Kitabı oku: «Äiti», sayfa 13

KAHDESTOISTA LUKU

Viikko oli kulunut Williamin lähdöstä. Rouva Zimmermann istui akkunan ääressä yksin ja ompeli. Musta vartalo piirtäysi pehmeänä syvää, tummapuista akkunanpuitetta ja alempien ruutujen monivärisiä laseja vasten.

Neula kävi ylös alas tyyneessä tahdissa ja villalangan särinä, kun se vetästiin ristikankaan läpi oli ainoa hiljaisuutta häiritsevä ääni.

Tämä työ oli hänelle rakasta. Se oli hänen lepohetkiensä kulutus. Tästä tulisi kiikkutuolinpeite pojalle ja tuntui kuin hän näihin lämpimiin, voimakkaisiin väreihin yhdistäisi oman rakkautensa, ommellen sen joka pisteesen, tuntui kuin jokainen kuvio saattaisi jälleennäkemisen lähemmäksi.

Ja neulan yletessä, aletessa pyöriskelivät hänen ajatuksensa näissä kahdessa, jotka olivat hänelle hänen armainpansa, ainoat maailmassa, jotka voivat estää autiuuden ja tyhjyyden tunkeutumasta hänen elämäänsä.

Hän istui siinä niin sileäksi kammattuna, leppeänä ja tasaisena ja hän ajatteli alati: niin tahtoo poikani.

Ennen ollessansa nuori, oli hän tuskallisesti pelännyt vanhaksi tuloansa. – Silloin olisi se ollut hänelle samaa kuin tulla poisviskatuksi, menettää miehensä rakkaus; sillä kaikki pukujen apukeinot eivät voisi peittää, että hänen aikansa oli ohi, ja Konrad – miehen ijankaikkisella nuoruudella – olisi asettanut aina nuoret etusijalle.

Nyt oli tuska poissa. Nyt juuri sen kautta, että hän tulisi vanhaksi, voittaisi hän poikansa rakkauden.

Miten äärettömän turvallista sentään oli olo äitinä! Koskaan ei liene kai löytynyt poikaa, joka olisi hyljännyt äitinsä siksi, että hänen tukkansa oli valahtanut valkeaksi, tahi poskensa käynyt ryppyiseksi. Päinvastoin! Äiti voi ottaa jokaisen uuden päivän levollisesti vastaan, vielä kun hän olisi vanha ja harmaa, sanoisi pojan hyväilevä katse: kaunis äitini.

Oli hymyä hänen kasvoillaan kun hän katseli ylös kohti siintävää ilmaa, työn kädestään vaipuessa. Mikä lääkintävoima elämällä oli! Sama luonnon terve-vaisto, joka ajaa haavoitetun eläimen etsimään luolaansa, joko kuollaksensa tahi parantuaksensa, oli pakoittanut hänet tänne hillitsemättömällä ikävällä. Ja nyt oli kaikki, mikä oli mennyttä kuollutta; nykyisyys oli kaikki kaikessa! Ja nykyisyys oli poika; hänen onnensa säteili kuin heijastelu auringosta äidin elämään.

Koputettiin ovelle. Molly toi postia sisälle; sanomalehtien ja korjausluvun joukossa oli kaksi kirjettä, joita hän oli odottanut: Williamilta ja Almalta.

Hän repi ensin pojan kirjeen auki ja luki:

Kööpenhaminassa toukok. 12 p: nä.

Äitini!

Kohta kun olin päässyt selville oloista ja suhteista täällä, hyyrännyt huoneen j.n.e., matkustin minä Lundiin, Olen nähnyt Alman vilahdukselta matkustaessani pikajunalla siitä ohi – tapasin hänet asemalla – mutta vaan muutamia lyhyitä minutteja ja voit ymmärtää, kuinka ikävöitsin saada tavata häntä oikein —

On parasta sanoa se kohta: olemme vieraat toisillemme.

Aivan vieraat.

Rouva Zimmermann antoi kirjeen vaipua. Vieraat? Vieraat tuskin kuukaudenkaan eron perästä. Ei, hän ei ymmärtänyt tätä maailmaa, jossa eli.

Vapisevin sormin mursi hän Alman kirjeen auki. Sieltä löytäisi hän kyllä selvityksen, se kirje puhuisi pidätetystä lämmöstä ja arkuudesta, tulkitseisi rakastavan naisen koko vaihtelevan sielunelämän, jota William ei ollut ymmärtänyt. Se oli lyhyt.

William on ollut täällä. En tullut iloiseksi hänen tulostaan.

Katselin häntä aivan toisilla silmillä nyt ja hän oli minulle vieras.

Tiesin että näin tulisi käymään, mutta en luullut sen tapahtuvan näin pian.

Hän viskasi kirjeen lattialle. Tiesin että näin tulisi käymään! Se se oli, joka oli niin kammostuttavaa.

Rouva Zimmermann otti pari sähkösanomapaperia ja kirjoitti: "tulen huomenna Lundiin. Hanki huone!"

Pari viimeistä sanaa puuttui Williamin sähkösanomasta, muutoin oli sisältö sama.

Rouva Zimmermann vietti yönsä junassa, mutta ei voinut nukkua. Ajatukset painiskelivat kuumassa otsassa ja ohimojen valtimot löivät tahtia, paloitellen pitkän yön pikku palasiksi kuin kellon sekunttiviisari. Aamupuoleen nousi hän; oli turha toivoakaan unta – hän istui tarkastellen akkunasta ohi rientäviä maisemia, joista usvat alkoivat haihtua kuin aaveet koittavan auringon tieltä.

Kun hän käänsi katseensa sisälle, näki hän silmäparin vastapäätä olevalta sohvalta katselevan häntä. Nämät silmät pilkistivät esiin vaaleista, lihavista, ilmeettömistä kasvoista, mutta silmäin katse oli hyvänsuopaa.

"Nukkumisesta ei taida tulla mitään?"

"Ei."

Molemmat naiset alkoivat keskustella. Tuo kalpea lihavanläntä nainen oli eräs rouva Malmöstä, ja keskustelunaine oli tietty, koska näyttäytyi, että hän tunsi Alma Hagbergin. Hän puhui hänestä kuin pikkukaupungin enin huomatusta tanssinukesta, viivähti moittien hänen emancipeeratuissa aatteissaan ja taipumuksissaan lemmenvehkeisiin, kertoen lopuksi salaperäisellä luottavaisuudella, että hän kumminkin, kaikkine puutteineen ja vikoineen, tulisi tekemään aivan harvinaisen hyvän naimakaupan. Hän nimittäin oli salakihloissa erään tukkukauppiaan kanssa Malmööstä – kyllä hiukan lihavahko, mutta muutoin tavattoman kunnollinen mies…

Rouva Zimmermann kuunteli tätä sisäisen raivon valtaamana. Hän ei uskonut kaikkea tätä joutavaa jaaritusta, mutta sen takalistolta kohottausivat yht'äkkiä hänen eteensä kasvot, jotka hän luuli tuntevansa. Mistä? Niin, nyt muisti hän, tuo epäedullinen ensi vaikutus nuoresta tytöstä muistui jälleen ilmielävänä hänen mieleensä. Jotain hemmoteltua ja yritteliästä – kylmyyttä – itserakasta rohkeutta.

Ja lihava, hyväntahtoinen rouva oli sanonut pari sanaa, jotka yht'äkkiä antoivat tälle kuvalle valonsa: tyhjä tanssinukki.

Alma oli Lundin asemalla häntä vastassa. Hänen ilonsa jälleennäkemisestä oli teeskentelemätöntä ja vilpitöntä. Hänellä oli kyynelet silmissä. Ja hän vaelsi rouva Zimmermannin rinnalla läpi kaupungin, tuttujensa ohi, joiden ällistyneistä silmistä hän voi lukea kysymyksen: kuka on tuo totinen, ryhdikäs nainen, jonka kanssa neiti Hagberg käy.

Hän puheli ja nauroi, oli mitä loistavimmalla tuulellaan, mutta rouva Zimmermann oli kylmä.

Vihdoinkin tulivat he kaupunginhuoneelle, jossa Alma oli hänelle hankkinut asunnon. Aamupäivä kului hitaasti ja raskaasti. Luottavaisuus ei viihtynyt tässä jäykässä, epämiellyttävässä hotellihuoneessa.

Päivällisen aikaan odotettiin Williamia. Äiti oli kertonut sähköittäneensä hänelle.

"Menetkö junalle?" kysyi hän nuorelta.

"Menen tietystikin. Etkö tule mukaan?"

"En. Olen väsynyt. Mieluummin olen poissa."

Hän luuli vielä kaiken tulevan entisellensä, kun he saisivat tavata ja puhella toistensa kanssa.

Mutta kun hän näki heidän astuvan ovesta sisälle, tiesi hän että kaikki oli ohi. Sen sanoi koko heidän asentonsa, tapansa puhutella toisiaan ja katsoa toisiinsa: luottavaisuus oli poissa. Oli kuin pikkukaupungin ilma heidän ympärillään olisi painostaen kietoutunut heidän olentonsa ympärille; täällä väijyili juorupuhe vahdissa joka nurkassa ja tieto siitä synnytti tuskastuttavan ahdistuksen.

Äidin sydän kutistui kokoon kuin iho kovassa pakkasessa. Ei siis ollut mitään ollutkaan heidän välillään! Ei siis mitään muuta kuin jota he itse kutsuivat tunnelmaksi, joka pujahti pois, kadoten kokonaan; se oli ollut leikkimistä pyhimmän kanssa, mitä elämässä on. Ansarikukkasta oli hän vaalinut, rakastanut ja toiveensa siihen liittänyt; se oli kuihtunut kohta, kun se muutettiin kylmempään maaperään; se oli saippuakuplanen, joka oli loistellut kamiinin ääressä tulen liekitessä, mutta joka ei ollut kestänyt päivän selkeää valoa. – Muistoon kajastelivat vielä sen kauniit värit, kun hän istui tuijottaen tyhjyyteen.

Lyijynraskaana ja mustana tulisi tämä tyhjyys levittymään hänen elämäänsä.

Surun syynä ei ollut yksin se, että nuorten välinen suhde oli syössyt juurensa syvälle hänen sydämeensä; lisäksi vielä sanoi vaisto hänelle, että ero tulisi jättämään jäljen pojan sieluun, jota ei koko hänen äidinrakkautensa voisi syövyttää siitä pois. Hänestä tuntui kuin olisi hän jo tuntenut tuon kylmyyden virtaavan vastaansa ja hän huomasi, miten hän itse kutistui siitä kokoon; oli kuin kaikki hienoimmat langat, joiden kautta hän niin vähän aikaa sitte vielä voi tuntea poikansa ajatusten ja tunteiden tykyttävän omaa sydäntänsä vastaan, nyt yht'äkkiä olisivat katkaistut.

Iltapäivällä täytyi pojan jälleen matkustaa. Ei oltu vaihdettu ainoatakaan luottavaista sanaa tässä epäonnistuneessa kohtauksessa näiden kolmen välillä, mutta äiti, joka tunsi jok'ainoan väreen pojan kasvoissa oli nähnyt tuskan pilkistävän takaa kalpeain, hillityiden piirteiden.

Molemmat naiset olivat saattaneet hänet junalle. Ja kun he hitaasti palasivat asemalta iskihe kuva näistä kalpeista kasvoista, kokoon puristettuine huulineen, kuin poltettuna äidin aivoihin.

Nuori tyttö puhui ja nauroi koko matkan hermostuneella vilkkaudella, hän kertoi hauskoja pikku kaskuja Lundista, sanat ajelivat toisiansa kuumeisessa kiireessä, kuin sekunninkaan vaitiolo olisi ollut hänellä tuskallista ja äidin suu vetäysi tuon tuostakin sieluttomaan, koneelliseen hymyyn, mutta hän tunsi sisällään kasvavan polttavan katkeruuden tätä nuorta naista kohtaan, joka voi nauraa ja laskea leikkiä kuin ei mitään olisi tapahtunut – omistamatta ainoatakaan ajatusta sille, joka ajaa täryytti eteenpäin rautatie-vaunussa kohti autiota, tyhjää, yksinäistä elämätänsä. Hänellä ei ollut kylliksi tarkka korva huomaamaan, että tässä jännitetyssä naurussa piili kaipaus, syvä kuin hänen omansakin. Karttumistaan karttui yhä katkeruus hänen sisällänsä ja lopuksi tunsi hän vihaavansa tätä pientä olentoa, joka kuukausi sitten oli ollut hänelle rakas, kuin rakkain, jonka hän omisti maailmassa.

Mutta tämän tunteen rinnalla oli toinenkin. Hän oli utelias.

Hän tahtoi tietää, mitä oli tapahtunut nuorten välillä. Hän tahtoi väijyä saadaksensa ilmi Alman salaisuuden, sitä sitte mahdollisesti käyttääksensä poikansa hyväksi.

"Tahdotko tulla luokseni?" sanoi hän, kun he olivat pysähtyneet hotellin eteen.

"Kyllä, mielelläni!"

Ei ollut kovinkaan vaikea saada Alma kertomaan. Nyt kun William oli mennyt, oli kuin vanha luottavaisuus osaksi olisi palannut. Alma esitti kaikki äidille epäilemättömällä avomielisyydellä, hän ei aavistanut, että tämä nainen, joka oli ollut hänen paras ystävänsä ja jota kohtaan hän tunsi lapsen täydellistä luottamusta, istui siinä nyt vihollisena vakoillen häntä.

Kohta päivällisen jälestä, jonka äiti ja poika olivat yhdessä syöneet, oli William eronnut hänen seurastaan. Äiti tuli nyt vakuutetuksi siitä, mitä oli aavistanut, että hän silloin oli käynyt tapaamassa Almaa asunnossaan.

Nuori tyttö kuvasi heidän kohtauksensa ja hänen sanoistaan hohti erehdyttämättömästi kylmyys esille. Itsensähillitseminen ei ollut hetkeäkään jättänyt hänen poikaansa pulaan, he olivat puhuneet tyyneesti suhteestaan toisiinsa. Mutta William ei ollut ollut itsensälainen, hänestä oli jälleen tullut tuo William Zimmermann, jonka tyttö muisti heidän ensi tapaamisestaan Lysekilissä. Hänen kasvonsa olivat jälleen ottaneet ivaavan maailmaahalveksivan ilmeensä; mutta ivallisen äänen alta oli hän silloin tällöin havannut värähtelyn, joka todisti kylmyyden olevan taisteltua.

Hän oli sanonut Williamille kaikki; hän oli paljastanut hänelle sisimpänsä ja hän oli ymmärtänyt hänen olleen suoran, kun hän oli sanonut, "en rakasta sinua", eikä hän ollut koettanutkaan lämmittää häntä hyväilyllään.

"… Ja siksi kunnioitan häntä", sanoi tyttö lopuksi. "Useimmat miehet eivät olisi tehneet kuin hän; sellaisissa tilaisuuksissa ei miehillä ole ylpeyttä lainkaan."

Rouva Zimmermann istui ja ihmetteli tätä lasta, joka puhui sellaisella ylönkatseella ja kuin kokemuksesta miesten puuttuvasta ylpeydestä "sellaisina hetkinä." Ja sisällänsä kuuli hän lihavan, hyvän rouvan sanat: tyhjä tanssinukki.

Mutta hän ei voinut uskoa tätä tunteettomuutta; se oli niin vierasta hänen omalle luonteelleen, ettei hän voinut sitä ymmärtää; hän epäili sen olevan tekeydyttyä, eli ainakin kuvittelua.

"Jos hän olisi jäänyt tänne, olisi kaikki varmaankin muuttunut hyväksi jälleen."

"Ei. Koskaan ei niinkuin ennen. Kuulen mielelläni hänen puhuvan. Pidän siitä kun hän kutsuu minua varpuspienosekseen, mutta…"

"Sano – etkö kertaakaan ole ikävöinyt häneltä hyväilyä?" – Hän katsoi tutkivasti nuorta tyttöä silmiin kuin tahtoisi hän hakea totuuden sieltä ilmi, joskin sanat valehteleisivat.

"En", sanoi hän ja katse sekä äänilaji olivat todelliset. "Olisin tuntenut vaan iletystä ja vastenmielisyyttä."

"Se ei ole mahdollista."

"Kyllä. Välillämme ei varmaan ole koskaan ollutkaan mitään, tai jos on ollut, on se ainakin nyt ohi."

"Yhden ainoan kuukauden kuluttua."

"Niin. Aavistin aina että se loppuisi, mutta en tiennyt sen tapahtuvan näin pian."

Rouva Zimmermann istui ja katseli tätä kalvahkoa naisihmistä, joka tirkisti häntä niin suoraan kasvoihin ja sanoi; "ei varmaan ole koskaan ollutkaan mitään." Hän istui oman luonteensa tulisuuden, elinvoimaisuuden ja harmistuksen, tuskan ja kammon ja säälin sisällään riehuessa ja hän vääntelihe voimattomuudessaan, kun ei voinut siirtää omasta, punasesta, etelämaisesta verestään vähääkään tähän kuutamo-olentoon, niin että hänkin saisi tuntea, mitä rakastaminen oli.

"Eikö tunnelmasi voi vaihtua?" Hän valitsi kysymykseensä juuri tuon sanan, jota hän ennen kaikkea kammoi, oli kuin hän täten tahtoisi alentua sen tasalle, jota puhutteli.

"Ei. Tiedän ettei koskaan niin käy. Jos hän tahtoisi, että kaikki olisi kuin ennen, tuntisin vaan vastenmielisyyttä häntä kohtaan, niinkuin noita muitakin."

Nuori tyttö oli noussut ja ojensi kätensä hyvästiksi.

He seisoivat hetken katsoen toisiansa silmiin; surumielisyys oli tunkenut katkeruuden tieltään.

"Tuntuu omituiselta, että minun täytyy erota teistä kahdesta", sanoi äiti. "Se surettaa minua vielä enempi siksi, että sinä juuri nyt minua eniten tarvitseisit."

Suuret merenviheriät silmät kiehtyivät kyyneleitä täyteen; nuori tuijotti näihin ankaroihin kasvoihin, kuin vasta nyt ensi kerran hän oikein tajuaisi mitä merkitsi, että he eroaisivat.

"Niin", kuiskasi hän. "Nyt juuri tarvitseisin sinua."

Vanha nainen silitti hiljaa hänen hiuksiansa. Osanottavaisuuttaan ei hän voinut kieltää häneltä; siksi oli tämä vaalea pää maannut liian usein hänen povellansa.

Mutta mitään enempää ei hän voinut antaa. Heidät temmastaisiin niin kauas toisistaan, ettei hänen suojansa sinne ulottuisi. Ja hän soluisi turvatonna suhteesta suhteeseen.

"En voi auttaa sinua. – Sen täytyy tulla sisältä työn ja tahdon ponnistuksen kautta."

"Tiedän sen", sanoi nuori hiljaa. "Ja se tuottaakin minulle tuskaa – sillä juuri tahdonvoimaa minulta puuttuu – ."

"Sano menenkö naimisiin?"

"Kenen kanssa?"

"Oh… Se on eräs tukkukauppias, hän…"

Viihlasi äidin sydäntä ja hän tunsi jäätävän kylmyyden virtaavan lävitsensä.

"Niin, mene vaan naimisiin hänen kanssaan – sen parempi kuta pikemmin."

Kun rouva Zimmermann jäi yksin, istuutui hän pöydän ääreen painaen päänsä käsiinsä ja nojaten käsivarsillaan pöytää vasten.

Jälleen näki hän edessään nuo kalpeat kasvot hillityine, tuskaa todistavine piirteineen. Hänen poikansa! Poika raukkansa! Niin oli hänen kaunis unelmansa auttamattomasti lopussa ja vanha tyhjyys tuijottaisi jälleen häntä vastaan nyt niinkuin ennen – ei, nyt vielä ilkeämpänä kuin ennen koskaan, siksi että hellyydenhalu oli hänessä nyt herännyt.

Äiti tempasi pian kirjearkin ja kynän. Hän tahtoi kirjoittaa pojalleen, niin että hän jo huomen-aamuna sen saisi. Hänen pitäisi tuntea kuin hän koko ajan olisi ollut heidän kahden kanssa, joista ainuista hän piti. Hän tahtoi kuvata kaikki mitä oli tapahtunut kielen pehmoisimmilla sanoilla. Hän tahtoi laskea leikkiä – josta poikansa niin paljon piti, – kertoa kaikki juttuset Lundista Alman omalla lystikkäisyydellä. Hän tahtoi kaksostua korvataksensa hänen vahinkonsa, tahtoi olla ei ainoastaan hänen äitinsä, vaan myös hänen iloinen toverinsa. Kiireestä kantapäähän tahtoi hän kietoa hänet rajattomalla, tuskallisella rakkaudellaan, sovittaaksensa monien vuosien laiminlyönnit – mitäpä ei hän tahtoisikaan tehdä oman, ainoan, rakkaan, lapsensa edestä.

Ja kynä kiiti kuumeista kyytiä paperilla – mutta yht'äkkiään hän pysähtyi. Hän näki miten riittämätön lohdutus oli, kuinka hänen lempensä ei ollut mitään sen kangastelun rinnalla, jossa pojan sydän oli kiinni riippunut; ja katkeruus heräsi jälleen hänen mielessään, katkeruus sitä kohtaan, joka oli tehnyt hänet niin avuttomaksi, ettei hän mitään voinut.

Tämä teroitti hänen mielensä muistamaan kaikki pikku piirteet tytön puolinaisuudesta ja peräytymisen huolehtimisesta, johon hän oli kiinnittänyt huomionsa keskellä onnen päiviä; ja niin murtausi viha esille. Ja kirjeestä, jonka olisi tullut tulkita hänen rajatonta rakkauttansa, tulikin sen sijaan hillitsemättömän vihan kuohuva purkaus.

Olen käynyt vaieten koko ajan, ettei ainoakaan sanani painaen putoaisi tunnelmienne vaakakuppiin – mutta nyt en voi vaieta enää. Nyt murtautuu paha sisuni esiin, ja, olet tuijottava minuun taas kuin ihmiseen, jota et tunne. Mutta sellainen olen. En ole hyvä. Jos vaadit, että minun täytyisi pitää hänestä vielä, jos vaivaa sinua – kun puhun katkeria sanoja hänestä – niin, en voi sitä auttaa! ennen sitte erotkaamme!

En tahdo koskaan enää velvoittaa itseäni olemaan avomielinen ja äidillinen häntä kohtaan, en tahdo, että hänellä olisi oikeus lukea minun kirjeeni.

Jos hän olisi olentonsa joka tuumalla ollut sinun, jos hän olisi sitä ollut kokonaan, ajatuksineen, tahtoineen ja tunteineen – kokonaan, täydellisesti luottaen, niin silloin olisin voinut pitää hänestä vieläkin. Mutta se oli vaan uteliaisuutta, siksi en voi sanoilla sanoa kuinka halveksittavan halpamainen hän on minusta. Tiedän, että haavoitan sinua, että kenties menetän ainoan, mitä koko maailmassa rakastan, mutta en voi vaieta, enkä tahdokaan vaieta. Olen häijy, ilkeä, alhainen – miten vaan tahdot. Onhan se totta Herra Jumala, tiedänhän itsekin, että sellainen olen. Mutta en voi olla haalea. Teen itseni onnettomaksi, mutta en voi teeskennellä.

Niin kauan kuin luulin hänen rakastavan sinua, niin kauan oli hän minulle rakas. Olisin tahtonut tehdä kaikki hänen edestään, en tiedä mitä en olisi tahtonut antaa hänelle kiitollisuudesta. Silmäni leikiteltäviksi – luulen ma.

– Itken niin, että kirje on yhtenä sumuna edessäni, en voi elämässäni koskaan tulla miettiväiseksi, kylmäksi puupölkyksi, niin kuin kaikki muut. Voin antaa itselleni sen muodon, sillä olen ylpeä; mutta jos pikaisuuteni kerran puhkeaa esille, on sitä mahdotoin enää ehkäistä.

Hän tietää sen. Hän tietää, että vuodan verta sisällisesti tuskassani, jonka hän on minulle tuottanut. Hän tietää, etten voi itselleni mitään hänen suhteensa, siksi, etten koko tahdonlujuudellanikaan voi kääntää huomiotani pois hänen itserakkaasta pikkumaisuudessaan. Hän voi riemuita meistä molemmista! —

Hän tuntee kaiken mikä on hienointa ja kauneinta minun elämässäni, hän tuntee menneisyyteni ja hänellä on pitkä elämä edessänsä – hän voi pitää sitä keskusteluaiheenaan kaikkien tulevien sulhastensa kanssa. Hän on tullut minua niin kirotun – tarkoitan, Jumala nähköön todellakin sydämeni pohjasta, niin kirotun likelle minua ja – sanan täytyy esille! – Minä vihaan häntä!

Tiedän että olen alhainen ja halpamainen. Niin, niin! niin!

Ellen saa niin olla, niin anna minun mennä.

Hän hiipi väliimme petollinen tunnussana huulillaan: hän sanoi rakastavansa sinua; hän sanoi sitä hyväilyillään, joskaan ei koskaan sanoillaan; onko suudelma vähempi kuin yksi ainoa sana?

– Mutta hän ei ole koskaan rakastanut sinua, ei hetkeäkään. Rakkaus voi kuolla, minä tiedän sen, mutta se kuolee ahdistuksella ja tuskalla, tahi kuihtuu se vitkalleen pois, tahi murhaa sen isku ulkoa päin.

Tämä rakkaus ei koskaan ole elänyt, siksi ei tuntunut ainoatakaan tempausta kun hän koetti uskotella, että se kuoli.

Kenties tuntee hän turhamaisuutensa ja itsekkäisyytensä haavoitetuksi. Niin, niin minä tiedän kaiken, kaiken. Mutta minä olen ihminen ja minun täytyy tuntea oman luonteeni, eikä niinkään yleisen kaavan mukaisesti.

En voi antaa hänelle anteeksi.

Tuntuu kuin olisin pakana, jonka pyhäkköön vieras on kengät jalassa hiipinyt. Hänen täytyy kuolla, kuolla, kuolla – tulla elämästäni pois pyyhkästyksi.

Hän hiipi sinne sisälle siksi, että vastoin parempaa tietoani pakoitin itseni katselemaan häntä sinun silmilläsi. Se oli väärin minulta; se oli heikkoutta – mutta en voinut kestää, että kadottaisin sinut.

Nyt olen voimakas jälleen, voimakas kyllin ollakseni yksin ja elää kumminkin.

Vihaan häntä, en voi hänelle antaa anteeksi. Voin olla hänen seurassaan, voin näyttäytyä ystävälliseltä, hyvältä ja tyyneeltä häntä kohtaan, kuin tänään – mutta silloin olen viekastelija, niinkuin olen sitä useampien muidenkin seurassa. Jos vaadit, että minun tulisi olla suora häntä kohtaan, niin täytyy sinun valita jompikumpi meistä. Sitä minä en voi. Silloin tulisin olemaan viekas teitä molempia kohtaan. Ja sinua kohtaan en tahdo sitä olla.

Kirjoita nyt ja sano kumman valitset. Ja kirjoita tyyneesti, jos voit. Ja muista, että vihaan häntä! vaikkapa se olisikin viime sanani.

Hän nousi kirjoituspöytänsä äärestä ja katsoi täyteen kirjoitettua paperiarkkia edessään; hänen tyyni, varma käsialansa oli levotonta ja hermostunutta.

Niin, hän vihasi, vihasi koko luonteensa voimalla tätä vaaleata päätä, joka voi levätä niin pehmeänä sydäntä vasten – ja kieritelläidä sitte niin näppärästi ja kevyesti pois.

Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että eräässä talossa, vähän matkan päässä istui romaanien ja tanssiaisliekailujen ymmälle panema pienokainen olento, hyödyttömästi itseään kiduttaen tutkistelemalla ja leikkelemällä omaa olentoansa ja siihen yhä tuijottamalla kuin olisi hän merkillinen, kaikista muista eroavainen ihme olento.

Vahakalpea käsi, jolla tuskin oli voimaa hyväilyyn ja joka oli vieras elämän jokapäiväiselle työlle, kirjoitti hysteerisellä innolla sidottuun päiväkirjaan, kirjoitti lapsellisilla, vakaantumattomilla kirjaimilla.

"Miksi on minulla tämä onneton hävityksen halu! Tämä, joka painaa minua kuin kirous, vetäen onnettomuutta kaikkeen, mitä kosketan. Tahdon aina taivuttaa kaiken ylpeyden, sytyttää tulta kaikkeen kylmyyteen, ja tämä halu on niin voimakas, että se herättää minussa itsessänikin jonkunmoista lämpöä siksi kunnes tarkoitusperäni olen saavuttanut; mutta sitte seisonkin, itkuun valmiina, tyhjin käsin kuin lapsi, joka on suopakuplasta tavoitellut ja tuhonnut sen tarttumalla siihen kiinni. Vihaan itseäni, mutta niin kumminkin aina on. Mihin vaan onnistuu minun lietsoa lämpöä, käännyn siitä pois ja käyn kylmäksi kuin jää; se, joka minua rakastaa, tuntuu minusta nololta, ainoastaan siinä, joka voi minua vastustaa, on minulle jotain viehätystä; voin huutaa, vaan en vastata, voin voittaa, vaan en antaa, tahdon vaan kietoa yhä pauloihini viskatakseni saaliini maahan kuin kasan kuolleita lintuja, mutta jos jokukaan nousee ja tahtoo vapauttaa itsensä, silloin tempaa tuska minut, tahdon vangita hänet jälleen, tahdon hänet sitoa, tahdon pidättää häntä vielä, ja jos tämä onnistuu, uudistuu entinen juttu, imen hänet kuin vampyyri tyhjäksi, antamatta pisaraakaan omaa vertani vastineeksi. Näin teen, sillä minä pelkään hänen löytävän korvausta sijalleni ja hän voisi kenties kääntyä ja katsella minua välinpitämättömänä, kenties arvostellen; ja minä en voi sietää, että toinen omaa sen, joka kerran on ollut minun.

"Kiroan itseäni! Olenko ihminen, vai mikä olen? Ei mitään voida verrata siihen inhoon, jota tunnen itseäni kohtaan. Sisimpäni on kuin teloituspaikka täynnä kuolleiden luita. Tahtoisin mielelläni rakastaa, ikävöin palavasti sitä, mutta en voi."

* * * * *

Aamu oli tullut. Aurinko paistoi molemmista ikkunoista Alma Hagbergin pieneen huoneesen, heittäen kevyen, kirjavan uutimen läpi häämeää valoansa kaikkiin esineisiin. Tämä huone oli sullottu täyteen pieniä koristekapineita, terrakotta veistokuvia, valokuvia, makartti kukkavihkoja – kaikkea mitä suurissa kaupungeissa saa ostaa halvalla hinnalla ja joka täällä, tässä pienessä pikkukaupungin komerossa kävi kunnollisesta komeudesta. Suuren kiinalaisen päivänvarjostimen alla oli poikittain nurkassa pieni kirjoituspöytä.

Etehisen kello kilisi ja pian laskettiin eräs nuori herrasmies sisälle.

"Sanon neidille heti", sanoi palvelustyttö, joka oli oven avannut. "He ovat paraillaan aamiaisella."

"Ei mitenkään. Älkää millään muotoa pyytäkö neitiä kiiruhtamaan, voin kyllä odottaa."

Nuori mies jäi yksin huoneesen ja hän katseli ympärilleen jonkunmoisella kunnioittavalla uteliaisuudella. Hän kävi huonekalusta huonekaluun, katsellen kaikkea niin tarkkaan kuin olisi hän ollut museossa, missä jokainen esine, pieninkin, tarjoaisi hänelle uutta oppimista. Käsiänsä piti hän selkänsä takana, ikäänkuin varjellaksensa niitä joutumasta kiusaukseen liikuttaa esineitä ja hattuansa piti hän kädessään ikäänkuin ei se olisi kyllin arvokas anastaakseen paikan siellä kaikkien harvinaisuuksien joukossa. Hän oli likinäköinen ja hänen täytyi kumartautua syvään ja jälleen kurottautua korkealle nähdäksensä, mutta kaiken aikaa piti hän kädet uskollisesti selän takana, kuin olisi hän pelännyt niillä vahingoittavansa jotain.

Siellä oli medicealaisen Venuksen valokuva, johon oli kirjoitettu: Pariisi 5 p. 1886. Siellä oli juomalasi Karlsbadista ja kiilloitettuja puuesineitä Emsistä. Kirjoituspöydällä oli erään tunnetun näyttelijän valokuva, teatteripuvussa ja laitaan oli hän itse kirjoittanut: Neiti A.H: lle ja nimensä. Siellä oli myös eräs naisen valokuva: se oli kaunis pää, ankaroin, tarmokkain kasvoin ja ikäänkuin kehystänä tälle oli espanjalainen huntu, joka hiuksilta aaltoili alas hänen rinnallensa. Tämän käsikirjoitus huvitti vierasta enin kaikesta. Siinä oli: Varpupienoselle äidiltään ja sen alla toisella käsialalla: In memoriam.

Mutta nyt aukesi ovi. Huoneen ja ihanuuksien haltiatar astui sisään.

Hänen kasvonsa olivat kuin sairaan lapsen kasvot, niin vahakalpeat, pyöristellyt ja pehmeät kaikilta piirteiltään. Myöskin kädet olivat samoin sairaloisen kalpeat. Pieni, pyylevä vartalo oli puettu viinipunaseen, villakankaiseen aamutakkiin, joka oli tuuheasti reunusteltu vaaleankellervillä pumpulipitsilöillä; se juohdutti mieleen punapuuroa ja kermavaahtoa – makeinta mitä vieras tiesi.

Hän katseli neitiä lapsellisella ihailulla, hänen maalaiskäsitykselleen oli tämä nainen mitä hienoimman ylellisyyden loistavin edustajatar.

"Suokaa anteeksi että tulin näin aikaseen", sanoi hän kumartaen ja tehden samalla muutamia aiheettomia liikkeitä ylioppilaslakillaan, punan levitessä hänen näppyisten kasvojensa yli aina päälakeen asti, joka kuumotti lyhyeksi leikatun kellanvalkean tukan läpi, "mutta pelkäsin kovin, että joku toinen ehtisi ennen minua."

Neiti Hagberg viitaten pyysi vierasta istumaan ja istui itse leposohvalle. Hänen tapansa oli hyvin tottuneen huoletonta, hän oli sisään astuessaan vastannut vieraan syvään kumarrukseen keveästi nyykäyttäen, eikä ollut huomaavinaankaan, että tämä hyvin kyhenteliihe ojentaaksensa kättänsä. Nyt katsoi hän vierasta kysyvällä välinpitämättömyydellä.

"Mitä se asia sitte oli?" kysäsi hän.

"Niin, meillä on tanssiaiset osakunnan kesken lauantaina ja kysyisin, tahtoisiko neiti suoda minulle kunnian ja tulla sinne kanssani?"

"Kiitos."

Vieras tahtoi niin sanomattoman mielellään saada keskustelun käyntiin, mutta hän ei oikein tiennyt, mitä sanoisi.

"Neiti kai tiennee, että tulee toukokuun karnevaali tänä vuonna", sanoi hän vihdoin.

Hän itse oli karnevaalitoimikunnan jäsen, eikä hän mitään olisi mieluummin halunnut kuin saada ilmoitella sen salaisuuksia.

Mutta neiti ei tuntunut niistä huvitetulta.

"Kyllä", vastasi hän vaan aivan kuivasti.

Vieras koetti keksiä huvittavampaa keskusteluainetta neidin omalta alalta.

"Miten kaunis asunto neidillä on täällä!" – hän katsoi ihastellen ympärilleen. – "Mahtaa olla hupaista matkustella niin paljon?"

"Kyllä. Minä pidän matkustelemisesta."

Neiti katsoi häntä suoraan kasvoihin niin kerrassaan välinpitämättömästi, että puna alkoi jälleen levitä vieraan näppysille kasvoille, eikä hän tiennyt vihdoin, mihin silmänsä kääntäisi. Hän ei uskaltanut katsoa neitiin, vaan loi katseensa lopuksi alas kuin olisi hän nuori, ujo tyttönen ja neito taas vanha, tottunut viekoittelija.

"Aikooko neiti matkustaa tänäkin vuonna?" sai hän viimeinkin sammalletuksi nyplien hattuaan.

"En tiedä. Olen hiukan ajatellut matkustaa syksymmällä Itaaliaan."

"Mahtanee olla hauskaa kun saa tehdä noin – aivan niinkuin itse tahtoo." – Hän kumartui sanottuansa sen, ja punastus hohti jälleen vaalean tukan läpi.

"Teen aina, kuten tahdon."

"Sen tiedän – minä – minä sangen suuresti ihaelen neitiä." Näissä viime sanoissa voi huomata kohteliaan hymyilyn tavoittelua.

"Ettehän te tunne minua."

"Olen kuullut niin paljon neidistä – Natanael Heikelstamilta."

"Vai niin" – sanoi neiti välinpitämättömästi.

"Niin. Me seurustelemme jotenkin paljon. Eikö hän mielestänne ole kaunis poika?"

"Kyllä. Tuleeko hän tanssiaisiin?"

"Ei." Vieras katsoi arasti tutkistellen neitiä silmiin saadaksensa selville, josko neiti hänen tulostaan oli jollain tavoin huvitettu, mutta hän ei voinut havaita punastuksen vivahdustakaan; nämät kasvot olivat niin tyynet ja kylmät, kuin ei olisi pisaraakaan verta pehmeän ihon alla.

"En kai saane kauemmin viivyttää teitä?" sanoi vieras epäillen ja samassa nousten. Mutta neiti oli myöskin noussut aivan armotta.

"Tokko neiti koskaan menee ulos aamusin kävelemään?" oli vielä hänen viime kokeensa.

"Kyllä, useinkin."

"Neiti – neitiä ei varmaankaan haluttaisi tulla ulos, vaikka vaan vähäksikin aikaa? on niin kaunis ilma."

Oli kuin hymyn varjo olisi solunut neidon kasvojen yli.

"Olen puettu aamupukuuni", sanoi hän.

"Vai niin – Niin – anteeksi." Hän häpesi erehdystänsä ja sulasta hämmästyksestä kumarteli hän kumartelemistansa, samalla punastuen vetäytyen ovea kohti.

Kun hän seisoi siellä ja kumarsi viime kerran, nyykähytti tyttö armollisesti hänelle, niinkuin poistuva olisi ollut pieni lapsi.

"Voinhan tulla joskus toiste sitte", lohdutteli hän.

Vieraan koko kasvot loistivat kiitollisuudesta ennenkuin hän vihdoinkin katosi.

Tyttö katsoi ympärilleen ikäänkuin kahden vaiheella millä hän alkaisi aikaansa kuluttaa.

Pieni liinanen leposohvalla oli mennyt ryppyyn ja hän laitteli sitä paikoilleen. Sitte istui hän kirjoituspöytänsä ääreen, otti päiväkirjansa laatikosta ja luki sen, mitä siihen edellisenä iltana oli kirjoittanut.