya adjunkten" menestyi siellä huonosti samalla aikaa kuin ranskalaisia komedioja näyteltiin yleisön suureksi tyydytykseksi.
Luonnollista on, että näytäntökausi ei voinut olla taloudellisesti loistava, kun keisarisuru sattui parhaimpaan aikaan, ja sentähden ohjelmiston päävaltti, Romeo ja Julia, esiintyi liian myöhään. Vajaus pysyi miltei muuttumattomana, tehden 19,002:52 mk. Ettei se noussut korkeammaksi, siitä on kiittäminen arpajaisia, joiden tuottamista varoista 12,000 mk käytettiin vuoden menoihin. Jäännös 32,350:94 mk säilytettiin vararahastona lähinnä seuraavia vuosia varten. Miten suurenmoinen kansalaisten avustus olikaan, ei se riittänyt tekemään teatterin elämää huolettomaksi, mutta todistihan se kuitenkin rohkaisevalla tavalla että ystäväpiiri oli laaja.
Näytäntöjä oli annettu 97 ja niissä: 9 kertaa Saimaan rannalla; 8 Kihlaus, Noora; 7 Sota rauhan aikana, Sirkka; 5 Mestarin nuuskarasia, Maria Stuart, Mustalaiset, Parisin veitikka, Romeo ja Julia; 4 Nummisuutarit, Laululintunen, Porvari aatelismiehenä, Valapatto, Neiti Elisabeth; 3 Lea, Sotavanhuksen joulu, Amalia ystävämme, Don Cesar de Bazan, Sevillan parturi, Nyrnbergin nukki. Nuoren aatelismiehen vaiheet, Taistelujen välillä, Ravennan miekkailija, Isännätön talo, Kirjeen kujeet, Vastanaineet; 2 Saaristossa, Yö ja päivä, Margareta, Hardangerin harjulla, Vaimojen kyyneleet, Sumua silmiin, Ei ollenkaan mustasukkainen, Jeannetten häät, Ensi lempi; 1 Kosijat, Kavaluus ja rakkaus, Jane Eyre, Maantien varrella, Taiteen harrastuksesta, Marin rukkaset, Hää-ilta.
Näistä 42 kappaleesta oli 11 kotimaisia ja 12 ohjelmistolle uusia.
X. Kymmenes näytäntökausi, 1881-82
Bergbom-sisarukset olivat päättäneet viettää kesänsä Norjassa. Toivoen saavansa nähdä jotakin uutta teatterissa Kaarlo lähti jo kesäkuun ensi päivinä Tukholmaan, mutta teatterit olivat suljetut ja henkilöt, joita hän olisi tahtonut tavata, matkoilla. Sentähden Emilie viikko myöhemmin saapuessaan sinne kohtasi veljensä sangen tyytymättömänä oloonsa. Tämän ohella vaivasi molempia yhtäkkiä ilmestynyt jäätävä takatalvi. Kumminkin he viipyivät Tukholmassa, levottomasti odottaen tietoja eräästä läheisestä sukulaisesta, joka oli vaarallisesti sairastunut ja jonka kuolema, jos se olisi tapahtunut, olisi pakottanut heidät palaamaan kotimaahan. Tästä ja muusta kertoo Emilie nti Elfvingille kirjeessä (13/6), josta otamme seuraavan:
"Eilinen ilta oli kuitenkin hupainen, kävimme näet katsomassa [kiertomatkalla olevia] ranskalaisia näyttelijöitä. Coquelin ja Pasca ovat erinomaisia taiteilijoita, Berton on hyvä, toiset heikonpuoleisia paitse erästä pientä daamia, joka on niin kuulumattoman kehno, että oli melkein häpeä. Semmoista pikku hanhea ei ole päästetty näyttämölle edes meillä [teatterimme] lapsuudessa. Coquelin on elävä todistus siitä mitä äly ja lahjakkaisuus aikaansaavat. Hänen vartalonsa on mitätön, kasvojenpiirteet rumat eivätkä ollenkaan hienostuneet – paremmin oikein jokapäiväiset, nenä niin muodoton kuin mahdollista, ääni itsessään vähäpätöinen, ja sittenkin joka sanansa, joka liikuntonsa, joka kasvojeneleensä vaikuttaa valtavasti yleisöön – juuri semmoisen tulee taiteilijan olla – sielun on kaikki tehtävä eikä ulkonaisten, aistillisten ansiopuolten; jos niitä sen ohella on olemassa, niin se on varsin hyvä, mutta jollei niitä ole, niin tulee ilmankin toimeen, niinkuin Coquelin. En voi sanoin lausua, kuinka hänestä pidin." – Kun sähkösanoma tuli että sairas oli parempi, sisarukset matkustivat Kristianiaan, jossa viipyivät neljä päivää. "Winterhjelmit ja Magelsenit tekivät kaikkensa", Emilie kirjoittaa, "saadakseen Kristianiassaolomme hupaiseksi, ja siinä he täydellisesti onnistuivat – ilmakin oli ihanan kesäistä, niin että voimme vapaasti olla liikkeellä maalla ja merellä." Erittäin mieluista oli sisarusten olla kahdessa kodissa, joiden emännät olivat heidän uskollisimpia ystäviään. Pyhänä 19/6 Ida Aalberg ja Lydia Lagus tulivat Kristianiaan, ja seuraavana päivänä Emilie lähti näiden seurassa Modumin ja Kaarlo yksin Sandefjordin kylpylaitokseen. Viime mainittu erosi seurasta arvattavasti sentähden, että Emilie samoin kuin molemmat taiteilijattaret sairasti kurkkutautia, jonka parantumisen tärkeimpiä ehtoja oli vaitiolo ja helpointa oli kai olla puhumatta kun asui yksin. Myöhemmin Emilie kirjoittaakin, että hän, Ida Aalberg ja Lydia Lagus, jotka "molemmat esiintyvät hyvin yksinkertaisesti ja vaatimattomasti", enimmäkseen olivat kukin erikseen, puhuen niin vähän kuin mahdollista. Muutoin he keskenään käyttivät ainoastaan suomenkieltä, karttaen maanmiestensä seuraa ja uusia tuttavuuksia. Kun tunnetuksi tuli että neidit Aalberg ja Lagus olivat näyttelijättäriä, pyydettiin heitä avustamaan iltamissa, mutta turhaan. Ettei tämänlainen erakkoelämä kylpylaitoksessa, jossa oli neljättä sataa vierasta, ollut erittäin hupaista on itsestään selvää, mutta valitettavasti se oli välttämätöntä niinkuin aikaa voittaen hyvin nähtiin.
Kesä- ja heinäkuun vaihteella sattui Suomessa kaksi tapahtumaa, johon ystävämme Norjassa ottivat sydämestään osaa: Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 50-vuotisjuhla 30/6-2/7 ja J. V. Snellmanin kuolema 4/7 Jälkimäisestä Emilie kirjoittaa nti Elfvingille (9/7):
"Olemme jo saaneet tiedon suuresta surusta, joka on kohdannut koko maatamme. Rva Winterhjelm sai sähkösanoman ja ilmotti kohta asian meille. Suruuni sekaantuu kuitenkin jonkunlainen kiitollisuuden tunto siitä että hänen ei tarvinnut elää yli aikansa: hän pelkäsi sitä kauheasti ja valitti, että Runebergin ja Cygnaeuksen täytyi kuolla, niinkuin tapahtui, saamatta mennä kuolemaan katse kirkkaana miehekkään rohkeasti. Yksityistietoja Snellmanin kuolemasta meillä ei ole; kaksi kertaa viikossa tulee minulle Uusi Suometar ja Morgonbladet ja ensi postissa saamme kai lukea siitä. Jumala antakoon hänelle autuutensa ja rauhansa. Rehellisesti ja miehekkäästi hän on taistellut isänmaansa ja kansansa edestä."
Hautajaisissa, jotka tapahtuivat 7/7, Almberg Suomalaisen teatterin puolesta laski seppeleen Snellmanin arkulle. – Kun posti toi suomalaisia lehtiä Modumiin, saatiin siellä lukea H. D: nkin nekroloogi suuresta vainajasta. Ida Aalberg kirjoittaa siitä Bergbomille ja sanoo sitä surkeaksi ja hävyttömäksi:
"Koko se äänivarasto, jota näinä kahtena viikkona olen koettanut tarkoin säästää ja kartuttaa, on tänään tulvannut virtana esiin – en ole voinut sitä estää, vaikka se kyllä on ollut väärin ja hyödytöntä, sillä Modumissa oleskelevat 'liberaalit' eivät suinkaan siitä parane."
Kaarlosta tiedämme vähemmän – oikeastaan vain sen, että hän Sandefjordissa, jossa hänellä oli "hirmuisen ikävä", muun muassa seurusteli erään tanskalaisen kirjailijan kanssa, jolla oli tuttavia Kööpenhaminan teatterimaailmassa ja jonka kautta hän toivoi saavansa toteutetuksi "vanhan tuumansa" hankkia sieltä vanhoja painamattomia uudenvuodenkappaleita, joita voitaisiin mukailla ja sovittaa suomalaisiin oloihin. Nähtävästi ei asiasta tullut sen enempää.
Elokuulla sisarukset palasivat kotia, niinkuin näkyy Emilien kirjeestä nti Elfvingille 14/8:
"Torstaina tulimme kotia, Kaarlo ja minä, jotenkin reippaina. Matka meni nopeasti, kun emme pysähtyneet Kristianiaan eikä Tukholmaan. – Kaarlo matkusti eilen Viipuriin nähdäkseen, kuinka teatterirakennus on edistynyt. Jollemme saa siellä alottaa ennen 1 p. lokak., alamme ehkä Tampereella. Aikomuksemme oli alottaa täällä, mutta syyskuun ohjelmistoon oli ajateltu 'Murtovarkaus' y.m., jossa Aalbergilla on pääosa, ja hänen täytyi jäädä ulkomaille. Hänen kurkkunsa ei vieläkään ole terve, ja hän tahtoi Kristianiassa puhutella etevää spesialistia tri Edv. Bullia, joka palaa ulkomaanmatkalta 20 p. Laguksen laita on samallainen. Hän jäi Modumiin ja halusi suorastaan kysyä Bullilta, luuliko tämä hänellä olevan tulevaisuutta laulajattarena. – Voi, rakas Betty, minkaltainen vuosi on tulossa! Jos tämä kolea ja sateinen ilma jatkuu, niin emmehän voi muuta odottaa kuin puutetta ja hätää armaalle maa raukallemme. Kyllä on kovaa, että Suomen kansan taistelun täytyy olla niin raskas yhtä hyvin henkisessä kuin aineellisessa suhteessa. Jumala auttakoon ja varjelkoon meitä!" – Tositeossa kävi niin, että Ida Aalbergin täytyi yhä edelleen jäädä lääkärin hoidon alaiseksi – hän asui Winterhjelmillä Kristianiassa ja palasi vasta helmikuulla monenkuukautisen vaitiolon jälkeen saatuansa äänensä takaisin. Sitä kovempi oli Lydia Laguksen kohtalo: hänen täytyi kokonaan luopua taiteilijaurastaan. "Surullista oli nähdä Lydia Lagusta", kirjoittaa Emilie hänestä, "vaikken koskaan ole niin paljon pitänyt hänestä kuin nyt: hän kantaa niin kauniisti onnettomuuttansa, Jumala auttakoon häntä!" —
* * * * *
Näytännöt alettiin sittenkin Helsingissä 4/9 antamalla Nummisuutarit. Huone oli melkein täysi, ja uusi kenraalikuvernööri Heidenkin oli teatterissa. "Hän ei siis aio kohdella meitä niin 'en canaille' kuin Adlerberg", Emilie huomauttaa. Ensimäinen pikku uutuus tuli 15/9, H. Müllerin laulunsekainen, 1-näytöksinen näytelmä Adelaida. Kappale, johon suuren säveltäjän Beethovenin elämä iloineen suruineen on kokoonpuristettu, herätti melkoista mielenkiintoa. Leinon sanotaan mahdikkaasti näytelleen pääosaa, joskaan hän ei saanut luonteeseen sitä "pyhimyksen kirkkautta", jota tekijä näyttää tarkottaneen, ja nti Avellan oli Adelaidana miellyttävä samoin kuin nti Hacklin pienemmässä sivuosassa. Kuukauden merkkitapaus oli kuitenkin Daniel Hjortin sekä harjotukseen että näyttämöllepanoon huolella toimitettu uudistus. Se meni kolme kertaa perätysten (21/9-25/9).
Suurin tunnustus tuli nytkin rva Aspegrenin osaksi. Hänen Katrissaan havaittiin "voimallisesti mukaansa tempaava, kansallinen piirre, joka ei mitenkään ollut vieraan näyttelijättären saavutettavissa, mutta suomalaiseen yleisöön teki omituisen, sydäntä kouristavan vaikutuksen". Nimiroolissa esiintyi nyt Axel Ahlberg. Hän oli "kunnioitettavalla kyvyllä tutkinut Daniel Hjortia ja loi siitä itsenäisen kuvan, kenties ei vielä täysin selvän ja riittävän syvän, mutta kaikissa tapauksissa reippaalla ja leveällä siveltimellä alustellun. Useissa kohtauksissa hän jo nosti näyttelemisensä ja käsityksensä tositaiteelliselle kannalle, niin etenkin 3:n näytöksen ensi kuvaelmassa (linnanpihalla)". Kuitenkin oli hänen esiintymisessään, kävelemisessään j.n.e. vielä paljo häiritsevää. Nti Avellan oli suuresti edistynyt Sigridinä, siinä oli totuutta, yksinkertaisuutta ja kirkkautta. Kokonaisuuden vaikutus oli hyvä ja yleisö tyytyväinen. – Ohjelmistolle uusi kappale ilmestyi jälleen 27/9, nimittäin Wäinön (K. Krohn) suomentama, A. Kiellandin 1-näytöksinen näytelmä Kotimatkalla (Paa Hjemvejen),34 joka annettiin yhdessä Kirjeen kujeiden kanssa. Norjalaisessa kappaleessa suoritti rva Aspegren kiitettävästi pääroolin. – Tämä näytäntö oli viimeinen Helsingissä, ja seurue lähti sen jälkeen Viipuriin.
Lähempiä tietoja syyskuulta saamme Emilien kirjeestä nti Elfvingille 2/10:
"Nyt on teatteri Viipurissa, mutta kohtasi ensi hetkessä pahan vastoinkäymisen: tarkotus oli alottaa tänään, mutta viipurilaisten vihkimisjuhla on pitämättä ja meidän täytyy odottaa. Me menetämme siten 2 näytäntöä. – Syyskuu on ollut varsin hyvä: väkeä on ollut paljo, jopa oikein paljo, kun ajattelee vuodenaikaa. Daniel Hjortin näyttämöllepano maksoi kuulumattoman paljon vaivaa, ponnistuksia ja rahaa! Axel Ahlbergille on rooli kyllä liian suuri, jota paitse Raan muisto painaa häntä. Leinoa kohtaan on kritiikki ollut hyvin kohtuuton. Ei ainoastaan Kaarlon ja minun, vaan monen muunkin mielestä hän oli aivan oivallinen herttua. Oletko nähnyt taikka oikeammin lukenut pientä Kiellandin kappaletta 'Paa Hjemvejen'? Se on varsin mieltäkiinnittävä ja meni hyvin. Ruotsalaiset ovat nyt päättäneet kerrassaan masentaa meidät: he harjottavat tätä kappaletta, ovat antaneet 'En papperslapp' (Kirjeen kujeet), jonka me näyttelimme jo keväällä ja nyt viime näytännössä, ja aikovat ottaa esiteltäväksi Romeon ja Julian. Ajattelemattomasti kyllä he ovat aivan avonaisesti sanoneet, että nyt ovat suomalaiset ('finnarne') masennettavat, ja kuitenkin meni heidän paperilippunsa perjantaina 'aivan penkin alle', jota vastoin Kirjeen kujeet meillä on onnistunut varsin hyvin ja suuresti huvittanut yleisöä. Kaarola, jolla on suurin rooli [Suzanne], on aivan erinomaisen hyvä, jota vastoin rva Skotte kuuluu olleen hyvin jäykkä ja vähäpätöinen. En tiedä mitä H. D. sanoo, mutta Hufvudstadsbladet arvostelee armottomasti kappaletta ruotsalaisella näyttämöllä; käyköön Romeon ja Julian ja Paa Hjemvejen samoin. Se on hurskas toivoni – onhan draamallinen kirjallisuus äärettömän suuri ja rikas, miksi siis heittäytyä tähän onnettomaan kilpailuun ja toisten ohjelmiston hävittämiseen. En voi sanoa kuinka se harmittaa minua." – "Ida Aalbergilta minulla ei ole suoranaisia tietoja, mutta Toni Sahlberg on saanut häneltä kirjeen. Tyttö paralla on ikävä, mikä on hyvin luonnollista. Tietysti kaipaamme häntä paljon. Viipuria varten meillä kyllä on ohjelmisto, mutta välttämätön työ saadaksemme uutta ohjelmistoa tänne talveksi ei voi käydä täyttä vauhtia ilman häntä. Kyseessä olevat suuret uudet kappaleet ovat Murtovarkaus (2/3: ksi jo valmis keväällä), espanjalainen draama Kastilian Juanna, jossa on loistorooli Ida Aalbergille sekä hyviä tehtäviä Kaarolalle ja Böökille, Regina von Emmeritz, Ibsenin Kuninkaanalut, ja Venetian kauppias, jos Cajanderin suomennos valmistuu hyvissä ajoin. Kastilian Juanna harjotetaan ja näytellään ensin Viipurissa rva Aspegrenin kanssa; täällä Aalberg astuu hänen sijaansa. Älä kumminkaan puhu kellekään ohjelmistostamme, sillä silloin kai ruotsalaiset taas tekisivät meille kiusaa ja ottaisivat nämä kappaleet." – Jo 29/9 Bergbom seurueineen lähti Viipuriin, mutta Emilien mainitsemasta syystä ei päästykään kohta alkamaan. Vasta kun perin pohjin korjattu teatteri 7/10 on uudestaan vihitty (ruotsalaisin!) puhein (Gabr. Lagus),35 soitoin ja tanssein, annettiin 8/10 ensimäinen näytäntö: Lea, Sotavanhuksen joulu ja Amalia ystävämme. Huone oli hyvä ja suosiollinen eikä jatko pettänyt lupaavaa alkua. Lokakuulla esitettiin Kirjeen kujeet, Daniel Hjort (3 kertaa), Parisin veitikka ja Björnsonin Konkurssi, uudistettuna (kumpikin 2 k.), Taistelujen välillä sekä Mestarin nuuskarasia, Kihlaus ja joku muu pikku kappale – kaikki menestyksellisesti.
"Konkurssi vastaanotettiin", Bergbom kirjoittaa, "suurella suosiolla. Muita etevämpi oli Vilho, todella oivallinen Berent. Leinolla (Tjelde) oli hyviä yksityiskohtia, mutta ei tarpeeksi hillitsemiskykyä; kun rooli kypsyy, hän on oleva kerrassaan hyvä. Muutkin olivat tyydyttäviä. [Nti] Aaltola suoriutui niin hyvin, että hän kyllä voi näytellä Signeä Helsingissä. Päivälliskohtaus sai kättentaputuksia, mutta oli mennyt paremmin harjotuksissa." – "Sain kirjeen Viipurista", Emilie taasen kirjoittaa nti Elfvingille tarkottaen jotakin toista Kaarlon kirjettä, "siellä käy kaikki edelleen erittäin hyvin. On erinomaisen hupaista voida joskus sanoa, että asiat ovat hyvällä kannalla, ja olla voivottamatta ja valittamatta. Kelpo piletinmyyjättäremme, nti [E.V.] Hellsten, on mukana Viipurissa ja hoitaa rahastoa. Joka toisen näytännön jälkeen hän muutamalla rivillä antaa minulle tietoja tuloista." – Mutta vaikka näytännöt menestyivätkin, ei huolia puuttunut. Niin tapahtui että Ossian-veljen nuori rouva Therese (o.s. Rotkirch) kauan sairastettuaan kuoli 19/10. Emilie matkusti hautajaisiin Turkuun, asui siellä ollessaan Elfvingillä ja palasi onnellisesti; mutta tästä kaikesta Kaarlo oli ylen levoton. "Et voi käsittää iloani, kun sain kirjeesi ja näin että olet terveenä palannut", hän huudahtaa. Arvattavasti pimeä, kolkko vuodenaika sai hänet kuvittelemaan onnettomia sattumia. Sitä paitse Vilho ja rva Aspegren olivat sairaita. Edellisen ääni oli kovin sortunut ja jälkimäinen makasi koko päivän, siksi kun nousi pukeutuakseen näyttämöä varten. Kaarlo itsekin oli pahoinvoipa tavalla, joka sai Emilien arvelemaan, oliko hän ehkä joutunut asuntoon, jossa seinäpaperit olivat myrkyllisiä. Ida Aalberg oli ilmottanut olevansa parempi, mutta ei niin että olisi voinut palata työhön. Hän oli Kristianiassa nähnyt näyteltävän Meilhac ja Halévyn näytelmän "Froufrou" ja uneksi saada esiintyä siinä, luullen siitä tulevan toisen Nooran. Bergbom oli kuitenkin toista mieltä. "Froufrouta en ota", hän kirjoittaa sisarelleen, "vaikka Aalberg olisi kuinka ihastunut siihen – mieluummin Ihanan Helenan (!). Sitä paitse hän mielestäni ei sovi rooliin – hän on niin vähän parisilainen kuin mahdollista." Tämä todistaa kuinka tarkoin Bergbom vältti kaikkea siveelliseltä kannalta epäiltävää.
Marraskuun alussa Bergbom kävi Pietarissa nähdäkseen Moserin ja Schönthanin uuden huvinäytelmän Unsere Frauen, joka siellä esitettiin 2/11.
"Huomasin kappaleen olevan", hän kirjoittaa, "yhtä tyhjän, typerän ja hutiloidun kuin useimmat Moserin tehtaan tuotteet ja oletan siis, että sillä on oleva suuri menestys (!). Ole hyvä ja tilaa se Blochilta. Se sopii voimillemme. Kaikilla naisilla on enemmän tai vähemmän kiitollisia tehtäviä." – Vakavien näytelmien rinnalla oli uusi huvinäytelmä tarpeen, mutta Pietarissa nähtyä ei sittenkään otettu.
Johtajan poissaollessa oli Viipurissa annettu Sota rauhan aikana, joka samoin kuin Saimaan rannalla (5 kertaa) saavutti mitä suurinta suosiota. Muutoin mainittakoon marraskuulta: Ravennan miekkailija, Nummisuutarit, Porvari aatelismiehenä, Neiti Elisabeth ja Tyko Hagmanin ranskalaisen aiheen mukaan sepittämä 1-näytöksinen huvinäytelmä Pormestarin vaali (20/11) – Sodassa rauhan aikana nti Hacklin – Ilka, täydellinen Ida Aalbergin jäljennös, miellytti hyvin yleisöä, ja Tervo täytti sangen tyydyttävästi Vilhon sijan. Nummisuutarit (18/11) meni oivallisesti ja varsinkin Leino oli tavallista virkeämpi, mutta vaikutus katsojiin oli sekava: suuri yleisö oli ihastunut, hienosto epäilevä. Komedia esitettiin kaikkiaan kolme kertaa, mutta harveneville huoneille; hienoston käsitys pääsi siis voitolle. Kuinka vähän verratonta kappaletta ymmärrettiin, osottaa se, että Bergbomin havainnon mukaan katsojia enimmin huvitti Teemun isä, hevonen y.m.s. (!).
Kuukauden keskivaiheilla Emilie kävi Viipurissa, oltuaan sitä ennen Tampereella Ossian-veljen luona. Kuinka tervetullut hän oli, huomaa sanoista, millä Kaarlo jälestäpäin kiittää sisartaan: "Sydämellinen kiitos käynnistäsi, joka virkistytti sieluani. Sain joitakuita hetkiä jälleen olla ihminen, joka ei suinkaan liian usein tapahdu." Matkastaan Emilie kirjoitti nti Elfvingille (28/11):
– "Olimme toivoneet Ida Aalbergin tulevan joulukuun alussa – mutta sitte hän ilmotti palaavansa vasta tammikuun keskivaiheilla! Se aiheutti suuria ohjelmistohuolia. – Menestys Viipurissa on taukoamatta ollut erittäin hyvä. Näyttelemme enimmäkseen täysille taikka 3/4 huoneille; ainoastaan kerran on ollut puoli huonetta (kun Daniel Hjort meni 3: nen kerran), ei kertaakaan vähemmän. Totta on että joka viikko on tarjottu kaksi ohjelmaa. Vilhon voimat menevät yhä alaspäin, hänen äänensä on tuskallisen sortunut ja heikko. Kun hän harvoin jaksaa näytellä, täytyy hänen suuren ohjelmistonsa levätä. Rva Aspegrenkin kykenee harvoin harjotuksiin. Kun sen ohella milloin toinen milloin toinen on pahoinvoipa, ei ole voitu harjotella uutta, joka on kovin ikävää tännetuloomme katsoen. – Kaarlo osti Pietarissa oikein kauniita tekokasvia, 6 ruukkua 7 ruplasta, m.m. suuren palmun." – Vähän myöhemmin Kaarlo kertoo "valitettavan uutisen", että nti Anni Hacklin oli mennyt kihloihin. Sulhanen ajatteli häitä kesäksi, mutta neiti jäisi mielellään vuodeksi, "jos häntä tarvitaan". "Valitettavasti", Kaarlo lisää, "tarvitaan häntä nyt enemmän kuin koskaan, kun Aalberg ei ole terve", kun j.n.e. – monesta syystä. Emilie on samaa mieltä: "Hän on kiltti, kelpo tyttö, minä tulen kovasti kaipaamaan häntä. Suokoon Jumala hänelle onnea! Jos hän tahtoo, pidämme hänet mielellämme." Uusi huoli: mistä saada nuori tyttö seurueeseen eroavan sijalle?
Joulukuu alotettiin Björnsonin näytelmällä Maria Stuart Skotlannissa, jonka valmistus oli tuottanut paljo puuhaa Emilielle Helsingissä (josta kaikki mitä tarvittiin oli lähetettävä) ja samoin Kaarlolle Viipurissa. Se meni "loistokkaasti", ja nti Avellan sai vilpitöntä tunnustusta nimiroolin esittämisestä. Myöhemmistä mainitsemme Kosijat, Mustalaiset, Hellät sukulaiset (Böök oiva Schumrich) ja (16/12) ohjelmistolle uusi, A. Jalavan suomentama Tóthin 3-näytöksinen huvinäytelmä Naiset valtioelämässä, joka, Ilmarinen sanoo, vilkkaasti esitettynä kyllä huvitti yleisöä, vaikka siinä oli paljo "meidän oloillemme ihan outoa".
Tarkotus oli ollut jouluksi matkustaa Helsinkiin ja sen mukaan oli toimittu: viipurilaiset pitivät 17/12 seurueelle jäähyväiskemut, joissa Gabr. Lagus ehdotti teatterin ja J. H. Erkko [Pietariin matkustaneen] Bergbomin maljan; 19/12 annettiin kaupunkilaisten pyynnöstä Kirjeen kujeet Viipurin linnan korjaamisrahaston hyväksi ja 20/12 esitettiin Maria Stuart Skotlannissa (kolmannen kerran) läksiäisnäytäntönä. Mutta edellisenä päivänä oli Helsingissä annettu virallinen kielto näytellä Arkadiateatterissa, ja sentähden johtokunta sähkötti seurueelle käskyn jäädä Viipuriin kuukauden loppuun – pitemmästä ajasta ei voinut olla puhetta, syystä kun teatteri uudesta vuodesta oli vuokrattu kiertävälle ruotsalaiselle näyttelijäseurueelle. Viimeinen näytäntö (Hellät sukulaiset ja Saimaan rannalla) oli 27/12, ja vuoden päättyessä seurue siis tuli Helsinkiin, mutta tietämättä milloin voitaisiin ryhtyä julkiseen toimeen.
Tiistaina 20/2 Emilie Bergbom kirjoitti nti Elfvingille: "Koko syksyn on kaikki sujunut niin tavattoman hyvin ja rauhallisesti, että olen ollut oikein hämmästynyt, mutta nyt on sen sijaan onnettomuus iskenyt meihin niinkuin pommi. Arkadia on suljettu ja seurue koditon! Kuinka asia edelleen kehittyy, sitä en tiedä vielä; emme ole tahtoneet mitään tehdä, ennen kun Kaarlo tulee ja hän tulee huomenna. Pyhänä i.p. [kuvernööri] Alfthan kävi täällä valmistamassa meitä iskuun ja eilen i.p. hän lähetti meille virallisen tiedonannon. Tietysti valitamme hänen tuomiostaan, mikä tulos siitä lieneekään. Meitä tahdotaan esiintymään Aleksanterinteatterissa Fiorinin [italialaisen oopperan] kanssa, mutta en tiedä myönnymmekö siihen. Kaikissa tapauksissa asemamme on ylen vaikea ja huolestuttava." – Alkusyynä kiusalliseen jupakkaan, joka ryösti teatterilta kokonaisen kuukauden parhainta työaikaa, oli Wienissä sattunut kauhea onnettomuus. Siellä oli näet 8/12 suuressa Ringteatterissa juuri kun näytäntö oli alkamaisillaan valkea päässyt irti näyttämöllä ja, palvelus- ja suojelusväen saamattomuuden ja toimettomuuden tähden, levinnyt salonkiin ja tuhonnut enimmän osan sinne kokoontunutta yleisöä, noin 700-800 henkeä. Tämä surkea tapaturma sai kaikkialla asianomaiset kysymään, oliko heidän valvontansa alaisissa teattereissa tarpeeksi varo- ja pelastuskeinoja samantapaisen onnettomuuden välttämiseksi. Niin meilläkin, ja 19/12 a.p. tuli kuvernööri poliisimestarin ja palosammutuskuntien päällikköjen kanssa Arkadiaan, tutki sitä ja, niinkuin jo on kerrottu, vielä samana päivänä annettiin virallinen kielto enää vastedes näytellä teatterissa. Toiset teatterit tutkittiin joku päivä myöhemmin ilman että ne suljettiin.
Ymmärrettävää on, että Arkadiateatterin johtokunta piti yleisön turvaamista yhtä tärkeänä kuin konsanaan viranomaiset, mutta silti se ei voinut katsoa kieltoa kohtuulliseksi. Jo ennen kun viranomaiset olivat liikahtaneetkaan, oli näet johtokunta ryhtynyt mitä tehokkaimpiin toimenpiteisiin yleisön pelastamisen varaksi tulipalon sattuessa: m.m. määrännyt 10 uutta uloskäytävää avattavaksi (niin että niitä entisten kanssa olisi 20), jota paitse jo ennen Wienin teatteripaloa oli päätetty hankkia vesijohto Arkadiaan. Kun lisäksi otettiin huomioon, että ulospääsö muista teattareista ei suinkaan ollut mukavampi eikä edes yhtä helppo sekä että teatteripalojen tuhoisuus ei lainkaan riippunut siitä olivatko seinät puusta tai kivestä (sillä savu ja kuumuus tukehduttavat säännöllisesti ihmiset ennen kun seinät syttyvät), laati johtokunta senaattiin anomuksen, että hallituksen toimesta asetettaisiin tutkijakunta, joka tarkastaisi missä määrässä pääkaupungin teatterit ovat tulipalon sattuessa hengenvaaralliset, ja että, jos, niinkuin johtokunta puolestansa arveli, selville tulisi, että Arkadiateatteri ei ollut muita vaarallisempi vaan päinvastoin tarjosi runsaampaa pelastumisen tilaisuutta, kielto olisi peruutettava. Samaan aikaan johtokunta jätti Ruotsalaisen teatterin johtokunnalle pyynnön saada siksi kun kielto kumottaisiin käyttää uutta teatteria kaksi iltaa viikossa suomalaisia näytäntöjä varten.
Tämä tapahtui jo ennen joulua, mutta ratkaisu oli kaukana. Viranomaiset samoin kuin Ruotsalaisen teatterin johtokunta panivat koko koneistonsa liikkeelle. Jälkimäinen lykkäsi asian kannatusyhdistykselle, tämä taasen "delegatsionille ja intendentille" ja nämä takaisin kannatusyhdistykselle, joka vihdoin kokouksessaan 16/1 (niinkuin edeltäkäsin oli saattanut arvata) antoi kieltävän vastauksen. Hallitus taasen kuulusteli kuvernööriä ja selitti sitten, ettei johtokunnan anomus "antanut aihetta mihinkään toimeen". Silloin täytyi johtokunnan valittaa kuvernöörille poliisikamarin kiellosta (joka oli kuvernöörin itsensä määräämä!), kuvernööri puolestaan vaati poliisikamarilta selitystä, käskien "kuulustella" johtokuntaa. Tämä kutsuttiinkin poliisioikeuteen 7/1, jolloin se anoi uuden tutkimuksen pitämistä sitte kun kaikki korjaukset oli tehty; 21/1 oli uusi "syyni" Arkadiassa, ja sen nojalla kielto vihdoinkin peruutettiin 23/1!
Vaikka olisi väärin väittää kuvernöörin y.m. viranomaisten sulaksi kiusaksi panneen jutun alkuun (tiedetäänpä hänen omin päin hieroneen kauppaa venäläisten kanssa, että Suomalainen teatteri ja Fiorini saisivat yhdessä näytellä Aleksanterinteatterissa!), niin on kuitenkin varmaa, että toisia teattereita kohtaan oltiin vähemmän ankaria. Intoa oli näytettävä ja tietenkin oli Arkadia sopivin toimenpiteitten esineeksi – sentähden ei senaattikaan katsonut vertailevaa teatterien tarkastamista tarpeelliseksi. Näin arvosteltiin asiaa, joka oli herättänyt melkoista huomiota maassa ja m.m. saanut Ilmarisen jo vuoden lopulla hartaasti kehottamaan teatteritalon rakentamiseen kansalliselle näyttämölle Helsinkiin. Yritys koskee koko kansaa, lehti sanoo, ja sentähden on osakkeita tarjottava merkittäväksi ympäri maan; pantakoon asia vaan alkuun. U. S. piti ensiksi ehdotusta liian aikaisena, koska vastaperustettujen koulujen tulevaisuus vielä oli turvaamatta; mutta kun toiselta puolen yhä selvemmäksi kävi, kuinka mahdotonta teatterin oli ajan pitkään elää riippuvaisena milloin mistäkin säikähdyksestä, otettiin tuuma vakavan harkinnan alaiseksi. Se tapahtui Suomalaisen klubin kokouksessa 21/1 ja asetettiin siinä toimikunta (A. Almberg, Eliel Aspelin, K. Bergbom, Seb. Gripenberg, A. Helander, E. Nervander ja J. Stenbäck) valmistamaan asiaa. Tämän toimikunnan 25/1 allekirjoittamassa lausunnossa ehdotetaan, että teatteri rakennettaisiin siihen paikkaan Kasarminkadun varrelle, missä nyt on tieteellisten seurain talo, sekä että rakennuksen, paitse näyttämöä ja salonkia, jossa olisi tilaa 800 katsojalle, tuottavaisuuden tähden pitäisi sisältää laajanlaisen ravintolahuoneiston, huoneita Suomalaiselle klubille ja pienemmille kauppaliikkeille. Kustannukset laskettiin 600,000 markkaan, joista toivottiin saatavan 100,000 tarkotusta varten perustettavan osakeyhtiön pääomana, 300,000 korottomana taikka huokeana valtiolainana, 150,000 kiinnityslainana toisaalta päin ja 50,000 keräyksen kautta yleisön puolelta. Kun kysymys m.m. E. Nervanderin tekemän pääkirjoituksen kautta Morgonbladetissa 24/1 oli saatettu suurenkin yleisön tietoon, käsiteltiin sitä uudelleen klubin kokouksessa 28/1; johon oli saapunut lukuisa joukko teatterin ystäviä. Kokous hyväksyi pääpiirteiltään toimikunnan ehdotuksen ja päätti sen toteuttamiseksi perustaa osakeyhtiön, johon yleisöä viipymättä kehotettaisiin merkitsemään osakkeita. – Tietty on, että tämä puuha ei vienyt toivottuun tulokseen; mihin se johti, saamme vastedes nähdä.
Teatteri avattiin uudestaan 27/1, ja annettiin ensiksi kaksi Daniel Hjort-näytäntöä – yleisö tervehti lämpimästi seuruetta, jota oli kaivattu neljä kuukautta. Kolmanneksi illaksi oli Björnsonin Konkurssi ilmotettu, mutta Vilhon heikkouden tähden näyteltiin Hellät sukulaiset. Siinä esiintyi Niilo Sala36 tohtorina ("ensimäisen rakastajan" rooli) ensi kerran tärkeänpuoleisessa tehtävässä Helsingissä, ja nti Hacklin näytteli Ida Aalbergin sijasta Thusneldaa. Neljännen näytännön ohjelma oli: Adelaida sekä Tyko Hagmanin saksalaisen aiheen pohjalle laatima 1-näytöksinen Kyökissä ja saman Pormestarin vaali. Molemmat jälkimäiset, mutta varsinkin Kyökissä, saavuttivat suuren naurumenestyksen, ja tuo kohtaus helsinkiläisessä kyökissä tuli kodikkaisuutensa kautta pitkäksi aikaa melkein Kihlauksen kilpailijaksi. Runebergin päivänä (5/2) esitettiin uudestaan Falkmanin järjestämät Hirvenhiihtäjäin kuvaelmat, sitte seurasi lauluosasto, jossa rva Emmy Achté esiintyi, ja vihdoin Kyökissä. Kolmannen kerran meni sama kappale 10/2 kahden R. Kiljanderin huvinäytelmän kanssa. Amalia ystävämme ja Hyvät markkinat, joista jälkimäinen oli ihan uusi. Tämä kuvaus pikkukaupungista, jossa veijari on pahasti vetämäisillään käsityöläisperhettä nenästä, oli tekijän edellisiä heikompi, mutta Böök sai paljon kiitosta markkinarosvon esittämisestä. Vihdoin voitiin 11/2 näytellä Konkurssi, joka oli uusi Helsingissä. Se meni kolme kertaa peräkkäin ja herätti suuressa määrin katsojain mielenkiintoa. Esitys tunnustettiin sujuvaksi ja näyttämölle suurta kunniaa tuottavaksi; eritoten Leino Tjeldenä ja Vilho Berentinä ansaitsivat hyvin kaikki heille tarkotetut suosionosotukset.
Kuukauden lopulla 23/2 näyteltiin ensi kerran Minna Canthin Murtovarkaus, jonka ilmestyminen näyttämöllä on teatterin historian merkkitapauksia. Tämän näytelmän oma historia alkaa kumminkin jo aikoja ennen näyttelemistä, ja siihen on katsaus luotava varsinkin kun me siten ensi kerran saamme nähdä, kuinka Bergbom kohteli ja neuvoi vasta-alkavia draamakirjailijoita.
Minna Canth, joka ennen oli kirjoittanut ainoastaan lyhyitä novelleja, jutelmia, y.m. kirjoituksia sanomalehtiä varten, ryhtyi v: n 1879 alussa – niinkuin hän itse on kertonut Suomalaisen teatterin näytännöistä (Jyväskylässä), mutta myöskin hyvän tuttavansa Robert Kiljanderin samantapaisista aikeista innostuneena – sommittelemaan ensimäistä näytelmäänsä. Hänen miehensä, lehtori J. F. Canthin sairaus ja kuolema 14/7 keskeytti kuitenkin työn, mutta syksyllä hän siihen palasi ja 27/11 hän lähetti teoksensa valmiina Bergbomille. Jollei se kelpaisi näyteltäväksi, hän kirjoitti, antaisi hän sen painettavaksi Päijänteen novelliosastoon. Bergbomin vastauksesta otamme pääkohdat:
(Helsinki 5/1 1880). "Kunnioitettava Rouva! Suurella mielihyvällä olen lukenut Teidän, monessa kohden sangen viehättävän, kansannäytelmänne Murtovarkaus. Dialogi on sujuva ja suomalainen, henkilöt luontevat – Hoppulainen oikein mainio ilmiö – ja toiminta, vaikka kappaleen heikoin puoli, ylimalkaan tyydyttävä. Minusta teoksenne on hyvin sopiva Suomalaisen teatterin ohjelmistoon ja otan sen mielelläni näyteltäväksi. – Koska ohjelmistomme jo on määrätty muutamaksi kuukaudeksi, voimme vasta huhti- tai toukokuulla esittää näytelmänne. – Näyttelemistä varten tahtoisin mielelläni, jos siihen suostutte, ehdottaa muutamia muutoksia ja lisäyksiä, jotka luullakseni tekisivät näytelmänne juonen elävämmäksi ja jännittävämmäksi.37 – Sallikaa minun lopuksi lausua toiveeni, että tämä ei ole viimeinen tuote, jolla ilahdutatte Suomalaista teatteria. Suurimmalla kunnioituksella Kaarlo Bergbom."
Tietenkin tekijä oli tyytyväinen arvosteluun, mutta kappaleen näytteleminen myöhästyi tavalla, joka koetteli kärsivällisyyttä. Nähtävästi sai Nooran odottamaton, hämmästyttävä menestys Bergbomin ensin säästämään mieltäkiinnittävän uutuuden seuraavaksi näytäntökaudeksi, ja sitten aiheutti teatterin sulkeminen keisarisurun johdosta keväällä 1881 ja Ida Aalbergin sairaus syksyllä ja talvella s.v. (häntä kun pidettiin ainoana sopivana Helenan esittäjänä) uusia lykkäyksiä. Kumminkaan ei tämä viivytys ollut näytelmälle haitaksi. Se näkyy seuraavasta.
Kirjeessä 19 p: ltä kesäk. 1880 Bergbom, samalla kun hän ilmottaa roolien olevan puhtaaksi kirjoitetut, kysyy, eikö hän saisi lähettää näytelmää Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle kilpailemaan kauppias W. Parmasen lahjottamasta palkinnosta, joka kolme vuotta turhaan oli ollut tarjona, ja jatkaa sitten:
[Ennen kun näytelmä jätetään kilpailuun] "olisi kuitenkin yksi tärkeä lisäys tehtävä, joka luullakseni suuresti hyödyttäisi draamaanne. Ensimäisen ja toisen näytöksen välille tahtoisin ihan uuden kuvaelman Penttulan luona. Penttula näetten on loppupuolella niin tärkeä henkilö, että hänen nykyinen lyhyt ilmestymisensä alussa näyttää liian episodilliselta. Aiheita uuteen kuvaelmaan on kylläksi: Penttulan ja Loviisan juonet katkaistaksensa rakastavien liitto, Penttulan varkaustuumat, salainen viinanpoltto, johon Hoppulainen ja Antti ovat osallisina, ja sitten kohtauksia, jotka osittain naurettavalla, osittain kamalalla tavalla valaisevat kansan taikauskoa ja siis selittävät Penttulan suuren vaikutusvoiman. Mitä itse arvelette? Ettekö luule, että tämmöinen kuvaelma voisi tulla hyvin vaihtelevaksi. Ehkä olisikin parempi, ettei se olisi kuvaelma, vaan kokonainen näytös, joten kappale jaettaisiin viiteen eikä neljään näytökseen."
"Ja vielä lopuksi hyvin harras pyyntö. Kirjoittakaa pian jotain uutta yhtä kelvollista tai parempaakin kuin Murtovarkaus. Jos vaan Suomalainen teatteri voisi herättää hyvän draamallisen kirjallisuuden, olisi sen tulevaisuus varma. Murtovarkaus on niin ilahduttava alku, ettei Kiven jälkeen kotimaiselle näytelmäkirjallisuudelle ole ilmestynyt parempaa ennettä. – Jos Teillä on halua ja aikaa kirjoittaa jotakin uutta, ehdottaisin kansannäytelmän 1808 v: n sodan ajalta, johon Vänrikki Stoolin tarinat voisivat antaa aihetta. Tietysti on kuiva, epärunollinen paatos kartettava, joka tekee esim. [F. Berndtsonin] 'Ur lifvets strid' niin ilettäväksi; sitä vastoin olisi kansanomainen, virkeä huumori paikallaan."
Minna Canth noudatti neuvoa ja sepitti uuden näytöksen eli "kuvauksen", nimittäin toisen järjestyksessä, jossa tapaamme Bergbomin ehdottamat ainekset ja piirteet ja joka kieltämättä enentää teoksen arvoa sekä taiteelliselta että kansanelämän kuvaamisen kannalta.38 Niinikään annettiin kappale kilpailuun, jossa se sai palkinnon (kts. ylemp. s. 81). Mitä vihdoin tulee uuteen näytelmään, oli rva Canth halukas ryhtymään siihenkin, niinkuin näkyy kirjeestä 14/4 1881, jossa hän kertoo saaneensa palkinnon, "josta minun etupäässä on kiittäminen Teitä, Herra Tohtori", ja huoattuaan: "Suokoon Luoja minulle voimia kirjoittamaan uusia ja parempia näytelmiä, voidakseni siten parhaiten kiitollisuuttani osottaa", esittää tämän suunnitelman:
"Jo edellisenä talvena sain hra Kiljanderilta Jyväskylässä39 erään aineen, jonka hän oli hylännyt, mutta joka minua hyvin miellytti. Sitä olen alkanut kirjoittaa, ja ensimäinen näytös onkin jo piakkoin valmis. Sisältö on seuraava: Kauppaneuvos Toikka on viisitoista vuotta takaperin polttanut tehtaansa, renkinsä Kaipaisen avulla. Siinä tilaisuudessa kuoli myöskin työmies Ronnen vaimo, ja Toikka otti hänen pienen poikansa, Kaarlon, kasvatikseen. Kaipainen joutui heti rikoksen tehtyään tunnonvaivoihin ja pakeni Amerikaan, mutta Toikka sai palorahat, pelastui häviöstä ja on siitä asti elänyt toimekkaana, varallisena miehenä. Hänellä on nyt täysikasvuinen tytär, Elina, joka on kihloissa paroni Tannerin kanssa. [Kaarlo] Ronne taas on tullut kunnon mieheksi ja [on] kauppaneuvoksella apulaisena. Hän rakastaa Elinaa, vaikka hän tuskin itsekään sitä vielä tietää. Sairaana ja heikkona palajaa Kaipainen Amerikasta. Hän halajaa päästä lepoon synnyinmaansa poveen, mutta sitä ennen hän tahtoo tunnustaa rikoksensa. Kauppaneuvos uhkaa, houkuttelee, rukoilee, mutta turhaan. Vihdoin myöntyy Kaipainen kuitenkin viivyttämään tunnustusta, siksi kun Elinan häät ovat olleet. Hän tekee sen Elinan tähden, jota hän pienenä on käsivarrellaan tuuditellut, ja joka on syytön heidän rikokseensa. Kauppaneuvos on nyt voittanut aikaa, viikon verran. Hänen kova ja ylpeä luontonsa panee hänen miettimään keinoa kunniansa pelastamiseen. Kun muuta neuvoa ei ole, päättää hän lähettää Kaipaisen hiukkaista ennen iankaikkisuuteen, luuletellen, ettei tuo niin suuri rikos ole, koska tämä kuitenkin on piakkoin kuoleva. – On hääilta. Kauppaneuvos puolipukeutuneena istuu suojassaan synkissä tuumissa. Elina on morsiushuoneessa, hääväki kokoontuu. Kaipainen, jonka mieli tekee nähdä 'pikku Ellaa' morsiamena, raottaa ovea, – tulee sisään kauppaneuvoksen kutsumana. Vielä kerran koettaa tämä häntä houkutella. Mutta se ei onnistu. Hän tarjoo viiniä Kaipaiselle, mutta lasissa onkin myrkkyä. Kaipainen vie lasia huulilleen, luo samassa silmänsä kauppaneuvokseen ja huomaa petoksen. Kauppaneuvos lukitsee oven, tunnustaa aikomuksensa ja syöksee Kaipaisen niskaan, aikoen kuristamalla ottaa häneltä hengen. Samassa koputetaan ovea, häntä kiirehditään viemään Elinaa vihille, musiikki soi, pappi ja hääväki seisovat odottamassa. Kaipainen on pyörtynyt, kauppaneuvos laahaa hänet sisähuoneeseen. Sillä välin on Elina, paroni ja Kaarlo tulleet oven taakse. He pelkäävät onnettomuuden tapahtuneen, kun eivät vastausta saa. Mutta kauppaneuvos jo tointuu, hän aukaisee oven, tekeytyy levolliseksi, mutta on kalman vaalea. Kaipainen on selvinnyt sisähuoneessa, hän tulee esiin ja ilmottaa kaikki. Elina kauhistuu ja paroni kieltäytyy yhdistymästä moiseen perheeseen, Ronne toimittaa Kaipaisen sairashuoneeseen. – Kauppaneuvos epätoivon vallassa ottaa myrkkyä ja menee sisähuoneeseen. Kaarlo ja Elina tulevat. Kaarlo on käynyt Kaipaisen luona, kertoo tämän saaneen H. Ehtoollista ja vakuuttaneen antavansa kaikki anteeksi. Samassa tulee paronikin, joka ilolla kertoo Kaipaisen kuolleen, ennen kun oli ennättänyt tunnustusta tehdä. Nyt on hän jälleen valmis Elinaan yhdistymään, mutta tämä kääntyy hänestä inholla. Paroni toivoo isän voivan häneen vaikuttaa, menee kauppaneuvoksen sisähuoneeseen, löytää hänet kuolleena ja hoipertelee takaisin. Hämmästystä ja surua. Kaarlo tukee Elinaa."
"Tämä olisi lyhykäisyydessä kappaleen sisältö. Se tulisi olemaan kolminäytöksinen. Onhan se hyvin synkkä kuvaus ja paljon olen miettinyt, miten saada siihen enemmän sovitusta, mutta en ole päässyt selville. Olisiko parempi, jos kauppaneuvos vahingossa ottaisi myrkkyä? Jos ottaisitte, Herra Tohtori, vaivaksenne antaa minulle neuvoja, olisin siitä hyvin kiitollinen." – Tähän Bergbom vastaa 2/6 1881. Hän mainitsee ensin, että Murtovarkaus olisi annettu toukokuulla (kun keisarisuru oli päättynyt), mutta ensimäisten Romeo ja Julia-näytäntöjen jälkeen Ida Aalberg oli sairastunut ja niin myöhään toipunut, että kappaletta ei olisi voitu näytellä muuta kuin yhden kerran. Sentähden se oli jätettävä syksyyn, jolloin se annettaisiin ensimäisenä uutena näytelmänä. Sitten Bergbom kirjoittaa uudesta suunnitelmasta:
"Keväällä sain Teiltä kirjeen, jossa selitätte uuden draaman suunnitelmaa. On tietysti vaikea sanoa mitään ennaltaan – mutta Murtovarkaus miellytti minua enemmän. Kohta sanon syyt. Ensiksikin on juoni hyvin vähän alkuperäinen: tuo kivenkova patruuna, tuo tunnonvaivoja kärsivä renki, tuo huikenteleva paroni ovat usein käytetyt – ja antakaa anteeksi suoruuteni – hyvin harvoin menestyksellä. Rikoksesta syntyneet omantunnon vaivat ovat tosiaan traagillinen aihe, mutta rikos on tässä liian vähäpätöinen, ulkonainen. Ymmärtäkää minut oikein, vähäpätöinen esteettisessä suhteessa, tietysti ei siveellisessä. Saadaksenne jotakin aineestanne tulisi sielutieteellisen, sisällisen kehityksen olla näytelmän a ja o. Mutta se ei ole – ei ainakaan Murtovarkaudesta päättäen – Teidän runottarenne vahvin puoli. Eikä tässä aineessa ole sijaa Teidän oivalliselle huumorillenne; eikä myöskään ole paljo sijaa naishenkilöillä, joiden kuvaamisessa Te, naisena, tietysti onnistutte hyvin. Silti ei lainkaan ole sanottu, ettei moni kohtaus voisi tulla näyttämöllisesti vaikuttavaksi, esim. kaikki loppukohtaukset."
"Mutta jos luotatte neuvooni, kirjoittakaa kansannäytelmiä, kuvia todellisesta elämästä ja erittäinkin naiselämästä. Kuvatkaa sitä raitista huumoria, joka tavataan talonpojissamme, sitä herttaisuutta, joka löytyy maalaistytöissämme, loihtikaa esiin tuo hupainen elämä, jota Suomen nuoriso kesäaikana viettää esim. pappiloissamme, ottakaa aineenne Vänrikki Stoolista tai Suomen kansan Saduista ja tarinoista, mutta antakaa meille suomalaisia aiheita – nuo kauppaneuvokset Toikka ja nuo paronit Tanner muistuttavat liian paljo rva Schwartzin romaaneja. – Mutta jos Te jo olette kirjoittanut näytelmänne, niin lähettäkää se kaikin mokomin tänne, sillä voihan se olla jännittävä teatterikappale, vaikka en usko, että aiheesta on syntynyt yhtä runollisesti ansiokasta teosta kuin Murtovarkaus."
Luultavasti tämä arvostelu sai Minna Canthin luopumaan traagillisesta aiheestaan, sillä hänen toinen täysin valmistunut näytelmänsä, Roinilan talossa, oli kansankuvaus niinkuin ensimäinen, ja näyttää hän siis valitessaan uuden aiheen noudattaneen Bergbomin neuvoa.40 Kumminkin hänen myöhempi kehityksensä kävi toiseen suuntaan. Jos joku sentähden väittäisi Bergbomin huonosti oivaltaneen Minna Canthin luontoa, on muistutettava, että hän ei vielä persoonallisesti tuntenut Murtovarkauden tekijää, vaan arvostellessaan hänen kirjailijataipumuksiaan nojasi yksistään tähän ensimäiseen näytelmään. Erittäin saattaa olettaa Bergbomin neuvon ottaa aiheita Vänrikki Stoolin tarinoista syntyneen toivosta saada joku isänmaallista innostusta huokuva kappale ohjelmistoon, sillä lausuupa hän kirjeessään Unkarista (kst. s. 20), että teatterilla oli ollut liian vähän sentapaista.
Mutta palataksemme Murtovarkauteen on vielä mainittava, että viimeinen näytös itse harjotusten aikana, Bergbomin neuvosta, laajennettiin ja muutettiin. Tärkein muutos oli se, että Hoppulainen tuli siinäkin mukaan.
"Hoppulainen", Bergbom kirjoitti 25/4 1881, "ei ole mukana viimeisessä kuvaelmassa. Se on vahinko. Eikö hän voisi seurata muita ja saada muutamia repliikkejä? Kaikin mokomin tahtoisin loppurepliikit Hoppulaiselle. Helena kiittää häntä ja lupaa aina olla hänen ystävänsä. Hoppulainen vastaa jollakin komppasanalla lohduttaen itseään rukkasista. Hoppulainen on runolliselta kannalta näytelmän päähenkilö, pitäähän hänen siis lopettaa."
Juuri näin näytelmä päättyykin, ja kun muistamme, että koko toinen näytös on Bergbomin alotteesta syntynyt, on totuuden mukaan myönnettävä, että hänellä on suuri ansio kokonaisuuden pyöreydessä ja vaikuttavaisuudessa.
Niinkuin sanottu on, esitettiin Murtovarkaus ensi kerran 23/2 1882, ja meille on säilynyt johtajan oma arvostelu näyttelemisestä. Kun näet kappale oli mennyt toisen kerran, Bergbom kirjoitti Minna Canthille (27/2):
"Suureksi ilokseni saan mainita, että Murtovarkaus on vihdoin näytelty ja vastaanotettu suurella mieltymyksellä." Tämän jälkeen hän palauttaa muistiin vastoinkäymiset, jotka olivat myöhästyttäneet kappaleen esittämisen. Viimeksi hän oli kuukausi kuukaudelta odottanut Ida Aalbergia. Kun tämä ei tullut tammikuullakaan, Bergbom oli ruvennut ajattelemaan toista näyttelijätärtä hänen sijaansa. Mutta kenet panna? "Rva Aspegren oli liian vanha, nti Avellan liian 'herrasmainen' suomalaiseksi talonpoikaistytöksi. Kaikeksi onneksi nti Hacklin oli hyvin edistynyt viimeisinä kuukausina ja Viipurissa suorittanut monta onnistunutta tehtävää. Mutta nti Hacklin, jonka yleisö on tottunut aina näkemään iloisesti nauravan – hänkö traagillisessa osassa? Minä uskalsin. Hacklin itse oli hyvin innostunut ja koetti parastansa. En uskaltanut kirjoittaa Teille asiasta, sillä epäilin tulisiko mitään koko kokeesta. Kiitos Jumalan, pelkoni oli turha. Murtovarkaus on nyt mennyt kaksi kertaa, yleisö on ollut innostunut, kritiikki ystävällinen ja, mikä on paras merkki, yleisö oli toisena kertana paljo lukuisampi kuin ensimäisenä. Vahinko ettette itse ollut täällä, se olisi ollut sekä huvittavaa että opettavaista."
"Näyttelijöistä on erittäin mainittava hra Böök Hoppulaisena, hän oli todella erinomainen ja vaikutti suuresti näytelmän menestykseen. Hän ei ole pitkiin aikoihin niin hyvin onnistunut missään roolissa. Hacklin oli varsin sievä Helena, luonteva, tunnollinen, liikuttava, herttainen – oikein suomalainen tyttö. Traagillista voimaa puuttui, mutta hän suoritti kuitenkin esim. vankilakohtaukset paljo paremmin kuin olin osannut odottaa. Leino oli taitava kuin ainakin noitana; yleisö ja kritiikki ovat häntä paljon kiittäneet, mutta minua hän ei täysin tyydytä, hän on liian teatterinoita. Rva Lundahl (Loviisa) ja hra Rautio (neuvoa kysyvä talonpoika) ansaitsevat kaikella tavoin kiitosta. Hyvä oli Aspegrenkin Peltolana. Kallio (Akola), Ahlberg (Niilo) ja Pesonen (Ukonniemi) menivät mukiin. Heikko oli rva Aspegren, joka ei voinut tehdä mitään Marian osasta."
"Onnistuneet olivat laitokset toisessa kuvaelmassa (sauna), kolmannessa (suomalainen pirtti) ja viimeisessä (tiheä metsä). Pirtti oli todellinen suomalainen pirtti pienimpiin sivuseikkoihin asti, ja saunankin olin koettanut saada niin luonnonmukaiseksi kuin suinkin. – Vahvimmat aploodit seurasivat toista ja viimeistä kuvaelmaa. Viimeinen tekeekin paljon suuremman vaikutuksen näyttämöllä kuin mitä lukiessa voi arvella." – Kun Murtovarkaus oli näytelty kolme kertaa peräkkäin, esitettiin se pari kertaa vaihdellen Nooran kanssa ja sitten myöhemminkin, niin että se kaikkiaan meni tänä ensi näytäntökautenaan 8 kertaa, joka tähän aikaan merkitsi harvinaista menestystä. Tunnettu on, että se sittemmin yhä on pysynyt ohjelmistossa.
Ida Aalberg palasi vihdoin 24/2 ja esiintyi ensi kerran 2/3 Noorana.41 Huone oli aivan täysi ja vastaanotto lämmin; pohjalaiset ja savokarjalaiset ylioppilaat tervehtivät häntä kukkakimpuilla. Noora meni kevään kuluessa neljä kertaa; mutta uusissakin kappaleissa näyttelijätär oli mukana. Ensimäinen semmoinen Murtovarkauden jälkeen oli erittäin huomattava, nimittäin Ellein (Eliel Aspelinin) suomentama Ibsenin Kuninkaanalut, joka annettiin ensi kerran 14/3. Mahtavan, lukuisahenkilöisen näytelmän esittäminen olisi ollut rohkea yritys vanhemmallekin näyttämölle, mutta yhä korkeammalle pyrkivää Suomalaisen teatterin johtajaa se sitä enemmän innostutti ja niin hänen seuruettaankin. Valmistus oli alkanut Viipurissa ja oli mahdollisimman huolellinen, eikä lopputulos pettänyt toiveita.
"Draaman näyttämöllinen toimeenpaneminen", Vasenius arvostelee Valvojassa, "oli todellakin melkein läpi läpeensä hyvin kiitettävä", joten yleisö täydellä syyllä ensi näytännön jälkeen esiinhuudolla osotti Bergbomille kiitollisuuttansa; ja samoin voitiin, mitä näyttelijöihin tulee, "sanoa kaikkien kunnialla täyttäneen tehtävänsä". Nuorekkaana, soreavartaloisena Böök oli sopiva Hookon Hookoninpojaksi, joskaan hän ei yhtä mittaa jaksanut ylläpitää luonteen alati tyyntä kuninkaallisuutta, itseensä ja asiaansa luottamusta. Suurenmoisempi oli Leinon tehtävä, kuvata kunnian- ja intohimoista, nerokasta ja voimallista, mutta epäilyksen hervostuttamaa Skule jaarlia; siitä huolimatta näyttelijä suoritti sen yhtä tyydyttävästi kuin vaikuttavasti. Skulesta Leinolla tuskin oli askeltakaan suuriin shakespearelaisiin rooleihin. Kumminkin oli Vilhon Nikolaus piispa kaikkia merkillisempi. Hivuttava tauti oli tähän aikaan jo surkeasti heikontanut taiteilijan ruumiilliset voimat, mutta rooliin tarvitaan niitä vähemmän kuin henkistä voimaa, ja innostuneena Vilho viimeisen kerran toi näkyviin koko taiteellisen kykynsä. Hän loi näet pelottavan todellisen kuvan tuosta paholaisesta ihmishaamussa, jossa runoilija nerokkaasti on ruumiillistuttanut Norjan kansaa turmelevan kateuden ja eripuraisuuden; varsinkin oli kuolinkohtaus mestarillinen. Muutoin mainittakoon vain, että Axel Ahlberg oli Jatgeir runoilija ja Weckman Pietari, nti Avellan Skulen sisar Sigrid, nti Aalberg Margareta kuningatar ja rva Aspegren Hookonin äiti, Inga. – Kappale meni viisi kertaa.
Maaliskuun lopulla (28/3) tuli vielä ohjelmistolle uusi pikku kappale, nimittäin Mélesvillen 1-näytöksinen huvinäytelmä Pikku eversti, joka nti Avellan nimiroolissa onnistui oivallisesti.
Emilie Bergbom luo kirjeessään 2/4 Turun ystävättärelleen katsauksen teatterin oloihin, josta otamme seuraavat rivit:
"Ylipäätään on meillä ollut hyvä vuosi. Viipurissaolo kehittyi erittäin hyvin eikä Helsingissäkään ole ollut aihetta valittamiseen. Se aika, jolloin Arkadia raukka oli tuomionalainen, oli kyllä ikävä, mutta olemme anoneet korvausta sen ajan palkoista ja luullakseni me saammekin. Muuten yleisömme kasvaa kasvamistaan ja se on hyvä merkki. Sitä paitse kasvaa kunnioitus Suomalaista teatteria kohtaan ja se on vielä parempi. Pelkäsin kovasti että olimme liian uskaliaita ryhtyessämme Kuninkaanalkuihin, mutta onneksemme menestyi se varsin hyvin, vaikkei loistavastikaan. Kohta pääsiäisen jälkeen otamme Romeon ja Julian ja sitte Regina von Emmeritzin. Se on jälleen vaativa paljon vaivaa ja ponnistuksia, mutta ei auta. Topelius on ollut kauhean tyytymätön hutiloimiseen, millä Ruotsalainen teatteri on antanut näytelmän, ja kun hän, varovainen kun on, sanoo sen meille ja muille, niin tarkottaa hän tietysti että meidän on esittäminen kappale toisin. – Uusi kotimainen näytelmämme Murtovarkaus on niinikään onnistunut hyvin. Erittäin hupaista on että nainen on tuottanut jotakin niin kelvollista. Vahinko ettei hän voi tulla tänne. Kesällä menee teatteri kuitenkin Kuopioon, ja toivoakseni on hänelle oleva hyödyllistä nähdä teoksensa näyttämöllä. Hän kuuluu kirjoittavan uutta kappaletta, sekin on kuvaus kansanelämästä. Muuten hän on leski, viiden tai kuuden pienen lapsen äiti, joita hänen yksin täytyy kasvattaa."
"Ida Aalberg on, Jumalan kiitos, oikein reipas. Tosin täytyy hänen olla hyvin varovainen niin näyttämöllä kuin muualla, mutta näytteleminen ei ole tehnyt pahaa. – Taiteellisesti on hän sama kuin ennen: kaikki muut taiteilijat ovat eteviä toisella tasolla, hän on sitä ensimäiselläkin. Hän nostaa sekä kappaleen että ympäristön ja se on, minun mielestäni, hänen suurin taiteellinen ansionsa. Saa nähdä mitä hän tekee Reginasta! Toivon hänen luopuvan vanhoista traditsioneista ja luovan uuden kuvan."
"Mitä sanot rohkeista suunnitelmista rakentaa uusi teatteritalo? En luota siihen, ja niin erinomaisen hupaista kuin olisikin muuttaa uuteen, kunnolliseen teatteriin, pelkään kuitenkin panna niin paljon rahaa ainoastaan rakennukseen. Sitä paitse on kauhean vaikeaa ryhtyä niin suureen yritykseen ja sitte kenties täytyä keskeyttää kaikki varain puutteessa. Aivan epämääräisesti on ehdotettu, että meidän tulisi osaksi ostaa Aleksanterin teatteri ja omistaa se yhdessä venäläisten kanssa, mutta tietysti se ei voi tulla kysymykseenkään. Meidän piireissämme ollaan aivan vastaan Aleksanterin teatterin ostamista: mieluummin tahdotaan rakentaa uusi teatteri, mutta luullakseni se on epäviisasta. Jos kenraalit väsyvät italialaiseen oopperaan y.m., niin saamme Aleksanterin teatterin huokeasta hinnasta; mutta uutta taloa emme saa kuutta, seitsemääsataatuhatta halvemmalla." – Huhtikuulla meni Romeo ja Julia kolme kertaa, ja 17/4 oli juhlanäytäntö Elias Lönnrotin kunniaksi. Siksi päiväksi oli näet ylioppilaskunta asettanut Lönnrotin 81: sen syntymäpäivän viettämisjuhlan, ja teatteri toimeenpani näytännön niin varhain, nimittäin klo 6 i.p., että Arkadiasta voitiin mennä suoraan juhlaan ylioppilastalolle.
Ohjelman ensi numero oli Maamme-laulu, sekaköörin esittämänä, toiseksi nti Avellan lausui P. Cajanderin (edellisenä vuonna Snellmanin albumissa julaistun) runoelman "Vapautettu kuningatar", kolmanneksi tuli kuvaelma: Lemminkäinen ja saaren immet, viidenneksi esitti sekaköörinen laulukunta kaksi Lönnrotin suomentamaa Runebergin laulua: Joutsen ja Lähteellä, kuudenneksi kuvaelma: Lemminkäinen ryöstää Kyllikin, seitsemänneksi lausui Ida Aalberg P. Cajanderin (samana päivänä ilmestyneessä Lönnrotin albumissa julaistun) runoelman "Runolaulaja", kahdeksanneksi lauloi nti Hacklin muutamia kansanlauluja, yhdeksänneksi esitettiin kuvaelma: Aino ja Aallotar ja vihdoin, kymmenenneksi, kolme kohtausta Kiven Kullervo-murhenäytelmästä, joka silloin ensi kerran joskin vain osittain näyteltiin. Leino oli Kullervo, Kallio Kalervo, rva Aspegren hänen vaimonsa, Weckman Nyyrikki, nti Avellan Ajatar, nti Aaltola Sinipiika. – Kuukauden lopulla näyteltiin yhden kerran Helsingissä uusi Naiset valtioelämässä.
Kuninkaanalkujen jälkeen oli päätyönä Regina von Emmeritz, joka vaati runsaasti aikaa, ei ainoastaan sentähden että näytelmä ei ole helpoimpia, vaan sen vuoksi että onnistuminen oli kunnianasia teatterille itselleen ja runoilijalle. Lähteittemme joukossa on kaksi Z. Topeliuksen kirjettä – toinen kirjoitettu ensi-illan edellä, toinen sen jälkeen – jotka näyttävät kuinka tärkeänä hän piti asiaa. Molemmat ovat niin mieltäkiinnittäviä, että ne ansaitsevat sijaa teatterin historiassa, semminkin kun ne sisältävät tarkkoja määräyksiä näytelmän esittämisestä. Edellinen seuraa tässä:
"Koivuniemi 29 p. huhtik. 1882. Rakas veli Carole! Ja sinä lähetit vartavasten ratsastavan sanansaattajan Tikkurilasta!
Postinkuljettajamme lähtee joka päivä klo 11 (sunnuntaisin klo 10) Borgströmin konttorista, vahtimest. Lindeman."
"Kiitos kumminkin ilmotuksesta ja kaikesta vaivasta ja kustannuksesta, jotka Reginan muuttaminen suomalaiselle näyttämölle on tuottanut Teille! Minulle se on samaa kuin astua sisään uuteen suurruhtinaskuntaan – ja samalla kertaa omaan – en tahdo suinkaan sanoa vallottajana, vaan vieraana. Olkoon yritys, taiteellisesti ja taloudellisesti, suomalaiselle näyttämölle joksikin hyödyksi, joka vastaa vaivaa!"
"Kun sanon taiteellisesti, tarkotan luonnollisesti Ida Aalbergia. Tunnen ainoastaan kaksi pohjoismaista näyttelijätärtä, Louise Heiberg ja osittain rva Hvasser, jotka ovat saavuttaneet taikka voittaneet Ida Aalbergin todellisessa, synnynnäisessä taiteilijavaistossa tehdä sydämen sisimpäin säikeiden värähdykset katsojan käsitettäviksi. Juuri sitä niin sisäänpäin käännetty rooli, kuin Reginan, kaipaa. Voimallisin tai taipuvin totuntataide, mitä taiteellisin mietiskelevä käsitys on ehdottomasti kykenemätön siihen. Ida Aalbergilla voi olla koko joukko muuta opittavaa, plastiikassa j.n.e., mutta se mitä hänessä on välitöntä ei mikään koulu voi korvata. Erehtyisin suuresti, jollei hän tee Reginasta jotakin itsenäistä uutta. Ole hyvä ja anna hänelle myötäseuraavat rivit, jotka ilmaisevat tekijän käsityksen roolista."
"Lupaan olla kohtuullinen ja vaatimaton muihin rooleihin nähden. Ikäänkuin minä olisin hemmoteltu semmoisella! Jos luetaan pois Torslow ja Frithiof Raa ja hänen puolisonsa sekä Ida Reis, kaksi jälkimäistä osittain, on Uusi Teatteri opettanut minut olemaan hyvin kiltti. Että Leino Kustaa Adolfina on vastaava Stjernströmiä ja Svedbergiä, on tuskin syytä epäillä. Aspegren on ainakin jäykempi aristokraatti kuin Vilho. Böök on luultavasti oleva Hieronymus ja rva Aspegren Dorthe. Pidä huolta ettei Helmboldista tehdä irvikuvaa!"
"Jätä pois munkkikohtaus siksi kun se voidaan antaa joskus toisin, se on tarpeen johdantona hyökkäykseen. Älä tuhlaa siinä ruutia, vaan käytä niin paljo statisteja kuin voit taustan vilkastuttamiseksi! Muutoin liitän tähän promemorian,42 josta teet mitä voit."
"On niin hullusti, että odotan maanantaina kirvesmiehiä korjauksia varten ja puutarhuria, jonka tulee istuttaa 27 uutta hedelmäpuuta paitse marjapensaita. Jos voin, niin tulen suurimmalla mielenkiinnolla tiistain kenraaliharjotukseen; jollen voi, niin toivon kuitenkin voivani tulla torstaina, fennomanisen tyttäreni Toinin kanssa, jolle siis pyydän vaatimattoman sijan."
"Tervehdykseni sisarellesi ja toivomukseni että menestys on oleva hyvä!
Z. T."
Tuliko Topelius kenraaliharjotukseen, sitä emme tiedä, mutta kun Regina von Emmeritz 4/5 meni ensi kerran, hän oli saapuvilla, tietenkin suuresti enentäen sitä juhlatunnelmaa, millä täpötäysi huone odotti esiripun nousua ja sitte seurasi näytelmän kulkua. Ja näytäntö oli todella jälleen yksi niitä voittojuhlia, jotka virstapatsaan tavoin osottivat kuinka taidelaitos edistymistään edistyi. Niillekin, jotka monesti olivat nähneet kappaleen Ruotsalaisessa teatterissa, tarjottiin hämmästyttävää uutta. Varsinkin oli linnan vallotuskohtaus vaikuttavasti järjestetty. Kun kanuunain jyske alkoi, syntyi linnan sisällä hädän ja kauhun elämä. Sotilaita riensi edestakaisin, haavottuneita ja kuolleita kannettiin yli näyttämön, munkit ja nunnat kulkivat juhlasaatossa Hieronymus etupäässä suurta ristiä kantaen, yli hälinän soivat katolisen messun säveleet, ja linnan naisväki heittäytyi polvilleen pyhän neitsyen kuvan juurelle, nuori ylhäinen upseeri jätti hyvästi omaisilleen, ryntäsi ylös valleille ja kannettiin hetken päästä kuolettavasti haavotettuna alas. Silloin kuului ensimäinen räsähdys linnanmuurissa, naiset kirkasivat lennähtäen pystyyn: ruotsalaiset olivat jo valleilla ja ajoivat katoliset tieltään, samassa murrettiin suuri aukko muuriin ja silmänräpäyksessä vallottajat täyttivät linnan pihan ja 30-vuotisen sodan marssin ja eläköönhuutojen kaikuessa astui näkyviin sankarikuningas. Todellisuuden tunnelma oli niin valtava, innostus niin välitön kuin konsanaan teatterissa nähdään. – Mutta kaunis oli juominkikohtauskin linnan puistossa, missä upseerit juhlivat. Perällä nähtiin linnan valaistut akkunat, etumolla oli puiden alla pöytiä ja niiden ympärillä kymmenittäin sotureita sinikeltaisissa univormuissa. Oli elämää ja rähinää, ja kun lauluun ryhdyttiin, toimitettiin sekin toisin kuin ennen. Tekijän mukaan Larsson yksin laulaa koko laulun; nyt se oli jaettu kolmelle niin että eri maljat – Suomelle, paaville, kuninkaalle – saivat eri värityksen laulajain äänten mukaan. Siinäkin kappale tosielämää, joka vastustamattomasti vaikutti katsojiin. – Ja niin pienimpiin saakka. "Kuka muu kuin se, joka todella rakastaa taidetta", eräs arvostelija lausuu, "olisi tullut ajatelleeksikaan, että esim. Kustaa Adolfin miekankannikkeessa pitäisi oleman kolme kruunua ja niiden välillä vihkoja (vasar), taikka että hänen armeijassaan täytyy olla skottilaisiakin." – Täydessä sopusoinnussa tämän näyttämöllepanon täydellisyyden kanssa oli näyttelijäin hartaus, vaikkei tietysti esitys jokaisen puolelta voinut olla korkeita vaatimuksia tyydyttävä. Varmaa on, että Ida Aalberg teki Reginan osasta enemmän kuin ennen oli nähty. Luonteen laadun mukaan se tapahtui ennen kaikkea eri äänivivahduksia käyttämällä, ja huippunsa saavutti hänen sielukas lausuntansa yökohtauksessa, jossa hän tahtoo kääntää kuninkaan omaan uskoonsa. Leinon Kustaa Adolf ei ollut tarpeeksi voimakas, joskaan ei kuninkaallista ryhtiä puuttunut; Böök oli oivallinen Larsson, vaikka vähemmän Falstaffimainen kuin myöhemmin Lindfors; Axel Ahlberg oli aika hyvä Hieronymus, joskaan ei se suurenmoinen yltiöpäisyyden ruumiillistus, joksi jesuiitta on aiottu; Aspegren, jota oli totuttu näkemään miltei yksistään koomillisissa rooleissa, ei ainakaan häirinnyt Emmeritz-ruhtinaana; nti Hacklin oli luonnollisen vilkas Kätchen; rva Aspegren kelpo Dorthe; Kivinen Bertelinä oli, proosamaisena, heikoimpia. – Olemme luetelleet näyttelijät, jotka olivat mukana tänä iltana ja saivat osansa yleisön suosionosotuksista. Kunnioitus oli kuitenkin tällä kertaa etupäässä kohdistettu vanhaan runoilijaan – "Suomalaisen draaman isälle" – , jolle johtokunta oli varustanut laakeriseppeleen ja seurue kukkavihkon; mutta kun yleisö alkoi huutaa: "Topelius! Topelius!", hän karkasi teatterista.
Edellisen täydennykseksi otamme pääosan kirjettä, jonka runoilija palattuaan maalle 8/5 kirjoitti Emilie Bergbomille.
"Mitä minun karkaamiseeni tulee 4 p. toukok. olen jo Kaarlon ja Ida Aalbergin edessä puolustautunut parhaimman mukaan, mutta tahdon nyt lisätä, että jos olisin edeltäpäin tietänyt että minua odotti ystävyyden osotuksia teatterin johtokunnan ja näyttelijäin puolelta, niin en suinkaan olisi välttänyt niitä. Päin vastoin olisin katsonut rakkaaksi velvollisuudeksi kohdella ystävyyttä ystävyydellä ja teidän keskellänne kiittää teitä kaikkia suuresta huolesta, vaivasta ja kustannuksesta, ennen kaikkea suuresta hartaudesta, – jonka te kaikki olette omistaneet köyhälle, eikä koskaan ennen täysin ymmärretylle Reginalleni. Tietämättä mitään rakastettavasta salaliitostanne, kuulin vain permannon hyvin tunnettuja huutoja, jotka useita kertoja ennenkin ovat ajaneet minut pakoon, ja annettakoon anteeksi semmoiselle, joka ei koskaan ole pitänyt tarjoinlautasesta, jos hän vanhoilla päivillään ajatteli: sauve qui peut!"
"Te ette tarvitse tunnustustani, se on jo ennen tullut osaksenne jokaiselta suomalaisen taiteen ystävältä ja se on nytkin tuleva; mutta minä tunnen tarpeen julkilausua teille ei ainoastaan kiitollisuuttani vaan myöskin kunnioitustani. Se joka tietää mitä taisteluja olette kestäneet, antaa sen teille täydestä sydämestään."
"Romeonne ja Julianne jälkeen on Regina lapsi. Mutta tämä näytelmä on 29 vuotta annettu palottain, – yksityiset osat joskus etevästi, kokonaisuus hutiloituna. Näyttämöllepanoon, koristuksiin ja pukuihin sekä nimirooliin nähden kappale nyt ensi kerran on annettu meidän mittakaavamme mukaan mallikelpoisen taiteellisesti – ja ymmärrettävästi. Heikoimmatkin ovat panneet kaiken kykynsä alttiiksi, ja se joka pyytää enemmän, ei tiedä mitä hän pyytää. Eritoten toista ja kolmatta näytöstä ei koskaan ennen ole annettu. Se oli täydellinen ensi-ilta. Minä sanoin Ida Aalbergille: 'Regina on tullut kotiinsa',43 – hän on ensi kerran ollut kotona."
"Kiitos kaikesta! Minä puserran käsiänne niin lämpimästi kuin kuvanveistäjä, joka on muovaillut kuvan savesta ja näkee sen hengittävän. Kukkanne ja nauhanne seisovat maljakossa Koivuniemellä ja ovat pysyneet ihmeen raittiina. Jättiläisseppeleen, joka riittäisi Shakespearelle, on vaimoni ripustanut tekijän rintakuvan ympäri. On olemassa vaimoja, jotka ovat turhamielisiä omasta puolestaan, ja toisia, jotka ovat ylenmäärin turhamielisiä miestensä puolesta. – Kiitos tyttöjeni puolesta eilen! Toini palasi juurikään, lämpimänä eilispäivän vaikutelmasta. Leinokin, hän sanoi, oli eilen voimakkaampi. Sitä ajattelin kohta; hän oli peloissaan ensi kerralla. – Näkemiin asti! Z. T."
Paitse Reginaa annettiin vielä 18/5 kaksi ohjelmistolle uutta näytelmää, Raudan (K. Järnefeltin) suomentama Gogolin 2-näytöksinen komedia Naimapuuhat ja N. Salan kääntämä Erik Böghin 1-näytöksinen laulukappale Velhovuorella, joista edellinen – Böök ja Pesonen sekä rvt Aspegren ja Lundahl päärooleissa – herätti loppumatonta naurua ja jälkimäinen miellytti nti Hacklinin sekä Ojanperän ja Raution raikkaan laulun tähden. Kumminkin oli Regina koko toukokuun yleisön huomion ja innostuksen pääesineenä, ja näytelmällä oli kassamenestyskin – se näyteltiin kaikkiaan kuusi kertaa ihan täysille taikka hyvin hyville huoneille, mikä ei suinkaan ollut tavallista näytäntökauden lopulla. Merkillisin myöhempiä Regina-näytäntöjä oli se, joka annettiin 22/5, Suomalaisen teatterin perustamisen kymmenentenä vuosipäivänä. Oli näet kymmenen vuotta kulunut siitä päivästä, jolloin Kaarlo Bergbom – tämä kamarihaaveksija ("kammarfantast"), jonka julkeudelle epäillä Ruotsalaisen teatterin taiteellisuutta ja kansallista merkitystä maan suurimman ruotsalaisen lehden mukaan olisi ollut sopivin rangaistus tulla joksikin aikaa saman näyttämön johtajaksi, jollei se olisi ollut liian kallis yritys, koska hän tietysti olisi vienyt sen turmioon! – perusti uuden näyttämön kielelle, jolla, niinkuin väitettiin, ei ollut näytelmiä eikä näyttelijöitä eikä yleisöä. Ja nyt! Nyt tapahtui se ihme että Regina von Emmeritz, jonka näyttämöllepanoa Ruotsalaisessa teatterissa Bergbom silloin oli arvostellut käsityöntapaiseksi, esitettiin suomenkielellä niin täydellisesti, että vanha runoilija tunnusti ensi herran nähneensä luomansa näyttämöllä. Olihan siinä kulttuurivoitto, joka ansaitsee pysyvän sijan sivistyshistoriassamme. Sen tunsi ja tunnusti yleisö tuona riemupäivänä. Kun esirippu oli laskeunut viimeisen näytöksen jälkeen, huudettiin Bergbom esiin ja tervehdittiin häntä mitä innostuneimmilla suosionosotuksilla sekä katsojain että näyttelijäin puolelta. Orkesterin toitottaessa ja eläköönhuutojen kaikuessa ojennettiin johtajalle seurueen puolesta laakeriseppele, jonka nauhoihin oli painettu: "Suomalaisen teatterin perustajalle, Kaarlo Bergbomille." Sitte huudettiin Emilie Bergbom esiin ja tervehdittiin häntä yhtä innokkaasti, samalla kun hänelle annettiin kukkakimppu. Lopuksi soittokunta viritti Maamme-laulun, johon juhla päättyi. Teatterin ystäväin ehdotuksesta ja pyynnöstä tulo oli määrätty vanhojen velkojen kuoletukseen, ja nousi se 4,200 markkaan. – Viimeinen näytäntö oli 1/6.
Taloudellisessa suhteessa näytäntökausi oli mennyt paremmin kuin yksikään edellinen. Edellisenä vuonna olivat tulot 404:26 näytäntöä kohti; tänä vuonna 638:21. Vajaus vähentyikin, niin että se tilivuoden lopussa teki 13,652:52 mk (s.o. noin 6,000 vähemmän kuin ennen). Arpajaisrahoista käytettiin tänä vuonna 11,000 mk. Toiselta puolen on huomattava, että edellisen vuoden suuret arpajaistulot välillisesti vaikuttivat teatterin sekä tuloihin että menoihin. Osakerahat vähenivät mitättömiin, ja palkkoja oli täytynyt korottaa, niin että niiden summa teki 60,043:96 s.o lähes 12,000 enemmän kuin ennen. Ohimennen sopii merkitä, että täysi palkka maksettiin Ida Aalbergille, vaikka hän alkoi vasta maaliskuulla, Vilholle, vaikka hän ani harvoin kykeni esiintymään ja Tervolle, joka keuhkotautisena erosi seurueesta. Silti olisi väärin luulla, että palkat olivat ylelliset. Korkein palkka oli Ida Aalbergilla, nimittäin 400 mk kuukaudessa; mutta muiden kuukausipalkka oli melkoista alempi: Vilhon 300, Leinon ja Böökin 240, nti Avellanin 233:50, Kallion 218, rva Aspegrenin 216: Axel Ahlbergin ja Pesosen 200, rva Lundahlin ja Aspegrenin 184, nti Stenbergin ja Hacklinin 150 mk ja muitten vielä vähempi, niin että nuorimpien oli 75 mk. Näin ollen ei ole syytä oudoksua, että vuoden lopulla näyttelijät enimmäkseen pyysivät palkankorotusta. Jopa kuultiin silloin uhkauksia eroamisestakin, jos ei korotusta myönnettäisi. Mutta joskin palkkoja ainoastaan harvoin ja pienillä lisäyksillä voitiin parantaa, jäivät tietysti uhkaukset säännöllisesti täyttämättä, sillä tiesiväthän näyttelijät missä ahdingossa ylipäätään elettiin. Tänä keväänä meni kuitenkin Kivinen (Franck) Ruotsalaiseen teatteriin saadakseen parempaa palkkaa. Leino taasen uhkasi mennä, ja sen johdosta lausuu Emilie Bergbom kirjeessään (16/5) nti Elfvingille:
"Hänen poismenonsa olisi suuri tappio, sillä hän on hyvä ja moninaiseen kykenevä näyttelijä. Mutta olisihan sittenkin tultava toimeen. Jos kaksi vuotta sitten olisi sanottu, että meidän täytyy olla ilman Vilhoa, niin olisi se tuntunut mahdottomalta. Hän on oikeastaan ainoa miehinen näyttelijämme sanan oikeassa merkityksessä. Hän ei 'pelaa teatteria', vaan hänen kuvaamansa ihmiset ovat lihaa ja verta aivan samoin kuin Ida Aalbergin." – Samassa kirjeessä tapaamme seuraavat sanat, jotka lausuttuina riemujuhlan johdosta ilmaisevat kuinka raskas Emilie Bergbomin taakka oli ollut: "Kymmenvuotinen kurjuus on tämä aika parhaasta päästä ollut, ja aivan varmaa on, että jos olisin aavistanut neljännen osankaan vaikeuksista ja huolista, jotka ovat kasaantuneet päälleni, niin epätoivoinen askel olisi iäksi jäänyt tekemättä." – Uutena jäsenenä on tässä mainittava Aleksis Rautio, josta aikaa voittaen oli kehittyvä yksi seurueen enimmin käytettyjä voimia. Kaikenlaisissa rooleissa esiintyvänä hän pian näyttäytyi saavuttavan parastaan ja todella hyvää realistisessa ja varsinkin kansannäytelmässä.44
Näytäntöjä annettiin 91 ja niissä seuraavat kappaleet: 9 kertaa Daniel Hjort; 8 Saimaan rannalla, Murtovarkaus; 7 Amalia ystävämme; 6 Regina von Emmeritz, Kyökissä, Konkurssi; 5 Nummisuutarit, Mustalaiset, Kuninkaanalut; 4 Pormestarin vaali, Noora, Toinen tai toinen naimaan; 3 Adelaida, Kirjeen kujeet, Maria Stuart Skotlannissa, Hellät sukulaiset, Naiset valtioelämässä, Pikku eversti, Ravennan miekkailija, Romeo ja Julia, Laululintunen; 2 Lea, Kihlaus, Kullervo, Mestarin nuuskarasia, Hyvät markkinat, Kotimatkalla, Sota rauhan aikana, Naimapuuhat, Velhovuorella, Parisin veitikka, Hardangerin harjulla, Taiteen harrastuksesta; 1 Sotavanhuksen joulu, Kosijat, Jeannetten häät, Onhan pappa sen sallinut, Porvari aatelismiehenä, Ensi lempi, Taistelujen välillä, Neiti Elisabeth.
Näistä 42 kappaleesta oli kotimaisia 15 ja uusia 12. Kotimaisten kappalten luku oli siis suurempi kuin koskaan ennen, jota paitse ne esitettiin paljo useammin kuin muut.
XI. Yhdestoista näytäntökausi, 1882-83
Tänä kesänä Kaarlo ja Emilie Bergbom taas olivat kotimaassa: edellinen kylpien Naantalissa ja jälkimäinen käyden Kuitiassa. Toimi oli päätetty alotettavaksi Kuopiossa, johon jo edellisenä suvena oli ollut aikomus lähteä. Sen näkee Bergbomin kirjeenvaihdosta Minna Canthin kanssa, joka hartaasti toivoi seurueen tulevan sinne, ja kun entinen kesäteatteri ei enään ollut olemassa keväällä (1881) oli koettanut hankkia sille huonetta, missä olisi voitu näytellä. Sen jälkeen oli Kuopiossa ryhdytty rakentamaan uutta teatteria, joka tänä vuonna Vapunpäiväksi saatiin katonpäälle, ja koska arveltiin töiden niin edistyvän, että näyttämöä voitaisiin käyttää loppukesällä, annettiin seurueen jäsenille määräys 21/7 kokoontua Kuopioon, johon heillä oli tarjona vapaa kulku sikäläisen laivayhtiön laivoilla Lauritsalasta.
Bergbom saapui hyvissä ajoin määräpaikkaan ja asettui asumaan Minna Canthin taloon Kirkkopuiston varrella, jossa hyväntahtoinen emäntä oli varannut hänelle mukavan huoneen. Persoonallinen tuttavuus oli kummallekin tervetullut, sen jälkeen kun he jo kolmatta vuotta olivat vaihtaneet kirjeitä näkemättä toisiaan. Erittäin mainittakoon, että Minna Canth 1 p. toukok. oli lähettänyt toisen näytelmänsä, Roinilan talossa, Bergbomille luettavaksi. Valitettavasti tämän vastaus ei näy olevan tallella, mutta 20/5 tekijätär kiittää "hauskasta ja opettavaisesta arvostelusta" ja sanoo käsittävänsä "kaikkien muutoksien tärkeyden" sekä lisää:
"Vaikein kohta luullakseni tulee muutos Ollin ja testamentin suhteen olemaan. Täytyisi melkein ymmärtää hiukan juridiikkaa, ennen kun testamenttiasiassa voisi vapaasti liikkua. Jos Olli tietäisi tai aavistaisi testamentin olevan olemassa, eikö hän silloin kaikin voimin koettaisi sitä hävittää, ja eikö se niin kiinnittäisi kaikkia hänen intohimojansa, ettei mitään sijaa jäisi kostonhimolle ja kosimistuumille. Myöskin pelkään olevan hyvin vaikeata saada häntä koko juonen toimeenpanijaksi. Mutta ehkä selviävät kaikki nämä seikat, jahka ryhdyn työhön. – Vaikka jo luulin olevani tuiki väsynyt ja kyllästynyt tuohon näytelmään, sain kuitenkin arvostelustanne heti halua ryhtyä sen uudesta kirjoittamiseen."
Tästä ja muusta saatiin nyt mielin määrin keskustella, ja tiedämme teatterin johtajan ja näytelmäkirjailijan hyvin viihtyneen toistensa seurassa. "Minä viihdyn hyvin rva Canthilla", Bergbom kirjoittaa sisarelleen, "hän on vilkas, kiltti pikku rouva, täynnä harrastuksia." Rva Canth puolestaan puhkee kirjeissään rva Olga Kiljanderille aivan innokkaisiin sanoihin:
"Olen nauttinut sanomattomasti. Eläkööt kaikki intelligentit miehet! tuhmat saavat kernaasti kuolla. Kyllä kai sen jo kynänpiirroksistakin huomaat, että olen yhdessä viikossa suuresti kasvanut iässä ja viisaudessa (henkisessä iässä ja viisaudessa)? – Erittäin nautin siitä, että sain joka päivä olla niin monipuolisesti sivistyneen miehen kanssa kuin tri Bergbom on. Minä ihailen häntä, ja kyllä koetin parastani hyötyäkseni niin paljon kuin mahdollista hänen keskustelustaan. Niin selvästi, niin loogillisesti kuin hän, en ole vielä kuullut kenenkään kehittävän suuria aatteita. Ja sen ohessa kuinka kaukana hän onkaan kaikesta pikkumielisyydestä, turhamaisuudesta ja halpamielisyydestä, joka Jumala paratkoon meitä tavallisia ihmisiä niin usein rumentaa".45 – Näytännöt alkoivat 4/8 isänmaallisella ohjelmalla: Aino ja Aallottaret (kuvaelma), Maamme-laulu, Pilven veikko, Lea ja Sotavanhuksen joulu, se on jonkunlaisella vihkimisjuhlalla, vaikka teatteri ei läheskään ollut valmis. Vielä kuukauden lopulla Bergbom kirjoittaa kirvesmiesten tavasta aikaansaavan semmoista melua, että täytyi keskeyttää harjotus. Kumminkin annettiin näytäntöjä säännöllisesti, alussa keskinkertaisella sitten paremmalla menestyksellä. Tämän selittänee se, että Böök, Leino, Ida Aalberg, Vilho vasta myöhemmin toinen toisensa perästä tulivat saapuville, puhumatta troopillisesta, intoa laimentavasta kuumuudesta. Bergbomin kirjeestä 19/8 otamme yksityistietoja:
"Isännätön talo ja Don Cesar de Bazan ovat menneet uudestaan harjotettuna, edellinen näyttäen aivan uudelta ja jälkimäinenkin vaikuttaen toisin kuin Tampereella. Böökin Don Cesarilla ei ole sitä kirjavaa loistoa ja ritarillista lentoa, jotka kuuluvat rooliin, mutta kuitenkin on hänessä hyväntuulen sävy. Hänen Leonhardissa Anzengruberin näytelmässä oli askel eteenpäin. Weckman ja Sala käyvät niinikään eteenpäin. Jälkimäisellä on paljon taisteltavaa uppiniskaista ruumistaan ja ääntään vastaan, joka itsessään on miellyttävä, mutta ei ole purkautuva. Kun hän vaan vapautuisi äitelästä saarnaajamaneerista. Hacklinin ääni on parhaimmillaan, mutta ei kukaan ole profeetta kotimaassaan: 'Kili, kili, kassis' meni ilman apploodia!!! Rva Aspegren näytteli loistavasti Isännättömän talon toisessa näytöksessä. Ida Aalbergia kaivataan. Eversti Gahmberg on kieltänyt sotilaitten esiintymästä statisteina (en tiedä onko se ruotsinmielisyydestä, rettelöimishalusta, ylpeydestä vai käskystä), ja se estää Kastilian Juannan y.m. esittämistä."
Kuukauden lopulla tuli merkkitapaus, Murtovarkauden esitys Minna Canthin kotikaupungissa. Kaarlo kirjoittaa 26/8:
"Armahin! Alamme saada tuulta purjeisiin. Kuumuus, joka painoi sekä katsojia että näyttelijöitä, on hellittänyt; edelliset ovat hartaampia ja ennen kaikkea ilmaisevat vilkkaammin osanottonsa, jälkimäiset ovat joustavampia. – Eilen oli loistoilta: Murtovarkaus, tulo n. 525 mk. Sillä oli myrskyinen menestys. Rva Canth huudettiin esiin useita kertoja ja sai monta kukkavihkoa, muun muassa yhden loistavan minulta ja toisen seurueelta. Näytteleminen oli tasaista ja sujuvaa. Erittäin oli Hacklin parempi kuin koskaan ennen. Weckman oli eloisa ja lämmin, mutta jossakin määrin teatterimaisesti mahtipontinen. Böök ja Leino niinkuin ennen."
"[Björnsonin] Leonarda on jotenkin valmis. Kaarola on voimakas ja lämmin – jos hän vaan tahtoisi muistaa, että 'le mieux est l'ennemi du bon', eikä liiotella tehokohdissa. [Nti] Aaltola edistyy kauniisti Oogotina. Minä alan uskoa häneen. Roolin raikkaat ja kujeikkaat puolet tosin eivät pääse 'zur Geltung', mutta hän panee lämpöä vakaviin; ja pehmeä, heleä ääni tekee parastaan. Böök Hagbartina on harjotuksissa saanut katkerasti kaipaamaan niitä aikoja, jolloin kotikuri oli sallittu, niin hän on hutiloinut. – Leino on hyvä, niin myöskin Pesonen ja rva Lundahl."
Toisella kerralla 27/8 Murtovarkaus tuotti (ylimääräisten tuolien avulla) vielä enemmän: 611 markkaa. Sen jälkeen tuli Mustalaiset 30/8, jonka esittämisestä Bergbom kirjoitti edellisenä päivänä:
"Olen pahassa pulassa; minun täytyy itse säestää. Kahra ja [pataljonan] soittokunta tilattiin eilen sähkösanomalla Savonlinnaan. Ja vielä päällisiksi täytyy minun suorittaa säestys muistosta, sillä Kauhanen on tietysti unohtanut puolet nuoteista Helsinkiin. Onneksi muistan vielä jotakuinkin nuo unkarilaiset laulut – Sandefjordista, jossa minun täytyi soittaa niitä aamuisin, keskipäivin ja iltaisin. Kun nuotit ovat poissa, en myöskään voi pyytää ketään toista sitä tekemään. No – se ilta menee kai ohi niinkuin kaikki muutkin tässä maailmassa."
Ida Aalberg esiintyi ensi kerran 1/9 Ensi lemmessä, kuitenkaan herättämättä suurempaa ihastusta, syystä kun – Bergbom kirjoittaa – kaikki odottavat Nooraa ja katsovat jonkunlaiseksi loukkaukseksi, että hän näyttelee muita rooleja (!). Ennen Nooraa meni kuitenkin J. Enlundin suomentama Björnsonin Leonarda 6/9. – "Valitettavasti melkein tyhjälle salongille – ensi kerran kun täällä on niin käynyt. Juhla ja Noora täyttävät kaikkien mielet. Kuitenkin olivat suosionosotukset lämpimiä – kuultiin että ystävämme olivat saapuvilla. Näytteleminen meni tasaisesti ja vilkkaasti kohoamatta vissiä keskitasoa korkeammalle. Paras oli tietysti Avellan – ainoa joka esitti luonnetta, jota vastoin muut tyytyivät esittämään roolia. Jos muistat hänen Ingansa, niin sinulla on aavistus minkälainen hän oli. Aaltola astui Oogotina kauniin askeleen eteenpäin näyttämöllisellä urallaan taikka oikeammin ensimäisen askeleensa. Hänen esityksensä oli luonnollisesti hyvin epävapaata ja sitä raskautti luetun läksyn paino, mutta silti huomasi, että hän oli selvittänyt itselleen joka repliikin ja koettanut omakseen ottaa mitä hyvää hänelle oli opetettu. Kaarola on koko ajan ollut erittäin kiltti häntä kohtaan ja auttanut häntä sekä rooliin että toalettiin nähden. – Leino pelasti yhteisnäyttelemisen oivallisella repliikkien lausumisella, ja Böök oli paras kolmannen näytöksen rakkauskohtauksessa. Stenberg oli hyvin naamioitu ja muutenkin hyvänlainen – mutta liian proosamainen. Pesonen ja rva Lundahl huvittavia Röstin pariskuntana."
Kirjeessä mainittu juhla oli Kuopion kaupungin 100-vuotis-riemujuhla ja kuuluu sekin kertomukseemme, mikäli Suomalainen teatteri otti siihen osaa. Morgonbladetista otamme seuraavat tiedot:
"Klo 9 i.p. [10/9] alkoi juhlanäytäntö teatterissa, jonka salonki oli erittäin somasti, jopa loistavasti koristettu. Molemmin puolin esirippua seisoi korkeilla jalustoillaan vasemmalla J. L. Runebergin ja J. V. Snellmanin, oikealla A. Ahlqvistin ja Yrjö Koskisen rintakuvat ja niiden alapuolella komeassa kukkakirjoituksessa vuosiluvut 1782 ja 1882. Seinällä oikean gallerian alla oli lippujen ympäröimänä Kuopion kaupungin vaakuna ja sen ohella neljä kilpeä, joilla luettiin nimet: (ensimäisellä) Kustaa III, Aleksanteri I ja Aleksanteri II; (toisella) Sandels, Fahlander, Malm, Duncker ja Wibelius; (kolmannella) J. V. Snellman, A. Ahlqvist, F. von Wright ja M. von Wright sekä (neljännellä) P. Ruotsalainen, E. Salmelainen, F. Collan, K. Collan ja P. Tikkanen. Vasemman gallerian alla nähtiin Suomen vaakuna ja neljä kilpeä seuraavilla kirjoituksilla: Sun kukoistukses kuorestaan j.n.e.; Sydän puhdas, vapaa mieli, Suomen toiveet kasvattaapi; Suomen kieli, Suomen mieli j.n.e.; Täss' Savon joukko tappeli ja joka kynsi kylmeni edestä Suomen maan. Lehterin rintamus oli koristettu Suomen läänien vaakunoilla, sinivalkoisten lippujen välissä, jota paitse kaikkialla seinät olivat peitetyt somilla verhoilla, köynnöksillä ja kukilla."
"Kun Maamme-laulu oli soitettu, nti Avellan lausui tilaisuutta varten sepitetyn runoelman, ja sen jälkeen seurasi Regina von Emmeritzin 1, 3 ja 4 näytös, joita esitettäessä varsinkin nti Aalberg niitti ansaittuja suosionosotuksia. Yleisö oivalsi kyllä että tri Bergbomin oli ansio kauniista koristuksesta y.m., mutta turhaan häntä huudettiin esiin. Bergbom oli jo lähtenyt teatterista." – Syyskuulla näyteltiin edelleen 26 p:ään saakka, jolloin esitettiin Kavaluus ja rakkaus. Muuten mainittakoon ohjelmistosta, että Nummisuutarit, Kihlaus, Työväen elämästä j.n.e. osottavat, että Vilho oli palannut työhön. Hän oli kesällä ollut Visbyssä ja Modumissa, saanut kuulla lääkäreiltä että hänellä on kolmenlainen kroonillinen katarri, vatsa-, keuhko- ja kurkku-katarri, mutta kuitenkin hän oli siksi toipunut, että tuli Kuopioon syyskuun alussa ja esiintyi näyttämöllä. – Ohjelmisto sisälsi vain ennen tunnettua, mutta uusia kappaleita harjotettiin. Muun muassa harjotettiin Minna Canthin uutta näytelmää, josta Bergbom jo Kuopiossaolonsa alussa oli kirjoittanut sisarelleen, että se oli aivan valmistumaisillaan, "uudessa muodossaan". Tekijä itse on kirjoittanut Kiljanderille (kts Nuori Suomi 1897) muutoksista: "Ensimäistä näytöstä muutettiin jokseenkin paljon, toista ja kolmatta sitä vastoin hyvin vähän." Elokuun lopulla olivat roolit jo kirjoitetut ja "kollatsionoiminen" tapahtui näyttämöllä, mutta kuitenkin se jäi valmistumatta, ehkä sentähden, että Bergbom "vielä lopuksi tahtoi muutamia repliikkejä" ja että Minna Canth, väsyneenä ja ylipäätään vähemmän tyytyväisenä koko kappaleeseen, oli hidas viimeisessä korjaamistyössä. Kollatsionoidessa näyttelijät pitivät varsinkin ensi näytöksestä ja jotakuinkin toisestakin, mutta kolmas oli heistä laimea.
Kuopiosta muutti seurue Viipuriin, jossa ensi näytäntö annettiin 1/10 – Täälläolon alussa liittyi teatteriin Adolf Lindfors, josta oli kehittyvä tositaiteilija ja joka jo tullessaankin oli tavallista perehtyneempi taiteeseensa, vaikka hän tähän saakka oli käyttänyt ainoastaan ruotsinkieltä.46 "Lindforsin lausumistapa", Bergbom kirjoittaa hänestä (5/10), "on hyvin ruotsinvoittoinen. Mutta kumminkin hän osaa suomea paremmin kuin luulin, ja paljon paremmin kuin esim. Aspegren, hänen tullessaan teatteriin." – Kahden ensimäisen näytännön ohjelmat olivat kolmikappaleisia – ohjelmiston järjestelyä vaikeutti m.m. Pesosen sairaus – ja väkeä oli niissä vähänlaisesti, mutta kolmas ilta, Kavaluus ja rakkaus, oli jo edullisempi, ja niin myös seuraavat, joissa näyteltiin Murtovarkaus. Sitä vastoin Noora ei viehättänyt viipurilaisia.
Ensi-ilta oli 25/10, jolloin annettiin I. Idströmin (Roini) suomentama M. Tomaijo y Bansin historiallinen näytelmä Kastilian Juanna. Kappaleen päävaikuttimet ovat rakkaus ja lemmenkateus, ja pääroolissa oli Ida Aalbergilla tilaisuus näyttää tulisempaa hehkua kuin kenties koskaan ennen. Böök hänen puolisonaan (Filip kuningas), Leino Kastilian amiraalina ja nti Avellan Aldarana herättivät hänen ohellaan suosiota, mutta Sala Don Alvarina oli liian heikko. – Lähinnä sen jälkeen tuli Leonarda ja Regina von Emmeritz, joista Kaarlo kirjoittaa 4/11:
"Leonarda meni [l/11] paremmin kuin Kuopiossa. – Kuitenkin oli kappaleella vain succés d'estime – sitä pidettiin 'ikävänä'. – Regina [3/11] meni loistavasti. En voinut edes laskea kuinka monta esiinhuutoa tuli varsinkin Aalbergin osaksi. Koristukset olin saanut jotenkin hyviksi – kolmannessa näytöksessä jopa kauniimmaksi kuin Helsingissä; neljännessä sitä vastoin prameilevaa töherrystyötä. Yhteisnäytteleminen oli hyvä, mutta hikeä se maksoi. Kaikista vaikeista illoista, joita olen kokenut puhenäyttämöllä, oli Reginan kenraaliharjotus Viipurissa vaikein. Tiedäthän kuinka vaivaloinen statistien harjotus Reginassa on, voit siis käsittää epätoivoni kun niistä 38 sotamiehestä, jotka ovat mukana, 10 tuli kenraaliharjotukseen – muut olivat estetyt. Ja pahinta oli että ne olivat estetyt seuraavanakin päivänä. Olin epätoivossa. Miten olinkin sielullisesti ja ruumiillisesti väsynyt, täytyi minun lähettää hakemaan uusia sotamiehiä ja alkaa äksiisi uudestaan niiden kanssa. Mutta eihän siitä voinut tulla tolkkua, sillä eivät ne kohta voineet ymmärtää sekavia olosuhteita. Todellisessa tuskassa näin illan lähestyvän, mutta sittenkin meni kaikki hyvin. No sotamiehet, jotka olivat olleet harjotuksissa, hankkivat itselleen edustajia palvelukseensa – he olivat saaneet vihiä muutamista sanoista, jotka kenraaliharjotuksessa olivat päässeet suustani: 'täytyy kai lähettää noutamaan ryssiä', ja se oli innostuttanut heitä. Mutta syntyi uusi pulma. Kun vanhat ja uudet tulivat saapuville, mistä saada pukuja kaikille? Onneksi on meidän sotilaspuvustomme niin runsas, että kaikki selviytyi verraten helposti. Mutta päähineet! Kultakaskit olivat unohtuneet Helsinkiin, samoin mustat nahkakaskit. Nyt täytyi ottaa kaikki kypärit, ja kun ne loppuivat baretit ja lakit. En uskaltanut lähettää ketään pois, sillä silloin he olisivat toisella kerralla jättäneet minut pulaan, mutta kyllä minua värisytti kun näin pari upseeria esiintyvän habilléhatuissa. Onneksi oli näyttämöllä semmoinen sekamelska, että yksityiskohtia tuskin huomattiin. Ensi kerraksi olen pyytänyt Savolaisen hankkimaan pari harmaata hattua. Huone oli kokonaan loppuun myyty. Maanantaina [Kustaa Adolfin päivänä 6/11] odotamme yhtä hyvää tuloa. Mutta valitettavasti emme saa juhlanäytäntöä toimeen. Kaarola lähetti näet viime hetkessä sanan, että hän ei voi lausua [Fredr. Cygnaeuksen] Seitsemänkymmentä Demminin luona – 'se on aivan käsittämätön'. Toista lausujaa ei ole. Kuvaelmaa on mahdoton järjestää samana iltana kun annetaan niin suurta tilaa vaativa kappale kuin Regina. Olin hätävaraksi tilannut proloogin Erkolta, mutta hän oli kuullut Kaarolan lausumisesta puhuttavan ja luuli ettei häneltä mitään tarvittaisi."
"Täällä on ollut oikea juhlaviikko. Kaarola sai keskiviikkona Leonardassa kauniin rannerenkaan ja laakeriseppeleen; Aalberg eilen loistavan rannerenkaan ja sormuksen (yhteensä 1,000 markan arvoiset) sekä kukkakimppuja ja laakeriseppeleen; Böök niinikään hyvin kauniin kukkavihkon. – Sala teki eilen hyvän edistysaskeleen. Hänen Hieronymukseltaan puuttui tosin auktoriteettia, mutta hän antoi roolille jonkun sisällisen elämän, joka teki sen todennäköiseksi ja ihmiselliseksi. Me voimme varsin hyvin antaa hänen esittää se Helsingissä; Lindfors (Bertel) tuli nuhteettomasti toimeen suomenkielellään." – Regina annettiin toisen kerran täyttä täydemmälle huoneelle (1,037 mk), ja senkin jälkeen vielä kaksi kertaa. Emilie lausuu Kaarlon kirjeen johdosta ilonsa näyttelijöiden saamista lahjoista, toivoen ettei nti Hacklin jäisi aivan osattomaksi resetissään, joka oli määrätty 17 p: ksi. Toivo ei pettänytkään. Esiintyen Helenana Murtovarkaudessa hän sai paitse kukkia kultaisen rannerenkaan, hopeisen kahviastiaston y.m., niin että sanottiin hänen tehneen murtovarkauden yleisön suosioon. Syynä siihen että Sala näytteli Hieronymusta oli Axel Ahlbergin poissaolo. Tämä näyttelijä oli näet toukokuulla saanut teatterista apurahoja lähteäkseen kesällä opintomatkalle ulkomaalle, mutta hän ei mennyt Turkua pitemmäs, vaan oleskeli siellä siksi kun hän marraskuun lopulla palasi seurueeseen!
Viipurin aika oli monesta syystä vaikea. Oli päätetty että seurue vasta jouluksi palaisi Helsinkiin, mutta Viipurissakaan ei voitu olla kauemmin kuin joulukuun alkuun, sillä siitä ajasta oli teatteri vuokrattu rva Littmarkin seurueelle. Lokakuun lopulla Bergbom kävi Pietarissa tiedustelemassa sopisiko lähteä sinne, mutta mitään varmuutta hän ei voinut saada, vaan jatkettiin neuvotteluja pitkin marraskuuta, siksi kun vihdoin viime hetkessä sopimus ja päätös mennä sinne syntyi. Hän piti matkaa tärkeänä sentähden, että seurue Pietarissa saisi nähdä eteviä näyttelijöitä. Edelleen oli Venetian kauppias valmistuksen alaisena, vaatien pukujen y.m. tähden paljo puuhaa. Ja kaiken päälliseksi Bergbom marraskuun keskivaiheilla oli sairaskin. "Me makasimme vuoteella yhtä aikaa Vilho, Kallio, kapellimestari ja minä", hän kirjoittaa sisarelleen 19/11, "ei koskaan teatteri ole ollut päättömämpänä. Aspegrenkin on sairas, niin että Nyrnbergin nukki on lykätty tuonnemmaksi."
Kaiken mainitun johdosta Emilie on kovin levoton. Hän oli pikimmältään käynyt Viipurissa Kastilian Juannan valmistusten tähden, mutta valittaa ettei saanut olla auttamassa Reginan näyttämöllepanossa ja surkuttelee Kaarloa, hän pelkää Pietarinmatkaa, sillä se voi aiheuttaa vieläkin useampia sairaudentapauksia, hän lähettää milloin mitäkin, teettää uusia pukuja ja tahtoo tulla Viipuriin viikoksi ennen Venetian kauppiaan ensi-iltaa. Mutta jos hän on huolissaan vastoinkäymisistä ja vaikeuksista, on hän myöskin iloinen menestyksestä, koskekoon se teatteria yleensä taikka yksityisiä jäseniä. Sanalla sanoen hänen sielunsa on Viipurissa, vaikka hän ruumiillisesti on Helsingissä. – "Hyvästi nyt, rakas Kaarlo", hän päättää kirjeensä 20/11. "Toivon että tapaamme toisemme keskiviikkona [22/11]; tilaa minulle huone. Jollei kellään ole aikaa tulla vastaanottamaan minua, niin tulen hyvin toimeen yksinkin. Tulen suoraa päätä teatteriin, jos olet niin terve, että olet siellä. Jumalan haltuun, rakas Kaarlo! Oma sisaresi Emilie. – Olen hyvin iloinen, että viipurilaiset ovat olleet niin ystävällisiä Annia kohtaan."
Marraskuun lopulla annettiin m.m. Sirkka (Lindfors – Didier) ja Jane Eyre; mutta l/12 oli Shakespearen Venetian kauppiaan ensi-ilta. Toisen kerran meni sama kappale 4/12, Bergbomin hyväksi, s.o. teatterin "vanhojen velkojen" lyhentämiseksi. Se oli viimeinen näytäntö. – Kaikkiaan annettiin Viipurissa 31 näytäntöä, joista tulot olivat 22,205 mk. Menot nousivat kuitenkin 972 mk korkeammalle.
Pietarissa annettiin 8 näytäntöä, ensimäinen 7/12 ja viimeinen (Leinon hyväksi) 23/12. Seurue esiintyi Kauppapalvelijain klubissa vastaperustetun Pietarilaisen Suomalaisen Seuran nimessä. Seura hankki luvan viranomaisilta, otti tulot, suoritti päiväkustannukset ja piti huolen kaikesta. Kun menot oli maksettu, jätettiin voitto teatterille, kumminkin sillä ehdolla että se mikä nousi yli 400 ruplaa näytännöstä annettaisiin takaisin Seuralle johonkin yleishyvään tarkotukseen käytettäväksi. Tulot olivat niin runsaat, että teatteri todella sai 400 ruplaa kultakin näytännöltä ja että Bergbomilla (vaikka Pietarissa oli ostettu kaikenlaista teatterin tarpeisiin) Helsinkiin tullessaan oli 78 r. 17 k. puhdasta rahaa.
Paitse pienempiä näytelmiä esitettiin Jane Eyre, Noora, Mustalaiset ja Murtovarkaus. Suosiollisia arvosteluja oli m.m. St. Petersburger Heroldissa ja näkee niistä varsinkin Ida Aalbergin herättäneen huomiota. Seuraavissa otteissa lausuu saksalais-venäläinen arvostelija näyttelijättärestämme melkein yhtä ylistäviä sanoja kuin hänestä kirjoitettiin Unkarissa:
"Nti Aalberg", sanotaan lehdessä 17/12, "on traagillinen rakastajatar ensi arvoluokkaa. Hän voi viehättää sinua ja voi saada sinut kauhistumaan, niin, hän voi herättää meissä suurinta vastenmielisyyttä, mutta hän ei voi koskaan jättää sinua hetkeksikään ynseäksi." – Puhuttuansa neiti Aalbergin ulkomuodosta ja hänen virheistään, joihin näyttelijättären nuoruus on pääsyynä, arvostelija jatkaa: "Kun nti Aalberg astuu näyttämölle, on ikäänkuin äkkiä joutuisimme suitsuvan tulivuoren ääreen. Intohimo on se ilmakehä, joka häntä ympäröi, kalvava intohimo puhuu hänen silmistään. Kuulunee kummalliselta, mutta asia on kumminkin niin: nti Aalbergilla on sitä liian paljo, ja se on sangen vaarallista, jollei hän samalla osaa säästää voimiansa. Jo alusta alkain on joka jäntere, joka veren pisara kovimmassa pinnistyksessä, joka ei ainoastaan kiihdy näytöksestä näytökseen, kohtauksesta kohtaukseen, mutta sanasta sanaankin. – Mihinkä semmoinen kiihtyminen lopulta johtaa? – Vaan en tahdo olla paha enkä myöskään imarrella. Nämä puutteet on aika, opinto, koulu ja ennen kaikkea – kärsivällisyys tasottava ja poistava, puhdas kulta välkkyy kumminkin aina näkyviin. Hän voi myös olla leppeämpi, levollisempi, vieläpä ilkamoinenkin, niinkuin Wilbrandtin komediassa 'Ensi lempi', jossa hän näytteli mestarillisesti. Kaikissa tapauksissa on hyvin ilahduttavaa, että nti Aalbergissa olemme havainneet taiteilijan, jossa hienon hieno runollinen aisti ja vakaa taiteilijan pyrintö ovat yhdistyneet semmoiseen tahdon voimaan, jota harvoin tavataan, ja vielä harvemmin tavattavaan kykyyn. Ja kun nti Aalberg on oppinut täydellisesti hallitsemaan niitä eteviä lahjoja, joita hänellä on, ja sitä meidän ei tarvinne kauan odottaa, on Suomen runotar laskeva seppeleen hänen, Suomenmaan ensimäisen suuren näyttelijättären päähän."
Nähtyänsä Nooran kirjoittaa sama arvostelija 20/12: "Mitä tulee nti Ida Aalbergin käsitykseen Noorasta, niin täytyy meidän heti muuttaa ensimäinen Jane Eyren johdosta kirjoittamamme arvostelu; hänen Nooransa pakottaa meitä suoraan tunnustukseen ja teeskentelemättömään ihmettelemiseen. Niin johdonmukaista ja todella luonnollista luonnekuvausta, sellaista hienoutta erityiskohdissa voi ainoastaan taiteilija saada toimeen, jolla on hehkuva nero ja tarkan tarkka ymmärrys, ja meidän täytyy nyt peruuttaa se moite, jonka teimme hänen taiteellisesta maltinpuutteestaan; selvään näki, että hän ohjasi jokaista kohtaa, joka eri värettä Nooran luonteessa." – Arvostelija tarkastaa sen jälkeen nti Aalbergin näyttelemistä alusta loppuun ja sanoo, että sille, joka osaa niin näytellä, ei! ei näytellä, vaan elää näyttämöllä, sille voi näyttämötaide uskoa vaikeimmat tehtävät. Muutamien pienempien muistutuksien jälkeen hän lopuksi onnittelee tri Bergbomia, että hänellä on seurueessaan niin arvokas kyky, jota ei ainoastaan jokainen teatteri, vaan jokainen kansa kadehtii häneltä.
Bergbomilta ei ole kirjeitä, joissa puhutaan Pietarin matkasta, sillä Emilie oli alussa siellä mukana. Sitä vastoin jälkimäinen kirjoittaa siitä nti Elfvingille: – "Oletko nähnyt ja kuullut kuinka suuri menestys teatterilla oli Pietarissa? Taloudellisesti matka päättyi oivallisesti, ja tunnustus, jonka saimme, oli erinomainen. Eräs venäläinen lehti kehotti Pietarin kaikkia taiteilijoita tutkimaan suomalaista näyttämöä, eritoten naisia, ei ainoastaan heidän kykynsä tähden, vaan myöskin heidän erinomaisen sivistyneen esiintymistapansa tähden! Vaikeaa siellä kuitenkin oli kurjan näyttämön vuoksi. Sitäkin kurjemmat olivat pukuhuoneet y.m., mutta salonki oli kaunis ja suuri. Menot olivat kuulumattoman suuret, mutta kun tulot olivat hyvät, niin se ei haitannut." – Onhan menestys aina ilahduttava, mutta nyt niinkuin ainakin se oli kalliisti maksettava suruilla ja huolilla. Sen näemme seuraavista otteista Emilien kirjeistä, jotka tavan mukaan käsittelevät teatteri-, yleisiä ja yksityisiä asioita sekaisin:
(22/11). "Viikingit ja svekomaanit yleensä tekevät kuulumattomia ponnistuksia, ja minun täytyy tunnustaa että olen hyvin levoton.47 Onnistuvatko he nyt tuhota sen alun sivistykseen ja kulttuuriin, jonka me toiset sanomattomalla vaivalla ja uhrautuvalla, rakkauden innostamalla työllä olemme saaneet toimeen? Kasvu on vielä heikko ja on helposti tallattavissa: suojatkoon sitä Jumalan varjeleva käsi ja antakoon hän meille voimaa ja rohkeutta jatkaa vaikeaa taistelua. Tiedätkös tavasta valtaa minut oikea tuska ja epätoivo ajatellessa, että kaikki tämä työ kenties on ollut turha. – Ylistyslaulut Lagerborgin muistolle ovat suuresti huvittaneet minua. – Samat henkilöt, jotka ovat laulaneet hänen kunniaansa pilviin asti, puuhaavat samalla aikaa kaikin voimin tehdäkseen tyhjäksi hänen elämäntyönsä – Dagbladin! Muuta hän ei ole saanut aikaan ja kurjaa on, että sen oma ystäväpiiri katsoo tarpeelliseksi tehdä voitavansa saadakseen toisen lehden sijaan, missä siis on hänen suuruutensa?"
(Uudenvuodenaattona). "Rakas Betty! Kiitos, rakas uskollinen ystäväni, kaikesta ystävyydestä ja hellyydestä tänä vanhana vuotena. Muutamien tuntien päästä se iloineen ja suruineen kaatuu hautaansa. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä lukuisampia tuntuvat jälkimäiset olevan, mutta se kai tulee siitä, että ne tulevat yhä raskaammiksi kantaa, sitte kun nuoruuden kevyt mieli ja valoisat toiveet ovat hävinneet." – "Vanha vuosi on meillä päättynyt hyvin huolestuttavasti! Kaarlo on koko syksyn ollut huononlainen ja Pietarista hän palasi lauantaina, ennen jouluaattoa, niin sairaana, että hän siitä asti on maannut. Omin voimin hän tosin tuli kotiin, mutta sen jälkeen hän ei ole voinut liikuttaa jalkojaan, ne ovat aivan hervottomat reumatismista. Eilen hän oli vähän parempi ja koetti liikuttaa niitä, mutta tänään hän on taas huonompi. Hän käyttää hieromista ja lämpimiä kylpyjä, mutta saadakseen hänet vuoteelta, täytyy meillä olla kolme miestä apuna. Hän on toki jotenkin hyvällä tuulella ja alistuvainen, mutta ymmärräthän kuinka epätoivoinen asema on. Viipurissa Böök alkoi sylkeä verta, mutta hän ei välittänyt siitä vaan oli liikkeellä, eikä lääkärikään siellä, paha kyllä, varottanut häntä. Verisuoni oli puhjennut, ja kun tulimme Pietariin kutsuimme tri Collanin, joka käski hänen olla mahdollisimman varovainen ja liikkumatta. Emme vielä tiedä, milloin hän voi esiintyä. Työ on seisahduksissa: Ahlbergin poissaolon tähden meni syksy niiden harjottamiseen, joiden täytyi ottaa hänen roolinsa. Nyt taas Böökin sairaus on estämässä työtä. Et voi ajatella kuinka pimeältä ja vaikealta kaikki näyttää. On kyllä väärin että näin vaikeroin suurista huolistamme, mutta olen niin kerrassaan alakuloinen, etten voi muuta. Vilho on yhä edelleen sairas eikä koskaan parane; hän on esiintynyt kolme kertaa tänä vuonna!" – (5/1). "Bettyseni! Kaarlo on tänään vähän parempi. Sitte kun viimeksi kirjoitin, on reumatismi noussut korviin asti, niin että hän ei ole voinut kääntää taikka liikuttaa päätään; toinen käsivarsi ja käsi ovat myöskin olleet kokonaan taudin vallassa. Nyt on pakotus vähennyt, ja hän tuntee voivansa paremmin. Kiitos ystävällisyydestäsi ajatella arpajaisia, mutta älä ryhdy siihen tänä vuonna. Teatterilla on vielä noin 20.000 mk viimeksi kerättyjä rahoja, siis täytyy sen tulla toimeen tämä vuosi ja tulevakin. Kaarloa varten yksityisesti ei käy laatuun, hän ei tahdo eikä voi vastaanottaa mitään semmoista. Kiitos kuitenkin, oma ystäväni, että aina ajattelet meitä." – Kuinka kauan Kaarlo makasi sairaana, sitä emme tarkoin tiedä. Vasta lähes kolme kuukautta myöhemmin (25/3) kirjoittaa Emilie: "Kaarlo on joka päivä liikkeellä ja johtaa työtä teatterissa. Tosin hän on vielä heikko, jalat ovat raskaat ja kädet kankeat ja taipumattomat, mutta tuskin voikaan toivoa, että hän tulee oikein terveeksi, ennen kun saamme kesälämpöä." Tästä päättäen oli tauti kestänyt kolmatta kuukautta. Siitä huolimatta olivat näytännöt seuranneet toinen toistaan tasaisessa jonossa, siitä saakka kun toisena joulupäivänä oli alotettu Sirkalla.
Tammikuulla48 esitettiin kaksi helsinkiläisille uutta kappaletta, nimittäin Leonarda kolme kertaa (10/1-14/1) ja Kastilian Juanna kuusi kertaa (24/1-4/2). Björnsonin etevä uudenaikainen draama ei Helsingissäkään saavuttanut sitä tunnustusta yleisön puolelta minkä se olisi ansainnut. Syy kai oli sama kuin Tukholmassa (kats. ylemp. s. 6), että se on liian hieno suurelle yleisölle. Esitystä ei kuitenkaan sovi syyttää, sillä se oli hyvä. Erittäin ovat mainittavat nti Avellan nimiroolissa ja nti Aaltola, joka Oogotina ensi kerran ja odottamattoman hyvästi näytteli suurempaa osaa. Kahta vertaa paremmin menestyi intohimoinen espanjalainen draama. Ei suinkaan sentähden että se olisi ollut runollisesti etevämpi, vaan sentähden että sen romanttis-historiallinen tausta ja asu, kaukainen etelämainen elämä jyrkkine ristiriitoineen, puettuna mitä taidokkaimpaan, jännittävään toimintaan, olivat paljo enemmän omansa herättämään tavallisen katsojakunnan mielenkiintoa. Sen lisäksi pääosa tarjosi nti Aalbergille, joka esitti sen mestarillisesti, tilaisuutta osottaa uusia puolia luontaisesta kyvystään kuvata rajatonta intohimoa ja voimakkaita mielenkäänteitä.
Helmikuulla tuli ensin Valapatto, jossa Leino oli astunut Vilhon sijaan ja näytteli sangen etevästi Mathias Fernerin, ja sen jälkeen 14/2 uusi kappale, N. Salon suomentama rva A. Ch. Edgrenin 3-näytöksinen Keijukainen. Samoin kuin Noorassa, kuvataan siinäkin miten perhosluontoinen rouva herää vakavampaan elämänkäsitykseen, joskin sentään lähemmin liittyäkseen mieheensä eikä lähteäkseen kotoa. Nti Aalberg oli oivallinen pääosassa, samoin kuin Avellan kreivinnana, ja muutkin täyttivät paikkansa, ja yhteisnäytteleminen oli vallan hyvä, mutta kuitenkin meni näytelmä vain kolme kertaa – vähäinen tulos paljosta vaivasta. Seuraavina viikkoina esitettiin Murtovarkaus kaksi ja Regina von Emmeritz neljä kertaa, joista näytännöistä mainittakoon, että edellisen ohella Filip Försten (21/2) suoritti erinäisiä laulunumeroita sekä että jälkimäisen ensimäinen näytäntö (2/3) annettiin Ida Aalbergin hyväksi ja senvuoksi oli laadultaan juhlantapainen. Silloin luultavasti Z. Topeliuksessa heräsi ajatus, joka tuli ilmi pari viikkoa myöhemmin (18/3) kun Minna Canthin uutta näytelmää näyteltiin kolmatta kertaa. Sinä iltana näet Reginan tekijä antoi nti Aalbergille muistolahjan, kultaisen kruununmuotoisen rintakoristeen, johon oli sovitettu miekka kaiverrettuine kirjoituksineen: "Ruhtinatar Reginalle" – runoilijan kiitos siitä taiteellisesta tavasta, millä näyttelijätär oli tulkinnut hänen luomansa. – Toinen resetti-ilta oli 9/3 Vilholla, jonka, lääkärin neuvosta, oli lähteminen Görbersdorfiin, tuonne rintatautisten tunnettuun parantolaan. Itse hän ei kuitenkaan kyennyt esiintymään. Ohjelmassa oli m.m. Molièren Lääkäri vastoin tahtoansa, ja siinä näytteli ensi kerran suurempaa koomillista roolia Adolf Lindfors, joka oli Vilholta perivä muutkin sentapaiset tehtävät. "Hän onnistui hyvin, ja yleisö, joka tuskin hetkeäkään taisi nauruansa pidätellä, osotti mieltymystään huutamalla hänet useampia kertoja esille joka näytöksen jälkeen" (U. S.).
Jo seurueen ollessa Kuopiossa oli Minna Canthin uutta näytelmää Roinilan talossa ruvettu harjottamaan, mutta työ jäi silloin keskeneräiseksi, syystä kun teosta vielä oli korjattava. Lokakuun 18 p. tekijä kirjoittaa Bergbomille: "Vihdoin ja viimein olen saanut vähän rakkauden kuohua Annalle ja Maunolle", ja hän lähettää käsikirjoituksen. Mutta ei näytelmää esitetty Viipurissakaan, missä teatteri oli siihen aikaan, vaan tuli ensi-ilta vasta Helsingissä 14/3. Murtovarkauden herättämä mieltymys sai yleisön uteliaisuudella odottamaan tätä uutta kansannäytelmää, ja ilolla se havaitsi siinä saman raikkaan maalaisilman kuin edellisessä. Näyttelemistä sanottiin hyväksi ja sujuvaksi, vaikkei kaikki esiintyjät olleetkaan yhtä tyydyttäviä. Böök, joka pitkän ajan päästä jälleen kykeni näyttämölle, oli kerrassaan etevä uljaana pohjalaisena, Maunona, nti Hacklin niinikään viehättävä Ellinä ja nti Stenberg hyvä Leenana; sitä vastoin Ida Aalberg "ei ollut oikealla alallaan" Annana eikä rva Aspegren oikein luonnistunut Sannana. – Tekijä saattoi kuitenkin olla tyytyväinen ei ainoastaan näyttämölliseen menestykseen, sillä kappale meni keväällä kaikkiaan viisi kertaa, vaan rahalliseenkin. Teatterilta Minna Canth sai 300 mk ja sen lisäksi Suomalaisen Seuran palkinnon 640 mk parhaimmasta tällä näytäntökaudella esitetystä suomalaisesta alkuteoksesta, jonka palkintotuomarit (F. Perander, B. F. Godenhjelm, E. Aspelin, K. Bergbom ja V. Löfgren) yksimielisesti hänelle määräsivät. Kirjeessä Bergbomille 11/5 rva Canth pukee kiitoksensa näihin sydämellisiin sanoihin:
"Mitä sanoisin, hyvä Tohtori, rahalahjoista, jotka minulle lähetitte? Olen niin hämilläni, etten osaa sanoa yhtään mitään. Tuo suuri menestys hämmästyttää minua, melkein pelkään sen seurauksia. Hartaimmat kiitokseni, hyvä Tohtori! Jos edespäin voisin jotakin parempaa toimeen saada, kuinka onnellinen silloin olisin."
Huhtikuulla tuli toisia uutuuksia. Kuopiosta peräisin oli samoin kuin edellinen näytelmä, 1-näytöksinen huvinäytelmä Tätä nykyä, jonka tekijä oli Pio Talmaa (rva Elisabeth Stenius). Painamatta jäänyt kyhäelmä oli aineensa puolesta kylläkin harvinainen, siinä kun kosketeltiin ajan puolueriitoja. Kesällä kerääntyy maalaiskartanoon sukulaisia, joista yksi, pohjalainen maisteri, on ankara, oikea K.P.T-läinen fennomaani, toinen, liberaalinen tohtori, on puhdasverinen dagbladilainen, kolmas, vastaleivottu ylioppilas, mitä kiivain viikinki j.n.e. Nämä törmäävät toisiansa vastaan, jopa niin tulisesti että pohjalainen läimäyttää uusmaalaista serkkuaan korvalle, mutta kaikki päättyy vihdoin rauhaan, ja fennomaaninen maisteri saa talon tyttären omakseen. Kappaleen juoni oli yksinkertainen ja puolueolojen kuvaus viatonta laatua, mutta vaikkei tekijä pyrkinyt korkealle eikä syvälle, olivat katsojat toki huvitettuja. Ennen muita kiitettiin Weckmania keltanokkana ja Salaa liberaalina. Pikku näytelmä meni kolme kertaa.
Uusi Helsingissä oli myöskin 13/4 ensi kerran esitetty Venetian kauppias. Tämä toinen Shakespearen näytelmä suomalaisella näyttämöllä herätti tuskin vähempää juhlatunnelmaa kuin Romeo ja Julia kaksi vuotta ennen; se meni neljä kertaa peräkkäin. Menestys riippui tällä kertaa paremmin oivallisesta yhteisnäyttelemisestä ja näyttämöllepanosta kuin yksityisten näyttelijäin taiteesta. Karnevaliyö gondoleineen, serenadeineen ja riehuvine naamiojoukkoineen, samoin kuin kuutamokohtaus Belmontin puistossa, Portian juhlasali j.n.e. antoivat laitoksiin nähden enemmän kuin oli osattu odottaa. Yksityisistä osista näyteltiin Shylock ja Portia etevimmin. Leino oli voimakas ja luonteenomainen ja hänen mahtavassa ulkonaisessa olennossaan oli jotakin, joka sai ajattelemaan langennutta patriarkkaa. Esityksen huippukohdat olivat kohtaukset Tubalin kanssa ja oikeuden edessä, joissa koronkiskurin intohimo nousee korkeimmilleen. Niissä Leino merkillisellä kyvyllä käytti lahjojaan, saavuttamatta kuitenkaan korkeinta kantaa, jossa yksityispiirteiden tarkotus kerrassaan katoaa kokonaisuuteen. Nti Avellanin Portia oli yhtä huolekas kuin taidokas käsityksen ja esityksen puolesta ja nousi korkeimmilleen tuomiosalissa, missä hänen, koettaessaan lepyttää julmaa juutalaista, onnistui saada sydämen ääni kuuluville. Muista ansaitsevat mainitsemista Böök suruttomana, ritarillisena Bassaniona ja Lindfors hullunkurisena Lancelot Gobbona.
Saman kuun lopulla oli vielä kotimainen premiääri, kun 25/4 näyteltiin E. I. Roinin 3-näytöksinen draama Valansa rikkojat. Ensi-iltana oli huone täysi ja katsojat hyvin suosiollisia, mutta kahtena seuraavana oli yleisö vähälukuinen ja laimea. Itse asiassa kypsymätön nuoruuden teos ei ansainnutkaan sitä kiitosta, jonka ystäväkritiikki sille ensi hetkellä soi. Jos tekijä olisi tyytynyt alkuaiheeseensa, jona kai on pidettävä Savon jääkärien kapinoiminen lakkaamattoman peräytymisen johdosta 1808-09 vuoden sodassa, niin hän ehkä olisi saanut eheää ja vaikuttavaa aikaan, mutta kun hän yhdisti siihen Sprengtportenilaisen aatteen ja ennenaikaisia yhteiskunnallisia harrastuksia puhumatta liian monesta lemmenjutusta, tuli kokonaisuus kovin sekavaksi. Vaikka Bergbom tyystin huomasi kappaleen heikot puolet, pani hän paljon huolta ja vaivaa sen esittämiseen, siten kehottaakseen tekijää jatkamaan. Roinin draamallinen tuotanto päättyi kuitenkin siihen.
Vapunpäivänä Anni Hacklin lauloi viimeisen kerran Laululintusena ja Saimaan rannalla ja 4/5 suosittu näyttelijätär esiintyi viimeisen kerran – Ellinä Roinilan talossa – s.o. viimeisen kerran teatterin jäsenenä. Huone oli täpösen täynnä, ja suosionosotukset mitä lämpimimpiä, niin teatterissa ja niin myöhemmin nti Hacklinin kunniaksi toimeenpannuilla illallisilla. Kohoamatta korkeampaan taiteellisuuteen oli nuori näyttelijätär luonnollisen raikkaalla, miellyttävällä esiintymisellään ja laulullaan herättänyt vilpittömän myötätunnon yleisössä, niin että se kaipaus, jolla nähtiin hänen eroavan, oli täysin teeskentelemätön. – Tuskin viikkoa myöhemmin oli näytäntökauden viimeinen ensi-ilta: 11/5 näyteltiin K. W. Järnefeltin suomentama E. Scriben 5-näytöksinen draama Adrienne Lecouvreur, jonka nimiosa tarjoaa mainion tehtävän murhenäytelmä-näyttelijättärelle – meillä Ida Aalbergille. Nuori tragediennemme kyllä ei luonut onnettomasta Adriennestä täysin ranskalaista, mutta silti ei suinkaan vähemmän inhimillistä kuvaa.
Hän viehätti katsojaa, tämän kirjan tekijä arvosteli Valvojassa, ensiksikin neidollisella ja henkisellä ylevyydellä, joka yhdistettynä mitä arvokkaimpaan ulkonaiseen käytökseen erotti tämän rokokooajan näyttelijättären ympäristöstään, ja toiseksi ilmaisemalla hehkuvaa rakkauttaan sillä salaperäisellä sulolla ja naivisella hillitsemättömyydellä, jotka ovat ensi lemmen tunnusmerkkejä. Neljännessä näytöksessä, missä Adriennen tulee lausumalla Racinen säkeet ikäänkuin murskata kilpailijansa, hän myöskin vaikutti tunteen totuudella, mutta ei siten että hän olisi tavotellut sankarimaisuutta (jota kai runoilija on tarkottanut), vaan niin että väkisin hillitty itku värisytti hänen ääntänsä. Koko vaikean viidennen näytöksen nti Aalberg suoritti ihmeellisen kauniisti. Kuolemankohtauksen eri käänteet, myrkyn synnyttämä sekaannus ajatuksissa hurjaan mielipuolisuuteen saakka, selviäminen siitä ja ruumiinvoimien ja elämän sammuminen tulisissa tuskissa kuvattiin liikuttavan todellisesti ja taiteellisen eheästi ja niin että henkinen tuska aina oli pääasiana. Korkeimmalta kannalta arvostellen saattoi kai muistuttaa, että kokonaisuudelta puuttui tyyliä, joka aina pitää yleisluonnetta silmällä. Se johtui siitä että näyttelijättärestä joka yksityiskohdan todellisuus oli yhtä tärkeä, mutta täyttäen taiturimaisen tehtävän – sillä semmoinen tämä Rachelille kirjoitettu rooli on – sydämensä hehkulla, hän teki enemmän kuin moni maailmankuulu näyttelijätär on tehnyt. Ida Aalberg näytteli roolin siihen tapaan kuin aikoinaan rva Emmy Achté Leonoran Trubadurissa (kts. II s. 161). – Näytelmän loistavaan menestykseen myötävaikuttivat varsinkin nti Avellan – ruhtinatar de Bouillon, Leino – Michonnet ja Böök – Maurice kreivi. Adrienne Lecouvreur meni viisi kertaa, viimeisen kerran 24/5, jolloin nti Aalberg tuli erityisten suosionosotusten esineeksi, kun näet oli tietty, että näyttelijätär parin päivän päästä oli lähtevä pitemmälle ulkomaanmatkalle. Paitse runsasta kukkasadetta ja melkoista rahalahjaa kristallilippaassa sai hän laakeriseppeleen, jonka nauhoissa oli kirjoitus: "Ihanteiden ilmiloihtijalle, isänmaamme ikilemmitylle, Ida Aalbergille Suomen ylioppilailta".
Kolme päivää myöhemmin 27/5 tapahtui keisari Aleksanteri III: n kruunaus Moskovassa. Päivää vietettiin juhlallisesti Helsingissäkin ja koko maassa. Suomalaisessa teatterissa oli juhlanäytäntö, jossa esitettiin: Keisarihymni ja Maamme (sekakööri) sekä niiden välissä tilapäärunoelma (nti Avellan) ja vihdoin Venetian kauppias. – Näytännöt päättyivät 3 %, jolloin ensi kerran näyteltiin Vilhon suomentama Molièren Luulosairas (Pesonen nimiroolissa ei onnistunut).
Niinkuin ennen on kerrottu, Vilho lähti maaliskuulla Schlesian Görbersdorfiin. Huhtikuun 1 p. hän kirjoittaa Bergbomille tulleensa perille, yhdentoista päivän jälkeen, luullen usein nääntyvänsä tielle. Myöhemmin hän valitti ikävää, mutta virkistyi kuitenkin niin että aikoi käydä Budapestissä Szinnyeitä tapaamassa. Siihen lääkäri ei kuitenkaan antanut suostumustaan, hän 14/5 kertoo Wahlströmille, lisäten: "En tiedä lieneekö hänen kieltonsa varsin tieteellisesti perusteltu, sillä minä olen jo ainakin sen verran miehistynyt, että olen ruvennut jyrkillä vuorenrinteilläkin kiipeilemään, josta oikein ylpeilen itsekseni. – Sano Bergbomille, että mielessäni rupee jo tuntumaan siltä kuin että vielä tänä vuonna olisin mies astumaan näyttämölle." Toisin oli kuitenkin sallittu, kymmenen päivää myöhemmin, toukokuun 21, hän heitti henkensä.
Kun kuolemansana saapui, ei se suuresti hämmästyttänyt ystävä- ja toveripiiriä, joka tiesi kuinka hänen terveytensä oli aikoja sitten uurrettu. Että hän kesti niinkin kauan, jopa jaksoi miltei viimeiseen saakka tehdä työtä ja edistyä taiteessaan, sen selittää hänen sielunsa ja ruumiinsa alkuperäinen voima. Nuorena hän näet oli, vaikka kooltaan pienenläntä, väkevistä väkevin. Vaasan koulun ylimmällä luokalla hän herätti ihmettelevää kunnioitusta poikamaailmassa, kun hän eräässä tavallisessa kahakassa koululaisten ja katupoikien välillä, seisoen muutamalla kaupungin palon jälkeen autioksi jääneellä korkealla kivijalalla yhdellä kädellä heilutti samankokoista vihollista kuin hän itse kivijalan ulkopuolella pudottamatta häntä katuun. Miten tarmokas hänen henkensä oli, sen todistaa hänen näyttelijäuransa, hänen rohkeutensa ensimäisenä antautua sille ja lannistumaton intonsa, millä hän luopuen virkamiehen varmasta asemasta liittyi Bergbomiin sittekin, kun hän jo kerran oli toiveissaan peräti pettynyt. Teatterin alkuvuosina, jolloin oopperan toimiessa Helsingissä puheosaston täytyi kierrellä maaseuduilla, oli Vilhon sekä taiteelliseen kokemukseen että yleiseen sivistykseen perustuva etevämmyys seurueen muihin jäseniin verrattuna erinomaisen tärkeä yrityksen menestymiselle. Mistä olisikaan siihen aikaan alijohtaja saatu, jollei Vilho olisi kyennyt johtamaan seuruetta? On sanottu, että seurue maaseuduilla oli tarpeellista johtoa vailla, mutta silloin on tehty vääryyttä Vilholle. Hän kyllä ei ollut Bergbomin vertainen, mutta hänen taiteellinen ja isänmaallinen harrastuksensa oli alati lämmin ja puhdas, ja seurueen jalommissa jäsenissä hän kehitti samaa henkeä. Ilman hänen uutteraa toimintaansa olisi teatteri tuskin noiden seitsemän oppivuotensa jälkeen ollut niin valmis kuin se todellisuudessa oli, ja sentähden sanotaankin U. S: n muistosanoissa oikeudenmukaisesti, että Oskari Vilho Kaarlo Bergbomin rinnalla on Suomen sivistyshistoriassa mainittava Suomalaisen teatterin perustajana.
Samassa kirjoituksessa luetaan seuraava, Kaarlo Bergbomin tekemä henkevä luonnekuvaus Vilhosta taiteilijana:
"Totuutta Vilho koko sydämensä voimalla ennen kaikkea haki taiteessansa, ja hän sitä löysikin. Hän ei milloinkaan lausunut sanoja, jotka eivät ajatusta osottaneet, ei käyttänyt liikuntoja, jotka vaan olisivat tarkottaneet ulkonaista koreilemista, eikä liikutuksia, joiden takana ei ollut tunteita. Aina kappale elämätä ilmestyi katsojalle hänen luomissaan henkilöissä. Ulkonaiset keinonsa eivät olleet runsaita eikä viehättäviä: ääni heikko, vartalo vähäpätöinen, kasvot jokapäiväiset. Mutta henkinen voima ja terävä ymmärrys taistelivat voittoisasti noita ulkonaisia epäkohtia vastaan. Romantillisen draaman sankareja varten hänessä ei ollut kylläksi monivärisyyttä, Schillerin leveätä paatosta hän pikemmin ihmetellen pelkäsi kuin suosi; mutta missä sielutieteellinen analysi oli pääasiana, taikka missä huumori samalla kertaa nauraa ja itkee ihmisluonteen heikkouksia, siinä Vilho oli omalla alallaan, siinä hän tiesi yhdistää todellisuuden ja taiteen vaatimukset suurenmoiseen vaikutukseen. Missä hänen kykynsä rajat tai esteettinen vakaumuksensa eivät sallineet hänen seurata tekijää, hän ei milloinkaan teatterikujeilla koettanut laajentaa piiriänsä. Hän oli mieluummin kuiva kuin valheellinen. Yleensä hän ei rakastanut liian jyrkkiä piirteitä henkilöissään, hän koetti aina tehdä ihmisensä niin inhimillisiksi kuin mahdollista. Piispa Nikolaan fantastista symboliikkaa, Mathias Fernerin kolkkoa uskonvimmaa, hulluutta Harpagonin intohimossa hän laimensi tai sysäsi syrjään; mutta kuinka kammottavan eläväksi Vilho kuitenkin teki tuon kuolevan ukon, tuon tunnonvaivoihinsa sortuneen isän, tuon onnettoman saiturin! Vilho teki henkilönsä mielellään rakastettaviksi, aina säälittäviksi. Hänen realisminsa ei tiennyt mitään tuosta kylmästä julmuudesta, jolla useat nykyajan taiteilijat paljastavat ihmisheikkouden haavat."
"Vilho oli suomalainen taiteilija; hän rakasti suomalaista isänmaataan ja suomalaista taidettansa palavasti. Ne olivat hänelle jotain yhteistä. Hänen korkeampi käsityksensä nauroi tuolle taiteellisen puolisivistyksen lörpötykselle, jonka mukaan taide muka on kosmopoliitta. Hän tiesi että suomalaisen taiteilijan korkein kunnianhimo on oleva: luoda suomalaisia henkilöitä. Hänen Topiaksensa, Aapelinsa, Zakeuksensa y.m. ovat kauniita todistuksia siitä. Vilhoa voi syystä sanoa suomalaisen näyttelijätaiteen perustajaksi. Mitä nuoressa teatterissamme siinä kohden on omituista, se on paraasta päästä luettava hänen ansioksensa."
"Toverina hän oli hyvin rakastettu suoran, rehellisen, sydämellisen luonteensa tähden. Vihamiestä hänellä ei ollut."
Vihdoin on muistettava, että Vilho kirjailijanakin on tehnyt työtä teatterin hyväksi. Tosin hän ei luonut mitään alkuperäistä, mutta hän suomensi eri kielistä useita huvinäytelmiä, niinkuin ylempänä eri paikoin on mainittu. – Vilho ei saanut viimeistä leposijaansa isänmaan povessa, vaan vieraassa maassa, missä kuolema hänet saavutti.
Tämänkin vuoden lopputulos oli hyvänlainen, sillä vajaus teki 11,380 mk, se on kolmatta tuhatta vähemmän kuin edellisenä vuonna. Koska arpajaisrahoja oli käytetty ainoastaan 8,200 mk eikä (entisiä) kannatusrahoja enemmän kuin 550, on ansio tuloksesta näytäntöjen. Niitä annettiin 30 enemmän kuin edellisenä vuonna ja tulot olivat kuitenkin melkein yhtä hyvät, nimittäin 630:03 iltaa kohti.
Edellisen yhteydessä on mainittava, että neiti Emmy Chydenius49 5/9 1882 ilmotti Emilie Bergbomille lahjottavansa teatterille 6,000 mk, jonka summan hän aikoinaan oli lainannut sille ja joka luettiin laitoksen "vanhoihin velkoihin", kuitenkin sillä ehdolla että hänelle maksettaisiin niistä korkoa niin kauan kun hän eli. Jalomielisen lahjotuksen lähin merkitys oli siinä, että Kaarlo ja Emilie vapautettiin velan maksamishuolesta; mutta sittemmin kun lahjottaja oli kuollut 29/12 1883, johtokunta päätti että teatterin tuli suorittaa tämä summa, ja oli se säilytettävä "Emmy Chydeniuksen rahastona", josta korot käytettäisiin apurahoina opintomatkoille lähteville näyttelijöille. Päätös pantiinkin viipymättä toimeen, ja monen taiteilijan matkaraha on jo saanut pienen lisän näistä koroista.
Nti Chydeniuksen lahjotus oli nähtävästi lähinnä aiheutunut niistä puuhista, jotka johtivat siihen että Bergbom-sisarukset tänä näytäntökautena viimeinkin pääsivät vapaaksi noista "vanhoista veloista". Huhtikuulla 1882 A. Almberg oli pyytänyt Emilie Bergbomilta luettelon jälellä olevista veloista. Kiittäen häntä siitä että hän "täydellä todella" tahtoo nämä tiedot, Emilie kirjoittaa:
" – ei suinkaan ole ollut vähin kuorma surkeudessani, että olen tuntenut itseni niin täydelleen ystävieni ylenantamaksi ja poisheittämäksi. En voi sanoa kuinka minua vaivaa kosketella näitä asioita; mutta kuitenkin on niistä jokunen sana lausuttava. Se joka nyt lähinnä ahdistaa minua on 6,000 markan velka E. Chydeniukselle, sen tahdon maksaa ja olen maksava, vaikka rahat otettaisiin pilvistä. Minulla on tosin näinä kuukausina maksettavana 860 mk korkoja, mutta siihen on minulla eläkkeeni y.m. – Työtäni teatterissa en ole koskaan tehnyt rahan edestä, ja pelkkä ajatus ottaa siitä maksua on vaivannut minua. Kumminkin minä, kun viimein sain arpajaisrahoja velkojen lyhentämiseksi, kuittasin 5,600 mk 4 vuoden palkkana, ja kun hädällä ei ole lakia, olen miettinyt että taas kesäkuulla saisin jonkunlaisen n.s. palkan tämän vuoden työstäni sekä samalla edeltäkäsin alkavasta näytäntövuodesta; mitä vielä puuttuu olen koettava hankkia toisella tavalla." – Velat tekivät vielä kaikkiaan Smk 37,140; mutta ne vähentyivät melkoisesti ensiksikin nti Chydeniuksen mainitun lahjotuksen ja Bergbom-sisarusten tädin, tohtorin rouva Sofie Sanmarkin lahjotuksen kautta, joka jälkimäinen teki 10,000 markkaa. Edelleen annettiin teatterin puolesta Emilie Bergbomille "palkkana" kahdesta vuodesta (1881-83) 4,000 mk, lisäksi saatiin kahdella Kaarlo Bergbomin hyväksi toimeenpannulla näytännöllä 5,140 (Helsingissä 22/5 1882 4,140 ja Viipurissa 3/12 s.v. 1,000), ja loput kerättiin keväällä 1883 teatterin lähempien ystävien kesken. – Näin oli siis vihdoinkin kuoletettu tuo raskas velkakuorma, joka keväällä 1877, olojen pakosta (kts. II, s. 355), oli jätetty Bergbom-sisarusten kannettavaksi. Mitä huolia ja tuskia se oli tuottanut varsinkin Emilielle, sen voimme vain aavistaa, sillä ken olisi niiden historian kirjoittanut. Ote hänen kirjeestään Almbergille sisältää kuitenkin paljo niin selvissä sanoissa kuin rivien välissäkin.
Näytäntöjen luku nousi 122: een ja annettiin niissä: 10 kertaa Kyökissä; 9 Murtovarkaus, Regina von Emmeritz; 8 Parisin veitikka, Noora, Mustalaiset, Kastilian Juanna; 7 Saimaan rannalla, Venetian kauppias; 5 Kihlaus, Roinilan talossa, Naimapuuhat, Leonarda, Työväen elämästä, Laululintunen, Adrienne Lecouvreur; 4 Amalia ystävämme, Pikku eversti, Jane Eyre, Lääkäri vastoin tahtoansa, Sirkka; 3 Sotavanhuksen joulu, Tätä nykyä, Valansa rikkojat, Nyrnbergin nukki, Jeannetten häät, Keijukainen; 2 Ensi lempi, Adelaida, Taiteen harrastuksesta, Riita-asia, Don Cesar de Bazan, Isännätön talo, Kavaluus ja rakkaus, Valapatto; 1 Lea, Nummisuutarit, Pormestarin vaali, Kallaveden rannalla, Daniel Hjort (II, 1), Setä, Mestarin nuuskarasia, Kosijat, Kotimatkalla, Remusen kotiripitykset, Taistelujen välillä, Luulosairas.
Näistä 47 kappaleesta oli 18 kotimaista ja 9 uutta.
XII. Kahdestoista näytäntökausi, 1883-84
Kaarlo Bergbom, joka ei vielä ollut vapaa talvisen tautinsa seurauksista, oli jo toukokuun lopulla lähtenyt ulkomaille. Hänen päämääränsä oli oikeastaan Norjan Sandefjord, jossa hän jo kerran ennen oli kylpenyt, mutta ennen kun hän sinne pysähtyi, tahtoi hän tehdä kiertomatkan nähdäkseen jotakin uutta teatterimaailmassa. Tukholmassa hän kävi Winterhjelmillä, jotka olivat muuttaneet sinne Kristianiasta, ja jatkoi sitte samana päivänä Kööpenhaminaan. Siellä näkemistään hän kirjoittaa (Dresdenistä 3/6):
"Sain erittäin hyvän käsityksen Holger Drachmannin uudesta näytelmästä Strandbyfolk. Kun ei meillä Mustalaisten jälkeen ole ollut ainoatakaan kelvollista ulkomaalaista kansannäytelmää, ottaisin sen mielelläni, mutta epäilen, eikö meidän köyhät näyttämölliset laitoksemme hävitä illusionia. Koristukset eivät olisi kovin vaikeita, mutta valaistustehot ovat sitä arveluttavampia. Raikas, terve henki huokuu tästä Drachmannin runoelmasta. Muutamat kohtaukset ovat ihastuttavia; sommittelu on löyhä ja loppu jotenkin laimea. Olisin suonut, että Ida Aalberg olisi nähnyt rva Henningsin maalaistyttönä, niin hän olisi nähnyt kuinka sivistynyt taiteilija suoriutuu semmoisista tehtävistä. Siinä oli ihmeellinen runouden ja realismin yhteensulatus. Hän on verrattomasti edistynyt sitte kun viimeksi näin hänet. Muutenkin näyteltiin kappale sangen hyvin. – Valitettavasti olin vähemmän onnellinen muina päivinä Kööpenhaminassa. Vanhanlaatuinen, jotenkin sisällyksetön Picardin komedia ja hyvin laiha Farinelli-näytäntö toisena ja ihan kelvoton Mykkä-oopperan esitys toisena."
Berlinissä Bergbom näki Wilhelm Tellin ja Erckmann-Chatrianin uuden draaman Die Rantzau (Les Rantzau), jota hän piti liian pitkäveteisenä ja sentimentalisena ja teknillisestikin heikkona otettavaksi meidän ohjelmistoomme. Dresdenissä oli tarjona mieltäkiinnittäviä Shakespearen englantilaisten kuninkaandraamain esityksiä. Dingelstedt Weimarissa toimitti ensiksi kaikki nämä draamat näyttämölle yhdessä jaksossa. Sitten uudistettiin koe Berlinissä, Wienissä, Münchenissä ja muualla, nyt viimein Dresdenissä.
"Olen nähnyt kaksi osaa Henrik VI: tta, ja tänä iltana tulee Richard III. Luonnollisesti on mielenkiinto enemmän kirjallista kuin näyttämöllistä laatua, mutta kumminkin olen viehättynyt. Esitys osottaa huolellista tutkimusta ja hyvää tahtoa, vaikka tietysti ei saavuteta sitä jättiläismittaa, joka on näille hurjille hahmoille omituinen."
Kun eräs huviretki Dresdenistä Berliniin salli tehdä matkan kolmannella osalla tavallista matkarahaa, Bergbom vielä palasi jälkimäiseen kaupunkiin, nähdäkseen siellä ilmotetut näytelmät Orleansin neitsyt ja Paljo melua tyhjästä – "molemmat tulevan vuoden ohjelmistokappaleita".50
"Neitsyeen näyttämöllepano oli suurenmoinen, ja se meni hyvin. Siinä panin huomiooni yhtä ja toista. Haamukohtaus oli pyyhitty ja se oli minulle hyvä viittaus, sillä se on aina tuntunut minusta häiritsevältä. Nähdessäni Paljo melua tyhjästä opin myöskin. Näyttämöä varten tehty laitos näytelmästä on meillä oleva käytännöllisempi kuin Berlinissä. Kaikki on muuten kovin vanhaa Schauspielhausissa – siinä on jotain vanhentuneen akateemista, epämodernia, elotonta; joko se sitte riippuu siitä että nykyaikainen draamallinen kirjallisuus uhrataan klassillisen edestä taikka ensi luokan kykyjen puutteesta – varmaa on että tarmokas uudistus on pakottavan tärkeä. – Tein mieltäkiinnittävän kirjallisen tuttavuuden uudessa draamakirjailijassa Ernst von Wildenbruchissa, jonka draamat ostin. Se on Roini – semmoisena kuin hänen pitäisi olla (!). Eloisuutta, nuoruutta, voimaa, lentoa, mutta valitettavasti heikkoa luonnekuvausta. Aion ottaa jonkun niitä, sitte kun olen ennättänyt neuvotella asiasta sinun kanssasi. Kahden toiminta on 1813-14 ja isänmaallisen innostuksen tulistuttama – Der Mennonit ja Väter und Söhne. Der Mennonit on helpompi esittää, Väter und Söhne sydäntäkouristavampi. Kun ei siinä vain olisi niin ylinäkemätön paljous univormuja! Minä lainasin ne (draamat, ei univormut!) Roinille [joka oleskeli Berlinissä]. – Tämän vuoden oikea ohjelmistokappale on ollut Schönthans Der Schwabenstreich, jonka myöskin olen ostanut. Jotenkin tusinatavaraa – mutta minulta puuttuu kerran kaikkiaan kyky oivaltamaan tämänlaista koomillista." – Dresdenissä Bergbom näki vielä näytelmät Elämä on unelma ja Racinen Athalie ("jossa vanha Bayer oli verraton"). Elämä on unelma annettiin toisenlaisessa muodossa kuin hän ennen oli nähnyt; se oli parempi sen kautta ettei siinä oltu "niin armottomasti karsittu Calderonin upeaa lyriikkaa" kuin tavallisessa Westin laitoksessa. Kun näytelmä otetaan meillä esitettäväksi (Sala oli luvannut kääntää sen), olisi dresdeniläinen laitos hankittava.
Wienissä oli niinikään paljo hyvää nähtävänä.
"Muun muassa sydämeen tunkeva esitys Calderonin Zalamean tuomarista. Luulen että se on hyvä rooli Leinolle. Muuten näin jotenkin hutiloidun Orleansin neitsyeen näytännön sekä Shakespearen englantilaisia draamoja. Ne annetaan suuressa oopperassa. Laitosten puolesta mitä tyylikkäintä olen nähnyt. Esityskin oli hyvä, vaikka Sonnenthal oli poissa (sairaana). Sitä paitse näin Rosvot (Levinsky voittamaton Franz Moorina) ja Deborahn, johon ei edes Wolter kyennyt galvanoimaan henkeä – ei ainakaan minun mielestäni."
Wienistä Bergbom matkusti Müncheniin, toivossa saada nähdä Meiningiläiset; mutta kun hän sai tietää, että heidän vierailunsa tapahtuisi vasta heinäkuulla, päätti hän lähteä paluumatkalle. Muutamia päiviä nautittuaan Münchenin taidekokoelmista ja sen elämästä yleensä, sillä Bergbom oli, niinkuin ennen on kerrottu, erittäin mieltynyt tähän kaupunkiin, hän suuntasi matkansa Kööpenhaminaan ja sieltä Norjaan. Kööpenhaminassa oli silloin taidenäyttely, joka ei viehättänyt häntä: "Kronbergin Kleopatra, josta on niin paljo melua tehty, oli minusta niin Makartilaisesti – sieluton kuin mahdollista. Muutoin maisemia ilman tunnelmaa ja laatukuvia ilman huumoria – arvattavasti hyvin mieltäkiinnittäviä maalaajille." Sandefjordiin Bergbom tuli heinäkuun ensi päivinä.
Sillä aikaa kun Kaarlo kirjoittaa kaksi tai kolme kirjettä, kirjoittaa Emilie kolme kertaa niin monta. Hän on hyvin levoton ja kysyy alinomaa kuinka veljen terveyden laita oli, ja Kaarlo taasen enimmäkseen unohtaa puhua siitä. Ainoastaan kerran hän tyynesti ja alistuvaisesti kirjoittaa käsistään, jotka vielä olivat kankeat reumatismista: "Olen koko ajan voinut hyvin, mutta huomaan että, jollen nyt saa sormiani pehmeiksi, niin jäävät ne kyllä jäykiksi koko iäkseni, sillä hieromisesta ja voimistelusta huolimatta ovat ne ylipäätään samallaiset kuin kolme kuukautta sitten. Jolleivät tule pahemmiksi, niin tulen kai niillä toimeen – mutta tietysti ne huononevat."
Ottakaamme Emilienkin kirjeistä muutamia tietoja: Kruunausnäytäntö oli tuottanut lähes 500 mk, mutta Ruotsalaisessa teatterissa oli näytäntö sinä päivänä ja seuraavana pyhänäkin peruutettu väen puutteesta. – Oppilaitten koenäytäntö oli ollut ikävä; ainoastaan Emil Falck teki hyvänlaisen vaikutuksen, vaikka rooli oli sopimaton. Hänet otetaan koetteeksi.51 – Ida Aalberg oli saanut valtiolta 1,000 mk matkarahaksi, eikä 2,000, niinkuin oli pyytänyt. Nähtyään Sarah Bernhardtin Tukholmassa ja Kööpenhaminassa hän oli asettunut Emsiin hoitamaan terveyttään. Sieltä hän aikoi heinäkuun keskivaiheilla lähteä Parisiin. Ruotsalaisissa sanomissa kerrottiin, että hän paluumatkallaan oli esiintyvä kuninkaallisessa teatterissa "soinnukkaalla suomenkielellä". Helsingin Ruotsalaisen teatterin puolelta oli hänelle taas tarjottu 10,000 mk. – Rovasti Öhqvist Pietarissa kuoli heinäkuulla. Hän oli ollut Suomalaisen teatterin uskollinen ystävä ja tuki siellä, eikä, Emilien mielestä, seurueen enää kannattaisi sinne lähteäkään. – Kesä oli Suomessa erinomaisen kaunis ja elämä Helsingissä niin hiljaista ja kuollutta, että Emilie oikein mielellään lähti Kuopioon, johon seurue oli kokoontuva 24/7. Rva Canth oli (viipurilaisen) "Elias Lönnrotin" kapteenilta, Grundströmiltä, hankkinut seurueen jäsenille vapaan matkan Lauritsalasta Kuopioon – "on hyvin hauskaa silloin tällöin tavata ystäviäkin".
Heinäkuun 27 p. Emilie tuli Kuopioon, jossa rva Canth jo keväällä oli tarjonnut hänen asuttavakseen saman huoneen, joka ennen oli ollut Kaarlolla. Nämä lahjakkaat naiset tapasivat nyt ensi kerran toisensa, ja läheinen ystävyys rakentui heidän välilleen, jonka todistuksena on runsas kirjeenvaihto.52 Siitä näkee, että Minna Canth uskoo Emilielle, samoin kuin Kaarlollekin, kaikki harrastuksensa ja mielenliikutuksensa, ja että sisarukset suovat hänelle sydämellisen myötätuntonsa. Mitään myötävaikutusta taikka sanoisimmeko yhteistyötä sitä vastoin ei voinut tulla kysymykseen muualla kuin kirjallisella alalla, sillä Kaarlo ja Emilie olivat niin kokonaan kiintyneet teatteripuuhaansa, ettei heillä ollut aikaa eikä voimia muuhun. "Rva Canthista pidän paljon", Emilie kirjoittaa Kaarlolle 29/7, "kuitenkin ovat tätä nykyä miltei kaikki hänen ajatuksensa ja tunteensa kohdistuneet naisasiaan ja tulevaan sanomalehteen." Minna Canthin aie ruveta julkaisemaan "Naisten lehteä" ei toteutunut, ja siihen näyttävät sisarukset osastaan vaikuttaneen. Ainakin hän (19/4 1884) kirjoittaa siitä tähän tapaan:
"Tiedättekö, minä olen sydämessäni kaiken talven ollut niin erinomaisen kiitollinen Tohtorille ja Emilielle siitä, että varotitte minua ryhtymästä tuohon Naislehden puuhaan. Se olisi suorastaan tappanut minut henkisesti ja ruumiillisesti. Olisin siinä taas kerran lyönyt pääni seinään, jota muuten olen pitkin elämääni tehnyt".53
Naisasian harrastus oli saanut Minna Canthin valitsemaan entisestä kokonaan eroavan aiheen uutta draamaa varten. Hänellä oli nyt "Työmiehen vaimo" tekeillä, ja sen synnytystuskista ja – iloista sisältävät tämän ajan kirjeet paljo, mutta säästämme sen asian myöhemmäksi.
Kun Emilie kirjoitti yllämainitun kirjeen Kaarlolle, olivat kaikki seurueen jäsenet, paitse Ida Aalberg, koolla ja hyvällä tuulella. Poikkeuksen teki vain Aspegren, jonka terveys oli huono. Kuopiossa liittyi seurueeseen, jo toukokuulla – Minna Canthin välityksestä – otettavaksi hyväksytty, nti Hilda Asp.54 Ei ainoastaan sivistyksensä ja kirjallisen kykynsä, vaan myöskin näyttämöllisten lahjojensa puolesta oli hän hyvä ja arvokas lisä teatterin voimiin; kumminkaan hän ei, niinkuin vastedes saamme nähdä, pitemmäksi aikaa jäänyt laitokseen. Sitä paitse otettiin niinikään Kuopiossa teatteriin ylioppilas Kaarlo Edvard Frisk,55 jonka sanottiin hyvin menestyneen seuranäytännöissä. Hänen taiteilijanimensä oli Kilpi.
Tavallisella tarmollaan Emilie ryhtyi johtajatoimeen. Vanhoja näytelmiä harjotettiin ja yksi uusikin, "puolalaisen Molièren" kreivi A. Fedron huvinäytelmä Yksi ainoa tytär (jossa aatelinen tilanhaltija naittaa pois viisi tytärtään esittäen yhden kerrallaan ja sanoen sitä ainoaksi tyttärekseen ja perillisekseen) otettiin valmistuksen alaiseksi. Kun Preciosakin oli otettu ohjelmaan ja kööreihin oli vaikea saada herroja – naisia oli riittävästi tarjona – , hän meni, saatuaan Kuopion pataljoonan musiikinjohtajalta kuulla että usealla aliupseerilla oli hyvä lauluääni, eversti Gahmbergin luokse hankkimaan näille lupaa avustaa teatterissa. – Ensimäinen näytäntö oli l/8, ja meni silloin Valapatto, jossa tällä kertaa nti Avellan oivallisesti näytteli Vronia. Mahtava kappale teki muun muassa Minna Canthiin syvän vaikutuksen. Valapaton mentyä toisenkin kerran, annettiin elokuun kuluessa vielä kymmenen näytäntöä, joissa esitettiin Valansa rikkojat ja Preciosa, kumpikin kaksi kertaa, Sirkka ja Keijukainen, kumpikin yhden kerran, ja sen ohella pienempiä kappaleita, muun muassa vastamainittu uusi 29/8. Tämän premiäärin jälkeen, elokuun viimeisenä päivänä, Kaarlo tuli, ja Emilie lähti pari päivää myöhemmin Helsinkiin.
Seurue viipyi Kuopiossa koko syyskuunkin – viimeinen näytäntö oli 4/10. Tällä aikaa annettiin m.m. Venetian kauppias kolme kertaa, Roinilan talossa ja Daniel Hjort kaksi ja Karkurit sekä elokuulla näytellyistä Preciosa ja Valapatto kumpikin vielä yhden kerran. Shakespearen näytelmä "esitettiin loppuun myydylle huoneelle (569 mk) ja herätti suurta mieltymystä. Se menikin eloisasti, ja vaikka laitokset olivat puutteellisia, oli toki viittailuja sentapaisiin". Roinilan talossa annettiin myöskin täysille huoneille (534 ja 535 mk) ja vastaanotettiin mitä vilkkaimmilla suosionosotuksilla, jaettuina näyttelijöille ja tekijälle yhtä runsaalla mitalla. Siinä esiintyi nti Aaltola Annana ja nti Asp Ellinä, josta Kaarlo kirjoittaa: "Hän näyttelee aika hauskasti, varsinkin missä ei sentimentalisuus tule kysymykseen". Karkuritkin näyteltiin jotenkin hyvälle (518 mk) ja innostuneelle huoneelle, mutta silti näytelmän osaksi tuli tuskin muuta kuin succés d'estime. "On olemassa kappaleita, jotka kun ne ensi kerran lukee tuntuvat vähäpätöisiltä, mutta jotka kasvavat harjotellessa ja sitten näyteltäessä esiintyvät aavistamattomassa valossa. Karkurit ei ole niitä; kenties toki toisen Tykon ja toisen Elman kanssa."
Bergbom-sisarusten kirjeenvaihdossa on näinä viikkoina puhetta monesta uudesta näytelmästä. Emilie on lukenut Wildenbruchin draamat, mutta hänestä ne ovat liian saksalaisia, eikä ainoatakaan otettu ohjelmistoon. Kysymykseen otetaanko Ibsenin Gengangere (Kummittelijat) Kaarlo vastaa: "Otetaan – jos koko johtokunta äänestää sitä, ei – jos erimielisyyttä ilmaantuu. Me saamme näet varustautua vastaanottamaan paheksumisen myrskyn, ja silloin täytyy meidän olla yksimielisiä." Arvattavasti ei yksimielisyyttä syntynyt, sillä draama jäi esittämättä. Luettuansa vastailmestyneen Björnsonin näytelmän En Handske (Hansikas), jonka Emilie oli lähettänyt Helsingistä, Kaarlo kirjoittaa 20/9:
"Kuinka iloitsenkaan Hansikkaasta. Mikä vakaumuksen uskollisuus, mikä lämpö, mikä rehellisyys probleemin käsittämisessä. Usein enemmän väittelevä kuin draamallisesti vastakkain asettava Björnson tavasta unohtaa yksityisen tapauksen yleisten perspektiivien tähden, mutta millä kaunopuheliaisuudella tämä väittely suoritetaankaan! – Ja mikä sen ohella enimmän ilahduttaa minua, on se, että se niin hyvin sopii meille. Svava – Aalberg, Riis – Böök, Alf – Ahlberg, Christensen – Leino ovat selvät. – Kaikissa tapauksissa se otetaan vasta kun Ida Aalberg tulee. Sillä parempi että se menee hyvin, kuin että se menee [meillä] ensiksi." [Ruotsalainen teatteri aikoi myöskin ottaa näytelmän].
Edelleen mainittakoon, että Kuningas Lear oli jo otettu harjotettavaksi ja aiottiin saada syksyn kuluessa valmiiksi. Se jäi kuitenkin vuotta myöhemmäksi. Valmistuksen alaisina olivat myöskin Ibsenin Yhteiskunnan tuet, Shakespearen Kuinka äkäpussi kesytetään ja Gogolin Reviisori, joista kaksi ensimäistä näyteltiinkin syksyllä, mutta kolmas jätettiin vastaiseksi.
Kuopiossaolo päättyi melkoiseen tappioon (2,778 mk); mutta mitä teatterin ja Bergbom-sisarusten sielläkäynti merkitsi Minna Canthille, jonka tähden he niin mielellään suuntasivat matkansa sinne, sen näkee hänen kirjeistään:
"Rakas Emilie!" (hän kirjoittaa 10/9) "Kiitos, herttainen kiitos kirjeestäsi! Olen niin onnellinen, kun olen saanut tutustua Emiliehen ja Tohtoriin, – niin onnellinen, etten sitä sanoin lausua voi. Monta kertaa ihmettelen, miksi Jumala minulle niin paljon hyvää antaa ja pelkään etten voi noita lahjoja niin käyttää kuin tulisi." – (Ja jälleen 8/10:) "Ne ovat menneet! Teatteri on poissa, Tohtori on poissa, kaikki ovat poissa! Jäljellä on vaan muisto ja alakuloisuus. Näenkö Teitä enään milloinkaan! Enkä saanut Teille kerrotuksi, kuinka suuresti olen Teille kiitollinen, kuinka syvästi Teitä kunnioitan ja rakastan. Kun tunteet ovat liian valtavat, niin kieli jäykistyy ja sanat kuolevat suuhun. Seuratkoon Teitä Jumalan siunaus!" – "Minä olen niin ihastunut Shakespeareen, etten tiedä jos lainkaan enää muut kappaleet maittavat. Kas se vasta oli jotakin! Kuinka kaikki muut romahtivat maahan Venetian kauppiaan rinnalla! – Voi, hyvä Emilie! Venetian kauppias ensin ja sitten – Roinilan talossa. Jos hituistakaan on ylpeyttä, niin nyt se menee!"
* * * * *
Teatteri muutti nyt Viipuriin, jossa oli jonkunmoinen kannatus saatu 16 näytännölle. Näytäntöjä annettiin kumminkin kaikkiaan 27, ensimäinen 12/10 ja viimeinen 10/12. Täälläkin päätettiin tappiolla (2,045 mk). Kumminkaan ei tämä ollut ikävin asia, sillä eihän teatteri ollut tottunut suuriin tuloihin maaseuduilla kiertäessään. Pahempi oli, että erinäiset vastoinkäymiset tekivät tämän syksyn oikeaksi koettelemuksen ajaksi Kaarlolle. Hänellä itsellään oli tuskin aikaa kirjeiden laatimiseen, mutta Emilien kirjeistä näemme kuinka oli laita. Alituiset sairauskohtaukset tuottivat suurimman vastuksen, ne kun pakottivat muuttamaan roolijakoa ja yhä uudestaan harjottamaan vanhojakin kappaleita. Ymmärrettävää on, että yhteisnäytteleminen tästä kärsi, puhumatta siitä että muutamien esille otettujen kappalten harjotus oli kokonaan vastaiseksi jätettävä. Sairaita olivat, mikä lyhyemmän mikä pitemmän ajan: Böök, joka ei enää vuoteeltaan noussut, Aspegren, Pesonen, Leino, Kauhanen, nti Aaltola ja kenties vielä joku muukin. Kun tämän lisäksi Ida Aalberg Parisista kirjoitti sangen toivottomia kirjeitä, joiden mukaan hän kyllä oli tutustunut Théâtre français'n etevimpiin taiteilijoihin ja saanut vapaan pääsyn näytännöihin, mutta toiselta puolen vielä kärsi kurkkutaudistaan ja sentähden ajatteli olla kokonaan palaamatta, jopa luopua taiteilijaurastaan, niin on kuviteltavissa kuinka ahdistavilta olot tuntuivat. Kaarlo tosin ei uupunut, mutta hän tunnustaa, että hän tuskin on kokenut vaikeampia aikoja. Emilie puolestaan vaikeroi, ettei hän saanut olla yhtä mittaa auttamassa Kaarloa, jolla Kauhasen sairauden tähden oli kaikki käytännöllisetkin asiat niskoillaan. Päästäkseen Viipuriin hän tekee iltapäivinäkin työtä hypoteekkiyhdistyksessä, ja siten hän saattoikin olla Kaarlon luona pari viikkoa lokakuun keskivaiheilla ja joulukuulla (ensin Viipurissa ja sitten Pietarissa). Kaarlo olisi mielellään käynyt Helsingissä, mutta ei saanut aikaa siihen. Hänen oli tyytyminen sisaren kirjeisiin, ja ne sisälsivätkin tietoja kaikesta mahdollisesta.
Helsingissä kävi tänä syksynä Ida Basilier antamassa konsertteja, jotka entiseen tapaan kokosivat täysiä huoneita ihastunutta yleisöä. Sydämestään hän olisi halunnut tavata Kaarloa. "Hänellä on tosiaan suuri ystävyys meitä kohtaan", Emilie kirjoittaa, "suurempi kuin yhdelläkään niistä monista, joiden kanssa olemme työskennelleet. En ole koskaan pitänyt hänestä niin paljon kuin nyt." Laulajatar antoi ylioppilasten kansatieteellisten kokoelmain hyväksi (10/11) konsertin, joka tuotti 600 mk. Sen jälkeen oli hänen kunniakseen pienet, hyvin onnistuneet kekkerit ylioppilastalon laulusalissa, jossa "kaikki ajattelivat ja puhuivat Suomalaisen oopperan loistavista päivistä". – Ruotsalaisessa teatterissa vieraili syksyllä norjalainen näyttelijä Johannes Bruun, joka veti paljo katsojia, Emilie näki hänet Michel Perrininä ja kiittää häntä erinomaiseksi. Myöhemmin annettiin samassa teatterissa Macbeth, mutta, Emilien mielestä, huonosti näyttämölle pantuna ja muutenkin laimeasti (vaikka Hillberg näytteli pääroolia; Othellona hän oli ollut paljon parempi). Muutoin puuhattiin Ruotsalaista näyttämöä varten suurenmoisia arpajaisia, ja noudattivat siis ruotsinmieliset tässä niinkuin usein näytelmäin valinnassakin suomalaisten esimerkkiä.
Edellisestä käy ymmärrettäväksi, että Kaarlo ei voinut tehdä ohjelmistoa semmoiseksi kuin oli suunnitellut. Enimmäkseen täytyi antaa vanhaa, ja yleisö samoin kuin kritiikki pysyi kylmäkiskoisena. Ohjelmistolle uusia olivat: K. Kramsun suomentama Shakespearen Kuinka äkäpussi kesytetään (19/10), Elisabet Steniuksen kääntämä Ibsenin Yhteiskunnan tuet (7/11) sekä Elisabet Löfgrenin suomentama rva Edgrenin Todelliset naiset (30/11).
Ibsenin näytelmän premiääristä Kaarlo kirjoittaa: "Se meni melko hyvin. Ei kukaan ollut erikoisesti hyvä, mutta ei kukaan myöskään pilannut tehtäväänsä. Leino (Bernick) täytti paikkansa, rva Aspegren (Lona Hessel) osasi roolinsa, Ahlberg (Lundestad) ja Sala (Rörlund) olivat sangon karakteristisia, ja Kaarola Avellan kaikin puolin tyydyttävä Dina Dorf." – Jos Kaarlo ja Emilie olisivat noudattaneet omaa mieltään, olisi Todelliset naiset luultavasti jäänyt näyttämättä, sillä heidän mielestään se oli ikävä, "vaativainen ja ilman korkeampaa todellisuutta" (sanoo Kaarlo erittäin ensi näytöksestä); kumminkin he noudattivat eräitten naisasian harrastajain tahtoa. Kaarlo kirjoittaa humoristisesti ensi-illasta: "Niin Todellisilla naisilla on ollut räjähdysmenestys (explosionsframgång) – luonnollisesti ainoastaan hienossa yleisössä – niinkuin ei yhdelläkään kappaleella tänä näytäntökautena ja yksistään Reginalla viimeisenä. Pyörtymisiä, unettomia öitä, kotikohtauksia, itkunpuuskia y.m. mainitaan kaikilta mahdollisilta tahoilta. Koko naishenkilökuntamme Stenbergistä ja Kaarolasta Aspin kautta Pastelliin [puvuston hoitaja] melkein itkivät vielä liikutuksesta kertoessaan asiasta minulle. Minä näet en ollut saapuvilla, vaan Pietarin matkalla. Kaarola oli ollut oivallinen ja sen uskonkin, sillä niin hän oli harjotuksissakin. Omituista kyllä pidettiin Leinostakin, joka minusta harjotuksissa oli sangen heikko." – Samana päivänä, 10/12, kun seurue antoi viimeisen näytäntönsä Viipurissa, vaipui Bruno Böök kuolemaan. Tämän näyttelijän poismeno parhaimmassa kehitysiässään (31 v.) oli kova isku nuorelle teatterille, sillä hänellä oli jo opintovuodet takanaan ja hän seisoi seurueen eturivissä. Böökillä oli noreassa, miehekkäässä vartalossaan ja miellyttävissä kasvoissaan paremmat apukeinot kuin ainoallakaan miestoverillaan, eikä häneltä puuttunut henkisiäkään lahjoja. Hänen osakseen tuli ensimäisen rakastajan vaikea ala. Palattuaan ulkomaalta hän perusti maineensa varsinkin Akselin runollisella esittämisellä Akseli ja Valpuri näytelmässä, jota paitse hänen parhaimmat luomansa olivat Bothwell, Mercutio, Mikko Vilkastus, Hoppulainen ja Maunu (Roinilan talossa). "Se mahtavan kauhea kuva, minkä hän Bothwellista antoi", lausutaan U. S: n muistosanoissa, "ei katselijan mielestä haihdu; Mercutio, Vilkastus ja Hoppulainen osottivat hänen suurta kykyänsä sellaisten henkilöiden esittämisessä, joidenka luonteen pohjana huumori on, ja Maunu virkistävän reippautensa ohessa on samaa sukua. Rakastajana Böök ei aina onnistunut; hänen ääneltään puuttui ne hellät säveleet, joita siinä kysytään. Mutta rajattoman intohimon ilmaisemiseen oli hänellä sekä kykyä että voimaa."
Syystä kun menestys Viipurissa oli niin huono, Bergbom päätti vielä ennen joulua tehdä lyhyen vierailumatkan Pietariin, johon seuruetta oli hartaasti pyydetty tulemaan – "olisihan hyvä saada sieltä rahat joulukuun palkkoihin, jos ne saadaan". Emilie, joka yleensä oli vastahakoinen käynteihin itäisen rajan tuolla puolen, seurasi kuitenkin veljeänsä ollakseen apuna vieraassa kaupungissa. Sitä paitse oli mukana rva Anni Kaslin, joka jo Viipurissa oli vieraana esiintynyt viimeisissä näytännöissä, näytellen Roinilan talossa ja laulaen Hardangerin harjulla ja Saimaan rannalla. – Ensimäinen näytäntö Pietarissa (samassa salongissa kuin viime vuonna) oli 12/12 ja annettiin silloin Neiti Elisabeth ja Roinilan talossa, toinen 15/12, jolloin ohjelma oli: Tätä nykyä ja juuri mainitut laulukappaleet. Sen jälkeen esitettiin vielä: Daniel Hjort, Valapatto, Todelliset naiset ja Lääkäri vastoin tahtoansa. Niukat lähteemme tietävät vain, että rva Kaslinin laulu teki "syvän vaikutuksen" ja että voittoa saatiin 407 ruplaa. Muutoin näyttää teatterilla olleen sensuurirettelöitä, joista laskujen mukaan suoriuduttiin 5 ruplalla sekä poliisipristaville tarjotuilla 10 ruplan illallisilla! – Kotia Helsinkiin päästiin jouluksi.
Helsingissä alotettiin toisena joulupäivänä Daniel Hjortilla. – Uudenvuodenpäivänä oli juhlanäytäntö 29/12 1883 vahvistetun kieliasetuksen johdosta, jonka kautta suomenkieli vihdoinkin miten kuten pääsi oikeuskieleksi. Kun nti Avellan oli lausunut Paavo Cajanderin runon Vapautettu kuningatar, lauloi sekakööri Maamme-laulun ja näyteltiin Kiven Karkurit. Sen jälkeen näyteltiin 4/1 ensi kerran Helsingissä Todelliset naiset, jota kappaletta oli uteliaasti odotettu ja joka meni kaikkiaan 5 kertaa. Esitys oli, sanotaan, vaikuttavampi kuin Ruotsalaisessa teatterissa, vaikka ulkonainen ryhti siellä oli ollut sirompi. Nti Avellan (Berta) näytteli niin, "ettei ajateltu enää näyttelijätärtä, nähtiin vain nainen, joka puolusti naisen asiata", ja Leino (Bark) oli niinikään "taitava ja johdonmukainen" luonnekuvauksessaan. Näiden ja muidenkin näytteleminen teki kokonaisvaikutuksen laadultaan syväksi ja traagilliseksi (Vasenius Valvojassa). – Seurasi sitte 16/1 Ibsenin Yhteiskunnan tuet, joka myöskin oli helsinkiläisille uusi.
Vasenius lukee näytelmän esittämisen uudeksi voitoksi teatterille. Se annettiin "tavalla, joka osotti, että kaikki näyttelijät mieltymyksellä ja huolella olivat tutkineet osiansa, ja että taitava johtaja oli järjestänyt kaikki. Että Leino ja rva Aspegren hyvin suorittivat Bernickin ja Lonan osat, siitä voitiin jo ennakolta olla varmat; ja nti Avellan osotti Dinana samaa voimaa, mutta myöskin samaa itsensä hillitsemistä kuin Bertan osassa. Mutta miltei kaikki muutkin pitivät kunnialla paikkansa aina syrjähenkilöihin saakka. Lindfors Krapina ja etenkin Falck Aunena antoivat kumpikin osastaan eheän ja johdonmukaisen kuvan." – Näytelmä meni kevään kuluessa 4 kertaa.
Kauan oli Bergbom miettinyt, eikö teatteri jo pystyisi esittämään kirjallisuutemme ainoata varsinaista klassillista draamaa, ja nyt hän katsoi ajan tulleen näytellä Salaminin kuninkaat. Moni piti yritystä uhkarohkeana, sillä eihän se ollut onnistunut Ruotsalaisellekaan teatterille, mutta toiset luottivat johtajaan, ja ne olivat oikeassa. Se nähtiin Runebergin päivänä, jolloin runoilijan muistoa kunnioitettiin hänen suurenmoisen tragediansa esittämisellä. Esitys yllätti yleisöä ja sai sen runsailla suosionosotuksilla palkitsemaan näyttelijöitä. Mutta parempi todistus menestyksestä oli se, että näytelmä meni viisi kertaa.
Vasenius, jonka mukaan "yritys ylipäätään oli onnistunut", huomauttaa ensiksi lausumisen tärkeydestä tässä kappaleessa. Parhaiten lausuivat nti Avellan ja Leino. Molempain puheessa oli sanakorko ikäänkuin tasotettu ja ainoastaan loogillinen korko vallitsi värssyssä. "Muissakin kohden oli nti Avellan Tekmessana hyvin kiitettävä. Puhe, asennot, liikunnot, kaikki yhtyi hyvin kokonaiskuvaksi, jossa todellakin oli ylevä tyyli, juuri mitä tässä näytelmässä ennen kaikkea tarvitaan." Leino – Leiokritos, Axel Ahlberg – Leontes, Sala – Eurysakes, Falck – Eubulos harrastivat myöskin menestyksellä sitä tyyneyttä, jota klassillinen tyyli vaatii; sitä vastoin Kallio – Rhaistes ja Weckman – Hyllos olivat liian innokkaita. Kokonaisuuden edullisesta yleisvaikutuksesta oli johtajaa kiittäminen. "On todellakin ihmeteltävää", arvostelija sanoo, "kun perätysten katselee Ibsenin, Runebergin, Molièren ja Shakespearen kappaleita, että joka kerta selvästi havaitaan näyttelemisessä omituinen tyyli. Luulen että harvat täydelleen ymmärtävät mitä työtä johtajan puolelta tämä tulos edellyttää." Vaikka luonnollisesti Salaminin kuninkaitten esitys monessa kohden saattoikin tulla paremmaksi, oli se siis merkittävä uudeksi ilahduttavaksi voitoksi.
Kertomuksestamme näkyy, että syyspuoli näytäntökautta oli ollut sangen synkkä ja toivoton; kevätpuoli kääntyi jälleen myötäiseksi. On jo mainittu että Yhteiskunnan tuet ja Salaminin kuninkaat luettiin teatterille kunniaksi ja toisia, yleisöä innostuttavia voittoja oli tulossa. Tuulen kääntymiseen ei suinkaan vähimmän vaikuttanut se, että Ida Aalberg – huolimatta alakuloisista tuumistaan luopua teatterista – helmikuun keskivaiheilla palasi Parisista terveenä ja reippaana ja valmiina esiintymään. Se tuotti ohjelmistolle kokonaan toisen sävyn ja luonteen.
Kotiutunut taiteilijatar astui ensi kerran näyttämölle 29/2 Juliana Shakespearen Romeossa ja Juliassa, ja tietenkin hänet vastaanotettiin suurimmalla ihastuksella. Savokarjalaiset antoivat komean kukkavihkon, Pohjalaiset laakeriseppeleen ja Hämäläiset samoin, ja muu yleisö tervehti suosikkiansa oikealla kukkasateella. – Olematta enään uusi yleisölle, meni näytelmä viisi kertaa, salonki täynnä. – Romeon ja Julian jälkeen tuli taas 12/3 uutuus, nimittäin Salan suomentama Björnstjerne Björnsonin Puolueiden keskellä (Redaktören). Niinkuin ylipäätään muutkin uudenaikaiset pohjoismaiset draamat, näyteltiin se ansiokkaasti – Leino sanomalehdentoimittajana, Sala Halvdan Rejninä, nti Stenberg rva Ewjenä, nti Asp Gertrudina j.n.e., näyttämölliset laitoksetkin, esim. omituisessa sumukohtauksessa kadulla, tekivät hyvän vaikutuksen; mutta silti se ei ottanut menestyäkseen. Syynä oli kai osaksi se, että politiikka ei oikein miellyttänyt suuren lemmentragedian jälkeen ja että tiettiin suurempaa uutta tulevan. Jo toisen illan jälkeen oli Björnsonin näytelmä jätettävä, ja Salaminin kuninkaat ilmotettiin seuraavaksi teatteripäiväksi, keskiviikoksi maaliskuun 19: ksi. Tämä näytäntö keskeytettiin kuitenkin, kun sanoma saapui Sammatista, että Elias Lönnrot klo 6 aamulla oli päättänyt kunniakkaan, isänmaalle arvaamattoman kalliin elämänsä. Runebergin murhenäytelmä meni sitte pari päivää myöhemmin kansannäytäntönä ja sanotaan sen syvästi vaikuttaneen vähemmänkin teatteriin tottuneeseen katsojakuntaan. – Sen jälkeinen ohjelma, Gogolin Naimapuuhat ja Laululintunen, mainittakoon siksi, että vanhassa laulukappaleessa esiintyi ensi kerran Netcheninä nti Ada Cajander,56 joka teatterin kustannuksella oli nauttinut rva Achtén opetusta ja joka nyt oli perivä Anni Hacklinin lauluroolit. Nuori näyttelijätär, jolla oli "kaunis ja heleä" ääni, näyttelikin sievästi ja vastaanotettiin hänet hyvin suosiollisesti.
Ida Aalbergin tultua oli ruvettu harjottamaan suurta klassillista draamaa, Schillerin Maria Stuartia, ja se valmistui annettavaksi ensi kerran 28/3. Sillä saavutti teatteri jälleen loistavan menestyksen, joka oli miltei yhtä suuri rahallisessa kuin taiteellisessa suhteessa. Näytelmä annettiin näet täysille huoneille kahdeksan kertaa (seitsemäs teatterin eläkerahaston hyväksi). Tietenkin nimiroolin esitys etupäässä ihastutti yleisöä. Onhan Maria Stuart myöhemminkin tunnustettu yhdeksi Ida Aalbergin etevimpiä luomia ja jo ensi kerralla hän erinomaisen kauniisti kuvasi niin ihmisellisen kuin ruhtinaallisen puolen onnettoman kuningattaren hahmossa. Mutta joskin useat antoivat kaiken kunnian Marian esittäjälle, ei menestys olisi ollut niin suuri kuin se oli, jollei draaman muillakin henkilöillä olisi ollut – toisin kuin syksyllä 1880 – hyviä tai tyydyttäviä edustajia. Siten oli nti Avellanin kuningatar Elisabet erittäin huomattava. Tälle näyttelijättärelle, jonka pääansioita aina oli ollut harras ja älykäs tehtävänsä tutkiminen, oli rooli mitä otollisin, ja varmalla taiteella hän osasi havainnolliseksi tehdä ne tunteet, jotka ylpeässä englantilaiskuningattaressa risteilivät, kun kilpailijattaren kohtalo oli ratkaistavana. Erittäin vaikuttava oli draamallinen puistokohtaus, missä kuningattaret ainoan kerran seisovat vastatusten. Muiden roolien esittäjät olivat: Leino – Burleigh, Ahlberg – Leicester, Sala – Mortimer (viidennestä kerrasta 19/4 alkaen Rautio, sillä Sala oli lähtenyt ulkomaille), Lindfors – Maria Stuartin hovimestari, Falck – Paulet, nti Stenberg – Hanna Kennedy.
Kun Maria Stuart oli mennyt kuudennen kerran, tuli 23/4 uusi ohjelma, Viipurissa jo annettu Kuinka äkäpussi kesytetään ja teatterin ensi vuosilta tunnettu laulukappale Lemmenjuoma. Ei ollut tälle Shakespearen komedialle eduksi, että se joutui näyttämölle semmoisten näytelmäin kuin Schillerin juuri esitetyn ja Todellisten naisten aikaan, mutta mikäli katsojat osasivat avaramielisesti asettua muinoiselle kannalle, tuotti se heille runsasta naurunaihetta. Esitys oli reipas, tarjoten hullunkurista ja runollistakin. Nti Avellan oli kiivas Katarina, Leino kesyttäjä Petruchio, Lindfors Gremio, rva Rautio Bianca, Ahlberg Lucentio, muita mainitsematta. Laulukappaleessa olivat pääosat nti Cajanderilla ja Aspegrenilla (Frankenkrank). Ohjelma meni neljästi.
Syksyllä oli Emilie kirjeessä nti Elfvingille valittanut ajan köyhyyttä, kun ei ollut alkuperäistä uutta tarjottavana – oli näet totuttu joka vuosi odottamaan semmoistakin. Suuri oli sentähden tyytyväisyys, kun keväällä aivan aavistamatta ylioppilas Matti Kurikka toi teatterille 4-näytöksisen kansannäytelmän Viimeinen ponnistus, joka huomattiin varsin sopivaksi ohjelmistoon. Se näyteltiin ensi kerran 2/5 ja menestyi hyvin. Näytelmä oli kyllä vasta-alkajan käsialaa, mutta siltä ei puuttunut alkuperäisyyttä. Ensiksikin oli toiminnalla jonkinlainen historiallinen pohja, joka oli omansa herättämään mielenkiintoa – "viimeinen ponnistus" tarkotti näet venäläisten tilanomistajain viimeistä yritystä saada peruutetuksi 1861 v: n keisarillinen manifesti, jonka kautta talonpojat julistettiin vapaiksi; toiseksi näytelmä kuvasi Inkerin suomalaista kansaa ja kansanelämää. Tekijä, joka syntyään on tämän kansan lapsi, oli kappaleeseensa taitavasti yhdistänyt kansanlauluja ja tansseja, jota paitse koristuksissa ja puvuissa oli huolellisesti todellisuutta tavoteltu. Esitys oli kaikin puolin vilkas ja luonteva, niinkuin säännöllisesti kansannäytelmissä, ja kokosi toukokuulla viisi hyvää huonetta. Yksityisistä näyttelijöistä mainitsemme yhden ainoan, nti Inez Borgin, joka Annina ensi kerran astui näyttämölle. Nti Borg, kauppiaan tytär Porista, oli 25-vuotias tullessaan teatteriin tänä keväänä. Hän herätti hyviä toiveita, joita seuraava aika ei pettänytkään, mutta hänkin erosi liian pian teatterista. Eipä Emilie Bergbom ilman syytä huoahtanut (kirjeessä nti Elfvingille 11/11 1883): "Kyllä se on ikävää, että kun näyttelijätär meillä alkaa tulla taiteilijaksi, niin yks kaks hän menee naimisiin!"
Toukokuulla Ida Aalberg vielä esiintyi kolmessa eri kappaleessa: Adrienne Lecouvreurissä, joka 9/5 annettiin hänen hyväkseen, Jane Eyressä, jolla näytännöt 27/5 päätettiin Helsingissä, ja Hilda Aspin suomentamassa Scriben ja Mélesvillen 3-näytöksisessä Valériessa, jossa taiteilijatar, niinkuin edellisissäkin, näytteli pääosaa, "viatonta, luonnonpuhdasta" neitokaista. – Ne monet roolit, jotka nti Aalberg oli palattuaan Parisista näytellyt, antoivat Vaseniukselle aihetta tutkia miten ulkomaanmatka oli häneen vaikuttanut. Vanhemmissa rooleissa, hän arvosteli, oli näyttelijättären esitys rauhallisempaa, hillitympää kuin ennen, eikä siinä ollut mitään moitittavaa, mutta välistä huomattiin myöskin kylmempää tekniikkaa ja äänenvärityksiä, jotka eivät olleet täysin luonnollisia. Tämä ei kuitenkaan merkinnyt taantumista vaan nähtävästi sitä, ettei taiteilijatar vielä ollut sulattanut kaikkea mitä ulkomailla oli oppinut. Muutoin olikin niin että mitä syvempi kuvattava luonne, mitä enemmän draamallista elämää oli kyseessä, sitä vähemmän oli syytä muistutuksiin, tehtävän vakavuus vei itsestään siihen välittömään esitykseen, joka oli näyttelijättären oikea voima – niin esim. olivat Maria Stuartin kolmas näytös ja kohtaus, missä Julia juo Lorenzon tarjooman vaarallisen juoman, loistokohtia ylevämpää laatua kuin Adriennen deklamatsionit.
Otamme tähän pari otetta Emilien kirjeistä nti Elfvingille, joista saamme yksityistietojen ohella näytäntökauden loppupuolen tunnelman:
(12/4). "Oma, rakas Bettyseni! No, nyt on päätetty, että teatteri syksyllä tulee Turkuun. Olemme sangen levottomia. Tietysti on meille suureksi haitaksi, että Tukholman 'Pienemmän teatterin' seurue tulee kohta jälkeemme esittämään Turun yleisölle rakkaita operettejaan. Yleisö on kai 'odottava' ja 'säästävä itsensä' siksi. Onneksi on meillä sangen rikas ja suuri ohjelmisto, mutta kenties eivät turkulaiset välitä siitä. En voi sanoa kuinka olen pahoillani tuosta operettimelusta, joka taas hyökkää kimppuumme. Jos Hamlet tai joku muu suuri kappale valmistuu Turussa, niin tulen luultavasti sinne pariksi viikoksi."
"Sanomista olet ehkä nähnyt, kuinka suuri menestys meillä on ollut Maria Stuartilla. – Ida Aalberg on etevä ja ihastuttava Maria, ja Kaarola kaikin puolin oivallinen Elisabet. Et voi uskoa kuinka erinomaisen rakastettava Ida Aalberg on koko ajan ollut; hän on ei ainoastaan näyttelijättärenä vaan ihmisenäkin ollut aivan erinomainen. Onko hän näyttelijättärenä suurempi kuin ennen, sitä en todellakaan tiedä. Useain mielestä hän ennen oli parempi (s.o. enemmän innostunut ja vähemmän mietiskelty); toiset taasen iloitsevat siitä itsensä hillitsemisestä ja levollisuudesta, jolla hän esiintyy ja arvelevat hänen sen kautta äärettömästi voittaneen." – (9/5). "Nyt on näytäntökausi loppumaisillaan, ja huolimatta kuulumattomista huolista ja vaikeuksista, joita vastaan teatterin on täytynyt taistella, olemme suoriutuneet; jopa saattaa sanoa, että täällä Helsingissä asiat ovat käyneet hyvin. Meillä on tosin usein ollut huonoja ja tyhjiä huoneita, mutta toiselta puolen useampia täpötäysiä, useampia kuin koskaan ennen. Siten on esim. Maria Stuart mennyt ennen kuulumattomalla menestyksellä kuusi kertaa peräkkäin ja menee vieläkin pari kertaa. Aivan lopussa on meillä ollut ilo saada kotimainen kappale ja, mikä on enemmän, oikein hyvä, lupaava kappale. Matti Kurikka, näytelmän nuori tekijä, on vain 22 vuotta eikä 22-vuotiaalta ylioppilaalta voi kovin paljon pyytää. Neiti Borg Porista debyteerasi Viimeisessä ponnistuksessa ja onnistui sangen hyvin. Hänen ulkonäkönsä on varsin edullinen, sitä paitse on hänellä hyvä lauluääni ja hän on sivistynyt ja intelligentti, niin että ansiopuolia on paljo; mutta kuitenkin on hänellä yksi vika: hän osaa huonosti suomea. Sala on Wienissä harjottamassa opintoja enkä voi sanoa kuinka lämpimästi toivon, että hän edistyisi hyvin. Hilda Asp raukalla on ollut raskas kevät (vaikean ja pitkällisen hammastaudin tähden). Hän on niin kauttaaltaan kelpo tyttö, että minua oikein surettaa, että hänen ensimäinen teatterivuotensa on tullut niin tuskalliseksi. – Kun kevät lähestyy, saa Kaarlo aina semmoisen matkustushalun, että hänen on vaikea tukahduttaa sitä. Niin nytkin. Hän aikoo sentähden lähteä parin kuukauden ulkomaanmatkalle, etupäässä Parisiin, mutta tuumien viipyä vähän Saksassakin hän lähtee luultavasti jo pyhänä Pietarin kautta." – Koska se apurahasto, joka keväällä 1881 oli arpajaisten kautta kerätty, nyt oli loppumaisillaan, ryhtyivät teatterin ystävät tänä keväänä uuteen puuhaan, jonka päämääränä oli saada kansalaiset ympäri maan uusiin ponnistuksiin taidelaitoksen avustamiseksi. Ensimäinen kokous asiasta pidettiin 22/2 ylioppilastalolla, ja olivat kutsujat: Ilta Ekroos, Martha Eneberg, Ida Godenhjelm, Augusta af Heurlin, E. Järnefelt, Ellen Nervander, Sofie Rein ja Naëmi Starck. Noin 70 kansalaista tuli saapuville ja asetti 15 henkisen toimikunnan ajamaan asiaa. Kaikuna tästä alotteesta ilmestyi vähän myöhemmin Tampereen Aamulehteen innostunut kirjoitus, jossa muun muassa sanottiin:
"Jo on aika että Suomen kansa yksissä tuumin vapauttaa tohtori Bergbomin edes yhdestä niitä monia huolia, joita hänellä tätä kansallista laitosta luodessaan ja johtaessaan on ollut. Jo on aika että Suomen kansa vihdoinkin tunnustaa tämän laitoksen omakseen ja suopi sille riittävän aineellisen kannatuksen. Suuria laitos ei vaadi, vaan uhraus on tehtävä yhteisesti. Ei mikään kaupunki, ei mikään maalaiskunta saa vetäytyä pois, kun on kysymys varojen hankkimisesta tälle laitokselle." – Huhtikuun 30 p. julkaistiin vihdoin U. S: ssa vastamainitun toimikunnan laatima kiertokirje, jossa ehdotetaan "että kaikki ne, jotka tahtovat tehdä jotakin asian hyväksi, tulevana syksynä, ehkä samaan aikaan kuin täällä Helsingissä yleiset arpajaiset Suomalaista teatteria varten toimeenpannaan, kutkin paikkakunnallansa yhdistyisivät sopiviin toimenpiteisiin kerätäksensä varoja samaan tarkotukseen". Allekirjoittajat olivat: Z. Topelius, F. Ehrström, Aug. Ahlqvist, H. Molander, Walfrid Brehmer, E. Hallonblad, O. Donner, E. Järnefelt, F. Perander, T. v. Haartman, J. Krohn, I. Godenhjelm, Kaarlo Slöör, Ellen Nervander, Severin Falkman, S. Rein, Emil Nervander, Augusta af Heurlin, Eliel Aspelin, A. Aspelin, Seb. Gripenberg, I. Ekroos, Vilho Soini, A. Oker-Blom, Alb. Pfaler, Martha Eneberg, A. Rönnholm, Naëmi Starck, Alex. Wahlberg, Jenny Lang, K. Th. Hällström, Alma Almberg, Kaarlo Basilier, W. E. Meurman.
Tulot näytännöistä olivat tänä vuonna vähemmät kuin edellisenä, mutta kun avuksi otettiin koko jäännös 1881 v: n arpajaisrahoista, nimittäin 15,319:26 mk, päästiin niin edulliseen tulokseen, että velat tilivuoden lopussa tekivät ainoastaan 6,400 mk. Kun lisäksi tulee, että teatterin ystävät, niinkuin juuri olemme kertoneet, jo toukokuulla tekivät alotteen uuteen keräykseen, näytti lähin tulevaisuus verraten valoisalta.
Näytäntöjä annettiin tänä näytäntökautena 116 ja niissä seuraavat kappaleet: 9 kertaa Tätä nykyä, Todelliset naiset; 8 Maria Stuart, Lääkäri vastoin tahtoansa; 7 Daniel Hjort; 6 Valapatto, Preciosa, Yksi ainoa tytär, Kuinka äkäpussi kesytetään, Yhteiskunnan tuet, Remusen kotiripitykset; 5 Salaminin kuninkaat, Viimeinen ponnistus, Romeo ja Julia, Neiti Elisabeth; 4 Roinilan talossa, Venetian kauppias. Porvari aatelismiehenä, Haapaniemen hanhenpoika; 3 Karkurit,Valansa rikkojat, Akseli ja Valpuri, Taistelujen välillä, Lemmenjuoma, Riita-asia; 2 Saimaan rannalla, Kyökissä, Keijukainen, Naimapuuhat, Adrianne Lecouvreur, Valérie, Hardangerin harjulla, Puolueiden keskellä, Laululintunen; 1 Amalia ystävämme, Jane Eyre, Sirkka, Kotimatkalla, Parisin veitikka, Herkules, Ei ollenkaan mustasukkainen.
Näistä 42 näytelmästä oli 10 kotimaista ja 10 ohjelmistolle uutta.
XIII. Kolmastoista näytäntökausi, 1884-85
Ennen hajautumistaan kesälomalle seurue lähti Tampereelle, antaakseen siellä 30/5-22/6 yksitoista näytäntöä. Johtajana toimi Kallio, mutta Emillekin oli jonkun aikaa mukana. Aluksi esiintyi Ida Aalberg kaksi kertaa Jane Eyrenä ja kaksi Valériena ja pääsi sitte vapaaksi mennäkseen Jyväskylään, jossa hän oli luvannut toimeenpanna iltaman Kansanvalistusseuran laulu- ja soittojuhlan aikana. Viime iltana sai hän hohtokivillä koristetun kultasormuksen, johon oli piirretty: "Muisto 6/6 1884", ja kukkavihkon, jonka nauhoissa luettiin: "Ida Aalbergille Taiteen ystäviltä Tampereella; Sä ihaella meidän soit Taiteesi jaloutta, Sä rientoihimme riemun loit, Kieleemme rakkautta." Senjälkeisestä ohjelmistosta on vain mainittava eräs uusi kappale (18/6): Salan suomentama G. v. Moserin 5-näytöksinen huvinäytelmä Ultimo. – Juhannusaattona tamperelaiset veivät seurueen jäsenet huviretkelle Muroleeseen. Siitä alkoi kuukauden pituinen loma.
Toukokuun alkupuolella Kaarlo Bergbom oli lähtenyt ulkomaanmatkalleen ja saman kuun loppupuolella ("tiistaina"!) hän ensi kerran kirjoittaa sisarelleen:
"Rakas sisar! Minulla on takanani sangen vaihteleva odysseia, jonka olen suorittanut menneen kahden viikon kuluessa. – Matka Pietarista Berliniin oli aika miellyttävä, sillä oli kuin olisi matkustanut kevään mukana. Pihkovan luona alkoivat salavat keltaisine papiljotteineen, Vilnan luona pistivät jo koivut esiin pienet, viheriät lehtensä, Wierballenin luona pensaat vihannoivat lehmuksien ja jalavien seisoessa harmaina, vasta Königsbergissä kevät upeili täydessä vihannuudessaan ja väririkkaudessaan."
"Pietarista Wierballeniin matkustin toisessa luokassa. Koko ranskalainen teatteri ja sirkus Cinicelli (molemmat olivat edellisenä päivänä lopettaneet Pietarissa) olivat samassa junassa. Voit käsittää kuinka siinä pakistiin, harpattiin, hypittiin, riideltiin, naurettiin! Saattoi tulla pää pyörälle. Mutta ne tuottivat tarpeellista vaihtelevaisuutta matkan ykstoikkoisuuteen."
"Näyttämöllinen resettini Berlinissä oli Romeo ja Julia sekä Don Carlos Deutsches Theaterissa, Narciss Rameau Schauspielhausissa ja kaksi Wallner teatterissa esiintyvien Münchenin kansannäyttelijäin näytäntöä. Ne ovat todella päässeet melkein yksinäisiksi alkuperäisessä raikkaudessa ja luonnonomaisuudessa. Niin olisivat meidänkin kansannäytelmät esitettävät, ja niin ne voitaisiinkin esittää, jollei samojen näyttelijäin täytyisi riittää Maria Stuartiin, Pattes de mouche'iin ja Murtovarkauteen. Näin ei ole ihme, jollei aina tavata oikeaa säveltä."
"Narciss Rameau oli pettynyt illusioni. Miten mieltäkiinnittävä olikaan minusta tämä draama ollut sekä lukiessa että näyttämöllä, sekä ulkona että kotona, sekä Dessoirin nerokkaan että Pousetten käsityöläismäisen Narcissin kanssa – ja nyt! Kuinka se paikottain oli homehtunut ja koko ajan valheellinen. Voin nyt käsittää Kaarolan ja Ahlbergin edustaman nuoremman polven vastenmielisyyden sitä kohtaan. Nyt en enää tule vaatimaan sitä esille! Levätköön rauhassa. Kenties – jos Sala voisi tulla Narsissiksi?"
"Deutsches Theater'issa ilmaantui kaunis, raitis harrastus voimakkaammalla, nuorekkaammalla näyttelemisellä ja värikkäämmällä yhteisesittämisellä luoda uutta henkeä vanhaan idealistiseen tragedia-totuntatapaan. Kunpa vain voimat aina riittäisivät. Miesten puolella on hyviä kykyjä; mutta Juliat ja Ebolit ovat vaikeammat loihtia esiin."
"A propos – eräs Deutsches Theater'issa toimeenpantu ilmottamistapa miellytti minua. Emmeköhän hyväksy sitä. Taiteilijain nimiin ei liitetä 'herra' tai 'rouva' tai 'neiti', vaan etunimi – Filip II – Sigwart Friedmann, Elisabeth von Valois – Anna Jürgens j.n.e. Minä pidän siitä, emmeköhän syksyllä (Turussa) alota sitä tapaa?"
"Matkalla Berlinistä Parisiin levähdin päivän Kölnissä tuomiokirkon tähden, jonka ennen olen nähnyt vain hätäisesti. Se on kumminkin kuvattavan ulkopuolella. Mikä alkuperäinen leima Kölnillä yleiseen onkaan, puoleksi Belgiaa, puoleksi Saksaa. Toiselta puolen tehdaskaupunki mitä halpamaisimmin uudenaikaista muotoa ja toiselta niin kauttaaltaan katolinen. Eräässä pienemmässä kirkossa oli kaikkialla luettavana ilmotuksia suuresta juhlakulkueesta 'pyhän Servatiuksen' kunniaksi, 'jonka vilutautia vastustava vaikutus on erehtymätön'. – 'Kovin ankara herra', kirkonpalvelija selitti, 'joka ei kärsi pilantekoa'. Kun kysyin, mitä seurauksia hänen epäsuosiollaan tavallisesti on, vastattiin, että hän lähettää 'hallaöitä'. Siis on hän meille otollinen pyhimys, jollei Selim Lemström57 tee häntä tarpeettomaksi. – Sunnuntaiaamuna tulin Parisiin." – "Ensi iltana olin Français'sa ja näin Bataille des dames [Naiset sotasilla] ja On ne badine pas avec l'amour [Ei lempi leikin vuoksi] – niinkuin huomaat ei hyvä teatteritähteni nytkään ole pettänyt minua. Musset'n runoelman katkeransuloinen runous ilmeni sydäntäkouristavasti Delaunayn Perdicanissa, Bartet sitä vastoin ei saanut minua unohtamaan Hedvig Winterhjelmiä. Meidän täytyy välttämättömästi ottaa se. Ahlberg on luonnollisesti Perdican. Mutta Camille? Aalberg? Avellan? Kenties jälkimäinen sopii paremmin, joskin Musset'n ihmeellinen lyriikka paremmin tulisi ilmi Aalbergin suusta."
"Eilen näin Macbethin Porte St Martin teatterissa, la Sarah Lady Macbethina. Siitä enemmän ensi kirjeessä. – Olen nyt matkallani usein ajatellut, kuinka pahoin teen kun panen sinut hoitamaan kaikkea raskaimpana aikana ja kierrän itse maailmaa. Sinä olet sentään enkeli – sitä ei voi auttaa." – "J. K. Jos tapaat Minna Canthin Jyväskylässä, niinkuin epäilemättä tapahtuu, niin sano, että hänen välttämättömästi täytyy jouluksi tehdä Työmiehen vaimo valmiiksi. Jos hän tahtoo tehdä jonkinlaista propagandaa, niin on kai valtiopäiväaika sopivin. Myöhempänä keväällä tulee luonnollisesti niinkuin aina uutuuksia ahdinkoon asti".58Emilien vastauksesta (toiselta helluntaipäivältä) otamme seuraavat tiedot: Kenraalikuvernööriltä tullut avustus oli hänen toivomuksensa mukaan jaettu seurueen jäsenille: neideille Aalberg ja Avellan, Leinolle, Ahlbergille ja Salalle kullekin 360 ja rva Lundahlille 200 mk; mutta johtokunta oli kirjallisesti anonut, että rahat vastedes saataisiin vapaasti käyttää. – Emilie epäilee onko viisasta ottaa Erasmus Montanus Holbergin riemujuhlaa varten [niinkuin Kaarlo oli tuuminut]. Jos teatteri olisi Helsingissä, kun päivä sattuu, olisi toisin; mutta Turussa tai Porissa se on hukkaan heitetty. Jollei Holbergiä näytellä hyvin, on hän kovin vanhentunut. Ruotsalaisessa teatterissa on Molièren Tartuffekin juuri saanut saman tuomion – tyhjiltä huoneilta.
Kaarlon toinen kirje on päivätty "sunnuntaina? kesäkuuta":
– "Et tahdo ottaa Erasmus Montanusta, sentähden ettei se menesty. Hyvin mahdollista, mutta mikä muu meillä menestyy kuin suuret draamat ja kansannäytelmät! Erasmuksella on se ansiopuoli, että se on pian valmis ja voidaan hyvin harjottaa samalla aikaa kun jotakin muuta, sillä siinä ei tarvita Ida Aalbergia, Avellania, Leinoa, rva Aspegrenia, Ahlbergia eikä Salaa. Sinä tahdot 'En Handske' [se oli juuri näytelty Ruotsalaisessa teatterissa tavalla, joka Emilien mielestä ei estäisi sen esittämistä]. Kernaasti minun puolestani, mutta eikö Puolueiden keskellä [joka ei ollut yleisöä miellyttänyt] jonkun aikaa peloita meitä Björnsonista. Ja sitä paitse – kuka on oleva Riis, kappaleen tavallaan omituisin henkilö. En näe meillä mitään mahdollisuutta. Leino? Epäonnistunut! Ja kuka olisi silloin Christensen, joksi hän sopii niin hyvin. Se on onnettomuutemme, että miesnäyttelijämme eivät riitä uudenaikaisiin, yhteiskunnallisiin näytelmiin, sillä Leino on melkein ainoa, joka menestyy niissä (ja myöskin Aspegren sivurooleissa). Ahlbergilla, Falckilla ja Salalla täytyy olla [historiallinen] puku, Weckmanilla ja Rautiolla työmiespuserot ollaakseen alallaan. – Mutta olkoon kuinka tahansa, me voimme kyllä kaikissa tapauksissa valmistaa Erasmuksen. Kun emme ensi vuonna ota mitään uutta Molièrea, niin voimme ottaa yhden Holbergin. Muista sitä paitse, että meidän yleisömme on vastaanottavaisempi vanhaan, vankkaan komiikkaan nähden, kuin Ruotsalaisen teatterin yleisö oli silloin kun se annettiin siellä." – "Olen pari kertaa nähnyt Mâitre de Forges. Imelän valheellisuutensa tähden se on minulle ylen vastenmielinen, mutta yleisö ulvoi liikutuksesta, naiset oikein sulivat kyyneleisiin, Marlittin henki leijaili kokonaisuuden ylitse. Näytteleminen oli kunniallisen keskenkertaista (poikkeuksena vain Moulinet'n esittäjä St Germain, joka on ensi luokan taiteilija); omituista kyllä kiitetään sitäkin. Olen kuitenkin nähnyt paljo parempaa Gymnaseteatterissa, jossa kappale näytellään, puhumatta Français'ta." – (Parisi 25/6). Kaarlo oli aikonut kesäkuun lopussa lähteä paluumatkalle, mutta kuultuaan että Levinsky, jonka opetusta Sala oli nauttinut Wienissä, heinäkuun alussa matkustaisi pois, hän oli kehottanut Salaa tulemaan Parisiin. Tämä olikin luvannut tulla. "Tahdon silloin olla täällä antaakseni hänelle ohjeita, sillä rahojen ja muun suhteen on hänelle hyödyksi että joku opastaa häntä, varsinkin kun hänen ranskankielentaitonsa luonnollisesti on puutteellinen."
"Edelfeltin luona olen ollut pari kertaa – hän oikein pyysi, etten lähtisi Parisista näkemättä hänen työpajaansa. Hänellä oli joukko keskeneräisiä tauluja, mutta ei ainoatakaan valmista. Ne olivat kenties mieltäkiinnittävämpiä semmoisina, sillä se voimakas elämä, joka niissä on, ei silloin ollut peittynyt monesti kyllä vaativaisen tekniikan varjoon, niin, jopa oli kuin niissä olisi ollut sydäntäkin, jotakin, jota hän, niinkuin tiedät, ei tuhlaa tauluihinsa. Hänellä on kuitenkin ihmeellinen viehättämiskyky olematta mielistelevä. Sinä joka niin helposti leimahdat liekkiin, kun ihmiset ovat rakastettavia, olisit puoleksi rakastunut häneen, mutta hän vaikutti minunkin enemmän vastustavaan luontoon. Haakonluonnollaan hän on rientänyt voitosta voittoon olemassaolon taistelussa – kenties hän on menettänyt jotakin itsestään, mutta kokonaan kadottanut itseänsä hän ei ole. Hänen asemansa täällä on täydellisesti vakaantunut, hän on ainoa pohjoismainen taiteilija, jonka Parisin taiteilijamaailma on täydellisesti omakseen hyväksynyt, voit kuvitella miksikä harmiksi ruotsalaisille – [Otto] Vallenius kertoi minulle hupaisia juttuja siitä. Hänen suuri taulunsa Luxemburgkokoelmassa on oivallisella paikalla ja tekee suuren vaikutuksen." – "Täällä kesä on vihdoin alkanut, ja hieno yleisö tekee lähtöä kaupungista. Kuukauden lopussa useimmat teatterit sulkevat porttinsa. Avoinna pysyvät toki Théâtre Français, samoin iso ooppera, Lyrique populaire, Porte St Martin (vaikka Sarah on Lontoossa) ja jotkut pikku teatterit. Macbethin näin pari kertaa Porte St Martin teatterissa, ensi kerran yhdeksi kolmanneksi osaksi ihastuneena ja kahdeksi kolmanneksi osaksi suuttuneena, toisen kerran tasaisemmin tyytyväisenä ja siis oikeamielisempänä. Suuttumukseni johtui, niinkuin aina kun ranskalaiset koskevat vieraaseen teokseen, siitä kunnioituksen puutteesta, jolla he menettelevät. Macbeth oli revitty rikki muutamiksi kuvaelmiksi, joiden väliltä yhdistävät siteet oli poistettu, niin etten ymmärrä kuinka ne, jotka eivät tunteneet kappaletta, saivat siitä jotain yhtenäistä. Mutta kenties se ei ollutkaan niin hullua. Onhan toki niin, että juuri suuret pääpiirteet Shakespearessa ovat tehneet hänen kaikkien aikojen kansanomaisimmaksi draamarunoilijaksi, ja ne olivat esiintuodut terävän selvästi, siinä ei oltu yleiseen ranskalaiseen tapaan lievennetty ja litistetty – useiden kriitikkojen kauhuksi. Pienet roolit näyteltiin surkeasti (Malcolmina, huomaa Malcolmina, esim. esiintyi sama daami, jonka me näimme näyttelevän Précieuses ridicules kappaleessa Coquelinin kanssa Tukholmassa, Duncan oli Kalliolta oppinut nostamaan etusormeaan ja tiedäthän kuinka se tehoo tragediassa; Macduff melusi ja huusi kuin hullu). Edelleen oli yhteisnäytteleminen hutiloitua ja näyttämöllepano paikottain aivan epäonnistunut, esim. noitien luolassa. Mutta Macbeth itse (Marais) oli mieltäkiinnittävä. Hänellä ei ollut sitä daimoonista tahdonvoimaa, joka vastustamattomasti ajaa Macbethin rikoksesta rikokseen, mutta milloin voi meidän aikojen mies murtuneine tahtoinemme tehdä sitä havainnolliseksi. Mutta hänellä oli lämpöä, eloa, ilmettä ja hyvä esiintymistapa. Entäs Sarah? Min – ei hän ollut se Lady Macbeth 'que j'avais révé', mutta tavallaan hän näytteli sydäntäkouristavasti. Hän ei ollut minkään clanin puoliraakalainen naispäällikkö, vaan uudenaikainen petrolöösi, joka hermojensa luonnottomassa jännityksessä hillittömästi syöksyy eteenpäin. Päävaikutin hänen menettelyssään ei ollut kunnian- vaan verenhimo. Kohtaukset Duncanin murhan edellä ja jälkeen tulivat sen kautta kauhean vaikuttaviksi, varsinkin kun Marais, ranskalaisten omituisella taiturimaisuudella fyysillisesti ilmisaattaa mielenliikutuksia, mestarillisesti esitti kauhua. Unissakävijäkohtauksessa on Saraa kovin ihailtu, minun mielestäni ilman syytä. Hän repii tämän kohtauksen täydellisesti muun yhteydestä. Hänen Lady Macbethillaan ei ole edes vanhan ääripiirteet, hän näyttelee sitä, Edelfeltin henkevän lauseen mukaan, niinkuin indialainen käärmeenlumojatar. Ainoastaan somnambulismi, eikä tuskallinen katumus, tuli näkyviin."
"Muutoin oli huomattavissa, kuinka varsinainen Parisin yleisö on vastustavalla kannalla Saraa kohtaan. Marais sai enimmät suosionosotukset. Sitä paitse olivat katsojat enimmäkseen ulkomaalaisia. Käytävissä kuultiin kaikkia mahdollisia kieliä, englantia tietysti enimmin."
"Theâtre français'sa olen, paitse muutamia Corneillen, Racinen ja Molièren kappaleita, nähnyt 'Maailma, jossa huvitellaan', henkevästi esitettynä ilman että näytelmä minusta sentään olisi ollut sisältörikkaampi, Augierin 'Mr Poirierin vävy', joka olisi otettava, jos Alarik Böök [Brunon nuorempi veli, joka myöskin aikoi ruveta näyttelijäksi] kehittyy veljen suuntaan taikka jos saamme jonkun toisen, joka voi täyttää siroja rooleja, Ei lempi leikin vuoksi (toisen kerran), joka on oleva miellyttävin muistoni tältä Parisin matkalta, Mademoiselle de la Seiglière y.m. Tuon muassani yhden erinomaisen sievän 1-näytöksisen kappaleen 'La duchesse Martin'. Jollei se vaan ole liian hieno – jota pelkään – olisi se otettava, sillä meillä on suuri puute pikkukappaleista. Remusen kotiripitykset ja Haapaniemen hanhenpoika alkavat olla kovin kuluneita. – Sala on pyytänyt saada viipyä lokakuun yli.59 Olen suostunut siihen. – Niin Rautatehtailija! Luonnollisesti otamme sen. Minun persoonallinen myötätuntoni tai vastahakoisuuteni ei saa vaikuttaa ohjelmistoon. – Noin 10 p. heinäk. lähden kotiapäin."
Loppupuolen loma-aikaansa Kaarlo vietti Helsingissä. Emiliekin oli kotona käytyään ensin Kuitiassa ja sitte Ossian veljensä häissä (9/7 Hatanpäässä). Heidän huomionsa oli muun muassa kiintynyt kesällä eri paikkakunnilla alkuun pantuihin rahankeräyspuuhiin teatterin hyväksi. Turussa oli päätetty toimeenpanna kansanjuhla Kupittaalla ja myöhemmin arpajaiset. Oikein hämmästystä oli vapaaherra Werner von Troilin menettely herättänyt, hän kun itse oli kutsunut asianharrastajat kokoon ja ruvennut toimikunnan puheenjohtajaksi. Se oli muka "matelemista Heydenin ja fennomaanien edessä", mutta vaikutti sen, että semmoisetkin turkulaispohatat, jotka olivat vakuuttaneet, etteivät he koskaan astuisi Suomalaiseen teatteriin, saapuivat kokoukseen. – Paitse näistä asioista Emilie kirjoitti nti Elfvingille Suomalaisen tyttökoulun uudesta talosta. Se oli hyvin yksinkertainen, mutta siisti, ja hän iloitsi suuresti, että on "päästy niin kauas eteenpäin", että koulu, joka oli toiminut mitä kurjimmassa, melkein tallintapaisessa huoneustossa, nyt sai jatkaa työtänsä oman kurkihirren alla.
* * * * *
Teatteri alkoi toimensa Tampereella, jossa 27/8-10/9 annettiin yhdeksän näytäntöä. Aikomus oli kyllä ollut alottaa Turussa, mutta siellä oli kesällä näytellyt Fröbergin ruotsalainen seurue ja sille suotiin, tavan mukaan, etuja Suomalaisesta teatterista välittämättä. Ensimäisen näytännön jälkeen Kaarlo kirjoitti 28/8 Emilielle kirjeen, joka sisältää täydellisen arvostelun uudistetusta Murtovarkaudesta, joka oli ollut ohjelmana:
– "Huone oli hyvä (nti Berg luuli noin 400) ja suosionosotukset lämpimät, varsinkin viime näytösten jälkeen. Suurimman osan suosiota sai tietysti Hoppulainen. Rautio oli oikein hyvä. Hänellä tosin ei ollut Böökin auktoriteettia eikä myöskään sitä verratonta, hullunkurista huumoria, jolla Böök lausui joitakuita repliikkejä, mutta hän oli täydellisesti yhtä luonnollinen ja hänellä oli sekin ansio että kaikki repliikit pääsivät oikeuteensa. Falck [Penttula] oli melkein parempi kuin Leino toisessa näytöksessä, jossa hänen haudanjylhä äänensä oli kuin luotu roolia varten, mutta Leino tuotti sen sijaan viime näytökseen toisenlaista eloisuutta kuin Falck hitaudellaan. Rva Rautio tulee kyllä hyväksi, kun hän vaan ennättää sulattaa ja enemmän täydentää roolia; nyt se oli vähän ykstoikkoinen. Hän sopii siihen sentään paremmin kuin Hacklin, vaikka tämä oli sangen hyväksyttävä Helena. Vyyryläinen60 ei myöskään ollut huono (Maria) ja Asp [Loviisa] oli pirteämpi kuin [rva] Lundahl, joskaan ei niin kaunis. Sitä vastoin Kilpi ei vastannut Rautiota vanhana talonpoikana Penttulan saunassa; niinikään meni ensimäinen kansankohtaus ennen paremmin kuin nyt. Kaikki kaikessa on Murtovarkaus taas onnellisesti liitetty ohjelmistoon – milloin saamme Roinilan talossa samalle kannalle?" – Muutoin mainittakoon ohjelmistosta vain Maria Stuart (3 kertaa) ja Yhteiskunnan tuet. Jälkimäisessä oli nti Borg rva Bernick, ja Kaarlo arvostelee häntä seuraavasti: "Hän oli sangen hyvä, kovin peloissaan, mutta käsitys oikea ja vivahduttaminen oivallinen; kieli sitä vastoin virheellistä."
Syyskuun keskivaiheilla tultiin Turkuun, jossa ei oltu käyty moneen vuoteen. Paitse Salaa ja rva Lundahlia (joka oli eronnut) olivat kaikki saapuvilla ja lisäksi muutamia uusiakin, nimittäin Otto Vallenius ja nti Lilli Kurikka sekä Alarik Böök ja Iisakki Lattu. Otto Valleniuksen kanssa oli Kaarlo tehnyt sopimuksen Parisissa, missä tämä monipuolisilla taiteilijataipumuksilla varustettu mies, jätettyään yliopistolukunsa, harjotti opintoja maalaustaiteessa, ja nti Kurikassa oli, hänen veljensä Matti Kurikan kirjeen mukaan, kesällä herännyt "ääretön halu päästä Suomalaisen teatterin jäseneksi". Vallenius ja nti Kurikka olivat molemmat sangen tervetulleita teatteriin lauluäänensä tähden. Tästä lähtien voitiin jälleen ottaa laulukappaleita ohjelmistoon. Lilli Kurikka oli 19-vuotias ja Helsingin suomalaisen tyttökoulun käynyt. Alarik Böök oli Bruno Böök-vainajan nuorempi veli. Iisakki Lattu vihdoin oli ainoa näistä tulokkaista, joka pysyvästi jäi teatteriin.61 Ensi-iltana 16/9 meni Maria Stuart täydelle huoneelle ja seuraavana Murtovarkaus puolelle. Alku ei ollut loistava sillä tavallista on, Kaarlo kirjoittaa, että meikäläiset ensi hyökkäyksessä joutuvat hämilleen. Puhuttiin liian hiljaa, johon lisäksi tuli pikku onnettomuuksia. "Mutta kaikki paranee kai, kun ennätämme tottua yleisöön ja yleisö tottuu meihin. Tänään (19/9) luulen Ida Aalbergin vallottavan yleisön yhdellä ryntäyksellä, sillä hän sanoi olevansa hyvällä tuulella." Niin kävikin, ja näyttelijätär sai laakeriseppeleen ja kukkia. Viikko myöhemmin, Romeon ja Julian jälkeen, Kaarlo kirjoittaa, että silloin uudistui mitä oli tapahtunut Maria Stuartiin nähden. Ensi kerralla kylmä, ynseä, ymmärtämystä puuttuva yleisö ja toisella vilkas, kiitollinen ja innostunut, yhteisesitys ensi kerralla laimea ja hätäinen, toisella tyydyttävä. Murtovarkauskin menestyi paremmin toisella kerralla, ja huone oli kahta vertaa parempi. Yhteiskunnan tuet annettiin kolmannelle osalle huonetta, ja Kaarlo huudahtaa: Kuinka henkisesti kuollut tämä yleisö kuitenkin on! Hän sanoo kokonaan menettäneensä kyvyn arvostella kappaleiden vaikuttavaisuutta. Nyt huudetaan vain laulukappaleita – niitä me ymmärrämme! (Huuto saada nähdä Ida Aalbergia on vaiennut, kun siihen yhtyy niin kamalia perspektiivejä kuin Shakespeare ja Schiller!) Epäilemättä oli ruotsalaisten operettiohjelmisto saanut yleisön hylkimään vakavaa ohjelmistoa. Bergbomin täytyi vastoin tahtoansa ("sillä se menee nyt, dass Gott erbarm") antaa Saimaan rannalla, ainoa laulukappale, joka tällä hetkellä oli valmis, – ja se veti, varsinkin toisella kerralla (Parisin veitikan kanssa), miltei täyden huoneen. Regina antoi sitte myöskin 8/10-12/10 kolme hyvää huonetta. Kolmantena iltana (kaikista paras – 1,071 mk) oli Ida Aalberg erityisten suosionosotusten esineenä ja hän sai muun muassa hopeisen maljakon ("Ida Aalberg 18 12/10 84. Käy nyt tiesi tervehenä, matkasi imantehena, päätä kaari kaunihisti, pääse illalla ilohon."). Suuri isänmaallinen kappale lämmitti siis sydämiä Turussakin.
Tällä aikaa harjotettiin Hilda Aspin suomentamaa G. Ohnet'n 4-näytöksistä draamaa Rautatehtailija, Shakespearen Hamletia ja Nummisuutareita, joka viimeinen kaipasi uudistamista. Ensimäinen näitä meni 24/10 saavuttamatta silloin enemmän kuin toisellakaan kerralla suurempaa suosiota, vaikka kritiikki kiitti sekä kappaletta että esitystä. Leino ja Ida Aalberg esiintyivät päärooleissa. Hamlet edistyi hitaasti; "Ahlberg ryhtyi siihen niin veltosti", että Bergbom epäili sen menestymistä. "Kyllä on kovaa", hän lisää "että täytyy pakottaa ihmisiä Hamletiin, kun ajattelee, että Vilho olisi antanut vuosia elämästään saadakseen näytellä sitä roolia." Se valmistui kumminkin miten kuten ja annettiin ensi kerran 30/10 Ahlbergin hyväksi, koska tämä näyttelijä oli lähtevä parin kolmen kuukauden opintomatkalle. Näytäntö onnistui hyvin, sanomien mukaan. Ahlberg oli erinäisissä kohtauksissa oivallinen ja Ida Aalberg mainio Ofelia. Axel Ahlberg sai sinä iltana kultakellon, ja samanlainen lahja annettiin Ida Aalbergille l/11, kun hän esiintyi Jane Eyrenä. Nummisuutarit näyteltiin viimeisenä iltana 4/11 täydelle huoneelle. Leino oli vielä Esko, sillä erästä nuorempaa näyttelijää oli turhaan koeteltu; ensikertalainen oli m.m. Lattu Karrina. Muista täällä näytellyistä kappaleista mainittakoon vain Mustalaiset, jossa nti Kurikka Evinä ensi kerran (15/10) astui näyttämölle ja lauloi "aistikkaasti, puhtaasti ja tunteellisesti", ja nti Avellanilla Rózsina oli suuri menestys, sekä Todelliset naiset, jota turkulaiset eivät viitsineet tulla katsomaan. – Turunmatka päättyi 900 markan tappiolla, jota pidettiin verrattain onnellisena tuloksena! Åbo Underrättelser kiitti hyvää ohjelmistoa ja vakuutti seurueen olevan vastedeskin tervetullut (!). – Kaarlo oli asunut Fenix-hotellissa, jossa hänellä oli kaksi huonetta, ja hän maksoi täydestä "ylöspidosta" 120 mk kuukaudessa. Leino rouvansa kanssa, Axel Ahlberg sekä neidit Avellan ja Stenberg asuivat myöskin siellä, ja kaikki söivät samassa pöydässä. – Kirjeessä, jossa Kaarlo kertoo tämän, tapaamme sanat: "Lue Jussi Brofeldtin Muudan markkinamies. Se on sydäntäkouristava. Siinä pojassa elää Herran henki."
Paluumatkalla Turusta seurue pysähtyi Hämeenlinnaan, jossa Nordinin salongissa annettiin neljä näytäntöä – jopa Maria Stuart viimeisenä iltana. Kun huone oli aina täysi ja päiväkustannukset pienet, nousi voitto 900 markkaan – samaan summaan, joka Turussa oli menetetty.
Helsinkiin seurue tuli aikaisemmin kuin aiottu oli. Ensin oli näet aikomus ollut mennä Turusta Poriin, mutta kun sikäläinen uusi teatteri ei vielä ollut täysin valmis, jäi matka tekemättä; toiseksi oli tuumittu pitentää Turussaoloa, mutta Carlbergin ruotsalainen seurue tuli ja otti teatterin. Kun saavuttiin Helsinkiin, olivat arpajaiset teatterin hyväksi olleet ja menneet. Ne tapahtuivat nimittäin tiistaina 4/11 ylioppilastalolla, jonka huoneet olivat tungokseen asti täynnä. Salin peräseinällä nähtiin "tuulentupa", Suomalaisen teatterin uusi rakennus, jonka K. K. Hellsten oli maalannut Seb. Gripenbergin luonnoksen mukaan, ja sivuseinillä Hedvig Winterhjelmin, Emmy Achtén, Ida Basilierin, Kaarlo Bergbomin ja Vilhon muotokuvat. Ohjelman alkunumero oli J. Mustakallion sepittämä prologi, jonka Turusta varta vasten tullut Ida Aalberg lausui, ja muista numeroista huomattavin iloisen, kirjavan joukon esiintyminen, jossa tunnettiin 18 näyttämöllistä hahmoa: Anni, Boriska, Inga, Jessika, Kätchen, Lysisca, Nicole, Noora, Pamina, Papagena, Rosina, Rykmentin tytär, Esko, Fra Diavolo, Larsson, Maunu, Papageno, Göndör Sandor. Nämä kaupittelivat yleisölle tilapäistä albumia.62 Voittoja oli 1,000 ja arpoja 11,000 à 1 mk.
(11/11). "Oma rakas Bettyseni", Emilie kirjoittaa sen jälkeen, "usko pois että tuntuu hyvältä kun arpajaispuuha on ohi! Odotamme puhdasta voittoa 11 à 12,000, tosin vähemmän kuin viimein, mutta toki kunnioitettava summa. Olen äärettömän kiitollinen, että kaikki on mennyt hyvin. – Perjantaina teatteri alkaa täällä; saa nähdä kuinka rupeaa käymään. Kevättä en pelkää, jos kaikki pysyvät terveenä, mutta joulukuu on kaikkialla vaikea kuukausi ja vallankin meillä, jotka niin paljo rakennamme ylioppilasyleisöön. – Kiitos, hyvä Bettyseni, kaikesta mitä teit hyväksemme, kun olimme Turussa [Emiliekin oli ollut siellä pari viikkoa lokakuulla]; erinomaisen hupaista on että siellä meni kuin meni. Toivoakseni Fröberg & consortes eivät aivan hävitä meiltä maanalaa. – Sala jää ulkomaille joulukuun keskivaiheille. Sydämestäni toivon hänen edistyvän. Hän on ihmisenä läpeensä kelpo ja kunnioitettava, niin että minä ja me kaikki sangen paljo pidämme hänestä. – Olet kai kuullut, että rva Canthin uusi kappale on valmis! Kuinka hupaista on saada kotimainen teos, sen tiedät kyllä." – Täälläkin alotettiin (14/11) Murtovarkaudella. Sitte tuli Rautatehtailla, joka näyteltynä kolme kertaa ei täälläkään menestynyt, vaikka arveltiin sentapaisista ranskalaisista muotikappaleista olevan hyötyä näyttelijöille. Toisella innostuksella vastaanotettiin vanha ja aina uusi Nummisuutarit. Uusia olivat siinä Pesonen – Topias, Weckman – Mikko Vilkastus, Rautio – Iivari, Falck – Niko, Lindfors – Teemu ja rva Rautio – Jaana.
Joulukuun 3 p. sattui Ludvig Holbergin 200-vuotispäivä ja sitä vietettiin vanhan mestarin huvinäytelmillä Ei ole aikaa ja Henrik ja Pernilla (Hilda Aspin suomentama). Kumpikin komedia sujui hyvin, mutta edellinen sentään paremmin. Lindfors oli Vielgeschrey ja häntä kiitettiin siitä että hän oli syventänyt näyttelemistänsä, jossa ennen ilveilevillä kujeilla oli ollut liiaksi sijaa. Otto Vallenius oli onnistunut kujeellisena palvelijana, Hilda Asp Pernillana, nti Stenberg Madlenana j.n.e. Toisen kappaleen nimiosat olivat Weckmanilla ja rva Aspegrenilla. – Näyttelijät lähettivät Leinon allekirjoittamassa sähkösanomassa tervehdyksensä Tanskan näyttelijöille, ja Bergbom tervehti eri sähkösanomalla kuninkaallista näyttämöä, "Ludvig Holbergin kaikille pohjoismaille merkillisen vaikutuksen kehtoa". Kuninkaallisen teatterin puolesta kamariherra Fallesen vastasi kumpaseenkin tervehdykseen.
Viikko myöhemmin 10/12 oli toinen juhla – kymmenes vuosipäivä Ida Aalbergin ensimäisestä esiintymisestä teatterissa. Sitä vietettiin Jane Eyrellä, ja taiteilijatar sai vastaanottaa kukkia ja laakeriseppeleitä, jota paitse hänelle toimeenpantiin pidot, joissa prof. F. Perander puhui kunniavieraalle ja pyysi lupaa, että saataisiin teatteria varten maalauttaa hänen muotokuvansa.63
Kun Bergbom oli alkanut toimeenpanna huokeahintaisia kansannäytäntöjä, hän noudatti haluansa antaa vähävaraistenkin nauttia teatterista. Mutta samoin kuin hän rakasti varsinaista kansaa, rakasti hän lapsiakin. "En voi täällä nähdä lapsia", hän kirjoitti Parisista, "muistamatta lapsia kotona", tarkottaen kai lähinnä sisarensa lapsia. Lapsillekin – ei ainoastaan näille läheisille vaan mahdollisimman useille – hän halusi avata teatterinsa, ja niin hän nyt ennen joulua (13/12) ilmotti ensimäisen "lastennäytännön", jossa klo 5:stä i.p. esitettiin Z. Topeliuksen "leikki" Ole armelias köyhille ja Saimaan rannalla. Teatteri oli täynnä outoa yleisöä, rivit "rint' rinnan täynnä pieniä päitä, jotka kurkistelivat reunusten yli niinkuin pääskysen pojat pesästään". Tarvitseeko sanoa, että tämä yleisö oli ihastunut! Näytäntö uudistettiin 27/12. – Seuraava ohjelma 14/12 sisälsi paitse Kiven Kihlausta kaksi uutta alkuperäistä 1-näytöksistä huvinäytelmää: Matti Kurikan Ihmekös tuo! – naurattava, erehdyksille ja hullunkurisille kohtaamille perustettu vähäpätöisyys, jossa Lilli Kurikka, pääroolin esittäjänä, ensi kerran ja onnellisesti näyttäytyi Helsingin yleisölle – ja Robert Kiljanderin Pukkisen pidot,64 joka osottautui tekijänsä edellisiä pikkukappaleita etevämmäksi, siinä kun luonnekuvaus on syvempi ja henkilöitten pikkukaupunkilaisuus paljastetaan hienolla ivalla. Parhaiten kuvattua henkilöä, Anna muoria, näytteli nti Stenberg erittäin hyvin.
Joulun ja uudenvuoden aika ei tuonut enempää uutta. Uudenvuoden päivänä meni Kiven muistoksi Nummisuutarit, e/i pitkän ajan päästä Kultaristi, jonka uudistamisen Vallenius, Inez Borg ja Lilli Kurikka tekivät mahdolliseksi, 6/1 Daniel Hjort, sekin tärkeissä kohdin uudistettuna – nimihenkilönä ulkomaalta palannut Sala, osottaen melkoista edistystä (itsenäisesti hän teki luonteen pääpiirteeksi synkän tunteellisuuden, joka muutti ivan ulkomaailmaa kohtaan tuskalliseksi oman kehnouden tunnoksi), Sigrid Stålarmina Ida Aalberg, esittäen onnettoman neidon hienosti ja jalosti, Ebba Stenbockina nti Avellan, täynnä voimaa ja ylimyksellistä ryhtiä, sekä Juhana Fleminginä Otto Vallenius – ja Topeliuksen päivänä Regina von Emmeritz. Ensimäinen ohjelmistolle uusi näytelmä tuli vasta 28/1, nimittäin Minna Canthin kolmas draama, Työmiehen vaimo. Työmiehen vaimonkin, niinkuin ennen Murtovarkauden, syntyhistoriasta tahdomme tässä antaa tietoja, koska me siten samalla valaisemme Minna Canthin ja Bergbom-sisarusten keskinäistä suhdetta, joka muodostaa tärkeän lehden sisarusten elämäkerrassa. Vaikka Emilien ja Kaarlon kirjeet tältä ajalta näyttävät hävinneen, näkee Minnan kirjeistä heille, kuinka he seurasivat hänen työtään, kuinka Kaarlo on siihen vaikuttanut ja kuinka kirjoittajan sydän oli heille avoinna. – Ennestään tiedämme, että näytelmä oli jo tekeillä kun Emilie kesällä 1883 ensi kerran tapasi Minna Canthin Kuopiossa. Emilien kehotuksesta Minna kirjoitti Kaarlolle Sandefjordiin:
(2/8 83). – "Kun nti Bergbom kuuli, että olen tarttunut kiinni 'Homsantuussa' enkä ollenkaan pääse siinä eteenpäin, tahtoi hän minua lähettämään sen alun [ensi näytöksen] Tohtorille ja kertomaan, miten olen aikonut sitä sommitella. – Jos tuo ennen oli minulla hämärässä, on se vielä sitäkin pimeämmäksi käynyt sitten kun eilen näin 'Valapaton'. En minä koskaan, en koskaan saa niin hyvää toimeen. Tragedia tästäkin tulla pitää, mutta en varmaankaan saa siitä mitään semmoista suurenmoista kuin Valapatto on. Ja kuitenkin tahtoisin siitä suurenmoista ja hyvää – taikka ei mitään. Tehdäkseni nti Bergbomille mieliksi, täytyy kaiketi minun kuitenkin kertoa hämäriä piirteitä tuohon kappaleeseen. Ne tuntuvat niin mitättömiltä ja pieniltä, kun niitä vertaa Valapattoon. – Toisen näytöksen ensi kuvaus on kauppatorilla. Siellä on myyjiä ja ostajia. Viisunkauppias laulelee perällä ja myyskentelee arkkiviisujaan ympärillä seisoville. Katupojat heittelevät palloa oikealla. Johanna tulee. Hänellä on vaan yksi markka rahaa, jolla aikoo ostaa ruokaa, maitoa sairaalle lapselleen. Paavo tulee juomatoverinsa kanssa ja riistää häneltä rahan. Johanna vastustaa, rukoilee, uhkaa. Paavo ei siitä välitä. Homsantuu tulee työntäen kottikärryjä, joissa hänellä on perunoita. Ne hän on saanut nostamapalkakseen. Hän on ylpeä, mutta rakkaus Paavoon herää hänessä uudelleen. Jotkut nuoret herrat vaativat häntä tanssimaan 'mustalaista'. Hän kieltää. Vihdoin hän Paavon pyynnöstä sen tekee. – Seuraava kuvaus heinäladossa Homsantuun luona. Homsantuulla ei parempaa asuntoa ole. On yö. Homsantuu nukkuu heinäkasalla. Taikka oikeammin hän loikuelee siinä ollen valveilla. Paavo tulee. Hän kiusaa Homsantuuta pakenemaan hänen kanssaan Etelä-Suomeen. Homsantuu vastustaa. – Kolmas näytös Johannan ja Paavon luona. Johannalla on kangas kuteilla. Se on jo lähes valmis, jo samana päivänä hän voisi viedä sen rouvalle, jonka oma se on. Paavo leikkaa kankaan poikki, myy sen ja juo rahat. Johannaa syytetään petoksesta. Hän kantaa sen mitään virkkamatta. Jäätyään yksin vaipuu hän epätoivoon. Risto, hänen entinen ihailijansa, tulee. Hän tahtoo Johannaa auttaa, mutta Johanna vastustaa, sillä hän luulee Riston vielä häntä rakastavan. Johanna heittäytyy lapsensa kätkyen yli vakaana kiellossaan. Risto koettaa häntä ylipuhutella ja kumartuu hänen ylitsensä. Samassa aukeaa ovi, Homsantuu seisoo siinä, näkee heidän asemansa, käsittää sen väärin ja – päättää lähteä karkuun Paavon kanssa. Hän painaa oven kiinni, ilman että Risto tai Johanna ovat häntä huomanneet. Risto on nyt ymmärtänyt Johannan epäilyksen ja selittää olevansa kihloissa nuoren tytön kanssa, jolle hän on antanut sydämensä. Sen jälkeen Johanna kiitollisuudella ottaa vastaan Riston tarjoomuksen. – Neljäs näytös kadulla yöllä, kapakan edustalla. Paavo kapakassa, Homsantuu piilottelee toisella puolen katua, Johanna toisella. Himmeä katulyhty ei varjopaikkoja valaise. Molemmat pelkäävät ja vapisevat. Homsantuun pitäisi nyt yhtyä Paavoon ja lähteä hänen kanssaan. Ylioppilaat pitävät serenadia erään ikkunan alla perällä. Heidän mentyään Paavo tulee ja puhuttelee Homsantuuta. He aikovat lähteä pakoretkelleen, kun Johanna äkkiä ilmestyy heidän eteensä, nuhtelee ja varottaa heitä. Paavo sieppaa puukkonsa ja aikoo lyödä Johannaa, mutta Homsantuu heittäytyy väliin, saa puukon iskun ja kuolee. – Miten tuosta kurjasta Paavosta päästään, sitä en ymmärrä. Jos hän vaan viedään vankilaan, ei Johanna ole hänestä vapaa, mutta toiselta puolen hän on liian suuri pelkuri tehdäkseen itsemurhan. – Niin, ei minulla ole mitään lisättävää. Toivon saavani tohtorilta uutta, pontevampaa, parempaa kehitystä."
Ensimäinen näytös puuttuu tästä selostelusta, mutta varmaankin siinä Johannan ja Riston (ei Paavon!) häät jo kuvattiin niinkuin painetussa näytelmässä, ja Homsantuu syytti Johannan kauhuksi hänen miestään konnamaisesta petoksesta. Emilie arvostelikin näytöstä seuraavin sanoin: "hyvin mieltäkiinnittävä ja oivasti kirjoitettu, luonteva ja sopiva vuoropuhelu, mutta, pelkään minä, liian voimakas, ettei seuraavat näytökset litistyisi". Itse asiassa sommittelu, selostelusta päättäen, kaipasi tiivistämistä. Toisessa näytöksessä on myöhemmin lisätty se kohtaus, jossa Risto ja hänen juomatoverinsa Toppo torilla "laskevat leikkiä" Homsantuun kanssa, siksi kun tämä vihoissaan heittää hiekkaa Riston silmiin ja sitte pelvosta ja säälistä heltyy uskotonta entistä sulhoaan kohtaan. Täten tuli hänen tanssinsakin paremmin perustelluksi, hän kun tahtoo ansaita rahaa ostaakseen Ristolle silmävoidetta. Toisen näytöksen toinen kuvaelma on muutettu kolmanneksi näytökseksi, joka romanttisuudessaan (kun Homsantuu tapaa mustalaissukulaisensa ja päättää Riston kanssa liittyä heihin ja vastedes vain ansaita rahoja rakastajalleen) muistuttaa tekijän ensimäisiä näytelmiä. Selostelun kolmas näytös on näytelmän neljäs, mutta täydennetty ja rakennettu niin realistisen ja draamallisen voimakkaaksi, että se on tullut kokonaisuuden pääkohdaksi, jossa miehen kunnottomuus ja ihmisten ennakkoluuloinen sydämettömyys nostaa vaimon kärsimykset huippuunsa. Johannan entisen ystävän nimi on Yrjö (ei Risto!). Loppu on kokonaan muutettu. Viidennessä näytöksessä Johanna on kuollut, mutta ei vielä haudattu; kuitenkin Risto valmistautuu uudelle kosintaretkelle. Silloin Homsantuu tulee ja toisen kerran petettynä hän ampuu konnaa revolverilla, mutta onnistumatta. Poliisit ottavat hänet kiinni, ja kun Risto lausuu luottavansa että lait ja oikeus turvaavat hänet Homsantuun kostolta, tämä epätoivoisessa raivossa huutaa: Teidän lakinne ja oikeutenne – niitä minun pitikin ampua! Sen jälkeen seuraa vielä lyhyt kohtaus, jossa Vappu lupaa ottaa äidittömän lapsen hoitoonsa, mutta ankarilla nuhteilla vastaa Riston kosimiseen. Toppo lausuu säälin sanan Homsantuusta, mutta Risto kehottaa lähtemään anniskeluun. Tästä näkyy kuinka suuresti teos kehittyi siitä kun Bergbomin vaikutus siihen alkoi. Kumminkin oli kehitys pääasiassa muodollista laatua; perusaihe, peruspiirteet, mestarillinen vuoropuhelu ja koko näytelmästä puhuva pessimistinen henki olivat alkuperäisiä. – Työn kulku ja tunnelma näyttäytyy seuraavissa otteissa.
(10/9 83). – "Ei Homsantuu ole lainkaan edistynyt sitten kun Emilie läksi. Vasta tänään puhuimme siitä Tohtorin kanssa. Tohtorilta sain paljon hyviä neuvoja ja ihan uuden lopun, joka tulee olemaan mainio." —
(19/11). – "Homsantuuta olen hartaudella jatkanut. Neljäs näytös on loppupuoleen ennättänyt. En kuitenkaan usko mitenkään voivani saada sitä valmiiksi keväällä näytettäväksi. En tahtoisi antaa sitä käsistäni kypsymättömänä, puolivalmiina. Minulla ei ole suuri varasto harrastuksia, aatteita, ei voi siis tulla eri kappaleita varsin tiheään. Suurin iloni, oikein mitä suloisin nautintoni on tuo kirjoittaminen. En ymmärrä kuinka enään voisin elää, ellen sitä saisi tehdä. Ja pari vuotta takaperin, silloin kun kirjoitin Roinilan talossa, oli se vaan velvollisuuden tunnosta."
(28/1 84). – "Kuinkako Homsantuu edistyy? Olen pari kuukautta korjaillut edellisiä näytöksiä. Viidennestä näytöksestä minulla ei vielä ole mitään selvää. Mutta sen kirjoittaminen on niin äärettömän hauskaa. Sitä tehdessäni tunnen välistä niin suurta voimaa, rohkeutta ja vapautta, melkein uhkamielisyyttä. Kuinkahan hyvä sotasankari minusta olisikaan tullut, jos olisin ollut mies ja elänyt sotaisena aikana! 'Ingen rädder här', minä ajattelen aina kun pistän jonkun rafflaavan totuuden Homsantuuhun. Ainoa pelkoni on, että Tohtori ne sieltä karsii pois. – Niin, tosiaankin!"
(23/2). – "Niin, hyvä Tohtori! Jos koskaan olen hävennyt kykenemättömyyttäni ja saamattomuuttani, on se tällä hetkellä, jolloin minun pitäisi tehdä Teille tiliä siitä, miten pitkälle näytelmäni on tullut. Ja kuitenkin olen kaiken aikaa ollut niin ahkera kuin suinkin voimani ja terveyteni ovat myöntäneet. Arvattavasti on aine liian vaikea ja siinä syy hidastumiseen. Kun jonkun ajan kuluttua tulen takaisin siihen mitä olen kirjoittanut, tuntuu se minusta niin lapselliselta, kypsymättömältä ja epätodelliselta, etten voi mitenkään sitä semmoiseksi jättää. Niinpä nytkin neljäs näytös, jonka olin kirjoittanut marraskuussa, ja jonka arvelin silloin jotenkin hyväksi. Nyt kun otin sen uudelleen käsiin, saatoin käyttää siitä tuskin ainoatakaan repliikkiä. Tämä saattaa viedä ihmisen epätoivoon. Viidennestä näytöksestä ei vielä ole mitään selvyyttä. – Niin, tuo sokea vaimo! Kyllä häntä arvelin, mutta tuntui niin mahdottomalta tuoda esiin tuommoista hiljaista, rauhallista, kärsivällistä elämän filosofiaa, nyt, kun sydän on täynnä katkeruutta ja revolutsionia. Ei se käynyt. Sitten, jahka taas tulen nöyräksi ja resigneeratuksi, mutta ei nyt. Nyt täytyy panna kovaa kovaa vastaan ja jakaa iskuja minkä ennättää. Siihen on semmoinen vastustamaton sisällinen pakko." —
(19/4). – "Rakas Emilie! Elkää odottako niin paljon tuosta Homsantuusta. En minä usko siitä suurta iloa tulevan enemmän teatterille kuin itsellenikään. Olen jo saanut maistaa merkillisiä enteitä. Pari viikkoa takaperin sain postin kautta vastaanottaa kolme numeroa 'Satakuntaa', jossa oli pitkä ja myrkyllinen kritiikki 'Murtovarkaudesta'. Sanottiin sitä 'epäkristilliseksi', 'epänaiselliseksi' ja 'epäsiveelliseksi'. – Kun nyt jo tuosta viattomasta Murtovarkaudesta näin sanotaan, mitä sitten Homsantuusta!" —
(11/8). – "Olen alkanut viimeistä kertaa puhtaaksi kirjoittaa 'Työmiehen vaimoa'. Mutta paljon yhä näkyy siinä olevan korjaamista. En uskaltanut kirjoittaa Teille, kuinka asian laita oli tässä keväällä ja kesällä. Minusta, näette, koko kappale rupesi tuntumaan niin ikävältä ja huonolta, kaikki maistui puulle, enkä voinut, en parhaalla tahdollanikaan moneen kuukauteen sitä jatkaa. Luin sitä muille, että kehuisivat ja taas saisin sen kautta vähän halua, mutta ei se tahtonut auttaa. Nyt kumminkin, kun rva ja Kasper Järnefelt sekä Jussi Brofeldt [Aho] sitä kiittivät, pääsin jälleen itseluottamukseen. Ja kyllä sitä nyt kestää, siksi kun sen valmiiksi saan. Inspiratsionia antavat kenties myöskin nuo tosielämän tosihuolet, joita saan niin tarpeeksi kokea. Ne pitävät hermostoa jännityksessä ja kehittävät sielun voimia. – Mikä nimi annetaan tuolle uudelle näytelmälle? Työmiehen vaimo – eikö se ole sopivin? Taikka: Johanna ja Homsantuu? Taikka: Hapanrokkaa? Sillä hapanta se on miehille ja rokkaa sen pitäisi oleman naisille. Ja silloin voisi Risto ja Toppo, kun kappaleen lopussa menevät kapakkaan, laulaa: 'Hapanrokkaa keitettiin ja pantiin papuja sekaan, Hierimellä hämmennettiin etc. etc' – Mutta ei sentään. Eikö kaikki tulisi koomilliseksi sen kautta? – Työmiehen vaimo kenties sittenkin paras, vaikka tuntuu niin laimealta."
(21/8). – "Homsantuu on nyt vihdoin viimein valmis. Viimeisenä tuskana on, ettei silmäni tahtoisi kestää kopioitsemista, jota nyt olen pari päivää tehnyt. – Saa nähdä, tuleeko tuosta iloa teatterille taikka minulle. Se nyt ainakin on varma, että tunnokkaasti olen parastani koettanut. Ilmankos se niin kauan olisi työn alla ollut. Mutta pessimistinen se on, enkä luule kenenkään nyt sanovan 'tulimme niin iloisina ja tyytyväisinä kotiin'. Tuota nimittäin on moni minulle sanonut 'Roinilan talosta'. Mutta itse olen jotakuinkin tyytyväinen. Sitä en ollut 'Roinilan talon' kanssa milloinkaan." —
(3/10). – "Tuskin kehtaan Teille kirjoittaa, kun näytelmäni ei vieläkään ole valmis. – Nytkin, kun sitä viimeistä kertaa korjaamalla olen puhtaaksi kirjoittanut enkä paljon muuta ole muutellut kuin dialogia, en sentään pääse kuin noin pari kolme sivua päivässä eteenpäin. – Hyvä Tohtori! Onhan varma, että tulette tänne ensi syksynä? Toivon saavani Teiltä taas uutta elämää. Onhan minun oikeastaan Teitä kiittäminen henkisestä herätyksestäni, kehittymisen halustani. Yksin ei voi pyrkiä eteenpäin, kun ympäristöltään ei saa paljon mitään, ei ainakaan verraten siihen, mitä Teiltä saa. Ettehän ole, hyvä Tohtori, väsynyt? Onhan Teillä vielä elämän toivoa, lujuutta, pontevuutta, toimintavoimaa ja intoa? Antakaa tuota kaikkea minullekin yksi hiven. Jääkää Jumalan haltuun, hyvä Tohtori! Parhaat toivotukseni seuraavat Teitä ja teatteria."
(28/10). – "Vihdoin viimein lähetin nyt postiin 'Työmiehen vaimon'. Soisin, että se Tohtoria miellyttäisi, että teatteri saisi sillä paljon rahaa ja että se vähän ravistelisi näitä puolikuolleita ihmisiä. Juuri kun sitä laitoin ristisiteeseen, paukahtivat tulikellot täällä soimaan, ja ennenkun vielä sain sen postiin, kerrottiin että eräs nainen oli palanut sisään ja eräs toinen vähissä hengin saatu ulos. Kohta taikauskoisuuteni näki tuossa sattumisessa jonkunlaisen enteen. – Tuo vanha sairas vaimo paloi äsken siitä syystä, että sisarensa jätti hänet yksin, sillä välin kun läksi käymään meidän puodissamme. Yhä omituisempaa." —
(8/12). – "Hyvä, kunnioitettu Tohtori! Monet herttaiset kiitokset kritiikistänne! Olen ollut sairaana ja kärsinyt sielun ja ruumiin tuskia; sillaikaa oli kirjeenne kumminkin suureksi virkistykseksi ja lohdutukseksi. Olen tuon tuostakin lukenut sen läpi ja miettinyt. Niin pian kun täydellisesti paranen, että oikein jaksan ajatella, ryhdyn ehdottamianne muutoksia tekemään – niin pitkälle kuin paha sydämeni sallii. Etten ole rouvia juuri lempeällä kädellä pidellyt, on aivan totta, ehkäpä olen heitä liiotellutkin. Mutta, rakas Tohtori, te ette ole nainen, ette ole tullut tuntemaan mitä myrkyllisiä haavoja tuo oma sukupuoli voi kaikessa hurskaudessaan ja lempeydessään toiseen iskeä, kuinka tuo helläsydäminen, tuo korkeasti sivistynyt, tuo 'heliga prestinna vid hemmets fridfulla härd' on kivikova ja jääkylmä sortaja heikompaa, 'huonompaa' kohtaan, jota hän ei ihmiseksikään tunnusta, koska se ei ole hänen vertaisensa arvossa eikä sivistyksessä muka. Ja nämä ovat kristityitä! Minä sanon, että huonoimman porton sydämessä asuu enemmän kristillistä tunnetta kuin noiden farisealaisten. Kuinka selvänä Kristus näki ihmissydämen salaisimmat sopukat, kuinka oikein hän tätä sukukuntaa arvosteli: 'Aterioitsi syntisten, köyhäin ja alhaisten kanssa'. Ei ylhäisten, ei rikkaitten eikä ruhtinaitten. Voi, kuinka koko sieluni halveksii tätä tekopyhyyttä, tätä teeskentelemistä, tätä naisten 'hienoa sivistystä' ja 'korkeaa moraalia'. Kuinka surkuttelen noita 'hemmets heliga prestinnor', jotka kohta menehtyvät oman itsensä ihailemiseen. Hyvä Tohtori! Suututteko minuun nyt? Sanotteko, että olen paha, raaka, tyhmä? Niin olenkin, mutta, Jumalan kiitos, olen samalla myöskin kansan lapsi, 'hienous' ei ole luonnollista tunnetta tukahduttanut, eikä pelkuruus estä sitä tunnetta ilmaisemasta. Oikeastaan eksyin aineestani. Tahdon koettaa parantaa rva Wörskyä (täällä on eräs rva Mörsky, sitä nimeä ei saa käyttää), jos voin, mutta en tiedä, kuinka onnistun. Naiskysymyksessä tahtoisin pienen reformin. Naisten ihailemisen tahtoisin muuttaa naisten ruoskimiseksi. Emme me parane, Tohtori, ennenkun saamme oikein paljon vitsaa, ennenkun meitä opetetaan totuutta tuntemaan ja omia heikkouksiamme käsittämään. – Kaikki muut muutokset teen oikein sydämen halusta."
(22/1 85). "En ollenkaan voinut arvata, että niin pian joutuisitte valmiiksi, enkä siitä syystä tehnyt parempaa kiirettä korjauksien kanssa. Kuinka nyt lienee tämä Vapun kohtaus tässä lopussa onnistunut. Kuin ei siinä olisi liiaksi sovitusta? En usko että tulevasta sukupolvesta vielä on niin paljo toivoa, kun tästä päättäen luulisi. Antakaa, Tohtori, hyvä neuvo! Minä melkein mieluisemmin antaisin painattaa kappaleen lopun niin, ettei jää mitään selvää siitäkään, ottaako Vappu lapsen vai ei. Sen jälkeen kuin Homsantuu on viety pois, vaan muutama repliikki Riston ja Topon välillä: Risto aikoo kosia, Toppo epäilee Homsantuun tilaa ja Risto kehottaa lähtemään anniskeluun. Vai kuinka? Onko parempi näin?"
Tähän viimeiseen kysymykseen Bergbom vastasi niin, että hän jätti pois viime kohtauksen näyttämöllä. – Lopuksi sanottakoon vain näistä otteista, että ne mieltäkiinnittävällä tavalla todistavat kappaleen syntyneen palavasta innostuksesta, joka nousi ja laski niinkuin tosirunoilijassa tapahtuu, sekä väsymättömästä harrastuksesta tehdä mahdollisimman hyvää. Kumminkin Minna Canthissa vallankumouksellinen paatos oli verrattomasti voimakkaampi kuin taiteellisen sopusoinnun vaisto. Sentähden hän hylkäsi Bergbomin ehdottaman sokean vaimon, joka "rauhallisella, kärsivällisellä elämänfilosofiallaan" tietysti olisi pyörentänyt, täydentänyt elämänkuvausta.
Näytelmä meni siis ensi kerran 28/1, ja se ilta oli teatterin muistettavimpia. Täydelle huoneelle mielenjännityksessä olevaa yleisöä esitettiin vaihtelevat kuvaelmat erinomaisella voimalla ja tosielämän värillä, ja vaikutus oli tärisyttävä. U. S. lausuu:
"Tässä näytelmässä ei ole turhaa, kaunista lörpötystä. – Sattuvata on koko näytelmän kulku ja se tarkottaa yhteiskunnan ja yksityisten sydämeen, leikkaa siellä ja viiltelee, mutta niin että tuntuu. Kiihkeänä seurasi yleisö näytöksen edistymistä, ja moni varmaan tunsi sisustaansa viiltävän, mutta kyllä kai se hyvää teki. Erimielisinä ja vältellen lähdettiin kotia."
Kritiikki oli yksimielinen kiittäessään esityksen oivallisuutta, se oli ehdottomasti parasta mitä teatteri oli aikaansaanut. Ida Aalberg näytteli Homsantuuta niin innostuneesti, että hän vastustamattomasti tempasi yleisön mukaansa, hän oli yhtä suloinen surussaan kuin mahtava kostoa vaatiessaan – se oli luettava hänen värikkäimpiin ja todenperäisimpiin rooleihinsa. Nti Avellan Johannana oli kuin täydelleen yhteensulanut näyteltävän luonteen kanssa, hänen esityksessään ei ollut ainoatakaan väärää säveltä, luontevana ja yksinkertaisena hän vaikutti syvästi katsojaan. Alarik Böök esitti luonnonomaisesti Ristoa, mutta aivan erikoisesti onnistunut oli Rautio Toppona, täynnä eloa, kevytmielisyyttä ja huumoria. Edelleen neiti Stenberg varmasti ja johdonmukaisesti kuvasi Leena Kaisaa ja hyvin näyteltiin muutkin sivuosat. Vihdoin oli yhteisnäytteleminen kaikin puolin kiitettävä ja samoin näyttämöllepano. "Markkinaelämän kuvaaminen esimerkiksi veti vertoja siihen mitä saatiin nähdä Meiningiläisten näyttämöllä."
Työmiehen vaimo meni kaikkiaan yhdeksän kertaa täysille ja hyville huoneille. Menestyksen puolesta se oli verrattava Nooraan, mutta niin myöskin yleiseen vaikutukseen nähden. Näytelmästä väiteltiin sekä yksityisissä piireissä että sanomalehdistössä kiivaudella, jonka ymmärtää kun ajattelee, että se kuulumattoman räikeästi kuvasi kotimaisia oloja ja että sen kautta realistisen suunnan totuus- ja uudistusvaatimukset ensi kerran välittömästi kohdistettiin meihin itseemme. Luonnollista on, että eri katsantokannat esiintyivät jyrkkinä ja että vastapuolueen tarkotuksia väärin käsitettiin ja selitettiin. Vanhoillisella taholla, jolla oli totuttu vallitseviin oloihin ja käsittämään kaikellaista pahaa ja kurjuutta pääasiassa yksilöiden turmeluksesta johtuvaksi, ei tunnustettu, että parannusvaatimukset lähtivät puhtaasta ihmisrakkaudesta, ja uudistajain puolella oltiin taas liian kärkkäät kieltämään vanhoillisilta jalompaa elämänkäsitystä. Että Homsantuun huuto: "Teidän lakinne ja oikeutenne – niitä minun piti ampua!" kauhistutti monta hiljaista kansalaista, ei suinkaan ollut niin kumma, sillä joskin sanat oli pantu onnettoman, hurjistuneen mustalaistytön suuhun, oli niillä kieltämättä symbolinenkin merkityksensä, jonka kuulijat oikein ymmärsivät. Ja olihan näytelmä kauttaaltaan ankara, tahallinen hyökkäys olevaisuutta vastaan, jopa niin ehdoton, että siinä tuskin valonpilkkua nähtiin. Oliko siis outoa ettei kaikki kohta sanoneet: jaa ja amen! Mutta uudistuuhan elämässä aina tämä sama näytelmä, kun uusi aika ryntää esiin. Taistelu, sehän onkin elämää, ja Minna Canthin ansio on, että hän nerokkaalla kappaleellaan saattoi koko sarjan yhteiskuntakysymyksiä keskustelun alaiseksi.65 – Kun näytelmä oli esitetty neljä kertaa, Emilie kirjoitti (15/2) nti Elfvingille:
"Työmiehen vaimo on herättänyt paljo melua ja erilaisia tunteita. Muutamat ovat ylen ihastuneita – toiset kovin tyytymättömiä. Yhdessä kohden ovat kuitenkin kaikki yksimielisiä: että kappale on kirjoitettu erinomaisen kyvykkäästi, että se on korkeimmassa määrässä draamallinen, jopa nerokas. Moni pitää tätä kappaletta etevimpänä draamallisena teoksena, mikä Suomessa on ilmestynyt, joko suomeksi tai ruotsiksi. Siihen en yhdy. Minä en rakasta voimakasta realismia runoudessa, vaikka täysin oivallan mitä kappaleessa on nerokasta ja draamallista. Ultrapessimistinen katsantotapa (taikka oikeammin esitystapa) ei myöskään ole oikein mieleeni; pitäähän runouden tuoda esiin ihmisten valoisiakin ja hyviäkin puolia. Työmiehen vaimo esittää ainoastaan varjopuolet, heikkouden ja kurjuuden. Erinomaisen hupaista on kumminkin että niin etevä draama on ilmestynyt, ja meillä on syytä vielä odottaa hyvin paljon rva Canthilta, jos hän saa elää ja pysyy terveenä. Surullista on jos hän pysähtyy tälle Ibsenin kannalle. Jos taasen Työmiehen vaimo jää ihmisellisen kurjuuden tuskanhuudoksi ennakkoluuloja ja totuntatapaa vastaan, niin on se kaikin puolin oikeutettu."
Kerrottakoon vielä samassa yhteydessä, että Minna Canth maaliskuulla, noudattaen ystäviensä kehotuksia ja omaa haluaan, teki pitkän talvisen matkan (Kuopion rautatie ei ollut vielä olemassa) Helsinkiin ja näki 13/3 kappaleensa näyttämöllä.66 Huone oli ihan täynnä, ja lopussa tekijä huudettiin näyttämölle, jossa Sala ojensi hänelle kukkavihkon näyttelijäin, ja filos. kand. J. A. Lyly laakeriseppeleen yleisön puolelta. Myöhemmin oli rva Canth teatterin ja omien ystäviensä vieraana illallisilla lämpiössä. – Minkä vaikutuksen näytäntö teki, on hän lausunut kirjeessä rva O. Kiljanderille. Sen mukaan esitys suuresti tyydytti häntä, mutta – ei itse näytelmä. "Koko kappale muuten laitettu mielenkiihotukseksi. Näyttämöllistä voimaa siinä on, mutta totuutta siinä ei ole, sielunomaista kehitystä ei myöskään. Koko mustalaisjoukkue Homsantuineen mielikuvitus. Ei Johanna ja Ristokaan ole täydelleen todellisuudesta temmatut. Toppo on ainoa, joka tyydyttää. Sanalla sanottu: kappale ei sisällä elämän totuutta. Kunpa onnistuisin paremmin ensi kerralla. – Ryhdyn nyt yhteiskunnalliseen aiheeseen".67
– Nämä sanat todistavat kauniisti Minna Canthin suoruutta ja vaatimattomuutta. – Nti Bergbomille, jonka luona hän oli asunut, Minna kirjoittaa pitkän kirjeen, joka tulvii ihastusta sisaruksia kohtaan: "Niin mistä teitä, mistä kaikesta teitä kiitän! Kappaleen menestys teidän ansionne, erinomaisen hyvin näyttämölle pantu j.n.e. j.n.e. Kaikki hyvää ja kaikki totta. Mutta mitä siitä niin suurta välitän, menestyi tai ei. Pienen pieni sija sydämmissänne on tuhatta vertaa suuremmasta arvosta. Kiitos siis ystävyydestänne, kiitos siitä, että olette juuri semmoisia kuin olette, että herätätte niin suuria rakkauden, ihailemisen ja kunnioituksen tunteita." – Ja samaan tapaan pitkältä. Loppupuolen kirjettä täyttää pitkä kertomus työväen oloista Varkaudessa, jossa Minna paluumatkalla oli päivän viipynyt. Uusi draama kangastaa jo mielessä.
Työmiehen vaimon näytäntöjen väliin pistettiin silloin tällöin joku vanhempi kappale, niinkuin Runebergin päivänä Salaminin kuninkaat, mutta uutta tuli vasta 27/2, jolloin Kiven Kullervo ensi kerran esitettiin täydellisenä. Näytäntö oli epävirallinen alku siihen juhlaan, jolla Suomalaisen Kirjallisuuden Seura seuraavana päivänä vietti Kalevalan ilmestymisen 50-vuotista muistoa. Taitavasti Bergbom oli osannut mukailla näytelmän näyttämöä varten (10 kuvaelmaa oli supistettu 7: ksi), jota paitse puvut ja laitokset oli mieltäkiinnittävästi suoritettu. Sitä vaikeampi oli roolien täyttäminen. Kullervona esiintyi Falck, jolla oli lämpöä ja voimaa, mutta ei traagillista kykyä. Muista mainittakoon: Leino – Kalervo, rva Aspegren – Kalervon emäntä, rva Rautio – Ainikki, Inez Borg – Ilmarisen emäntä, nti Avellan – Ajatar, Weckman – Nyyrikki, Kallio – Väinämöinen, Ahlberg – Ilmarinen, Vallenius – Lemminkäinen. Menestys oli n.s. succés d'estime. Näytäntö uudistettiin ainoastaan yhden kerran. – Paremmin onnistui Hamlet, joka 4/3 annettiin ensi kerran Helsingissä ja kaikkiaan meni kuusi kertaa. Se luettiin jälleen niihin näytelmiin, "joita näytettyään Suomalainen teatteri voi ilolla ja ylpeydellä katsoa uuden askeleen urallaan astutuksi, kunniallisen voiton voitetuksi". Pääosassa vaihtelivat Ahlberg ja Sala, kumpikin esittäen onnettoman kuninkaanpojan kuvan omalla tavallaan – edellinen voimakkaammin, hillitsemättömämmin, jälkimäinen hiljaisemmin, tarkemmin pienimpienkin piirteiden mukaan. Toisista oli tietysti Ida Aalbergin Ofelia loistavin; mielipuolikohtaukseen näyttelijätär "loi aivan hurmaavan tuoksun, puhtaan jalon vaikutuksen ihmeen hienosta taiteilijahengestään" (W. Söderhjelm, Valvoja).
Kaksi semmoista uutuutta kuin Työmiehen vaimo ja Hamlet olisi jo riittänyt tekemään tämän näytäntökauden tavallista huomattavammaksi, mutta innokas johtaja liitti niihin kolmannenkin merkki-ilmiön, Kaarlo Forsmanin suomentaman Goethen Faust-draaman ensimäisen osan. Viisi päivää ennen sen ensi-iltaa Emilie kirjoitti ystävälleen Turkuun:
– "Me valmistamme parastaikaa Faustia. Eikö se sinusta ole hullun yritys? Ei koskaan ennen ole heikkoja voimiamme niin kysytty. Kyllä se on vaikeinta mitä olen kokenut, ja Kaarlo samoin kuin minä olemme kovin hermostuneita, ennen kun suurteko on lähtenyt teloiltaan. Toivoimme näytelmän valmistuvan perjantaiksi, mutta se ei käynyt; meidän täytyi lykätä se keskiviikoksi. Muistele meitä silloin ja tiedä, että meillä on raskas päivä. Ida Aalberg tulee lopussa aivan loistavaksi, ja siihen rakennamme etupäässä menestymisen toivomme. Myöskin Leino [Mefistofeles] ja Sala [Faust] ovat hyviä, erittäinkin Leino, sitte tulee lisäksi noitia, marakatteja, vuoripeikkoja, tuliliekkejä, sotilaita, lapsia, väkeä loppumattomiin asti. En tiedä, kuinka kaikki yhdellä kertaa mahtuvat teatteriin!" – Faust meni ensi kerran 15/4 ja sanotaan siitä U. S: ssa:
"Suomalaisessa teatterissa vallitsi eilisiltana oikea juhlahartaus sen täpötäydessä huoneessa. Alusta loppuun seurasi yleisö näytäntöä yhä kasvavalla ihastuksella. Ja kun kaikui: 'on pelastettu!', ja esirippu laskeutui, ei käsien taputuksesta tahtonut loppua tulla. Lopuksi kuului huuto: 'Tohtori Bergbom!' ja sitten: 'Neiti Bergbom!' joita molempia innokkailla eläköönhuudoilla tervehdittiin. – Tuskin onkaan teatterissamme, jolla on niin pienet apukeinot, niin suuria aikaansaatu." – Finlandissa: "Innostus yhtä suuri kuin oopperan loistavimpina aikoina. Näyttämöllepano huolellisin mikä meillä on nähty".
Otamme tähän Z. Topeliuksen kirjeen Kaarlo Bergbomille (Helsingin Vilhelmsbadista 23/4), se kun sisältää arvostelun näytännöstä.
"Hyvä Kaarloni! Vastaanota onnentoivotukseni uuteen voittoon! Uhkayritys on päättynyt loistavaan riemuvoittoon suomalaiselle näyttämölle ja on jouduttava uuden talon toteuttamista."
"Eilen näin uudestaan puhuvan Faustin ensi kerran 1836 taikka 1837 jälkeen, jolloin eräs saksalainen seurue samojen seinien sisällä kuin nyt, Klingemannin laitoksen mukaan, antoi puhenäytelmän heikosti, mutta muistoa ansaitsevasti. Ooppera on loistava, mutta puhekappale sydäntäkouristavan syvä."
"Muistutukset, jotka minulla on tehtävänä, koskevat osaksi tekijää, osaksi nykyajan draamallista koulua. Kappale on sukukuntamme lankeemus, mutta sovitus on kehyksen ulkopuolella. Ei koskaan runous ole esittänyt ihmisellisesti liikuttavampaa tyyppiä kuin Margareta: siinä missä hän on valtavana kappaleessa on tämä kristillinen suuressa merkityksessä, vaikka sovitus haamottaa ainoastaan symbolisesti ristissä. Tässä Ida Aalberg seisoi nykyajan taiteen huipulla; ei ainoakaan niistä 5:stä tai 6: sta laulavasta Margaretasta, jotka olen kuullut, voi kilpailla hänen kanssaan. Sano tämä hänelle, jos se tuottaa hänelle iloa. Mutta sano hänelle myöskin, että hän voi tehdä jotakin enemmän, että hän tästä, melkein loppuun kulutetusta tyypistä voi tehdä jotakin uutta. Sillä ranskalaisrealistiselta koululta, jonka luonnontotuus on niin sydäntäkouristava, puuttuu taiteen suuri tyyneys. Sinä päivänä kun Ida Aalbergin onnistuu yhdistää kolme viimeistä kuvaelmaa kolmen ensimäisen kanssa, on hän luonut uuden Margaretan."
"Salan debyytti on kunnioitettava. Että hän vajoaa, merkitsee vain että Faust vajoaa. Goethe ei ole kirjoittanut kappaletta näyttämölle, se on vedetty sinne tukasta. Goethen esityksessä seisoo kauttaaltaan ihmiskunta Faustin takana ja tätä taustaa vastaan hän näyttäytyy eheänä, mutta näyttämöllä tausta katoaa yksilöön, ja siinä hän vajoaa voimattomana. Samassa määrässä kuin Faust vajoaa, Mefisto nousee ja valtaa lopulta kaikki paitse Margaretan. Onhan kappaleen lopputarkotuksesta kirjoitettu äärettömän paljon, ja sinä tunnet sen paremmin kuin minä. Mutta en minä voi uskoa, että lopputarkotus on pahan apoteosi. Näyttämö ei ole vaan voinut tehdä havainnolliseksi pahan häviämistä itsekkääseen tyhjyyteensä."
"Leino on sangen hyvin jäljitellyt Willmania taikka hänen saksalaisia esikuviaan. Vino, nykäisevä, ilkkuva kuuluu kieltämättä tyyppiin. Mutta kaiken tämän ohella on Goethen Faustilla [sic, Mefistolla!] syvyys, joka on kadonnut oopperan jokapäiväisiin tehonpyyteisiin. Ei ole irvistelevä Mefisto, joka sanoo: 'Ich bin der Geist, der stets verneint' j.n.e. Puhekappaleen pitäisi kohota oopperan ja kansansadun Samielia ylemmäs, ja jos Leino kesällä saa aikaa tutkia Goethen Mefistoa, niin hän, hyvä käsitys kun hänellä on, on kaikellaista oppiva."
"Valentinista [Ahlberg], Martasta [nti Stenberg], noita-akasta [Lindfors] ynnä muista ei minulla ole muuta kuin hyvää sanottavana. Näyttämöllepano on suomalaisella näyttämöllä voittamatta ja ansaitsee kaiken tunnustuksen, minkä se on saanut (vaikkei esiripun tarvitse nousta kaikkien aploodien tähden). Se kunnioitus, huolellisuus ja kustannus, joka on tehtävään uhrattu, on hyvin harkittu. Uusi teatteri ei olo koskaan tarjonut näyttämölaitoksia, jotka olisivat tähän verrattavat. Ainoastaan noitaluolan maalaukset olivat lasten pelättimiä."
"Sanalla sanoen – kiitos, Kaarlo veli ja Emilie sisar, rohkeasta mutta menestyksen oikeuttamasta yrityksestä suorittaa yksi näyttämön korkeimpia probleemeja! Oletan että sinä itse, joskin esikuvien mukaan, olet mukaillut kappaleen näyttämöä varten. Kieli oli helkkyvää, ja useimmat köörit onnistuvat oivallisesti."
"Tulkoot kustannukset takaisin ja mainittakoon Faust suomalaisella näyttämöllä kerran peninkuormapatsaitten joukossa sen edistyksen tiellä!"
"Minä puristan kättänne ja olen edelleen teidän molempien harras Z. T."
Faust meni peräkkäin seitsemän kertaa. Innostuneet suosionosotukset uudistuivat joka ilta. Yksityisistä kunnioitusilmauksista mainitsemme vain, että kuuluisa pianonsoittaja rva Sophie Menter 19/4 lähetti Ida Aalbergille näyttämölle kauniin kukkavihkon. Samana päivänä kun Faust annettiin viimeisen kerran E. Nervander julkaisi "Finlandissa" seikkaperäisen arvostelun, jonka pääkohdat otamme tähän, koska siitä todella saa käsityksen, kuinka kappale esitettiin.
Huomautettuaan millä varmuudella Bergbom on osannut arvioida, milloin teatteri on kypsynyt mihinkin suureen tehtävään sekä miten jo vuosikausia oli silmällä pidetty ja valmistettu Faustinkin mahdollisuutta, arvostelija jatkaa: Arkadiateatterin pieni salonki oli loppuunmyyty, ja yleisö odotti jännityksessä. Vihdoin esirippu nousee ja ensimäinen kuvaelma (alkunäytökset ovat poisjätetyt) avaa meille Faustin yhden ainoan lampun valaiseman työkammion, joka vanhanaikuisine sisustuksineen ja rikkaine tieteellisine kalustoineen tarjoaa sangen tunnelmallisen näön. Sala, joka huolimatta nuoruudestaan on jo näytellyt Hamletin, esiintyy vanhana Faustina. Naamioitus on hyvä, hänen hahmonsa leimaa jalo arvokkuus, hänen käsityksensä on tyyni ja älykäs, hänen tunteensa sangen lämmin, sanalla sanoen, hän on neljässä ensimäisessä kuvaelmassa, ennen kun taikajuoma on nuorentanut hänet, melko hyvä Faustin edustaja, vaikkei hänellä ole luonteelle ominaista voimaa, tulta ja suurisuuntaista levottomuutta. Näissä kohtauksissa vaikuttaa hänen näyttelemisensä yksitoikkoisuuskin vähemmän väsyttävästi; myöhemmissä kuvaelmissa sitä vastoin hänen esityksensä on ainoastaan hervoton ja heikko harjotelma. Mutta olisihan liiaksi pyytää, että niin nuoren miehen elämänkokemus riittäisi täyttämään mahtavan hahmon. Hän on kuitenkin vakavalla ja suoralla näyttelemisellään ja monella katseella rooliin tehnyt Faustin arvokkaan esittämisen näyttämöllämme mahdolliseksi. – Wagner on jätetty pois. Maahisen ilmestyminen tapahtuu tunnelmallisen soiton soidessa, mutta vaikuttaa ehkä vähemmän kuin muut näyttämölliset tehokohdat. Kuvaelma päättyy pääsiäisvirren säveliin, jotka pelastavat Faustin itsemurhasta. Kävely kaupunginportin ulkopuolella on muutettu viidenteen kuvaelmaan, ja sen sijaan toinen kuvaelma esittää Mefiston ja Faustin ensimäisen kohtauksen jälkimäisen työkammiossa. Leino näyttää reippaasti ja epäilyksettä käsityksensä roolista, joka perustuksiltaan on hänelle niin vieras ettei siitä voi tulla enempää kuin harjotelma. Hän käsittää syystä roolin poikamaisen (burschikos) huumorin ja satiirin sekotukseksi, käyttää voimakkaita värejä ja leveää sivellintä, ja harjotelma näyttäytyy kunnioitettavan työn ja aitotaiteellisen mielenkiinnon tuloksena. Ryhtiin ja liikuntoihin nähden hän on luonut selvän kuvan, jota hän esittää, mutta omituista on, että ääni ja katse saavat kerrassaan unohtamaan mitä naamioitus, liikunnot ja sanat pyytävät ilmituoda. Kuuro voisi pitää Leinon esitystä erinomaisena, johdonmukaisena ja värikkäänä, jota vastoin sokea äänen mukaan arvostellen saisi vaikutelman perustukseltaan hyvästä, iloisesta ja kenties naivisesta Mefistosta, joka hieman muistuttaa Nummisuutarin Eskoa. Tämä esityksen kahtia jako tekee, ettei sitä voi pitää muuna kuin etevänä harjotelmana. Toisessa kuvaelmassa nähdään kauniita, silmää hiveleviä unikuvia, jotka Mefistofeles loihtii esiin Faustille. Niitä on luvultaan kuusi tai seitsemän, toinen toistaan taiteellisen somempi. Ensin ilmenee ryhmä ruusuilla seppelöityjä lapsia, sitte nuoria neitosia soittaen harppua y.m. kielisoittimia. Sen jälkeen neljä nuorta tanssijatarta ja toisia, viiniä ja lempeä edustavia, ryhmiä ja vihdoin loppukuvaelma, jonka keskiryhmä esittää nuoren runoilijan seppelöimistä vallan, kunnian ja kauneuden hengettärien ympäröimänä. Näiden kuvien ohikulkiessa kaunis laulu taustalta herättää mitä miellyttävimpiä tunnelmia katsojissa. Kuvaelma päättyy säkeihin, joissa Mefisto kehottaa Faustia lähtemään maailmaan ja ihmiselämään. Kolmas kuvaelma saattaa meidät Auerbachin kellariin Leipzigissä, taitavasti järjestettynä pikku näyttämölle. Verrattoman burleskimaisesti ja iloisesti näyteltiin kohtaus neljän ylioppilaan (Pesonen, Aspegren, Rautio, Böök) kanssa. Leino ja Sala ovat hekin tässä täydellisesti rooleissaan. Neljännessä kuvaelmassa nähdään noidan luolakeittiö taikakalustoineen, loimuava valkea takassa, jonka ympärillä marakatteja vahtii. Oudon inhottava kohtaus suoritetaan mainiosti, kiitos olkoon varsinkin Lindforsin, joka räikeästi kuvaa noita-akkaa. Täällä Gretcheninkin kuva ensi kerran esiintyy, saaden Faustin tyhjentämään nuorentavan taikajuoman. Jo tässä Gretchen, istuen rukkinsa ääressä puutarhassa, harvinaisen neitseellisen kauneuden ja raikkauden kautta saa aavistamaan Ida Aalbergin taideluomaa saksalaisena porvarityttönä.
Viidenteen kuvaelmaan on yhdistetty kansankohtaus kaupunginportilla sekä Faustin ja Gretchenin yhtyminen. Kansankohtaus on erittäin rikkaasti järjestetty ja vilkasluontoinen siinä kuin yli sata eri sisääntuloa tapahtuu noin kymmenessä minuutissa. Viimeksi astuu Gretchen ulos kirkosta. Puku on sininen ja kuosiltaan se muistuttaa yksinkertaista porvarityttöä keskiajalta. Hiukset on jaettu kahteen paksuun, riippuvaan palmikkoon. Kirkonovella ripotettuaan vihkivettä päällensä ja annettuaan almun, hän lähtee kotiinpäin samassa kun Faust rikkaassa aatelismiehen puvussa astuu hänen eteensä ja lausuu:
"Oi fröökinä kaunihin, jos sallitten,
Käs'varrellain ma teitä saattelen."
Melkein lapsellisen miellyttävällä itsetunnolla ja kainoudella Margareta vastaa:
"En fröökinä oo, en kaunihin" jonka jälkeen hän jatkaessaan:
"Ja kotia pääsen saattamattakin" nostaa Faustia kohti katseensa, jossa ilmenee ensi lemmen aavistus. Suloinen, puhdas ja nuorekkaan lämpöinen Gretchen on seuraavassa kohtauksessa omassa kammiossaan, kun hän valmistautuen levolle purkaa palmikkonsa ja hyräilee:
Kuningas Thulen kansan
Ol' aina uskoinen.
Hälle vaimo kuollessansa
Soi maljan kultaisen.
Se mielenilme, jolla hän samassa kohtauksessa lausuu sanat:
Tääll' on niin kuuma, raskas sää – tunkee katoamattomasti kuulijan sieluun, ennustaen suruja, jotka tulevat lyhyen onnen jälkeen.
Molemmat seuraavat kohtaukset kadulla Faustin ja Mefiston välillä sekä Martan huoneessa ovat alkuteoksen mukaisia, mutta niitä seuraava on jätetty pois, ja meidät saatetaan välittömästi Martan puutarhaan, jossa neljä eri kohtausta on taitavasti yhdistetty kahteen kuvaelmaan (nimittäin huvimajakohtaus, Gretchen rukin ääressä sekä alkuteoksen molemmat puutarhakohtaukset). Nti Stenberg on oivallinen Marta ja suorittaa erinomaisesti osansa taiteellisessa yhteisnäyttelemisessä.
Ylen vaikea on sanoa, mitkä kohdat Ida Aalbergin ihmeen hienosta ja neitseellisen puhtaasta esityksestä ovat parhaat. Kuinka sydämellisesti ja yksinkertaisesti hän kuvaakaan kodin iloja ja suruja, kuinka lapsellisen iloisesti hän riemuitseekaan kukkaoraakelista, kuinka hän säikähtääkään lemmen ensimäistä leimahtamista ja millä riemulla, millä raikkaalla ilolla hän huudahtaakaan:
Kulta mies, mä lemmin, lemmin sua!
Kuinka syvästi, surusta ja lemmestä vapisevasti hän vihdoin lausuu verrattoman mestarilliset säkeet:
Pois riemu jäi,
Ja syömmen' on,
Niin raskas vaan
Ja rauhaton.
Jotakin parempaa laadussaan emme koskaan saane kuulla, ei täällä eikä millään muulla näyttämöllä.
Faustin ja Mefiston kohtaus metsässä sekä Gretchenin ja Lieschenin kaivolla on taas jätetty. Me näemme Gretchenin uudestaan Mater dolorosa kuvan edessä, missä tuskan ilmaus on sydäntä viiltävä. Sitten seuraa kohtaus, jossa Valentin uhraa henkensä kostaakseen sisarensa häpeän. Siinä esitti Ahlberg kauniin osan kiitettävän maltillisesti, ja Leinossa, kun hän suoritti serenaadin Gretchenin akkunan edessä, oli todella daimoninen piirre.
Sillaikaa kuin Misericordia-veljekset taukoamatta laulavat Valentinin ruumiin ääressä, näyttämö muuttuu katoliseksi katedraaliksi, jossa yleisö on polvistunut pitkänä perjantaina ja urut säestävät vanhaa virttä:
Dies irae, dies illa
Solvet saeclum in favilla.
Tässä kohtauksessa Ida Aalbergin traagillinen esitys nousee huippuunsa. Kouristuksentapainen tuskanilmaus lähestyy kauniin rajaa kuitenkaan menemättä sen yli. Hänen hillitön itkunsa yhtyen yleisön lauluun ja urkujen pauhuun on joka kerta tehnyt mitä syvimmän, valtavimman vaikutuksen. Tämän jälkeen seuraa välittömästi vankilakohtaus, jossa esityksen totuus ja vaikuttavaisuus olivat yhtä suuret, vaikka näyttelijättärellä ei ollut riittävän voimakasta vastanäyttelijää.
Faust-näytännöt, arvostelija päättää, "ovat voimakkaasti vahvistaneet sen vuorovaikutuksen taiteilijain ja yleisön välillä, joka vanhastaan on ollut olemassa Suomalaisessa teatterissa ja joka takaa tämän näyttämön tulevaisuuden ja on paras kiitollisuuden osotus seurueen johtajaa ja jäseniä kohtaan. Nämä näytännöt ovat sen ohella kohottaneet yleisön vaatimuksia tositaiteellisuuteen nähden ja lienevät ne siis oikeuden mukaisesti pidettävät käänteentekevinä teatterin historiassa."
Vapunpäivänä annettiin kansannäytäntönä Ensi lempi ja Kultaristi, ja esiintyi edellisessä Ida Aalberg viimeisen kerran tänä näytäntökautena. Hänen oli näet lähteminen ulkomaille, ja oli se syynä siihen että Faustinkin näytteleminen lakkautettiin, vaikkei yleisö suinkaan vielä ollut väsynyt siihen.
Uusi premiääri tuli vielä 3/5: Hilda Aspin suomentama rva A. Ch. Edgrenin 4-näytöksinen Hyväntekeväisyyttä. Tämä näytelmä, joka oli ennen näytelty Norjassa, mutta ei Ruotsissa – niinkuin arveltiin sentähden että siinä liian räikeällä realismilla kuvataan Tukholman seurapiirejä – herätti samoin kuin saman tekijän Todelliset naiset mielenkiintoa uuden suunnan ystävissä, saamatta sentään mainittavaa menestystä. Kuitenkin oli näyttämöllepano oivallinen (eräs loistava palatsin vestibyyli oli jotain verratonta laadussaan) ja esitys muutenkin hyvä. Erittäin kiitettiin nti Avellania (Blanka), Lindforsia (Österberg), nti Stenbergiä (rva Österberg), nti Aspia (Svea), Kilpeä (Kellqvist), Leinoa (parooni), rva Rautiota (Agnes), Ahlbergia (Wulff). Kappale meni vain kolme kertaa. – Sen jälkeen annettiin vielä (Runebergin kuvapatsaan paljastamispäivänä 6/5) Salaminin kuninkaat, Ultimo, joka oli Helsingissä uusi, Venetian kauppias sekä Kuningas ja katulaulajatar, se on Don Cesar de Bazan uudella nimellä. Viimeisessä, runsaasti oopperapätkillä varustetussa laulukappaleessa olivat pääosat Valleniuksella ja Inez Borgilla. Viimeinen näytäntö oli 31/5.
* * * * *
Äsken mainittiin, että Ida Aalbergin oli lähtemi nen ulkomaille. Matkan lähin päämäärä oli Tukholma, jossa suuri italialainen näyttelijä Ernesto Rossi Toukokuulla oli esiintyvä loistorooleissaan. Tultuaan Tukholmaan meni näyttelijättäremme, niin kertoo E. v. Qvanten "Nya Dagligt Allehandassa", suoraa päätä kuninkaalliseen teatteriin, jossa paraikaa oli harjotus, ja pyysi johtaja Willmanilta saada esiintyä Rossin kanssa joko Ofeliana tai Juliana. Häntä kohdeltiin ivallisella kohteliaisuudella, joka muuttui oikein "mefistomaiseksi", kun hän kysymykseen millä kielellä hän aikoi esiintyä, vastasi: "suomenkielellä". Nähtävällä tarkotuksella kohta paikalla musertaa odottamaton vieras, Willman vaati näyttelijätärtä heti näyttelemään kohtia kummastakin roolista. Ja niin tapahtui. Nti Aalberg alkoi, suomenkieli soi korville, joille joka sana oli ennen kuulumaton, mutta kun hän päätti, kimalteli kuulijain silmissä kyyneleitä ja teatterinjohtaja oli voitettu ja antoi myöntävän vastauksen. Mutta tämä olisi tuskin riittänyt, jollei Rossi itse olisi ruvennut taiteilijattaren puolustajaksi. Teatterissa ja sen ulkopuolella syntyi näet ankara vehkeily sitä vastaan, että suomalaisen näyttelijättären ja varsinkin suomenkielellä sallittaisiin esiintyä ruotsalaisella näyttämöllä. Loppu oli kumminkin se, että Ida Aalberg maanantaina 11/5 näytteli Ofelian roolin Rossin näytellessä Hamletia. Huone oli täpösen täynnä, kuningas perheineen saapuvilla, ja – menestys täydellinen!
Sanomalehtien arvosteluista otamme vain seuraavat rivit Stockholms Dagbladista:
"Se joka kirjoittaa tämän, ei ymmärrä ainoatakaan suomen sanaa. Mutta silti ei ollut vaikea ymmärtää Aalbergin Ofeliaa. – Vasta neljännen näytöksen mielipuolisuuskohtaukset näyttivät täysin mikä oikea taiteilijaluonto tässä esiintyi. Äänen lapsellinen, naivi surumieli, puoleksi lauletut, puoleksi puhutut laulut, niin lausutut että näki kuinka Ofelia itse luuli laulavansa, tyhjä nauru, joka päättyy nyyhkyttävään itkuun, hämmentynyt, pelokas katse, kaikki yhtyi liikuttavan kauniiseen kokonaisvaikutukseen." – Rva Ottilia Silfverstolpen (suomalaisen näyttämön entisen Preciosan) kirjeestä Emilie Bergbomille lisäksi muutamia riviä:
"Eriskummainen on tapahtunut! Suomenkieli on kaikunut Kustaa III: n temppelissä, ruotsalaiselta kansallisnäyttämöltä. – Ida lähettää terveisiä ja sanoo olevansa ylen onnellinen; niin hän olkoonkin, sillä luonnollista on että täällä häntä kohtasi mitä jäykin vastarinta. Kumminkin on menestys ollut täydellinen. Kaikki ovat ihastuneita, ja sanomalehdistön tunnustus on yksimielinen. Svenska Dagbladet on useissa numeroissa esittänyt halpamaisimpia häväistysväitteitä svekomaanisessa hengessä, mutta kiittää sittekin hänen taidettaan. Teatterissa on kateus ja vehkeileminen ollut rajaton, mutta Rossi on ollut erinomaisen rakastettava. Hänen käytöksensä Idaa kohtaan on synnyttänyt kuulumatonta kateutta, mutta kenties se ratkaisi asian, että hän sai esiintyä. – Näytäntöiltana ei kukaan tahtonut auttaa häntä, ja neljännen näytöksen jälkeen ei tahdottu antaa esiripun nousta. Yleisö oli hakata kätensä pilalle, mutta esirippu ei noussut! Oli kuitenkin vähän itsepäistä suomalaista verta salongissa ja lopulta se voitti, ja esirippu nousi kuin nousikin".68
Saavutettuaan tämän loistavan voiton Tukholmassa Ida Aalberg lähti Kristianiaan, jossa hän esiintyi kolme kertaa (22/5 ensi kerran) Noorana. Täälläkin hän herätti suurta innostusta, joskin hänen käsityksensä muutamissa yksityiskohdissa oli toinen kuin norjalaisten näyttelijättärien. Norjasta taiteilijatar matkusti Kööpenhaminaan, jossa hän, niinkuin alempana saamme nähdä, viipyi koko seuraavan näytäntökauden.
* * * * *
Keväällä 1884 julkaistu kehotus uuteen rahankeräykseen teatterin hyväksi herätti vastakaikua ympäri maan, ja johtokunta sai koko näytäntökauden vastaanottaa isompia ja pienempiä lahjoja. Helmikuun lopulla keräys oli tuottanut 35,717:81 mk, mutta luultavaa on että senkin jälkeen tuli joku määrä lisää.69 – Tulot näytännöistä olivat myöskin hyvänlaiset, noin 600 mk iltaa kohti, joten, kun vuoden kuluessa syntyneestä uudesta "arpajaisrahastosta" menoihin otettiin 15,000 mk, vajaus aleni 2,000 markkaan, vähempään kuin se tuskin koskaan oli ollut.
Ennen mainittujen keräysten ohella on muistettava toinenkin keräyspuuha, joka tarkotti näyttelijäin eläkelaitoksen edistämistä. Niinkuin edellisestä tiedämme (kts. ylemp. s. 49) tehtiin alote tähän yritykseen syksyllä 1879. Kumminkin tapaamme sanomissa vasta keväällä 1884 ensimäisen, 26/5 päivätyn, rahastonhoitajan R. Laethénin antaman tiedon kertyneistä varoista:
Turussa keväällä 1878 kootut 3,600 mk sekä tämän
summan korko 1/7 1881 jälkeen 418:40 4,018:40
Turussa 1880 kootut......... 3,580: -
Janakkalassa 1882 kootut...... 100: -
Smk 7,698:40
Tällä näytäntökaudella näyttelijät itse Helsingissä ensimäisen kerran toimeenpanivat arpajaiset rahaston hyväksi. Ne tapahtuivat 21/4 Arkadiassa, ja tulo nousi 2,476:32 markkaan, jota paitse lahjoina saatiin leskirouva M. Stenbergiltä Helsingissä 1,000 mk ja Viipurin Kansalaisseuralta 100 mk. Rahaston varat olivat siis vuoden lopussa noin 11,500 mk. – Näin oli tämä tärkeä yritys päässyt hyvään alkuun. Pohjaraha oli, niinkuin näkyy, tullut Turusta, jossa teatterin innokas ystävä nti Betty Elfving oli tehnyt alotteen niin moneen keräämispuuhaan taidelaitoksen hyväksi.
Näytäntöjä oli tänä vuonna 122 ja näyteltiin niissä seuraavat kappaleet: 9 kertaa Murtovarkaus, Työmiehen vaimo; 7 Nummisuutarit, Hamlet, Faust, Maria Stuart; 6 Regina von Emmeritz, Pukkisen pidot, Ei ole aikaa, Kultaristi; 5 Jane Eyre, Rautatehtailla; 4 Kihlaus, Ensi lempi, Henrik ja Pernilla; 3 Salamiin kuninkaat, Daniel Hjort, Viimeinen ponnistus, Amalia ystävämme, Saimaan rannalla, Tätä nykyä, Todelliset naiset, Hyväntekeväisyyttä, Romeo ja Julia, Venetian kauppias, Lääkäri vastoin tahtoansa, Ultimo; 2 Roinilan talossa, Kullervo, Ole armelias köyhille, Yhteiskunnan tuet, Noora, Kuningas ja katulaulajatar, Mustalaiset, Lemmenjuoma, Parisin veitikka, Valérie; 1 Ihmekös tuo, Kyökissä, Laululintunen, Toinen tai toinen naimaan, Neiti Elisabeth, Taistelujen väliajalla.
Näistä 43 kappaleesta oli 17 kotimaista ja 13 uutta.
XIV. Neljästoista näytäntökausi, 1885-86
Kohta sen jälkeen kun näytännöt olivat päättyneet Helsingissä, lähti Bergbom seurueensa kanssa Kuopioon, jonne Minna Canth jälleen oli hankkinut teatteriväelle vapaan matkan kuopiolaisilla höyrylaivoilla. Näytännöt alkoivat siellä 7/6 ja jatkuivat heinäkuun alkuun: viimeinen oli 3/7. Ymmärrettävästi ei kesäkuu Kuopiossakaan ollut suotuisa aika. Täysiä huoneita, se on yli 400 mk tuottavia, oli vain kolme (Työmiehen vaimo – rva Aspegren Homsantuuna, Salamiin kuninkaat ja viime ilta), yli puoleksi täysiä neljä (Murtovarkaus, Kuningas ja katulaulajatar [2 kertaa], Viimeinen ponnistus); ainoa ohjelmistolle uusi kappale, Salan suomentama Scriben 3-näytöksinen huvinäytelmä Naiset sotasilla 29/6 ei vetänyt puoltakaan.
Kiitollisin teatterin vierailusta oli sittenkin Minna Canth, jonka luona Bergbom taas asui. Seurueen lähdettyä hän kirjoitti (21/v):
"Olen Teille niin kiitollinen, Tohtori, niin sanomattoman kiitollinen. Muistatteko, kuinka alakuloinen olin Teidän Kuopioon tullessanne, kuinka väsynyt ja haavoja täynnä. Ja nyt, kuukauden Teidän parissa oltua, kuinka toisin kaikki. Tohtori, kiitän Teitä lastenikin puolesta, sillä Teidän kauttanne he saivat taas reippaan, tervemielisen äidin. – Ja tuo ihmisten ylenkatse, mihin sekin hävisi! Pois vihojen vimmaukset, puhas siunaus sijahan! Nyt rakastan koko maailmaa enemmän kuin koskaan." – Tänä kesänä Bergbom-sisarukset oleskelivat kotimaassa, ja oli Emiliellä huolenaan aivan erikoinen asia, josta hän pääsi vasta elokuulla. Jo edellisenä syksynä oli tieto tullut, että keisari Aleksanteri III perheineen aikoi käydä Suomessa kesällä 1885, jolloin asevelvolliset suomalaiset pataljoonat ensi kerran kokoontuisivat leiriin Lappeenrannalle, ja sen johdosta syntyi ajatus, että Suomen naisten tulisi antamalla joku lahja keisarinnalle ilmisaattaa kansan rakkaus hallitsijaparia kohtaan. Tuuman toteuttamista varten pidettiin Helsingissä 16/3 kokous, johon saapui lähes kaksisataa osanottajaa, ja jossa valtava enemmistö hyväksyi esittelijäsihteerinrouvan M. Ahngerin ehdotuksen, että lahjana annettaisiin soutuvene, varustettuna ja koristettuna lipuilla sekä suomalaiskuosisilla matoilla ja tyynyillä. Samassa valittiin 15-henkinen toimikunta, jolle – Emilie Bergbom puheenjohtajana, rva Jenny Lang sihteerinä ja rva Martha Eneberg rahastonhoitajana – päätöksen toimeenpaneminen uskottiin. Sitte kerättiin koko maan naisten kesken 16,000 mk, enemmän kuin tarvittiin (merkitsijäin luku oli 7,500 ja lahjat vaihtelivat 100 markan ja 10 pennin välillä), ja vene, 27 jalkaa pitkä ja 5,5 leveä, tehtiin keuruulaisen mallin mukaan hra Emil Wegeliuksen johdolla Helsingissä, jossa myöskin enimmäkseen kudottiin ja ommeltiin mitä sen sisustamiseksi tarvittiin, ja käytettiin siihen 21 erilaista suomalaista kuosia.70Ida Aalbergille, joka vielä oli ulkomailla ja jota kehotettiin tulemaan kotia ja yhtymään niihin naisiin, jotka muitten puolesta antaisivat veneen keisarinnalle, Emilie kirjoittaa 19/6 valmistuspuuhista:
"Et voi uskoa, kuinka äärettömän paljo puuhaa ja vaivaa minulla on ollut ja on; 20 kertaa päivässä kiukustun tarpeettomasta löyhyydestäni että otin tämän päälleni; kotona meillä istuu 8 ompelijatarta ja kirjaa kolmessa korko-ompelukehyksessä. Sitä paitse ommellaan koruompelusta 7 paikassa. Kunpa kaikki tulisi valmiiksi ja hyväksi. Koko toimikunta on matkustanut tiehensä, paitse [nti] Hilda Wiik (joka on yli kaiken kiitoksen oiva) ja minä. – Rahaa on meillä yltä kyllin. 'Syvät rivit' ovat m.m. lukuisissa ystävällisissä kirjeissä ilmaisseet erinomaisen suurta harrastusta, ja sen tähden olemme valinneet niiden edustajaksi 2 todellista talonpoikaistyttöä. Luultavasti tulee vene maksamaan 12,000 markkaa, mutta sittekin jää meille yli 4,000, jotka aiotaan käyttää hengenpelastuslaitokseksi." – Keisarillisten käynti tapahtui elokuun alussa, ja tulivat he 4/8 Lappeenrantaan. Seuraavana päivänä klo 7 ehtoolla, kun korkeat vieraat laivalla palasivat Lauritsalasta, huvimatkalta, vene annettiin keisarinnalle. Se kävi päinsä niin, että yhdeksän suomalaisiin kansallispukuihin puettua naista – peränpitäjänä rva Emilie de Pont jääskeläisessä puvussa sekä soutajina neidit Hanna Andersin uusmaalaisessa, Ida Aalberg hämäläisessä, Ellen v. Troil houtskäriläisessä, Helmi Stenbäck säkyläläisessä, Emmi Cannelin lapväärtiläisessä, Anna Junttila lappalaisessa, Alma Ahnger savolaisessa, Lydia Haaranen karjalaisessa – lähti veneellä rannasta ulompana olevan laivan luokse ja souti, sitte kun rva de Pont oli pyytänyt, että keisarinna suvaitsisi vastaanottaa lahjan ja keisarinna oli astunut veneeseen, ylhäisen vieraan laiturille. Samana iltana kutsuttiin mainitut naiset teelle keisarillisten luokse, ja siinä tilaisuudessa Ida Aalberg lausui Julius Krohnin sepittämät suomalaiset säkeet, jotka ranskalaisen käännöksen ohella annettiin heidän majesteeteilleen ja jotka sisälsivät lämpimän tervehdyksen hallitsijaparille.
Enempää emme kerro juhlapäivistä Itä-Suomessa eikä seuraavista, jolloin keisarilliset kävivät Helsingissä. Se mitä on mainittu, kuuluu kuitenkin aineeseemme, koska mukana oli Ida Aalberg ja koko puuhan johtajana toimi Emilie Bergbom. – Kun kaikki oli ohi ja onnellisesti päättynyt, Emilie kirjoitti 10/8 Helsingistä Kaarlolle, joka tietääksemme oli kylpemässä Lappeenrannassa, missä sisarukset jonkun aikaa olivat olleet yhdessäkin:
"Et voi uskoa, kuinka suurella mielihyvällä olen syönyt, nukkunut ja toimettomana elostanut nämä kaksi päivää. Julma edesvastuuntunto, joka koko kesän on minua painanut, on nyt poissa, ja minä olen oikein nauttinut siitä. Tuota ikävää tapaturmaa en ole vielä saanut muistostani ja pelkään, että kestää kauan ennen kun kokonaan vapaudun siitä".71
Seurue kokoontui tällä kertaa Viipuriin, missä ensi näytäntö, Murtovarkaus, annettiin 6/8. Poissa oli Adolf Lindfors, joka kesällä oli lähtenyt opintomatkalle Saksaan (hän tuli kuitenkin ennen syyskuun loppua), ja Ida Aalberg, joka kyllä heinäkuun alussa oli palannut ulkomaanmatkaltaan, mutta siitä huolimatta, noudattaen vastustamatonta halua esiintyä ulkomaalaisen yleisön edessä, oli sitoutunut syyskauden alusta vierailemaan Kööpenhaminan Kasinoteatterissa. Hän lähti siis uudelle matkalle, ilmottamatta milloin hän aikoi palata. Kun ajattelee missä määrin taiteilijatar oli yleisön suosikki ja kuinka suureksi osaksi ohjelmisto nojasi häneen, on helppo ymmärtää että hänen poissaolonsa tuotti melkoista vahinkoa teatterille ja vaikeuksia ohjelmiston järjestämisessä. Se näyttäytyi ei ainoastaan Viipurissa, vaan koko tänä näytäntökautena.
"On ollut suuri virhe", Emilie kirjoittaa 16/9 nti Elfvingille, "että niin pian kun jotain uutta ja etevää on ajateltu, vaali aina on tapahtunut pitämällä häntä [Ida Aalbergia] silmällä. Tästä virheestä saamme nyt kärsiä, mutta onhan toiselta puolen ollut niin luonnollista, että, kun niin erinomainen taiteilijatar on ollut olemassa, etupäässä on huomattu häntä ohjelmistoa määrättäessä. Kovin me kaipaamme häntä, ja kuka tietää kuinka kauan hän viipyy poissa. Jos hänellä on menestystä suuressa maailmassa, niin tietysti sen loisto houkuttelee ja huumaa häntä, sitä enemmän kuin pienet olomme usein tuntuvat hyvin ahtailta ja painavilta." – Useista tulokkaista on tältä vuodelta mainittavana neidit Saimi Svan72 ja Olga Finne,73 joita alussa, oppilaitten asemassa kun olivat, ei suurestikaan huomattu, mutta jotka ennen pitkää osottautuivat arvokkaiksi lisävoimiksi. Koulunkäyneinä ja sivistyneinä he muutenkin olivat tervetulleita seurueeseen.
Alku Viipurissa oli huolestuttava. Ensimäisen illan tulo oli 600 mk, toisen (Pukkisen pidot, Ei ole aikaa) 484, kolmannen, jolloin meni Salamiin kuninkaat, 369! Siis ei nousua, vaan alaspäin menoa. Varsinkin oli se tapa, jolla Salamiin kuninkaat vastaanotettiin, omansa masentamaan näyttelijöitä. Vähäinen katsojakunta oli kyllä kiitollinen, mutta ruotsalaisten lehtien kritiikki oli aivan kohtuuton. Se teki, Bergbom kirjoittaa, "viiltävää vääryyttä" etenkin Salalle ja Kaarola Avellanille. Eikä parannusta voitu odottaa, sillä näin syksyn alussa ei saatu tilausta aikaan ja sirkus oli tulossa. Silloin Kaarlo teki "nopsan päätöksen" ja lähti Pietariin, josta oli tullut kehotus teatterille saapua sinne, ja hän sopi siellä että seurue lokakuulla antaisi sarjan näytäntöjä Kononovan salissa, lähellä Nevskin prospektia. Sillä aikaa koetettaisiin saada tilaus toimeen Viipurissa, johon syyskauden loppupuoleksi palattaisiin.
Syyskuun loppupuolella näytännöt Viipurissa toki menestyivät paremmin. Viimeinen ponnistus miellytti melko lailla yleisöä. Lilli Kurikka oli siinä hyvin viehättävä ja Vallenius lauloi oivallisesti. Vielä paremmin onnistui Työmiehen vaimo, joka kaksi iltaa peräkkäin tuotti yli 800 mk. "Suosionosotukset voimakkaat ja vaikutus suuri, vaikkei niin sytyttävä kuin Helsingissä. Kritiikkikin on kiittävä. Esitys ei ole täysin tasaista." Uusi kappale, Hilda Aspin kääntämä Ibsenin Nuorten liitto, näyteltiin ensi kerran 30/9. Viimeinen näytäntö ennen poislähtöä oli 2/10 (Viimeinen ponnistus 3:s kerta).
Pietarissa oli ensi näytäntö, Nummisuutarit, 5/10, mutta ennen kun siksi päästiin oli ikäviä rettelöitä kestettävänä. Arvattavasti säästäväisyydestä lähetettiin teatterin puvusto laivalla Viipurista Pietariin; mutta niin ei olisi pitänyt tehdä. Venäläinen tullitoimisto vaati näet tullia puvuista. Ei ollut muuta neuvoa kuin kuljettaa puvusto samalla laivalla takaisin Viipuriin ja lähettää se uudestaan Pietariin – rautatiellä. Sitä tietä pääsivät arkut perille ilman tullimaksua. – Paitse tullin kanssa oli teatterilla rettelöitä sensuurin kanssa. Viimeinen ponnistus kiellettiin kokonaan, se kun koski venäläisiä oloja ja olisi voinut loukata orjain vapauttamisesta kärsinyttä aatelistoa! Myöskin Kultaristiä tahdottiin kieltää, sillä siinä Venäjältä palaavat ranskalaiset sotilaat puhuvat venäläisestä pakkasesta, kasakoista ja heidän keihäistään, jota paitse marseljääsi lauletaan. Lopulta annettiin kuitenkin näyttelemislupa, kun "Venäjä" oli muutettu "Espanjaksi", vaaralliset laulut vaihdettu viattomampiin ja kappaleen nimikin muutettu "Kultasormukseksi"! – Näytäntöjä annettiin kaikkiaan kymmenen, viimeinen oli 24/10. Työmiehen vaimo oli ainoa, joka meni kaksi kertaa. Alussa oli väkeä vähemmän, mutta sitte huoneet parantuivat, niin että päätettiin pienellä voitolla. Tälläkin kertaa venäläiset lehdet kiittivät teatteria, joskin luonnollista on että kaivattiin Ida Aalbergia, joka viime kerralla oli niin suurta huomiota herättänyt. Niin esim. kiittivät "Novosti" ja "Novoje Vremja" Venetian kauppiaan esittämistä: väkijoukkojen liikkeitä ja ryhmitystä näyttämöllä, tarkkaa roolientuntemista ja lausumista sekä näyttelijäin hienoa käytöstapaa. Edellinen lehti antoi suurta tunnustusta Leinolle (Shylock) ja nti Avellanille (Portia). – Pietarissa oli Emilie Bergbomkin mukana, Kaarlon pyynnöstä, – "tiedäthän, kuinka hyödyllinen sinä olet siellä".
Ennen lokakuun loppua oli seurue jälleen Viipurissa ja antoi ensi näytännön 30/10. "On toki pelkurimaista paeta ensimäisen vastoinkäymisen jälkeen", Kaarlo oli kirjoittanut päättäessään palata sinne. Mutta vaikea aika oli hänellä edessään. Hän kirjoittaa 10/11:
"Rakas sisar! Ei ole täällä ollut iloisia päiviä. Joka hetki on ollut niin täynnä puuhaa ja vastoinkäymistä, että minun on täytynyt todella ponnistaa voimiani pysyäkseni uskaliaana."
Huoneet olivat yhtämittaa huonoja taikka keskinkertaisia, hyviä (700-900 mk) oli vain 6, vaikka näytäntöjä annettiin 23; viimeinen 21/12. Syynä tähän oli ennen kaikkea se, että ruotsalainen yleisö ei käynyt teatterissa. Niin oli koko ajan laita, mutta kun suomalaisia näyttelijöitä ei oltu nähty Kuopion ruotsalaisen koulun hyväksi pidetyissä arpajaisissa, sanottiin "sosieteetin" oikein päättäneen olla teatterissa käymättä. "Koska ei muutenkaan olisi käyty, niin on se meille yhdentekevää", sanoo siitä Kaarlo, katsoen näyttelijöihin kohdistamaa vaatimusta tulla arpajaisiin sitä naivimmaksi kuin "sosieteetti" ei ollut osottanut mitään myötätuntoa teatterille. Toiselta puolen tämä ei estänyt saman kaupunkilaispiirin sanomia, Östra Finlandia ja varsinkin Viborgs Tidningiä, kohtuuttoman ankarasti arvostelemasta näytäntöjä, mikä tietenkin vaikutti painostavasti näyttelijöihin. Mutta ei ainoastaan nämä paikalliset nurjat olot raskauttaneet ilmaa, vaan oli se muutenkin painostava. Venäläisten sanomalehtien ilkeät hyökkäykset Suomea vastaan olivat tähän aikaan entistä kiihkeämmät, ja yhä jatkuvan kansallisuustaistelun ohella oli erittäin valtiopäivien aikana keväällä ja sen jälkeen eripuraisuus itse suomalaisessa puolueessa alkanut nostaa päätänsä. Jo nyt "nuoret" puuhasivat74 uutta sanomalehteä Uuden Suomettaren kilpailijaksi ja vastustajaksi, koska se muka oli liian laimea kieliasiassa (!). Siitä ei vielä tullut mitään, mutta kehitys oli alkanut suuntaan, jonka ilmiöt miten selitettäviä ehkä lienevätkään, kumminkin olivat omansa heikontamaan sitä yhteistuntoa ja – henkeä, joka 1870-luvulla oli saanut suuria [etupäässä suomalaiset koulut ja teatterin] aikaan. Tämän kaiken johdosta Kaarlo, ajatellen teatteria, kirjoittaa (10/11) seuraavat sanat, jotka tosin vain hämärästi ilmaisevat hänen aikeitaan, mutta sitä paremmin kuinka hänen mielensä oli levoton ja kiihtynyt:
"Minä mietin päivät ja yöt mitä meidän on tekeminen, jos tämä jatkuu. Tarmokas askel on välttämätön, mutta onko se mahdollinen, kun puolue on niin alakuloinen kuin se nyt on. Taikka oikeammin, voiko tämä tarmokas askel olla muuta kuin taka-askel oloihin 7 tai 8 vuotta sitten. Ja edelleen mitä on minun tekeminen? Kestääkö vaikealla hetkellä vai luopua juuri sillä hetkellä, kun minä en ole niin välttämätön."
Arvataksemme Bergbom taka-askeleella tarkotti teatterin voimien ja toimen supistamista, syystä kun suomalainen yleisö ei näyttänyt jaksavan kannattaa sitä siinä laajuudessa ja muodossa, johon se oli kehittynyt.
Emilien kirjeistä voisi ottaa paljo samantapaista, sillä useammin kuin veli hän purkaa tuskastunutta sydäntään. Tukalat valtiolliset olot vaivaavat häntä samoin kuin teatterin ahdinko. Kuitenkin jätämme sen sikseen ja merkitsemme vain pari sivuseikkaa: Ruotsalainen teatteri ei myöskään elänyt loistavia päiviä ja sai sitä paitse kokea ankaraa arvostelua omien ystävien puolelta. Nyt kun sillä ei ollut kilpailijaa, sanottiin, se olisi voinut luopua operettiohjelmistostaan. "Ajatteles, teatteri unohti viettää 25-vuotista riemujuhlaansakin – näyteltiin vain 'Pikku pyhimystä' ja 'Kultahämähäkkiä' siinä huoneessa, joka vihittiin jalolle, kauniille, isänmaalle j.n.e. Varmaankaan emme me olisi olleet niin huolimattomia." – Emilien iloksi kenraalikuvernööri oli nyt antanut avustuksensa, 4,000 mk, vapaasti käytettäväksi teatterin hyödyksi. – Mitä ohjelmistoon tulee, oli se Viipurissa kylläkin vaihteleva, sillä tiedämmehän vanhastaan, että harva koko illan kappale maaseutukaupungissa meni useammin kuin 2 kertaa. Ainoa varsinainen uutuus oli A. Wilbrandtin 4-näytöksinen draama Isä ja tytär (Die Tocher des Herrn Fabricius), jonka ensi-ilta oli 4/12. "Itkettiin runsaasti ja myöskin aplodeerattiin. Leino ja Kaarola Avellan onnistuivat hyvin", ja muutkin pitivät paikkansa.75 Uudistuksista mainittakoon Saituri, jossa Lindfors suurella menestyksellä esiintyi Harpagonina, ja Kylänheittiö, joka antoi kaksi hyvää huonetta.
"Inez Borg otti", Bergbom kirjoittaa, "Finum Rószina ratkaisevan askeleen eteenpäin taiteilijaurallaan. Hänen näyttelemisessään oli eloa, vauhtia, vaihtelevaisuutta, ilmettä ja, mikä oli enemmän, hän ymmärsi yhdistää eri situatsionit, niin että todellinen kuva syntyi. Hän sai repliikkiaploodin keskellä kohtausta, johon hidas yleisömme harvoin ratkeaa." Rva Rautio Boriskana oli ensi kerralla heikko, mutta toisella toinen ihminen, sangen kunnioitettava; Vallenius ei ollut kiitettävä Göndör Sandorina, mutta lauloi oivallisesti.
Muutoin annettiin kevätkaudelta tuttua, niin Kullervo ja Hamletkin. Kun Shakespearen ijäti mieltäkiinnittävä murhenäytelmä meni, "ensi rivi loisti täydellisellä poissaolollaan. Se säästää kai itseään, siksi kun – Saimaan rannalla tulee!"
"Sala oli oikein viehättävä Laertes. Rva Rautio on hämmästyttänyt Ofeliallaan. Minä olisin ollut tyytyväisempi, jos hänen Ofeliansa olisi ollut vähemmän onnistunut, mutta itsenäisempi. Nyt oli jäljennös liian orjallinen. Yleisö oli sitä vastoin hyvin 'ylösrakennettu'."
Viimeinen ponnistus tuotti hyviä huoneita, johon sekin vaikutti että inkeriläisiä ja pietarilaisia, kolmattakymmentä henkeä, oli varta vasten tullut sitä katsomaan. Matti Kurikka oli saapuvilla ja huudettiin "asianmukaisesti" esiin. Kun kappale annettiin toistamiseen, sai Vallenius hohtokivillä varustetun sormuksen, samoin kuin rva Rautio (Roinilan talossa) hopeaisen kahvikaluston "muistoksi viipurilaisilta". – Erikoisen mieltymyksen herättivät laulukappaleet, ja Lilli Kurikka tuli oikein yleisön suosikiksi, muita mainitsematta.
Kaarlon kirjeistä merkitsemme vielä, että hän – nyt kun teatterilla oli hyvänlaisia laulukykyjä: Vallenius, Lilli Kurikka, Inez Borg ja Rautio – mietti kotimaisten laulukappalten ottamista ohjelmistoon, se on "yksi vuoroonsa neljältä kotimaiselta (ja qvasikotimaiselta) säveltäjältä: Crusell, Greve, Schantz ja Pacius". Uusia näytelmiä hän sai tavantakaa arvosteltavakseen, vaikkei yksikään näyttäytynyt otolliseksi. Semmoisia oli Matti Kurikan 'Aino', K. Lönnbohmin 'Yhteiskunnan hylkyjä' ("mieltäkiinnittävä, mutta liian lapsellinen rakennukseltaan ja ajatuskulultaan"), K. Brofeldtin 'Epäilijä'76 y.m. Nämä samoin kuin useat muut tarjomukset todistavat teatterin virittäneen ennen aavistamattoman yritteliäisyyden kirjailijoissa.
Vaikeuksista huolimatta Bergbom oli kestänyt Viipurissa lähes kolme kuukautta, eikä vajaus sentään ollut tavattoman suuri. Se teki näet 1,146 mk. Emilie ei voinut olla ihmettelemättä veljensä sitkeyttä, mutta ilolla hän vastaanotti hänet ja seurueen jouluksi Helsinkiin, missä näytännöt alkoivat toisena joulupäivänä Venetian kauppiaalla.
Olemme tulleet 1885 vuoden loppuun, vuoden jonka kevätkausi oli teatterin loistokkaimpia, mutta jonka syyskausi jälleen kerran näytti, kuinka kaukana oltiin järkkymättömästä pohjasta. Miten luottavaisia oli oltu kevätpuolella, näkyy siitä että silloin varmemmin kuin koskaan oli suunniteltu uuden talon rakentamista teatterille. Silloin näet, säätykokouksen aikana, oli päätetty perustaa osakeyhtiö tarkotusta varten eikä epäilty että ennen vuoden loppua merkittäisiin 100,000 markkaa, jota vähemmällä pääomalla ei käynyt ryhtyä asiaan. Siinä yleisessä taidenäyttelyssä, joka tänä vuonna oli toimeenpantu tarkotuksessa että nähtäisiin kuinka Suomen kuvaamataide kuluneena kymmenenä vuotena oli kehittynyt ja edistynyt, oli myöskin näytteillä vapaaherra Seb. Gripenbergin laatimat piirustukset uutta teatterirakennusta varten, mutta eivät ne enemmän kuin julkiset kehotuksetkaan innostaneet yleisöä semmoiseen uhraavaisuuteen kuin tuuman toteuttaminen edellytti. Aika oli yleensä taloudellisestikin huono, jota paitse "puolueen alakuloisuus", josta Bergbom puhuu kirjeessään, tässäkin tuli näkyviin. Osakkeita merkittiin ainoastaan 63,000 markan edestä. Yritys oli selvästi liian aikainen, ja täytymys oli turvata välikeinoon, josta alempana on puhuttava.
Muista seikoista, jotka eivät ole aineellemme vieraita, mainitsemme vielä kaksi. Toinen oli Fritiof Peranderin kuolema, joka odottamatta tapahtui 28/12. Perander, jonka elämäntoimella ajattelijana ja tiedemiehenä ymmärrettävästi ei ollut mitään suoranaista yhteyttä teatterin kanssa, oli kumminkin alusta alkaen taidelaitoksen lähimpiä ystäviä. Jos kenkään niin hän käsitti sen harrastuksia ihanteelliselta ja isänmaalliselta kannalta, ja vaikkei hän varattomana tieteenviljelijänä voinutkaan merkittävämmällä tavalla aineellisesti tukea teatteria, niin on varma että hän – jota sanottiin etevimmäksi kaunopuhujaksemme Fredrik Cygnaeuksen jälkeen – monella syvämietteisellä ja innostuttavalla puheellaan on vahvistanut sitä jaloa ja epäitsekästä henkeä, joka teatterin alkuaikoina elähytti sekä suomalaista näyttelijäseuruetta että sen ystävä- ja kannattajapiiriä. – Toinen seikka koskee Minna Canthia ja välillisesti hänen suhdettaan Suomalaiseen teatteriin. Me tarkotamme kirjailijattaren tänä syksynä tapahtunutta entistä jyrkempää esiintymistä naiskysymyksessä. Kun näet Minna Canth oli julkaissut suurta huomiota herättävän kirjoituksen Valvojassa, ja sen johdosta Finlandissa oli ilmestynyt ankara vastalause, jossa m.m. lausuttiin: "Me, Suomen naiset, emme tahdo että oikeuksiamme puolustetaan kristinuskon, Jumalan ilmotettuun sanaan nojaavien totuuksien kustannuksella", painatti hän samassa lehdessä vieläkin ankaramman vastauksen. Kieltäen vastustajiltaan oikeuden puhua "Suomen naisten" nimessä hän väitti juuri kristinuskon perustotuuksien pakottavan häntä astumaan esiin ja päätti sanoilla: "Teidän, maamme sivistyneitten naisten, ei tarvitse peljätä, että allekirjoittanut vahingoittaa teidän 'hyvää asiaanne', sillä tiemme erkanevat tässä. Te olette vapaat kaikesta edesvastuusta, minä en kuulu teihin." – Bergbom-sisarukset, jotka tunsivat Minnan tulisen luonnon, ymmärsivät paremmin kuin muut tuon sydämenpurkauksen, eikä se siis estänyt heitä lähettämästä hänelle onnentoivotuksensa uudeksi vuodeksi. Siihen Minna vastaa seuraavasti:
"Rakas, hyvä Emilie! Sulin kiitos onnentoivotuksestanne! Se minua niin sanomattomasti ilahdutti, koska se todisti, ettette kumminkaan ole minuun niin kauhistuneita, kuin huhut ovat tänne tahtoneet kertoa. Niin, täytyihän sen kerran räjähtää tuleen, mikä kauan oli kytenyt. Ja että se tapahtui tavalla, joka noin yleistä kauhua herätti, oli toiselta puolen luonnollista, toiselta taas tarpeen. Nyt olen ainakin varma siitä, että luetaan mitä vastedes kirjoitan. – Rauha minulle tähän aikaan olisi sama kuin henkinen kuolema." – Samasta kirjeestä saamme tietää, kuinka häntä tuomittiin, kuinka sanottiin, "ettei muitten kuin katunaisten ja katunaisten vertaisten pitäisi hänen kanssaan seurustella sen jälkeen, kun hän oli Finlandissa julkisesti astunut heidän riviinsä". Sanalla sanoen, Minna Canth oli joutunut mitä katkerimman taistelun kannalle niiden kanssa, joista hänen syytöksensä vallitsevia oloja vastaan olivat enemmän turmiollisia kuin hyödyllisiä. Tässäkin oli kehitys alkanut suuntaan, joka aikaa voittaen niin katkeroitti ja hämmensi Minnan mielen, ettei hän enää osannut erottaa ystäviä vastustajistaan.
Uudenvuoden päivänä vietettiin Kiven muistoa Kullervolla, ja 2/1 meni Roinilan talossa uusien voimien varassa: rva Rautio Anna, Lilli Kurikka Elli, Leino Olli, Alarik Böök Maunu j.n.e. Topeliuksen päivänä näyteltiin Sotavanhuksen joulu, monen vuoden päästä uudistettu Anna Skrifvars ja Kultaristi. Helsinkiläisille uusi kappale tuli vasta 20/1, jolloin annettiin Ibsenin Nuorten liitto. Vasenius (Valvojassa) teki erinäisiä huomautuksia Ahlbergin (Stensgård), Pesosen (Lundestad) ja Salan (Fjeldbo) tapaa vastaan käsittää roolejansa, mutta Lindfors oli hänestä mainio Daniel Hejrenä, Leino täytti kunnialla kamariherra Bratsbergin osan ja samoin nti Stenberg matami Rundholmenin ja Aspegren Aslaksenin; rva Rautio teki Selmasta vähemmän kuin mahdollista olisi ollut. Näytelmä meni kaikkiaan vain neljä kertaa.
Runebergin päivänä oli ohjelma, niinkuin monesti ennenkin, vaihtelevista aineksista kokoonpantu. Ensiksi tuli teatterin johtajan taitavasti järjestämät 14 kuvaelmaa Vänrikki Stoolin tarinoista lausunnan ja laulannan mukana, joka sarja päättyi Maamme-lauluun, suuren runoilijan seppelöityä rintakuvaa ympäröivän kuoron esittämänä, toiseksi Björnsonin Taistelujen väliajalla ja kolmanneksi neljännen näytöksen ensi kuvaelma Trubaduri-oopperasta, rva Emmy Achtén ja A. Ojanperän laulamana. Isänmaalliset kuvaelmat, nuo samat jotka myöhemmin niin monena vuotena uudistettiin, vastaanotettiin innostunein mielin; mutta oikean riemastuksen synnytti rva Achtén esiintyminen, se kun hetkeksi loihti kuulijakunnan takaisin oopperan loistoajan tunnelmaan. Sama oopperakuvaelma uudistettiin vielä kaksi kertaa kevään kuluessa.
Wilbrandtin Isä ja tytär meni ensi kerran Helsingissä 17/2, mutta ei voitu antaa enemmän kuin kaksi kertaa. Eikä kolmannellakaan samallaisella uutuudella, Scriben Naiset sotasilla, ensi kerran Helsingissä 3/3, ollut parempi menestys. Nuorten liitto ja kaksi viimeksi mainittua näytelmää todistivat siis suorastaan Kaarlo Bergbomin ylempänä luetun väitteen oikeaksi, ettei meillä juuri mikään muu menestynyt kuin suuri klassillinen draama taikka kansannäytelmä. Ja kumminkin tunnustettiin esitys hyväksi. Wilbrandtin kappaleessa kunnostivat itseään nti Avellan ja Leino, ja Scriben näytelmässä samat sekä rva Rautio. Viimeisen jälkikappaleena annettiin uudistettuna Kevään oikkuja, jossa nti Olga Finne ensi kerran esiintyi Helsingissä. Jos luultaisiin että teatteri Helsingissä oli tavannut myötätuulta, niin täytyy sanoa että se on erehdys. Täälläkin näyttäytyi yleisö laimeaksi, eikä salonki tahtonut täyttyä. Osaksi kai vaikuttivat tähän ahtaat ajat ylipäätään, mutta enemmän sentään että teatterilla oli vähemmän merkillistä tarjottavana kuin edellisenä näytäntökautena. Bergbom puolestaan ei väsähtänyt. Vuoden alusta hän oli jälleen valmistanut jotakin uutta suurta, joka veti vertoja teatterin entisille loistoteoille. Nyt kun Ida Aalberg oli poissa, hän oli valinnut esitettäväksi Shakespearen Kuningas Learin, jonka mahdollisuus kokonaan riippuu etevästä miehisestä näyttelijästä. Harjotusten aikana Kaarlo yhdessä Leinon, Ahlbergin ja Salan kanssa kävi Pietarissa, missä kappale esitettiin saksalaisessa teatterissa, Ludwig Barnay pääroolissa; Emilie puolestaan puuhasi pukujen y.m. tarpeitten valmistamista. Ensi-ilta tuli sitte 12/3, ja silloin taas täpösen täysi huone ihastuneena mahtavan draaman kunniakkaasta esityksestä purki sydämellisen kiitollisuutensa seurueelle ja sen johtajalle. Voitto oli täydellinen: kritiikki tunnusti yksimielisesti yhtä hyvin näyttämöllepanon kuin näyttelemisen. Nimirooli oli Leinolla, ja ne, jotka tällä kertaa taikka myöhemmin – sillä näytelmä uudistettiin useasti – ovat nähneet hänet Learina, myöntävät, että hän tuskin missään on korkeammalle kohonnut. E. Nervanderin arvostelusta (Finlandissa) otamme seuraavat kohdat:
– Leino suorittaa tehtävänsä suurin piirtein. Kun esirippu nousee, on Learin hovi koolla linnan juhlasalissa. Ruumiillisesti murtumattomana Lear huolimatta 80 ikävuodestaan astuu reippaasti sisään; ainoastaan katse ilmaisee, että vuodet kuitenkin ovat jättäneet jälkiä. Learin olennossa on jotain hermostunutta, levotonta, hänen tunteensa ovat kehinneet silmänräpäyksessä ilmautuvaksi intohimoksi, ja nyt, jakaessaan maatansa lapsilleen, tyydyttävät häntä ainoastaan ylenpalttisimmat lemmensanat tyttäriltä, ja sentähden nyökäyttää hän mielihyvällä päätään vanhempien tytärten imartelulle ja menettää tasapainonsa kun Kordelia kieltäytyy noudattamasta heidän esimerkkiään. Kun sitte Goneril näyttää mitä lajia hänen rakkautensa on, kehittyy Learin mielentila edelleen ja osottautuu Leinon esityksessä onnistuneesti siten, että intohimoisten vihanpurkausten välissä ilmenee enenevä synkkämielisyys, joka m.m. näyttäytyy hänen hajamielisissä vastauksissaan narrin kysymyksiin. Tulee sen jälkeen kohtaus Reganin kanssa, joka täydellisesti murtaa vanhuksen ja heittää hänet ulos syysyön pimeyteen, sateeseen ja myrskyyn. Gonerilin ja Reganin menettelyn aiheuttamissa, kiihkeissä mielenpurkauksissa saattaa tarkoin seurata Leinon näyttelemisen johdonmukaista kehitystä. Alussa on Learin vihassa jotakin, sanoisimmeko, daimonillisesti hurjaa, mutta vähitellen se lauhtuu mitä enemmän mieli synkistyy ja sielunelämä laimentuu, ja vihdoin se kokonaan katoaa.
Ajottainen mielipuolisuus kohtasi Learia. Leinon näytteleminen kohoo tässä semmoiseen totuuteen ja täydellisyyteen, että katsoja syvimmällä mielenkiinnolla seuraa Learin sielunkamppailua, missä muisto Learista, joka oli kuningas, turhaan koettaa murtaa mielipuolisuuden kahleita. Ja kun Lear viimein, hyljätyn Kordelian hoidossa, herää itsetuntoon, silloin on hän ruumiillisestikin vanha. Entinen voima ja joustavuus ovat poissa, ja hänen silmänsä ovat kohtalon iskuista auenneet. Kauniimpia lehtiä, kenties oikea loistokohta Leinon näyttelemisessä on juuri tämä herääminen, niin kauneutta ja totuutta täynnä. Naamioitus on oivallinen ja kaikki niin harkittua ja hienosti suoritettua, että se katoamattomasti kiintyy katsojan mieleen. Learin kohtalo ei ole vielä täysi. Kordeliakin, hyljätty ja takaisin saatu, ryöstetään häneltä, ja hän itse sammuu vähitellen kovasta elämäntaistelustaan. – "Kuningas Learin rooli on nostanut Leinon mukanaan, on tehnyt hänet monessa kohden uudeksi ja kohottanut hänet asteelle, jolta hän jatkuvalla työllä voi kurottaa kätensä korkeimpaan mitä taide tarjoo." – Learin tyttäret olivat neideissä Avellan ja Borg sekä rva Rautiossa saaneet esittäjiä, jotka suuresti vaikuttivat menestykseen. Nti Avellan (Goneril) esittää täydellisesti tämän tarmokkaan naisen, joka ei peräydy rikoksenkaan edestä, kun on kysymyksessä hänen aikeittensa toteuttaminen. Levollinen, tyyni kohtauksissa isän kanssa, intohimoinen Edmundin seurassa, tahdonvoimaa ja ylemmyyttä osottava miestänsä kohtaan, hän näyttäytyy koko ajan valtavassa majesteetillisuudessa isänsä tyttäreksi. – Regankin on isänsä tytär kiihkeään luontoonsa nähden. Nti Borg esittää roolin johdonmukaisesti ja kyvykkäästi. – Rva Raution Kordelia on yksinkertainen ja koruton, mutta sydämellinen, ja mitä edemmäs tullaan sitä todempi ja sielukkaampi on hänen esityksensä. – Narri (Lindfors) osotti etenkin syvää tunnetta. Hän oli 'katkera' narri, jonka rosoisen pinnan alla luonnollinen sydämenlämpö loisti; ehkä hän oli liian alakuloinen, hän olisi tarvinnut enemmän sitä syvää huumoria, joka katkaisee katkerimmankin totuuden kärjen. – Aspegren (Kent) kaipasi alussa ja lopussa ryhtiä ja levollisuutta, mutta valepuvussa hän oli oivallinen. – Sala (Edgar) oli varsinkin etevä kohtauksessa nummella Learin kanssa, jossa hän tekeytyy mielipuoleksi. Esitys oli täydellisesti realistinen ja havainnollinen, parasta mitä näyttelijältä on nähty. – Ahlberg Edmundina sai oikeastaan vain luonteen aistillisen puolen esiin, jota vastoin tämän sankarihahmon mahtavuus ja liukkaus vallanhimossa jäi syrjään. – Muut täyttivät paikkansa ilman erikoista ansiota.
Tässä sopii ehkä lisätä joku sananen Leinon näyttelijäluonteen kuvaamiseksi. Hän ei ollut niitä nerokkaita taiteilijoita, joita välitön innostus johtaa, ja joskin hänellä oli kookas, "kuninkaallinen" vartalo, oli hänen äänensä jotenkin taipumaton ja syvimpiä tunteita purkaessa kumea, josta arvostelijat alinomaa jankuttivat. Mutta toiselta puolen hän ei koskaan ylenkatsonut tehtäväänsä, vaan teki aina parastaan vakavasti ja älykkäästi perehtyäkseen siihen. Siitä johtui että hän, niinkuin arvostelijat usein lausuivatkin, ei koskaan pilannut rooliansa. Kun hän sitte sai oikein suuren kuvan luotavakseen, niin ei kukaan voittanut häntä tunnollisessa harrastuksessa kohota tehtävänsä tasalle. Miten hän saattoi onnistua, todistaa hänen kuningas Learinsa, joka jo on edellisessä niin seikkaperäisesti kuvattu, ettei siihen ole muuta lisättävää kuin että Leino ilmeisesti oli pannut merkille sanat: "Kuningas päästä jalkaan", joten majesteetillinen ryhti tuli yhdeksi onnettoman hallitsijan pääpiirteeksi, ja juuri majesteetillisuuden ja kurjimman alennustilan ristiriidassa tuli traagillisuus valtavan havainnolliseksi. – Vaikka Leinon Eskokin on tunnustettu erinomaisen eteväksi, olivat vakavat roolit, historialliset hallitsija- ja sankarihahmot sekä karakteeritehtävät uudenaikaisissa probleemidraamoissa hänen varsinainen alansa, ja niiden suorittajana hän oli teatterin suuriarvoisimpia jäseniä.
Kuningas Lear meni seitsemän kertaa peräkkäin – tavallinen suuren menestyksen merkki.
Seuraava uutuus, Hilda Aspin suomentama rva Alfhild Agrellin 3-näytöksinen Thora (Ensam), joka näyteltiin ensi kerran 9/4, oli taas noita ajan probleemi- eli tendenssinäytelmiä, joista vain harvat (niinkuin Noora ja Työmiehen vaimo) herättivät suurempaa myötätuntoa yleisössä. Thora, jonka pääroolit kuitenkin olivat hyvissä käsissä (rva Aspegren Thora, Lindfors Sanden, rva Rautio Yngva, Leino Eksköld), meni vain kaksi kertaa. Bergbom tiesi kyllä edeltäkäsin kuinka vähän nämä kappaleet "vetivät", mutta hän piti velvollisuutenaan tutustuttaa yleisöä – ainakin mahdollisuuden mukaan – uusiin ilmiöihin.
Vähän myöhemmin, 19/4, tuli laatuaan ensimäinen näytäntö puhenäyttämön elämässä, se on jäähyväisnäytäntö "täysinpalvelleelle" näyttelijälle, Ismael Kalliolle, ensimäinen teatterin alkuajan jäsenistä, joka vapaaehtoisesti erosi. Kallio oli jo vanha tullessaan ja nyt hän oli puolivälissä kuudettakymmentä. Uskollisena työntekijänä hän oli esiintynyt noin 100: ssa roolissa, mutta varsinaista menestystä oli hänellä ollut ainoastaan kuvatessaan tyyppejä kansamme alemmista kerroksista. Siten oli hän verraton Eenokkina Kihlauksessa ja Zepeteuksena Nummisuutareissa, ja myöhemmät roolien esittäjät ovat häneltä perineet erinäisiä piirteitä näiden tyyppien näyttämökuvista. Ennen tuloaan oli Kallio jo jäykistynyt kouluopettajan toimessa ja sentähden hän kyllä fantasiassaan kuvitteli itseään traagillisten osien tulkitsijaksi, pystymättä siihen todellisuudessa. Vaikeata oli hänen kuitenkin siinä kohden luopua illusioneistaan ja epäiltävää on, eikö hän mennessäänkin pitänyt itseään väärin ymmärrettynä. Miten lieneekään, antoivat teatterin johtokunta, yleisö ja hänen lähimmät ystävänsä vilpittömän tunnustuksensa näyttelijälle erohetkellä, jolla Kallio viimeisen kerran mehevällä huumorilla näytteli Eenokkia Kiven kuolemattomassa Kihlauksessa.
Toukokuultakin on vielä pari ohjelmistolle uutta kappaletta mainittavana. Toinen oli Salan suomentama E. Labichen 4-näytöksinen huvinäytelmä Perrichonin huvimatka, 7/5. Pääroolit olivat Lindforsilla ja nti Stenbergillä, hra ja rva Perrichon, molemmat oivallisia, nti Asp oli viehättävä Henriette. Näytelmä hullunkurisine kohtauksineen herätti melkoista suosiota. Toinen uutuus oli Hilda Aspin kääntämä R. Benedixin 1-näytöksinen huvinäytelmä Kotikahakka ("Eigensinn"), 14/5, jolla niinikään oli hyvä menestys. Tämä pikku kappale esitettiin yhdessä Mestari Patelinin kanssa, joka oikeastaan on uusintona pidettävä, sillä sisällykseltään se oli sama huvinäytelmä kuin alkuajan "Pekka Patelin", mutta nyt se esitettiin laulukappaleena, varustettuna eri säveltäjäin sävelmillä. Nimirooli oli Valleniuksella, muut seurueen muilla laulukyvyillä.
* * * * *
Näin tämäkin näytäntökausi läheni loppuansa ja kenties olisi se päättynytkin ilman suurempaa loistoa, jollei olisi sattunut olemaan maisteripromotsionikevät. Se antoi Bergbomille erikoisen aiheen kehottaa Ida Aalbergia vierailemaan toukokuun viime päivinä, ja hän tulikin Helsinkiin 19/5. – Ylipäätään taiteilijattaren pitkä Kööpenhaminassaolo ei ollut tuottanut hänelle niin suurta menestystä kuin hän arvattavasti ja syystäkin oli toivonut. Ei toki niin, ettei hänen taidettaan olisi tunnustettu taikka ettei häntä olisi suurella ystävällisyydellä ja kunnioituksella kohdeltu, mutta oli hänen koko ajan täytynyt esiintyä verraten vähäarvoisissa tehtävissä, jotka itse laatunsa kautta estivät häntä saavuttamasta ratkaisevaa voittoa. Ensiksi hän Kasinoteatterissa näytteli naispääosaa silloin ihan uudessa ranskalaisessa muotikappaleessa Jules Claretien Ruhtinas Zilah, sitten hän muutti Dagmarteatteriin ja siellä hän esitti seuraavat roolit: nimiroolin Victorien Sardoun Andreassa; sankarin äidin, Aasen, roolin Ibsenin Peer Gyntissä; nimiroolit Birch-Pfeifferin Jane Eyressä ja Victorien Sardoun Fernandessa; sivuroolin Blumenthalin Isossa kellossa ja niinikään sivuroolin (joskin tärkeän) Octave Feuillet'n Sfinksissä. Vasta 13/5 tapahtuneessa resettinäytännössään taiteilijatar sai esiintyä rooleissa, joiden suoritus merkittiin loistavan voiton nimellä, Mathilde Dumontina Emile de Girardinin näytelmässä Erään naisen rangaistus ja Ofeliana Hamletissa. Sanomalehdet kiittivät yksin suin hänen henkevää, sielukasta, taiteellista, mestarillista, sydäntäkouristavaa näyttelemistään. – Täydellisyyden vuoksi mainittakoon että taiteilijatar, joka Tukholmassa oli näytellyt suomenkielellä, Kristianiassa ja Kööpenhaminassa (tällä näytäntökaudella!) käytti ruotsia.
Helsingissä Ida Aalberg esiintyi seitsemänä iltana erinäisissä loistorooleissaan. Taiteilijatar näytti tyystin, että kokonainen näytäntökausi semmoisessa taide- ja erittäinkin teatterikaupungissa kuin Kööpenhaminassa ei ollut mennyt ohi kehittämättä ja hienontamatta hänen taidettaan, ja yleisö puolestaan osotti että sen ihailu ja kunnioitus olivat entisellään. Ensiksi hän näytteli Homsantuuta Työmiehen vaimossa 23/5.
"Hänen esityksensä", Nervander arvostelee, "oli yhtä suurenmoinen ja sydämeen tunkeva kuin ennen, eikä se kuitenkaan ollut entinen Homsantuu, joka nyt näyttäytyi yleisölle. Se oli uusi luoma, maltillisempi, hillitympi; tunne, ajatus oli keskittynyt katseeseen, joka täysin heijasti, mitä ennen ilmaistiin painokkaalla äänivivahduksella, jyrkemmällä liikunnolla. Mutta mustalaisveri kuohui kuin ennen, ja yleisö, joka täytti teatterin viimeiseen sopukkaan, tervehti kotiin palannutta taiteilijatarta joka näytöksen jälkeen loppumattomilla suosionosotuksilla." – Seuraavat näytännöt olivat: Hamlet 26/5, Romeo ja Julia 28/5, Työmiehen vaimo 29/5, Romeo ja Julia 30/5, Lea ja Kultaristi (kansannäytäntö) l/6 sekä Noora 4/6.
Huolimatta näistä viimeisistä näytännöistä ei tämän näytäntökauden lopputulos voinut olla muuta kuin huono. Näyttääksemme missä oltiin, otamme seuraavat rivit Emilie Bergbomin kirjeestä nti Elfvingille 2/5:
– "Aina marraskuulta olemme hautoneet ajatusta anoa korotettua valtioapua. – Niin, rakas Betty, niin vaikeaa kuin olikin, on meidän täytynyt pyytää suurempaa valtioapua, ja nyt on anomuksemme kaksi kuukautta levännyt senaatin salkuissa ja virunee siellä vielä 1 tai 2 viikkoa. Kuinka vaikea tämä epävarmuus on, sen tiedät kyllä. Emme ole vielä voineet tehdä ainoatakaan palkkasitoumusta, sillä jollemme saa korkeampaa valtioapua, on toimeenpantava ikäviä supistuksia. Tämä vuosi on ollut kovin vaikea, ei ainoastaan aineellisessa suhteessa vaan taiteellisessakin. Ida Aalbergin poissaolo on ollut tuntuva joka suhteessa. Kaarlo oli niin kokonaan häneen keskittänyt taiteellisen ja korkeamman draamallisen toimen, että hänen lähtönsä aiheutti vaikeamman rikkoontumuksen kuin ulkopuolella olevat saattoivat nähdäkään. Hän on luvannut tulla kotiin 18 tai 19 p. toukokuuta; kuinpa hän tekisi niin, mutta ennen kaikkea kuinpa hän jäisi tänne tulevaksi vuodeksi. – Missä teatteri näyttelee syksyllä, sitä emme tiedä, sillä se riippuu Ida Aalbergin täälläolosta ja teatterihuoneen korjauksesta. Jollemme saa korkeampaa valtioapua, emme voi ajatella vanhan Arkadian korjaamista. Uuden rakennuksen aikaansaaminen on jätetty sikseen, näinä vaikeina aikoina olisi semmoinen yritys aivan liian uhkarohkea." – Kirjeessä mainitut epävarmat asiat varmistuivat seuraavalla tavalla. Entisen 24,000 markan valtioavun lisäksi myönnettiin, lukien heinäkuun 1 p: stä 1886, kolmeksi vuodeksi 8,000 mk vuosittain [4,000 mk vähemmän kuin oli pyydetty]. Ida Aalberg tuli niinkuin jo tiedämme kotiin toukokuun loppupuolella, mutta jo sitä ennen luettiin sanomissa, että hän jälleen oli sitoutunut syksyllä näyttelemään Dagmarteatterissa. Mitä vihdoin rakennuspuuhiin tulee, niin päätettiin – riittävää pääomaa kun ei saatu kokoon uutta taloa varten (kts. ylemp. s. 239) – korjauttaa Arkadiateatteri sekä sisältä että ulkoa, jotta sitä vielä voitaisiin tarkotukseensa käyttää. Korjaustöiden kustannusarvio, vapaahra Seb. Gripenbergin ja rakennusmestari K. G. Siveniuksen tekemä, nousi 32,000 markkaan. Mutta eipä tämäkään summa ollut niin mitätön. Sen saamiseksi päätettiin kysyä niiltä, jotka olivat merkinneet osakkeita uutta taloa varten, eivätkö he suostuisi samalla määrällä avustamaan korjaushanketta. Ennen kun tähän oli vastaus tullut, täytyi kuitenkin käydä työhön käsiksi. Korjaustöihin ryhdyttiin näet kesäkuulla.
Tilinpäätös osotti, että vajaus taas oli noussut uhkaavasti. Se teki 19,170:22 mk. Tämä selittää, miksi Emilie Bergbom oli niin huolestunut.
Tänä näytäntökautena annettiin 129 näytäntöä ja niissä: 11 kertaa Viimeinen ponnistus; 10 Kuningas ja katulaulajatar; 9 Ei ole aikaa; 8 Työmiehen vaimo, Kultaristi; 7 Kuningas Lear; 6 Murtovarkaus, Pukkisen pidot, Saimaan rannalla; 5 Roinilan talossa, Kylänheittiö, Naiset sotasilla, Hardangerin harjulla; 4 Ultimo, Hamlet, Saituri, Isä ja tytär, Nuorten liitto; 3 Kullervo, Kevään oikkuja, Salamiin kuninkaat, Thora, Kotikahakka, Mestari Patelin, Venetian kauppias, Trubaduri (IV. 1.); 2 Nummisuutarit, Amalia ystävämme, Setä, Sotavanhuksen joulu, Anna Skrifvars, Kihlaus, Parisin veitikka, Onhan pappa sen sallinut, Perrichonin matka, Yhteiskunnan tuet, Hyväntekeväisyyttä, Romeo ja Julia; 1 Ole armelias köyhille, Lea, Lemmenjuoma, Taistelujen väliajalla, Maria Stuart (III, IV), Todelliset naiset.
Näistä 46 kappaleesta oli kotimaisia 17 ja ohjelmistolle uusia 8.
Mainitsemista ansainnee tässä, että Työmiehen vaimo huhtikuun keskivaiheilla rva Winterhjelmin ruotsintamana esitettiin Tukholman Uudessa teatterissa ja herätti suurta huomiota – "ei kukaan mennyt välinpitämättömänä teatterista". Näytteleminenkin kuuluu olleen erittäin hyvä, vaikka Axel Ahlberg, joka oli käymässä Ruotsissa m.m. nähdäkseen Rossia (hän vieraili jälleen Tukholmassa), kirjoittaa, ettei Topon esittäjä läheskään vetänyt vertoja Rautiolle. Mitä tekijän kykyyn tulee, arvosteltiin hänen seisovan paljo ylempänä ruotsalaisia naiskirjailijoita. – Rva Canth itse oli tähän aikaan kovin masentunut taistelustaan, niinkuin näkyy kirjeestä Emilielle 6/5:
– "Tunsin itseni [edellistä kirjettä kirjoittaessa] niin kuolemaan saakka väsyneeksi, olisin tahtonut vaipua monta syltä maan alle, päästä multaan ijäksi lepoon. Taistelu on ollut niin moninainen, aineellinen ja henkinen, vai kuinka niitä nimittäisin. Murhetta, huolta ja ääretöntä sielun tuskaa! Eikä yhtään rakkautta; kylmyyttä ja vihaa vain. Halveksin itseäni, kun olen niin heikko, mutta minä en sille mitään voi. Minä isoon ja janoon rakkautta, olen kiitollinen kerjäläiselle pienen pienestä ystävällisestä katseesta, itse olen kerjäläinen, hän anoo minulta leipää, minä häneltä lämpimää tunnetta. Mitä välitän menestymisestä Tukholmassa, katkerammin kuin koskaan tunnen nyt, kuinka kaikki siteet minun ja kansalaisteni välillä ovat katkenneet. Ennen kun minulla mitään harrastuksia oli, elin sovussa ja ystävyydessä kaikkien ihmisten kanssa, nautin elämästä ja iloitsin hiljaisissa, rauhallisissa töissä. Mutta harrastuksieni tähden on ystävistä ero tullut. En minä ymmärrä heitä, eivätkä he minua. Mikä minulle on totta, se on heille valhetta, ja päinvastoin. Ellei olisi ihmisiin ollut niin kiintynyt, voisihan ilman heitä tulla toimeen. Ja luultavasti siihen viimein täytyykin tottua, mutta sitä ennen kivistää ja karsii ja repii sydäntä. Elkää minulle naurako, vaikka melkein itse sitä teen lopuksi aina, sitten kun ensin itkulla olen helpottanut mieltäni." – [Lopussa tulee sitten seuraava tunnustus: ] "Ovat ne olleet hyvin ystävällisiä minulle Tukholmassa. Sanomalehtiä olen saanut suuren suuria pakkoja ja telegrammiakin premiäärin jälkeen. Ja onhan se kaikki nyt sentään pienenä lohdutuksena, ja täytyyhän olla." —
XV. Viidestoista näytäntökausi, 1886-87
Kesäkuun alussa seurue jakaantui kahteen osastoon, joista toisen – rva Aspegren, neidit Aalberg, Asp, ja Svan sekä herrat Ahlberg, Sala, Weckman ja Falck – piti tehdä laajanlainen kiertomatka ja näytellä etupäässä rantakaupungeissa, ja toisen, johonka muun muassa kaikki laulukyvyt kuuluivat, antaa näytäntöjä Tampereella. Bergbom matkusti edellisen osaston mukana, jota vastoin Lindfors oli jälkimäisen päämiehenä. Leino oli saanut vapautta opintomatkaa varten, jolla hän oli viipyvä (etupäässä Wienissä) vuoden loppuun.
Kiertomatkalaisten ohjelmisto käsitti seuraavat näytelmät: Lea, Noora, Thora, Ensi lempi, Amalia ystävämme, Tätä nykyä sekä näytöksiä ja kohtauksia Hamletista ja Daniel Hjortista. Ensimäinen näytäntö annettiin Hämeenlinnassa (6/6) ja seuraavat: Tampereella kaksi, Turussa kaksi, Porissa kolme ja Oulussa viisi (yksi näyttelijäin hyväksi). Menestys oli paras kahdessa viimeisessä kaupungissa. Porissa Noora tuotti täyden huoneen (711 mk) ja Oulussa, jossa teatteri oli ennen käynyt ainoastaan yhden kerran (1875), näyteltiin joka ilta täydelle huoneelle (neljä kertaa tulo oli 709 ja 721 markan välillä!). Kiertomatkan lopputulos olikin sangen tyydyttävä. Vaikka menot (matkakustannukset 1,175 ja palkat 2,954, joista Ida Aalbergille 1,000 mk) nousivat 6,102:81 markkaan, ei vajaus tehnyt enempää kuin 17:81.
Huonompi onni oli toisella osastolla. Kymmenestä näytännöstä tulot olivat niin vähäiset, että tappio nousi 878:95 markkaan. Kumpikin osasto antoi viimeisen näytäntönsä teatterin nimessä 21/6, jonka jälkeen hajaannuttiin kesälomalle.
Tänä kesänä Bergbom-sisarukset kylpivät Lappeenrannassa. Emilie lähti sinne kesäkuun viime päivänä ja Kaarlo tuli vähän myöhemmin kiertomatkaltaan. Ida Aalbergille, joka oli matkustanut Loviisaan käyttääkseen sikäläistä kylpylaitosta, Bergbom kirjoitti (12/7) —
– "Matkamme oli minusta hyvin hupaisa, seura miellyttävä ja työmme onnistunut. Kiitoksia taiteestanne ja ihmeteltävästä kestävyydestänne. Arvelen Teidän hyvin tarvitsevan rauhaa ja hiljaisuutta kaikkien ponnistusten perästä." – Kiertomatkan lopulla Ida Aalberg todella oli näyttänyt rasittuneelta, eikä ihmekään, sillä kevätpuolella Kööpenhaminassa hän oli ollut pari kuukautta sairaana. Muutoin hän oli jälleen lupautunut vierailemaan Dagmarteatterissa, ja Bergbom kysyi sentähden kirjeessään, milloin ja missä hän voisi näyttelijätärtä tavata, ennen kun tämä lähti ulkomaalle. Tapasivatko he toisiansa, sitä emme tiedä, mutta kumminkin taiteilijatar lupasi palata tammikuulla.
Lappeenrannassa Bergbom sai pitkän, 6/7 päivätyn kirjeen Minna Canthilta, joka ei ollut mieluisimpia, sillä siinä vallitsi sama hermostunut mieliala kuin hänen viimeisessä tunteenpurkauksessaan Emilielle. Minna sanoo luopuvansa näytelmäin kirjoittamisesta. "Minulta on kaikki voima, kaikki rohkeus mennyt, eikä semmoisella mielialalla enää draamoja kirjoiteta." Novellia hän toki kirjoitti, mutta sitäkin vastahakoisesti ["Hanna" oli tekeillä]. "Särkymys suomalaisessa puolueessa" vaivasi häntä, ja hän moitti ankarasti Uutta Suometarta, jossa oli sanottu, että puolue on valtiollinen puolue suomenkielen oikeuksiinsa saamiseksi, joten muka sille siis ei kuulu sorrettujen (niiden muassa naisen) vapauttaminen. "Ja kun me poloiset tahtoisimme myöskin panna sanan joukkoon, niin huudetaan: ei se meihin kuulu, yhdistykää ruotsinmielisiin!" Hän manaa "Snellmanin henkeä rusikoitsemaan tämän ajan fennomaaneja". – Tämä on ilmeisesti jälkikaikua polemiikista,77 johon Minna Canth oli joutunut U. S: n kanssa. Nti Aspille hän oli keväällä kirjoittanut, että hänellä on näytelmä tekeillä,78 ja nyt hän aikoo luopua koko siitä puolesta kirjailijatointaan! Tuollainen vaihtelevaisuus ja ärtymys ei ole outo herkkätuntoisissa runoilijaluonteissa, ja itse he siitä enimmin kärsivät.
* * * * *
Epäilemättä oli Bergbomia rantakaupungeissa lämpimästi kehotettu pian tulemaan takaisin, sillä teatteri kävi näytäntökauden kuluessa uudestaan sekä Länsi-Suomessa että Pohjanmaalla. – Syyskauden toimi alkoi Porissa 29/8 ja annettiin siellä kaikkiaan 20 näytäntöä; viimeinen oli 3/10. Menestys oli kuitenkin huonompi kuin mitä kesäkuun tulojen mukaan oli odotettu, mutta syy oli luultavasti suureksi osaksi ohjelmiston. Kun näet Ida Aalberg ja Leino olivat ulkomailla ja rva Rautiokin sairaana Helsingissä, täytyi parhaimman osan näytelmiä levätä. Otamme Kaarlon kirjeistä joitakuita piirteitä.
Olga Finne esiintyi Boriskana Kylänheittiössä ja hän oli "todella hyvä – tosin väsyttävä ylikuohuvan tunteen kautta, mutta rikas vivahduksista, joista monet olivat hämmästyttävän oikeita ja hienoja; muutamat purkaukset olivat niin viehättäviä, että ainoastaan Ida Aalberg ja rva Aspegren ovat ne voittaneet". – Työmiehen vaimo otettiin suosiollisesti vastaan, vaikka tyytymättömiäkin oli. Satakunta nuhteli ankarasti tekijää. – Hamlet sai miltei täyden huoneen. "Kunnia Porille, että Hamlet erikoisesti veti yleisöä. Sitä paitse se todistaa, että suuri ohjelmisto kumminkin on meidän varmin mainettimme, huolimatta kaikista laulukappaleista. Ahlberg oli Hamletina omakseen ottanut erinäisiä teknillisiä temppuja, mutta vakaumuksesta köyhä oli esitys nyt niinkuin ennen. Nti Borgin Ofelia oli Idan jäljennös, vähän raskas ja väkinäinen, mutta harjotelmana siinä oli muutamia hyviä kohtia. Lindfors oli onnistunut haudankaivajana, ja nti Svanilla oli teatterikuningattarena joitakuita pateettisia koronpanoja, jotka lupaavat hyvää." – Perjantaina 10/9 seurue teki höyrylaivalla koko päivän huvimatkan Kokemäen joella. "Ilma ja tunnelma olivat mitä parhaimpia." – Uutta kappaletta ei annettu, mutta uudistettuna Regina von Emmeritz meni lopulla kaksi kertaa täysille huoneille. "Se oli jotakin Porille. Jos meillä olisi ollut pari semmoista näytelmää lisäksi, olisi Porissaolo ollut hyvä; nyt se ei ole hyvä eikä huono. Kun sanon että tyytyväisyys oli yleinen, niin se tarkottaa kokonaisuutta; yksityisiä kohtaan tehtiin muistutuksia. Saavuttamatta läheskään Raata Ahlberg toki hänen jälkeensä on paras Kustaa Adolf, parempi kuin Leino. Naamioitus sangen hyvä ja lausunta 'ponteva', mutta kylläkin meluava." Kaarola Avellan Reginana teki parastaan ja oli paikottain onnistunut. Sala oli Hieronymuksena hyvä, mutta entistä yksipuolisempi. "On kuin hän tahtoisi väkisin luoda kaikki traagilliset roolit saman mallin mukaan ja hylkää sentähden kaikki oikaisevat viittaukset." – Jollei aineellinen tulos olekaan loistava [vajaus teki 1,089 mk], niin on taiteellinen ollut jotenkin tyydyttävä. Ainoastaan Viimeinen ponnistus on tehnyt "fiaskon". Ihmeellistä kyllä! sillä ensinhän se miellytti ja Viipurissa se herätti oikein innostusta, mutta nyt valitetaan, että se on niin "ikävä". Ei ainoallekaan laululle taputettu käsiä.
Porista muutettiin Turkuun, jossa annettiin näytäntöjä 10/10-15/11. Ei täälläolokaan voinut tulla erittäin menestykselliseksi, kun ohjelmisto oli niin rajotettu ja sitä paitse Engelbrektin ruotsalainen, suuria draamoja (m.m. Faustia) esittävä seurue oli juuri ennen tyydyttänyt turkulaisten teatterintarpeet. Lopputulos oli lähes yhtä suuri tappio kuin Porissa, nimittäin 1,007:34 mk. Ainoa ohjelmistolle uusi kappale oli Hilda Aspin suomentama O. Blumenthalin 4-näytöksinen huvinäytelmä Iso kello (Die grosse Glocke) 12/11, jonka esittämisestä saamme puhua alempana. Uudistettuna annettiin Aksel ja Valpuri. – Matkalla Helsinkiin näyteltiin Hämeenlinnassa 16/11 Roinilan talossa.
Jos menestys maaseutukaupungeissa olisi ollut vähänkään suotuisampi, olisi teatterin varsinkin nyt ollut parempi viipyä kauemmin matkallaan, sillä Helsingissä oli vanha koti suljettu. Arkadian korjaustyöt olivat parhaillaan käymässä, eikä muuta neuvoa ollut kuin pari kuukautta näytellä Aleksanterinteatterissa. Siellä käyminen oli kuitenkin yleisölle niin outoa, että salonki ei mitenkään tahtonut täyttyä. Kun Saituri ja Laululintunen – ensimäinen näytäntö 19/11 – oli annettu kaksi kertaa puolille huoneille, meni Iso kello kolme kertaa vielä huonommille. Sen jälkeen Emilie 29/11 kirjoittaa nti Elfvingille:
– "Täällä on Isoa kelloa pidetty kovin ikävänä ja meitä on moitittu sen ottamisesta. Se annettiin varhemmin Ruotsalaisessa teatterissa yhtä vähällä menestyksellä. Alku on meillä siis huono. Keskiviikkona ja perjantaina Ida Basilier esiintyy meillä ja silloin toivon saavamme täyden huoneen. Sitte Leino tulee kotiin ja hän vaikuttaa kohottavasti ohjelmistoon. – Emme ollenkaan viihdy Aleksanterinteatterissa. Siellä on kyllä siroa ja hienoa, mutta minä en voi kotiutua siellä. Venäläiset kirjoitukset, venäläiset vahtimestarit y.m. vaikuttaa kai osaltaan siihen. Ilmassa tuntuu että yleisöllämme on samat vierastavat tunteet, se ei tule halusta sinne, huolimatta eleganssista. Kunpa pian pääsisimme takaisin vanhaan Arkadiaamme."
Iso kello oli otettu näyteltäväksi sentähden, että se niin suurella melulla oli kiertänyt Saksan näyttämöt, mutta kun se oli taiteellisesti keskinkertainen ja kuvasi meille verraten vieraita oloja, joissa taiteilijamenestys riippuu reklaamikellosta, ei se herättänyt vastakaikua täällä. Esitystä arvosteltiin melko hyväksi. Lindfors oli vanha maalari, joka kiittää "ison kellon" merkitystä, Pesonen ja rva Aspegren herrasväki Gundermann, nti Avellan vilkas paronitar j.n.e. – Onneksi oli Ida Basilier-Magelsen tänä syksynä käynnillä Suomessa ja annettuaan sarjan konsertteja hän otti ystävällisesi avustaakseen teatteria esiintymällä (1/12-15/12) viisi kertaa. Näinä iltoina annettiin Jeannetten häät (Vallenius – Jean), Noita-ampujan toinen näytös ja kohtauksia Sevillan parranajajasta – ja ymmärrettävästi huone oli täysi, kun yleisön unohtumaton suosikki lauloi, ja suosionosotukset entiseen tapaan sydämellisiä. – Samoina iltoina taikka välissä esitettiin m.m. Leonarda, Parisin veitikka ja Yhteiskunnan tuet. Kahdessa viimemainitussa astui Leino ensi kerran näyttämölle palattuaan ulkomaalta ja näytteli "vielä hienommasti ja miellyttävämmästi kuin ennen" (W. Söderhjelm Valvojassa). – Loppuunmyydylle huoneelle esitettiin 18/12 vanha Preciosakin, mutta silloin olikin juhlanäytäntö säveltäjän Carl Maria von Weberin syntymän 100-vuotismuistoksi. Nimiroolissa esiintyi tällä kertaa Lilli Kurikka. Preciosa annettiin sitten useammin joulunaikana ja vielä uutena vuonnakin 6/1, jolloin viimeisen kerran näyteltiin Aleksanterinteatterissa.
Juuri mainittu arvostelija päättää lyhyen arvostelunsa syksyn näytännöistä kahdella huudahduksella: "Teatterikoulu! – ilman sitä ei päästä mihinkään. Ja ensiksikin Ida Aalberg kotiin!" – Oli ensi kerran kuin nuoremman polven edustaja melkein käskyn muodossa kohdisti Suomalaiseen teatteriin semmoisia vaatimuksia, jotka myöhemmin kävivät niin tavallisiksi, – vaatimuksia, jotka olivat teoreettisesti varsin oikeutettuja, mutta joiden toteuttamisen hankaluutta ja mahdottomuutta ulkopuolella olevat eivät kyenneet arvostelemaan. Jollei teatterin horjuva taloudellinen asema olisikaan tehnyt teatterikoulun perustamista arveluttavaksi, niin mistä olisi opettajat otettu? Ainoat suomenkieliset näyttämötaiteen tuntijat maassamme olivat etsittävät Suomalaisen teatterin omien jäsenten joukosta, ja ne – etupäässä nti Avellan – olivat jo aikoja sitten antaneet ja antoivat yhä edelleen kaikessa hiljaisuudessa opetusta vastatulleille. Ettei tämä opetus ollut niin monipuolista ja järjestelmällistä kuin ulkomaalaisten teatterikoulujen tarjoama, on itsestään ymmärrettävää, mutta sen avulla oli seurue kuitenkin saanut uusia nuoria jäseniä vanhempien sijaan, jotka syystä tai toisesta olivat eronneet. Semmoiseen opetukseen täytyi varojen riittää, mutta kyllä muutoin vastaiseksi oli pakko ponnistaa eteenpäin – ilman "teatterikoulua" varsinaisessa merkityksessä. – Mitä taasen Ida Aalbergin kotia saamiseen tulee, niin ei se lainkaan ollut johtajan vallassa. Sen todistaa yltäkyllin Bergbom-sisarusten kirjeenvaihto. Kun Bergbom keväällä oli sanomista nähnyt näyttelijättären aikovan syksylläkin vierailla Dagmarteatterissa, hän lämpimästi kehotti häntä pysymään kotimaassa. Ei ainakaan rahan tähden pitäisi hänen jäädä Tanskaan, sillä siinä kohden tultaisiin kyllä tyydyttämään hänen vaatimuksiaan. – Nti Aalbergin vastaus ei ole säilynyt, mutta ilmankin tiedämme, ettei raha häntä houkutellut. Ei, kyllä häntä vietteli synnynnäisen taiteilijaneron halu päästä laajemmille vesille. Ainoastaan oikea käsitys kansallisen taiteen arvosta ja merkityksestä, verrattuna siihen hetkelliseen loistoon mikä vieraassa kansassa on saavutettavissa, olisi voinut vaikuttaa toiseen suuntaan, mutta onkohan meidän hajanainen kansamme omansa juurruttamaan semmoista käsitystä tyttäriinsä? Vasta pitkän ajan päästä ja paljon koettuansa taiteilijattaren silmät ovat auenneet.
Jo keväällä Ida Aalberg oli Dagmarteatterissa näytellyt yhden roolin (Isossa kellossa) tanskankielellä, ja kun hän itse koko seuraavaksi näytäntökaudeksi sitoutui esiintymään samassa teatterissa, tapahtui se siinä tarkotuksessa, että hän koettaisi täysin oppia tanskaa, tehdä se toiseksi taiteilijakielekseen. Sentähden hän jo heinäkuun lopulla palasi Kööpenhaminaan ja syyskuulla hän tanskankielellä näytteli nimiroolin Sardoun Odette-draamassa. Eräs lehti kirjoitti sen johdosta: "Kööpenhamina iloitsee hänen omistamisestaan, Suomi saa ylpeillä että se voi lainata semmoisia aarteita." Mutta siitä huolimatta tämäkin vuosi tuotti taiteilijattarelle pettymyksen. Ei suinkaan sentähden, että hän teki yhden kuukauden vierailumatkan kotimaahan, vaan senvuoksi että muuan koristuskappale menestyi niin hyvin, että sitä näyteltiin puoli vuotta yhtä mittaa, ja Dagmarteatterin johtaja siitä syystä laiminlöi velvollisuutensa korkeampaa taidetta kohtaan. Niin on selitettävissä, että Ida Aalberg paitse jo mainitussa roolissa koko näytäntökautena esiintyi vain kahdessa toisessa (Margitina Ibsenin "Gildet paa Solhaugissa" ja Violana Alfh. Agrellin "Pelastetussa"), joista ei kumpanenkaan näy olleen hänelle otollinen.
Ensimäinen määräaika, joksi Arkadian luultiin valmistuvan, oli 1/12, mutta jo marraskuun alussa huomattiin, että työ vaati ainakin yhden kuukauden lisää. Tämän johdosta Bergbom kirjoitti Ida Aalbergille (Turusta 9/11) ja kysyi, voisiko hän tulla vihkimisjuhlaan?
– "Olisi varmaan onneksi uudelle teatterille", hän jatkaa, "jos voisitte olla kummina ristiäisissä. Semmoisessa juhlassa olisi ilomme vain puolinainen, jos Ida Aalbergia olisi kaipaaminen."
"Mutta millä alotetaan. Tietysti jollain kotimaisella näytelmällä. Jos Teidän osanottonne on varma, on Regina epäilemättä sopivin. Vaan mitä itse arvelette? Pääasia on että näyttelette jotakin mahtiroolianne."
"Arkadiassa ahkeroidaan ja puuhataan nyt viimeisiin voimiin asti. Korjaukset ovat jo tehdyt: uusi sisäänkäytävä, joka poistaa ilmavedon teatterista, uusi lattia, joka poistaa kylmän, uusi seinä Kampin puolella, joka vaikuttaa samaan päin, eri sisäänkäytävä ravintolaan, joka estää [tupakan] savun tunkemasta salonkiin, uusi kaasulaitos, joka tekee teatterin valoisammaksi, sitä paitse uusia pukukammioita, uusia koristuksia y.m.79 Maalaukset ovat vielä vain alulla. Salonki maalataan siniseen ja valkoiseen."
"Mutta seinät ovat vain seiniä, jos elähdyttävä taiteen henki puuttuu. Ja sen Te tuotte sillä taikavoimalla, jonka Jumala on antanut Teille kunniaksi ja meille iloksi."
"Uskallanko luottaa lupaukseenne, että jäisitte tänne kahdeksi täydeksi kuukaudeksi eikä vain kuudeksi viikoksi. Oi, jos voisitte jäädä koko kevääksi – en tiedä mitä tekisin saadakseni mahdottomuuden mahdolliseksi!" – Tähän kirjeeseen Bergbom ei saanut vastausta, sillä 2/12 hän kirjoitti toisen, josta otamme seuraavat rivit:
– "Leino tuli toissa päivänä tuoden mukanaan surusanoman ettette vielä voinut määrätä, milloin saavutte tänne. Se oli hyvin masentava uutinen. Teitä on odotettu kuin auringon nousua. Olen ikävimmässä tuskassa, kuinka järjestän ohjelmiston. Lisäksi dekoratsionimaalarit, jotka vaativat määräystä, mitkä kulissit ovat ensiksi maalattavat, se kun riippuu repertoarin järjestämisestä.80 Noin 7 tai 8 p. tammik. on uuden Arkadian vihkimisjuhla. Jos voisitte siihen aikaan saapua, niin… no, mitä minä siitä kirjoitan, olenhan jo kaksi kertaa sanonut, kuinka tervetullut olisitte. Mutta jos ainakin tulisitte tammikuun loppupuolella tai helmikuun alussa. Sähköttäkää, voitteko tulla silloin? Jos kuitenkin tulonne aikaa on yhä edelleen mahdoton määrätä, niin kirjoittakaa ainakin milloin luulette pääsevänne tänne. Olisihan hyvä tietää se edes sinnepäin!" – Ida Aalberg tuli vihdoin, niinkuin kohta saamme nähdä, tammikuun lopulla.
Koska Arkadiateatteri nyt kun tätä kirjoitamme jo on ijäksi hävinnyt, lienee tarpeetonta seikkaperäisesti täydentää sitä lyhyttä esitystä korjauksista, joka luetaan Bergbomin kirjeessä Ida Aalbergille. Sanottakoon vain että uudistus oli niin perinpohjainen, että niinkuin U. S: ssa sanotaan "vanhasta, rappeutuneesta talosta ei enään ollut muuta kuin kuori jälellä". Sen ohella on mainittava, että kattoa koristettaessa oli ajateltu teatterin kansallista ja taiteellista päämäärää. Se tuli näkyviin niistä runoilijain nimistä, jotka siellä nähtiin. Ylinnä, keskellä kattoa oli sinisellä pohjalla piirissä hopeoituin kirjaimin kotimaiset nimet: Runeberg, Topelius, Cygnaeus, Wecksell, Aleksis Kivi, Minna Canth, sekä ulompana isommassa piirissä nimet: Ibsen, Plautus, Björnson, Sofokles, Goethe, Corneille, Lessing, Racine, Molière, Shakespeare, Victor Hugo, Aristophanes, Schiller, Calderon, Holberg, Aeschylos.
Mitä kustannuksiin tulee, tekivät ne kaikkiaan 37,995:65 markkaa. Syyskuun alussa oli tiedossa ainoastaan noin 18,000 markkaa, ja Emilie Bergbom, joka hoiti korjaustöitä varten kokoontuvia rahoja, oli tietysti hyvin levoton siitä kuinka tästäkin yrityksestä suoriuduttaisiin. Kaikki selvisi kuitenkin sangen hyvin. Vapaaehtoiset antimet nousivat näet vähitellen syksyn kuluessa 29,627:15 markkaan ja tarkotusta varten toimeenpannut arpajaiset Helsingissä tuottivat 6,751:79 markkaa. Loppumäärän, noin puolitoista tuhatta markkaa, suoritti talon osakeyhtiö. Suurenmoisten korjaustöitten piirustukset olivat arkkitehti Seb. Gripenbergin tekemät, rakennustöitten johtaja oli rakennusmestari K. G. Sivenius sekä valvoja teatterin johtokunnan puolesta kamreeri (nyk. valtioneuvos) A. V. Helander. Maalaus- ja koristustyöt suoritti koristusmaalari K. K. Hellsten. Uusien näyttämökoristusten maalaamiseen ottivat myöskin osaa Otto Vallenius, nti Ellen Borenius sekä Alarik Böök, joista varsinkin kaksi edellistä usein muutoinkin sentapaisissa töissä avustivat teatteria. – Kuultiin kyllä valituksia siitä, että kymmeniä tuhansia oli pantu vanhan teatterin korjaamiseen, mutta toiselta puolen oli myönnettävä, että tällä hetkellä ei ollut muuta keinoa päästä eteenpäin. Tämän tähden ei lopulta muuta voitu kuin olla kiitollisia niille henkilöille, jotka tarmokkaasti ja väsymättömästi toimien olivat saaneet aikaan, että Arkadia oli tullut semmoiseen kuntoon, että näyttelijät ja yleisö entistä paremmin siellä viihtyivät. Nyt me tiedämme, että näyttämötaiteemme täten sai otollisen suojan 15 vuodeksi eteenpäin.
Ensimäinen näytäntö, uudistetun talon avajaisjuhla, oli 9/1, ja huone oli täynnä kuin pistetty. Ohjelma oli tietysti kotimainen: Reginan toinen näytös, Daniel Hjortin mestauslavakohtaus sekä Nummisuutarien toinen ja Roinilan talon viimeinen näytös – siis Topelius, Wecksell, Kivi ja Minna Canth edustettuna. Mieliala oli iloisempi ja toivorikkaampi kuin pitkään aikaan. – Seuraava ohjelma oli: Kuvernööri tulee ja Molièren Luulosairas. Edellinen 1-näytöksinen huvinäytelmä esiintyi Elman kirjoittamana ja luultiinkin tuntemattoman naiskirjailijan esikoiseksi; itse asiassa se oli E. Nervanderin kyhäämä, vaatimaton pikkukaupunkikuvaus. Luulosairaan esittämisestä oli kulunut puoli neljättä vuotta; nyt näytteli (Vilhon sijassa) Lindfors onnistuneesti pääosaa, astuen askeleen sillä molièrenäyttelijän tiellä, jolla hän edistymistään edistyi. Paitse häntä kiitettiin Hilda Aspia (Toinette) ja Olga Finneä (Louison), joista jälkimäinen luonnollisuudellaan teki pienen kohtauksen isän kanssa viehättävimmäksi koko komediassa. – Merkillisempi uutuus oli August Hjeltin suomentama N. Gogolin mainio 5-näytöksinen komedia Reviisori. Jo tällä ensimäisellä kerralla niinkuin myöhemminkin, sillä kappale on tavantakaa uudistettu, näytteli Weckman Hlestakowia vilkkaasti ja sujuvasti. Nuori näyttelijä oli siinä ensi kerran saanut tärkeän päätehtävän, ja se tunnustus joka hänelle annettiin sekä roolin oikeasta käsittämisestä että oivallisesta suorittamisesta tuli hänen näyttelijämaineensa perustukseksi. Kuitenkin näytti hän kenties liian sivistyneeltä ollakseen täysin todellinen, samoin kuin eräs Venäjällä syntynyt nainen katsojain joukossa sanoi näyttämöllä käytettyjä pukuja liian siisteiksi todellisuuteen verraten (!). Muuten oli ansiokkaasti harrastettu sekä venäläiskansallista väritystä että eloisaa yhteisnäyttelemistä, joten naurattava vaikutus oli voimakas. Komedia meni kuusi kertaa, vaikka vaan kolme ensimäistä huonetta oli hyviä.
Sitte alkoi Ida Aalbergin vierailu, joka muodostui erittäin loistavaksi, mutta valitettavasi oli sitä lyhempi. Hän esiintyi ensiksi 26/1 Faustissa, joka ensi kerran oli näytelty keväällä 1885 ja silloin mennyt 7 kertaa. Nyt, kaksi vuotta myöhemmin, oli menestys yhtä suuri, nytkin se tuotti 7 täyttä huonetta (neljä ensimäistä korotetuin hinnoin). Näytteleminen oli entistä tasaisempi, ja varsinkin oli Leinon käsitys tehtävästään syventynyt. Näyttämöllepanokin oli eri kohdissa täydellisempi. – Faust-näytäntöjen välissä oli Runebergin päivänä eri ohjelma, johon Ida Aalberg otti osaa Leana81 (muuten annettiin kuvaelmat Vänrikki Stoolin tarinoista ja Laululintunen). Toinen sekaohjelma oli 13/2, jossa Lea kävi Hamletin Ofeliakohtausten edellä. Mutta uusikin kappale oli otettu tätä vierailua varten, nimittäin Salan suomentama Alfred de Musset'n 3-näytöksinen Ei lempi leikin vuoksi, jonka ensi-ilta oli 15/2. Olematta sitä suurta klassillista ohjelmistoa, joka oli teatterille tuottanut sen kauniimmat voitot, oli tämänkin näytelmän esitys merkkitapahtuma näyttämömme kehityshistoriassa. Se on näet ranskalaisen romanttisuuden hienoimpia kukkia, vaikutukseltaan pettämätön sen verrattoman runollisuuden ja totuuden takia, millä siinä ihmissydän paljastetaan – eikä se siis meilläkään voinut olla tehoomatta. Niinä kolmena iltana, jolloin se näyteltiin, oli salonki kukkuroillaan väkeä (tulot niistä nousivat 4,580 markkaan!). Tietenkin Ida Aalberg teki näytelmän esittämisen mahdolliseksi. Hänen Camillensa oli ylen viehättävä ja sydämeen tunkeva, eritoten lähdekohtauksessa ja lopulla, jossa tunteitten tulva murtaa sulut. Näyttelijättären etevämmyys asetti Camillen etusijalle, vaikka Perdican oikeastaan on päähenkilö. Axel Ahlberg oli jotenkin tyydyttävä tässä roolissa, voimatta kuitenkaan täysin kuvata Perdicanin iloista suruttomuutta, joka on "leikin" edellytyksenä. Nti Finne oli miellyttävä naivina Rosettena, jossa roolissa hän vaihteli epävarmemman Lilli Kurikan kanssa. Muista oli Lindfors paronina paras. – Viimeinen mainituista näytännöistä annettiin 18/2 Ida Aalbergin hyväksi, ja oli se samalla hänen jäähyväisiltansa, sillä Dagmarteatterissa sattuneen sairauskohtauksen tähden hänet oli kutsuttu takaisin Kööpenhaminaan. Kukkavihkoilla ja laakeriseppeleillä osotettiin taiteilijattarelle kunnioitusta, ja niiden antajista mainitsemme pohjalaiset ja savokarjalaiset ylioppilaat sekä suomalaiset polyteknikot. Näytännön jälkeen tyhjennettiin ajan tavan mukaan lähtömalja. Julius Krohnin sydämellisestä puheesta otamme loppusanat:
– "Me voimme täällä, sen tunnemme, tarjota Teille enemmän kuin mikään muu maa voi Teille antaa. Te olisitte tietysti joka paikassa suosittu taiteilija, suuri taiteilija, Te voisitte semmoisena vaikuttaa paljon taiteen edistämiseksi – mutta täällä Te voitte vielä enemmän, täällä Te samassa vaikutatte voimallisesti koko kansanne onneen ja tulevaisuuteen. Ja palkka työstänne on oleva senmukainen. Mutta Ida Aalberg, jonka työ on eroamattomasti liittynyt Suomen kansan heräämiseen, on myös ijäksi kiinnitetty Suomen kansan nimeen. Niin kauan kuin meidän kansamme elää, on myös pysyvä muistossa kuinka suomalainen teatteri on jatkanut ja auttanut Runebergien, Lönnrotien, Snellmanien ja Koskisten työtä, ja Suomalaisessa teatterissahan Te olette ollut, sen tiedätte sanomattanikin, kirkkahimpana tähtenä. Neiti Ida Aalberg! minä lausun Teille vielä kerran – meidän rakkautemme, Suomen kansan rakkaus ei voi enää suoda muille niin paljon osaa Teihin – tulkaa nyt jo taas aivan omaksemme, ainiaaksi ja kokonaan!"
Taiteilijatar oli kaikkiaan näytellyt 12 iltana, josta hänelle teatterin puolelta suoritettiin 1,375 mk. Siihen tuli lisäksi nettotulo viimeisestä näytännöstä 1,351:95 mk.
Lähin näytäntö oli huokeahintainen kansaa varten, ja esitettiin siinä Työmiehen vaimo. Minna Canth oli Helsingissä käymässä ja tahtoi mielellään vielä nähdä kappaleensa näyttämöllä. Muuten ei hänen olonsa täällä kuulu aineeseemme, mutta kuitenkin se kirje, jonka hän palattuaan kotia kirjoitti Emilie Bergbomille 22/3 sisältää huomattavaa. Siitä näkee, että Minna Canthkin oli sekaantunut siihen jupakkaan, jonka G. af Geijerstamin esitelmät hänen täällä ollessaan olivat herättäneet.82 Juhani Aho oli "Savossa" ottanut asian puheeksi ja loukkaavasti kirjoittanut "minusta ja meistä kaikista". Kun vastakirjoitukset eivät tuottaneet rauhaa taikka niitä ei otettu lehteen, Minna Canth yksityisessä kirjeessä "sanoi ylös tuttavuuden Brofeldtin ja Järnefeltin perheiden kanssa", koska luuli näitten toimineen yhdessä. "Voitte ymmärtää, millä surulla ja raskaalla mielellä sen tein – niin paljon olen minä Brofeldtista pitänyt." Valitettuaan sitte että vihamiesten luku kasvaa, kirjoittaja lisää: "Ettei vaan koskaan meidän välille selkkauksia tulisi! Se ajatus minua aina on pelottanut joka kerran kun joku side muiden kanssa on katkennut." – Näyttää kuin Minna Canth olisi aavistanut mikä oli tuleva.
Kumminkin on tämä rva Canthin kirje vähemmän hermostunut kuin lähinnä edelliset. Näytelmäkin on hänellä tekeillä niinkuin näkyy seuraavasta:
"Kävin tänään rautatiellä [jota paraikaa rakennettiin] ja sain hyviä motiiveja. Alotinkin jo taas uudelleen näytelmääni. Oli minulla ensi näytös Helsingissä mukana, vaikken puhunut siitä mitään kun huomasin, että uudestaan se vielä täytyisi ottaa. Kumma kuinka populaariksi 'Köyhää kansaa' on minut tehnyt. Olen saanut nimettömiä mutta hartaita kirjeitä sen johdosta, ja näkyivät työmiehetkin rautatiellä tuntevan kiitollisuutta. On tuo kumminkin hauskaa, kun näkee ettei ole turhaan työtä tehnyt. Jos Jumala antaisi voimia jatkaa. En tahtoisi vielä uupua." – Maalis- ja huhtikuulla, jolloin teatteri vielä toimi Helsingissä, esitettiin useita ohjelmistolle uusia kappaleita, jopa merkillisiäkin. – Ensimäinen oli Holbergin komedia Erasmus Montanus eller Rasmus Berg nimellä Antonius Putronius. Näytelmän oli Sala uudestaan kääntänyt, mutta hän oli säilyttänyt Hannikaisen suomennoksen nimen sekä toiminnan sijottamisen Suomeen (kts. I. s. 3 ja 11). Tottuneina tällaisiin tehtäviin näyttelijät esittivät komedian reippaasti ja tasaisesti – Lindfors täytti varsin hyvin pääosan ja Rautio Jaakko-veljenä muodosti hänelle oivan vastakohdan. Kappale meni eri pikkunäytelmäin kanssa neljä kertaa. – Toinen sitä merkillisempi uutuus oli Shakespearen Macbeth, joka meni ensi kerran 11/3 ja kaikkiaan 7 kertaa. Tämän luulisi todistavan ehdotonta menestystä, mutta huoneet olivat keskinkertaisia ja yleisö yleensä kylmäkiskoinen. Syy ei lainkaan ollut näyttämöllepanossa, sillä se oli erinomainen (suurenmoinen oli esim. linnapiha murhayö-kohtauksen kehyksenä), mutta Leino Macbethina ei tällä kertaa kyennyt "voittamaan toiveita" eikä edes täyttämään. Erinäiset kohtaukset (esim. murhayö ja kuninkaan kemut) suoritettiin kyllä vaikuttavasti, mutta sittenkään ei esitys kokonaisuudeltaan kohonnut semmoiselle taiteelliselle kannalle, että se olisi temmannut katsojat mukaansa. Sitä vastoin tunnustettiin nti Avellanin lady Macbeth ehjäksi, johdonmukaiseksi luomaksi, ja loistokohtana kiitettiin unissakävijäkohtausta. – Kolmas uusi kappale oli Hilda Aspin suomentama Th. Barrièren 1-näytöksinen laulunsekainen huvinäytelmä Pianon ääressä (Le piano de Berthe), Inez Borg ja Vallenius pääosissa. – Neljäs oli Salan suomentama Friedrich Hebbelin 4-näytöksinen draama Maria Magdalena 15/4. Tämä aatteellisesti ja taiteellisesti mieltäkiinnittävä näytelmä, jonka kautta yleisömme sai ensi kerran tutustua Saksan ehkä suurimpaan draamakirjailijaan Schillerin jälkeen, oli juuri tähän aikaan sopiva esitettäväksi, koska se tavallaan on pohjoismaisen realistisen näytelmäkirjallisuuden edelläkävijä. Esitys oli verrattava parhaimpaan mitä teatteri oli aikaansaanut. Varsinkin Leino Anton mestarina, nti Avellan Klaarana, Weckman Kaarlona loivat havainnollisen kuvan perinnäiseen porvarilliseen kunniankäsitykseen piintyneen nikkarin perheestä, mutta muidenkin (Ahlberg – Leonhard, nti Stenberg – nikkarin vaimo, Sala – sihteeri, Lindfors – oikeudenpalvelija) työ oli ansiokasta. Aiheen puolesta on näytelmä niin tuskallinen, ettei voi kummeksia että se näyteltiin ainoastaan kolme kertaa. – Uudistuksista mainitsemme G. von Moserin Yhdistysjuhlan, jossa nyt esiintyi uusia voimia: nti Borg rva Schefflerina, nti Finne Ludmillana, Weckman Hartwigina j.n.e. – Kun 29/4 näytäntö oli annettu Arthur Lundahl-vainajan alaikäisten lasten hyväksi, tuli 2/5 Yhdistysjuhla, viimeinen Helsingissä tällä kertaa.
Tämän viimeisen näytännön jälkeen pidettiin teatterin virvotushuoneissa "erojaisjuhla" sen johdosta että tämän näytäntökauden lopussa seurueesta erosivat neidit Kaarola Avellan ja Hilda Asp sekä hra ja rva Aspegren. Nämä kaikki olivat kutsutut juhlaan, ja Bergbom piti heille puheen huomauttaen, U. S. kertoo, "miten rva Aspegrenilla aina on ollut inspiratsionia, oikealle taiteilijalle omituista luomisvoimaa, miten nti Avellan aina on osottanut draamallista intelligenssiä sekä samalla kertaa innostuttanut ja opettanut. Taiteellisuudessa nti Asp ei ollut kohonnut edellisten rinnalle, mutta hänen suomalainen sydämensä ja kielellinen vaikutuksensa toverien kesken on ollut yhtä tärkeä. Samoin hra Aspegrenin syvä velvollisuuden tunto. Koska eroavain paikkaa nyt on mahdoton täyttää, toivoi puhuja lopuksi, etteivät jäähyväiset olisi ijäksi lausutut."
Näin monen jäsenen eroaminen yhdellä kertaa oli tietenkin suuri tappio teatterille, mutta mikään yllätys se tuskin oli. Aurora ja Aukusti Aspegren olivat viimeiset siitä joukosta, joka 1872 kerääntyi Bergbomin ympärille toteuttamaan rohkeasti suunniteltua suomalaista näyttämöä, ja nyt he olivat viidennelläkymmenellä. Rva Aspegren oli alkuaikoina ollut teatterin etevin naisnäyttelijä, ja Vilhon rinnalla ensimäinen kotimainen näyttelijä, jolle syystä myönnettiin taiteilijan nimi. Hänessä oli, niinkuin sanotaan, teatteriverta, ja hän kykeni itsenäisesti käsittämään semmoisiakin tehtäviä, joissa toinen olisi tyytynyt noudattamaan esikuvia. Sitä todistaa hänen Katrinsa (Daniel Hjort) ja Anna Skrifvarsinsa. Kerrassaan omintakeisten luonnekuvien luku on liian suuri lueteltavaksi. Kun mainitsemme Evan (Kihlaus), Janen (Maria Tudor), rva Tjaelden (Konkurssi), Lonan (Yhteiskunnan tuet), tapahtuu se vain näyttääksemme että hän liikkui eri aloilla, joskin vakava ja traagillinen draama oli hänen oikea toimipiirinsä. Ulkonaisia vaikutuskeinoja hänellä tuskin oli, mutta silti hän teeskentelemättömällä näyttelemisellään ja lausunnallaan voimakkaasti ja välittömästi ilmisaatti tunteitten ja intohimojen elämää. Aukusti Aspegren onnistui miltei yksinomaisesti koomillisissa ja eritoten burleskimaisissa tehtävissä; mutta sen ohella hän, kiitos olkoon lauluäänensä, esiintyi useissa oopperain sivurooleissa. Kun nuorempia voimia liittyi seurueeseen, tapahtui luonnollisesti, että vanhempien monesti täytyi väistyä heidän tieltään, ja arvattavasti tämä vähitellen kypsytti sen ajatuksen hra ja rva Aspegrenissa, että heille avautuisi vapaampi ja laajempi toimiala, jos he perustaisivat oman seurueen antaakseen näytäntöjä maaseuduilla. Tämän uuden, laatuaan ensimäisen kansannäyttämön perustaminen tapahtuikin jo tänä vuonna.83 Ensi alussa saattoi ehkä näyttää siltä että uudesta laitoksesta tulisi Suomalaiselle teatterille epämukava kilpailija, mutta se oli erehdys. Päin vastoin sekin sai entistä laajempia piirejä ymmärtämään näyttämötaidetta, ja jos se osaltaan vaikuttikin siihen, että Suomalainen teatteri vihdoin luopui kiertomatkoistaan, niin oli siitä ainoastaan etua kummallekin.
Mitä Kaarola Avellaniin tulee, oli hän jo ennenkin ajatellut erota teatterista. Tämä on kenties outoa sille, joka edellisestä tietää kuinka suuria tehtäviä – Lea, Lady Milford, Maria Stuart Skotlannissa, Elisabeth (Schillerin Maria Stuart), Portia, Goneril, Tekmessa, Lady Macbeth, Berta Bark (Todelliset naiset) j.n.e. – näyttelijätär oli suorittanut. Mutta silloin mukana elänyt tietää myöskin, että nti Avellanille osaksi tullut tunnustus harvoin oli ansion mukainen. Hänen roolintulkintansa oli aina tunnollinen, älykäs ja henkevä, eikä esitykseltä puuttunut intoa eikä voimaa; mutta välittömyyden leimaamaa se oli sitä vähemmän kuin hän ruotsalaisesta kodista lähteneenä ei koskaan oppinut täydellisesti ääntämään suomenkieltä. Kun hänen näytellessään aina täytyi ajatella kieltä, tuli häneen jotakin epävapaata, joka antoi aihetta alituisiin muistutuksiin kritiikin puolelta. Ja koska kritiikki pääkaupungissa oli vaativampi, seurasi siitä – kenties näyttelijättären tietämättä – että hänen esityksensä, niinkuin Bergbom eräässä kirjeessä huomauttaa, aina oli vapaampi maaseudulla. Miten tämän lieneekään, tuotti teatteri hänelle monta pettymystä, ja kumminkin nti Avellan oli ei ainoastaan etevä näyttelijäkyky, vaan se seurueen jäsen, joka enemmän kuin kukaan muu on vaikuttanut toveriensa kehitykseen. Eikä hänen eroamisensakaan tehnyt loppua tästä vaikutuksesta. Hän on näet siitä saakka pysynyt teatteria lähellä, ja, enimmäkseen yleisön tietämättä, vastatulleitten opettajana suorittanut erinomaisen ansiokkaan työn näyttämömme hyväksi. Nti Avellan on siten yksi niitä merkkihenkilöitä, joiden nimi aina on muistettava ja kunnialla mainittava näyttämömme historiassa. Bergbom-sisarusten kirjeet todistavat kuinka suurta arvoa he panivat häneen.
Koska yleisö Ida Aalbergin vierailun jälkeen oli osottautunut hitaaksi käymään teatterissa ja toukokuulla aivan erikoinen kilpailija (Paciuksen Loreley-ooppera Aleksanterinteatterissa) oli odotettavana, arveltiin viisaimmaksi hyvissä ajoin lähteä maaseuduille. Matka suunnattiin ensiksi Vaasaan, jossa Suomalainen teatteri oli ennen käynyt ainoastaan yhden kerran, nimittäin 1875. Mukana olivat vielä äsken mainitut eroavat jäsenet, mutta Lindfors oli päästetty pitemmälle opintomatkalle, ensin Kööpenhaminaan ja sitte Parisiin, nähdäkseen miten Holbergia ja Molièreä näyteltiin kummankin kotimaassa. Johto oli uskottu Niilo Salalle, sillä Bergbom jäi Helsinkiin lähteäkseen vähän myöhemmin yhdessä Emilien kanssa ulkomaille. Vaasassa näyteltiin kymmenenä iltana 4/5-22/5 parasta ja mieltäkiinnittävintä ohjelmistoa (Daniel Hjort, Venetian kauppias, Työmiehen vaimo, Nummisuutarit, Kylänheittiö y.m.), joka kerta uutta. Niinkuin 12 vuotta ennen vaasalaiset nytkin olivat viehättyneet seurueen esityksistä; mutta tulot eivät kuitenkaan riittäneet. Teatterivuokraan tarvittiin 660 mk. apua Helsingistä.
Vaasasta matkustettiin Ouluun, jossa annettiin viisitoista näytäntöä 25/5-21/6. Täällä menestys oli sangen huono, niinkuin näemme Salan kirjeestä Bergbomille (22/6):
– "Tyhjiä tai puolityhjiä huoneita toinen toisensa perästä. Eikä innostuskaan ole jaksanut kohota kovin korkealle, ei salongissa eikä näyttämölläkään. Kuumuutta, köyhää aikaa sanotaan syyksi kaupungissa, touontekoa maakunnassa. Koulut ovat suljetut, ihmiset muuttaneet maalle. Sitten vielä monet monituiset uskonlahkot – . Niin, niin Oulu ei ole enään entinen Oulu!"
Yksityisistä näytännöistä mainittakoon vain, että Työmiehen vaimo sai niin "tylyn kohtelun", että Murtovarkauskin jätettiin näyttelemättä. Oululaisille tarjottiin yksi oikea premiäärikin, kun 15/6 ensi kerran esitettiin Hilda Aspin suomentama José Echegarayn 4-näytöksinen draama Parjauksen kirous,84 ja kappale herätti – kumma kyllä – suurta innostusta. Nti Avellan, joka tällä matkalla oli saanut paljon tunnustusta, esiintyi 17/6 viimeisen kerran (Klaarana Hebbelin Maria Magdalenassa) ja oli silloin lämpimien suosionosotusten esineenä sekä yleisön että toverien puolelta. Ouluun täytyi Helsingistä lähettää 4,000 mk!
* * * * *
Selvää on että vuoden taloudellinen tulos ei voinut olla hyvä. Vajaus teki 9,922:39 mk. Ettei se ollut suurempi, siitä oli tietysti kiittäminen valtioavun korotusta, jota nyt ensi kerran nautittiin.
Sen täydennykseksi, mitä vähän ylempänä (siv. 260) olemme sanoneet nuorille seurueen jäsenille ja "oppilaille" annetusta opetuksesta, tahdomme lisätä seuraavaa. Niille joilla oli lauluääni teatteri tavan mukaan kustansi laulutunteja, joita eri aikoina antoivat eri henkilöt, niinkuin rva Emmy Achté ja A. Ojanperä. Sitä paitse rva Achté antoi tunteja plastiikassa, esim. neideille Svan ja Finne. – Erityistä huolta tuotti johtokunnalle monen näyttelijän puutteellinen suomenkielen käyttö. Jo alkuajoilta oli huomattu tässä olevan yksi näyttelijäkunnan heikoimpia puolia, kielessä kun alituisesti havaittiin milloin ruotsinvoittoisuutta, milloin loukkaavaa murteellisuutta. Emme ole kertoneet kaikkia yrityksiä korjata tätä seikkaa, mutta mainittakoon tässä, että asia tänäkin vuonna oli keskustelun alaisena. Neuvoteltuaan näyttelijäin kanssa Bergbom joulukuulla esitti seuraavan ehdotuksen:
1) Harjotuksissa tulisi niitten näyttelijäin, jotka hyvin osaavat suomea, vuorotellen valvoa että muut oikein ääntävät sanoja rooleissaan sekä tarvittaessa tehdä muistutuksia.
2) Niille, jotka ovat heikot tahi heikonlaiset suomenkielen ääntämisessä, olisi siinä annettava varsinaisia oppitunteja.
3) Niille näyttelijöille, jotka eivät osaa Suomen kielioppia, olisi hankittava tilaisuutta tuntien saamiseen tässä aineessa.
Hyväksyen tämän johtokunta päätti, että sekä ääntämisessä että kieliopissa olisi annettava kolme oppituntia kummassakin eli yhteensä kuusi tuntia viikossa. Tunnista maksettaisiin 3 mk ja olisi taitava opettaja hankittava. Semmoinen saatiinkin tri E. N. Setälässä, mutta jo syksyllä 1887 hän luopui toimesta. – Itse asiassa on kielimestarin tehtävä teatterissamme osottautunut niin vaikeaksi, ettei siihen virkaan ole ennen eikä myöhemmin saatu ketään, joka olisi siinä kauemmin pysynyt. Eikähän se ole kovin kumma, kun ajattelee, että näyttelijäin perustiedot ovat mitä erilaisimmat ja siis yhteisen opetuksen antaminen sangen hankalaa. Enimmin ovat kai hyvät kielentaitajat, niinkuin aikanaan Niilo Sala, Hilda Asp y.m. vaikuttaneet näyttämökielen parantumiseen. Toiselta puolen oli kielen korjaantumiselle esteenä, että näyttelijät keskenään usein käyttivät ruotsia. Keväällä 1888 johtokunta päätti erityisesti varottaa seurueen naisjäseniä puhumasta ruotsia, koska se vaikutti haitallisesti heidän kehitykseensä.
Paitse kolmea seurueen kokeneinta jäsentä teatteri nyt menetti myöskin vanhan hartaan rahastonhoitajansa kamreeri K. F. Wahlströmin. Hän oli, johtokunnan pöytäkirjojen mukaan, tahtonut luopua jo keväällä 1886, mutta näyttää pysyneen virassa kevääseen 1887, jolloin maisteri Vilho Soini otettiin rahastonhoitajaksi (1,500 markan vuosipalkalla). Jo ennen olemme (II. s. 55) maininneet kuinka innokas teatterin ystävä Wahlström oli. Laitoksen monesti tuskallisia raha-asioita hän oli hoitanut oopperan ajoista saakka, eikä hän vieläkään kokonaan teatterista eronnut, vaan pysyi edelleen johtokunnan jäsenenä. – Uutena näyttelijättärenalkuna mainittakoon nti Naimi Stenbäck, joka aikaa myöten tuli huomatuksi koomillisissa palvelija- ja luonnerooleissa, jotka enemmän vaativat vilkkautta ja karkeanlaatuista värittelyä kuin vakavaa tai runollista sävyä.85 Näihin aikoihin lienee myöskin teatteriin tullut kaksi nuorta neitiä, Hanna Salenius, sorvarimestarin tytär Tampereelta, ja Maria Salin, kotoisin Helsingistä, jotka kuitenkin jonkun vuoden päästä erosivat.
Näytäntöjä annettiin 143, joissa esitettiin 10 kertaa Lea; 9 Laululintunen; 8 Työmiehen vaimo, Hardangerin harjulla; 7 Kuningas ja katulaulajatar, Faust, Macbeth; 6 Roinilan talossa, Kultaristi, Reviisori; 5 Daniel Hjort, Mestari Patelin, Kylänheittiö, Kotikahakka, Saituri, Hamlet, Parisin veitikka; 4 Murtovarkaus, Saimaan rannalla, Thora, Luulosairas, Iso kello, Preciosa, Ei ollenkaan mustasukkainen, Lemmenjuoma; 3 Kuvernööri tulee, Viimeinen ponnistus, Regina von Emmeritz, Takkisen pidot, Yhdistysjuhla, Noora, Ensi lempi, Ei ole aikaa, Yhteiskunnan tuet, Ei lempi leikin vuoksi, Antonius Putronius, Maria Magdalena; 2 Tätä nykyä, Kevään oikkuja, Amalia ystävämme, Nummisuutarit, Pikku eversti, Jeannetten häät, Aksel ja Valpuri, Leonarda, Taistelujen väliajalla, Noita-ampuja (II), Sevillan parranajaja (kohtauksia), Pianon ääressä, Herkules; 1 Venetian kauppias, Perrichonin huvimatka, Ultimo, Naimapuuhat, Maria Stuart.
Näistä 55 kappaleesta oli kotimaisia 14 ja uusia 8.
XVI. Kuudestoista näytäntökausi, 1887-88
Emilie ja Kaarlo Bergbomin kirjeistä, joista alempana teemme otteita, näkyy, että sisarukset toukokuun loppupuolella olivat yhdessä matkustaneet ulkomaille, etupäässä Parisiin ja Berliniin. Jälkimäisessä kaupungissa he erosivat heinäkuun ensi päivinä, matkustaakseen Emilie kotiin ja Kaarlo Norjaan, missä hän asettui Laurvigin vesiparannuslaitokseen.
(Helsinki 7/7). "Rakas Kaarlo! – Täällä näyttää hiljaiselta, ikävältä, kuolleelta, mutta onhan se luonnollista meluavan iloisen elämän jälkeen, jota olen viettänyt viimeisinä viikkoina. Kiitos koko tästä ajasta! Kuinpa sinulla ei olisi ollut liiaksi haittaa seurastani. Sanomattoman hupaista on ollut vähän katsoa ympärilleen maailmassa ja sydämestäni iloitsen, että olen saanut tehdä tämän matkustuksen. Kotimatkani meni erittäin hyvin. – Tukholmassa olin päivällisillä Winterhjelmillä. Hedvig oli niin erinomaisen ystävällinen ja rakastettava, etten pitkiin aikoihin ole nähnyt häntä semmoisena. Sinun on välttämättömästi käytävä hänen luonaan palatessasi Tukholman kautta." – Emilie sanoo turhaan etsineensä Pikku orjatarta antikvariaateista [s.o. Crusellin laulukappaletta Lilla Slafvinnan, jonka Kaarlo tahtoi esittää].
(Laurvig 10/7). "Armahin! – Tunnen vielä tyhjyyttä erinomaisen miellyttävän matkamme jälkeen, joka kaikessa oli niin onnellinen – osaksi kiitos olkoon rakkaan seurasi, osaksi sen onnen tähden, joka meillä oli näyttämöllisessä suhteessa. Wallenstein, Talvinen tarina, Kesäyönunelma, Romeo ja Julia, Hamlet, Cid, Saituri, L'Ecole des femmes, Bajazet sekä Gendre de Mr Poirier ja Zalamean tuomari, jotka eivät ole viimeksi muistettavat. Pierre de touchekin samoinkuin Claudie ja Beaux Messieurs de Bois doré kuuluvat miellyttäviin muistoihin. Francillon on sitä vastoin unohtunut, enkä Raymondesta muista juontakaan; Goldfische on niinikään mielestä mennyt."
"Matkani tänne ei ollut onnellinen. Hampurissa tuuli niin kauheasti, että kiltisti palasin Cuxhavenista ja matkustin Tanskan halki Jyllandiin (Fredrikshavn). Sieltä höyrylaivalla. Tuuli sangen kovasti, mutta kun en syönyt koko päivänä, vaan makasin liikkumatta, niin pääsin siitä huokealla. Ja kuitenkin olen harvoin eläessäni ollut niin enragé [suuttunut] kuin sillä laivalla. Sain näet tietää Ibsenin paraikaa olleen Fredrikshavnissa mennäkseen hakemaan kesäasuntoa Skagenin rannikolle. Ajatteles, kuinka helposti olisin voinut hänen kanssaan sopia Rosmersholmista. Nyt en tiedä kuinka teen. Kirjoittaako hänelle? Mutta mihin? Käydäkö hänen luonaan? On ikävä kolmeksi päiväksi – sillä se siihen menisi – katkaista kylpeminen. Matkustaako hänen luokseen kylpyajan jälkeen? Se on kai sopivinta. Mutta silloin jää käynti Ida Basilierin luona tekemättä, sillä en tule ollenkaan Kristianiaan; suorin tie menee Göteborgin kautta Tukholmaan. Ei auta, näimmehän Björnsonilla [Parisissa], kuinka paljo helpompaa ja päätökseen johtavampaa on suullisesti suorittaa asia." – Laurvigissa oli hiljaista, yksinkertaisempaa kuin Sandefjordissa, mutta ilma ja kylvyt hyviä ja niin myös lääkäri, ensimäinen kylpylääkäri, joka Kaarlossa oli herättänyt luottamusta. Suomalaisia oli noin 20, useimmat, ihme kyllä, fennomaaneja – puhekieli sentähden suomi. Gabriel Lagus rouvineen, vakavasti sairaana, oli jo lähtenyt, Kaarlon häntä tapaamatta. Alituista katarriaan vastaan Kaarlo käytti m.m. nenä- ja kurkkukylpyjä, joita hän kiittää. – "Vielä kerran – kiitos iloisista matkamuistelmistamme, joihin sinulla oli niin suuri osa. Oma Kaarlosi."
(Helsinki 19/7). – "Olipa sinulla huono onni, kun et tavannut Ibseniä. Sinun täytyy kuitenkin välttämättömästi käydä hänen luonaan, kun olet niin lähellä. Ei ainoastaan Rosmersholmin tähden, vaan kaikkien hänen draamainsa tähden on hyvä että saat puhutella häntä. Winterhjelmit pitivät suurena mielettömyytenä ollenkaan ajatella Rosmersholmia! Jos ottaa kappaleen, niin täytyy olla valmis at tabe sine penger [menettämään rahansa], sillä ei se menesty! hän selitti. Me olemme tottuneet 'at tabe vare penger', ja minun mielestäni tulee meidän pysyä päätöksessämme, jos Ibsen vaan suostuu." – Emilie sanoo, Kaarlon pyynnöstä, lähettävänsä [Jonas] Castrénin lentokirjan [Mikä on oikea ohjelma suomalaisuuden asiassa?] ja A. Meurmanin vastauksen sekä mainitsee Castrénin vielä jatkavan, nähtävästi estääkseen Meurmanin valitsemista valtiopäiville.
(Laurvig 16/7). Kaarlo valittaa epäsuotuisia ilmoja, ainoastaan kaksi kaunista päivää. Hän tekee laajasti selkoa alkavan näytäntökauden ohjelmistosta.
(Helsinki 16/7). Emilie kertoo Inez Borgin matkallaan Oulusta hengenvaarallisesti sairastuneen ja makaavan Turussa vatsakalvotulehduksessa. Häntä ei siis saa ottaa lukuun teatterin lähimmässä toiminnassa.
(17/7). "Tiistaina saapuivat tavaramme [teatteria varten] Parisista hyvässä kunnossa; mutta tulli tuli hirveän kalliiksi. Niin varsinkin silkkikankaista, vaikka oltiin niin kilttiä, että ne merkittiin puolisilkiksi. Olen hyvin levoton saksalaisten tavarain tähden. Jos sametti otetaan silkkisamettina, niin saamme maksaa kauheasti, mutta toivon sen saavan mennä puuvillasamettina, jonka tulli ei ole kovin kallis. – Eilen tapasin rva Anni Levanderin (o.s. Canth) ja kuulin Hilda Aspin olevan Lammella. Hän on rva Canthilta saanut Brandesin Hovedströmninger käännettäväksi; ikävä olisi, jos hän sentähden olisi jättänyt Rosmersholmin. Olen kirjoittanut hänelle siitä ja kysynyt, ottaako hän Hansikkaan suomennettavakseen? – Uskotko että minusta Hansikas oli ensi muodossaan miellyttävämpi. Svavan rooli tuntuu nyt pienemmältä ja Riisin suuremmalta." —
(24/7). – "Hyvin hauskaa oli saada kirjeesi syksyn ohjelmiston kanssa, mutta valitettavasti se ei pysy muuttamatta. – Kaarola ja nti Stenberg olivat pari päivää sitten kaupungissa ja oikein hupaista oli kuulla mitä kertoivat Salasta. Hän oli ollut aivan väsymätön Oulussa: päivät ja yöt teatterissa. Venetian kauppias oli ollut erinomaisen hyvin järjestetty, ja molemmat sanoivat etteivät he käsittäneet, miten hän sai kaikki niin hyvään kuntoon niin vähillä apukeinoilla." —
(26/7). – "Vihdoin ovat tavarat Berlinistä tulleet. Hylkiöt olivat antaneet niiden mennä Pietarin kautta, joten lähetys tuli kovin kalliiksi. – Olen saanut vastauksen Hildalta: Rosmersholm on valmis! – Castrén y.m. tyytymättömät ovat kiertokirjeellä kehottaneet hengenheimolaisiaan kokoontumaan Viipuriin maanviljelysnäyttelyn aikana keskustelemaan uudesta ohjelmasta ja uusista johtajista. Hän on kerrassaan väsymätön." —
(Laurvig 26/7). – "Olen saanut Castrénin lentokirjan ja Meurmanin vastauksen. Tämä jatkuva polemiikki on tuskallinen. Castrén on puolestaan kieltämättä taitavampi taistelussa kuin Meurman, mutta minun mielestäni Meurman kömpelyyksilläänkin voittaa enemmän kuin Castrén advokaattiviekkaudellaan, joka ei tahdo saada esiin totuutta, vaan ainoastaan solmeta vastustajaa. Kirjeestäsi päättäen näyttää tämä vain olevan alkusoitto ja oikea polemiikki vasta alkavan. Ja tämän eripuraisuuden aikana liittyvät ruotsinmieliset yhä lähemmin keskenään. Lähin tulevaisuus tarjoaa monta pimeää kohtaa. – Jopa meille persoonallisestikin. Inezin sairaus – Inez parka! On kuin paha kohtalo vainoisi häntä. Aina kiviä hänen tiellään. Hänen vastoinkäymisensä ovat kovin koskeneet sydäntäni. – Palaan kotia parin viikon päästä. Tulevana perjantaina (5/8) matkustan Fredrikshavniin tavatakseni Ibseniä." – Tähän päätämme pienet otteet kirjeistä, joista useat ovat 2-3 arkkia pitkiä ja aina niin täysiä kuin paperi myöntää. Otteet näyttävät mitkä asiat enimmin kiinnittivät sisarusten mieltä. Kaarlon käynnistä Ibsenin luona ei ole lähempiä tietoja.
Jo talvella teatteri oli saanut kutsun tulla Viipuriin näyttelemään elokuun loppupuolelta alkaen, koska silloin maanviljelysnäyttelyn ja – kokouksen tähden sinne odotettiin paljon kansaa. Siellä seurue siis kokoontuikin, ja julkinen toimi alkoi Yhdistysjuhlan esittämisellä 21/8. Ensi aikoina oltiin niin ahkeria, että annettiin 11 päivänä 10 näytäntöä, ja menestys oli samassa määrässä loistava: ensi iltana oli tulo 550 mk, mutta sen jälkeen näyteltiin täysille huoneille. Saatuaan tietoa tästä Emilie kirjoittaa Helsingistä 26/8:
"Rakas Kaarlo! Kuinka erinomaisen hupaista onkaan, että Viipurissa käy niin hyvin. Olemmehan 4 ensimäisenä iltana saaneet yli 3,500 mk! Käyköön edelleenkin niin. Alkaako seurue väsyä? Että sinä olet väsynyt ja kovin rasitettu on selvää: olet kai ollut 16 tuntia vuorokaudessa teatterissa näinä aikoina, oletan minä. Pahinta on ettet sinä tuskin koko Viipurissaolon aikana saa huoahtaa. Minkälainen on mieliala ollut? Onko Ida ollut kiltti? Voi jos kaikki ottaisi onnistuakseen tänä vuonna!" – Ja 29/8 nti Elfvingille: (mainittuaan loistavasta menestyksestä) "Kaarlo parka on ollut tulessa: hän kirjoittaa olleensa teatterissa klo 8: sta aamulla klo 11: een ehtoolla, joka on luonnollista kun joka ilta on uusi ohjelma. Viisi teatterin jäsentä erosi kesäkuulla. Lindfors on Parisissa ja Borg makaa sairaana, siis seitsemän roolit luettavat ja harjotettavat. Hauskaa on toki ollut, kun tulos on ollut niin erinomainen kuin nyt; emmepä ole hemmoteltuja." (Ja sitten toisesta ilon aiheesta.) "Voit uskoa, että matkamme oli hupainen! Kyllä oli hyvin Berlinissäkin, mutta Parisissa oli aivan erinomaista. En koskaan olisi luullut, että niin äärettömästi mieltyisin Parisiin, kuin todella tapahtui."
Kaarlo puolestaan vastasi Emilien kysymyksiin m.m. seuraavaa: "Kaikki ovat olleet ystävällisiä ja auliita. Ida Aalberg on ollut hyvin rakastettava. – Hamlet (sanotaan samassa kirjeessä) meni täpötäydelle huoneelle. Jo aamupäivällä oli kaikki myyty. Tulo yli 1,100 mk. Vaikka ei oltu harjotettu koristusten kanssa, sujui kaikki liukkaasti. Kun on mennäkseen, niin menee – sen kokemuksen saa semmoisissa tapauksissa." – Keskellä tätä touhua, elokuun lopulla, Bergbom sai Minna Canthilta kirjeen, jossa tämä omasta ja Yrjö Kiljanderin86 puolesta hartaasti pyysi, että teatteri Viipurista tulisi Kuopioon. He lupasivat hankkia vapaan matkan, toimittaa että näyttämö laajennettaisiin, puuhata pilettien tilauksen y.m. Tähän täytyi Kaarlon vastata kieltäen.
Arkadia Helsingissä, hän sanoi, oli jo vuokrattu, eikä ollut sopivaa ohjelmistoa. Viipurissa näyteltiin "nuo ikivanhat Noorat, Leat, Murtovarkaudet, Roinilaiset, Nummisuutarit, Saimaan rannalla, jotka Kuopiossa esitettäisiin tyhjille seinille". Se ohjelmisto, joka olisi ollut uusi Kuopiossa, oli hajalla useiden jäsenten poismenon kautta ja samoin laulurepertoari, joka maaseudulla on välttämätön, Inez Borgin sairauden tähden. Muitakin syitä hän lupasi mainita suullisesti, kun hän saapuisi Kuopioon. "Silloin saamme keskustella toisestakin asiasta, joka on paljo tärkeämpi kuin teatterin tulo Kuopioon – Teidän uudesta draamastanne. Siitä ette sano mitään. Voi, voi kuinka iloinen olisin, jos siitä syntyisi jotain kelvollista. Sanotte olevanne liian rauhallisella tuulella. Hankkikaa itsellenne Nya Pressen, niin kyllä siitä Teissä sappea nousee. – Saimi Svan oli toissa iltana Sillankorvan Sanna ja menestyi jotenkin hyvin. Siitä ynnä muista asioista (esim. Erkon draamasta) puhumme suullisesti." – Kirjeestä Emilielle näemme, että Kaarlo 5/n lähti Kuopioon:
– "Ylihuomenna matkustan Kuopioon – hyvin vastahakoisesti, sen tunnustan. Mutta Minnan uusi draama on meille niin tärkeä, että kaikkien mukavuuskysymysten täytyy sentähden väistyä. Kuinpa se nyt vain valmistuisi!" – Teatterin tähden Bergbom viipyi Kuopiossa ainoastaan kaksi päivää, jotka hän jakoi Minna Canthin ja Ossian veljensä perheen välillä, joka asui siellä Savon rautatien rakentamisaikana. Palattuaan Viipuriin hän kirjoitti sisarelleen:
– "Minnan draama ei tahdo edistyä. Kolme näytöstä on tosin kirjoitettuna, mutta kun minä kokonaan hylkäsin puolentoista näytöstä, on ainoastaan ekspositsioni valmis. Leveä kuvaus rautatietyöläisten elämästä on hyvä – epäselvemmät olivat varsinaiset toimivat henkilöt. Minna parka on joutunut vaikeaan umpikujaan. Hän ei tahdo kirjoittaa suuttumus- (indignatsioni) draamaa eikä riittävästi hallitse ainetta kuitenkin saadakseen yhtenäisyyttä, ilman ettei tämä yhtenäisyys synny teennäisen tendenssin kautta. Kaikki tahtoo hajota episoodeiksi. Hän sanoi: tuleva draamani on oleva säätyläisnäytelmä, minä en voi enään ottaa kansandraamaa niin naivisti kuin ennen. Ettemme me Minnan uudesta kappaleesta saa mitään Työmiehen vaimoa, katson varmaksi – niin sekä hyvässä että pahassa. Kuinpa se vaan ei tulisi liian heikoksi! Tämä kaikki luonnollisesti meidän kesken. Kenties se selviää paremmin kuin nyt voin ajatella." – Paitse draamaa Minna Canth kirjoitti tähän aikaan novellejakin, ja niistäkin tuli Bergbomin antaa arvostelunsa. Kuinka tärkeää tämä oli kirjailijattarelle, näkyy seuraavasta. – Vasta oli melkoista melua herättävä novelli "Salakari" valmistunut ja Kaarlo oli sen lukenut käsikirjoituksessa, mutta (niinkuin kohta saamme nähdä) pätevästä syystä ollut mitään siitä sanomatta. Silloin Minna kirjoittaa 24/9: "Ette ole kirjoittanut sanaakaan tuosta novellista. Oliko se Teidän mielestänne hyvin heikko? Onko syytä jättää se tykkänään painattamatta? Neuvokaa, hyvä Tohtori, sanokaa ajatuksenne." Ja hän vakuuttaa, ettei hän lähetä sitä kustantajalle (G. W. Edlund) ennen kun tohtori sanoo, onko se painettava vai pistettävä tuleen? Tähän Bergbom vastaa 29/9:
– "Tulin juuri tänään Pietarista ja löysin kirjeenne pöydältäni. Koska vielä tänään yöjunassa lähden Helsinkiin, ei ole aikaa pitkiin kirjoituksiin."
"Ette voi aavistaa hämmästystäni, kun luin kirjeenne. Kun sain uutelonne, annoitte sen seuraavilla ehdoilla: 'Te ette saa tehdä mitään muistutuksia. Se on nyt niinkuin se on (!)' Ja nyt näen että olisitte suvainnut muistutuksia, vieläpä olette odottanut semmoisia."
"Te kysytte, onko se niin huono, ettei se sovi painettavaksi? Ei millään muotoa. Ei se tule kunniaanne kartuttamaan, mutta ei se tule sitä vähentämäänkääu. Se on sujuvasti kirjoitettu ja siinä on monta hienoa kohtaa. Päämuistutukseni olisi se ettei ollenkaan tiedä mistä nämä ihmiset tulevat. Mitkä ovat Annan [Alman] edellytykset? Mihin piiriin hän kuuluu? Millaisesta kodista hän on lähtenyt? Kuinka kasvatettu? Millainen on hänen uskonsa? Te sanotte semmoisia naisia löytyvän meilläkin – siinä olette ihan oikeassa – ja mainitsette esimerkkinä rva Strindbergin. Rva Strindbergin edellytykset ovat kuitenkin hyvin mutkalliset ja tavattomat, niin että ne vaatisivat paljon selityksiä, jos hän olisi jonkun novellin päähenkilönä. Kuinka esim. ovat Alma ja miehensä ennen eläneet yhdessä?"
"John on hyvin onnistuneesti skitserattu, mutta Nymalm (tai Nymark – oliko se niin?) on sitä epäselvempi. Onko hän rakastunut Almaan, vai onko se hetken himollinen oikku, joka ohjaa häntä? – Eikö Almassa olisi enemmän vedettävä esiin noita esteettisiä motiiveja, jotka vievät hänet harhatielle: hienosti sivistyneen naisen tyytymättömyys pikkukaupungin proosaelämään, tuo hänen salainen vihansa miehen käytännöllisiä toimia vastaan kävisi silloin luonnollisemmaksi."
"Mutta – onhan mahdollista, että kaikki tämä on olemassa. Luin, näette, uutelonne niin hätäisesti, ja kun olitte kieltänyt kaiken kritiikin, niin en ollenkaan lukenut sitä arvostelijan silmillä. Nyt on jo paljo haihtunut muistostani, ainoastaan pääpiirteet ovat jääneet. Muistan vaan että koko ajan kysyin – mistä Alma tulee? Hän on kuin 'en Trane i sparvedans', mutta kuinka on tuo kurki joutunut varpusten joukkoon?"
"Draamastanne ette kirjoita mitään. Minä mietin sitä usein. Tehkää väli molempain insinöörein välillä likeiseksi. Isä ja poika? Tai ehkä paremmin, vanhempi ja nuorempi veli. Sillä tuo vanhempi on pakotettu suvaitsemaan nuoremman käytöstä, vaikka hän moittii sitä. – Oletteko puhutellut Ossiania rautatieseikoista draamassanne? Tänään näytellään Rosmersholm."
Viipurissaolon lopulla annettiin m.m. Luulosairas – jossa Lindfors, joka juuri oli palannut Parisista, "oli paljo voittanut tasaisuuteen ja luonnollisuuteen nähden, se oli aika hyvä Molièrenäyte, samoin [nti] Saleniuskin teki kaikin puolin onnistuneen debyytin Toinettena" – Faust, joka tuotti kolme hyvää huonetta, joskin ensi rivi tavan mukaan oli harva, ja Hilda Aspin suomentama Ibsenin Rosmersholm ensi kerran 29/9. Siitä Emilie kirjoittaa nti Elfvingille (3/10):
"Viime viikolla kävin Viipurissa nähdäkseni Rosmersholmin. Se on hyvin mieltäkiinnittävä, täydellinen yökappale. Se näytellään erinomaisen hyvin, minun mielestäni paljo, paljo paremmin kuin Berlinin Residenztheater'issa, jossa me näimme sen toukokuulla. En luule kenenkään tulevan katsomaan Rosmersholmia kahta kertaa, niin että ei siitä tule kassa- eikä aploodikappaletta."
Viimeinen näytäntö oli 2/10. Lopputulos oli semmoinen, että Bergbom saattoi ilmottaa johtokunnalle tulojen riittäneen palkkoihin ja muihin menoihin – mikä ei suinkaan ollut tavallista.
Helsingissä alotettiin 5/10 Rosmersholmilla, ja Emilien ennustus toteutui: arvotuksellinen, pessimistinen näytelmä näyteltiin vain kolme kertaa vähenevälle katsojakunnalle, eikä siitä saanut syyttää Schumannin ja Buschin sirkuksia, jotka muuten tänä syksynä kilvan tyydyttivät helsinkiläisten "kauneudenjanoa". Esitys oli kumminkin etevä. Ida Aalberg kuvasi itsenäisesti luovan taiteilijattaren tavalla salaperäisen Rebekan intohimoista sielunelämää tyynen ulkomuodon alla. Oivallinen oli Leinokin Krollina ja kiitettäviä muutkin: Sala Rosmerina, Ahlberg Ulrik Brendelinä, Lindfors Mortensgårdina ja nti Stenberg matami Helsethinä. Tunnelma oli tukala kuin pitikin.87 – Echegarayn Parjauksen kirous, sekin Helsingissä uusi, meni samoin kolme kertaa, ensi-ilta 19/10. Siinä nähtiin ensi kerran miten etelämaalainen runoilija käsittelee uudenaikaista, realistista aihetta. Kirjallisuutta harrastavat olivat siitä kiitollisia samoin kuin Rosmersholmistakin, mutta suurempi yleisö jäi välinpitämättömäksi. Leino esitti vaikuttavasti, kuinka Julianissa luonnollinen jalous tuskallisesti kukistui parjauksen herättämän hirmukouraisen epäilyksen alle; rva Rautio oli miellyttävä Theodorana, vaikka intohimoiset loppukohtaukset olisivat sietäneet voimakkaampaa esitystä; Salalla oli Ernesto runoilijassa luonteensa mukainen rooli ja menestyi siis samoin kuin Weckman Pepitona, parjaajana. – Vihdoin annettiin kuukauden lopulla 26/10 kotimainen uutuus, R. Kiljanderin 1-näytöksinen Postikonttorissa, samantapainen naurattava vähäpätöisyys kuin T. Hagmanin Kyökissä, ja kauan ohjelmistossa pysynyt.
Lokakuulla vallinneen vastatuulen muutti myötäiseksi Schillerin Orleansin neitsyt, joka meni ensi kerran 2/11 ja taas todisti, kuinka otollisia suuret klassilliset näytelmät olivat Suomalaisen teatterin yleisölle. Se näyteltiin näet täysille taikka hyville huoneille: marraskuulla peräkkäin 7 kertaa, joulukuulla 3 ja vielä maaliskuulla 2 – yhteensä siis 12 kertaa näytäntökauden kuluessa. Ja menestys oli ansaittu. Ida Aalbergista Johannana lausuu U. S. ensi-illan jälkeen: "Hänen olentonsa oli niin vieras ja ylimaailmallinen, jotta mielikuvituksellekin oli vaikeata luoda mitään täydellisempää kuvaa tuosta Ranskan pelastajahengettärestä." Myöhemmin arvostellaan Valvojansa tyynemmin:88
"Nti Aalberg yritti nähtävästi tekemään sankaritarta niin todelliseksi ihmiseksi kuin mahdollista. Niin hän lausui mainion jäähyväismonoloogin kauniisti ja tuntehikkaasti tekemättä sitä miksikään bravuuriaariaksi. Ensi kohtauksessa kuninkaan edessä hän oli tyyni ja maltillinen, antaen kutsumuksensa suuruuden vaan ilmaantua sanojensa ja käytöksensä vakavuudessa ja ylevyydessä. Soma oli äänen muutos, kun hän puhuttuaan maallisille herroille, kääntyi piispan puoleen ja luottavaisesti, melkein lapsellisesti kertoi kutsumuksestaan. – Korkeimmilleen kohoaa hänen taiteensa hänen lausuessaan suurta monoloogia neljännen näytöksen alussa ja palavaa rukousta tyrmässä. Epätoivo toisessa ja uudestaan herännyt luottamus toisessa esitettiin yhtä nerokkaasti ja täydellisesti. Sanalla sanoen Orleansin neitsyt on tinkimättä asetettava näyttelijättären entisten suurimpien luomien rinnalle ja epäiltävää on, onko yksikään toinen johdonmukaisemmin toimitettu. – Huolellinen yhteisnäytteleminen ja kappaleen taidokas näyttämöllepano olivat menestyksen pääehtoja. Se tarkkuus, jolla johtaja, säästämättä vaivojaan, oli koettanut puvuissa ja muissa laitoksissa uskollisesti kuvata todellista elämää 15:n vuosisadan alkupuolelta on meidän oloihimme nähden harvinaista, eikä ulkomaillakaan moni teatteri ole semmoisissa asioissa niin harras. Useat puvut, niinkuin kuninkaan ensimäinen ja Burgundin herttuan toinen erittäin loistokas vaatteus, ovat tehdyt heidän aikuistensa kuvien mukaan ja muutkin mahdollisuuden mukaan noudattaen ajan muotia. Erityistä kiitosta ansaitsee somasti järjestetty, suurenmoinen kansankulkue vaihtelevine pukuineen – siinä kuuluu 115 henkeä olevan osallisena. Liiallista olisi siis enempää vaatia näytelmän ulkopuoleen katsoen ja siinäkin, minkä teatteri jo melkein on ottanut tavakseen yleisölle tarjota, on kenties vähän liikaa – ei ole kaukana se vaara, että yleisö rupeaa vaatimaan yhä enemmän ja kenties pitämään tuota ulkonaista puolta näyttelemistä s.o. taidetta tärkeämpänä."
Seitsemännen illan jälkeen keskeytettiin Orleansin neitsyen esittäminen "esiintulleesta syystä". Ida Aalberg oli mennyt kihloihin lakitiedetten kandidaatti Lauri Kivekkään kanssa, ja hääpäivä lähestyi. Sitä ennen annettiin 18/11 johtokunnan päätöksestä näytäntö näyttelijättären hyväksi, joka itse oli valinnut Nooran ohjelmaksi. Huone oli kukkuroillaan, ja "ilta muodostui täydelliseksi riemujuhlaksi suositulle taiteilijattarelle". Toiselta puolen ihailtiin ja ylistettiin hänen taidettaan tänäkin iltana (Noora oli entiseen verraten täydentynyt, varsinkin viime näytöksessä, jossa loppusuoritus Helmerin kanssa tapahtui tyynemmin, luonnollisemmin ja todenmukaisemmin kuin kirjassa, jossa runoilija tuntuu Nooran sanoissa), toiselta puolen ilmaistiin lahjoilla ja muuten sydämellistä osanottoa morsiamelle. Toverit teatterissa antoivat hopeaisen hedelmämaljan, hämäläiset ylioppilaat parin kandelabereita ja yleisö V. Vesterholmin maalaaman maisemataulun uuden kodin koristamiseksi, puhumatta laakeriseppeleistä ja runsaasta kukkasadosta. Innostuksenpurkaukset taukosivat vasta kun illan sankaritar "astui esiin ja kiitti syvästi liikutettuna ylenpalttisesta kunniasta, toivottaen että tämä yleisön suosio vaikuttaisi elähyttävästi ja sammumatta Suomen nuoreen näytelmätaiteeseen". – Pariskunnan vihkiminen tapahtui 22/11 Nikolainkirkossa klo 7 i.p. Häihin saapui onnentoivotussähkösanomia muun muassa Ibseniltä, Brandesilta, Lieltä, Kiellandilta ja Svendseniltä.
Syyskauden viimeinen uutuus oli Salan suomentama Erkmann-Chatrianin 3-näytöksinen näytelmä Fritz ystävämme. Alarik Böök oli heikko pääroolissa, mutta Olga Finne viehättävä naivina maalaistyttönä ja Leino luontehikas rabbiini. Kappale – ensimäinen, suuren menestyksen saanut ranskalainen, realistinen näytelmä (Théâtre français'ssa ensi kerran 1876) – meni meillä vain kaksi kertaa (!). Paremmin vetivät joulukuulla ja vuoden vaihteella Nummisuutarit (Pesonen oli Kalliolta perinyt Sepeteuksen), Sota rauhan aikana y.m. vanhat tutut ohjelmat.
* * * * *
Tultiin niin vuoteen 1888, joka silloin ilmestyneitten uusien kotimaisten näytelmien tähden on pidettävä oikeana merkkivuotena teatterin historiassa. – Uudenvuoden ensimäinen premiääri oli 4/1: 3-näytöksinen laulunsekainen Komedia Farinelli (Farinelli ou le Bouffe du roi, Saint-Georges'n, De Forges'n ja de Leuven'in tekemä), jonka soitannollisen puolen Bergbom oli uudestaan sommitellut, yhdistäen katkelmia eri oopperoista, niin että musiikki oli tullut pääasiaksi. Esiintyjistä mainitaan Vallenius (Farinelli), Lilli Kurikka (Inez) ja Lindfors (Gil Perez); Robert Kajanus orkesterineen suoritti säestyksen. Yleisö oli sitä enemmän mieltynyt kappaleeseen, kun viime aikoina oli saatu kuulla vähän laulua näyttämöltä. Se menikin 6 kertaa. Tänä vuonna täytti Z. Topelius 70 vuotta ja kun oli päätetty viettää merkkipäivä suurella kansalaisjuhlalla ylioppilastalolla, asetti teatteri juhlanäytäntönsä edelliseen iltaan 13/1.89 Huone oli ahdinkoon täynnä, ja kun runoilija omaisineen, 30-vuotisen sodan marssin kaikuessa, oli asettunut ensi rivin peräaitioon ja häntä tervehditty eläköönhuudoilla, nousi esirippu Regina von Emmeritz-näytelmälle, joka esitettiin yhtä mainiosti ja pääosiin nähden samoilla voimilla kuin 1885 [nyt oli: Lindfors Larsson, A. Böök ruhtinas Emmeritz, Rautio Bertel, Lilli Kurikka Kätchen]. – "Kun näytännön loputtua esirippu jälleen nousi, seppelöitsi Regina runoilijan rintakuvan orkesterin toitottaessa ja koko näyttämö täynnä näytelmän kirjavaa kansaa; kun esirippu nousi toisen kerran, seisoivat vain Regina ja Kustaa Adolf runoilijan kuvan luona kunniavahtina; mutta kun esirippu nousi kolmannen kerran, nähtiin kuva yksinänsä, osotteeksi kuinka nerollisen runoilijan maine on muuttumatta elävä nykyisen näyttämön varjokuvien hälvettyä."
Kun sitte seuraavana päivänä kuntien, seurojen ja yhdistysten lähetystöt, niin pääkaupungista kuin maaseuduilta, kävivät onnittelemassa Topeliusta, esiintoi Kaarlo Bergbom yhdessä näyttelijäin Leinon ja Ahlbergin kanssa Suomalaisen teatterin onnentoivotukset. Vastatessaan runoilija, ensin kiitettyään edellisestä illasta, lausui, että hän ei ollut uskonut Regina von Emmeritzin pysyvän näyttämöllä, mutta niin esitettynä kuin hän oli sen nähnyt Suomalaisessa teatterissa luuli hän sillä olevan tulevaisuutta. Kullakin teatterilla on tehtävänsä. Suomalaisen teatterin ansio on se, että se on antanut Suomen runottaren puhua näyttämöltä voimakasta kieltä. Sen johtajaa ja näyttelijöitä ei Suomen kansa tule koskaan unhottamaan. – Näin otti Suomalainen teatteri tehokkaasti osaa suuren, unohtumattoman runoilijan kunniapäivän viettämiseen, yksi niitä viimeisiä kansallisjuhlia, joihin lähes kaikki sydämestään yhtyivät.90
Toinen premiääri tuli 25/1, jolloin näyteltiin Hilda Aspin suomentama Björnsonin Hansikas. Ensi-iltana oli huone hyvänlainen, mutta toisena oli jo niin vähä väkeä, että kolmas ja viimeinen näytäntö ei voinut tulla kysymykseen yhdessä jaksossa, vaan seurasi puolentoista viikon päästä. Kumminkin esitys oli hyvä ja enemmänkin.
"Rva Aalberg-Kivekäs näytti Svavan osan erinomaisen kauniisti, hienotunteisesti ja hillitysti muodostuen näytösten mukaan. Ehkä hän kuitenkin oli etevin ensi näytöksessä, joka jo sisältää koko hänen tragediansa: avonainen, suloinen rakkaudeninnostus kohtauksessa sulhasen kanssa, harvinaisen todellisesti värähtelevät lyhyet lauseet, kun Hoff kertoo sulhasen salaisesta entisyydestä, ilman että hän asiaa ymmärtää, vaikka se häntä vaivaa, ja sitte kauhistus kun Alfin tullessa kaikki selviää – kaikessa oli näyttelijätär yhtä oivallinen." – Vallenius, jolla Riisinä oli entistä suurempi puheosa, teki luonteen turhamielisyyden liian tärkeäksi, mutta Leino oli kelpo Christensen samoin kuin Ahlberg nuhteeton Alf.
Miksi ei kappale vetänyt? Eiköhän vastaus ole siinä, että realistiset draamat, joiden tarkotus oli "asettaa kysymyksiä keskustelunalaiseksi", ylipäätään menettivät viehätysvoimansa niin pian kun päämäärä oli saavutettu, se on kun kysymyksestä oli ruvettu väittelemään. Niin oli juuri Hansikkaan laita. Kappale ei ollut enään uusi ja sen asettama kysymys: eikö mieheltä ole vaadittava puhtautta niinkuin naiseltakin? oli jo meilläkin ollut väittelyn esineenä. Sen lisäksi saattaa sanoa, että "realismi" 80-luvun loppuvuosina jo alkoi väsyttää yleisöä. Omituista on että Suomalainen teatteri juuri silloin kun tämä tosiasia kävi tuntuvaksi oli valmis esittämään ensimäisen koko sarjasta alkuperäisiä kotimaisia draamoja, jotka voitokkaasti vaativat romanttisuudelle oikeutta olla olemassa. Ensimäinen uusi kappale Hansikkaan jälkeen oli näet Gustaf von Numersin "historiallis-romantillinen" näytelmä Eerikki Puke, Korsholman herra. Mutta tämä ilmiö keskellä realismin rehottamisaikaa oli muutoinkin outo. Se oli näet suomennos ja tekijän seuraavatkin draamalliset tuotteet esiintyivät ensi kerran suomennoksina suomalaisella näyttämöllä. Mistä tämä johtui, on lyhyesti selitettävä.
Gustaf von Numers on syntynyt Vaasassa ja kasvanut samoilla ruotsalaisilla seuduilla, joilla hänen ensimäinen näytelmänsä toimii. Hän oli jo 40 vuotta vanha, kun hän Eerikki Puken kautta tuli kirjailijana tunnetuksi, mutta hänen kirjalliset taipumuksensa olivat kyllä olleet vireillä koulu- ja yliopistoajoilta saakka. Ilman enempää halua tieteellisiin pyrintöihin kuin luontaista kykyä käytännöllisiin toimiin ei Numers, jonka terveyskin oli heikonlainen, erilaisilla yrityksillään saavuttanut mitään vakavampaa asemaa, ennen kun hän 1882 antautui rautatien palvelukseen. Kaiken aikaa hän oli kuitenkin itsekseen kirjoitellut milloin mitäkin runollista, mutta varsinkin draamallisia luonnoksia, niin että hänelle oli kokoontunut "melkoinen joukko keskeneräisiä teoksia". Näitä kyhäillessä oli Oehlenschläger ollut hänen ihanteensa, ja hän oli uneksinut Suomen historian esittämistä näyttämöllä sarjassa tanskalaisen runoilijan tapaan sommiteltuja näytelmiä. Oltuansa "ultraviikinki" hän oli, siihen aikaan kun häh esiintyi kirjailijana, Suinulan asemapäällikkönä Kangasalla suomalaisen ympäristön ja seuraelämän vaikutuksesta vähitellen asettunut yleisisänmaalliselle ja "jotenkin sosialistiselle kannalle".91
Eerikki Pukea Numers oli alkanut sommitella lyhentääkseen pitkiä iltoja Tuovilan (Toby) yksinäisellä asemalla Laihian ja "vanhan Vaasan" (Korsholman) välillä. Toivoen edes kerran saavansa nähdä jotakin kirjoittamaansa näytelmää näyttämöltä hän lähetti sen tarkastettavaksi Ruotsalaisen teatterin kirjalliselle avustajalle R. Hertzbergille, mutta pitkän odotuksen jälkeen hän sai käsikirjoituksensa takaisin ja sen mukana kirjallisen lausunnon, että kappaleesta korjaamallakaan ei tulisi mitään.92 Eräänä iltana Numers Kangasalan Haralassa kertoi vastoinkäymisensä V. Löfgrenille (Lounasmaa). Tämä luki näytelmän ja pyysi sitte saada lähettää sen Bergbomille. Numers myöntyi, ja siitä alkoi hänen tuttavuutensa Suomalaisen teatterin johtajan kanssa. Lukiessaan näytelmän Bergbom huomasi, että tekijällä, huolimatta kaikesta kokemattomuudesta ja kykenemättömyydestä johdonmukaisesti kehittämään toimintaa, oli vilkas mielikuvitus ja lahja keksimään tehokkaita vastakohtaisuuksia sekä että vuoropuhelussa oli luonnollista eloisuutta ja lyhyyttä, jota draama vaatii, ja niin hän viehättyi yhteistyöhön, joka tosin ei kestänyt kauemmin kuin neljä vuotta, mutta kumminkin tuotti kauniita hedelmiä. Käsitellen kyhäelmää epäkypsänä luonnoksena hän teki seikkaperäisiä muutosehdotuksia, antoi ohjeita ja viittauksia, ja niiden mukaan Numers kirjoitti uudestaan toisen näytöksen tai kuvaelman toisensa perästä kerran tai useammin, ja siten teos vähitellen valmistui. Näin syntyi se Eerikki Puke, joka tunnetaan näyttämöltä esitettynä ja painettunakin. Mahdotonta on kuitenkin määrätä toisen tai toisen osaa, sillä käsikirjoitukset ovat hävinneet, ja Bergbom antoi suureksi osaksi neuvonsa suullisessa keskustelussa, joko käyden Numersin luona Suinulassa taikka Numersin ollessa Helsingissä, ja – kaiken päätteeksi – kun ruotsinkielinen alkuteos oli valmis, loi Niilo Sala siitä sen sujuvan suomennoksen, joka nyt yksistään on arvosteltavanamme! Että tämä kertomus on sanasta sanaan tosi, vaikka Bergbom puolestaan luovutti kaiken kunnian Numersille, sen todistaa jälkimäisen kirjeet.93
Siten Numers (6/9 1887) ilmottaa saaneensa valmiiksi "Eerikki Puken uudet kuvaelmat" ja pyytää ensi "painoksen" konsepteja (mina konsepter af den förra "upplagan"), voidakseen puhtaaksi kirjoittaa koko teoksen. – Edelleen hän l/11 kirjoittaa: "Tahdon vaan sanoa, etten koskaan voi muuta kuin omistaa hra Tohtorille kunnian, jos kappale on onnistunut, sillä Teidän kritiikillenne olen minä rakentanut sen ja sitä ilman olisin kenties jäänyt seisomaan peräytyvälle (sackande) jalalle." – Viikko myöhemmin (7/11) Numers tuskin uskoo "ihmeellistä kunniaa", että Eerikki Pukea aiotaan näytellä; mutta niin myöhään kuin (28/12) on kysymys uusista korjauksista, jota paitse Numers kiittää Bergbomia viimeisestä keskustelusta: – "se teki minulle hyvää – luulin ennen että riittäisi koettaa kirjoittaa luonnollisesti, niinkuin vuoropuhelu todellisuudessa muodostuu, mutta tämä: että alottaa näytös hiljaisemmin ja sitte lisätä enemmän ja enemmän höyryä sekä antaa esiripun laskea, kun pannu on räjähtämäisillään – on antanut minulle paljon ajateltavaa tulevaisuuteen nähden – niinhän se on oleva ainakin näyttämöllä!"
Nämä viimeiset sanat osottavat ilmeisesti kuinka välttämättömästi Numers tarvitsi esteettistä ja näyttämöllistä "opastajaa" (vägvisare), joksi hän Bergbomia nimittää. Lounasmaa ei ollut tuntea kappaletta siksi Eerikki Pukeksi, jonka hän oli lukenut.
Eerikki Puken ensi-ilta oli 10/2, huone oli aivan täysi ja kappaleen menestys ehdoton. "Innokkaita käsientaputuksia ja esiinhuutoja kesti alusta loppuun saakka, ja viimeksi täytyi tekijänkin astua esiin näyttämölle." Näytelmä meni seitsemän kertaa peräkkäin. Eikä menestys ollut ansaitsematon, sillä joskin kappale on enemmän kansannäytelmä kuin varsinainen historiallinen draama, on siinä, Engelbrektin suurenmoinen kansanliike (1434) taustana, vaikuttava historiallinen tunnelma kannattamassa vapaasti keksittyä toimintaa, edelleen kuohui siitä meidän ajalle (huomaa, ennen sosialismia!) otollinen kansanvaltainen henki, niin että kuolevan sankarittaren, Kreetan, loppusanat: "Talonpoika – herra – yhdessä!" sisältävät teoksen aatteen, ja vihdoin ovat useimmat yhdeksästä kuvaelmasta sangen jännittäviä. Että Pohjanmaan tarmokkaan kansan kuvaus, yksityiset henkilöt ja joku toiminnan piirrekin on vähemmän realistista kuin romanttista Välskärin kertomusten tapaan ja näytti suoraan (jollei tietoisestikaan) johtuvan näistä, ei suinkaan vähentänyt viehätystä. Muutoin on näytelmässä paljo kiitollisia rooleja, joten näyttelijät olivat harvinaisen innostuneita tehtäviinsä. Rva Aalberg-Kivekäs oli rohkeamielinen Kreeta, Leino talonpoikaiskuningas Murkainen, Ahlberg Puke, A. Böök tuimapäinen Niilo, Weckman (erittäin onnistunut) Mauno, Falck tanskalainen kansanrääkkääjä Jürgen Jute, Vallenius hovimies Aksel Kurki, Saimi Svan elämän katkeroittama Leena, Sala ja Rautio kelpo talonpoikia – kaikki voimat hyvin käytetyt. Näyttämöllepanokin oli tehokas. Murkaisen avara pirtti, Puken kammio, mäntymetsä ja käräjäpaikka Vöyrin kirkon luona olivat somat niinkuin puvut, joita varten oli ohjeeksi otettu keskiaikaisten kirkkojemme kalkkimaalauksia.94
Kun Eerikki Puke 26/2 oli näytelty viimeisen kerran, tuli viikon loma sentähden että teatteri sisältä maalattiin Grahamin tulivärillä. Sitte uudelleen alkaneitten näytäntöjen väliin pistäytyi 10/3 ilta, joka erosi teatterin tavallisista. Näyttelijät, jotka innokkaasti harrastivat eläkerahastonsa kartuttamista, olivat näet siksi päiväksi toimeenpanneet arpajaiset ja naamiohuvit asian hyväksi. Voittoja oli lähetetty maaseuduiltakin ja Pietarista, ja yleisö osotti niin suurta osanottoa, että tilaisuus tuli kenties onnistuneimmaksi lukuisista samanlaisista, joita vuosien kuluessa järjestettiin. Sinä iltana myytiin varta vasten toimitettu Nyyrikki-julkaisu, joka ilmestyi sekä suomalaisena että ruotsalaisena, kumpikin laitos käsittäen kaksi lehteä. Suomalaisessa oli paitse runollisia lisiä "Suomalaisen teatterin ohjelmalista vuosilta 1872-1888", ja ruotsalaisessa Kaarlo ja Emilie Bergbomille omistettu Z. T: n runoelma, jossa somasti palautetaan Suomalaisen oopperan muisto ja viitataan puhenäyttämön kansalliseen merkitykseen, kaksi Gustaf von Numersin antamaa kohtausta kahdesta valmistumattomasta draamasta "Hämäläisten taistelu" (Tavasternas strid eller Birger Jaarls dotter) ja "Alkibiades ja hermespatsaat" (Alkibiades och hermesstoderna), E. N(ervanderin) runoelma "Näyttämön lapset" (Scenens barn) y.m. Vähän myöhemmin (14/4 ja 19/4) Nervander, nojaten mainittuun Nyyrikin "ohjelmalistaan", julkaisi Finlandissa kirjoituksen "Onko Suomalainen teatteri kansallisteatteri?" jossa hän loi ensimäisen lyhyen teatterinhistorian luonnoksen. Samassa kirjoituksessa, joka luonnollisesti antaa myöntävän vastauksen asettamaansa kysymykseen, sanotaan muun muassa, että teatterin ohjelmistoon oli ollut otettuna 231 teosta, nimittäin 53 kotimaista, 100 suurempaa ja 52 pienempää ulkomaalaista puhekappaletta sekä 26 oopperaa.
Eerikki Puken jälkeen ei tullut uutta ennen kun 18/3, jolloin Ibsenin Helgelannin sankarit meni ensi kerran. Ankarat talvipakkaset olivat Bergbomissa herättäneet uinailevan reumatismin ja hänen sairautensa hidastutti uusien kappalten harjottamista ja aiheutti senkin, että tämä mahtava, aiheeltaan viikinkiaikuinen, mutta aatteellisesti uudenaikainen draama, jonka jo Edv. Törmänen oli suomentanut ja jonka esittäminen sattumain kautta oli myöhästynyt, sittekin tuli näyttämölle olematta täysin kypsynyt. Ei edes rva Aalberg-Kivekäs, jonka taiteilijaluonteelle – se myönnettäköön kernaasti – Hjördiksen tapaisen sankarinaisen kuvaaminen tosin oli vierasta, tyydyttänyt muuta kuin puoleksi. Muista oli Leino Örnulfina paras ja sen jälkeen ehkä Weckman – Thorulf ja Falck – Kåre. Vaikuttavasta näyttämöllepanosta mainittakoon meillä ensi kerran nähdyt liikkuvat pilvet. Näytäntö uudistettiin neljä kertaa. – Toinen ilta 20/3 oli tavallaan juhlanäytäntö, sillä sinä päivänä täytti Ibsen 60 vuotta. Sen johdosta lähettivät kappaleessa esiintyjät tervehdyssähkösanoman runoilijalle ja samoin teki Bergbomkin. – Vähäpätöisempiä uutuuksia olivat: Salan suomentama A. L'Arrongen Puutarhurin tyttäret (Hasemanns Töchter), 4-näytöksinen huvinäytelmä 4/4 ja 1-näytöksiset huvinäytelmät Ernst Ahlgrenin (rva Benediktson) Telefoonissa ja Hilda Aspin suomentama Paul Heysen Veljesten kesken, molemmat 18/4. Ensin mainittu, puoleksi ilveily puoleksi viaton tendenssikappale, esitettiin tavan mukaan sujuvasti. Lindfors oli mitä herttaisin puutarhuri ja Weckmanin sammaltava proviisori nauratti ja säälitti samalla kertaa, muita mainitsematta. Siiri Telefoonissa oli hupainen ingénuerooli, jota näytellessä Olga Finne varmensi jo vallottamaansa sijaa yleisön suosiossa.
Aivan näytäntökauden lopulla sattui vielä oikea merkkitapaus, uuden runoilijan ja uuden suuren draaman esiintyminen näyttämöllä, kun J. H. Erkon 5-näytöksinen "runoelma" Tietäjä ensi kerran näyteltiin 20/4. Erkko, joka oli hyvin tunnettu nuoren Suomen etevimpäaä laulurunoilijana, oli hänkin, epäilemättä teatterin vaikutuksesta, viettynyt sepittämään draaman, jopa runomittaisen. Se oli jouluksi ilmestynyt painosta ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta kunniapalkinnon saanut, kun Bergbom otti sen esitettäväksi. Eikä se ollut vähäinen tehtävä, raamatullinen aihe kun vaati kokonaan uusia koristuksia ja pukuja. Sitä innokkaammin johtaja puuhasi, ja näytelmä näyttäytyi niin ymmärtävästi, niin aistikkaasti näyttämölle järjestetyksi, että syvämietteinen runoelma sen kautta tuli melkoisesti nautittavammaksi ja vaikuttavammaksi. Miten havainnollinen olikaan vastakohta häviöön syöksevän pakanakansan ja valtaan nousevan Israelin välillä! Toiselta puolen aasialaisen velttohallitsijan turha loisto ja hekkuma sekä Baalin palvelus kultavasikkoineen ja tanssijattarineen, toiselta puolen köyhä, karaistua voimaa kysyvä telttaelämä aavikolla. Siinä jo kuvastui se ajatus, jonka runoilija oli tahtonut julkilausua kansojen tulevaisuuden ehdoista. Oliko Bergbom mainittavassa määrässä vaikuttanut näytelmän sommitteluun, on tuntematonta, mutta näyttämöä varten hän kumminkin oli tehnyt korjauksia jättämällä pois useita välikohtia ja vähemmän tärkeitä sivuhenkilöitä. Näin hän enensi draaman tehoa, ja etenkin se kohtaus, missä Bileam vasten tahtoansa siunaa Israelia, oli jylhän vuoristomaiseman, ryhmien aistikkaan asettelun ja ukkosilman kautta niin sanoaksemme vanhatestamentillisen mahtava. Olematta suorastaan näyttämöä varten kirjoitettu draama, kiitos olkoon näyttämöllepanon, menestyi se kuitenkin odottamattomalla tavalla. Erkko, joka itse kurkkutaudin tähden oleskeli Berlinissä, kirjoittaa siis syystä Bergbomille: "Tiedän ja tunnustan, että Teidän ansioksenne on luettava, jos Tietäjä näyttämöllä menestyy – olen aina ollut vakuutettu jalosta tahdostanne sekä nerostanne ja toivon, että ne tälläkin kertaa tuottavat parhaita seurauksia." – Päärooli Bileam oli Salan käsissä, ja hän täytti sen "sangen kiitettävästi" – se oli, saatamme nyt sanoa, nuoren näyttelijän, jonka ura oli oleva niin lyhyt, etevin luoma. Hän loi havainnolliseksi sen kuvan, joka lukijassakin syntyy tuosta jalosti ajattelevasta, mutta heikonlaisesta tietäjästä. – Draama esitettiin yhtä mittaa 5 kertaa.95
Toukokuulla teatteri niinkuin tavallisesti huonolla menestyksellä kilpaili kevään kanssa. Uudistuksina mainittakoon Ainamo, johon Bergbom oli lisännyt useita Schantzin sävelmiä, ja jossa Inez Borg oli Ainamo, Vallenius Pärtty ja Lilli Kurikka Pikku. Se meni kolme kertaa (viimeinen lastennäytäntönä) R. Kajanuksen orkesterin säestäessä, sekä Porvari aatelismiehenä, oivallisesti esitettynä, Lindfors nimiroolissa ja muiden muassa vasta-alkaja nti Salenius onnistunut Nicole. Kotimainen uutuus agronoomi Kust. Blåfieldin 2-näytöksinen ilveily Pollarin kievarissa ilmestyi 21/5, ja "yleisö oli ystävällinen sitä kohtaan", Emilie Bergbom kirjoittaa, "huolimatta kappaleen mitättömyydestä". Senkin jälkeen tuli vielä ohjelmistolle uusi F. ja P. Schöntanin 3-näytöksinen huvinäytelmä Sabinitarten ryöstö 25/5. Se oli tuota lajia saksalaisia sepustuksia, joita Kaarlo Bergbom sydämellisesti halveksi, mutta joita hän otti silloin tällöin yleisön huviksi. Viaton ja naurattava kun on, aikaansai kappale meilläkin tarkotetun vaikutuksen. – Viimeinen näytäntö oli 27/5, ja alkoi sen jälkeen kolmen kuukauden kesäloma.
Minna Canthin draama ei valmistunut täksi näytäntökaudeksi. Kirjeissään hän valittaa ettei kelvollista tahtonut syntyä. Joulun jälkeen hän hylkäsi kaikki ja alotti "ihka uudelleen"; maaliskuun alussa oli hänellä "kaksi näytöstä konseptissa". Hänen aikomuksensa oli silloin pusertaa aine kolmeen näytökseen tai neljään kuvaelmaan, jättää pois kaikki "teatterieffektit" ja ainoastaan panna painoa "sisälliseen totuuteen". Samassa kirjeessä (2/3), jossa nämä tiedot annetaan, on jälleen yksi noita kiihkeitä mielenpurkauksia, jotka ilmaisevat runoilijattaren tulisen luonnonlaadun. Hän arvostelee näet mitä ankarimmin Jonas Castrénia, "Savoa" ja koko nuorta puoluetta: "Kuinka kurjia meidän nuoret miehet ovat! Kuinka onnettoman kurjia! Mihin on kansasta kadonnut rehellisyys, vakavuus ja mielenlujuus. Ja minä kun yritin ruveta mokomien kanssa sovintoa hieromaan. En ikipäivinä. Tällä hetkellä ja uudelleen sanoisin tuttavuuden 'ylös'." – Pari kuukautta myöhemmin 9/5 Minna kirjoittaa Kaarlolle (edelliset kirjeet olivat Emilielle), että näytelmä "vihdoin ja viimein" oli valmis. Kuitenkin oli vain ensi näytös toiseen kertaan kirjoitettu – "mutta siihen olen jotakuinkin tyytyväinen, minusta ainakin tuntuu, että se on niin hyvä kuin nykyiseltä ihmiseltäni olla voi. Kun sitten seuraavat kolme luonnistuisivat samoin. Olisi se jo luultavasti tykkänään valmistunut, ellen olisi koko kevään täällä sairastellut." Niin näytelmästä, mutta kirjeen alussa ja lopussa hän oikein rukoilemalla rukoilee Bergbomia tulemaan teatterinsa kanssa syksyllä Kuopioon. Hänen henkinen ihmisensä, hänen sielunsa kaipaa Bergbomin seuraa, sillä Kuopiossa ei ole ketään, jolta hän voisi saada henkistä ravintoa; hänellä oli nyt elämänfilosofiansa valmiina, selvyyttä ja sisällinen rauha, ja nyt olisi työ alettava. – Tähän Bergbom vastasi 14/5:
(Helsingissä 14/5). "Hyvä ystävä! Eläköön Minna-rouva! Jo rupesin epäilemään, tulisiko enää mitään kynästänne, kun suureksi ilokseni sain kirjeenne. Siis todellakin valmis – tai ainakin niin valmis, että voi toivoa sen oikein valmistuvan. Valitettavasti en saanut mitään kuulla aineesta, tendenseistä, henkilöistä y.m., sillä tuskin on vanhasta enää mitään jäljellä. Mutta rauhotuin nähdessäni että olette tyytyväinen, silloin tiedän asian olevan hyvällä tolalla. Karttakaa nyt vain toiselta puolen Työmiehen vaimon yksipuolisuutta ja toiselta Salakarin välinpitämättömyyttä. Hupsu kuin olen – annan Teille neuvoja. Ei – kirjoittakaa oikein sydämenne pohjasta, kyllä siitä hyvää tulee."
"Jos ei aine siihen pakota, älkää tehkö hyökkäyksiä uskontoa tai kirkkoa vastaan. Teillä on jo kylläksi syytä tähän meidän nykyiseen klerikalismiin; se kasvaa vain kasvamistaan tuommoisten hyökkäysten kautta. Sitä ennustin – jos muistatte – jo pari vuotta sitten. Silloin ette uskonut – väititte vain vapaamielisen suunnan yhä enemmän voittavan alaa. Tuskin elätte nyt samassa illusionissa. Tietysti peruutan varotukseni, jos hyökkäykset kuuluvat asiaan. 'Hakkaa päälle' sitte Herran nimessä."
"Muuten on draamanne erittäin nyt tervetullut. Tietäjän ja Eerikki Puken perästä tarvitsevat näyttelijät vähän realismia, ja muualta sitä ei saada, sillä Björnson ja Ibsen eivät näy enää huolivan siitä, niin suuressa arvossa kuin muuten pidänkin Hansikasta ja Rosmersholmia. Omalta kannaltannekin on hyvin suotuisaa, että saatte jotain kunnollista toimeen nyt, sillä ainoastaan tositeoilla (eikä huutamisella) saa yleisön taivutetuksi. Tätä nykyä se on kovin vastahakoinen sekä realismille että radikalismille, mutta jos vaakaan viskaatte taas jonkun mahtiteoksen, niin kyllä se jälleen on kallistuva Teidän puolellenne. Siis, Minna-rouva, työhön ja voittoon."
"Tahdotte meidät Kuopioon jo tänä syksynä. Valitettavasti se ei käy päinsä, olemme jo vuokranneet Turun teatterin. Ja muutenkin – emme tule Kuopioon, ennen kun rautatie valmistuu. Matka on niin kallis; se nielee kaikki tulot. Totta on, Te olette ystävällisesti hankkinut vapaan 'veskyydin' Lappeenrannasta Kuopioon sekä myöskin takaisin. Mutta ensiksikin on hyvin ikävä tuolla tavalla pakottaa Teidät vastenmieliseen toimeen. Ja sitte – meitä on välistä ja erittäin viime kertoina laivoilla kohdeltu niin nöyryyttävällä tavalla tuon vapaan kyydin tähden ja siitä on aiheutunut niin monta rettelöä, etten tahtoisi sillä ehdolla käydä Kuopiossa. Tuommoinen kerjääminen on aina jotenkin alentavaista. Mutta kohta kun rautatie valmistuu, tulemme, ja tulemme – ainakin minun puolestani – hyvin mielellämme Kuopioon. Jos Ossianin sanoihin saa luottaa, se ei kestä kuin syksyyn vuoden päästä. – Silloin seuraa – toivokaamme niin – Ida Aalbergkin, joka ensi syksynä olisi estetty tulemasta."
"Kaiken tämän saatte sanoa Kiljanderille, mutta tarpeetonta on siitä puhua muille. Se luultavasti vahingoittaisi Aspegrenia, jos koko yleisö tietäisi että tulemme. Hän voisi syystä valittaa, että maaseutulaiset, vaikka hän on heitä varten perustanut teatterin, tilaavat itselleen toisen teatterin. Hänen yrityksensä on niin kiitettävä, ettei sitä saa lannistuttaa."
"Minä olen tänä keväänä ollut kovin sairas. Kylmät säät herättivät vanhan reumatismin ja kuukauden makasin jotenkin liikkumattomana.
[Kaarlo mainitsee tuumineensa Emilien kanssa jonkun osan kesää kylpeä Lappeenrannassa ja sieltä pistäytyä Kuopioon]. Ystävänne Kaarlo B."
Seuraavana päivänä, sen jälkeen kun Bergbom oli kirjoittanut tämän kirjeen, hän lähti ulkomaanmatkalle. Emilie jäi tällä kertaa kotiin ja otamme edellisen täydennykseksi pari kohtaa hänen tämänaikaisista kirjeistään Betty Elfvingille:
(18/5). – "Tämä vaivaloinen ja kirjava ('bråkiga och brokiga') vuosi lähestyy vihdoin loppuansa. Kylmä talvi on ollut kova mörkö sekä Kaarlolle että minulle, niin että me molemmat helmikuusta saakka olemme olleet raihnaisia, minä kuitenkin vähemmän kuin Kaarlo, mutta sentään niin että minun on ollut kovin vaikea kantaa suurta työtaakkaani. Jotakin olisi minun tehtävä terveyteni hyväksi tänä kesänä, mutta ei minulla vielä ole selvillä – mitä? Kaarlo lähti pari päivää sitten [15/5] ulos maailmaan, vähän ravistaakseen itseään. Mielelläni olisin matkustanut mukana, mutta kassani on tyhjä. Hän viipyy noin kuukauden – arvattavasti koko ajan Berlinissä, jos keisari [Fredrik III] saa elää, niin ettei teattereita suljeta. Hänelle on tärkeää nähdä jotain uutta ja hyvää ja siten raitistaa vaikutelmiansa. – Tampereen laulujuhlaan lähden luullakseni kahdeksi päiväksi virkistääkseni itseäni. – Turussa alkaa teatterimme 15/9. Olemme sangen levottomia sen johdosta, sillä Ida Aalberg ei tule mukaan. Hän on ollut koko kevään heikonlainen, niin että hän ei ryhdy palvelukseen ennen kun joulukuun 1 p: stä, siksi hän lepää." – (2/6). – "Huononlainen on tämä vuosi ollut. Tappiomme tekee noin 8,000 mk, johon tulee 6,000 mk viime näytäntökaudelta. Meidän täytyy siis välttämättömästi ajatella takauskirjoituksen toimeenpanemista syksyllä, niin ettei tämä näytäntökausi edelleen lisää vajausta. On julman vaikeaa aina tuntea tuon damokleenmiekan riippuvan yllänsä. Ruotsalaisella teatterilla on kaikkina näinä vuosina ollut noin 29 à 30 tuhannen markan takaus, samalla kun ei meillä ole ollut muuta kuin valtioapu." – Vaikkei näissä kirjeissä siitä puhuta, on mainittava Emilienpäivän (19/5) vietosta, että silloin nti Bergbomia teatteriseurueen puolelta kunnioitettiin laululla, jonka sävelmä oli Karl Sjöblomin ja sanat Niilo Salan sepittämät:
Sa hetkeksi nyt rientos heitä,
Luo katse työsi toukohon!
Ain' uskollisna aatteen teitä
Sa kuljet, – riennät voittohon.
Ja miss' on jalkas kerran käynyt,
Niin sinn' on muisto kallis jäänyt.
Povessas leimuu innon liesi
Ja mieli uljas rinnassas,
Ja kauvas, kauvas tähtää tiesi,
Ei säiky silmäs uskaljas,
Ja sydän jalo, kullankirkas —
Se ohjaa työs ja elon virtas.
Näytäntöjä annettiin tänä näytäntökautena 127 ja niissä seuraavat kappaleet:
12 kertaa Orleansin neitsyt; 7 Eerikki Puke; 6 Nummisuutarit, Farinelli; 5 Tietäjä, Postikonttorissa, Parjauksen kirous, Ei lempi leikin vuoksi, Sota rauhan aikana, Puutarhurin tyttäret, Yhdistysjuhla, Ei ollenkaan mustasukkainen; 4 Regina von Emmeritz, Saimaan rannalla, Reviisori, Rosmersholm, Helgelannin sankarit; 3 Työmiehen vaimo,Ainamo, Hansikas, Faust, Porvari aatelismiehenä, Telefoonissa, Hardangerin harjulla; 2 Lea, Murtovarkaus, Kyökissä, Roinilan talossa,Pormestarin vaali, Hamlet, Noora, Romeo ja Julia, Fritz ystävämme, Sabinitarten ryöstö, Kotikahakka, Lemmenjuoma, Mestari Patelin, Naimapuuhat, Veljesten kesken; 1 Pollarin kievarissa, Pukkisen pidot, Kuningas ja katulaulajatar, Venetian kauppias, Kylänheittiö, Maria Magdalena, Jane Eyre, Luulosairas, Lääkäri vastoin tahtoansa, Kultaristi, Ensi lempi.
Näistä 51 kappaleesta oli 15 kotimaista ja 15 uutta (4 alkuperäistä kotimaista).
XVII. Seitsemästoista näytäntökausi, 1888-89
Kaarlo Bergbom matkusti Berliniin Pietarin kautta, missä viipyi päivän, nähdäkseen Egmontin Venäläisessä teatterissa – se esitettiin keskinkertaisesti, paitse kansankohtauksia, jotka menivät "sanomattoman eloisasti". Päästyään Saksaan hän teki sen kokemuksen, ettei siellä koskaan ole oltava matkalla helluntaiaikana! Oli kuin koko maan väestö olisi ollut liikkeellä, joka asemalla sadottain meneviä ja tulevia, ja joskus sullottiin toisenkin luokan vaunut täyteen kolmannen luokan matkustajia, jotka eivät muualla saaneet tilaa. Ahdingon ja kuumuuden rasittamana Bergbom vihdoin tuli perille, ja asetuttuaan "vanhaan luolaansa" – Dresdenerhofin pieneen hotelliin Friedrichstrassen varrella, hän jo ensi iltana meni Deutsches Theateriin, nähdäkseen Don Carloksen. Kumminkin hän oli niin väsynyt, että näytäntö, huolimatta Kainzin nerokkuudesta, meni jotakuinkin hukkaan – hän "nukkui pari kuuroa sikeämmin kuin ukko B. (!)."
Vaikka Kaarlo tapansa mukaan kävi joka ilta teatterissa, oli hänellä taas muutakin mielessä. "Pääsyy miksi jään tänne", hän kirjoittaa Emilielle, "on se, että aion vakavasti suorittaa esitöitä Saksan kirjallisuushistoriaani. Minä tahdon välttämättömästi saada sen valmiiksi kahdessa vuodessa ja sentähden käydä siihen reippaasti käsiksi. En tiedä parempaa paikkaa kuin Berlin näitä esitöitä varten. Tarpeetonta on puhua tästä muille, sillä minulla on tuoreessa muistissa kirjallisuushistoriani, jonka lupasin kirjallisuuden seuralle, mutta josta ei mitään tullut. Luonnollisesti et tarvitse salata sitä Augustalta." – Tästä näkyy kuinka suuri halu Bergbomilla oli kirjoittaa jotain sen tieteen alalla, johon hän oli niin erinomaisesti perehtynyt; mutta hän ei aavistanut, että lähimmät vuodet tuottaisivat hänelle uusia huolia, jotka olivat omansa masentamaan työhalun ja – kyvyn.
Eräässä myöhemmässä kirjeessä (Norjan Gausdalista) Bergbom luettelee mitä hän tällä kertaa näki Berlinin teattereissa:
"Don Carlos. Journalisten. Kätchen von Heilbronn. Faust (hyvin mieltäkiinnittävä yksityiskohdiltaan, mutta yksityiskohdat tunkeutuivat melkein liiaksi esiin; Maahinen varsin onnistunut tulipunaisen höyryn kautta, joka kaikkialla nousi näkyviin; Margaretankin huone hyvin runollinen; näyteltiin oivallisesti, joskaan ei nerokkaasti). Macbeth (laitokset meillä yleensä paremmat, vaikka täkäläiset apukeinot suuremmat). Hamlet (Sommerstorf jotenkin heikko: professori eikä prinssi; tarpeettoman paljo otettu mukaan, esim. Fortinbras). Die Weisheit Salomons (Paul Heysen suuri draama, 'jalo ja tunnelmallinen'; ei sovi meille). Die Makkabäer (sanomattoman nautintorikas ilta, ei näyttelemisen tähden, joka harvoin nousi keskinkertaisuuden yli, vaan mahtavan, melkein valtavan runoelman vuoksi; miksei meillä ole Leaa? Kaarola? Hänellä ei ole innostusta, ja onhan hän sitä paitse poissa; Leino täyttäisi kyllä Judan roolin ja Sala sopisi Eleasariksi). Emilia Galotti (ei viehättänyt minua enemmän kuin ennenkään). Götz von Berlichingen (näyttämöllepanon riemuvoitto Deutsches Theaterissa). Kuningas ja talonpoika (viehättävä Lope de Vegan komedia, Halmin mukailema; Kainz ja Förster näyttivät sen oivasti; mutta valitettavasti meillä ei ole Kainzia, enkä siis uskalla luottaa että menestys meillä olisi sama kuin täällä). Der Verschwender (vanhanaikainen). Onkel Bräsig (näyteltiin hyvin ja miellytti minua; painamaton laitos, jota en voinut hankkia; meidän täytyy kai tyytyä Gossmannin laitokseen, joka meillä on; yleensä onkin yhdentekevä, minkä valitsemme, sillä eihän mielenkiinto niinkään kohdistu toimintaan kuin Reuterin luomiin henkilöihin ja jo romaanin kautta määrättyihin pääsituatsioneihin; nähtyäni kappaleen luulen Lindforsin sopivammaksi Bräsigiksi kuin Raution, joka on oleva oivallinen vanhana juutalaisena; Falck saa Havermannista kauan ikävöimänsä roolin, ja Pesonen on kuin luotu Jokumiksi). Die berühmte Frau (Schöntanin uusin komedia; paremmin sommiteltu kuin saman entiset kappaleet; myöskin sangen huvittava; roolit tuntuivat kiitollisilta, vaikka tietysti näkyi, että ne olivat kirjoitetut varta vasten esittäjille; mutta ajatusjuoksu, jos mahdollista, tavallista latteampi ja proosallisempi – jos se näet on mahdollista; protesti naisemansipatsionia vastaan mitä pöyhistyneimmän hyödyllisyyden kannalta). Sitä paitse 4 pikkukappaletta yhtenä iltana Schauspielhausissa. Yhdessä, Im Reiche der Mutter, sangen henkevä aate, mutta paha kyllä se ei ollut saatavissa. Näin pari pientä laulukappalettakin (latteita ja rivoja)."
"Vielä mainitsen ylioppilaiden esittämän 'Luther-spiel', nimeltä Luther ja hänen aikansa, Trümpfelmannin tekemä, kohtauksia Lutherin elämästä draamallisessa muodossa. Ansaitsee harkintaa. Kumminkaan emme ota (n.b. jos ylipäätään tahdomme ottaa Lutherin) tätä laitosta, joka on laadittu mitä vetisimpään Schiller-kaunopuhuja-mahtipontisuustyyliin, vaan jonkun toisen (Herrig on esim. kirjoittanut paremman). Ylioppilaat näyttelivät kovin huonosti, kaikki tehtävät kävivät heidän voimiensa yli. Wormsin valtiopäivät komediantapaista. Oopperoja näin; Aidan, Fra Diavolon, Turandotin (uusi, sangen sievä) ja Tellin (Mierzwinski, vieraana, miellytti minua yhtä vähän nyt kuin Pietarissa kolme vuotta sitten)."
Päivin Bergbom istui joko kirjastossa taikka kotona ja luki, tuskin käymättä muualla kuin teatterissa. Eikä elämä Berlinissä tähän aikaan ollutkaan mihinkään houkutteleva: vanha keisari oli juuri kuollut ja uusi keisarikin taisteli kuoleman kanssa. Tästä Kaarlo kirjoittaa:
"Muutoin oli mieliala raskas Charlottenburgissa kehittyvän murhenäytelmän tähden. Joka päivä tuli useita bulletineja tavan mukaan toinen toistaan masentavampi. Ei tiennyt pitikö toivoa elämää vai kuolemaa kovasti koetetulle. Ja niin raskaalta kuin hänen osansa näyttääkin, kenties oli hänen kohtalonsa sittenkin suopea. Nyt hän seisoo lempeänä, suloisena, rakkaana muistona kansojen lemmikkien joukossa. Kenties hänen rauhaisa, ystävällinen luontonsa ei olisikaan sopinut tähän armottomaan rauta-aikaan häikäilemättömine taisteluhaluineen. Jos Aleksanteri II olisi saanut lähteä varhemmin, olisi se ollut onneksi hänenkin muistolleen. Kanuunien ja sosialistien välillä ei välittävällä ja sovinnollisella mielenlaadulla suinkaan ole helppo tehtävä näinä aikoina."
Erkko kävi Bergbomia tapaamassa, vaikka hän nyt oli erään "ihmetohtorin" hoidossa Leipzigissä (se on entisen käsityöläisen Kuhnen parannuslaitoksessa, jossa käytettiin omistajan keksimiä parannuskeinoja, omituisia kylpyjä ja kasviravintoa). Hän tunsi itsensä paljon terveemmäksi ja näyttikin toisellaiselta kuin lähtiessään kotoa; kuitenkaan äänen käheys ei ollut kokonaan kadonnut. Runoilija oli hyvin iloinen näytelmänsä menestyksestä ja toivoi ensi vuonna itsekin näkevänsä sen näyttämöllä. Hänen veljensä Eljas Erkkokin oli Leipzigissä, kovin sairaana.
Keisari Fredrik III kuoli 15/6, ja nähtävästi Bergbom kohta sen jälkeen matkusti Kööpenhaminaan, jossa tänä kesänä oli suuri pohjoismainen näyttely ja aivan toinen tunnelma kuin Saksassa:
"Siellä oli kaikki iloista ja herttaista. Udstillingen ja Tivoli, Tivoli ja Udstillingen – siinä A ja O. Meidän osanottomme näyttelyyn hyvin köyhä, huolimatta Jaakko Ahrenbergin reklaameista. Käsityön ystävät esittelevät itsensä hyvin; muuten vaan vähäpätöisyyksiä, ei karakteristista meille eikä yleiseltä kannalta mieltäkiinnittävää."
Bergbom oli usein yhdessä neitien Stråhlmanin ja Pastellin (Suomalaisen teatterin puvuston hoitajan) kanssa, ja viime mainitun hän joka ilta kutsui teatteriin – "tahdoin osottaa hänelle jotakin huomaavaisuutta". Edelleen Lindfors ja Weckman96 olivat Kööpenhaminassa. "Lindfors on kuin kotonaan. Käynnillä Fallesenin luona, käynnillä Emil Poulsenin ja Schramin luona, hankkii tänään piletin itselleen, huomenna Weckmanille, ylihuomenna Pastellille pääsyn vaatevarastoon j.n.e."
Kööpenhaminan teatterimuistoistaan Bergbom luettelee: "Erasmus Montanus (jonka veljekset Poulsen ja rva Phister näyttelivät hyvin; vahinko ettei [nti] Stenberg nähnyt tätä Nillaa). Näkymättömät (Olaf Poulsen verraton). Elverhöi (rva Hennings ainoa valokohta ylen ikävänä iltana; huudettu näyttämöllepanokin sangen jokapäiväinen ja keskinkertainen). Betyn holhoojat (ei juuri vaikuttanut paremmin näyttämöltä kuin lukiessa; Ada Nielsen varsin hupainen emansipeerattuna Ragnana). Under Snefog (Hostrupin uusin näytelmä; hyväntahtoinen, mutta hirmuisen leveä; näin sen toki tyydytyksellä, sillä siinä esitetään kappale tanskalaista elämää; yhteisnäytteleminen loistava). Muuten näin noita 1-näytöksisiä vähäpätöisyyksiä, jotka ovat välttämättömiä tanskalaiselle teatterille; niin myös baletteja: hyvin vähäisellä 'ylösrakennuksella'. – Löysin pienen E. Böghin vähäpätöisyyden, Laskiaispidot, josta aion tehdä Saimaan rannalla n: o 2. Meillä se ei kuitenkaan ole asetettava laskiaisiin, vaan jouluaikaan, jolloin meillä leikit, laulut ja tanssit ovat paremmin paikallaan. Annan Blåfieldin mukailla sen, kun aluksi olen laatinut suunnitelman (scenarium) ja määrännyt sopivat paikat lauluille." – Augusta-sisarensa neuvosta ("hän on semmoisissa asioissa meitä molempia ymmärtäväisempi", Kaarlo kirjoittaa Emilielle) Bergbom päätti kesäksi asettua Norjan Gausdaliin. Matkustaen Kristianian kautta (jossa turhaan haki Ida Basilieria) hän saapui sinne kesäkuun viime päivinä. Ensimäisessä (päiväämättömässä) kirjeessä hän lausuu:
"Olen ollut täällä viisi päivää ja tunnen itseni erittäin voimistuneeksi ja virkeäksi. Tämä luonnon sanomaton tyyneys ja läpikuultava ilma vaikuttaa niin rauhottavasti hermoihin, että kaikki levottomuus häviää. Totta on – täällä on kylmä. Usein on yöllä ollut 2 à 3 astetta ja päivällä harvoin yli 8 à 10. Mutta tämä kylmyys ei tunnu ollenkaan epämiellyttävältä sentähden, että se on niin kuiva ja siksi helposti siedettävä. Nyt kun kirjoitan, ovat sormeni kankeat kylmästä – se näkyy kai käsialastanikin – mutta siitä syntyvä tunne on paremmin miellyttävä kuin päinvastoin. – Tutkiessaan minua tohtori antoi sen ikävän uutisen, että reumaattinen kuume ei ole ollut koskettelematta sydäntäni. Minun täytyy sentähden tehdä vuorikävelyni metoodillisesti eikä vaeltaa ympäri mieleni mukaan. Myöskin hän kielsi käyttämästä kovin kylmiä kylpyjä. Erehtyy helposti niiden vaikutukseen nähden – hän sanoi – syystä kun ne hetkellisesti virkistävät."
(11/7). – Ei vaan tule lämmintä. "Tahtoo kuitenkin joskus nähdä auringon, koska sanotaan olevan kesä. Vielä näkyy lunta siellä täällä vuorilla. Suomalaisia on koko joukko, mutta niiden kanssa minulla ei ole ollut tekemistä. Sitä enemmän norjalaisten kanssa, ja myöskin erään tanskalaisen kuuluisuuden, valtioneuvos Kriegerin kanssa. Ihmeellinen ilmiö. Hänellä on niin yksityiskohdittain selvillä kaikki olot miltei kaikissa Euroopan maissa, kuin hän olisi maan oma lapsi. Niin hän tuntee Suomenkin. Kuinka hyvin hän tietää kaikki, voit käsittää siitä, että hän kysyi minulta, miksi Montgomery lähetettiin Pietariin ja miksi Jonas Castrénin joukkue oli heikompi viime valtiopäivillä. Samoin hän tuntee kirjallisuuden. Hän tuntee Topeliuksen ei ainoastaan runoilijana vaan myöskin Luonnon kirjan ja Maamme kirjan tekijänä. Hän on ensimäinen, jonka olen tavannut, joka on lukenut Schybergsonin historian."
"Täällä on melkein mahdoton tehdä työtä. Huoneet ovat niin kylmät, että mieluummin istuu ulkona ja siellä tietysti työ ei suju. Othello [teatterilaitos] ei ole vielä valmis, vaikka alotin sitä Berlinissä. Lohdutin itseni sillä että se tarvitaan vasta helmikuulla, sillä Ida Aalbergin täytyy ensin tulla terveeksi." – Seuraavassa kirjeessä (14/7) Kaarlo puhuu kahdesta uutisesta, jotka oli nähnyt sanomissa, ja jotka eivät olleet iloisia. Johannes Brun oli syksyllä vieraileva Ruotsalaisessa teatterissa ja silloin hän arvattavasti näyttelisi loistoroolinsa, Bräsigin, ja Ida Aalbergista kerrottiin, että hän oli luvannut syyskuulla vierailla Bergenissä. Jälkimäisen tiedon Kaarlo kuitenkin käänsi siten parempaan päin, että hän toivoi taiteilijattaren – kun hän kerran oli terve – voivan lokakuulla esiintyä joitakuita kertoja Turussa.
Emilienkin kirjeistä annamme joitakuita otteita, kuitenkin jättäen sikseen teatteria koskevat pikku asiat, joita niissä nyt niinkuin aina oli runsaasti. Kerrottuaan viimeisistä näytännöistä, seurueen hajoamisesta kesälomalle y.m. hän mainitsee omaisten lähdöstä – Ossian oli ollut Helsingissä Tampereen edustajana valtiopäivillä – ja miten hän jäi yksin Helsinkiin. Hänellekin olisi kylpymatka ollut tarpeen, mutta eri syistä hän tuli siihen päätökseen, että hän tänä suvena pysyisi virassaan, niin että hän tulevana kesänä voisi pyytää pitemmäksi ajaksi vapautta. Kesäkuulla hän kuitenkin kävi laulujuhlassa Tampereella ja heinäkuun alussa Kuitiassa. Tuosta juhlasta ynnä muusta hän kirjoittaa (11/7):
"Laulujuhla oli erinomaisen onnistunut, kaikki oivallisesti järjestetty, mutta ihana ilma ja juhlakentän harvinainen asema ansaitsevat toki suurinta kiitosta. Danielsonin juhlapuhe oli aivan loistava, mitä parhain sisällys, esitettynä selvästi ja painolla. Se teki suurenmoisen ja sydämeen tunkevan vaikutuksen kaikkiin läsnäoleviin ja – poissaoleviinkin. Nya Pressen ja Hufvudstadsbladet ovat ankarasti arvostelleet sitä. Dagbladetin moite oli tietenkin lievempi, mutta kuitenkin sanottiin, että 'semmoiset puheet luovat ruotsalaisen kysymyksen, suomalaisen kysymyksen sijaan' j.n.e. Viikinkiläinen maaseutulehdistö on luonnollisesti veisannut samaa virttä ja koettanut vähentää Danielsonin sanojen vaikutusta, mutta sanottu on sanottu ja siemen heitetty, joka on itävä ja juurtuva. – [Sen johdosta mitä Kaarlo oli kirjoittanut terveydestään: ] Jos sydämesi todella on viottunut, niin täytyy sinun ruveta hoitamaan itseäs paremmin kuin tähän saakka: sinun niin suuresti rakastamasi pitkät ja voimia kysyvät kävelyt eivät enää kelpaa. Kenties voi toki terveytesi vielä tulla entiselleen, jos vaan hoidat itseäsi huolellisesti. – Viime vuoden taloudellinen tulos oli niin huono, että olen aivan epätoivossa. Meidän täytyy tänä vuonna asettaa kaikki toisin. On oikein häpeä, ettemme tule paremmin toimeen. Kun tulet kotia elokuulla, niin on meidän yhdessä koetettava yksityiskohdittain tarkastaa joka määrä ja miettiä, kuinka meidän tulee säästää. Viivy nyt kuitenkin Grausdalissa täyteen kuusi viikkoa, niin että sinulla on todellinen hyöty sielläolostasi. Matka on kallis ja nyt sinulla on aikaa uhrattavana terveydellesi; kenties ei sovi yhtä hyvin toisena kertana. Riittäähän hyvin, jos tulet Helsinkiin elokuun 20 p: ksi. – Olen kiihkeästi ottanut osaa Björnson-Richterin juttuun; kuinka on asian laita ja mitä sanotaan siitä Norjassa, vasemmistolehdistössäkin? Täällä on luonnollisesti kaikki esitetty vastustajain puolelta ja tietysti on Björnsonin syyllisyys suuri, mutta onhan kai olemassa lieventäviäkin asianhaaroja? Käythän [Björnsonin luona] Aulestadissa, ennen kun matkustat? Tee se kaikin mokomin, rakas Kaarlo. Minusta tämä juttu on ollut niin kauhean ikävä, sillä nyt ovat Björnsonin monet vastustajat oikein saaneet jotakin jauhettavaa. Finland on oikein riemulla ottanut kaiken moitteen minkä se on löytänyt. Kirjoita tästä lähemmin. Ovathan sanomalehtemme kertoneet paljon, mutta hupaista olisi kuulla yksityisiä lauseita."
Kaarlon viimeinen kirje Gausdalista on päivätty 29/7. Siitä otamme seuraavat kohdat:
– "Kysyt Björnson-Richterin asiaa. Olen paljon lukenut ja paljon kuullut siitä, mutta täysin selvä se ei minulle ole, erittäinkään ei kronologia. Kaikki ovat myötäsyyllisiä ja tuntevat sen. Mutta juuri sentähden kukin koettaa vierittää syyn toisten päälle. Niin ollen on vaikea saada selvyyttä. Varsinkin kuin se, jonka esiintyminen monessa kohden on epäselvin (Richter itse), ei enää voi antaa selityksiä. Että Björnsonilla on suuri syy on tuskin kiellettävissä. Minun käsitykseni mukaan vähemmän sen epätarkkuuden vuoksi, jolla hän selosti Richterin kirjeen, sillä silloin hän uskoi täydellisesti esittäneensä Richterin ajatuksen. Mutta tämä häikäilemätön tuomitseminen, nämä kiukkuiset hyökkäykset, tämä asianajajan 'rechthaberei' jälkeenpäin! Olipahan itse kokenut että voi erehtyä. Miksi silloin toisen menettelyssä kohta olettaa huonoa tahtoa, eikä erehdystä. Miksi kohta huutaa: se on 'valhe', kun huomaa jotain vähemmän täsmällistä toisen sanoissa, vaikka itsekin on niin vähän tarkka. Kauhulla ajattelen sitä hetkeä, kun Meurman-Castrénilainen häikäilemätön taistelutapa on synnyttävä semmoisia riitoja meillä. Hyvää tahtoa asianomaisilta ei puutu – sen he ovat osottaneet."
"Torstaina päätän täälläoloni – olen silloin ollut 5 viikkoa. Teen sitte jalkamatkan Aulestadiin, jossa kai viivyn jonkun vuorokauden. Sen jälkeen olen luvannut Hamarissa käydä Kristoffer Brunin luona, johon olen täällä tutustunut. Kristianiassa en viivy kauemmin kuin että saan tietää, tuleeko Johannes Brun Suomeen vai ei. Jälkimäisessä tapauksessa koetan saada Setä Bräsigin jäljennöksen. Sitte kotia päin, jonne saapunen noin 11/8 (Kuitiaan)."
"On hämmästyttävää kuinka vähän me tarvitsemme kirjastoamme varten. Täällä on eräs pormestari Svanberg, yksi Göteborgin teatterin johtomiehiä, hänen mukaansa lasketaan siellä vuosittain 10,000 kruunua kirjastoon. Meillä ei mene 5,000 mk. Bergenin teatteri, joka kaikin puolin on köyhempi kuin meidän, käyttää siihen joka vuosi 7,000 kruunua. Totta on – klassillinen ohjelmistomme ei maksa mitään (eikä myös merirosvoutemme)." —
* * * * *
Elokuun lopulla Bergbom saapui Tampereelle, ja annettiin ensi näytäntö (Puutarhurin tyttäret) 1/9. Kaikkiaan näyteltiin siellä 9 iltaa – viimeinen 13/9. Tietysti oli puuha ja vaiva tavallinen, koska niin suuria näytelmiä kuin Eerikki Puke ja Venetian kauppias esitettiin ahtaalla näyttämöllä. Menestys ja tulot olivat hyvänlaisia.
Tältä ajalta on vain pari Kaarlon kirjekorttia säilynyt ja toisessa (3/9) kohtaamme lauseen: "Muuten on Krohnin hirveä kuolema niin masentanut minut, etten ole juuri muuta voinut kuin sitä ajatella." Sanat viittaavat surkeaan tapaturmaan, joka 28/8 säälimättömästi sieppasi uutterimmasta ja hedelmällisimmästä työstä yhden kansamme jaloimpia miehiä. Koko maassa herätti murhesanoma haikeaa surua ja kaipausta eikä suinkaan vähimmin teatteripiireissä. Tieteellisiin, kirjallisiin ja muihin hartaisiin sivistyspyrintöihinsä Julius Krohn oli myöskin yhdistänyt tehokkaan harrastuksen edistää näyttämöllisen taiteen kehitystä maassamme. Kansallisessa teatterissa hän näki yhden suomalaisen kulttuurielämämme toivorikkaimpia ilmiöitä, jonka asiaa hän aina oli valmis edustamaan ja puoltamaan, ja mitä vähemmän meillä oli ja on Julius Krohnin kaltaisia miehiä, jotka eivät ainoastaan ansaitse vaan todella ovat osakseen saaneetkin kaikkien kunnioituksen, sitä katkerampi oli teatterin odottamatta menettää semmoinen ystävä.
Emilie puolestaan kirjoitti Kaarlolle, että hän ennen kun Ida Aalberg (2/9) lähti Norjaan, esiintyäkseen 10 kertaa Bergenissä, oli tältä saanut lupauksen, että hän lokakuun keskivaiheilla palattuaan matkaltaan näyttelisi muutamina iltoina Turussa. Tämä oli ilosanoma Kaarlolle, sillä silloin siellä voitiin näytellä ohjelmiston parhaita näytelmiä.
Tampereelta seurue näet muutti Turkuun, jossa oltiin kuusi viikkoa, 16/9-31/10. Täällä esitettiin ensi kerran Edv. Törmäsen suomentama A. L'Arrongen 5-näytöksinen huvinäytelmä Tohtori Klaus 10/10; muutoin oli ohjelmisto vanhaa. Huoneet olivat hyvänlaisia, mutta kumminkaan ei onni ollut mukana, sillä Bergbom oli – emme tarkoin tiedä kuinka kauan, mutta nähtävästi 2-3 viikkoa – sairaana, kykenemättömänä työhön. Sillä aikaa Sala hoiti hänen virkaansa. Emilien ja nti Elfvingin kirjeenvaihdosta näkyy, että edellinen kävi Turussa ja hoiti Kaarloa, joka makasi Phoenix hotellissa.
Helsingistä Emilie kirjoittaa 28/10: "En tiedä oikein kuinka sinua kiittäisin, rakas Bettyseni, kaikesta suuresta ystävyydestäsi ja hartaudestasi, jota nyt taasen olet meille osottanut. Sinä olet kerta kaikkiaan niitä, jotka auttavat hyvinä ja pahoina päivinä, mutta minusta sinä olet hädässä uskollisempi kuin muulloin. Miten ikävä tänä syksynä Turussa olikin Kaarlon sairauden takia, säilyvät kuitenkin muistissani hupaiset hetkemme Phoenix-hotellissa oikeana valokohtana tuolta surulliselta ajalta." Ja nti Elfving puolestaan vastaa: "En koskaan luullut, että Phoenix voisi antaa minulle niin rakkaita muistoja." Kaarlo vihdoin kiittää sisartaan sanoilla: "Sydämellinen kiitos siitä mitä olet minulle ollut tänä kuukautena. Ilman sinua olisin ehkä vieläkin maannut ja kenties jäänyt tänne muitten jälkeen." – Noin lokakuun keskivaiheilla Kaarlo oli jälleen työssä, joskin hän näytti heikolta. Samaan aikaan kun Kaarlo nousi sairasvuoteeltaan, Ida Aalberg palasi lyhyeltä mutta loistavalta vierailumatkaltaan, jolla hän oli (m.m. Noorana) ihastuttanut bergeniläisiä, ja hän näytteli Turussa viisi kertaa 17/10-26/10 (Ei lempi leikin vuoksi, Orleansin neitsyt ja Sota rauhan aikana). Viimeisenä iltana meni Tietäjä.
Helsingissä alkoivat näytännöt 4/11 ja 8/11 oli se merkillinen ilta, jolloin Minna Canthin uusi draama, Kovan onnen lapsia, esitettiin ensimäisen ja – ainoan kerran. Mutta ennen kun kerromme siitä ja sen seurauksista, on näytelmän syntyhistoriaan lisättävä muutamia piirteitä.
Kirjeessä Emilielle Minna 10/8 ilmottaa vielä vähän puuttuvan neljännestä (viimeisestä) näytöksestä. Hän oli kuitenkin kesällä niin "huvitellut ja laiskotellut", että hän helposti täydentäisi teoksensa ja sitte vielä kerran kirjoittaisi sen uudestaan hiukan muokkaillen "stiiliä".
"Tohtorilta olisin mielelläni tahtonut saada neuvoja tähän loppuun. Mutta ehkäpä ennätän sittenkin vielä. Raskas tämä näytelmä on ja surullinen. Ei siitä arvatenkaan tule mikään kassanäytelmä, sillä toista kertaa ei kukaan mene katsomaan. Itse olen kuitenkin jotensakin tyytyväinen, sillä siinä saan taas sanotuksi, mitä sanottavaa oli. Ja tappakoot minut taaskin kerran, sen ovat niin monta kertaa ennenkin tehneet. En välitä heidän laakereistaan enkä heidän miekoistaan, enpä edes loastakaan, jota päälleni heittävät. Jos kohta tuo ilettääkin, niin että täytyy sanoa: 'hyi!' Älkää peljätkö, ei siinä ole mitään hyökkäyksiä kirkkoa vastaan, vaikka kyllä erillaista uskonnollista elämää esiintuodaan." – Kun Bergbom palattuaan Norjasta oli lukenut tämän kirjeen, kävi hän pikimmältään Kuopiossa antamassa neuvojaan. Tähän Minna viittaa, kun hän, 20/9 lähettäen kaksi ensimäistä näytöstä, kirjoittaa:
"Kaikki Teidän neuvonne olivat niin erinomaisen hyviä, Tohtori, vaikka ensin protesteerasin, kun olin saanut päähäni, että Matlenan piti tuleman hulluksi. Nuo hullut minua niin kovin viehättävät. Mutta kyllä se nyt kumminkin on parempi näin. Säästetään hulluus toiseen kertaan." – Kolmas ja neljäs näytös tulivat Bergbomin käsiin lokakuun alussa ja noustuaan sairasvuoteeltaan hän kirjoittaa ensimäiset rivinsä Minna Canthille.
Hän on tyytyväinen korjauksiin. "Jaara on nyt erittäin onnistunut", ja Topra-Heikkikin on parempi, mutta häntä pilaa 'liiallinen sanatulva'. – "Hän sanoo saman asian ei kymmenen, vaan sata kertaa. Ja sitte tuo epätasaisuus hänen puhetavassaan. Välistä hän puhuu niinkuin työmies, jonka joka sana on veristä totuutta; välistä niinkuin sanomalehdenkirjoittaja, joka ei usko rahtuakaan siitä mitä hän kirjoittaa, mutta jolle maksetaan riviltä ja joka sentähden venyttää fraasejaan; välistä niinkuin hermostunut naiskirjailija, joka ei hänkään ajattele mitä kirjoittaa, kun vain saa puhua suunsa puhtaaksi. Mutta sitä loistavampi on Topran draamallinen puoli, ja niinkuin sanoin se on paljon voittanut draaman uudessa muodossa." – .
[Näytelmän nimestä, josta oli kauan neuvoteltu: ] "Mutta nimi? Köyhiä? Sen hylkäsitte itse. Painon alla? Niin voi nimittää jokaista tragediaa. Välttämättömyyden alle jokainen ihminen sortuu. Ennen kun päivä koittaa? Hanna Ongelmia! Rautatien varrella? Liian rauhallinen. On kyllä tavallaan minun keksimäni, mutta en ajatellut sitä lopulliseksi. Kurjuuden keskellä? (Salan keksimä.) Kovan onnen lapsia? [rva Elisabeth Steniuksen keksimä.] Minusta paras. Topra-Heikki? Kahden syyn tähden hyljättävä. Ensiksi venäläisyyden tähden, toiseksi sentähden että se on eksyttävä, Silja, Antti ja Matlenakin ovat yhtä paljon päähenkilöitä kuin Topra-Heikki. Mutta kaikki ovat ne 'Kovan onnen lapsia'. Ettekö usko sitä parhaaksi?"
[Tämän jälkeen 15 eri muistutusta numeroilla merkittyihin kohtiin. Kaikki koskevat vuoropuhelua, sillä aika ei enää sallinut perinpohjaisempia muutoksia. Otamme näytteeksi seuraavat: ] – (2) "Hirveän deklamatoorista! Muutamat liiottelut suorastaan hullutuksia! Esim. että rikkaat 'kiduttavat' köyhiä 'vilulla', niinkuin se ei olisi luonnon, vaan ihmisten syy. Ja sitte tuo retoorillinen paatos, joka – itsestäänkin jo moitittava – työmiehen suussa on kaksinkerroin onneton. Ensin 'sälyttävät', sitte 'kokoovat aarteita', sitte 'imevät verta', sitte 'ahdistavat', sitte 'tallaavat'. Kun repliikki oli loppunut, huusin Sillankorvan Sannan kanssa: 'Vai semmoiset pejoonit! No ei kiitetä!' Kolmas osa saarnaa riittää, ja jääkylmä retoorillisuus väistyy sydämestä tulleitten lauseitten edestä." – (3) "Liikuttava lause, jollei onneton deklamatsioni sitä pilaisi. Mitä 'vuosituhannet' siinä tekevät? Eikä Ruohomäen isäntä ole niitä vuosituhansia 'pusertanut'. Ja sitte saarnata tuosta luultavasti hyvin tavallisesta isännästä ja vielä tavallisemmasta vallesmannista, että he köyhien 'veripisaroilla' ovat hankkineet itselleen 'valtaa ja kunniaa ja hekkumaa'! Aivan kuin puhuttaisiin Napoleonista tai Dshingiskanista." – (14) "Hirveän pöyhkeilevää. On kuin kuulisi jonkun parodian Charlotte Birch-Pfeifferistä tai Dennerystä. Jättäkää nuo 'räjähtävät kivilinnat', 'järähtävä maa' ja tuo 'halkeava taivaan kansi'. Miksi semmoinen apparaatti siinä, missä uhkaava katse ja jylhä vaikeneminen tekee paljo suuremman vaikutuksen. Jos Topra ei voi hillitä sanatulvaansa, niin riittää lyhyt kirous." – (15) "'Pöllö' riittää! 'Tarhapöllö' laimentaa, 'tyhmä kuin pässi' vielä enemmän."
Nämä muistutukset osottavat kuinka kehittymätön Minna Canthin kirjallinen aisti oli. Toiselta puolen hän ei ollut tyhmästi itserakas – sen näkee hänen vastauksestaan (22/10):
"Hyvä, kunnioitettu Tohtori! Niin kyllähän Tohtori on oikeassa! Säälitti vähän kun täytyi ottaa pois nuo hyvät kolaukset kirkolle ja yhteiskunnalle, mutta eihän sitä auta katsoa. Tuo 1: nen kuitenkin – eikö se voisi jäädä? Olen saanut juuri ne sanat suoraan köyhäin omasta suusta, sen vuoksi en hennoisi antaa niitä pois." – Ensi-ilta oli, niinkuin jo on sanottu (torstaina) 8/11 ja U. S. kertoo siitä seuraavaan tapaan:
"Kyllä oli odotettu mieltä järkähyttäviä kohtauksia, mutta ei sitä niin kauheita asioita sentään luultu nähtävän. Tappoja, varkauksia, murhapolttoja, hulluja, näkyjä, itkuja, kuolemankamppauksia, ruumiita, käsirautoja, vetotauteja ja kaikkea mitä vaan on hirmuisinta, saatiin eilen nähdä. Tulimme tästä kaikesta niin järkähytetyksi, ettemme ota nyt vielä lausuaksemme lopullista mielipidettämme kappaleesta. Jos tämmöisen näytelmän tarkotus on vain vaikuttaa katsojassa mielenliikutusta, ärsyttää äärimmäiseen asti itkuhermoja, niin on Minna Canth erinomaisesti onnistunut. Jos taas tarkotus on ollut painaa katsojan mieleen joitakin vakavia ajatuksia esim. työmiesten kurjuudesta, sopimattomuudesta keskeyttää rautatientöitä, niin olisi ehkä onnistuttu paremmin, jos näyttämölle olisi astunut selväpuheinen deklamaattori ja pitänyt asiasta valaisevan esitelmän. Näin ollen voi helposti saada vääriä käsityksiä, niinkuin kävikin, koska yleisössä aivan yleisesti liikkui semmoinen mielipide, että tekijä tarkotti oikeuttaa tapahtuneen varkauden, murhan ja murhapolton ja piti vain vääränä sitä että rikoksia ryhdyttiin rankaisemaan. Lieneekö väärinkäsitystä meidänkin huomiomme, että tekijä väittää köyhän työmiehen vihaavan kaikkea lakia, yksin omaisuuslakiakin?" – "Itse näytteleminen ansaitsee suurinta kiitosta. – Hra Leino esitti rohkeatuumaisen pohjalaistyömiehen, Topra-Heikin, erinomaisella voimalla. – Samaten muitten työmiesten osat esitettiin erittäin sattuvasti: Jaaran – Sala, Antti Vaarasen – Rautio, Mehtolan – Weckman, Kunnarin – Böök. Myöskin naisosat näyteltiin hyvin: Silja – rva Rautio, Matlena – nti Salenius, Maiju – nti Finne. Nti Svan näytteli vaikuttavasti kuolevaa Ville poikaa. Yleisöä oli teatteri täpösen täynnä ja sen arvostelut ristiriitaisia."
Hätäisen reporterin myöhään ehtoolla kyhäämä kertomus antaa vain vaillinaisen käsityksen hetken tunnelmasta. Varsinkin kaksi puolta kappaleessa järisytti katsojakuntaa, kumpikin omalla tavallaan. Toinen oli Vääräsen kodin kurjuuden kuvaus, jonka huippukohtana oli Ville pojan sairaus ja kuolemankamppaus, toinen Topra-Heikin sosialismi, joka päättyy murhapolttoon, murtovarkauteen ja toverin surmaamiseen. Edellinen puoli, draaman ansiokkain osa, on verrattava parhaimpaan mitä Minna Canth on kirjoittanut, mutta värit ovat, joskin todelliset, niin räikeät, että "taidenautinto" muuttui kidutukseksi. Topra-Heikin suusta taasen kuultiin ensi kerran – ja, saattaa väittää, ennen kuin todellisuudessa! – sentapaisia syytöksiä, kirouksia ja uhkauksia varakkaita kohtaan, jotka nykyään ovat jokapäiväisiä sosialistilehdissä ja sentähden melkein tehottomiksi muuttuneet, mutta jotka silloin rämähtivät kuin vallankumouksen torventoitotukset. Vielä lisäsi vastenmielistä vaikutusta työmiesten juopottelu, rähinä ja rallatus – nekin vain liiaksi todellisia – sekä että rikokset eivät mitenkään esiintyneet välttämättöminä tuloksina kuvatuista oloista, vaan olivat olevinaan jonkinlaisen korkeamman oikeuden toteuttamista kaikkien kärsivien hyväksi. – Perustuksiltaan kappale kyllä nojasi silloin jokaisen tuntemaan todellisuuteen: Savon rautatietyön lakkauttamisesta aiheutuneisiin työläislevottomuuksiin sekä Pohjanmaalla Laihian pitäjässä sattuneihin murhapolttoihin, jotka olivat alkunsa saaneet Amerikasta sisääntuodusta sosialismista. Paha vaan että tekijä ei ollut kyennyt yhdistämään nämä ainekset eheäksi kokonaisuudeksi, ja että se vilpitön sääli köyhiä ja kärsiviä kohtaan, joka epäilemättä oli häntä innostuttanut, täten toiselta puolen "ampui maalin yli", toiselta puolen synnytti ikäviä väärinkäsityksiä hänen tarkotuksistaan. Kaikki tämä selittää, että hiljaisessa ja vanhoillisessa osassa yleisöä oikea myrsky nousi teosta ja tekijää vastaan, ja että Minna Canthin ystävätkin pudistivat päätään. Lähin seuraus siitä oli että teatterin johtokunta, K. Bergbom, J. Forsman, V. Löfgren, K. E. Wahlström ja A. Almberg, jo 9/11 kokoontui neuvottelemaan asiasta ja teki päätöksen, jota vain Bergbom ehdottomasti vastusti ja joka merkittiin pöytäkirjaan seuraavin sanoin:
"Sen mielipahan johdosta, jota eilen illalla näytetty Rouva Canthin kirjoittama näytelmä 'Kovan onnen lapsia' oli herättänyt suurissa, Suomalaista teatteria kannattavissa piireissä, päätettiin lakkauttaa tämän kappaleen enempi näytteleminen".97
Tällä tapauksella oli kauas kantavia seurauksia, jotka aikoinaan tulevat ilmi. Tässä on vain huomioon otettava minkaltainen ensi vaikutus oli lähimpiin asianomaisiin. Sitä vastoin tila ei myönnä selostaa sanomien lausuntoja. – Ensiksi pari otetta kahdesta Emilien kirjeestä Betty Elfvingille:
(3/11). – "Kaarlo näyttää koko joukon terveemmältä kuin jättäessäni hänet Turkuun, mutta oikein terve hän ei ole. Aluksi hän saa rauhallisempia päiviä, jonka tähden toivon hänen pian voimistuvan ja tulevan entiselleen; mutta tietysti tulee hänen olla varovainen ja välttää seurustelua ja ponnistuksia." —
(20/11). – "Vaikka min'en vielä ole voinut toipua kärsimästämme julmasta tappiosta (nederlag), täytyy minun kuitenkin muutamin rivein saattaa tiettäväksesi, että me siitä huolimatta elämme ja koetamme jälleen voimistua. Minna parka; mitenkähän hän on vastaanottanut tämän iskun, kun me olemme tunteneet itsemme sen johdosta niin syvästi huumaantuneiksi ja murheellisiksi! Kyllä on kovaa, kun kerran on saanut kotimaisen kappaleen, olla pakotettu lakkauttamaan se yhden ainoan näytännön jälkeen; se on pian ilmestyvä kirjakauppaan ja silloin saa jokainen itse päättää, onko näytelmä todellakin niin yhteiskunnalle turmiollinen ja hajottava kuin väitetään. Kaarlo ei suinkaan olisi niin ilman muuta taipunut yleisen pakotuksen alle, vaan tyynesti odottanut siksi kun oikea ja virallinen poliisinkielto olisi tullut, mutta kun kaikki muut johtokunnan jäsenet vaativat kappaleen laukkauttamista, niin olihan meidän myöntyminen, mutta kyllä sinä ymmärrät millä tuntein tämä tapahtui. Minä puolestani olen sitä paitse varma siitä, että virallista poliisinkieltoa ei olisi tullut. Erinomaisen voimakas oli kappaleen vaikutus ja niitäkin, jotka eivät kärsineet sosialistisista deklamatsioneista, vaivasi valitus, kurjuus, sairaus, köyhyys ja kuolema." – Kaikkein kipeimmin koski tapaus Kaarloon, niinkuin seuraavasta kirjeestä Minna Canthille näkyy. Tietenkin on muistissa pidettävä, että hän, niinkuin Emilie sanoo, ei ollut oikein terve ja sentähden tavallista hermostuneempi, mutta pääsyynä oli hänen herkkätuntoisuutensa.
(Päivä puuttuu, mutta luultavasti noin 15 p., koska tullut perille n. 17 p.) "Hyvä ystävä! En tiedä kuinka tämän kirjeen alotan, en tiedä mitä kirjoitankaan, olen niin masentunut, alakuloinen, tylsistynyt, että tahtoisin piilottua maan äärimmäisimpään soppeen, jotten ihmisiä näkisi. Näinä viimeisinä päivinä en ole voinut ajatellakaan – en edes kiivastuakaan, niin perinpohjin olen ollut sortunut. Häpeä on aina tunne, joka minut enimmin vallottaa. Olette kai jo uutisen kuullut: Kovan onnen lapsia ei saa näytellä Suomalaisessa teatterissa!!! Kuinka se on käynyt, en voi nyt kertoa; kun on siihen ryhtyminen, kuohuu minussa niin valtavasti ja samalla niin masentavasti, etten voi kynään tarttua. Ja niin paljon kun säälinkin Teitä, säälin itseäni kymmenesti enemmän. Mikä on tulevaisuuteni: tehdä työtä mieli niin katkeroittuneena ja masentuneena kuin se nyt on! Taikka luopua työstäni, tuomita itseni toimettomaan, sisällyksettömään, kituvaan elämään. En tiedä mitä teen, mutta teenkö sitä tai tätä, on elämäni murtunut."
"Tulevassa postissa kirjoitan Teille laajemmin, kuinka asia oli käynyt, nyt en sitä voi! Jääkää hyvin, rakas ystävä! Joka hetki olette nyt muistissani! Älkää vain kadottako toivoanne – minulla valitettavasti ei sitä ole. Onneton ystävänne. Kaarlo B."
Jo ennen tätä kirjettä Minna Canth oli ei ainoastaan saanut tietoja Helsingistä, vaan oli häntä Kovan onnen lasten tähden julkisesti ahdistettu. Sen vuoksi hän 16/11 alkaa kirjeen Emilielle:
"Kylläpä tässä ihminen nyt on pulaan joutanut! Toisella puolen 'vanha Suomi', julmistuneena, heittelee kiviä, toisella puolen 'nuori Suomi' – viskaa lokaa." Sitte surkuteltuaan maata ja kansaa ja kehnoa nuorisoa, joka herättää enemmän epätoivoa kuin toivoa, kirjoittaja jatkaa:
"Olen pahoillani siitä että olen pannut Teidät näin pahaan pulaan. Mutta en ollenkaan epäile, että tästä teatterille pitemmältä ikävyyksiä seuraisi. Fennomanit eivät kumminkaan tahdo teatteriaan kukistaa ja nehän ne vastassa ovat. Viisainta oli sentähden panna kappale alas, vaikka siitä olisi ehkä rahallista voittoa tullutkin. Ikävä juttu tämä Teille oli, ymmärrän sen. Ja kuitenkin se tulevaisuudessa varmaan tulee olemaan kunniaksi. Sillä olettehan tämän kautta osottaneet olevanne vapaan edistymisen ystäviä, ei sortajia, jos kohta täytyykin mukautua painavien olosuhteiden vaatimuksiin."
"Minun tähteni älkää ollenkaan surko. Jos teen itseni mahdottomaksi kirjailijana, tulen ehkä ihmisenä sitä onnellisemmaksi. Sillä ei se toimi ole minulle ollut juuri ruusuilla tanssimista. Enkä minä ollenkaan häpeä sitä, että olen ollut niin naivi ja 'kuvitellut puhuvani totuutta', niinkuin Savo sanoo. – Teidän tähtenne soisin niin mielelläni, että voisin kirjoittaa jotain oikein viatonta ja lystiä, Roinilan talossa n: o 2, yleisölle mieliksi. Mutta pelkään, ettei siitä mitään kunnollista tulisi, kun täytyisi siinä tapauksessa tehdä sielulleen väkivaltaa."
"Mutta nyt pari sanaa itse kappaleesta! Minkätähden se niin kamalan vaikutuksen teki? Onhan ihmisiä ennenkin vangittu, murhattu ja kuollut näyttämöllä? Ja kauheata halpuutta, pirullisia juonia on noissa entisen ajan kappaleissa, joita kyllä ihaillaan, paljon suuremmassa määrässä. – Jos jotain voisi siinä suhteessa muistuttaa, on että olen tehnyt ihmiset liian hyviksi. Kun ajattelen, niin eihän siellä ole yhtä ainoata huonoa ihmistä, ja semmoisia olen kuitenkin noissa raukoissa tavannut äärettömän paljon, valitettavasti täytyy sanoa, että enimmäkseen juuri semmoisia. Mutta minä en hennonnut heitä semmoisina kuvata, en vaikka mikä olisi ollut." Edelleen hän viitaten tosiasioihin, Laihian murhapolttoihin y.m. väittää, ettei kuvaus ole liioteltu. Hän kiittää lämpimästi näyttelijöitä.
Tästä päättäen Minna Canth käsitti asian tyynesti ja järkevästi, jopa niin että hän, saatuansa kaksi päivää myöhemmin Bergbomin kirjeen, sepittää tälle lohduttavan vastauksen, ikäänkuin teatterin johtaja eikä draaman tekijä olisi ollut hylkivän arvostelun ja ankarien syytösten varsinainen esine:
(18/11). "Hyvä, rakas Tohtori! Ette saa sitä ottaa noin vaikeasti! Kyllä ymmärrän, miltä tuo kaikki tuntuu, ymmärrän sen koko laveudessaan. Vaan en minä sittenkään Teitä sääli, onnittelen päin vastoin. Jos tekin olisitte ahdasmielinen byrokraatti, tuommoinen pikku sielu, joka pelkää katsoa vaaraa vasten silmiä ja luulottelee, että kun haava pinnasta saadaan tukituksi, ei mitään hätää tule, – niin, jos olisitte liitossa niiden kanssa, jotka panevat sieluja kahleisiin, uskoen sillä tekevänsä hyvän ja otollisen työn – silloin todella Teitä säälisin ja surkuttelisin. Ja ihmettelisin, että Teidän kaltaisenne henki niin saattaisi alentua. – Sanotte, että häpeä on ainoa tunne, joka Teitä nyt valtaa. Min, jos häpeätte ihmisten kurjuutta, omien kansalaistenne tyhmyyttä ja halpamielisyyttä, olen minä mukana. Mutta ei siitäkään sentään huoli epätoivoon joutua." – Vielä on tähän otettava Kaarlon toinen kirje Kovan onnen lasten haaksirikosta. Se on monessa kohden mieltäkiinnittävä, se valaisee asiaa ja kuvaa samalla kirjoittajaa itseään; kirjoitettu se lienee vasta joulunaikana, sillä Minna Canthin vastaus on vuoden viimeiseltä päivältä. "Hyvä ystävä! Vasta eilen oli minulla niin paljon rohkeutta, että uskalsin lukea Kovan onnen lapsia. En ole voinut tehdä sitä ennen, saamatta koko olentoani suunniltaan ja sen perästä vaipumatta tuohon tylsään epätoivoon, johon aina joudumme kun taistelemme välttämättömyyden kanssa. Vaan en nytkään käsitä paremmin kuin silloinkaan, kuinka ja miksi kaikki on käynyt niinkuin se todella kävi. Totta on – ei puuttunut varottavia enteitä. Yleisö on nyt yhtä sokeasti suuttunut tendenssikirjallisuuteen kuin se ennen oli siihen sokeasti mieltynyt. Myöskään pippuri ja arseniikki, jotka silloin olivat välttämättömiä aineksia jokaisessa ruoassa, eivät enää maita. Zola kuvailee nuoren neidon hurskaita unelmia ja Ibsen selittää 'det omöjliga möjligt' [mahdottoman mahdolliseksi]. Ne seuraavat yleisöä hallitsevaa virtausta. Että Kovan onnen lapsia sentähden loukkaisi suurta yleisöä, ei ollut odottamatonta. Mutta minä ajattelin – onhan vielä olemassa pieni sivistystä ja kirjallisuutta rakastava parvi, joka tietää erottaa sattumat todellisuudesta, sisällön kuoresta, runoelman muotikirjallisuudesta. Parvi, jota ei peljästytetä tuommoisilla sanoilla kuin 'reaktsionääri', 'pietisti', 'sosialisti', 'ateisti', parvi joka kammoo humbugia, joskin se pukeutuu kuinka vapaamieliseen, kristillissiveelliseen, kansanystävälliseen muotoon tahansa. Se parvi ihaili ennen Työmiehen vaimoa runoelmana ja tuomitsi sen aatedraamana humbugiksi. Odotin nyt: tuo parvi tuomitsee kai samoin Kovan onnen lapsia humbugiksi aatedraamana, mutta ihailee sitä runoelmana. Kuinka erehdyin! Kuinka erehdyin! Ei kukaan huomannut semmoisia mestarin tavalla piirrettyjä henkilöitä kuin Antti, Matlena ja Silja ovat, ei kukaan kiittänyt onneamme, että suomalainen kirjailija voi luoda jotain semmoista kuin koko ensimäinen näytös ja suurin osa kolmatta näytöstä. Ei! näyttää siltä kuin ei koko näytelmässä olisi ollut muuta kuin Villen kuolema ja Topra-Heikki."
"Villen kuoleman suhteen on minulla paha omatunto. Näin jo harjotuksissa kuinka vastenmielisen vaikutuksen se teki. Mutta pelkuruus esti minua pyytämästä muutoksia. Luulin huomaavani kirjeissänne kyllästymistä minun alinomaisiin muutosehdotuksiini, pelkäsin Teidän ymmärtävän minua väärin. Topra-Heikin suhteen taas ou omatuntoni puhdas. Siitä sanoin jo kesällä ajatukseni, vaikka Te ette voinut – ymmärrän kyllä miksi – ottaa sitä lukuun. Te tarvitsette aina malleja; jos ette saa niitä elämästä, niin otatte Te ne kirjoista (ja valitettavasti usein huonoista). Topra-Heikkiä varten ei elämänkokemuksenne antanut Teille mitään ohjetta, ei siis kummaa jos hän on tullut niin ontoksi ja valheelliseksi kuin hän on. Mutta kyllä se on kumma, että teos tuomitaan mestattavaksi yhden heikon kohdan tähden. Vanha Thorild jo tiesi että runoja tehdään ansioittensa eikä virheittensä tähden. Topra-Heikki ei ole ontompi kuin esim. Pater Hieronymus tai Daniel Hjort; mutta ei kukaan sentähden tuomitse Daniel Hjortia tai Reginaa huonoksi draamaksi. Ja jos sitte voisi olla niin varma siitä että Topran luonteen psykolooginen valheellisuus on pääperustuksena yleisön ankaralle tuomiolle. Mutta pahoin pelkään, pahoin pelkään, että aivan päin vastoin se hiukkanen todellisuutta, joka siinä on, se se on joka useimpia suututtaa."
"Moni on sanonut Leinon syyksi, että Kovan onnen lapsia sai semmoisen kohtalon. Minun täytyy kuitenkin puolustaa Leinoa. Hän ei näytellyt hyvin, se on totta. Mutta hän näytteli osansa juuri sillä tavalla ja siinä tunnelmassa, missä se on kirjoitettu. Roolin olisi voinut esittää paremmin; itse luonteeseen etevämpikään edustaja ei olisi voinut tehdä suuria muutoksia. Muuten esitettiin näytelmänne tyydyttävästi. Rautio oli verraton Antti, rva Rautio, Weckman, Böök ja Stenbäck hyviä Siljoja, Mikkoja, Kunnaria ja Ottoja. [Nti] Salenius oli moitteeton; samoin [nti] Finne, Falck, Lattu, Varala ja Pesonen. Sala oli epäselvä, mutta oliko se hänen syynsä? Jumalisuutensa on kuvattu niin räikeillä väreillä, että piirteet hukkuvat väritykseen. Antin tupa oli erittäin onnistunut. Tulipalon valo oli liian jyrkkä eikä ollut tilaisuutta toisena kertana korjata erehdystä."
"Muuten on kummallista nähdä, mihin lamaannustilaan olemme joutuneet tätä nykyä – ainakin ulkonaisesti. Kirjeessänne tuomitsette sitä hyvin ankarasti. En voi olla ihan samaa mieltä. Itse olette nähnyt mihin surkeihin johtopäätöksiin tullaan, kun kaikkia tarkastellaan ainoastaan kiihottuneen puoluevimman lasisilmillä. Aika on käsissä, että valtiolliset ja yhteiskunnalliset riidat saavat taas hiukan väistyä ja ihmiset oppivat kiinnittämään huomionsa muuhunkin kuin sanomalehtikiistoihin. Nyt olemme tulleet pois kaikesta kritiikistä; totuus uhrataan hyvän tarkotuksen alttarille ja kauneus saa istua ääneti, kun tendenssi pauhaa; tieteellinen aisti on melkein tykkänään hukkunut pedagogiseen dressyyriin ja kurjamaiseen utilitarismiin. Tiedän kyllä että vastustelette tätä. Mutta se surkea konkurssitila, johon olemme joutuneet henkisellä alalla, herättää kai Teissäkin miettimistä. Toivon puolestani, että tämä lamaannustila on tointumista kuumeen perästä, eikä mikään kuolon enne, niinkuin ennustatte. Hermot ovat liian paljon saaneet pauhata, sallittakoon nyt vähän sananvuoroa järjellekin. Sentähden on niin virkistävää lukea näitä uusia teoksia 'syvistä riveistä'. Erittäin Alkiosta toivon paljon. Hänellä on sekä kertojakykyä että psykoloogista voimaa. Ja hän on raitis, ja sitä juuri tarvitaan, ellemme tahdo henkisesti kuolla anemiaan (verenpuutteeseen). Hän on myöskin vapaa Päivärinnan siirappimaisuudesta, suuri ansio sekin, eikä sentähden ole joutunut kuivuuteen, niinkuin valitettavasti Juhani Aho viime aikoina. Oletteko Alkion Eevan lukenut, sitä kiitokseni etupäässä tarkottaa."
"Teatterista en voi juuri mitään hauskaa kertoa. Isku, jonka saimme kun Kovan onnen lapset murhattiin, on painanut kaikki niin alas, ettei oikea työhalu eikä luomisinto vielä ole palannut. Tarkotuksettomat pikkuriidat todistavat sisäistä tyytymättömyyttä." Lopuksi Bergbom tarjoutuu tulemaan teatterin kanssa Kuopioon näytäntökauden lopulla, jos kuopiolaiset tahtovat.
Vastauksessaan Minna Canth sanoo tietoa teatterin tulosta "ilosanomaksi" hänelle ja kaikille, joille hän on sen kertonut. "Unohtakaa, Tohtori, pois koko 'Kovan onnen lapsi'." Itse hän on kirjaansa (s.o. painettuun draamaan) "erinomaisesti tyytyväinen" ja Topra-Heikki on hänestä "parhain, luonnollisin ja todellisin henkilö, kappaleen hermo ja ydin". Hänkin on ihastunut kirjallisiin ilmiöihin "syvistä riveistä", oikein "hurmaantunut Korpelan Tapanista". "Nautin, itkin, nauroin sen ääressä. Siinä hehkuu vastaan tosirunoilijan henki – runoilijan, joka suoraa päätä polveutuu Kalevalan ja Kantelettaren laulajista." Ja kirjoittaja päättää lämpimillä uuden vuoden toivotuksilla.
Näin näytti isku menneen ohi jättämättä kirvelevää haavaa Minnaan. Sekä vanhoja että nuoria vastaan hän oli ennen pauhannut paljon kiihkeämmin, eikä hän sanallakaan moittinut Bergbomia, vaan päin vastoin ylisti häntä. Ja kuitenkin hän ajan tullen oli syyttävä juuri Bergbomia ja teatteria Kovan onnen lasten kohtalosta!
Kirjeessään Minna Canthille Bergbom mainitsee teatterissa tapahtuneen "tarkotuksettomia pikkuriitoja", jotka "todistavat sisällistä tyytymättömyyttä". Sanat viittaavat rettelöihin johtajan ja näyttelijäin välillä, jotka laadultaan kuuluivat siihen osaan teatterin elämää, joka, niinkuin ennen olemme lausuneet (II, s. 134), ei ansaitse historioitsijan huomiota. Että me kumminkin tällä kertaa hetken viivähdämme niissä, johtuu siitä että meillä on Bergbomin kädestä lähtenyt asiakirja, joka on suoraan sanoen klassilliseksi arvosteltava, siinä kun verrattoman ivallisesti luetellaan ne tyytymättömyyden syyt, jotka eivät ainoastaan syksyllä 1888 ilmaantuneet Suomalaisessa teatterissa, vaan ylipäätään milloin enemmän milloin vähemmän ärtyneen kroonillisen taudin tavoin jäytävät jokaisen näyttämöllisen yhdyskunnan perustuksia ja estävät sitä kohoamasta ihannevaltion kannalle. Asiakirja kuuluu näin:
Koska Suomalaisessa teatterissa ei ole mitään järjestystä;
koska Suomalaisessa teatterissa ei ole mitään sisällistä kuria;
koska Suomalaisen teatterin jäsenet, ja erittäinkin sen naiset, aina pakotetaan käymään ryysyissä;
koska Suomalaisen teatterin jäsenten mielestä palkat ovat niin väärin jaetut, että ne, jotka yritystä kannattavat, saavat huonoja palkkoja, ja päin vastoin ne, jotka ovat verraten toimettomia, nostavat suuria;
koska Suomalaisen teatterin jäsenet ovat rasitetut liikanaisella ja vieläpä tarpeettomalla työllä;
koska Suomalaisen teatterin jäsenille toiselta puolen ei anneta hyödyllistä työtä;
koska Suomalaisen teatterin edistyminen johtajan kautta estetään;
koska roolit aina jaetaan niin kelvottomasti, että suurin osa näyttelijöitä aina saa sopimattomia rooleja;
koska ohjelmisto aina on niin huonosti valittu, ettei se voi ketään huvittaa;
koska teatterin jäsenet katsovat oikeudekseen jättää työnsä milloin tahtovat;
koska yksin puhtaaksikirjoitus on niin huonosti toimitettu, että johtajaa on ankarasti läksytettävä, kun hän päättää siitä mielensä mukaan;
koska ylipäätään tyytymättömyys on niin suuri ja yleinen, että jäsenet katsovat välttämättömäksi joka tilassa sitä osottaa;
niin ehdotan,
että Suomalaisen teatterin jäsenet kokoontuvat ja päättävät itse, kuinka teatterin asiat ovat hoidettavat niin: että tulee parempi järjestys; että tulee parempi kuri; että jäsenet saavat kelvollisia vaatteita; että oikeus vallitsee palkkoihin nähden; että työ vähennetään; että jokainen saa semmoista työtä, joka häntä huvittaa; että roolit jaetaan niin että kaikki ovat tyytyväisiä; että semmoisia näytelmiä otetaan, jotka vetävät yleisöä; että etc. etc. etc. teatterin tulevaisuus nojaa tukevampiin pylväisiin kuin nykyiset.
Vaikka Bergbom ei olisi ollut se nerokas teatterinjohtaja mikä hän todellisuudessa oli, jollei hän olisi osannut ylevämmyydellään kestää sellaisia syytöksiä kuin hän kirjoituksessaan luettelee, emme kumminkaan luule että hän näinä aikoina oli niistä kärsimättä. Ollen ruumiillisesti heikko – taudin jälkeen Turussa – ja mieleltään katkeroittunut – Kovan onnen lasten onnettomuuden tähden – hän epäilemättä tuskalla havaitsi, että teatterissa oli hyvin vähän jälellä sitä yhteistyön iloa ja innostusta, joka muinoin oli saanut sen jäsenet tyytymään paljon vaatimattomampiin, paljon puutteellisempiin oloihin. Jopa hän eräästä kirjeestä päättäen (joka luetaan seuraavan luvun alussa) viettyi mielenpurkauksiin, joita hän jälestäpäin katui. Mitä itse asiaan tulee, yksityiseen taikka yleisempään tyytymättömyyteen teatterin pikku yhteiskunnassa, niin hän tiesi että säännöt merkitsevät vähän, milloin henki puuttuu. Samoin kuin yksityisessä ihmisessä, eritoten taiteilijassa, työhalu ja luomisinto vaihtelee, samoin se vaihtelee koko teatteriseurueissa. Kun ne näyttävät kadonneen, ei ole muuta neuvoa kuin siitä huolimatta ponnistaa eteenpäin – toivossa että tunnelma muuttuu ja innostus palaa ja elämän "ryysyt" unohtuvat. Mikäli olemme kuulleet, Bergbom juuri julkilausumalla tämän ja viittaamalla taiteeseen yhteisen harrastuksen ainoana päämääränä teki lopun kirjeenvaihdosta, josta yllä luettava asiakirja on yksi näyte. Ja todella kävikin niin että mielet vähitellen tyyntyivät, ja Bergbom sai vielä monesti teatteriväkensä innostumaan yhteistyöhön, joka tuotti suomalaiselle näyttämölle entisten vertaisia ja suurempiakin voittoja.
Palaamme teatterin toimeen. Helsingissä uusi Tohtori Klaus meni 16/11: sta alkaen viisi kertaa. Nimiosa oli Leinolla; erikoisempaa huomiota herätti vain rva Rautio paroonittarena ja Lindfors tohtorin kuskina, Lubowskina. – Kun Minna Canthin kappaleeseen uhrattu työ oli mennyt hukkaan, täytyi teatterin ponnistaa voimiaan saadakseen muuta uutta ja semmoisena esitettiin 27/11 v: lta 1880 tunnettu, uudestaan harjotettu Björnsonin Maria Stuart Skotlannissa. Päätehtävä oli nyt Ida Aalbergilla ja nosti hän sen etevimpien rooliensa riviin, niin puhdasta ja jaloa taidetta oli esitys.
Taiteilijatar osasi erinomaisesti "yhdistää kuningattaren ylevyyteen lumoavan, oikullisen naisellisuuden, suoden jälkimäiselle juuri sen verran ylipainoa kuin tarpeellista oli, osottaaksensa että se oli perussyy hänen onnettomuuteensa". Yksityisistä kohtauksista herätti erityistä huomiota muun muassa se, missä kuningatar kohtaa ankaran uskonpuhdistajan Knoxin. "Maria tuntee, että Knox ei välitä naisen ihanuudesta eikä viehätyksestä, ja asettaa hän sentähden kaikki mitä hänessä on ylevää ihmisyyttä ja hienompaa sivistystä taipumatonta uskonkiihkoa vastaan. Joka sana saa omituisen sydämestä käyvän värityksen ja kasvot ja kädet ja koko ruumis puhuu mitä kieli lausuu; katsojan järki ja sydän ovat hänen puolellaan." Ahlberg (Darnley) esitti oikein Marian puolison poikamaisuuden ja heikkouden, joten kuningattaren ylenkatse häntä kohtaan tuli ymmärrettäväksi; Lindfors näytteli luontehikkaasti vanhaa Ruthweniä; mutta Leinon Bothwell, joskin johdonmukainen, oli liian raakamainen että Marian turvautuminen häneen olisi ollut uskottava. Nti Borgin William Taylor miellytti teeskentelemättömyydellään ja Lethingtonin jaarlina esiintyi ensi kerran Kaarle Halme.98
Valitettavasti nti Aalberg sairastui kahden ensimäisen näytännön jälkeen, ja vasta parin viikon väliajan päästä joulukuulla näytelmä meni vielä neljä kertaa, siis kaikkiaan 6. Näytäntöjen lukua ei kuitenkaan saa pitää menestyksen merkkinä, sillä huolimatta kappaleen ja esityksen taiteellisesta arvosta olivat huoneet huonoja. Kun Kaarlo kirjeessään Minna Canthille valittaa lamaannustilaa, niin vaikutti luultavasti hänen alakuloiseen arvosteluunsa myöskin yleisön kylmäkiskoisuus teatteria kohtaan, vaikka hän ei sanallakaan viittaa siihen. Arvostelija99 Valvojassa huudahtaa: "hyvä, jos teatterissamme on elinvoimaa kestää nykyistä routa-aikaa!"
Sillä ajalla, jolloin Björnsonin kappaleen täytyi levätä, annettiin muun muassa 5/12 Tietäjä. Erkko oli silloin Helsingissä ja näki teoksensa näyttämöllä. Lopussa huudettiin ensin tekijä ja sitten johtajakin esiin. – Samalta väliajalta on mainittavana kaksi uutta pikku kappaletta, molemmat ensi kerran esitetyt 7/12. Tuokon suomentama Erik Böghin sommittelema "Laulusarja italialaisia säveliä, Sorrentossa", jossa kaikki seurueen laulukyvyt esiintyivät, ja E. Labichen Tuittupää (Un monsieur qui prend la mouche), jonka pääosaa Lindfors esitti con amore, tavotellen näkemiään parisilaisia esikuvia.
Uudenvuodenpäivänä annettiin tavan mukaan Nummisuutarit ja Topeliuksen päivänä Regina. Muutoin todisti jo tammikuun ohjelmisto, että teatteri teki sitä enemmän työtä mitä jäykemmältä yleisö näytti. Ensiksi tuli yksi uusinto, sitte kaksi huomattavaa uutuutta. Uusinto oli vanha Sirkka, 9/1, joka otettiin sentähden, että Olga Finne saisi esiintyä tuossa nuorten näyttelijättärien mielitehtävässä, ja hän suoriutuikin siitä "suurella kunnialla". "Nti Finnen Sirkassa tulivat sydämen hyvyys ja viattomuuden sulous tärkeimmiksi piirteiksi, ja vaikka koko osa toimitettiin luontevasti, niin oli hän paras ja viehättävin niissä kohtauksissa, joissa heltynyt sydän saapi puhua." Kappale meni kaikkiaan kuusi kertaa, joka osottaa kuinka suosiollinen yleisö oli näyttelijätärtä kohtaan, jossa teatterille oli kehittynyt oivallinen kyky sekä huvi- että vakavata näytelmää varten; traagillisiin rooleihin hän toki oli vartaloltaan liian pieni, jota paitse hänen tunteenpurkauksensa eivät olleet riittävän voimakkaita: hän liikutti vaan eikä tärisyttänyt katsojaa. – Ensimäinen uusista kappaleista oli Tuokon suomentama Calderonin Zalamean tuomari, jonka ensi-ilta oli 23/1. Tuskin mikään paremmin todistaa, kuinka yleisö tähän aikaan saattoi olla kylmäkiskoinen, kuin se tosiasia, että tämä mestaridraama, joka on niin jännittävä ja, huolimatta vanhuudestaan, sekä aatteelliselta kannaltaan että luonnekuvaukseltaan niin uudenaikaisestikin pätevä ja todellinen, ei mennyt muuta kuin neljä kertaa harvoille huoneille. Ja kumminkin oli esitys hyvä. Leino oli oivallinen Crespo ja esim. tuomitessaan tyttärensä häpäisijää mahtavampi kuin harvoin ennen; Weckman oli Juanina tulinen etelämainen nuorukainen, Falck odottamattoman hyvä Don Lope j.n.e. Vaikkei yleisön suosio "kruunannut" yritystä, on Zalamean tuomarin esittäminen luettava näyttämömme kunniaksi. – Toinen premiääri tuli 30/1, jolloin ensi kerran näyteltiin Salan suomentama V. Sardoun 3-näytöksinen huvinäytelmä Erotaan pois (Divorçons). Ja tästä se tuli näytäntökauden suuri succés! Onko pelkkänä sattumana pidettävä, että tämä kappale, joka niin ihastutti vähän ennen Kovan onnen lapsista säikähtänyttä ja Zalamean tuomariakin karttanutta yleisöä, oli jonkunmoinen Nooran vastakohta? Ranskalaisessakin näytelmässä kuvataan nukentapaista rouvaa, joka on saanut päähänsä erota miehestään, mutta kun tämä on myöntyvinään, niin vaimo pian huomaa erehtyneensä: hän rakastaakin miestään eikä voi sietää orpanaansa, jolle muka oli tahtonut mennä. Pääasiassa oli menestyksestä kuitenkin näyttelemistä kiittäminen.
Käsittäen Cyprienne-rouvan suureksi ingénue-osaksi, Ida Aalberg loi hänestä mitä viehättävimmän olennon. "Vaikea on sanoin kuvata naivista totisuutta, vallatonta iloisuutta ja todellista tunteellisuutta, sekä näiden pääsäveleiden välillä väikkyviä puolisäveleitä, joita näyttelijätär toi esiin vaihtelevan osansa eri kohdissa. Vilkkauteen nähden hän oli kyllä ranskalainen, mutta itse luonteen tulkitsemisessa oli, niinkuin muuten jo toinen kielikin tekee luonnolliseksi, pohjoismainen väritys." – Toinen pääosa oli Lindforsilla, joka näytti erittäin onnistuneesti aviomiestä. Hän kuvasi maltillisesti ja luonnollisesti järkevän miehen asemaa tuommoisen rouvanuken rinnalla. – "Voimme sanoa, että Lindfors tämän roolin kautta on astunut askeleen eteenpäin, joka ilahduttaa jokaista teatterin todellista ystävää", päättää arvostelija. Varsin tyydyttäviä olivat muutkin: Weckman – Adhemar, Vallenius – de Clavignac, rva Rautio – rva de Brionne, nti Salenius – Josépha, Rautio – Bastien ja Pesonen – ravintolan vahtimestari. – "Liiottelematta voinee sanoa, että teatterimme nyt ensi kerran täydelleen onnistui suuren ranskalaisen 'konversatsionikappaleen' esittämisessä".100
"Erotaan pois" meni 9 kertaa ja uudistettiin useasti myöhemmin. Tämän huvinäytelmän aikana sattui Runebergin päivä. Ohjelma käsitti: Kuningas Fjalar kymmenessä johtajan sommittelemassa vaikuttavassa kuvaelmassa, Runebergin runoelmia laulettuina ja lausuttuina (taiteellisin numero oli Torpantyttö, Ida Aalbergin lausumana) sekä "Vaasan poikia" s.o. Conrad Greven säveltämä laulukappale, muutettuna ja uudistettuna.
Tähän pistämme jälleen oloja kuvaavan otteen Emilien kirjeestä Betty Elfvingille (8/2):
– "Meidän on käynyt ylös ja alas niin toisessa kuin toisessa suhteessa. Kaarlo sanoo vasta uutena vuotena tuntevansa itsensä vapaaksi syksytaudistaan. Vaikeat katarrit y.m. ovat kuitenkin vaivanneet häntä nyt jälestäpäin, mutta reumatismistaan hän ei ole paljo kärsinyt. Minä olen ollut vanha ja väsynyt koko vuoden; en tahdo enää jaksaa niinkuin ennen. – Teatterissa on tätä nykyä jotenkin rauhallista. Tammikuu oli huono, lukuunottamatta Regina-näytännöitä, mutta Erotaan pois on onnistunut hyvin ja jo tuottanut kolme hyvää huonetta, huolimatta siitä kovasta suoneniskusta, jonka kaikkien kukkarot kärsi Parisin näyttelyä varten toimeenpannun tilaisuuden kautta [arpajaiset ja naamiaiset 2/2], tänäänkin näyttää tulevan oikein hyvä huone. Pääsyy Erotaan pois-kappaleen suureen menestykseen on Ida Aalberg, joka on aivan loistava Cyprienne; Lindforskin on hyvä, mutta kumminkaan ei niinkuin Ida. Kyllä hän on draamallinen taiteilija kaikkein korkeinta luokkaa, ja jos hän olisi jonkun suuren kulttuurikansan lapsi, niin olisi hän maailmanmainio. – Parin kolmen viikon päästä saamme Ibsenin Meren tyttären valmiiksi ja sitte ryhdymme vakavasti Numersin uuteen kappaleeseen, Tuukkalan tappelu, joka ei ole niin hyvä kuin Eerikki Puke." – Seuraava ohjelmistolle uusi kappale oli Hilda Aspin suomentama Ibsenin Meren tytär (Fruen fra Havet) 22/2. Siinä taas jonkunmoinen vastakohta juuri puheena olleelle ranskalaiselle huvinäytelmälle! Ibsenin puoleksi realistisessa, puoleksi vertauskuvallisessa draamassa käsitellään näet myös aviokysymystä ja enemmän kuin yksi kohta muistuttaa Nooraa. Kuitenkin vaimo tässä jää miehensä luokse, kun tämä oli myöntänyt hänelle "vapauden" seurata outoa, nimetöntä merimiestä taikka jäädä.
Voimallisella taiteellaan rva Aalberg-Kivekäs loi näkyviin Ellidan sieluntuskat ja ulkonaisestikin hohtavan siniharmaan-kalanvärisen puvun ja tuulenalaista vettä muistuttavan vaihtelevan mielensä kautta hän teki havainnolliseksi haaveksivan, merta (s.o. vapautta) ikävöivän rouvan sielunelämän; mutta mitä paremmin hän tässä onnistui, sitä vähemmän luotettavalta tuntui se äkkinäinen sovinto ja rauha, johon näytelmä päättyy. Sangen hyvin esitettiin muutkin osat. Sala oli aviomies, Wangel, ja hän oli erittäin huomattava toisen näytöksen suuressa kohtauksessa, jossa hän kokonaan antautuen tehtäväänsä niin elävästi säesti Ellidan mestarillisesti suoritettua kertomusta, että tämä paikka tuli näytelmän loistokohdaksi. Ahlberg sopi hyvin Arnholmiksi, rva Rautio Boletteksi, nti Finne Hiideksi. Weckmanin Lyngstrand oli erittäin ansiokas: "ruumiin hervottomuus, rykiminen, hiljainen väsyttävä puhe, iloton hymy olivat luonnosta otettuja piirteitä, joilla hän todellisesti kuvasi nuorukaista, joka oli saanut vamman rintaansa". Niinikään ansaitsi Lindfors kiitosta Ballestadista, ja samoin Leino, "joka amerikkalaisena merimiehenä mahtavan ryhtinsä ja kesyttömän luontonsa kautta antoi oudolle miehelle juuri sen vieraan, lumoavan värityksen, jota runoilija on tarkottanut". – Näyttämöllepano oli soma ja näytelmälle sopiva. Nähtiinhän siinä, kuinka perhe asui vuonon pohjassa, etäällä vapaasta merestä.101
Kiitos etevän esittämisen tämä näytelmä miellytti yleisöä enemmän kuin useat muut uudet kappaleet: se meni kuusi kertaa, yhden kerran useammin kuin sitä seuraava kotimainen uutuus G. von Numersin Tuukkalan tappelu, "kaksi-osainen näytelmä 7:ssä kuvaelmassa", jonka ensi-ilta oli 15/3.
Kesällä 1886 löydettiin Tuukkalan muinaissuomalainen kalmisto Mikkelin seuduilla ja sanomalehdissä kerrottiin valtioarkeoloogin tavanneen siitä monta kymmentä hautaa ja vainajien luiden ohelta keränneen pronssikoristuksia, rauta-aseita y.m. esineitä, niiltä ajoilta, jolloin kristinusko tuotiin maahan. Kaikesta päättäen kalmisto on rauhan aikana syntynyt, mutta ensiksi oli kuitenkin julkilausuttu se arvelu, että haudatut olivat tappelussa kaatuneita. Tämä arvelu pani Numersin vilkkaan mielikuvituksen liikkeelle, ja hän sommitteli draaman, Tuukkalan tappelu, jonka nimi soi varsin historialliselta, vaikkei sillä ole mitään historiallista pohjaa. Ensi laitoksen teostaan – "Striden vid Tuukkala" – tekijä lähetti Bergbomille 7/11 1887, mainiten että se oli kirjoitettu "niin sanoakseni seisovalla jalalla nyt syksyllä". Hän lupasi samalla pari päivää myöhemmin lähettää harjottelijansa Rafael Reiniuksen tekemän suomennoksen, joka hänestä tuntui ilmehikkäämmältä ja voimakkaammalta kuin alkuteos. Millainen tämä laitos oli ja mitä muutoksia Bergbom siihen ehdotti, sitä emme tiedä; mutta tietysti hän oli osallinen tämänkin teoksen muodostamisessa näyttämökelpoiseksi, sillä kirjeistä 1888 v: n lopulta näkyy, että näytelmä silloin oli uudestaan kirjoitettu: 21/12 on kaksi näytöstä valmiina, ja koko "kurjuus" luvataan ennen vuoden loppua. Edelleen tiedämme, että Sala se oli, joka taitavasti teki lopullisen käännöksen.
Draaman mukaan oli Tuukkalan tappelu verinen kahakka karjalaisten ja hämäläisten välillä, jossa edelliset, naisryöstöä kostaakseen, polttivat hämäläisen kylän, tappoivat sen miehiset asukkaat ja ottivat naiset vangiksi. (Kalmiston vainajat olisivat siten olleet hämäläisiä, mutta todellisuudessa ne lienevät karjalaisia.) Vaikka kaikki on tuulesta temmattua, on näytelmällä kuitenkin se ansiopuoli, että päävaikuttimet, kosioimistavat ja kotoisen naisen vihamielisyys toisesta heimosta tuotua miniää kohtaan, ovat kaukaisen ajan omia sekä että kohtaukset ja luonteet ovat rohkeasti suunniteltuja. Muuten on sommittelu samaan tapaan eepillisluontoinen kuin Eerikki Pukessa ja ainoastaan kolmessa ensimäisessä kuvaelmassa havaitaan draamallista jännitystä. Olematta siis läheskään nuhteeton taideteos oli Tuukkalan tappelu kaikissa tapauksissa mieltäkiinnittävä ilmiö, joka, joskin sitä pidettiin edellistä heikompana, ei vähentänyt tekijään kohdistettuja toiveita.
Esitys oli tavan mukaan huolellinen, mutta koska näytelmä ei tarjoa merkillisiä tai kiitollisia tehtäviä, ansaitsee vain Lindfors tulla erittäin mainituksi. Hän loi näet rohkeimmin konsipeeratusta luonteesta, Hanka isännästä, "hämmästyttävän todellisen saiturivanhuksen. Koko hänen pukunsa ja asunsa oli erinomaisessa sopusoinnussa hajoamaisillaan olevan tuvan ja hänen eläimistyneen luontonsa kanssa, mutta todellisuus oli siksi liiallinen, että ainoastaan etevä näytteleminen sai sitä anteeksi antamaan – esikuvaksi se ei kelpaa", lausuu arvostelija. "Näyttämöllepano oli maalauksellinen ja enensi kappaleen vaikutusta. Paitse jo mainitusta Hangan tuvasta muistutamme hämäläistalosta rauhan aikana ja sitte poltettuna. Loppukohtauksella oli omituisen synkkä mieliala, siinä kun nähtiin talon rauniot, keskellä pihaa kasvanut puukin hiiltyneenä mukana, kaatuneiden ruumiit sikin sokin maassa ja näiden keskellä Eikka (nti Stenberg) hyräillen itkuvirttä poikavainajalleen. Pukuihin oli luonnollisesti käytetty hautalöytöjen antamia aiheita".102
Vähäpätöisempää uutta annettiin 31/3, nimittäin R. Kiljanderin 1-näytöksinen Pahassa pulassa, jossa Lindfors luontehikkaasti kuvasi tohvelisankari-kamreeria ja nti Stenberg hänen sotaisaa rouvaansa, sekä Alppimaja (Le Chalet), sanat E. Scriben ja sävelmät A. Adamin, jonka esittivät Lilli Kurikka (Bettly), Vallenius (Max) ja Rautio (Daniel). Huhtikuulla oli kevään viimeiset premiäärit: Othello 5/4 ja Setä Bräsig 26/4. Othellon esittämistä oli jo kauan ajateltu, vaikka yritys oli lykätty nimiroolin ja Jagon vaikeuden tähden. Nytkään ei esitystä voinut sanoa loistavaksi, joskaan ei siltä, kiitos olkoon johtajan taiteellisen ja runollisen aistin, puuttunut shakespearelaista luonnetta. Axel Ahlbergin voimat eivät täysin riittäneet Othellon vaativaan osaan. Paras hän oli lausuessaan puolustuspuhettaan neuvoston edessä ja siinä missä hän aavistaen petosta syöksyy Jagon päälle, mutta hän ei jaksanut johdonmukaisesti ja tarpeellisella vivahduttamisella kuvata intohimon kiihtymistä. Samoin oli Leinon Jago puutteellinen, luonteen raaka ja kyynillinen puoli tuli paremmin näkyviin kuin pirullinen viekkaus. Sitä vastoin rva Aalberg-Kivekäs kauniisti ja suloisesti näytteli Desdemonaa, tehden hänestä runoilijan mukaan lapsellisesti luottavaisen, hyväluontoisen olennon ja osaten ylläpitää näitä piirteitä viimeiseen saakka. Halme oli ulkonäöltään sopiva Cassio, vaikkei muuten rooliin kypsynyt, Weckman oli Rodrigo, Sala Brabantio ja nti Borg Emilia. Othello meni vaan neljä kertaa – viimeisen kerran eläkekassan hyväksi. – Setä Bräsig, josta Kaarlo puhuu kirjeissään (kts. ylemp. s. 308) teki tarkotetun vaikutuksensa. Lindfors näytteli con amore, värejä säästämättä, kunnon pehtoria. Kappale, joka sittemmin on usein uudestaan nähty näyttämöllämme, meni ensi jaksossa vain kolme kertaa, viimeisen 5/5, jonka jälkeen seurue matkusti Vaasaan.
Vaasassa annettiin toukokuulla 13 näytäntöä: ensiksi Sirkka 8/5 ja viimeiseksi Setä Bräsig, näyttelijäin opintomatkojen hyväksi 31/5. Alussa oli Bergbom mukana, mutta hän lähti pian ulkomaanmatkalle, ja niinikään Ida Aalberg, joka esiintyi neljä kertaa (Ei lempi leikin vuoksi, Noora, Othello, Erotaan pois) lähteäkseen hänkin sitte pois. Itsestään ymmärrettävää on, että teatteri oli tungokseen täynnä, kun seurueen etevin taiteilijatar näytteli. Hänen esiintyessään viimeisen kerran oli tulo suurin (674 mk). Etupäässä matkakustannukset tekivät kuitenkin, että tulot nousivat vain puoleen menojen summaa. Vaasasta hajosivat näyttelijät kolmen kuukauden kesälomalle.
* * * * *
Taloudellisesti päättyi tämä näytäntökausi verrattain tyydyttävästi, joskaan ei ilman erityisiä puuhia. Johtokunnan kokouksessa 13/9 oli näet sen johdosta, että kolme edellistä vuotta oli kukin tuottanut keskimäärin noin 12,000 markan tappion ja että lähinnä edelliseltä vuodelta, syystä kun ei enään arpajaisrahoja ollut olemassa tappion korvaamiseksi, noin 10,000 markkaa oli jätetty velaksi tälle näytäntövuodelle, päätetty koettaa hankkia vähintäin 15,000 markan vuotuinen takaus kolmeksi vuodeksi eteenpäin. Tämän päätöksen mukaan toimeenpantiinkin kohta takauskirjoitus, jota varten kehotuksia lähetettiin teatteria harrastaville kansalaisille koko maassa. Yritykseen ei tälläkään kertaa turhaan ryhdytty, vaan merkittiin 100 markan "osakkeita" jotenkin lähelle toivottua määrää, nimittäin niin että tilinpäätöksessä tulojen puolella mainitaan "kannattajien apurahana" 13,232 markkaa. Kiitos tämän lisän ei näytäntökauden menot enemmällä kuin Smk: lla 33:87 nousseet yli tulojen; mutta koska velka vuodelta 1887-88 tositeossa teki (ei 10,000 niinkuin johtokunta oli olettanut vaan) 17,033:23, niin oli velka tilivuoden lopussa 17,067:10. Tätä velkasummaa vastasi toki, niinkuin tilintarkastajat huomauttivat, teatterin omaisuus (puvusto, kirjasto y.m.), jonka arvo oli lähes 120,000 markkaa.
Näytäntöjen luku nousi 117:ään ja annettiin niissä: 10 kertaa Erotaan pois; 8 Farinelli, Maria Stuart Skotlannissa, Sirkka; 7 Tohtori Klaus; 6 Meren tytär; 5 Eerikki Puke, Tuukkalan tappelu, Pahassa pulassa, Othello, Sorrentossa; 4 Nummisuutarit, Telefoonissa, Tuittupää, Zalamean tuomari, Setä Bräsig; 3 Postikonttorissa, Tietäjä, Vaasan poikia, Regina von Emmeritz, Naimapuuhat, Venetian kauppias, Hardangerin harjulla, Sabinitarten ryöstö, Ei lempi leikin vuoksi, Kultaristi; 2 Kuningas Fjalar (kuvaelmia), Puutarhurin tyttäret, Reviisori, Porvari aatelismiehenä, Veljesten kesken, Alppimaja, Orleansin neitsyt, Sota rauhan aikana; 1 Kovan onnen lapsia, Saimaan rannalla, Roinilan talossa, Amalia ystävämme, Noora, Luulosairas.
Näistä 40:stä kappaleesta oli 12 kotimaista ja 14 ohjelmistolle uutta.
Muotokuvan tekijäksi pyydettiin Edelfeltiä, joka antoi myöntävän vastauksen, mutta erinäisistä syistä työn suoritus lykkääntyi aina v: een 1902, jolloin vihdoin syntyi se suuri, näyttelijätärtä Hedda Gablerina esittävä maalaus, joka koristaa Kansallisteatterin lämpiötä. – Yhden seppeleen nauhoissa, jonka Ida Aalberg sai tässä ensimäisessä riemujuhlassaan, luettiin seuraava runo:
Ei runotarta Suomen kantelen Ennen muinoin seppelöitty laakerilla; Hän lauloi hiljaa yössä salojen Yksin hongat vaan ja kuuset saapuvilla. Mutta aamu koitti, nousi päiväkin, Astui saloista se impi kuultavillen, Viritti soiton uusiin lauluihin, Jakain intonsa kansan lapsosillen. Ol' erinlaiset innon osingot, Neito nuori suurimman sai rintahansa: Hän lauluhun kun ryhtyi, hongistot Laakerlehdoksi ne muuttui kerrassansa. Nyt taide Pohjan hallat karkoittaa, Johtain meidät linnoillensa ihanille. Me kiitokseksi seppel sitokaa Laakerinen neidon puhtaill' ohimoille.
[Закрыть]
Minä kiitän kutsumuksesta, jota, jos Jumala tahtoo, olen noudattava koko pataljoonan kanssa lapsia ja lapsenlapsia. Tälle joukolle tuottanee kai suurimman ilon sota toisessa näytöksessä.
Ilmottakaa minulle millä välinäytöksellä saan tehdä lyhyen käynnin näyttämölle kiittääkseni näyttelijöitä! Mutta älkää huoliko näyttää minua esirippu ylhäällä!
Ei yksikään näyttämö ole esittänyt Reginaa niin huolellisesti kuin Suomalainen teatteri. Sen ansio on ettei kappale jo ole mennyt kaiken maailman tietä vanhana deklamatsioniläksynä. Kiitos kaikesta ja paljosta enemmästä kuin köyhästä Emmeritzistä!
Hoida kurkkuasi, sinä olet tarpeen tässä maassa! Ja sano terveisiä Emilielle teidän hartaalta Z. T: lta.
J. K. Ajattele jos Björnson nyt tulisi Expressillä!
Hänen pitäisi saada kuulla tshudien loihtivan!
[Huhu kävi jo tähän aikaan, että Björnson aikoi käydä Suomessa; mutta hän tuli vasta toukokuulla.]
