Kitabı oku: «Äiti», sayfa 8

Siksipä olikin hänelle ollut melkein pettymys, kun ei William ollut ottanut askeltakaan siihen suuntaan. Jo tällä asteella huomasi tyttö koko joukon selvemmin, kuin William itse, hänen koittavat tunteensa; mutta juuri siksi ei hän voinut ymmärtää hänen ujouttaan siinä suhteessa.

Kun hän vielä päivää ennen heidän lähtöänsä ei ollut tehnyt minkäänmoista lähenemisen koetta, toimitti tyttö itse viimeisenä iltapäivänä tuon tapaamisen, jota hän oli odottanut Williamin pyytävän häneltä.

"Menen vuoren kukkuloille tänään iltapäivällä", sanoi hän heidän erotessaan aamupäivällä.

"Vai niin."

William arvasi heti hänen tarkoituksensa ja nauroi salaa tälle lapsellisuudelle.

"Yksinäni", jatkoi tyttö.

William ei vieläkään ollut ymmärtävinään. Häntä huvitti nähdä; kuinka pitkälle hän voisi päästä viattomuudessaan.

"Ottaaksenne hyvästit seudulta varmaankin?"

"Noo – ." Tyttö katsahti häneen uteliaasti. "Miksi ei hän sano mitään", ajatteli hän.

"Tahdotteko mukaan?" kysyi hän suoraan lopuksi.

"Luuletteko myös että se sopii?" William tunsi itsensä niin paljon ylempänä olevaksi tuota lapsellista, yksinkertaista pikku sielua, mutta jonka viaton avomielisyys häntä kumminkin suuresti viehätti.

"Miks'ei se sopisi?"

Katse, jonka tyttö loi häneen oli avonainen ja peloton. William piti sen hänen viattoman tiedottomuutensa osoitteena, mutta se todellisuudessa olikin ilmaus hänen tietoisuudestaan ja siitä, että hän oli niin täydellisesti varma itsestään.

"Kas vaan, mikä järkevä pikku neiti te olette!"

He sopivat kellonmääräksi puoli viisi ja tapaamispaikan: paikan kylpölän alueen ulkopuolella.

"Tämähän on melkein kuin – kuinka sanotaankaan tanskan kielellä?

'Staevnemöde'."

"Niinkö mielestänne?"

"Kyllä. Niin se on totta – olen kuullut, että naiset tavallisesti myöhästyvät, kun heillä on kohtaus jonkun nuoren herran kanssa. Ettekö tahtoisi vanhan tuttavuuden vuoksi tehdä minulle sitä palvelusta ja ilmoittaa, kuinka paljon te aijotte myöhästyä?" sanoi hän leikikkäästi.

"Tulen aina säntilleen", nauroi tyttö.

"Aina. Kaunis tunnustus!"

William Zimmermann ei juuri ollut kovinkaan vaarallinen don Juan, joksi neiti Alma Hagberg häntä kuvitteli. Hänen elämänsä oli ollut köyhä rakkaudesta, niin köyhä, että tämä oikeastaan oli hänen ensimmäinen yhtymänsä naisen kanssa hänen omasta yhteiskunnallisesta piiristään. Hän odottikin sitä nyt siksi helposti selitettävällä uteliaisuudella, johon sekoittui hiukan tuskallista levottomuutta siitä, ettei hän tässä uudessa asemassansa voisi näytellä osaansa sellaisella halveksivalla varmuudella, kuin hän mieluummin olisi toivonut. Hän oli luonnostaan ujo ja peittääkseen tätä luonnonvammaa oli hän jokapäiväistä käytäntöä varten hankkinut itselleen tuon ujostelemattoman julkean puhetavan; mutta hän käsitti vaistomaisesti, ettei tässä tapauksessa sitä voisi käyttää, ja hän ponnistelihe turhaan saadaksensa selville millaisena hänen nyt tulisi esiintyä; toisaalta pelkäsi hän tulevansa naurunalaiseksi sekä tytön että omissa silmissään ujoutensa vuoksi ja toisekseen oli hänelle vaikeaa pakoittaa itseänsä yritteliäisyyteen, joka oli vastaista hänen luonnolleen – ja joka voisi pelästyttää tytön luotaan.

Hän päätti lopuksi asettua odottavalle ja huomioita tekevälle kannalle, se oli juuri sama asema, jonka tyttökin jo edeltäkäsin oli aikonut ottaa. Tulokseksi tulikin, että vihollisjoukot asettautuivat vastatusten, mutta että vastoin molempien toivoa, ei mitään ottelua tullutkaan.

Hetkisen ennen määräaikaa marssi William huvilalle päin, missä vanha täti veljentyttärineen asui. Hän pysähtyi erään huoneuston suojaan voidaksensa tehdä huomioita. Hän oli utelias näkemään, josko tyttö todellakin tulisi, hän luuli melkein varmaan hänen jäävän pois. Hänestä tuntui niin oudolle, mutta hän ei suonut itsellensä aikaa ruvetakseen mielialaansa tarkemmin miettimään. Hän toimi enemmän vaistomaisesti kuin ennakolta muodostetun päätöksen mukaan. Hänen huomaamattansa olivat johtolangat hänen tahtonsa ja toimintansa välillä jo poikkikatkaistut ja hän kulki tyttöä kohti nyt ikäänkuin luonnonmahdin vetämänä.

Muutama minuutti ennen puolta viittä tuli neiti Hagberg verannalle ja läksi määräpaikkaa kohti. William seurasi häntä jonkun matkan päässä, ja kun neiti Hagberg oli ehtinyt kylpölän alueen ulkopuolelle, meni William hänen luokseen ja tervehti.

"Oletteko täällä?" sanoi tyttö vaan.

"Kyllä. Olen seurannut jälessänne."

"Kuinka kauan?"

"Huvilasta saakka, missä asutte!"

"Miksikä niin?"

"Tirkistelläkseni teitä tietysti! – Suoraan sanoen – Uskoin tuskin että tulisitte."

"Näette että niin kumminkin tein."

He kiipesivät vuoren kukkuloita ylös. Joskus, missä oli jyrkkää, täytyi Williamin kurottaa tytölle kätensä ja vetää häntä ylös.

Liikunta toi tytön poskille hieman väriä ja suuriin vihervänharmaisiin silmiin loistetta. William katsoi häntä ja ensikerran kävi hänen lävitsensä aavistus, että hän kenties kumminkin oli hiukan, hiukkasen vain rakastunut. Tämä ei vaikuttanut häneen suinkaan epämiellyttävästi. Hän ei hetkeäkään uskonut, että tämä rakastuminen tulisi näyttelemään mitään osaa hänen elämässään, mutta hän iloitsi sille rahtuselle surumielisyyttä, jonka se tulisi jättämään jälkeensä, kun kaikki oli ohi. Se olisi oleva pieni kesämuistelma, jonka voisi ottaa esille, silloin tällöin talvi-illoin, istuessaan yksin unelmoiden hämärän laskiessa.

He olivat tulleet korkeimman vuoriharjanteen kukkulalle ja istahtivat aurinkoiseen rotkoon, jossa maa oli peittynyt lämpöisellä kuivuneella ruoholla. William tahallaan ei asettunut aivan likelle, ettei tyttö pelästyttäisi, ja että hän paremmin voisi tehdä havaintoja.

"No", sanoi. William, "täällähän on kaunista, eikö niin? Ja me olemme yksinämme, eikä kukaan häiritse meitä. Mitäs me nyt keksimme."

"Niin mitä te haluatte?"

"Minä olen kokonaan teidän käytettävänänne."

"Kiitos. Mutta tällä haavaa ei minulla ole tilaisuutta siihen."

He katsoivat toisiinsa varsin välinpitämättöminä, mutta samalla salaisesti uteliaina, vaihtaessaan näitä lauselmia.

"Leikimmekö – mitä? Leikkimistä sanoilla, tarkoitan minä. – Tahdotteko niin? Otammeko seurustelulörpötykset esille? Rupeammeko kekseliäiksi? Laskettelemmeko taas eriskummallisuuksiamme?"

William puhui yhä vielä ivahtavaan tapaansa, mutta pohjalta kaikui kumminkin toinen sävel, jolleka tytöllä oli hyvin tarkka korva, ja jonka hän heti ymmärsi. "Nyt se tulee", ajatteli hän. Hän ei vastannut mitään.

"Oh. Tämähän on viimeinen iltapäivä. Kauniin kesän viimeinen iltapäivä.

Niin mielellään tahtoo käydä vähän hentomieliseksi – eikö niin?"

William siirtyihe muutaman tuuman likemmäksi – ei kumminkaan enemmän kuin että välimatka vielä heidän välillään oli kyllin arvoa antava.

"Olisimmeko hiukan hentomielisiä?" sanoi hän osaksi todella, osaksi leikillä katsahtaen tyttöön.

"Olkaa juuri niin kuin teitä haluttaa."

"Ai, ai! Se oli vaarallinen lupaus. Ajatelkaa, jospa ottaisinkin teidät sanasta kiinni!"

"No mitä sitte?"

"Minulle voisi esim. tulla halu – suudella teitä."

William katseli tyttöä yhä edelleen hyvin tarkkaavaisesti, nähdäksensä, minkä vaikutuksen hänen sanansa tekivät. Mutta ei näkynyt pienintäkään muutosta tytön kasvojen ilmeessä, ei edes pikaisintakaan punastusta.

"Sen tekee, jos uskaltaa – kun siitä puhuu, osoittaa se, ettei siihen ole rohkeutta", sanoi tyttö kohdaten Williamin katseen suurimmalla tyyneydellä. William tunsi itsensä noloksi huomautuksesta ja siitä ujostelemattomasta avomielisyydestä, jolla tyttö sen oli esilletuonut.

"Te olette älykäs pieni neitonen", sanoi hän. "Ja alanpa melkein myös epäillä, että olette harvinaisen rehellinen pikku neiti. Minua huvittaisi tulla teitä tuntemaan."

"Siinä tapauksessa saatte kiiruhtaa, sillä huomenna matkustan minä."

"Ettekö tahtoisi kertoa minulle jotakin itsestänne?"

"En"

"Miksi ei?"

"Mitä se hyödyttäisi?"

"Se huvittaisi minua."

"Niin, mutta ei minua."

"No kuten tahdotte."

William loi silmänsä tytöstä saaristoon, joka uiskenteli tuolla alhaalla, kaukana heidän edessään kuin aaltoihin vajonneen ylänkömaan ylöspistävät vuorenkukkulat. Laajana kultaisena virtana, leveni vinoon lahdelman poikki vaipuvan auringon valoheijastukset. Kaikki välkehti ja kimalteli tässä jäähyväisloisteessa. Eräästä huvivenheestä levisi värjähdellen yksinäisen b-kornetin kiehtovat sulavat sävelet ja kaukaisena kohinana kuului kylpölän sillalta edestakaisin astuvien kylpyvieraiden jalan-kapse. Lokin kokoisena kuumotti etäältä Kattegatilta kalastajavenhe, valkoisine, auringon valaisemine huippupurjeineen.

Kului pitkä aika, eikä sanottu sanakaan. Silloin kuului yht'äkkiä ripsahdus kalliolta. William kohottiihe puoleksi nojautuen kyynäspäihinsä ja kuunteli. Hymy välähti hänen kasvoillaan; hän oli tuntenut Pelle Wahlbergin ja neiti Johnssonin äänet.

"Tuntuupa olevan useampiakin kuin me näköalalle hyvästit sanomassa", sanoi hän. He katsoivat hymyillen toisiansa silmiin ja kuuntelivat, askelet lähenivät ja äänet kuuluivat yhä selvemmin.

"Hyvä Jumala, miten täällä on kaunista!" sanoi Pelle – nuo kaksi olivat pysähtyneet kallionkielekkeelle aivan toisten pään päälle.

"Herranen aika, jospa voisin maalata noin! Voi sentään! Meidän Herramme on aika mestari. Me muut olemme vaan ilman aikojaan tuhruksia."

Mitä neiti Johnsson vastasi, tahi jos hän ollenkaan vastasi, ei voinut eroittaa, hän puhui aina niin hiljaa ja verhotulla äänellä. Mutta Pelle lasketteli edelleen samaan ajatussuuntaan, josta hän oli alkanut.

"Hyvät ihmiset! miksi täytyykin olla sellainen hutilus. Mitä? Oi, Jumalani, jospa voisinkin maalata noin – vai mitä? – niin voisimme mennä naimiseen huomenna."

"Mitä? Ettekö huoli minusta, sanokaa?" – ja samassa oli tullut aivan toinen väre Pellen puheeseen. Se kävi niin pehmeäksi ja taipuisaksi. Muutos oli tapahtunut aivan yht'äkkiään, oli selvää että hän aivan edeltäpäin valmistamatta oli tullut tälle alalle ja että sanat olivat ryöstäytyneet melkein vastoin hänen tahtoansa.

"Sanokaa ettekö tahdo?"

Tuolla ylhäällä tuli niin hiljaista ja ne muutamat minutit, jotka kuluivat, tuntuivat kiusallisen pitkiltä noille kahdelle tuolla alhaalla. Tyttö oli noussut. William nojasi vielä maahan toisella polvellaan ja he katsoivat toisiansa silmiin omituisen juhlatunteen valtaamina, johon sekottui häpeän tunnetta, kuin jos he äkkiarvaamatta olisivat tavanneet toisensa kuuntelemassa oven takana, jonka toisella puolella kaksi ihmistä luuli häiritsemättömässä rauhassa keskustelevansa elämänsä pyhimpiä ja enin yksityisiä asioita.

Mutta oli myös jotain muutakin, joka valtasi heidät molemmat, se oli melkein kateutta, tunne omasta köyhyydestä. Noilla kahdella tuolla ylhäällä oli nuoruuden välitöntä tunnetta, joka pysähdyttää onnensa lennostaan, ilman tuskallista epäilyä, omaa tunnelmaansa ennakolta rikki nyppimättä, noilla kahdella tuolla ylhäällä oli nuoruuden uskoa ja elämänrohkeutta ja jaloa, kaunista ajattelemattomuutta – ne voivat rakastaa ne kaksi.

Ja ensikerran tunsivat nuo toiset, jotka olivat leikkineet kesäleikkiänsä, kumpikin salaisesti luullen olevansa vaaraa vasten varustetut, kyllästyvänsä tuohon tyhjään, pintapuoliseen leikkiin ja tunsivat ikävöitsemistä antautua kokonaan hyvineen, pahoineen, ilman arveluitta, epäilyittä.

Kantapäät rapsahtivat taas kalliota vasten ja askeleet etenivät…

William oli noussut ylös. Hänestä tuntui kuin jotakin pitäisi sanoa, mutta hän ei löytänyt sanoja. Kaikki ivalliset pilkkapuheet olisivat takertuneet kielelle ja omille inhimillisille tunteilleen puuttui häneltä ilmaisukeinoja.

He kulkivat äänettöminä takaisin kylpölää kohti.

Jälkeen illallisen tapasivat he taas toisensa ihmisvilinässä, joka aaltoili edestakaisin kylpölän sillalla. Vanha täti istui penkillänsä ja neljä nuorta olivat aluksi yhtä joukkoa. Pelle Wahlberg oli nyt niin omituinen. Hän voi vaieta pitkiksi ajoiksi yhtämittaa, ja kun hän puhui, oli hänen äänensä hillittyä ja pehmeää. Pieni kuustoista vuotias ylioppilaskokelas kulki hänen rinnallaan ja oli, jos mahdollista, vieläkin hiljaisempi kuin tavallisesti. Hän näytti kalpealta kuun valossa, mutta uskollisuutta uhkuvat, kauniit silmät olivat saaneet syvemmän sisällön, ikäänkuin olisi hän ensikerran katsonut omaa elämänkohtaloansa vasten kasvoja.

Joukko alkoi harventua sillalta. Täti kääriysi väristellen peitehuiviinsa ja ikävöi lämpimään sänkyynsä, mutta hänellä ei ollut sydäntä häiritä nuoria. He olivat nyt, kuten tavallista, jakaantuneet kahdeksi pariksi.

Kuu kulki korkealla kylpölän edustalla olevan kallion yläpuolella, sulana hopeavirtana värähdellen lahdelman tummassa vesikuvastimessa. Kauempana Pelleskäristä kuului iloinen barytoniääni laulavan juomalaulua "Konung för en dag."

Seuraavana aamuna ihmetteli William Zimmermann itseään. Hän löysi itsensä hereillä, aivan ilmihereillä, jo niin aikaseen kuin kello 5. Hän tavallisesti voi ponnistelematta nukkua kello 9.

Turhaan turvausi hän vanhaan keinoonsa, kääntyi, koettaen saada vielä pienen aamu-unen. Hän tunsi kohta, että se olisi turhaa. Yht'äkkiä välähti hänen mieleensä aivan perusteeton toive, mahdollisesti saada tavata neiti Hagbergia jo tänä aikaisena aamuhetkenä. Hän uskotteli itselleen, että neiti Hagbergin tietysti täytyi nousta aikasin ylös keräilemään tavaroitaan ja että hän samalla tuntisi halun saada sanoa hyvästit heidän kauniin, pienen kesä-idyllinsä ihastuttavalle puitteelle. Hänen onnistui niin täydellisesti sulautua tähän kuvitteluunsa, että hän lopuksi oli aivan vakuutettu siitä, että hän tapaisi tytön.

William kierteli kauan rannikkoja pitkin, meni kylpölän sillalle, missä hänen yksinäiset askeleensa kaikuen kumahtelivat ja hän tunsi itsensä vallan hämmästyneeksi siitä, kun ei mitään sairaloisen kalpeaa pikkuneitiä näkynytkään. Ainoa elävä olento, jonka hän tapasi, oli Kalle Hare, joka leveine saappaineen tulla tallusteli somerikon poikki ja huomattavasti hämmästyen tervehti muinaista juhlarunoilijaa, jota ei oltu totuttu näkemään tähän aikaan päivästä.

William päätti lopuksi mennä kiskomaan Pelleä ylös vuoteeltaan. Mutta Pelle, unikeko, oli jo mennyt menojaan.

Puolen tunnin päästä näki William Pellen vivahdukselta, mutta hän ei ollut yksin. Hänellä oli mukanaan siniseen matkapukuun puettu pikku neiti ja he vaelsivat yhdessä tietä pitkin. William voi nähdä heidän käynnistäänkin, että he olivat olemassaoloonsa tyytyväisiä.

* * * * *

Laiva teki lähtöä rannasta.

Satamalaituri oli yhtenä pilvenä heiluttavista nenäliinoista ja laivan laitamilta vastattiin hatuilla ja päivänvarjoilla hyvästijättöihin. Naiset seisoivat lempeästi hymyillen, kädet kukkasia täynnä ja samalla tarkastellen toistensa lähtösaaliita.

Neiti Alma Hagberg oli yksi niistä, joka oli saanut kauneimman sadon; hänen kasvonsa olivatkin pelkkänä autuaallisena hymyilynä. Hän seisoi ylikannella ja hänen pienen, pyylevän vartalonsa piirteet esiintyivät selvästi ruskeassa matkapuvussaan tupakkahytin valkeata seinää vasten. Hänen vierellään seisoi pieni neiti Johnsson solakkana ja suorana sinisessä kesätakissaan, jalompimuotoisena paljonkin vartaloltaan ja asennoltaan, verrattomasti kauniimpana rohkeine, totisine piirteineen William ajatteli hieman katkeralla mielellä, että hänen kenties olisikin pitänyt valita hänet kesäidyllinsä sankarittareksi, niin olisi se kenties siinä tapauksessa saanut paremmin tyydyttävän lopun, – todellisen hyvästijätön. Hän tunsi hurjasti janoavansa tätä hyvästiä, jota vaille hän oli jäänyt ja tämä jano purkihe katkeruuden tunteeksi sitä kohtaan, joka nyt vetäysi pois, antamatta muuta hyvästiä kuin käden puristuksen laivasillalla, keskellä väen vilinää. Pelle oli vaeltanut tietä pitkin kesäsatuineen. Hän varmaan oli saanut oikeat hyvästit, hän!

Pelle seisoi hänen vierellään, huiskuttaen kuin mieletön.

Niin, hänellä olikin syytä viuhtoa. William pisti nenäliinan taskuunsa; hitto tässä seiskoon ja hassutelkoon kauemmin.

"Tuletko mukaan?" sanoi hän Pellelle.

"En vielä."

William kohoutti olkapäitään ja koetti olla ivallisen näköinen. Hän alkoi katsella ympärillä seisovia pilkallisin silmäyksin.

Kylpyhuoneen verannalla heiluttivat kylvettäjämatamit suurilla kylpylakanoilla, ravintolarakennuksen verannalta kaikki tarjoilijaneitoset valkosilla ruokailuliinoilla – kolme kaartinluutnanttia matkusti tänään laivassa – ja biljaardin edustalla seisoi sen lihava omistaja huiskuttaen osoitustaulun pyyhkeellä; se oli viimeinen hyvästijättö uskollisimmalle kantavieraalle, taitavimmalle à la guere'en pelaajalle, eräälle ylioppilaalle Upsalasta, joka oli maannut kylpölässä kuuden viikon ajan muka terveyttään hoitaakseen.

"Tuletko mukaan jo?" kysyi William vielä kerran.

"Koht' sillään."

Laiva oli jo loitolla, mutta vielä liehui uskollinen nenäliina ylikannelta, ja niin kauan kuin sitä kesti, oli mahdotonta Pelleä saada hievahtamaan.

Vihdoin viimeinkin onnistui Williamin saada hänet mukaansa ja he vaelsivat rinnatusten kylpölää kohti, sanaakaan virkkamatta.

"Täällä käy ikäväksi nyt", äännähti William vihdoin.

"Niin", sanoi Pelle alakuloisella äänellä. "Luulenpa, että matkustan pian."

"Sinäkinkö? Minne?"

Hän hymyili salaperäisesti.

"Skooneen kenties."

"Mitä sinulla on siellä tekemistä?"

Pelle hymyili yhä harvinaisen säveästi.

"Oh, ei juuri mitään. Voisi olla hauska nähdä maakuntaa. En ole koskaan ollut siellä. Luonto kuuluu olevan siellä hyvin omituista."

"Niin se varmaan on hyvin omituista", sanoi William merkitseväisesti. "Sinä matkustat sinne syömään puuroa. Sinä tulet voimaan siellä paksusti."

Pelle vilkasi sivulta häneen ja ajatteli: "mitä hittoa hän tarkoittaa?

Hänen äänensä kajahti niin merkillisen hermostuneelta."

KAHDEKSAS LUKU

Äidistä oli kesä ollut pitkä. Se oli ollut ikäänkuin raskasta, yksitoikkoista koneen polkemista päivä päivän perästä saadaksensa ajan kulumaan. Hän oli yksi niistä ihmisistä, jotka kiintyvät yhteen ainoaan asiaan niin lujasti, että se karkoittaa jokaisen muun ajatuksen ja tunteen. Hänen elämässänsä ennen oli kaiken hänen harrastuksensa esineenä ollut hänen miehensä, ja niin kauan kuin hän eli, ei ollut mitään jäänyt heidän lapselleen. Nyt oli isä ja puoliso kuollut ja paikan, joka täten oli jäänyt avoimeksi, oli poika luonnollisesti kyllä tullut täyttämään. Sillä tunteiden voimakkaisuudella, joka oli keskustana äidin luonteessa, oli hän omistanut omaksensa tuon laiminlyödyn, jähmettyneen lapsen, hän antausi niin kokonaan rakkaudelleen, että kaikki muu maailmassa oli hänestä vähäpätöistä, ellei se tavalla tai toisella ollut jossain suhteessa hänen poikaansa. Kaikki se raitis, luonnollinen itsekkäisyys, jota äiti kukoistusaikanaan oli käyttänyt omana elämänsä ja onnensa vaatimusten tyydyttämiseksi, oli nyt keräytynyt syväksi hellyyden lähteeksi, jolla äiti koki vaalia pojan onnea ja elämää, sillä tässä elämässä asui hänen oma olentonsa ja tässä nuoressa veressä hänen sielunsa kuolemattomuus.

Hän oli pysähtynyt Tukholmaan, sillä hän oli aivan välinpitämätön siitä missä oleskeli, kun ei hän kumminkaan voinut olla siellä, missä poikansa.

Tarkalla vaistollaan tunsi hän, että se oli jotain, josta hänen täytyi kieltäytyä. Kosto siitä koituisi heidän välillensä ja tekisi sen elämän-ilman ummehtuneeksi ja tukahduttavaksi. Poika pitäisi sen painavana siteenä ja repisi siitä itsensä irti.

Mutta oli myös toinenkin syy, jonka vuoksi äiti ei jättänyt kaupunkia. Hän tiesi varsin hyvin, että oli vaarallista olla sieltä poissa. Siellä voi tapahtua niin paljon ja poissaolevalla ei ole mitään osaa tapausten juoksussa. Poistuminen sieltä olisi ollut samaa, kuin päästää langat käsistänsä, tehdä älynsä ja vaikutuksensa voimattomaksi toimimaan itsensä säilyttämiseksi olemassaolon taistelussa; se olisi ollut asiain päätösaikojen laiminlyömistä ja otollisten asianhaarojen tuhlausta.

Williamilla oli paikka sanomalehden toimituksessa, asema, joka hyvin sopi hänelle ja antoi hänelle hänen toimeentulonsa. Sill'aikaa kun hän oli poissa, voisi joku toinen tunkeutua sijaan ja anastaa hänen paikkansa. William itse ei ollut koskaan ajatellut sellaista mahdollisuutta, mutta äidin hyvää tarkoittava itsensäsäilyttämisvaisto oli vaaran käsittänyt, ja siksi oli hän maannut paikallaan, kuin uskollinen koira vartioiden isäntänsä omaisuutta.

Ikäviä päiviä olivat olleet nämät kesäpäivät, vailla muuta iloa kuin työn tuottama. Mutta itse tätä työtä oli äiti oppinut rakastamaan, sillä hän tunsi, kuinka se solmi yhä lujemmin hänet pojan maailmaan, antoi hänelle tuhat salaista tietä tulla häntä lähemmäksi, tarttua kiinni hänen harrastuksiinsa, taistellen saavuttaa hänen kunnioituksensa – ja rakkautensa.

Säännöllisesti, yksitoikkoisesti kului aika. Työtunnit, aterioimisajat, lepo ja virkistyshetket – siinä hänen päivänsä. Viimemainittuja ei hän lyönyt laimin. Hän kylpi ja teki pitkiä kävelyretkiä. Hän piti ylpeytenään että Williamilla olisi terve, kaunis vanha äiti, jota hänen ei koskaan tarvitsisi häveten kulettaa käsikoukussaan ja jonka ryhtiä ja voimaa hänen mieluimmin tulisi ihaella hiukan, hiukkasen vain.

Tuttujansa ei hän usein tavannut; useimmat lintusista olivat liitäneet pois kesän ajaksi. Ainoa, joka silloin tällöin tuli hänen luoksensa oli herra Hedström. Mutta tätä kunnon miestä, jolla ei ollut varaa asettua maalle, vaivasi alituinen alakuloisuus, jonka vuoksi hänen seuransa ei ollut mitä huvittavinta. Kaiken onnettomuuden lisäksi oli hän vielä tilapäisesti leski; pikku rouva oli kolmannen luokan vaunuissa lähetetty vieraanvaraisten sukulaisten luo Smoolantiin, vahvistaakseen siellä voimiaan vuohenmaidolla ja havupuiden tuoksulla.

Yhden ainoan kirjeen oli äiti saanut Williamilta kesän kuluessa. Tässä ilmoitettiin hänelle – neljällä rivillä – että hän oli Lysekilissä ja aikoi oleskella siellä jonkun aikaa. Likemmä kahteen kuukauteen ei hän sitte ollut antanut mitään kuulla itsestään, äiti ei edes tietänyt, missä hän oli, ja Williamin vaiteliaisuus alkoi tehdä hänet levottomaksi.

Mutta tämä oli jotain, jota täytyy kärsiä, hän ei kaikella tarmollansakaan voinut mitään tässä asiassa. Tämä kesä oli kuollut piste hänen elämässänsä, jonka yli hänen täytyi koettaa päästä. Hän ei voinut muuta kuin odottaa ja malttaa mielensä.

Mutta ei ollut niinkään helppoa malttaa mieltänsä. Hänen ajatuksensa lensivät heti pojan luo niinpiankun päivätyön kovat ohjat olivat löyhtyneet. Ja päivän toisensa perästä kuluessa kasvoi tuskakin yhä, leviten hänen mielensä pohjalle ja verhoten kaikki mustalla pohjavärillään.

Ja yhäti kiiti hänen mielikuvituksensa samaa pimeätä tietä pitkin, jossa se niin usein oli väsyksiin asti juossut. Jälleen ja jälleen kaikui hänen korviinsa nuo kaksi sanaa, joihin poika oli keskittänyt elämäntunnustuksensa: "halvattu sisällisesti!"

Niin makasi hän jälleen eräänä elokuun iltana leposohvallaan käännähdellen kalvavassa levottomuudessaan poikansa ja hänen tulevaisuutensa tähden; oli kuin katseleisi hän yli aution nummen, pimeän ja viluisen, missä ei yksikään tuore oksa voinut versoa, eikä ainoakaan vihreä taimi juurtua. Hän näki ihmiselämän, koko ihmiselämän niin aution, niin tyhjän, niin pimeän, ei ulkonaisten olosuhteiden, vaan koko tahdonsuuntansa tähden. Ja tuo ihmiselämä oli sen olennon, jota ainoata hän rakasti koko maailmassa. Äiti näki poikansa hitaasti, vastustelematta soluvan alaspäin ja kuitenkaan ei ollut hänellä voimaa pysähyttää häntä, pidättää häntä menemästä! Hän olisi tahtonut ravistaa häntä olkapäistä, huutaa hänen korviinsa: Nouse! Jännitä lihaksesi! Ryhdy työhön! – mutta huuto kuoli hänen huulillensa, sillä hän tunsi, ettei hän mitään voinut. Oma tahtonsa ainoastaan voi pelastaa hänen poikansa – mutta hän ei usko tahdon voimaan. Niin, uskoa hän tarvitsi, uskoa omaan ponnistukseen, onneen ja edistykseen. Hänellä itsellään oli uskoa siirtämään vuoria ja kuolemankin voittamaan – ja hän ei voinut hitustakaan siitä antaa lapselleen.

"Halvattu sisällisesti."

Oi Jumala, jos hän voisi rakastaa, jos hän voisi oppia pitämään jostakin! Hänet itsensä saisi hän mielellään sysätä syrjään – jos vaan löytyisi ainoakaan ihminen maailmassa, josta hän pitäisi. Äitiä kauhistutti se tyhjyys, tyhjyys, jonka hän oli tavannut norjalaisessa nuorisokirjassa.

Äiti oli juuri samana iltapäivänä lopettanut toisen romaanin lukemisen. Sen tekijä oli lahjoiltaan toisen tai kolmannen luokan kirjailija. Hän oli yksi niistä sokeista orjista, jotka liittyen kirjallisuuden yleiseen tunnussanaan, suurien henkien antamaan, tallustelivat nyt vetelehtien tietä, jonka ne olivat aukaisseet. Kirjassa ei ollut ainoatakaan ajatusta, joka olisi säihkynyt, ei rahtustakaan yksilöllistä lahjakkaisuutta, ei mitään sellaista, jota hän itse olisi tahtonut saada sanotuksi, ja joka olisi kirjailijan sisimmästä, sieluntaistelun ja synnytystuskan kautta murtautunut esille; se oli vain tuon yleisen tavan seuraamista kirjallisuudessa; tummaksi värittämistä, mielistelyä "työmies raukoilla", joka oli tullut nykyaikaisten kirjailijoiden Werther'iksi, tuota alati surunsointuista säveltä heidän harpuissansa; ja sitte lopuksi vielä vastenmielistä kohteliaisuuksien latelemista naisraukoille, jotka olivat hemmoitellun lapsen rohkeudella tunkeutuneet kirjallisuuden alalle ja joka nyt tulvehti heidän yksitoikkoisesta, tekointoisesta lausunnostaan.

Hän tunsi maailmaa liian hyvin, voidakseen olla käsittämättä tuota totuutta puuttuvaa ja perusteeltaan petollista tässä laususkelemisessa, tätä yleistä virtausta kirjallisuudessa, jonka yksi ainoa mahtava henki oli eloon herättänyt ja jonka pinnalla nyt tyhjät kuplaset pyöriskelivät.

Kuinka sairaloiselle, keinotellulle ja keskinkertaiselle oli tuo kirja tuntunut. Hän kärsi sitä lukiessaan, siinä oli vaan kurjuutta, vailla vähintäkään valopilkkua, ja tuon kurjuuden yläpuolella ei liihoitellut todellinen runoilijahenki, siellä räpisteli keskinkertainen kyky omaperäisyydestään epäilyttävillä siivillään. Siks'ei hän koskaan voinut tunkea sydänjuuriin saakka, kuten suuri henki voi, siinä ei kaikunut kauttaaltaan tuskanhuuto, se oli vain kärsimättömän lapsen vikinää hampaan puhkeamisaikana. Kokonaisuus ei jättänyt sellaista vaikutusta, kuin olisi se itsenäisesti tunnettua, se oli ainoastaan opittua pessimismiä, jonka juuri ei ollut kirjailijan omassa sydämessä.

Eikö löytynyt ketään, joka olisi tahtonut kirjoittaa niille, joiden elämä on raskasta, kuollutta, ja jotka ottavat kirjan käteensä, ei saadakseen ajan kulumaan, vaan tunteaksensa itsensä ilahdutetuksi hetken ajaksi kantaessaan päivittäin uudistuvaa taakkaansa?

Jospa hän voisi oppia kirjoittamaan heille! Ei etsitysti ja teeskennellen, vaan raittiisti ja lämpimästi, iloksi kaikille, joilla on tahtoa olla kunniallisia ja hyviä.

Ja hän, hänen poikansa voisi kirjoittaa heille. —

"Halvattu sisällisesti."

Ei. Ei, tämä luonnoton kylmyys täytyi saada sulamaan. Hän voittaisi, hänen täytyisi voittaa vielä hänet.

Ja sitte kun hän oli voittanut hänet… Hänen kunnianhimonsa pakoittaisi poikaa, kuin höyry eteenpäin, tarmonsa tarttuisi poikaankin jännittäen hänen älynsä voiman äärimmäisyyksiinsä.

Kenties silloin loisi hän sen runoteoksen, jota aikalaisensa odottivat, kuunnellen hiljaa, henkeä vetämättä.

Niin makasi hän kauan äidin suuruuden-unelmien tuuditettamana, kesäyön hämärän hengittäessä yli huoneen ja kietoessa kaikki läpikuultavaan utuunsa. Tunti kului tunnin perästä, eikä hän sitä huomannut. Kuumeisesti tykytti hänen korvissaan ja sydän sykki kuuluvin, raskain lyönnein; hän otti yhden leposohvan tyynyistä, painoi sen kovasti rintaansa vasten ja taivutti päänsä taaksepäin.

Olisi turhaa pannakaan levolle, hän ei kumminkaan voisi nukkua. Hän nousi, sytytti työlamppunsa ja istui kirjoituspöytänsä ääreen kynä kädessä.

Akkunaverhot eivät olleet alas lasketut. Hän katsoi yli uinuvan kaupungin, missä päivän levoton touhu oli tauonnut. Tässä pyhässä hiljaisuudessa asui hänen jumalansa – työ; sellaisena yönä oli hänen poikansa tuleva maailmaan – tuo odotettu lunastaja.

Hartauden tunne valtasi hänet ja hän alkoi palvella jumalaansa.

Yö kului. Ulkona akkunan edessä alkoivat aikaisimmat kesälinnut laskea liverryksensä kuuluville ja elämä heräsi vähän kerrassaan. Silloin heitti hän kynän kädestään, otti päällystakkinsa, hattunsa ja meni.

Jäähdyttäen kosketteli aamuraikas ilma hänen polttavaa otsaansa. Skeppsholman takaa kohottiihe majesteetillisessa mahtavuudessaan auringon loistavanpunainen kiekko. Päivä koitti – koitti hitaasti yli kaupungin, maan ja meren.

Helsingborgissa 3 p. syyskuuta.

Pidät minua varmaankin kelvottomana lapsena, joka voi koko kesän olla poissa äitinsä luota, antamatta tietoa itsestään. Myönnettyäni että olet täydellisesti oikeassa, voin lisätä, että koko kauan olen tuumiskellut ja tuumiskellut antaa sinulle tiedoksi missä oleskelen, vaikka se nyt vasta toteutuu.

Sitä paitse ei minulla ole mitään merkillistä juteltavaa. Minulle tulee vain halu – tunnelma; ja minulle, vastoin tapaani on tarmoa kyllin istuakseni kirjoituspöytäni ääreen. Mutta tavallisesti käy niin, että niinkauan kuin tunnelma kestää en viitsi. Se on osaksi velttoutta, osaksi jonkunmoista vastenmielisyyttä tunnelmani rikkirepimiseen. Mutta oikeastaan se on syntiä; se on hengen varojen tuhlausta. Esim.: kun nukun yöllä enkä saa unta, päätä polttaa ja aivoista kumpuaa esille ajatus ajatuksen perästä. Täytyisi sytyttää kynttilä, tarttua kynään ja kirjoittaa kaikki. Kuinka rikas olisinkaan, jos olisin niin tehnyt! – No kenties kaikki kumminkaan missään tapauksessa ei mene hukkaan – mutta muoto, kaunis, ilmakepeä muoto ei koskaan palaja juuri sellaisena kuin se oli. Se täytyy ainakin ostaa kovilla henkisillä synnyintuskilla, sen toiste tullessa maailmaan. —

Olen ollut täällä neljätoista päivää. Oikeastaan matkustin tänne tavatakseni ihmistä, josta pidin, ja joka sitä paitse oli eräs nainen. Olimme leikkineet kesäsatua Lysekilissä ja olin saanut tietää, että hänen pitäisi tulla tänne. No, hän olikin kaupungissa, mutta emme tavanneet – tietystikin. Lohdutin itseäni Pelle Wahlbergin vakuutuksella, että Skoone on "hieno maakunta." En aivan ole hänen kanssansa samaa mieltä, mutta täytyyhän kumminkin katsella isänmaatansa; olen myös tehnyt pyhiinvaelluksen iso-isän huvilalle.

Sitä paitse olen ollut erääseen ääneen rakastunut jonkun ajan. Sen haltijatar asui huoneeni viereisessä huoneessa, samassa hotellissa, – asui yksin ja oli keuhkotautinen; se on kaikki mitä tiesin ja tiedän hänestä. Nyt hän on mennyt – en aavistakaan minne.

Mutta tuntui niin ikävälle ja tyhjälle iltasilla silloin kun tulin kotiin ja huomasin hänen olevan poissa. Ensiksikin näin, että hänen nimensä oli pyyhitty pois mustalta taululta – hätkähdin oikein – sitte vasta huomasin minä hiljaisuuden täällä sisällä ja yksinäisyys tuntui niin sanomattoman painostavalle.

En aavistakaan, minkä näköinen hän oli, olen melkein varma, että hän oli ruma ja kulki vinossa. Mutta hänen äänensä kaiku oli hieno ja pehmeä ja hänen naurunsa, vaikka hermostunut, niin helähtelevä. Varmaan oli hän hysteerinen – yksi niistä tuhansista, jotka palavat sisällisesti. Sitä voi aavistaa kun kuuli hänen ohuehkon, notkean äänensä kuumeiset värähtelyt, pikaiset perusteettomat muutokset haikeasta tunteellisuudesta iloisuuteen ja päin vastoin.

Hänellä ei ollut ketään muuta kuin huoneen siistijätär, jonka kanssa olisi puhellut – tuntui niin köyhältä ja hyljätyltä kun kuuli hänen puhuvan tuon hanhen kanssa, puhelevan vakavasti, ymmärräthän, sydän huulillansa, istuin ja toivoin, että hän kutsuttaisi minua luokseen. – Hän oli lapsellisen yksinkertainen tyttö-rukka, mutta tuossa lapsellisuudessa oli jotakin niin luonnonraitista. Ensimmäinen ja viimeinen oli kumminkin hänen äänensä, kuin lasi, ymmärräthän, mutta norja ja taipuisa; ja hänen murteensa – se kaikui kuin toinen kieli kamalan skoonelaisen murteen rinnalla, jota muuten kuulen ympärilläni. Hän varmaankin oli Sörmlandista.

Tällaisen kuvan on mielikuvitukseni huviksensa kokoon kehräellyt. Luuletko uskovani tämän todeksi? Eihän toki! "Mutta onhan ihanaa unelmoida", sanoivat vanhat idealistit!

No mitä pitikään minun vielä sanoa? Niin. Olen kirjoittanut pienen palan lyriikkaa, jonka lähetän sinulle. Toimita se sanomalehdelle ja ilmoita osoitteeni konttoriin, että rahat kiireimmän kautta lähetettäköön minulle. En tiedä nimittäin, josko on senkään verran jälellä, että riittää täältä pois pääsemiseen.

Aiheen tähän sain matkalla tänne ja tuohon pieneen neitoseen tietysti olin rakastunut. On ihmeellistä kuinka helposti nykyään voin rakastua. On kuin tallusteleisin ympäriinsä sydän kourassa, valmiina ojentamaan sen sille, ken ottaa tahtoo. Tuntuu kuin täytyisi minun antaa se pois; aivan mahdotonta siitä päästä.

Matkustin tänne, sillä luulin olevani rakastunut (hiukan) erääseen, laivalla rakastun toiseen ja kun tulin tänne, rakastun ääneen – joka ei kumminkaan estä minua käyskentelemästä kaikkialla kuin mieletön etsien sitä ensimmäistä, jota tavatakseni oikeastaan matkustin tänne ja hyräilemästä itsekseni liikuttavan tunteellisesti:

Wo bist du! Wo bist du!! Mein geliebtes – Kind!!!