Kitabı oku: «Äiti», sayfa 2

TOINEN LUKU

Sataa tihuutti hiljakseen. Keltaisina, kuihtuneina ja kuolemaan tuomittuina loistivat puiden ja pensaiden märät lehdet kaasuvalossa.

Kuninkaallisen puutarhan poikki, Moliinin suihkulähteen sivuitse kulki William Zimmermann kädet päällystakin taskuissa ja keppi kainalossa.

"Mihin matkalla, jos saat oman pääsi pitää", kuului ääni hänen takanaan, samassa kuin käsi pistettiin hänen kainaloonsa.

"Katriinalle päin."

Hänen ei tarvinnut kääntyä saadaksensa tietää, kuka se oli, siksi oli Kalle Hedström'in ääni hänelle kyllin tuttu. Mutta kaikessa tapauksessa nyykähytti hän tuttavallisesti sivullepäin.

"Aijotko kävellä koko tuon pitkän matkan?"

"Kyllä. On oikein suloista saada vähän liikutella jalkojaan. Ajatukset luistavat niin hyvin kävellessä."

"Siitä on jo kauan kun olen sinua nähnyt."

"Niin, minunhan piti koettaa saada jotakin tehdyksi, ja sitte on minulle tullut tavaksi käydä äitini luona joka ilta, kun en ole teatterissa. Hänellä on niin oivallisia tuoleja – on oikein lepo istua niissä. Jospa minullakin olisi kotona pari sellaista."

"Tuolienko vuoksi vain käyt sinä siellä?" sanoi toinen hymyillen.

"En tiedä itsekään. Johonkinhan täytyy mennä, kun väsyy omaan neljään nurkkaansa ja tämä on taas uusinta. Sitä paitsi saa pian tottumuksia, jos ei ole varoillaan. Katson kyllä, että tämä loppuu ajoissa."

"No miksikä?"

"Siksi, ettei ylipäänsä ole hyödyllistä saada tottumuksia. Sitä paitsi huomaan, että hän koettaa voittaa minua, hienosti tekee hän sen tietysti, mutta huomaan sen kumminkin. Hän teroittaa yhäti, että minun tulisi tuntea itseni täydellisesti vapaaksi, ja etten tulisi muulloin, kuin milloin minua vaan haluttaa, mutta tunnen tämän kumminkin jonkunmoisena vaatimuksena ja siitä tunteesta minun täytyy päästä."

"Jahah. Mitä muuten pidät hänestä?"

"Kyllä. Hän on omituinen ilmiö, olen huvitettu hänestä. Etkö ole koskaan häntä nähnyt?"

"Näin vivahdukselta hänet asemalla – muistathan…"

"Hän on merkillinen. Hänessä on jotakin alku-ihmisestä, jotakin niin voimakasta ja lujaa. Kun hän liikuttaa käsivarsiansa, pelkään vaatteiden halkeavan. Jos olisin kuvanveistäjä, saisi hän seistä mallina edessäni – barbaarikansojen kuningattarena… Hänen sielunelämänsä on jotakin niin keskitettyä ja kokonaista, jotakin, joka on kotoisin toiselta aikakaudelta kuin meidän. Hän ei turhia mietiskele, ei kaivertele rikki koskaan, ei milloinkaan ole hän päättämätön ja epävarma. Hän ottaa asian juuri sellaisena kuin se on. Ennen oli miehensä koko hänen maailmansa keskuspiste, mutta nyt pelkään, että siksi tulen minä. Hän ei voi tunteitansa jakaa, hän lahjoittaa ne kokonaan yhdelle. Muuten on hän ihminen, ajatustavaltaan erittäin vapaa ja ajanmukainen – ja se vetää minua puoleensa. Hän on sekä nähnyt että kokenut paljon – hänen kanssaan voi puhella kaikesta. Ja huolimatta barbaarilaisluonteestaan on hänessä jotakin niin tunteellisen hienoa, että hän heti käsittää pienimmänkin väreen toisen mielialassa. Niin, hän tavallaan on kuin ajattelematon, suuri läpsi; olen pari kertaa kuullut hänen nauravan ja se oli jotakin niin vapauttavaa ja virkistävää. Hän nauraa niin raikkaasti ja sydämenkyllyydestä kuin olisi hänellä sisällänsä syvä varasto elämän iloa. Mutta kun hän käy totiseksi, on kuin koko maailma hänen silmissänsä olisi musta ja kuollut. Hän on niin erilainen kuin sinä ja minä ja kaikki nuo muut. Hän on niin kadehdittavan todellinen ja suora."

"Mikä ylistyslaulu!" nauroi Hedström, muistaen heidän keskusteluaan asemahuoneen etehisessä. "Hän ei siis ollenkaan ole sellainen, joksi häntä pelkäsit?"

"Eipä sentään ole aivan ilmankaan – muutamissa suhteissa. Tuo säännötön kiertolaiselämä on jättänyt jälkiä häneen. Tuntuu väliin kuin museon johtajatar pilkistäisi esiin – jotakin epähienoutta, joka minua vaivaa. Hän, joka on niin erikoinen ja näyttää niin hienolta kadulla ja vieraiden ihmisten parissa, ei voi olla käymättä huolimattomasti puettuna kotonaan. Hän, joka osaa asettaa kaikki niin aistikkaasti ja kauniisti, antaa tomun maata nurkissa ja sitä on hänen vaatteillaankin. Hän voi olla välinpitämättömästi, huolimattomasti, jopa resuisestikin puettuna. Hän on koettanut välttää sitä, huomattuansa, miten se minua vaivaa; näen kuinka hän taistelee sitä vastaan – mutta se on väkivaltaa hänen tavoilleen ja luonnolleen. Mutta – kuules! – sittenkin on hänellä mitä huolellisemmin hoidetut kädet, jotka koskaan olen nähnyt; suuret kauniit kädet, joita voisi kuvitella muinaisaikaiseen jättiläisveistokuvaan kuuluviksi, ja joilla olisi kyllin voimaa heiluttamaan sepänvasaraa. Sellainen hän on."

"Tahtoisin mielelläni tutustua häneen?"

"Voithan seurata minua nyt."

"Kiitos. Tänä iltana en jouda. Minun täytyy mennä kirjapainolle."

"No, jonakin toisena sitte. Tule sinne ylös vaan ja kysy minua."

"No teenpä niin. Hyvästi siksi!"

"Hyvästi."

Kun Ville jonkun ajan perästä astui sisälle äitinsä luo, tapasi hän hänet salissa istumassa kirjoituspöydän ääressä.

"Eipä tunnu saavan oppilaita kielissä", sanoi hän ylöskatsahtaen ja nojaten käsillään kirjoituspöydän aukivedetyn laatikon laitoihin, jossa hän oli pengoskellut papereita. "Olen liian tuntematon ja sitäpaitse on niin paljon tuntien antajoita. Mutta eiköhän venäläinen kirjallisuus liene täälläkin muodissa kuten Parisissa. Jospa koettaisin saada käännöstyötä."

"Ei siitä tule mitään. Ei riitä, että osaa vaan vierasta kieltä, täytyy myös osata omaansakin."

Äiti hymyili.

"Etkö luule minun sitä osaavan?"

"No, kyllä noin auttavasti, kotitarpeiksi. Sinähän puhut niin säännöllisesti ja kieliopillisesti, että on oikein liikuttavaa – ethän henno edes koskaan sanoa 'inte', vaan aina sanot 'icke' – mutta tämä kaikki ei ole kylliksi. Vaaditaan vielä jotakin, jota kutsutaan 'stiiliksi'."

"Mitä en osaa, sitä voin kyllä opetella."

Poika kohautti olkapäitään.

"Miks'ei. Sinullahan ainakin on voimaa ja pontta", mutta äänessä oli hyvin epäilevä väre.

"Olen sitä kyllä elämässäni tarvinnut", vastasi hän.

"Vahinko vain, ettei sitä vähääkään minulle ole ylettynyt."

"Sinä varmaan et ole koskaan sitä tarvinnut, etkä siis tiedä, jos sitä hyvinkin on."

"Tarvitseisin kyllä voidakseni tehdä jotakin kunnollista ja päästäkseni johonkin päämaaliin."

"Kyllä sitä tulee."

"En tiedä. Joskus luulen niin itsekin; mutta toiste en. Joskus tuntuu kuin sitä kumminkin tulisi, jos elämä uhkaisi kuristaa minut kovalla kourallansa ja pakoittaisi minut jännittämään kaikki hermoni. Mutta joskus taas tuntuu kuin ei sekään mitään hyödyttäisi. En katsoisi maksavan vaivaa ponnistella, taivuttaisin vaan pääni hymyillen taaksepäin – ja vaipuisin."

"Tarkoitatko, ettet voi tehdä työtä?"

Ääni oli karkea ja kova, kun hän taisteli naamioijaksensa tuskaa, joka pojan puhuessa oli vähitellen hänet valloittanut.

"Niin", oli vastaus.

"Odotahan. Annahan elämän vaan oikein rajusti käydä sinuun käsiksi."

Hymyillen kuunteli poika millä innolla äiti tahtoi vakuuttaa sitä hänelle – ja itsellensä.

"Pelkään, ettei elämä voi käydä minuun käsiksi, olen halvattu sisällisesti. En tunne koskaan mitään – en koskaan mitään."

Äiti katseli häntä totisilla silmillänsä; noilla silmillään, joidenka elinvoimaa uhkuvaan pohjasäveleesen yhtyi nyt toinenkin ilme. Niin toivottomana ja autiona soi hänen korvissaan tuo tunnustus, joka sanottiin niin keveästi ja näennäisesti niin huolettomalla äänellä. Se ahdisti hänen rintaansa – tuo nuori ihminen, joka sanoi olevansa sisällisesti hervoton, oli vasta 25-vuotias ja se oli hänen poikansa.

"Tahtoisin mieluummin kärsiä", jatkoi tämä, "vaikkapa mitä tahansa, kun todella voisin jotakin tuntea."

Tuli hetken hiljaisuus.

Äiti istui ja keräili kirjoituspöytälaatikostaan joitakin papereita. Aluksi poika seurasi silmillään aivan koneellisesti hänen toimiansa, mutta lopussa tuli hänelle vastustamaton halu saada tietää, mitä nuo paperipalaset oikeastaan sisälsivät. Ystävällisen näköisenä, jonka ilmeen hänen kasvonsa joskus voivat saada, kumartui hän, otti koetteeksi yhden paperilapuista, piteli sitä sormiensa välissä ja katsoi hymyillen äitiinsä.

"Saako luvan tirkistää?"

Äiti tuli niin iloiseksi tästä lähenemisestä ja tuosta kauniista ilmeestä pojan kasvoilla, jota hän ei koskaan ennen ollut nähnyt. Hänen täytyi tavattomasti hillitä itseään voittaaksensa halunsa silitellä kädellään hänen lyhyeksi leikattua, mustaa tukkaansa, mutta vaistomaisesti aavisti hän, että tämä herättäisi jälleen pojan arkuuden.

"Olet utelias?" sanoi hän vain.

"En voi nähdä pienintäkään paperipalaa, ilman ettei jo kutittaisi sormiani; sillä aavistelen aina, että sisältö siinä jollain tavoin olisi huvittava."

"Nyt ainakin petyt. Täällä on vaan vanhoja laskuja ja muuta joutavaa."

"Eikö sinulla sitte ole mitään, joka kelpaisi?"

"No mitä sitte?"

"Jotakin ravintokelpoista näljistyneelle kirjailija-uteliaisuudelle – vanhoja kirjeitä, muistiinpanoja ja muuta sellaista."

"Niitä on kyllä yllin kyllin."

"Anna ne minulle."

"Tänä iltanako? Ne ovat vielä matka-arkuissa. Enhän ole ottanut niitä esille." [Jag har ju inte packat upp.]

Poika hymyili.

"Kuules – nythän sanoitkin 'inte' ensi kerran. On hyvin kiitollista olla sinun opettajasi."

"Samaa sanoi isäsikin."

"Milloin?"

"Kun hän luki, mitä olin kirjoittanut."

"Vai niin. Mitä kirjoitit sitte? Ajatuksiako? Tunnelmiako?"

Äidiltä ei jäänyt huomaamatta hienonhieno ivankärki pojan viime sanoissa ja hän hymyili.

"Ei. En kuulu noihin tavallisiin, pieniin, hentomielisiin pikkukaupunkilaisneitosiin. Muistiinpanoni eivät ole mitään tunteen purkauksia. Ne ovat enemmin maalarin reippaalla kädellä siveltyjä tuokiokuvia. Pilventakaiset mietiskelyt eivät kuulu minulle. Minähän tulin tekemisiin mitä erilaisimpien ihmisten kanssa eri maista, ja minua vaivasi, että tuo aineen ääretön runsaus jo itsessänsä tekisi mahdottomaksi säilyttää heitä kaikkia muistossaan."

Poika nyykkäsi innokkaan myönnytyksensä merkiksi.

"Sepä se juuri on", sanoi äiti. "Sitä näkee ja kokee eläessään niin paljon, ja enin osa kumminkin menee hukkaan."

"Niin, ja yksin kun olin, oli kirjoittaminen ikäänkuin seurana minulle.

Tuntui kuin keskusteleisi jonkun kanssa, joka ei ollut saapuvilla…"

Hän vaikeni tuokion ja silmäsi pikasesti ja arasti poikaansa, joka ei huomannut, että tässä tapahtui pysäys hänen ajatussuunnassaan.

"Minulla on hyvin kehittynyt kieliaisti", jatkoi hän, "on oikein huvittavaa leikitellä sanasovituksilla ja lauselmilla, kuten lapsi leikkii pehmoisen savipalasen kanssa; sen voi muodostaa jos jonkinlaiseksi, hieroa kokoon ja muodostella taas uudelleen."

"No sitte olenkin perinyt muoto-aistini ja kirjoituskykyni sinulta."

"Joutavia! Minun kirjoitelmani olivat vaan ilman aikosiaan pikkukyhäyksiä – pensselipyyhelmää. Eipähän tuo juuri ollut vaivaksi minulle antaa kynän luistaa. – Olinhan siihen kyllä saanut tottua."

"Kuinka niin?"

"Kirjoittelin aina isällesi."

"Kirjoitit hänelle?"

"Niin."

"Mitä sitte?"

"Kirjeitä. Kaikenlaista."

"Oliko hänellä niin paljon kirjoittelemisia?"

"Kyllä. Oikeastaan hänestä olisikin pitänyt tulla tiedemies – oppinut – professori."

Poika veti suutansa hymyyn viime sanoille.

"Professori?" toisti hän ylenkatseellisesti – "'Peruukkipölkky?' —

Sekö mielestäsi on kaikkein korkeinta?"

Hän ei vastannut, jatkoi vaan. "Hänen asemansa anatoomisen kokoelman omistajana oli aivan sopimaton hänenlaiselleen ihmiselle, senpätähden pyrkikin hän mielellään pois kaikesta sellaisesta, mikä sitoi häntä alemmille asteille kuin mihin hän kuului. Hänen laajat tietonsa, monet matkansa, sekä hänen verraton kykynsä vetää ihmisiä puoleensa, vaikuttivat, että hänellä oli monta ystävää – eteviä miehiä – ja hän oli mielellään kirjevaihdossa."

"No! Tämähän liittyy hyvin siihen kuvaan, jonka olen hänestä muodostanut."

Pojan äänessä oli hieno halveksiva vivahdus. Äiti katsoi häneen kuin ei hän oikein olisi käsittänyt, mitä hän tarkoitti. Sitte jatkoi hän.

"Mutta sitoutua tunniksi kirjoituspöydän ääreen olisi voinut tehdä hänet hulluksi. Hänen elohopealuonteelleen oli mahdotonta pysyä yhdessä kohdin. Hänen täytyi saada vapaasti hallita käsivarsiaan, samoin kuin ajatuksiaankin."

"Siinä suhteessa ymmärrän häntä", sanoi poika vakuutuksella.

"Siksi minä olin hänen kirjurinsa ja siitä olen saanut kielitaitonikin. Hän oppi helposti vieraita kieliä puhumaan, mutta hänellä ei ollut koskaan kärsivällisyyttä opetella niitä oikein kirjoittamaan. Se jäi minun osakseni."

"Ja hänestä olisi pitänyt tulla tiedemies – oppinut – jopa professori!" kertoi poika vähän pilkallisesti naurahtaen.

Nyt ymmärsi äiti, mitä hän tarkoitti. "Niin, omalla alallaan – luonnontieteen", vastasi hän terävästi. "Hyönteistutkijana oli hän sekä tunnettu, että tunnustusta saanut."

Hän puristi huulensa lujaan ja keskustelu oli katkaistu.

Seurasi pitkä vaitiolo. William alkoi käydä hämilleen.

"Etkö tahtoisi ruveta myös minun kirjurikseni?" sanoi hän ja silitti hiljaa äidin kättä, joka lepäsi pöydällä. Hän katsahti ylös. Tämä oli ensimäinen kerta kuin jotakin hyväilyn tapaista oli tullut kysymykseen heidän välillänsä. Pojan tapa pyytää anteeksi oli niin miellyttävä kaikessa kömpelyydessään ja liikuttava tottumattomuudessaan, että äiti oli aivan vailla vastausta.

"Kun äiti kertoo lapsellensa, ei lapsi saa olla ilkeä", sanoi hän vain, ja hänen äänensä kaikui pehmoisena kuin adagio violoncellistä.

"Eikö?" virkkoi poika, näyttääksensä, että hän vieläkin uskalsi laskea leikkiä. "Kaikkein vähimmin satuprinssiä kohtaan", lisäsi hän hiljaa, osaksi lempeästi, osaksi ivallisesti, enemmän kumminkin lempeästi.

Äidistä tuntui, että hän ei ollut koskaan ollut poikaansa niin likellä kuin nyt. Hän tunsi, että hän oli saanut silmätä tuon kovan, kulmikkaan kuoren alle sinne, jonne hän ei koskaan antanut vieraan silmän tunkea, siksi että hän siellä kätki sen, mikä oli hienointa hänen olennossansa, sen, joka oli liian hyvää halpamaisen joukon katseltavaksi.

Ja kun äiti sinä iltana meni levolle, nukkui hän iloisempana kuin pitkään aikaan.

Kahtena seuraavana iltana odotti hän poikaansa turhaan.

Hän vaivasi päätään tuhansilla otaksumisilla, hän tuumiskeli, olisiko poika kenties voinut loukkaantua tuosta pienestä oikaisusta; hän mietti ja oli tuskissansa.

Mutta mennä hänen luokseen hän ei tahtonut; hän tiesi että pieninkin läheneminen hänen puoleltaan vaikuttaisi vastenmielisyyttä toisessa.

Oli kolmas ilta, juuri se aika, jolloin William tavallisesti tuli. Äiti käveli edestakaisin vierashuoneessa, laskien aikaa neljännes neljännekseltä. Hänestä tuntui kuin kattolamppu sammuisi, kuin hiljaisuus olisi ijäisen yön, tyhjyyden ja unhoituksen ennustaja. Hänen täytyi katsella verhojen ja koruompeluksien kirjavia kuvioita tullaksensa vakuutetuksi, ettei valo sammunut. Niin, se oli hänen oma kuollut, raskas mielialansa, joka painoi kuulon ja näönkin hermoja.

No niin, ei siis tänä iltanakaan tule odotettu.

Hän heittihe voimatonna turkkilaiselle sohvalle, laski päänsä tuskallisesti sen pehmoiseen täytteesen ja painoi nyrkkiin puserretuilla käsillänsä otsaansa. Hän ei nyyhkinyt, surkean tuskantyrskinänsä, rajun voihkinansa tukahdutti hän tyynyihin.

Hänen hillitsemättömään luonteesensa valtavine tunteineen vaikutti tuo raju purkaus helpoittavasti. Samassa soitettiin alakerran ovelle. Hän nousi heti ja kuunteli. Williamkohan siellä soitti? Mutta hänellähän oli etehisen avain. Kulmain välillä oli syviä ryppyjä ja karkea tukka oli poispyyhkäisty otsalta. Oli kuin nuo terävät silmät ja puoliavoin suu olisivat liittoutuneet yhteen korvien kanssa tavoittaakseen pienimmänkin äänen.

Sitte juoksi hän pian kuvastimen luo ja järjesti tukkansa. Kuului askelia rappusista. Hetkisen kuluttua koputettiin ovelle,

"Astukaa sisälle!"

"Suokaa anteeksi!.. Nimeni on Hedström", lausui matalahko ääni, jonka soinnussa oli jotakin hyväntahtoista ja säveää.

Sisään astui pitkä, laiha nuori mies, jolla oli kokoparta. Rouva Zimmermann katsoi tulokasta ja hänen kasvonsa olivat tyynet, kylmät ja sovinnolliset, kuin ei koskaan mielenliikutus olisi niitä kosketellut.

Ainoastaan käsi, jota hän tuki pöytää vasten, vapisi kovasti, mutta sen tunsi hän yksin; vieras ei sitä nähnyt.

"Minä olen rouva Zimmermann. Etsittekö minua?" sanoi hän syvällä, kiihkottomalla alttoäänellään.

"No tavallaan, kyllä. Tapasin joku päivä sitten Villen kadulla ja hän ehdotteli, että tulisin jonakin iltana tapaamaan häntä täältä. Tahdoin mielelläni tutustua teihin."

"Minua hyvin ilahduttaa, että tulitte."

Äänessä ja tavassa oli jotakin niin sydämellistä, ja se ikäänkuin muutti hänet toiseksi. Kaikki jäykkyys oli samassa kadonnut.

"Olette kai yksi Williamin ystävistä?"

"Kyllä. Tosin minun kanssani hän enin on yhdessä", sanoi vieras hiljaisesti istuutuen paikalle, minkä rouva Zimmermann oli hänelle osoittanut. "Me viihdymme niin hyvin toistemme seurassa. Sentähden varmaankin, kun olemme niin erilaiset."

"Olette varmaan tuntenut hänet kauan?"

"Siitä päivin kun hän tuli Tukholmaan. Siitä on nyt jo kolme vuotta."

"Luulen, että hän joskus kyllä on maininnut nimenne; mutta hän ei juuri liikoja ilmoittele."

"Ei. Jos häneltä jotakin tahtoo tietää, saa sitä vetää pihdillä esille – ellei se satu jonakin erityisenä tunteellisempana hetkenä – ja se ei tapahdu usein."

Tapa, jolla vieras puhui Williamista oli sellainen että se samassa valloitti äidin sydämen.

"Onko hän yhtä suljettu teitä kuin – muitakin kohtaan", lausui hän keskeyttäen puheensa.

"Kyllä hän on suljettu kaikkia kohtaan." Äiti vapisi sisällisestä hermostuneesta innosta. Jos hän voisi saada tämän ihmisen puolelleen, olisi samassa sivuovi auennut hänelle pojan sisimpään, jonka tämä niin huolellisesti tahtoi häneltä sulkea.

"Hän tuntuu niin totiselta", lausui rouva Zimmermann välinpitämättömästi, ikäänkuin sattumalta. "Eli oikeammin, hänen leikillisyydessään ei ole ensinkään nuoruutta eikä iloa."

"Niin. Luulen ettei hän koskaan ole ollutkaan nuori. Kun tutustuimme, oli hän vasta 22-vuotias ja oli jo silloin valmis tyyppi."

"Tyyppi?"

"Niin. Tarkoitan tuollainen kylmä, halveksiva…"

"Luuletteko että se on teeskenneltyä?" kysäsi äiti katsahtaen ylös.

"Teeskenneltyä kenties ei ole oikea sana. Se on käynyt hänelle tavaksi. Kaikkihan me nykyajan ihmiset käyttäydymme jonkun erityisellä huolella mietityn mallin mukaisesti. Jokainen valitsee tietysti siihen nähden, minkä hän luulee parhaiten olevan sopusoinnussa luontonsa kanssa."

"Luuletteko siis, että hän luonnostaan on sellainen?"

"Ei. Mieluummin sen vastakohta. Luulen että todellisesti hän on harvinaisen herkkä ja hellätunteinen ja että hän on valinnut naamionsa siksi, että se suojeleisi."

"Luuletteko hänellä olleen mitään suruja?"

Rouva Zimmermannin suuri käsi lepäsi pöydällä, jonka pinnassa olevaa pientä tahraa hän tarkkaavaisesti katseli. Hän hieroi sen pois sormellaan, nostamatta katsettaan.

"Luultavasti on hänelläkin ollut. Kaikillahan niitä on. Kenties ne häneen ovat jättäneetkin syvemmät jäljet kuin muihin; mutta niistä minä en tiedä."

"Ette aavistakaan mitään?"

"En. Hän pitää kaikki omina tietoinaan. Hän on niin tottunut olemaan yksin."

Arka, tutkiva silmäys välähti äidin alas painetun otsan alta. Oli ikäänkuin hän olisi epäillyt puhujalla olleen sanoissansa jonkun salatarkoituksen, mutta vieraan kasvoissa ei näkynyt pienintäkään viittausta siihen. Ne olivat yhtä säveät ja hyväntahtoiset kuin ennenkin.

"Niin, se juuri onkin onnettomuus", sanoi äiti vaan.

Ja samassa näytti kuin hänet olisi vallannut tuska, jota ei voi pidättää.

"Kun en häntä nähnyt, luulin että kaikki oli hyvin…"

"Ei varmaankaan olisi auttanut, jos olisitte olleet hänen kanssaan", sanoi ystävä, joka ymmärsi hänen ajatussuuntansa.

"Kuka tietää? Pari päivää sitte sanoi hän olevansa sisällisesti halvattu. Se teki minuun – hänen äitiinsä, niin toivottoman vaikutuksen. Hän on kadottanut kyvyn pitää kenestäkään, ja kun kaikki on lopussa, on tyhjyys ainoa, mikä hänelle jää. Se on nuoruutta, vailla elvyttävää voimaansa – se on kesä ilman aurinkoa – Pelkään, etteivät hänen taipumuksensa koskaan pääse puhkeamaan…"

Rouva Zimmermann lopetti, voimatta jatkaa.

"Niin, on kuin jokin raskas taakka painaisi häntä alati, estäen, tukahduttaen. Hän ei voi tehdä työtä."

"No, mutta jotakin hän kumminkin tekee. Onhan hän teatteriarvostelija."

"Sitä ei hän kutsu työksi. Hän asettaa siksi suuret vaatimukset itselleen."

"Entäpä sitte novellit ja näytelmäkappale?"

"No niiden nojallahan hän nyt elää – tietysti. Tarkoitan, että niiden kauttahan hän saavutti sen hiukkasen kirjailijanimeä, mikä hänellä on, mutta hän kirjoitti ne molemmat ensi vuotena täällä ollessansa."

"Hän kirjoittaa romaania nyt."

"Hän kirjoittaisi, mutta ei voi."

"Miks'ei?"

"Niin sitäpä juuri niin tarkoin ei ole helppo sanoa. Hänhän tahtoo pitää kaikki ihmiset niin kaukana, ettei vain kukaan saisi nähdä miten asian laita on. Muut eivät edes sellaista aavistakaan ja minullekin on se vaan arvelu."

"Puuttuuko häneltä kykyä?"

"Ei. Kaukana siitä. Mutta luulen, että hän on tuota tunteettoman osaa näytellyt jo niin kauan, että hän alkaa jähmettyä sisällisesti. Hän huomaa sen itsekin – ja kärsii siitä sanomattomasti."

"Näyttää kuin alati jokin häntä ahdistaisi. Hänellä ei ole lepoa. Nyt ymmärrän – hän tuntee kuinka hän kuivettuu. Se lienee kauheata."

"Hänhän on nuori vielä", lausui vieras lohduttaen. "Vielä voi kaikki muuttua."

Rouva Zimmermann johti keskustelun toisille aloille. Hän sai tietää, että vieraansa oli sanomalehtimies – yksi niistä monista, jotka ovat julkaisseet kertomuksia. Ja hän muisti selvästi nyt, että William oli hänestä lausunut: "Hän kuuluu kirjallisuuden alaluokkaan. Mutta pidän hänestä."

He puhuivat ulkomaamatkasta, jonka herra Hedström oli tehnyt muutama vuosi sitte, ennen naimisiin menoansa. Hän viipyi sydämellisellä mielihyvällä ja ylpeydellä tämän matkan muisteloissa; näkyi selvästi että se oli hänen elämänsä suuri tapaus. Rouva Zimmermann oli käynyt kaikissa paikoissa mistä hän puhui. Yleensä oli hän oleskellut niissä pitemmän aikaa ja tunsi ne tarkoin. Vieras oli niin iloinen tavatessaan jonkun, jolle hän voi tyhjentää sydäntänsä, jonkun, jonka kanssa sai puhua siitä, mikä oli hänen elämänsä merkkitapaus. Hän lämpeni omituisesti, tuli vapaammaksi ja oli kuin olisi ollut vanha tuttu.

Kun hän nousi sanoaksensa hyvästi, oli hänen katseessaan jotakin niin vilpittömän sydämellistä, että rouva Zimmermann ei voinut pidättää pientä hymyilyä. Hän tunsi, että tämän ihmisen oli hän saanut puolellensa. Ja hän voisi vielä tarvita häntä.

"Tulkaa pian uudelleen!"

"Kiitos, varsin mielelläni. Tapaa niin harvoin sellaisen, jonka kanssa voi puhella elämästä – tuolla vapaassa 'suuressa maailmassa', – Tuolla suuressa maailmassa!" – Äänessä oli jotakin niin hyväilyn tapaista.

Seuraavana aamupäivänä, kun äiti vähimmän aavisti, tuli William.

"Olen ollut Upsalassa", sanoi hän.

"Vai niin", kuului välinpitämätön vastaus.

William oli hyvällä tuulella ja katsoi äitiä iloisesti suoraan silmiin. Tämä taaskin luuli sen olevan vahingon iloa ja luuli Williamin etsivän hänen kasvoiltaan harmistuksen jälkiä siitä, kun hän ilmoitusta antamatta oli ollut niin kauan poissa – ja siksi koki hän nyt näyttää niin välinpitämättömälle kuin suinkin.

Mutta pojan päähän ei ollut edes pälkähtänyt, että äiti häntä kaipaisi, vielä vähemmän että hän oli kärsinyt hänen poissaolostaan.

Täysi vapaushan oli sovittu.

Kun he olivat puhelleet hetken hänen matkastaan ja Upsalasta, ilmasi äiti lopuksi sen, mitä hän oli päättänyt sanoa.

"Kuulehan, olen tässä tuumiskellut, että voisinkohan sentään jollakin tavoin olla sinulle hyödyksi? Voisinko kenties kirjoittaa sinulle? Et aavista, miten siihen olen harjaantunut."

Poika kielsi sen muitta mutkitta. Mutta äiti johti keskustelun vähitellen kirjallisuuteen ja lopuksi sai kun saikin Williamin puhumaan romaanistaan. Hän innostui kuvaamaan romaaninsa pääpiirteitä, hän lämpeni ja missä sanat eivät riittäneet, koki oikea käsi liikkeillään saada tunnelmaa esille.

Ja tuossa kun hän istui, näytti siltä kuin hän esteettömästi ja laajasti maalaileisi kädellänsä eteensä levitetylle, näkymättömälle kankaalle.

"Eikö sinulla ole mitään valmista vielä?" kysyi äiti.

"Ei, ainoastaan muutamia hajanaisia suunnitelmia."

"Sinähän kerrot niin hyvin. Pitäisihän kirjoituksenkin käydä sinulta helposti."

"Mutta niin pian kun alan, en pääse paikalta pälkähtämään."

"Kun nyt kumminkin olet kertonut minulle tämän, saanhan nähdä nuo suunnittelusikin?"

"Ei niissä ole mitään näkemistä."

"Kuka ties. Sitä paitsi luulen, että työsi saisi toisen vauhdin, jos sinulla olisi joku, jolle siitä puheleisit."

"No tule sitte kotiini", sanoi William yht'äkkiä ja nousi.

Äiti ei vastannut, meni vaan etehiseen ja otti päällysvaatteensa.

Tiellä näytti hänestä väliin kuin William olisi katunut, mutta kun hän ei mitään sanonut, ei äitikään ollut mitään huomaavinaan.

Kun he olivat tulleet hänen huoneesensa ja riisuneet päällysvaatteet, veti William vaieten erään kirjoituspöytälaatikkonsa auki ja otti sieltä esille järjestämättömän paperikimpun.

"Niin tässä näet", sanoi hän ja osoitti hänelle kirjoitettuja sivuja, jotka vilisivät muutoksia ja korjauksia ja joidenka yli oli suuret ristit vedetyt.

Äiti istahti kirjoituspöydän ääreen, Williamin jäädessä seisomaan hänen viereensä ja selaili papereja, mutta niistä oli mahdoton saada selkoa.

Sama lause oli alotettu uudelleen ja yhä uudelleen, oli melkein tuskallista nähdä tuota hirvittävää taistelua aineen kanssa, josta nämät tahratut sivut olivat todistajina.

"Mitä tapahtuu ensi luvussa?" kysäsi rouva Zimmermann, kastaen kynän ja ottaen eteensä puhtaan paperikaistaleen.

William alkoi luetella koneellisesti ja kuivasti ja äiti kirjoitti. Siitä tuli pitkä luettelo. Sitte otti hän uuden paperikaistaleen ja sittekös vasta kuulustelu alkoi. Poika vastasi joka kysymykseen ja se osoitti että hänellä oli kaikki päässänsä valmiiksi mietittynä.

Minkälainen ilma oli? Minkälainen puku hänellä oli? Mitä oli tapahtunut ennen? Mistä he juttelivat.

Mitä sanoi hän ensiksi? Mitä toinen vastasi? – Se oli koko tutkistelua.

Vastaukset olivat lyhyet ja päättäväiset, ikäänkuin olisi hän neuvotellut lääkärin tai asianajajan kanssa, mutta hänen kasvoistaan kyllä kaiken aikaa näkyi, ettei häneltä jäänyt huomaamatta koko tämän kohtauksen hullunkurinen puoli.

Vihdoinkin kääntyi äiti ja hänen kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä.

"Sinullahan on kaikki selvillä", sanoi hän. "Tekemättä on vain tämä orjantyö. Sinulta puuttuu tottumus työhön. Vika ei ole päässä, vain kädessä."

"Eikö?" virkkoi William hyväntahtoisesti.

"Sinun täytyy tottua sitkeään ja kestävään työhön."

"Taidat olla oikeassa. En pelkää työtä – mutta minulla ei ole kestäväisyyttä. Tahdon pitää aina lopputuloksen niin likelle, että se häämöittää silmiini. Silloin voin jännittää voimani niin, että aivot paukkuvat. Näytelmäkappaleeni kirjoitin kolmessa päivässä. Kumpikin novelleistani on ottanut päivän tai pari. Mutta jatkaa yhä, kahlehtia itsensä, tehdä työtä kun ei päämaali edes pilkotakaan – kun näyttää, ettei valmista koskaan tulisi, vaikka ijankaikkisesti kirjoittaisi – ei, sitä en voi. Joudun epätoivoon, tulen kipeäksi kun alotan ja katselen eteeni. Mitä yli-inhimillistä kestäväisyyttä vaaditaankaan saadakseen jotakin sellaista valmiiksi! Täytyy kantaa ijestänsä kuin härkä."

"Tässä olet saanut työjuhdan", sanoi äiti nousten ja kooten paperit.

"Tuletko huomen iltana luokseni?"

"Kenties jo tänä iltana. Mutta ei mitään sopimuksia sitä seuraavine pakkotunteineen."

"Olet oikeassa?" vastasi toinen hymyillen. "Tule kun haluttaa. Sillä aikaa järjestelen nämät."

Hän keräsi paperit, pisti kaikki koteloon, ja otti sen kainaloonsa, nyykähytti hyvästiksi ja meni.

Saman päivän iltana ei työtoveria näkynyt, mutta kyllä sitä seuraavana, tavalliseen aikaansa. Kun hän oli istuutunut pöydän ääreen, laski äiti muutamia täyteen kirjoitettuja paperiarkkeja hänen eteensä.

"Silmäile nyt näitä."

Hän oli kirjoittanut ensimäisen luvun puhtaaksi silitettyänsä ja täyteltyänsä luonnoksen.

Paperit näyttivät niin hienoilta ja miellyttäviltä ja tuo soma ulkoasu veti jo aikalailla Williamia puoleensa, Hän istui, kyynärpäät pöydällä, nojaten päänsä käsiinsä ja lukea ahmi omia sanojansa.

Äiti oli istuutunut vähän kauemmaksi ja seurasi tarkkaavaisesti vaihtelevia ilmeitä lukijan kasvoilla.

William oli kokonaan syventynyt lukemiseen. "Niin. Tämä on hyvin", sanoi hän väliin ja väliin taas: "Ei, tämä ei kelpaa" – eli: "tässähän on suuri aukko; nämät eivät liity toisiinsa."

"No kirjoita sitte", sanoi äiti tyynesti. "Revi lehti irti ja kiinnitä siihen lisälehti nuppineulalla. Kyllä järjestän ne sitte!"

William otti kynän ja mustetta kirjoituspöydältä ja kirjoitti – kirjoitti niin että vilisi. Kello tuli kymmenen, mutta ei häntä kukaan häirinnyt; se oli jo puoli yksitoista ja hän nousi, keräsi paperikaistaleet ja lyödä läiskähytti ne pöytään.

"Kas niin", sanoi hän. "Tässä on nyt ensimmäinen luku ja koko esihistoria ja tiedän, että se on hyvin. On omituista, miten on helppoa työskennellä näin. Huomaa paljon paremmin kaikkea, kun näkee sen toisen käsialalla kirjoitettuna. Näkee heti mikä kelpaa, mikä ei."

"Hyväksytäänkö puhtaaksikirjoittaja", kysäsi äiti leikillisesti, kasvot ilosta loistavina.

"Ihastuksella vallan!" sanoi poika ja tarttui hänen ojennettuun käteensä.