Kitabı oku: «Äiti», sayfa 6

KUUDES LUKU

Huhtikuun alussa oli työ valmis.

William oli tarjoutunut hankkimaan kustantajan, mutta äiti katsoi parhaaksi itse ottaa asian huoleksensa. Ajat olivat huonot. Yleisö, arvostelun varoittamana ostamasta kirjoja, jotka voisivat osua siihen ryhmään, mitä nimitetään "roskakirjallisuudeksi", oli varmuuden vuoksi lakannut kokonaan häntä ostamasta. Ei ollut niinkään helppoa päättää, missä raja kulki hyvien ja huonojen välillä. Oli huonoja kirjoja, jotka sisälsivät paljon järkeä ja oli hyviä, jotka olivat niin tavattoman ikäviä. Kaikki lisäsi vaan valinnan vaikeutta, sentähden oli mukavinta yleensä olla kirjoja ostamatta. Ja siinä tapauksessa kun ei sitä voinut välttää, oli vanhoja aina varalla. Vanhathan nyt kerran kumminkin olivat saaneet kelpaavaisuusleimansa; nuoria siis epäluulo kohtasi ja heidän kirjansa viruivat kasottaisin myymättä.

Senpätähden olikin luonnollista, että herrat kustantajat ottivatkin totisimman naamansa, niinpian kuin näkivät jonkun nuoren miehen käsikirjoitus kädessä tulla puikkivan konttoriinsa.

Jos nyt tällä nuorella miehellä oli pontta ja taitoa puhua puolestansa, onnistui hänen kumminkin joskus saada teoksensa jättää luettavaksi, mutta tämä menestys oli vaan näennäistä, sillä kun hän kuukauden kuluttua sopimuksen mukaan, toimittausi taas saapuville kuulemaan päätöstä, ei kustantaja kenties ollut joutanut lukemaan läpi käsikirjoitusta, ja jos hän oli lukenut sen, oli tulos tavallisesti joitakuita kohteliaita sanoja ja joku isällinen neuvo.

Mutta nuori kirjailija useimmiten oli niin aineellinen, että hän enemmän olisi pannut arvoa jollekin näkyväiselle eikä kylliksi arvoittanut isällisen neuvon hyötyä. Tai jos hänen ylpeytensä oli arkaluontoinen, tuli tulokseksi tavallisesti sanavaihde. Miten olikaan, loppu aina oli, että kirjoittaja meni loukkaantuneena, ja kustantaja jäi, ei vähemmin loukkaantuneena. Ja molemmin puolin oltiin vakuutettuja, ettei kiusallisempia ihmisiä löytynyt auringon alla kuin ne, joiden kanssa heidät asemansa vuoksi oli tuomittu taistelemaan.

Rouva Zimmermann tunsi liian hyvin asemat ja suhteet kirjallisuuden maailmassa ottaaksensa vastaan pojan tarjouksen. Hän sen sijaan kääntyi erään vanhemman kirjallisuus-ystävänsä puoleen ja tämän ystävällisellä välityksellä, tuli hän erään pääkaupungin enimmän arvossa pidettyjen kustantajaliikkeiden kanssa sitoumukseen. Heitä ei erityisesti houkutellut hänen pieni teoksensa, liikkeen esimies ei salannut sitä, että hän katsoi ruotsalaisen alkuteoksen painattamista hyvin epäilyttäväksi yritykseksi, mutta hän luuli, että yksi painos hänen venäjänkielisistä käännöksistään kannattaisi hyvin ja tämän nojalla tahtoi hän mielellään astua asioimisyhteyteen eteväksi tunnetun kääntäjättäremme kanssa ja ottaa hänen oman pikku kirjansa kaupanpäällisiksi.

Toukokuun puolivälissä ilmestyi siis: Matkakuvia, kirjoittanut Kate Zimmermann.

Kaipauksella olivat äiti ja poika viimeistelleet yhteisen työnsä. Erittäinkin äidin oli vallannut tyhjyyden tunne, kun hän ajatteli, että silloin ja siitä päivästä olisi kaikki lopussa. William ei enää tulisi niin säännöllisesti kuin ennen, äidillä ei olisi iloa nähdä häntä päivä päivältä ja tuntea kuinka hän voitti hänet askel askeleelta, kuinka hänen kylmyytensä suli ja arkuutensa katosi. Äidillä oli kumminkin jonkunmoinen taikauskoinen käsitys siitä, että siitä hetkestä kun heidän yhteistyönsä lakkasi, tulisi poika liukumaan kauas hänestä; hän ei voisi pidättää häntä kauemmin, hänellä ei olisi osaa hänen elämässään.

Tämä suretti äitiä siksi vielä enemmän, kun hän viime aikoina luuli huomanneensa, kuinka hän voitti puolelleen poikansa vähä kerrassaan; hän kävi ihmisellisemmäksi ja mukaantuvaisemmaksi päivä päivältä ja äiti toivoi varmasti, että hän lopuksi tulisi antautumaan.

Kun he olivat lopettaneet työnsä, oli äiti ollut huomaavinaan, että asiat alkoivat olla alaspäin menossa. William tuli nyt enää harvoin aamupäivillä, mutta kumminkin vielä joka päivä hämärissä, kohta päivällisen jälkeen. Ja sitten voi hän istua jossakin äidin mukavista tuoleista, hämärän laskiessa, vaieten poltellen sikariansa, jonka pään äiti näki loistavan ja katoavan joka vedolta, ja vaikka William ei puhunut, oli äidillä kumminkin miellyttävä tunne siitä, että oli ihmisseuraa, aivot, jotka työskentelivät, sydän, joka sykki – ikäänkuin olisi magneettinen virta säteillyt häntä kohti tuosta pienestä valopilkusta, joka väliin aina välähti.

Heillä oli vähemmin toisillensa sanottavaa nyt kuin ennen; olihan heidän yhteinen suuri harrastuksensa poissa. Mutta he nauttivat kumminkin yhdessä olostaan, vaikk'eivät vaihtaneet sanoja; olo toistensa seurassa tuntui niin turvallisen vapaalta, sillä hiljaisuus ei koskaan ollut painostava, eikä keskustelu koskaan pakkoa.

Äiti hautoi kumminkin alati mielessänsä, kuinka hän jälleen voisi saada viritetyksi uuden yhteisen harrastuksen. Hänen mielestään poika kävi yhä hermostuneemmaksi kuta enemmän kevät lähestyi, hän laihtui silminnähtävästi ja hänen piirteihinsä sekä koko olentoonsa palasi elohopealuontoinen levottomuutensa, joka kaiken aikaa, kun hän työskenteli muistoonpanojen valmistelemista, oli kokonaan ollut kadoksissa.

Työstään ei poika koskaan puhunut.

"Mitäs nyt puuhaelet tähän aikaan?" kysyi äiti eräänä päivänä.

"Oh, eipä juuri mitään."

Hän sanoi sen väsyneellä äänellä ja äiti tiesi, mitä se merkitsi. Herra Hedström oli kertonut Williamin kääntävän erästä ranskalaista romaania ja sanoi hänen maininneen jotakin palkkion käyttämisestä kylpymatkaa varten kesällä. Äidille ei hän ollut virkkanut mitään tästä tuumastaan.

William kiiruhti työtään, ja kesäkuun alussa olikin käännös valmis. Mutta kun kirja ei voinut ilmestyä ennen kuin vasta syksyllä, veti kustantaja kaikenmoisia verukkeita päästäkseen maksamasta koko palkkiota nyt heti. William sai ainoastaan pienemmän summan, josta suurin osa meni erään säästöpankkilainan lyhennykseen. Koko kesäkuu kului, eikä äiti kuullut mitään matkasta mainittavan.

Kysyä hän ei tahtonut.

Hän tiesi myös, että sitä luottamusta, jota William ei hänelle vapaasta tahdostaan antanut, ei hänen onnistuisi muullakaan tavoin voittaa. Sentähden oli äiti ottanut ohjeekseen, olla aina vähintäkään sekaantumatta hänen tuumiinsa ja toimiinsa. Hän tunsi poikansa kylliksi tietääkseen, että kovin selvä osanotto hänen asioihinsa hermostuttaisi häntä vain, ja että William käsittäisi sen keinotteluksi päästä jonkunmoiseen tuttavallisuuteen, ja että hänen vastustushalunsa heräisi, työntäen hänet luotaan. Mutta herra Hedströmin kautta oli hän saanut tietää Williamin ja painattajan välisestä sopimuksesta, ja että rahapula pidätti häntä Tukholmassa. Siitä saakka pyöri äidin aivoissa vain yksi ajatus: kuinka saisi hän hänet ottamaan vastaan sen osan Matkakuvien palkkiosta, joka oikeudella kuului hänelle. Hän mietti sitä yöt, päivät ja vastoin järkevää luonnettansa tapasi hän mielikuvituksensa kerta toisensa perästä miettimästä mitä merkillisimpiä keinoja toimittaaksensa rahat Williamille. Tämä yksinkertainen asia muodostui hänen mielikuvituksessansa korkeaksi vuoreksi, joka painoi häntä niin, että hän väliin oli tuntevinansa ruumiillista tuskaa. Kaikki hänen aivoissansa kiertyi tämän yhden ainoan pisteen ympärille, johon tämä ajatus oli päähänpiston tavoin kiinni-iskeytynyt.

Poikansa näkeminen oli hänelle nykyisin melkein kärsimystä, mutta kärsimystä, jota vailla hän ei voinut olla. Hänen mielikuvituksessaan oli kuin naulittuna ajatus, että tästä kylpymatkasta riippui pojan joko elämä tai kuolema. Äiti tunsi pienimmänkin piirteen hänen kasvoissaan ja vähäisinkin muutos, joka useinkin seurasi aivan luonnollista syytä, pelästytti heti äidin pahan omantunnon; hänestä tuntui kuin olisi hän tehnyt häpeällisen rikoksen, kuin olisi hän varastanut nämät rahat omalta lapseltaan; ja nyt sortuisi hänen lapsensa, henkisesti ja ruumiillisesti – ainoan pelastuskeinon oli hän ryöstänyt häneltä.

Kuinka hän voisi antaa rahat hänelle takaisin, kuinka hän voisi sovittaa rikoksensa?

Hänen aivonsa työskentelivät kuumeisesti, mutta työ oli tuloksetonta sisyphus työtä.

Hän vääntelihe sisällisen kamppailunsa käsissä, joka oli päivittäin uudistuva taistelu sen välillä, mitä hän tahtoi ja mitä hän uskalsi. Pelko siitä, että hän kadottaisi sen pienen hiukkasenkin rakkautta, jonka hän oli taistellen saavuttanut, pidätti häntä, mutta ajatus matkan sekä henkisesti että ruumiillisesti virkistävästä vaikutuksesta pakoitti häntä eteenpäin. Ja kun näiden molempien vaikutusten vaatimus oli yhtä voimakas, oli taistelukin hänen sisällänsä aina uusi, ja jännitys alati yhtä tuskallinen.

Oli eräs kesäkuun alkupäiviä, William ei ollut saanut unta yöllä; hän oli noussut aikasin ylös ja tehnyt kävelyretken Nakkaan saakka, jossa oli syönyt aamiaista. Paluumatkalla pistäysi hän äitinsä luo.

Ainoastaan se seikka että hän tuli vähän aikasempaan kuin tavallisesti, pelästytti heti äitiä. William oli kalpea unettoman yön jälkeen ja hänellä oli siniset varjot silmien alla ja hän näytti niin huonolta, että oikein koski äitiin kun hän katseli häntä. Mutta hän hymyili ystävällisesti ja ojensi käden pojalleen tervetuloksi.

"Oli kiltisti, että muistit minuakin", sanoi hän.

"Kiltisti?" Uudisti poika halveksivalla äänellä, kohouttaen olkapäitään. "Satuin kulkemaan tästä ohi ja olin väsynyt." Hän istahti akkunan ääreen vastapäätä äitiä ja katseli jonkunmoisella tylsällä uteliaisuudella työtä, mikä oli äidillä käsillä.

"On omituista nähdä sinulla nuo puikot käsissä", sanoi hän.

"Niinkö?"

"Kyllä. Ne sopeutuvat niin huonosti sinun ulkomuotoosi ja koko tämän huoneen kuosiin. Jos tämä olisi kuvattuna jossain taulussa, niin sanoisi, että henkilö näytti asetetulta, se ei soveltunut ympäristöönsä."

"Siltä tuntuu varmaankin vaan sentähden, että niin harvoin näet minun naisten töissä puuhailevan."

"Ei, vaan sinun omassa olennossasi on jotain, joka on sitä vastaan. On kuin näkisin kyökkipiian viulua soittamassa. – Noo, mitä siitä pitäisi tuleman?"

"Matkaremmi."

"Sinullahan on kolme ennestään."

Kuinka mielellään olisikin äiti nyt iloisella luottamuksella vastannut: "Mutta sinullahan ei ole yhtään!" Hän taisteli kumminkin haluansa vastaan, pakoittaen sen vaikenemaan ja jatkoi äänetönnä työtänsä; mutta hänen kasvoillansa kuvastelihe sisällinen ilo.

William istui katsellen ulos akkunasta. Alhaalta näkyi kaupunki auringon valon valelemana, Skepsholma, jonka tuuheasta vihannuudesta eroittihe kasarmin goottilaiset, punaiset harjanteet ja kirkko korkeinna mäellä. Kansallismuseo, norjalainen ministerihotelli, Bolinderin palatsi, Grandin hotelli ja Fersenin penkere yhtyivät vinoksi jonoksi pitkin Norrströmiä.

Vasemmalla näkyi Skeppsbro purkavine lastilaivoineen, vilkkaine vilinöineen ja kauimpana perällä kohotteli Ladugårdslandin kirkko kupujansa ylitse ympärillä olevien kattojen.

Kaikkialla kirkasta päivänpaistetta valovälähdyksineen, heijastuksineen. Virran aallot kimaltelivat ja välkehtivät kuin valkeat liekit, joiden läpi pienet koliibrivenheet viilsivät toisiensa ohi risteilevissä suunnissa.

Grandin hotellin edustalla päästettiin juuri eräs saaristolaislaiva irti. Hitaasti lipui se, lippu perätangossa pitkin virtaa, kadoten taulun puitteiden taakse ja jättäen jälkeensä vaon veteen ja ilmaan pian häipyvän savupilven.

William oli seurannut sitä silmillänsä; ja kauan sen kadottua, istui hän ääneti tuijottaen yhä eteensä.

Äiti katseli häntä salaa; surumielinen ikävöitsemys kuvastui hänen kasvoillaan. Hän oli nähtävästi unohtanut, että huoneessa oli toinenkin ihminen, sillä se itsetietoinen ja itseänsä ivaava ilme, joka aina leimasi Williamin kasvoja, oli nyt kokonaan poissa.

Sen näköinen oli hän ollut lapsena, – äiti muisti sen nyt yht'äkkiä; ja nuo avoimet ja viattomat, mutta samalla umpimieliset ja uneksivat lapsen kasvot, jotka hän nyt muisti, tulivat hänelle nyt syyttäjäksi täyttämättömistä äidin velvollisuuksista.

Hän ei voinut hillitä itseänsä; kyynelet tulvivat hänen silmiinsä, hänen täytyi laskea työnsä kädestään ja kääntyä pois, salataksensa kyyneleitään.

William huomasi, että äiti liikahti ja hänen tietoisuutensa heräsi. Hän katsoi vielä ulos, mutta ivaava ilme oli palannut hänen kasvoillensa; ja hänen äänensä oli luonnottoman pilkallinen, kun hän tunnelmansa purki sanoiksi.

"En voi koskaan nähdä laivan laskevan rannasta eli junan huhkasevan asemalta, käymättä haikeamieliseksi. Oletko koskaan tuntenut samaa? Voi hyvin kyllä tietää, että juna menee vaan Trosaan – mutta kun näkee sen katoavan, tuntuu kuin se mennä huristaisi suoraa päätä suureen maailmaan – minun yksin jäädessä jälelle – Pahinta on jos lähtevä on höyryvenhe, varsinkin, kun näköala on vapaa ja väljä, eikä maata häämötäkään näköpiirissä. – Yhä pieneten pienenee jaala; ja lopuksi on se vain pienoinen pilkku, jota silmäni eroittamattomasti seuraavat, ikäänkuin hypnotiseeratun silmät imeytyvät magnettiseeraajan käteen, hänen – koko ruumiinsa seuratessa käden pienimpiäkin liikkeitä, kuin olisi tuhat näkymätöntä, kuluttamatonta lankaa kutoutunut silmien ja voimakkaan käden välille, joka vetää puoleensa… Mutta laivan yhä pienetessä pienenemistään, on kuin meri laajenisi laajenemistaan – ja ikävöitsemisenikin samassa suhteessa kävisi yhä voimakkaammaksi. – Sehän on niin inhimillistä, Jumal'auta, vieläpä kristillistäkin. Kaikki mitä on ympärilläni ei ole mitään – ulkopuolella on kaikki rikkaus ja täydellisyys – se mikä on tuntematonta, on paratiisi ja autuus ja taivaanvaltakunta."

Äiti oli noussut ja käveli edestakaisin huoneessa peittääksensä liikutustansa. Hän tunsi halun saada heittäytyä poikansa jalkoihin, suudella hänen kättänsä – ja pyytää anteeksi… Mitä? Sitä ei hän tiennyt. Kaikki oli niin epäselvää ja mustaa hänen mielessänsä.

Mutta yht'äkkiä meni hän jälleen akkunan luo, asettuhe suorana ja jäykkänä pojan eteen ja sanoi äänellä, jonka koki saada niin kuivaksi ja asialliseksi kuin suinkin: "Kuule – on asia, jonka tahtoisin sanoa sinulle. Älä suutu; en sano sinun tähtesi, vaan itseni. Se vaivaa minua niin…"

William käänsi kasvonsa äitiin päin, hymyillen hiukan.

"Mitä se on?"

"Ne on ne rahat, jotka olen saanut työstäsi. On kohtuutonta ja pikkumaista puoleltasi, ettet tahdo ottaa vastaan sinulle tulevaa osuuttasi palkkiosta."

William teki tavallisen hermostuneen liikkeensä olkapäillään, mutta ei vastannut mitään.

Hän oikeastaan ei ollut koskaan ajatellut asiaa lähemmin, ja kuten se nyt hänelle esitettiin, oli se hänestä kauttaaltaan luonnollinen ja kohtuullinen. Mahdollisuus päästä näin yht'äkkiään kerätyn summan omistajaksi, voidaksensa pudistaa Tukholman tomun jaloistansa ja mennä menojansa, oli myöskin hänestä, varsinkin hänen nykyisessä mielialassansa, jotakin sanomattoman viekoittelevaa.

Mutta juuri tämä ja äidin yhä uudistuva, melkeinpä rukoileva tapa, jolla hän esitti asian, herätti hänessä tavallisen, perusteettoman estelemishalunsa, pelkän eläimellisen vaiston, jonka syynä oli tiedoton pelko päällehyökkäyksestä, joko yhden tai toisen laatuisesta – , jonkunmoisen sielun tenhottoman liikkeen, joka sai hänet kääntämään mielensä nureanpuolen päällepäin.

"Sain tuhat kruunua kirjasta", jatkoi äiti – hän puhui lämmöllä, ikäänkuin hän edeltäkäsin näkisi tarpeelliseksi puolustaa tekoa, johon aikoi ryhtyä – "ja näistä rahoista on vähintäänkin puolet sinun. Miks'en saa maksaa sinulle niitä nyt, kun tiedät kerran että kiusaa minua, ellen saa sitä tehdä."

"Oh – on niin pikkumaista laskea lukua", sanoi poika tuskastuneen näköisenä.

"Tässä tapauksessa lasket lukua sinä, kun et tahdo ottaa rahoja. Näin vaan annat asialle merkityksen, jota sillä oikeastaan ei ole."

"Tee kuin tahdot", sanoi William katsoen jälleen ulos ikkunasta.

Äiti meni kirjoituspöytänsä luo ja istuutui kirjoittamaan pankki-osoitetta, tuntien helpoituksen tunteen, Johon sekoittui levoton käsitys, ettei leikki vielä ollut lopussa. Hän voisi vielä estellä – ja äiti istui mietiskellen keinoa, miten pistäisi pankki-osoitteen hänelle niin huomaamattomasti kuin suinkin. Mutta hän ei keksinyt muuta kuin antaa sen aivan suoraan ja ujostelematta.

"Tee hyvin", sanoi hän, pitäen paperia hänen edessään.

William otti sen vastaan hitaasti, ja hänen katseensa solui tekeytyen välinpitämättömäksi kirjoitettujen numeroiden yli – viisisataa kruunua – ja samalla hetkellä yht'äkkiä tunsi hän itsensä niin iloiseksi, että sydän tuntui silmänräpäyksen ajan taukoavan työstään. Tuo pieni paperilappu sisälsi kahden kuukauden vapauden pakosta – uusia ihmisiä, uuden ympäristön – kaiken tuon tuntemattoman, ulkopuolella olevan, joka on levottomien sielujen taivaanvaltakunta. Mutta juuri mielenliikutuksen voima, joka valtasi hänet, herätti jälleen hänessä tavallisen tenhottoman liikkeensä.

"Olkaamme rehellisiä toisillemme", sanoi hän hieman ivallisella äänellä. "Mitä on kaiken tämän pohjalla?"

"Etkö voi ymmärtää sitä sinä, joka olet niin tarkkanäköinen?" Äiti kulki edestakaisin laattialle, kädet selän takana. Hän oli sellaisella tuulella, ettei pojan äreys mitenkään sitä voisi järkähyttää. Oli hymyä hänen huulillaan, iloa hänen silmissään ja koko hänen asennossaan ja liikkeessään oli heiluvaa huolettomuutta, jota poika ihastuksella katseli, kuin jotakin outoa ja tavatonta. Hän oli kuin ihminen, joka juuri on viskannut hartioiltaan raskaan kuorman, ja joka kevein askelin astelee nyt tietänsä eteenpäin.

Tämä hyvä tuuli tarttui ehdottomasti poikaankin ja antoi hänen tunnelmallensa toisen suunnan.

"En", sanoi häh vaan, mutta ääni oli saanut hyvänsuovan väreen, jota ei hänen edellisessä lauselmassaan ollut.

"Se siinä on pohjalla, etten tahdo olla sinun velallisesi. Sinun, joka itse siinä suhteessa olet niin arkaluontoinen, pitäisi todellakin oppia käsittämään, että myös muilla kuolevaisilla voi olla pieni ylpeytensä. No niin, poikani" – sanoi hän lyöden häntä keveästi olkapäälle – "ja nyt emme puhu enää tästä."

William taittoi hiljaa, hymyillen paperin ja pani sen lompakkoonsa. Sitte nousi hän, meni äidin luo, laski kätensä hänen olkapäilleen, pudistaen niitä.

"Kuka on sanonut sinulle sen?" sanoi hän luoden häneen katseen, joka muka oli olevinaan tutkiva, mutta jonka takaa hyväntahtoisuus kovin selvään loisti esiin.

"Mitä?"

"Oh, älä ole olevinasi! Olen kyllä huomannut miten vakoilet minua. Tietystikin Hedström, kuten tavallisesti – Niin, tiedän hyvin kyllä, että pumppuat tietosi häneltä."

Äiti seisoi vaieten. Hän ei tiennyt mitä vastata, hän katsoi vaan poikaansa. Tämä pieni tuttavallisuus pojan puolelta teki hänelle niin hyvää. Hän oli melkein hurmaantunut, oli kuin olisi hän saanut suuren, upean lahjan, jota hän ei ollut ansainnut. Hän olisi tahtonut silittää kädellään pojan tukkaa, kerran vaan; mutta sitä hän ei uskaltanut. Hän pelkäsi tekevänsä sen tavalla, joka ei häntä miellyttäisi.

"Milloin matkustat?"

"En tiedä. Minua kovin haluttaisi lähteä tänään – vaikkapa mihin, päästäkseni vain täältä. Mutta enhän ehdi tänään."

"No sitte huomenna. Mihin päin lähdet?"

"Sitä en tiedä. Istun höyrylaivaan, vieköön se minne viedä tahtoo."

"Trosaan kenties?"

"Eihän toki. Tottahan toki toimittanen niin, että tulen kanavavenheisiin."

"Pistäydytkö täällä vielä ennen lähtöäsi?"

"Mahdotonta aivan! Siihen ei mitenkään ole aikaa"

"No tietysti myös ei sinusta saa kuullakaan mitään?"

"Se ei ole luultavaa. Mutta tuntuisi niin sidotulta, jos lupaisin sen."

"No älä lupaa mitään."

"Hyvästi", sanoi William ja ojenti kätensä.

"Hyvästi. Onnellista matkaa!"

Mennessään ovea kohti oli Williamilla pieni pistopuhe huulillansa tuosta tavanmukaisuudesta äidin viime sanoissa, mutta hän ei tullut sitä lausuneeksi.

Ajatus että äiti jäisi yksin istumaan kaupunkiin tuli yht'äkkiä hänen mieleensä. Hän kääntyi ovelta ja meni takaisin äidin luo.

"Ja sinä itse?" sanoi hän. "Jäätkö kaupunkiin koko kesäksi?"

"Niinpä luulen. Olen kylliksi matkustellut aikoinani."

"Asettuisit kumminkin maalle jonnekin saaristoon."

"Ei. Minun on parempi täällä."

William seisoi hetken epäröiden. Hänestä tuntui kuin olisi hän unohtanut jotakin, jota hänen pitäisi sanoa, ja hän ponnisteli turhaan muistaakseen, mitä se oli. Sitte käännähti hän ja nyykähytti hyvästiksi.

Iltasella, yhdeksän seutuun, kun äiti heittäytyneenä leposohvalle lepäsi päivän työstä, hämmästyi hän ilostuen, kuullessaan pojan askelet etehisestä.

Mutta kun William tuli sisälle, näki äiti kohta hänen kasvoistaan, että hänen käynnillään täytyi olla toinen syy, kuin ainoastaan pojan ikävöitsemys saada viettää viime ilta, ennen eroa, äitinsä seurassa.

William ilmaisikin esipuheitta, mitä hänellä oli sydämellään. Se oli tietysti rahoista. Hän tahtoi sanoa sen suoraan: tämä tulisi luultavasti tuntumaan hänestä siteeltä ja se tunne tulisi tekemään hänet täst'edes vieläkin suljetummaksi. Hän oli katsonut sen tavallaan velvollisuudekseen ilmoittaa edeltäkäsin se äidille.

Äiti vastasi, että siinä tapauksessa ei asiaa voinut auttaa. Hän taaskin oli toiminut niinkuin hän oman itsensä tähden oli katsonut olevansa pakoitettu toimimaan ja sai siis nyt koettaa kantaa seurauksetkin.

"No niin", sanoi poika lopuksi – "mutta et missään tapauksessa voi ottaa minulta sitä tunnetta, että olet tehnyt minulle palveluksen, ja tämä velallisuuden tunne, sitä ehdottomasti seuraavine sivumakuineen velallisuuksista – et voi aavistaa, kuinka tuskallisen epäluuloiseksi se minut tekee. Joka pienimmässäkin lähenemisessä puoleltasi näen kiitollisuuden vaatimuksen ja tämä aivojeni pelätti ajaa minut tunnottomuudesta toiseen."

Äiti kalpeni huomattavasti tuossa loikoessaan sohvalla. Poimu mustien silmäkulmien välillä kävi syvemmäksi kuin tavallisesti, ja otsan kokoonkurtistetut rypyt osoittivat synkkää päättäväisyyttä, mutta ääni hänen vastatessaan oli kaiuton.

"Niin panen oman säälimättömyyteni sinun säälimättömyyksiäsi vastaan.

Siinä kaikki."

Kotvan aikaan ei kumpikaan virkkanut mitään. Äiti oli sulkenut silmänsä kuin nukkuisi, ja poika seisoi katsellen hänen kasvojansa. Niiden surullinen ilme säälitti häntä.

"Sinä pidät varmaan hyvin tyhmänä, että puhun tästä; mutta minusta olisi tuntunut se rehellisyyden puutteelta, jos en olisi sanonut. Se on hassua – ymmärrän kyllä – mutta kun sellainen nyt kerran olen."

Äiti ei vastannut, seurasi jälleen parin sekunnin vaitiolo.

"Eihän sille itse mitään voi minkälainen on", sanoi poika lopuksi, nousi ja meni äidin luo. "Toivoisin, että voisin pitää sinusta", – hän sanoi sen hiljaa, äänellä, joka värähteli hiukan; samalla antaen kätensä, keveästi kuin linnunsiiven lipua kerran hänen poskeansa pitkin.

"Tahtoisin niin mielelläni pitää jostakin, mutta en voi."

"Aikasi kyllä tulee", sanoi äiti katsahtamatta ylös. Hän tunsi halun lohduttaa, mutta hän ei itse uskonut mitä sanoi.

Äiti makasi vielä silmät suljettuina kuunnellen hänen askeleitaan, kun hän astui rappuja alas ja pihan yli. Ja kun hän ei enää niitä voinut eroittaa, käännähti hän leposohvalla, painoi kasvonsa kovasti sen tyynyjä vasten ja purskahti itkuun.