Kitabı oku: «Kertomuksia», sayfa 3

Kolho

Jos milloin sattuu näkemään oikein hullunkurisen, oikein omituisen vanhan herran, jota muistellessa sitte aina suu hymyyn vetäytyy, niin saa olla jokseenkin varma siitä, että se on joku vanhapoika. Tällainen vanhapoika on myös lehtori Darell. Ja jos kerran on hänet nähnyt, ei häntä hevillä unhota.

Aivan maksun edestä kannattaisi häntä katsella, kun hän tallustelee Isoakatua alaspäin leveillä nelikulmaisilla jaloillaan, joka askeleella jalkapohjaansa näyttäen. Aina on sama vauhti hänen kulussaan, aina keppi oikeassa kädessään ja vasen käsi selän päällä juuri vyötäyksen kohdalla, peukalo piilossa toisten sormien alla. Tuo käsi on näöltään kuin kurikka. Kun sen näkee kaukana kadun alapäässä hiljakseen eteenpäin keinuvan omistajansa selkälaudalla, ei tarvitse koskaan pelätä erehtyvänsä henkilön suhteen, ja huoletta saa ruveta huutamaan "herra lehtori, herra lehtori".

Jos niin huudetaan, niin hän seisattuu, tekee koko käännöksen isolla ruumiillaan ja katsoo, kuka häntä huusi. Joko hän kuvittelee mielessään, ett'ei hänellä ole niveltä kaulassa, taikka hänellä ei todellakaan ole, sillä hän kääntää aina koko ruumiinsa, kun hän tahtoo jotain katsoa. Että huuto "herra lehtori" voisi tarkoittaa jotain toista henkilöä, se ei hänelle koskaan päähän pälkähdä. Hän on kaupungin omaisuutta yhtä paljon kuin raatihuone, suuri kävelypaikka ja harmaiden munkkien mäki. Tervehtiä hän saa alinomaa, ja siitä hän suoriutuu kohottamalla keppinsä nupin hattunsa laitaan. Nähdä sen enempää vaivaa tervehdyksen tähden, se ei hänelle olisi soveliasta, sillä hän on kolho. Ja siitä hän on ylpeä.

Ukko on pulskan näköinen, luultavasti kymmenen prosenttia paremman näköinen kuin nuorena ollessaan, mutta kauniista hän on kaukana. Nuoret tytöt nimittävät häntä keskenään "babiaaniksi", ennenkun ovat tulleet tuttavaksi hänen kanssaan; sitten he sanovat aina "Hampus sedäksi".

Joskus epäillään hänellä kosintatuumia olevan, mutta luultavasti silloin erehdytään. Sattuupa, että joku rohkeimmista tytöistä kysäsee häneltä, miksi hän ei ole mennyt naimisiin. Silloin hän tyttöä korvasta nipistää – ei suinkaan hellästi – ja sanoo julman näköisenä: "ei ne asiat ole tällaista vanhaa kolhoa varten, ymmärrätkö – tyttölepakko".

Jos sanotaan jotain, mikä ei häntä miellytä tahi mikä hänestä on tyhmää ja typerää, silloin hänellä on aivan oma tapansa, jolla hän paheksumisensa tahi halveksimisensa ilmaisee. "Höh!" hän vaan sanoo. Se on jotain naurun, rykäisemisen ja värveitten sekaista. Hänen koko ruumiinsa silloin nytkähtää, ikäänkuin jotain salaista rihmaa vetäistäisi; suu irvistää pilkallisesti ja toinen olkapää kohoaa pystyyn. Sitte ukko taas on aivan entisen näköinen.

Hänen kasvonsa ovat pitkähköt. Nenästä ylähuuleen on hirmuinen matka. Näyttää siltä, kuin suu olisi saanut paikkansa aivan leuvan alapäässä. Ja hiukset on vedetty esiin korvallisille kahdeksi sileäksi kammatuksi koukuksi; ne ovat vaaleat, eivätkä vielä ole harmaantuneet. Silinterihattu on aina niskassa. Ei kukaan ihminen ole koskaan nähnyt sen kohdallaan olevan.

Lehtori on niin säntillinen ja säännöllinen tavoissaan, että hän on sananlaskuksi tullut. Kello yhdeksän hän lähtee aamukävelylleen; aina samaa tietä, ulos Itäisen tullin sivu ja sitte takaisin. Kello viisi hän menee sisarensa luo, joka on leski ja laajalti kuulu hyvästä kahvistaan. Hän viipyy siellä aina tunnin, ei enempää eikä vähempää. Illoin on hän useimmiten kutsuttu jonnekin viiraansa pelaamaan. Hän on mainio viiranpelaaja.

Isollakadulla on eräässä vanhassa talossa pieni hauska myymälä, jossa yhä on huoneen täydeltä ihmisiä. Siellä vasta puhelua ja hälinää on, sillä kaikki ovat vanhoja tuttuja: ostajat ja kauppias, puotipalvelijat ja nuoret tytöt, jotka tulevat ostamaan sieltä virkkuuneulan ja rupattelemaan hetkisen talon tyttärien kanssa. Se on kodikas puoti, joka näkyy kaikkia ihmisiä puoleensa vetävän.

Siellä on aina tapana kello viiden aikaan katsoa kadulle ja sanoa: "nyt lehtori meni". Se merkitsee: nyt on kahvinjuontiaika. Ja toinen toisensa perästä hiipivät myöjät puodista saadakseen kahvia pieneltä ämmätylleröltä, joka pöydän ääressä sitä tarjoilee. Jos puodissa sattuu kiire olemaan niin että mummo odotella saa, niin saattaa tapahtua, että hän itse pilkistää puodin ovelta ja sanoo varovasti ryäisten: "kuulkaa – eikö kenkään teistä ole nähnyt lehtorin sivu astuvan?"

Koko kaupunki on ruvennut käyttämään tuota sukkeluutta ja sanomaan "nyt lehtori meni" silloin, kuin tarkoittavat, että "nyt on kahvi pöydässä".

Lehtorilla on paljon omaisuutta, ja kauan siitä jo on, kuin hän koulussa virkaansa toimitti. Pojat häntä nimittävät milloin oinaaksi, milloin gorillaksi, milloin möröksi.

Nyt hän elää koroistaan ja panee rahoja säästöön joka vuosi. "Ei kukaan tarvitse niitä odotella", hän sanoo, "koulu tulee ne saamaan kaikki".

Hänen kirjastonsa on kerrassaan oivallinen: kirjakauppiaalla ei ole koko kaupungissa sellaista ostajaa kuin hän. Nuoruutensa aikoina on hän runoja kirjoitellut ja onpa kerran saanut kehoitusta Ruotsin akademialtakin; mutta siitä hän ei koskaan puhu. Hän lukee kaikki, mitä vaan tulee uutta painosta, ja säälimättä hän arvostelee. Kirjallisuudesta puhuminen on hauskinta, mitä hän tietää, kun vaan ei ole viiranpeluuaika. Koko kaupunki pitää häntä orakelina. Silloin tällöin hän istuutuu kirjoittamaan jonkun arvostelun kaupungin enimmän arvossa pidettyyn sanomalehteen. – Kaupungissa on kolme sanomalehteä. Tämän saattaa mainita, niinkuin ennen maailmassa annettiin tieto väkiluvusta.

Kun lehtori istuutuu kirjoittamaan, siirrältää hän ensin ylös toisen takinhihansa ja sitte toisen; sitte ojentaa hän käsivarsiaan, koukistetuin kyynäspäin, ikäänkuin tunnustellakseen, olisiko mahdollista, että takki repeäisi selkäpuolelta, sillä siinä tapauksessahan olisi sama, repesipä se ennemmin tahi myöhemmin. Kun lehtori huomaa, että hän saa tuon asian suhteen huoletta olla, kastaa hän kynän ja alkaa kirjoittaa – ilman silmälasia. Niitä hän ei koskaan käytä, "ei koskaan", sanoo hän painolla. Siinä väitöksessään hän pysyy. "Sisareni on seitsentä vuotta nuorempi minua ja on pitänyt silmälasia kymmenen vuotta." Aina hän sanoo nämä samat sanat, vuosinumeron vaan joka uutenavuotena muuttaa.

Lehtori istuu suorana kirjoittaessaan, – hyvin suorana ja nokka pystyssä, ikäänkuin paperi häntä inhottaisi. Katse kulkee suoraan nenää pitkin ja kohtaa musertavan halveksivasti tuota onnetonta paperia, samalla kuin lehtorin suuri käsi kiireesti sitä täyttää terävillä kirjaimilla, jotka tekevät rivit tulitikuilla piirrettyjen risuaitojen näköisiksi.

Nämä arvostelut pitää lehtori velvollisuutenaan. Jospa nuo nuoret kirjailijat vaan ottaisivat opikseen viisaan sanan, niin saisivathan nähdä! Mutta jos eivät tahdo, niin eihän siihen mitä voi. Ovathan ainakin saaneet kuulla.

Hän vetää leukansa sisäänpäin ja työntää huulensa pitkälle. Ken hänet näkee, sen täytyy luulla, että hän katsoo omaa suutansa eikä paperia.

"Sisareni" ei saa koskaan lukea hänen teoksiaan käsikirjoituksina. Se olisi liian suuri kunnia; olisihan se melkein kuin neuvon kysymystä. Mutta jokaisen sanomalehdennumeron, jossa on jotain hänen kädestään lähtenyttä, ottaa hän taskuunsa, kun hän sisarensa luo menee. – Sisarella itsellään on tuo sanomalehti, mutta se ei haittaa; ja hän lukee sen aina aamukahvia juodessaan, mutta sekään ei haittaa. – "Luen sinulle tämän", hän sanoo ja vetää sanomalehden taskustaan, "ethän sinä voi itse silmälasitta lukea", ja sitte hän lukee. Sanomalehden hän pitää etäällä itsestään, niin etäällä kuin vaan saattaa. Hän lukee kovalla äänellä. vakavana ja erehtymättä ainoassakaan sanassa. Kuuluisi se vaikka kirkossa, kun hän lukee.

"Sisareni" häntä ihailee aivan hirveästi. Hän luulee, että hän olisi voinut olla yhtenä "niistä kahdeksastatoista", jos hän vaan olisi tahtonut. Mutta sitä hän ei koskaan uskalla veljen kuullen sanoa.

Veli myös ihailee häntä. "Hän on viisain ja parhain nainen koko maailmassa", selittää hän – kun sisar ei ole sitä kuulemassa. Sisarelle itselleen hän sanoo: "höh! – sinä olet niin tyhmä, Kristina".

Kristina on raatimiehen leski, lapseton ja hyvin varakas. Hän tahtoisi mielellään testamentata omaisuutensa johonkin, kuten "Hampus veli", mutta hän ei tiedä oikein mihinkä, ja Hampus veli ei tahdo kuulla puhuttavan koko asiasta.

"Seitsemän vuotta nuorempi kuin minä! – sinä olet niin tyhmä, Kristina."

* * * * *

Joulu oli aivan lähellä. Päivät olivat lyhyet, ja kun ilma oli pilvinen, saattoi hämärä tulla jo kolmen seudussa…

Kristina rouvan isossa arkihuoneessa oli kahvi pöydällä – pyylevä pullo, joka oli huolellisesti kopsaansa peitetty pienellä virkatulla, koruompeluksilla ja punaisilla tupsuilla koristetulla peitteellä. Pieni kahvipöytä näytti niin kodikkaalta valkeine liinoineen, hopea-astioineen ja vastaleivottuine, kiiltävine vaaleanruskeine kakkuineen. Lamppu oli jo sytytetty, ja Kristina rouva istui isossa nojatuolissaan, jalat jakkaralla, sukankudin kädessään ja pienoinen koira polvillaan. Siitä koirasta oli suurta harmia lehtorille. Ei hän milloinkaan sitä muuksi nimittänyt kuin "sen vietäväksi elukaksi" tahi "rakiksi" – mikä tietysti ei voinut muuta kuin loukata mainitun rakin emäntää. Mutta koiralla itsellään oli niin vähän hienotuntoisuutta, että se tuosta kaikesta huolimatta varsin mielellään oleskeli lehtorin jaloissa kahvinjuontiaikana, koska tuolla ankaralla herralla oli tapana salaa pistää sokeripaloja hänelle. Ennenkuin eteisen ovikello helähtikään, istui rakki jo korvat pystyssä, sillä se tunsi askeleet, jotka kuuluivat rappusista. Mutta kello oli tuskin sivu puoli viidestä, siksi makasi pikku Pyre aivan levollisena.

Nuori tyttö seisoi kahvipöydän ääressä, jolle nyt oli pantu kolme kuppia kahden asemesta.

"Kyllä, täti, sitä ei voi auttaa", sanoi hän innokkaasti, "teidän täytyy antaa minun tehdä se."

"Ei, lapseni, se ei käy laatuun."

"Käypi, jos vaan ette estä minua."

"Mutta voithan ymmärtää, että…"

"Ei, minä tahdon kuulla sen itse."

"Sinä olet pieni itsepäinen kummitus."

"Sen minä tiedän."

"Mutta kuinka minä voin?"

"Kunhan vaan unhotatte, että minä olen täällä."

"Mutta Hampus veli suuttuu, kun hän saa sen tietää."

"Emme toki ole niin tyhmiä, että menisimme siitä puhumaan." Hän näytti niin houkuttelevalta kuin pikku noita.

"Mutta minusta se ei ole oikein."

"Oikein? Miten tuo pikku täti sanoo! Lieneehän toki oikein ottaa selko totuudesta."

"Eikä myöskään ole hyvä tietää, mitä Hampus veljelle johtuu mieleen sanoa. Hän kenties saattaa sinut pahoille mielin."

"Niin, siinäpä se on! Olittepa, täti, kuitenkin aikonut peittelemällä hänen sanansa mulle kertoa. Ettekä ole niin aivan varma siitä, että hän minulle samat sanat vasten naamaa sanoisi. Siitähän näkyy, että olen aivan oikeassa. Voi – rakas, kiltti, kulta täti!"

"Mutta…"

"Kas niin. Nyt se on päätetty." Hän otti kerkeästi yhden kahvikuppipareista, ja vei sen lähimmäiseen huoneesen, jossa oli pimeä.

"Aivan onnettomaksi tulen Hampuksen tähden", vaikeroi rouva.

"Vielä mitä! Hän ei saa koskaan tästä mitään tietää."

"Mutta minä joudun niin hämilleni, ett'en voi puhua."

"Kyllä, alottakaa vaan, niin kyllä se menee", kehoitti kiusanhenki ja pisti päänsä ovesta nähdäkseen, miten paljon kello oli. Tytöllä oli hienohipiäiset kasvot, terävä nenä, pieni suu, naurunhaluiset silmät ja lyhyeksi leikattu kastanjanruskea tukka.

"Pysykäähän nyt lujana, täti", kuului viimeinen varoitus, ja tyttö veti hiljaa oven kiinni jälkeensä.

Vanha rouva huokasi ja Pyre alkoi heristää korviansa.

Kristina rouva oli hämmästyttävässä määrin veljensä näköinen. Mutta jos veli oli kolho, niin oli sisar itse sirous. Hänen myssynsä näytti siltä, kuin se olisi vasta ompelijalta tuotu, hänen kätensä olivat pienet ja sormuksilla koristetut, liikkeensä sirosti tasaiset, puhetapansa hiljainen, pehmeä ja hieman teeskennelty.

Juuri kuin helähdys kuului eteisestä, hyppäsi Pyre lattialle, ja

Kristina rouva meni avaamaan ovea vieraalleen.

Pyre juoksenteli kahvipöydän ja oven välillä, nuuskien ilmaa ja korvat pystyssä. Hänestä oli joutavaa mennä eteiseen, kun hän kuitenkin tiesi, ken siellä oli. Sisään saattoi kuulla, kuinka lehtori pyyhki jalkojaan mattoon ja hieroi käsiään. Sitten ovi aukeni ja veli ja sisar astuivat sisään.

Aluksi tuli tavalliset puheet ilmasta ja tuulesta. Pyre juoksenteli vieraan jalkojen ympärillä ja katsoi häneen ystävällisin katsein, samoin kuin me muut kuolevaiset saatamme katsella tuttavaa vanhaa tornia, jonka jälleen näkeminen meitä ilahuttaa.

Istuuduttiin ja juotiin kahvi. Keskusteltiin minkä mistäkin joutavista asioista, jotka Kristina rouva aina puheeksi otti.

"Hampus, minulla on jotain, jota tahtoisin kysyä sinulta", sanoi hän vihdoin, kun he olivat nousseet kahvipöydästä ja asettuneet tavallisille paikoilleen.

"Mitä se olisi?"

"Niin, se on eräästä nuoresta tytöstä."

"Mikäs sillä on?"

"Hänellä on sellainen taipumus tulla kirjailijaksi."

"Kirjailijaksi! Tähän päivään saakka olemme tässä kaupungissa toki naiskirjailijoista säästyneet."

"Hän ei olekaan kaupungista, hän vaan talveksi tänne jää. Se on Sonja

Högberg, sinä tunnet kyllä hänen isänsä, kapteenin."

"Anna hänen matkustaa kotiinsa takaisin, mitä pikemmin sen parempi."

"Kas niin, älähän nyt ole tuommoinen. Hänellä tosiaankin on taipumusta, sen sanovat kaikki ihmiset. Mutta nyt on hän vielä liian nuori; hänellä ei ole aineita."

"Taipumusta kirjailemiseen, vaan ei aineita. Miten hiton tavalla sitte hänen taipumuksensa näyttäytyy. Sinä tarkoitat, että hän osaa kirjoittaa ruotsia. Mutta siitä, sen sanon sulle, siitä hänen on koulua kiittäminen. Siinä on koko asia. Te vanhemmat, jotka olitte ylpeät, jos kykenitte kyhäämään kirjeen sulhasellenne, te pidätte sitä kauheana ihmetyönä, kun tuollainen tytöntolvana voi lasketella paperille sivun toisensa perästä. Mutta, näetkös, ei siihen muu ole syynä kuin ainekirjoitus. Sen verran taipumusta kirjailemiseen on jok'ikisellä koulupojalla ollut aina maailman luomisesta asti, ymmärrätkö. Mutta ne voivat sen kestää, vaan sitä eivät voi naiset. Siinä on koko erotus. Heti kun naiset vaan saavat rahtusenkaan tietää, pitää niiden saada se näkyisälle, muuten niiltä henki lähtee… Taipumusta, mutta ei aineita? Enpä, hitto vieköön, ole moista ennen kuullut. Missä sitte taipumus ilmaantuu, joll'ei juuri siinä, että on aineita?"

Lehtori oli hypännyt seisaalleen. Viimeisiä sanoja sanoessaan hän niiasi ja ojensi kätensä, polvet koukussa. Sitte hän teki koko käännöksen ja alkoi kävellä edestakaisin.

"Saattaahan olla kuvailukykyä", muistutti sisar.

"Höh! – kun ei ole mitä kuvailla."

Kristina sisko ei ollut huomaavinaankaan tuota tokaisua.

"Tässä olisi pari pätkää, jotka hän on kirjoittanut ja joiden lukemiseen sinulta ei mene pitkää aikaa", hän siirsi pöydän yli häntä kohden muutamia paperilehtiä, "lue nämä ja sano sitte, mitä arvelet; hän panee niin paljon arvoa sinun arvosteluusi."

"Arvoa? Vai niin, tietysti! Mutta vaikka Jumala itse astuisi alas ja pyytäisi hänen tekemään hyvin ja jättämään moiset hommat, niin kirjoittaisi hän sittenkin. Panee arvoa? Höh!"

"Hampus kulta, älä nyt noin kiivastu. Hänhän vaan tahtoo kuulla sinun neuvoasi."

"Se on: että hän tulee järkeensä ja hoitaa jotain – käsillään, ymmärräthän." Hän pani pöydälle kaksi tavattoman suurta kämmentä, ikäänkuin selvemmäksi tehdäkseen, mitä hän tarkotti. Hän oli istuutunut kahdenreisin tuolille sisartaan vastapäätä ja täysin valmiina taisteluun kaiken maailman sinisukkia vastaan, jos niin tarvittaisiin.

"Mutta Hampus!" Se kuului lempeästi nuhtelevalta ja tarkoitti herättää hänessä hänen parempaa luontoansa. Mutta se ei ollut enää mahdollista; hän oli kerrassaan raivotuulelle tullut.

"Enkö minä itsekin seiso sorvauspöytäni ääressä jok'ikinen päivä! Ja enkö ole tehnyt tuoleja ja jakkaroita, ja voilusikoita ja lihakurikoita, ja kerinpuita ja keräkuppeja, ja puuhuhmareita ja kipsiteosten jalanteita kaikille kaupungin naisille?"

Hänen naamansa punotti aivan hiusmartoon saakka ja hän huusi, niin että olisi voinut unikeotkin herättää.

"Mutta ethän vaatine, että hänenlaisensa hieno tyttö rupeaisi nikkariksi tai sorvariksi?" Tämä sanottiin lempeällä äänellä, mutta niin pidättävin katsein, että niiden olisi pitänyt leijonaakin hillitä. Mutta tässä meni kaikki turhaan.

"Vai niin! hän on liian hieno kajotakseen mihinkään, luulen ma. Muutoin on maailmassa sellaistakin, jota nimitetään sukkien parsimiseksi ja hutun keittämiseksi, ja jota pidetään hyvin soveliaana naistyönä. Miksi hän ei koeta hyödyksi olla?"

"Voi, tiedätkö, hän niin mielellään tahtoisi työtä, mutta hänen vanhempansa…" Kristina rouva siirrälti salaa paperiarkit vieläkin likemmä tuota julmistunutta tiikeriä. Tämä ei niihin katsahtanutkaan.

"Meidän kirjallisuutemmeko on velvollinen siitä kärsimään, että hänen vanhempansa ovat sikoja ja hän itse hanhi?"

Lehtori asettui seisomaan hajalle säärin sisarensa eteen ja vetosi hänen oikeudentuntoonsa.

"Niin, hänen hermostonsa on – kuinka sanoisinkaan? – niin, hiukan ärtynyt. Hän luulee itse, että ajatustyö olisi hyödyllistä."

"Vai niin, onko hän heikkohermoinenkin? Sitä vaan puuttui! Ja kaiken tuon siunatun heikkohermoisuutensa hän sitte aikoo purkaa kirjallisuuteemme? Mutta se on – kaikella kunnioituksella sanoen – valhe, jos vaan haukkumiset häneen pystyvät. Annahan vaan saan hänet käsiini, niin kyllä minä hänelle totuuden sanon, sanon sen sillä lailla, ett'eivät hänen herttaiset pikku hermonsa koskaan ole moista kuulleet. Heikkohermoinen? Seitsentoistavuotias tyttö. Hyi saakeli!"

Hän meni ja sylkäs; sylkiastiaan.

"Mutta, Hampus, minä oikein häpeän sinun tähtesi." – Se oli tosiaankin totta, tällä kertaa, mutta hän oli kuullut sen niin monesti muulloin, jolloin se ei ollut niin puustavin mukaan tarkoitettu.

"Niin, vähemmästäkin voi hulluksi tulla", jatkoi hän; "siinä on yksi hermoineen, ja siinä on toinen, ja kaikki paneutuvat ne sitte ulvomaan ihmisten korvat lumeesen. Siten ne sanovat maailman asemilleen vääntävänsä. Minä tahtoisin heidät asemilleen vääntää, ja sillä tavalla, että kyllä muistaisivat."

"Mitä tähän tyttöön tulee, niin hän juuri tahtoisi saada opetusta sinulta, ja sinä mainioine opetustapoinesi…"

"Opetusta?" huudahti Hampus ja syöksähti ylös, ikäänkuin hän olisi käärmeenpesään polaissut.

"Niin, ruotsinkielessä", kuului varsin tyyni vastaus.

"Ei, siihen kauppaan tässä ei ruveta! Juoskoon ja koivetkoon niin kauas, kuin tietä…"

Lehtori vaikeni äkisti. Sisemmän huoneen ovesta tuli masentunut olento, nyyhkien ja nenäliina silmillä. Lehtori hämmästyi ja oli hiljaa kuin hiiri. Olento seisoi ja nojautui ovea vasten; hienona, haprakkana ja kauniina kuin oikea posliini.

"Se on kaikki aivan oikein, minkä lehtori sanoi – minä tunnen sen niin selvästi. – Vo-o-o-i! – Minusta itsestänikin on niin hirveätä, kun minun pitää olla sellainen hyödytön olento… Tahtoisin niin mielelläni tehdä työtä, mutta en tiedä minne kääntyä. – Tahtoisin niin mielelläni tehdä jotain hyötyä maailmassa, – vo-o-o-i – kun puhun siitä isälle ja äidille, sanovat he, että ne ovat vaan tyhjiä houreita ja että minä vaan olen olevinani. Mutta tuntuu niin kauhealta, kun näkee kaikilla muilla ihmisillä olevan tekemistä kylläkseen, ja kun itsellään ei ole vähintäkään, minkä vuoksi eläisi. – Minne vaan joutunenkin, kaikkialla olen liikaa… Miksikä sitte tällainen onneton olento on syntynytkään maailmaan?"

Tyttö heittäysi tuolille oven viereen, peitti kasvonsa käsiinsä ja nyyhkytti, niin että luuli hänen siihen katkeavan. Hän oli puhunut pehmeällä ja murtuneella äänellä, joka olisi saanut kivisydämmenkin heltymään.

"Sinä olet aina niin kova." Vanha rouva loi hyvin moittivan katseen veljeensä ja meni noutamaan lasillista vettä.

Lehtorista tuntui, kuin olisi hän ollut pahin pahantekijä; mutta sellainen, jonka katumus on aivan murtanut. Hän ei ollut milloinkaan voinut katsella kyyneleitä. Tuntui, kuin joka pisara olisi pudonnut hänen omalletunnolleen, polttaen kuin sula vaha.

Hän ei mitään virkkanut, käveli vaan edestakaisin lattialla.

Rouva viipyi kauan, tyttö yhä vaan istui kumarruksissaan tuolillaan ja nyyhkytti sydäntä vihlovasti. Vihdoin lehtori otti muutamia pitkiä päättäväisiä askeleita lattian poikki ja seisattui tytön eteen. Hän rykäsi pari kertaa, mutta tyttö ei katsahtanut ylös.

"Minä – hm – minä" —

Enempää ei tuntunut tulevan. Pahoin kohdellulla lapsella vavahteli koko ruumis nyyhkytyksiä pidättäessä, ikäänkuin tuo kovasydämminen hirviö olisi tahtonut lyödä häntä.

"En juuri niin pahoin tarkoittanut, kuin sanoin – hm" – sai hän vihdoin kiireesti sanotuksi. Ja heti hän taas rupesi kävelemään, odottamatta, minkä vaikutuksen hänen sanansa voisivat tehdä, ja ikäänkuin peloissaan siitä, mitä oli sanonut.

Mutta mitään vaikutusta ei ollut huomattavissa. Kristina rouva tuli sisään vesilasineen, kohotti tyttöä kummarruksista ja antoi hänen juoda. Veljeensä hän heitti musertavan halveksivan katseen.

Lehtori koetti olla tuiman näköinen ja käveli edestakaisin kovin askelin. Ei hän niitä ollut, jotka ensi hädässä antautuvat!

"Olenhan aina sanonut, että sinun onneton kiivautesi ikävyyksiä tuottaisi. Katso nyt, mitä olet aikaan saanut."

"Mistä hiidestä minä tiesin, että…"

"Lopeta nyt jo kiroukset ja karkeat puheesi", sanoi Kristina rouva erinomaisen arvokkaasti. Hän seisoi ja silitteli nuoren tytön hiuksia niin suojelevaisen näköisenä, kuin olisi hän ajatellut: minun ruumiini yli on sen astuttava, joka mielii sinua vahingoittaa.

Lehtori näytti julmistuneelta.

Ja näin julman näköisenä hän seisattui molempain naisten eteen. Tyttö ei uskaltanut silmiään nostaa tuota suurta raudankovaa miestä kohti. Mies katsoi hänen kyyneleisiä kasvojaan ja rypisti kulmakarvojaan, pullisti huulensa ja väänteli naamaansa milloin minkin näköiseksi.

"Minä olen vanha kolho", sanoi hän.

"E-e-ei, sitä te ette suinkaan ole", kuului nyyhkytysten välistä samalla kun asianomainen pyyhki kasvojansa hyvin huolellisesti, "aivanhan se oli oma syyni. Minä pidän niin paljon to-o-o-hotuudesta."

Näytti jo tulevaa uusi rankkasade, sillä tyttö nosti taas nenäliinan silmilleen, mutia lehtori pidätti häntä tavattoman ystävällisen näköisenä; hän taputti tyttöä olalle, ja kasvonsa kirkastuivat äkkiä.

"Odottakaa, odottakaahan, – aivan varmaan minä keinon keksin", sanoi hän ja pani suuren etusormensa suurelle nenälleen.

Sonja katsoi häneen iloisesti odottaen, ja kyyneleet lakkasivat aivan itsestään. Jos lehtori vaan keinon keksisi, niin kyllä hän silloin suoriutuisi kertoelmineen! Lehtori katsoi häneen ikäänkuin nauttiakseen hänen ilostaan, kun tuo suuri keksintö tulisi ilmoitetuksi.

"Olen ajatellut … olen ajatellut, että", sanoi hän hiljaa ja salamielisesti, ikäänkuin olisi ollut puhe jostain salaliitosta, "minun puunsahaajallani on viisi lasta ja akka – niin köyhiä, että tuskin kuulevat – ja ne ne vasta vaatteenkuluttajia ovat, ne lapset; ruvetkaapas neulomaan sukkia niille. Ja ommelkaa niille myös, kyllä ne jaksavat vaatetta kuluttaa."

1886.