Kitabı oku: «Alroy: Romani», sayfa 16

III

"Tähdet hiipivät pois, ja niin minäkin teen. Surkea näky! kun näkee Jabasterin salaa kulkevan niinkuin häväistyn konnan! Voi! jospa tarkoitus pyhittäisi teon! arpa on heitetty."

Näin lausuen ylimmäinen pappi pukeusi vaippaansa ja astui palatsistaan vireille kaduille. Yötistä aikaa itämaitten vilkas elämä astuu parhaiten silmiin. Soukat, mutkikkaat kadut täynnänsä ihmisiä, jotka hengittävät jälleen jähtynyttä ilmaa, valaistut kahvilat, iloiten, vielä juopumatonten yökulkiain joukot, soitto ja tanssi ja runoiliain ja tarinoitsiain elähyttävät sadut, kaikki yhtyvät antamaan tähtivaloisille tunneille pettävää, jopa lumoavaakin ilon ja kummallisten seikkain luontoa.

Oli ensi yö siitä kuin Abidan ja profetissa olivat käyneet Jabasterin luona. Hän oli luvannut kohdata Abidania suuren moskean edustalla kaksi tuntia päivänlaskun jälkeen, ja sinne hän nyt meni.

"Minä tulen vähän ennen aikaani", hän sanoi, kun hän saapui isolle neliskulmaiselle kentälle, johon kohoava kuu vuodatti valovirtansa tulvan. Ainoastaan muutamia mustia haamuja nähtiin liikkuvan kaukana. Kaikki olivat kaduilla taikka kahviloissa. "Minä tulen vähän ennen aikaani", lausui Jabaster. "Salaliittolaiset ovat valppaat. Minä ikävöitsen tätä kokousta, vaan kuitenkin minä pelkään sitä. Siitä asti kuin hän esitteli tämän tuuman minulle, minä en ole ollenkaan saanut unta. Minun mieleni on hämmentynyt. Minä en tahdo ajatella. Jos se täytyy tapahtua, se tapahtukoon heti. Minun tekee ennemmin mieli syöstä tämä tikari Jabasterin kuin Alroy'n rintaan. Jos kysyttäisiin vaan henkeä tai valtaa, minä päättäisin semmoisen elämän, joka ei nyt voi tuoda mitään iloa, ja luopuisin vallasta, joka on kokonaan suloa vailla; mutta Israel, Israel, sinä, jota varten minä olen kärsinyt niin paljon – anna minun unhottaa, että Jabasterilla oli äiti!"

"Jollei tämä ajatus, joka sitoo minut minun Jumalaani ja kohottaa mieltäni, jollei tämä ajatus olisi, kuinka mitätön ja kurja, kuinka vaikea ja tyhjä tämä sanan synnyttämä maailma olisi, johon he ovat kiintyneet! Jollei tämä ajatus olisi, minä saattaisin vaipua maahan ja kuolla. Niin! minun suuri sydämeni saattaisi haljeta, surkastuneena, surkastuneena; minun ankarat intohimoni, nuot tuliset, mutta häilyvät liekit saattaisivat heiketä ja sammua; ja nämät vahvat aivot, jotka ovat aina suunnitelleet tietäni ja yllyttäneet minua alinomaisilla ajatuksilla, saattaisivat heittää sen melan, jolla he niin kauan ovat viiletelleet, ikäänkuin toivoton perämies keskellä outoa merta."

"Lukeminen ja työskenteleminen, levottomuus ja murhe, voimakas vaikutus, kenties myöskin aika ja pettyneet toiveet, jotka ovat kaikkien pahimmat, ovat tehneet työtänsä eikä turhaan. Minä en ole enää sama Jabaster, joka katseli Kaukason tähtiä. Minusta nekin näyttävät himmeämmiltä kuin muinoin. Minun elämäni kunnia on lakastumallansa. Minun lehteni ovat kuivettuneet, kellastuneet, mutta ei saastutetut. Minä olen vielä sama yhdessä suhteessa – minä en ole luopunut Jumalastani, ei teoissa eikä ajatuksissa. Ah! kuka sinä olet?"

"Yksi Israelin ystävä."

"Minua ilahuttaa, että Israelilla on joku ystävä. Jalo Abidan, minä olen tarkoin ajatellut kaikkia, joista me keskustelimme. Totta puhuakseni, sinä olet satuttanut semmoista kieltä, jota olen virittänyt ennen, vaikka vaan yksinäisyydessäni; huikea sävel, todella huikea sävel, mutta niin nyt on asia, ja koska niin on, laske minut heti ystäviesi luo, Abidan."

"Jalo Jabaster, sinä olet se, joksi sinua luulin."

"Abidan, sanotaan, että tieto, että tekee oikein, on onnellisen mielen paras perustus."

"Juuri niin."

"Ja sinä uskot sitä?"

"Tietysti."

"Me teemme aivan oikein?"

"Se on heikko sana näin pyhää tarkoitusta varten."

"Minä olen kovin onneton!"

IV

Ensimmäinen pappi ja hänen kumppaninsa astuivat Abidanin huoneesen.

Jabaster puhutteli jo kokoontuneita vieraita.

"Urhoollinen Scherirah, minua ilahuttaa, että sinä olet täällä. Kun oli kysymys Israelista, milloin Scherirah'ta kaivattiin? Aimollinen Zalmunna, me emme ole nähneet kylläksi toisiamme: vika on minun. Jalo profetissa, sinun siunauksesi!"

"Hyvät ystävät, te tiedätte kaikki, minkä vuoksi olemme yhtyneet täällä. Kun astuimme Tigrin poikki, me emme voineet odottaa mitään tämmöistä kokousta. Mutta se ei tee mitään. Me olemme tulleet toimimaan eikä todistelemaan. Meidän uljaat mielemme ovat tehneet päätöksensä: meidän juhlallinen tarkoituksemme ei vaadi mitään keskustelua. Jos meidän joukossamme löytyy joku, joka suo, että Israel on Ismaelin orja, joka tahtoo kadottaa kaikki, jota me olemme rukoilleet, kaikki, jota varten me olemme taistelleet, kaikki, mitä me olemme voittaneet, ja kaikki, jonka puolesta me olemme altiit kuolemaan – jos meidän joukossamme löytyy joku, joka sallii, että arkkia häväistään ja Jehovan alttari saastutetaan pakanallisilla uhreilla – jos meidän joukossamme löytyy joku, joka ei huokaile Sionia, joka ei heittäisi henkeänsä, että temppeli rakennettaisiin ja isien menetetty perintö takaisin saataisiin, no, hän menköön matkaansa! Ei löydy ketään semmoista tästä joukossa: jääkäät siis tänne ja vapauttakaat isänmaanne!"

"Me olemme valmiit, suuri Jabaster; me olemme valmiit, kaikki, kaikki!"

"Minä tiedän sen; te olette niinkuin minä itse. Pakko on opettanut nopea-neuvoisuutta. Ryhtykäämme tuumiimme. Puhukaat, Zalmunna."

"Jalo Jabaster, meitä kohtaa monta vastusta. Alroy ei lähde enää mihinkään palatsistansa. Meidän on, niinkuin hyvin tiedätte, mahdoton päästä huomaamatta sisään. Mitä te, Scherirah, arvelette?"

"Minä en epäile minun miehiäni, mutta kuinka sota Alroy'ta vastaan päättynee, on varsin epätietoista, jollemme vaarasta puhukaan."

"Minä olen altis kuolemaan, mutta ei tappioon joutumaan", lausui Abidan. "Meidän täytyy olla varmat. Julkista sotaa minä pelkään. Suurin osa armeijasta seuraa päälliköitänsä, ja nämät pitävät tyrannin puolta. Tehkäämme teko, ja heidän täytyy yhtyä meihin."

"Eikö olisi mahdollista saada häntä johonkin uhrijuhlaan, jonka panemme toimeen jonkun voitetun tappelun muistoksi – mitä luulette?"

"Minä epäilen suuresti, Jabaster. Tähän aikaan hänen ei tee mieli kunnioittaa meidän kansallisia juhlamenojamme kuninkaallisella läsnä-olollansa. Tuo nainen estää häntä varmaan. Ja, vaikka hän tulisikin, menestys on vaikea ja sentähden epätietoinen."

"Jalot soturit, kuulkaat naisen ääntä", huudahti profetissa astuen esiin. "Se on heikko, vaan semmoisia välikappaleita, yksin lapsen henkäystäkin, Herra käyttää valittua kansaa neuvoakseen. Löytyy salainen tie, jota myöten minä pääsen palatsin puutarhoihin. Huomisyönä, juuri kuin kuu on astunut sydän-yön tummaan tupaan, katso, tuo kirottu linna leimahtaa tuleen. Abidanin soturit olkoot kaikki valmiina, ja, kun liekit ensiksi kohoavat, lähtekööt seraljin portin luo ikäänkuin auttamaan. Pelästynyt vartioväki ei tee mitään vastusta. Sillä aikaa kuin sotamiehet valloittavat portit, te itse, Zalmunna, Abidan ja Jabaster riennätte kuninkaalliseen huoneesen ja toimitatte teon. Sillä välin urhoollinen Scherirah saartakoon palatsin koko osastollansa, ikäänkuin hän ei ollenkaan tietäisi tuosta ankarasta teosta. Silloin te tulette esiin ja, jos tarvitaan, vedet silmissä näytätte kohtalonsa saavuttaneen ruumiin sotureille ja julistatte pappisvallan."

"Se on Herra, joka puhuu", lausui Abidan, joka epäilemättä ennaltaan tiesi tästä ehdoituksesta. "Hän on jättänyt heidät meidän käsiimme."

"Rohkea tuuma", sanoi Jabaster miettien, "vaan kuitenkin minä mielistyn siihen. Se on nopea, ja siinä on jo paljon. Minä luulen, että se saattaa perille."

"Se on mahdotonta, että se pettää", huudahti Zalmunna, "sillä, jollei liekki nousekaan, me olemme vaan samalla kannalla kuin ennen."

"Minä hyväksyn sitä", lausui Scherirah.

"Olkoon menneeksi siis", sanoi Jabaster. "Huomis-ilta näkee meidät jälleen täällä varustettuina. Hyvää yötä."

"Hyvää yötä, hurskas pappi. Miltä tähdet näyttävät, Jabaster?"

"Kovin levottomilta; niin ne ovat olleet muutamat päivät. Mitä ne ennustavat, minä en tiedä."

"Onnea Israelille!"

"Toivokaamme sitä. Hyvää yötä, kalliit ystävät."

"Hyvää yötä, hurskas Jabaster. Sinä olet meidän kulmakivemme."

"Israelilla ei ole muuta toivoa kuin Jabaster."

"Herrani", lausui Abidan, "jääkäät vielä hetkeksi tänne."

"Mitä nyt? minä menisin mielelläni."

"Alroy'n täytyy kuolla, herrani, mutta luuletko sinä, että yksi ainoa kuolema vahvistaa liittoa?"

"Nainenko?"

"Niin! nainen! minä en muistanut häntä. Asriel, Ithamar, Medad?"

"Kelvollisia sotureita! minä en epäile, että meillä on heistä hyöty. Minä en pelkää tuommoista irtainta väkeä. He seuraavat johdattajaansa niinkuin muut olennot, jotka ovat syntyneet tottelemaan. Kun heiltä itseltä puuttuu järkeä, heidän täytyy seurata meitä, joilla sitä on."

"Niin minäkin luulen. Lieneekö ketään muuta, joka on vaarallinen?"

Zalmunna ja Scherirah loivat silmänsä maahan. Haudankaltainen äänettömyys syntyi. Profetissa keskeytti sen.

"Tuomio on laskettu Honainia vastaan!"

"Ei! hän on Jabasterin veli", lausui Abidan. "Siinä on syytä kyllin pelastaa vaikka vielä paatuneempikin Israelin vihollinen, jos semmoista löytyy."

"Minulla ei ole mitään veljeä, herra. Sitä miestä, josta puhutte, minä en tahdo surmata, koska löytyy muita, jotka tehnevät sen. Ja siis taas, hyvää yötä."

V

Oli sydän-yö; yksinäinen lamppu paloi eräässä huoneessa, jonka ovi johdatti kaaritettuun galleriaan, josta useita portaita myöten pääsi seraljin puutarhoihin.

Naisen haamu astui portaita ylös verkalleen ja varovasti. Hän seisahtui galleriaan, hän katseli ympärilleen, toinen jalka huoneessa.

Hän meni sisään. Hän tuli vähäiseen, mutta kalliisti koristettuun huoneesen. Perimmässä nurkassa oli norsunluinen vuode, jonka edessä ohut, hopeakankainen uudin riippui, semmoinen, joka ei estänyt hengitystä, vaan kuitenkin suojeli nukkujaa itämaisen yön vaivalloisista hyönteisistä. Iso, vanhan-aikainen vaskikilpi seisoi yhden ottomanin nojalla ja lähellä sitä muutamia kypäriä ja kummallisia aseita.

"Vastustamaton halu on saattanut minut tähän huoneesen!" huudahti profetissa. "Tuo valo vainosi minua ikäänkuin kummitus; ja missä hyvänsä minä liikuin, se näytti kutsuvan minua."

"Vuode ja nukkuja!"

Hän lähestyi, hän veti hiljalleen pois uutimen. Vaaleana ja syvästi hengittäen hän taantui, vaikka kepein askelin. Hän näki Alroy'n!

Hän nojausi hetkeksi seinää vastaan tunteittensa vointeessa. Taas hän astui eteenpäin ja katseli uhriansa, joka ei tietänyt mistään.

"Voiko viallinen nukkua niinkuin viaton? Kuka uskoisi, että tämä rauhallinen nukkuja on pettänyt korkeimman luottamuksen, jonka taivas on koskaan kuolevaiseen pannut? Hän ei näytä tyrannilta eikä rikolliselta: hänen otsansa on tyven, ja hänen hengityksensä hiljaista. Hänen pitkät, mustat hiuksensa, mustat kuin kaarneen siipi, ovat irtaantuneet siteistänsä ja leviävät ikäänkuin raju ja myrskyinen yö hänen vaalealle, kuunvalaisemalle otsallensa. Hänen poskensa on kalpea, vaan lepo on painanut punansa siihen; ja hänen huulillansa näkyy muutamia lemmen sanoja, jotka eivät henno luopua niistä. Onko tämä sama Alroy, joka ihastutti meidän silmiämme, kun hän, niinkuin raitis ja hohtava aamutähti, nousi erämaasta, ja, saattaen iloa muille, tuotti minulle vaan —"

"Oi! vaiti sydämeni ja anna salaisuutesi säilyä särkyneen mieleni kalmistossa. Kova on naisen kohtalo: hän on tuomittu rakastamaan ja rakkauttansa salaamaan! Voi katkeraa elämää! Voi luonnotonta osaa! Miehet loivat yhteiskunnan ja tekivät meidät orjiksi. Ja niin me lakastumme ja kuolemme taikka muutoin turvaamme tyhjiin mielenjohteisin, joihin tuhlaamme sen innon, joka on aiottu jalompiin tarkoituksiin."

"Ihana sankari! vihaanko vai rakastanko sinua enemmän, sitä minä en voi sanoa. Kuolla sinun täytyy; kuitenkin minä tunnen, että minun on kuoleminen sinun kanssasi. Oi! jospa tämä yö samalla kertaa saattaisi meidät aviovuoteesemme ja hautausroviollemme, Täytyykö tuon valkoisen poven veri vuotaa? ja täytyykö näitten hentojen jäsenten joutua noitten verihimoisten teurastajain silvottavaksi ja pideltäväksi? Onko tämä oikeutta? He valehtelevat, nuot kavaltajat, kun sanovat, että sinä olet pettänyt Jumalamme. Sinä olet itse jumala, ja minä voisin palvella sinua! Katso noita ihania huulia – ne liikkuvat. Kuule niitten suloisia sävellä!"

"Schirene, Schirene!"

"Ei tarvittu kuin tämä sana, että tointuisin jälleen. Mieletön! minne ajatuksesi eksyvät? Minä en odota verkkaista oikeutta. Minä teen itse tuon teon. Eikö minun tule surmata Siseraani?" Hän otti tikarin ottomanilta. Sen terä oli harvinaista laatua ja oivasti karaistu. Hän kohotti sen ilmaan ja sysäsi sen tavattomalla voimalla hänen sydämeensä. Se sattui siihen talismaniin, jonka Jabaster oli antanut Alroy'lle ja jota tämä jonkunlaisesta vielä kytevästä taika-uskosta yhä kantoi; se sattui siihen ja lensi tuhansiin pirstaleisin. Kalifi kavahti ylös vuoteeltansa, hänen silmänsä kohtasivat profetissan, joka nojautui hänen ylitsensä tyrmistyneenä, tikarin kahva kädessään.

"Mitä tämä kaikki on! Schirene! – Kuka sinä olet? Ester!" Hän hypähti ylös vuoteelta, huusi Pharezia ja tarttui profetissan molempiin käsiin. "Puhu!" hän jatkoi. "Oletko sinä Ester? Mitä sinä täällä teet?"

Ester purskahti hurjaan nauruun; hän koetti kimmeltyä Alroy'n käsistä ja veti häntä galleriaa kohden. Alroy näki seraljin päätornin ilmitulessa. Hän kouristi Esterin molemmat kädet toiseen käteensä ja kulettaen häntä ottomania päin sieppasi kypärän ja viskasi sen suurta kilpeä vastaan. Se kumahti ikäänkuin gong-gongi. Pharez heräsi unestansa ja syöksähti huoneesen.

"Pharez! Kapina! kapina! Lähetä heti käsky, ettei palatsin portteja milläkään ehdolla avata. Juokse, riennä! Puhuttele päällikköä itseä. Kutsu kokoon perheenväkeni. Käske kaikki aseisin. Joudu, henkemme tähden!"

Koko palatsi oli nyt liikkeellä. Alroy jätti Esterin uupuneena ja nähtävästi taidotonna eunukkivartiostolle. Orjia ja palvelioita kiirehti sisään joka taholta. Ennen pitkää Schirenekin saapui sinne, hiukset hajallansa ja hätäisesti puettuna, sata tyttöä perässä, kukin kantaen tulisoittoa.

"Minun sieluni, mikä sinun on?"

"Ei mikään, sydänkäpyni; kaikki muuttuu pian hyväksi," vastasi Alroy, poimien ylös ja tutkistellen murtuneen tikarin palasia, jotka hän juuri oli huomannut.

"Minun henkeäni on tavoitettu; palatsi on tulessa; minä luulen, että kaupunki on nousnut kapinaan. Katsokaat emäntäänne, tytöt." Schirene kaatui heidän syliinsä. "Minä palajan heti." Näin puhuen hän juoksi isolle pihalle.

Monta tuhatta ihmistä, sillä seraljin ja sen aluskunnan väestö oli varsin lukuisa, olivat kokoontuneet isolle pihalle; eunukkeja, naisia, paageja, orjia, palvelioita ja muutamia sotureitakin – kaikki sekaseuroin ja peloissaan; valkea riehui sisäpuolella, ja salamyhkäisiä ja kauheita huutoja kuului ulkoa. Huuto "kalifi! kalifi!" ilmoitti Alroy'n tulon ja tuotti jommoistakin hiljaisuutta.

"Missä vartiakunnan päällikkö on?" hän huudahti. Se on hyvä. Älkäät avatko portteja kenellekään. Kuka tahtoo kiivetä muurin yli ja viedä sanoma Asrielille? Tekö? Se on myöskin hyvä. Huomenna te itse komennatte. Missä Mesrour on? Ottakaat eunukki-vartiosto ja puutarhurit ja sammuttakaat liekit, maksoi mitä maksoi. Hajottakaat estävät rakennukset. Abidanin soturit tulevat auttamaan, minä en epäile sitä. Minä odotin heitä. Älkäät avatko kenellekään. He tunkevat sisään, minä ajattelin sitä. Tuo keihäs tappoi yhden kavaltajan. Tuokaat minulle aseita. Minä puollustan portteja. Pankaat taas sana Asrielille. Missä Pharez on?"

"Teidän vieressänne, herrani."

"Kiirehtikäät kuningattaren luo, uskollinen Pharez, ja kertokaat hänelle, että kaikki on hyvin. Minä soisin, että niin olisi! Kuuluiko koskaan niin kauheata tohinaa? Minusta tuntuu kuin kaikkia kaupungin tamburineja ja symbaleja soitettaisiin. Pahaa leikkiä, minä arvaan. Voi! jospa Asriel olisi täällä! Onko Pharez palannut?"

"Minä olen teidän luonanne, herrani."

"Kuinka kuningattaren laita on?"

"Hän tahtoisi mielellään olla teidän vieressänne."

"Ei, ei! varjelkaat portteja tuolla. Kuka sanoo, että he sytyttävät valkeita niitten eteen? Se on tosi. Meidän täytyy hyökätä ulos ja, kävi kuinka tahansa, kumminkin kaatua kuin sotamiehet. Oi Asriel! Asriel!"

"Katsokaat, teidän korkeutenne, sotajoukot virtaavat tänne joka haaralta."

"Se on Asriel."

"Ei! teidän korkeutenne, se ei ole vartiakunta. Minun luullakseni he ovat Scherirah'n miehiä."

"Hm! Mitä tämä kaikki on, sitä minä en tiedä; mutta kovin pahaa leikkiä, sitä en epäile. Missä Honain on?"

"Kuningattaren luona, herra."

"Se on hyvä. Mitä tuo huuto tietää?"

"Tässä on sanansaattaja Asrielin tyköä. Tehkäät tilaa! tilaa!

"No, kuinka käy?"

"Teidän korkeutenne mieliksi, minä en päässyt vartiakunnan luo."

"Te ette päässeet vartiakunnan luo! Isieni Jumala! Kuka esti teitä?"

"Herrani, minä jouduin vangiksi."

"Vangiksi! Sinain salamain kautta, elämmekö sodassa? Ken vangitsi teidät?"

"He ovat julistaneet teidät kuolleeksi."

"Ketkä?"

"Vanhempain neuvosto. Niin minä kuulin. Abidan, Zalmunna —"

"Kapinoitsiat ja koirat! Ketkä lisäksi?"

"Ylimmäinen pappi."

"Haa! Onko niin laita? Pharez, tuokaat minulle jotakin juotavaa. Onko totta, että Scherirah on yhtynyt heihin?"

"Hänen joukkonsa saartavat seraljia. Ei mikään apu pääse tänne, elleivät katkaise heidän rivejänsä."

"Voi! jospa minä olisin siellä hyvän vartiakuntani kanssa! Täytyykö meidän kuolla tähän kuin surmatut hiiret? Pelokkaita konnia! Pitäkäät puoltanne, pitäkäät puoltanne, soturini! Tässä on luja työ, mutta muutamat meistä nauravat varmaan sitä jälkeenpäin. Ken tänä yönä taistelee urhoollisesti ja uskollisesti Alroy'n rinnalla, hänen sydämensä on oleva tyytyväinen huomenna. Älkäät pelätkö: minä en syntynyt henkeäni heittämään missään yksinäisessä eripuraisuudessa. Minä olen lumottu. Eteenpäin siis!"

VI

"Mene kalifin luo, hyvä Honain, mene nyt, kun minä pyydän. Minä tulen yksin toimeen, vaan hän tarvitsee sinun neuvoasi. Sano, ettei hän saa panna kallista henkeänsä alttiiksi. Nuot häijyt! Asriel on varmaan pian täällä. Mitä sinä arvelet?"

"Meidän ei tarvitse pelätä mitään. Heidän tuumansa ovat huonosti rakennetut. Minä olen kauan odottanut tätä myrskyistä yötä ja olen nytkin enemmän levoton kuin säikähtynyt."

"Minä se olen, jota he tarkoittavat – minua he vihaavat. Ylimmäinen pappi myöskin! Niin, niin! minun ylpeä veljeni, hyvä Honain, minä olen aina tuntenut, ettei hän tyytyisi, ennenkuin hän on karkoittanut minut tältä valta-istuimelta, johon minulla on oikeus; taikka sydänverelläni pyyhkinyt vihatun nimeni pois aikakirjoistamme. Häijy Jabaster! Hän katseli minua karsaasti heti alusta, Honain. Onko hän todella sinun veljesi?"

"Minä en huoli muistaa sitä. Hän tavoittaa jotakin enempää kuin sinun henkeäsi; vaan aika opettaa meitä paremmin kuin kaikki meidän ajatuksemme."

VII

Seraljin linnoitukset vastustivat kaikkia kapinoitsiain ponnistuksia. Scherirah pysyi majassansa, soturit aseissa, ja palautti ne vähäiset joukot, joita hän oli alusta lähettänyt ulos yhtä paljon katsomaan asiain menoa kuin auttamaan Abidania. Asriel ja Ithamar käyttäyttivät kolonninsa viime mainitun päällikön takajoukkoa vastaan, ja päivän valjetessa oli yksi vartiakunnan osasto tunkenut joen poikki, joka oli jätetty Scherirah'n vartioittavaksi, sekä rientänyt palatsiin. Näitten vereksien sotamiesten etupäässä Alroy ryntäsi porteista ulos. Hänen läsnä-olonsa kautta asia sai semmoisen päätöksen, jota aina oli sopinutkin varmaan odottaa. Abidanin osasto taisteli rajulla uskaliaisuudella, jommoista heidän tilansa itsestänsäkin vaati. Verenvuodatus oli hirveä, vaan heidän tappionsa täydellinen. He eivät ryhtyneet enää miehissä mihinkään toimiin eivätkä menetelleet minkään yleisen käskyn mukaan. He ajattelivat kukin vaan omaa pelastustansa taikka kuinka he myisivät henkensä mitä kalliimpaan hintaan. Muutamat joutuivat hajalle, toiset pakenivat. Moniaat linnoittivat kartanoita, toiset basaaria. Kaikki sodan kauhut nähtiin nyt kaduilla. Rakennukset olivat tulessa, kadut verestä tulvillaan.

Muutamain uskollisten seuralaisten johdattajana Abidan miehuutensa ja pikaneuvoisuutensa kautta osoitti itsensä menestystä ansaitsevaksi. Viimeiseltä hän oli yksinään taikka aivan keskellä vihollisten joukkoa. Selkänsä suojaksi käyttäen jotakin rakennusta kapean kadun varrella, jossa suuri lukumäärä vaan haittasi hänen vastustajiansa, hän kaatoi kauhealla käyräsapelillansa kolme etumaista vihollistaan. Suljettu ovi antoi myöten päälle tunkevan joukon painosta. Abidan riensi kaitoja portaita ylös, ja, saapuen jollekin astuinten lomapaikalle, kääntyi yhtäkkiä ja halkaisi lähimmäisen takaa-ajajansa pään. Hän paiskasi kookkaan ruumiin seuraavia vastaan, viivytti näin heidän edistymistänsä ja ennätti rakennuksen katolle. Kolme vartiakunnan soturia kiiti hänen jälessään. Yksi heistä, joka oli varustettu keihäällä, heitti tämän päällikön perään. Se haavoitti vähäisen Abidania, joka tempasi sen käsivarrestaan ja lennätti sen takaisin omistajan sydämeen. Toiset kaksi soturia, joilla oli vaan miekka aseena, pääsivät häntä lähemmäksi. Hän ehti nyt viimeiselle katolle rakennusten rivissä. Hän asettui vastarintaan syvänteen reunalle. Hän hengitti jälleen alttiisti. He likenivät häntä. Hän väistyi heidän tieltänsä. Yhtäkkiä hän ihmeteltävällä taidolla viskasi käyräsapelinsa, terä edellä, tuonnemman vihollisen jalkoihin, joka heti seisattui ja vaikeroitsi kivusta. Päällikkö karkasi kiinni läheisempään ja mättäsi hänet alas kadulle, johon hän rusentui mähyksi. Toivoton kapinoitsia havaitsi yhden lasku-oven. Hän astui tämän kautta alas ja tuli huoneesen, joka oli naisia täynnä. Nämät alkoivat huutaa. Hän töyttäsi ulos niitten välitse ja, juosten portaita alas, joutui huoneesen, jossa vuoteen-omainen ijäkäs mies oleskeli. Vanhus tiedusteli metelin syytä, vaan ennen vastauksen kuultuaan kuoli pelosta, kun hän näki edessään hirmuisen olennon, joka oli paksulta peitetty verellä. Abidan sulki oven, pesi veriset kasvonsa puhtaaksi ja, pukeutuen kuolleen Armenialaisen tomuisiin vaatteisin, kiirehti ulos taisteloa katsomaan. Kaukainen katu oli äänetönnä. Päällikkö eteni kenenkään estämättä. Kulmassa hän näki sotamiehen, joka pysytteli yhtä ratsua päällikköänsä varten. Aseeton Abidan sieppasi tikarin soturin vyöstä, survasi sen toisen rintaan, hyppäsi hevosen selkään ja laski täyttä neliä virtaa kohden. Venhettä ei ollut saatavilla; hän ajoi aaltoihin vankan ratsunsa selässä. Hän pääsi vastapäiselle rannalle. Joukko kameleja lepäsi suihkulähteen partaalla. Säikähdys oli hajottanut heidän johdattajansa. Hän nousi sen selkään, joka näytti nopeimmalta; hän juoksutti sitä lähimmäistä kaupunginporttia kohden. Portinvartia kielsi häneltä tietä. Hän salasi levottomuutensa. Hääjoukko, joka palasi maalta, saapui paikalle. Hän ratsasti keskelle sitä ja kaatoi morsiamen kultavaunuinensa kumoon. Kesken hämminkiä, huutoja, kirouksia ja hälinää hän avasi tien itselleen portin kautta, samosi kedon poikki eikä pysähtynyt, ennenkuin hän pääsi erämaahan.