Kitabı oku: «Alroy: Romani», sayfa 20

XVII

Yksi Bagdadin linnan maan-alaisista vankihuoneista talletti nyt kolkossa suojassansa Aasian entistä hallitsiaa. Vanki ei huokaillut, ei itkenyt eikä valittanut. Hän ei puhunut mitään. Hän ei edes ajatellut. Useat päivät hän oli jonkunlaisessa huumaustilassa. Neljännen päivän aamuna hän melkein tietämättänsä söi sitä viheliäistä ruokaa, jota hänen vartiansa asettivat hänen eteensä. Heidän tulisoittonsa, joitten ympäri yölepakot lensivät ja räpyttivät siipiänsä ja puivat pikkuisia silmiänsä, levittivät kalmankaltaista valoa vankihuoneen läheisemmille seinille, joitten toista päätä vanki ei voinut laisinkaan selittää; ja kun vartiat menivät pois, Alroy jäi umpipimeään.

Entiset päivät kuvautuivat hänen mieleensä. Hänen silmänsä koettivat turhaan tunkea ympäröivän hämärän läpitse. Hänen kätensä olivat kahleissa, hänen jalkansa raskaissa raudoissa. Se ajatus, että hänen henkensä ehkä oli julmuudesta säästetty, jotta hän vähitellen nääntyisi tähän tietyn perikadon kauheaan tilaan, täytti hänet vimmalla. Hän olisi paiskanut rautansa vasten otsaansa, mutta siteet estivät häntä. Hän heittäysi kostealle ja epätasaiselle permannolle. Kaatuessaan hän säikäytti liikkeelle tuhansia ilkeitä eläviä. Hän kuuli, kuinka käärme nopeasti luikahti ohitse, kuinka skorpioneja joukottain mateli piilopaikkoihinsa ja hiiret kiireisesti juoksivat pakoon. Hänen suuret vaurionsa tuntuivat mitättömiltä näitten vähäisten kiusausten suhteen. Hänen uljas mielensä ei voinut pitää häntä pystyssä näissä kurjissa ja häväisevissä oloissa. Hän kavahti inhoten seisaalle eikä uskaltanut liikahtaa siitä pelosta, että joka askel tuottaisi uutta kauhua. Hänen uupuneet voimansa alkoivat vihdoin luopua hänestä. Hän astui hapuillen sen yksinkertaisen istuimen luo, joka oli hakattu kallioseinään ja oli ainoa hänelle jäänyt mukava paikka. Hän ojensi kättänsä. Se sattui jonkun otuksen näljäiseen nahkaan, joka heti juoksi pois kiiluvilla, pimeässä hehkuvilla silmillä. Alroy säpsähti haikean pelon vointeessa. Hänen ärtyneet hermonsa eivät kestäneet tässä halvassa vaarassa ja näissä loukkaavissa ja uusissa koetuksissa. Hän ei voinut pidättää epätoivon huudahusta; ja kun hän ajatteli, että hän nyt oli kaukana kaiken inhimillisen lohdutuksen ja osan-oton, jopa kaiken inhimillisen avunkin tuolla puolen, hänen järkensä näytti hetkeksi jättävän hänet, ja hän väänteli käsiänsä yksinäisessä ja melkein mielettömässä tuskassansa.

Kauheata on – kun mahtavan hengen voima pettää. Ken ehdottomasti luottaa omaan neroonsa, hän huomaa varmaan kerta itsensä masentuneeksi ja hyljätyksi. Se on katkeraa! Arin metsäkauriskin näyttää elävän vaan teitä pilkatakseen. Hidas on tosiaan semmoinen mieli uskomaan, että nuot aina auttaneet apukeinot voivat viimein puuttua. Vaan niin kuitenkin on. Ikäänkuin kunehtunut lähde tuo alituinen tultua ja loistava hedelmällisyys ovat tauonneet, ja tauonneet ijäksi. Silloin alkaa takaisin katsominen, joka viepi järjen.

Ummista verho! ummista verho! ja sulje siihen tämä kuolettava tutkinto.

Lapsuuden päivät, hänen suloisen sisarensa ääni ja hymyilevä rakkaus, heidän viattomat huvituksensa ja uskollisten palveliain hellät huolet, kaikki armaan koti-elämän vähäiset tapaukset – nämät olivat ne näyt ja muistot, jotka hurjasti leikkien hyörivät Alroy'n palavan silmän edessä ja ilmestyivät hänen vaivaantuneessa mielessään. Valta ja maine, hänen pyhä kansakuntansa, hänen ruhtinaallinen morsiamensa – nämät, nämät eivät olleet mitään. Näitten arvo oli kadonnut sen luovan sielun kanssa, joka ne synnytti. Ainoastaan luonnon puhtaat tunteet jäivät jälille, ja kaikki hänen ajatuksensa ja surunsa, koko hänen järkensä ja kaikki hänen tunteensa olivat yhtyneet hänen sisareensa.

Oli seitsemäs aamu. Vartia tuli sisään tavattomaan aikaan, pisti tulisoittonsa johonkin seinän komeroon ja ilmoitti, että ulkopuolella oli vieras, jolla oli lupa puhua hänen kanssaan. Nämät olivat ensimäiset inhimilliset sävelet, jotka olivat kohdanneet Alroy'n korvaa hänen vankeudessansa, joka tuntui hänestä koko vuosisadalta, pitkältä, pimeältä ajalta, joka juurtajaksain hävitti kaikki. Häntä värisytti, kun hän kuuli karhean äänen. Hän yritti vastaamaan, mutta hänen tottumattomat huulensa kieltäytyivät tottelemasta. Hän nosti ylös raskaat kätensä ja koetti osoittaa, että hän ymmärsi, mitä oli lausuttu. Hän oli kuitenkin kuullut sanoman jonkunlaisella liikutuksella. Hän katsoi ristikkoa kohden oudolla uuteliaisuudella; ja katsoessaan hän vapisi. Vieras astui sisään puettuna mustaan kauhtanaan. Vartia poistui; ja maahan pudotessaan kauhtana ilmaisi Honainin.

"Rakas Alroy", lausui Jabasterin veli; ja hän lähestyi ja painoi Alroy'ta rintaansa vastaan. Jos se olisi ollut Miriam, Alroy olisi ehkä paikalla menehtynyt; vaan tämän mailmallisen miehen läsnä-olo palautti hänen mailmallisuutensa. Hänen tunteittensa muutos oli kummallinen. Ylpeys, ehkäpä toivokin, joutui hänen avuksensa; koko asema näytti vaativan ponnistusta; hetken aikaa hän näytti entiseltä Alroy'lta.

"Minua ilahuttaa, kun näen, että kumminkin sinä olet turvassa, Honain."

"Niin minuakin, jos vaan minun turvallisuuteni aikaan saattaisi saman sinulle."

"Yhä lausuen toivoa!"

"Epätoivoon vaan mieletön pakenee."

"Voi Honain! tämä on suuri kosto. Minä taivun kohtalooni, vaan kuitenkin tuntuu minusta kuin olisi ollut parempi, jollemme olisi tavanneet toisiamme jälleen. Kuinka Schirenen laita on?"

"Hän ajattelee sinua."

"Se on jotakin, että hän osaa ajatella. Minä en sitä osaa. Missä Miriam on?"

"Hän on vapaa."

"Se on myös jotakin. Sinä olet sen toimittanut. Hyvä, hyvä Honain, ole hellä tätä suloista lasta vastaan, jos kohta vaan minun tähteni. Sinä olet nyt ainoa, mitä hänellä on jälellä."

"Olethan sinäkin jälellä."

"Hänen onnettomuutensa tuottaja."

"Elä ja ole hänen tukenansa."

"Kuinka se kävisi laatuun? Nämät muurit – pako? Ei, ei; se on mahdotonta."

"En minä sitä luule."

"Todella! Minä teen kaikki. Puhu! Voimmeko lahjoa heitä? voimmeko rusentaa heidän päänsä? voimmeko —"

"Tyynny, ystäväni. Meidän ei tarvitse lahjoa, meidän ei tarvitse vuodattaa verta. Meidän tulee hieroa sovintoa."

"Sovintoa! Meidän olisi tullut hieroa sitä Nehavendin lakealla. Sovintoa! Sovintoako vangitun uhrin kanssa?"

"Miksi uhri?"

"Onko Arslan siis niin jalomielinen?"

"Hän on peto, julmempi kuin metsäkarju, joka hioo hampaitansa hänen kotimaansa metsässä."

"Miksi siis toivosta puhuit?"

"Minä puhuin varmuudesta. Minä en toivoa maininnutkaan."

"Kallis Honain, minun aivoni ovat heikot; mutta minä kestän kummallisia seikkoja, muutoin minä en olisikaan täällä. Minä tunnen sinun huolikkaan ystävyytesi; vaan totta puhuen sinun ei tarvitse kiertämällä kertoa minulle minun kohtaloani. Minä pyydän sinua, puhu suoraan kaikki."

"Sanalla sanottu, sinun henkesi on turvassa."

"Kuinka, säästetty!"

"Jos itse tahdot."

"Jos itse tahdon! Elämä on suloinen. Minä tunnen sen suloisuuden. Minä en tarvitse paljon. Vapaus ja yksinäisyys on kaikki, mitä minä pyydän. Minun henkeni säästetty! Minä en saata sitä uskoa. Sinä olet tehnyt tämän teon, sinä mahtava mies, joka hallitset kaikkia sieluja. Sinä et ole unhottanut minua, sinä et ole unhottanut menneitä päiviä, sinä et ole unhottanut omaa Alroy'tasi. Ken väittää sinua itsekkääksi, hän on panettelia. Oi Honain! sinä olet ylen uskollinen!"

"Minä en ajattele muuta kuin sinun etuasi, ruhtinas."

"Älä nimitä minua ruhtinaaksi, nimitä minua omaksi Alroy'ksesi. Minun henkeni säästettty! Se on kummallista! Milloinka pääsnen menemään? Älä anna kenenkään nähdä minua. Sovita niin, Honain. Sinä saat kaikki aikaan. Minä lähden Egyptiin. Sinä olet käynyt Egyptissä, etkö ole, Honain?"

"Varsin ihmeellinen maa, se miellyttää varmaan sinua suuresti."

"Milloin pääsnen menemään? Kerro minulle, milloin minä pääsen. Milloin minä saan jättää tämän pimeän ja ilkeän luolan? Se on pahempi kuin kaikki heidän kidutuksensa, rakas Honain. Ilmaa ja valoa, ja minä luulen todella, ettei minun miehuuteni koskaan hölly, mutta tämä kauhea vankihuone – minä saatan tuskin eroittaa sinun kasvojasi, kunnon ystäväni. Se on täysi tosi."

"Tahtoisitko nähdä minut iloisena?"

"Kyllä! jos olemme vapaat."

"Alroy! sinussa on suuri henki, suurin, jonka minä olen ikinä tuntenut taikka josta olen kirjoissa lukenut. Minä en koskaan nähnyt sinun vertaistasi, enkä milloinkaan nähne."

"Hiljaa, hiljaa, suloinen ystäväni. Minä olen särkynyt ruoko, mutta minä olen kuitenkin vapaa. Meillä ei ole mitään aikaa kohteliaita lauseita varten. Menkäämme pois, menkäämme heti."

"Silmänräpäys, armas Alroy. Minä en ole mikään imartelia. Mitä minä sanoin, lähti sydämeni pohjasta ja koskee meihin suuresti ja pian. Minä sanoin, ettei sinussa ole mikään tavallinen henki, Alroy – todella sinussa on toinen henki kuin kaikissa muissa. Kuuntele minua, ruhtinaani. Sinä olet tutkinut ihmiskuntaa tarkasti ja juurtajaksain. Harva on nähnyt enemmän kuin sinä eikä kenelläkään ole niin runsas vara siitä omaperäisestä sukukuntamme tiedosta, joka on kallis kivi, jota kokemus vaan tahkoo juveliksi ja jonka puutteessa ei mikään teko voi hyödyttää meitä."

"No, no!"

"Malta tuokio vaan. Sinä olet astunut triumfissa Bagdadiin ja sinä olet astunut samaan kaupunkiin kaikilla häväistyksen merkeillä, joilla ihmiskunnan huonoin saatti kohdella uhriansa. Se oli ankara opetus."

"Minä tunnen sen siksi."

"Ja se osoittaa meille, kuinka halpa ja arvoton kanssa-ihmistemme päätökset itse suhteemme ovat."

"Voi! se on tosi."

"Minä olen iloinen, kun näen sinun joutuneen tähän järkevään mieli-alaan. Se on täynnä viisautta."

"Onnettomat ovat usein viisaat."

"Mutta usko ei ole mitään ilman toimintaa. Mietinnön tulisi vaan teroittaa käytäntö. Se aika on tullut, jolloin saat näyttää lujaa uskoasi tähän filosofiaan. Minä ilmoitan sinulle, että me voimme tehdä sovintoa. Minä olen jo suunnitellut ehtoja. Oli määrätty, että Alroy kuolisi huomenna, ja mimmoisen kuoleman! Äärettömän kidutuksen kuoleman! Oletko sinä koskaan nähnyt ihmistä seivästettävän?"

"Haa!"

"Pelkkä näkeminen on rangaistus."

"Taivaan Jumala!"

"Se on niin kauheata, että on aina havaittu, jotta, kun tämä hirmuinen teloitus tapahtuu, kaupungin kuolleitten keskimäärä suuresti nousee. Se tulee veren kuohunnasta niissä, jotka katselevat ja joita jonkunlainen hillitsemätön mielettömyys aina ajaa rangaistuspaikalle. Minä puhun jommoisellakin tiedolla – minä puhun lääkärinä."

"Älä puhu enää. Minä en jaksa kuulla sitä."

"Huomenna tämä tuomio odotti sinua. Mitä Schireneen tulee —"

"Ei suinkaan häntä, voi! ei suinkaan häntä!"

"Ei, he olivat sääliväisiä. Hän on kalifin tytär. Sitä ei ole unhotettu. Teloittajan kirveen oli määrä päättää hänen elämänsä. Hänen kaunis kaulansa ei kysyisi suurta mestaajan taitoa. Vaan mitä sinun sisareesi tulee, vaan mitä Miriamiin tulee – hän on velhovaimo, juutalainen velhovaimo! He olisivat polttaneet hänet elävänä."

"Minä en voi uskoa sitä, ei, ei, minä en voi uskoa sitä: ilkeät, verenhimoiset pedot! Kun minä olin hallitsia, minä armahdin kaikkia – kaikkia, paitsi – voi minua! voi minua! miksi minä synnyin!"

"Sinä unhotat itsesi! minä puhun siitä, mikä oli tapahtumallansa eikä siitä, mikä tapahtuu. Minä olen puhutellut voittajaa. Minä olen hieronut sovintoa."

"Mimmoinen – mimmoinen se lienee?"

"Helppo. Alroy'n kaltaiselle filosofille muutamia ulkonaisia menoja."

"Puhu lyhyesti, puhu lyhyesti."

"Sinä tiedät, että sinun elämänjuoksusi on suuri loukkaus Mahomettilaisille. Minä huomaan heidän heikkoutensa ja olen käyttänyt sitä eduksemme. Sinun tappiosi taikka kuolemasi eivät voi yksistänsä pestä pois häpeäpilkkua heidän lipustansa ja heidän uskostaan. Yleisön mieli on hurjistunut harhaluuloista siitä asti, kuin Alroy ilmestyi. Ihmisten ajatukset häilyvät sinne tänne sillä pelottavalla nopeudella, joka ennustaa asiain vastaistakin epävakaisuutta. Ei kukaan tiedä, mistä pitää kiinni eikä mihin luottaa. Uskontoa epäillään, valtaa vastustetaan. He katsoisivat mielellänsä sinun voittojasi yliluonnollisten keinojen tuotteiksi, vaan kuitenkin heidän täytyy kieltää sinun kutsumustasi. Tässä on myöskin kaunis ja ylhäinen prinsessa, heidän kalifeinsa tytär, jonka mainetta he kernaasti tahtoisivat puhdistaa. Minä huomaan kaikki nämät, tutkistelen ja käytän eduksemme. Niin, jos vaan keksisimme jonkun keinon, jonka avulla saisimme sinun yhä uskovat lahkolaisesi ijäksi vaikenemaan, suuren loukkauksen sievään poistetuksi ja yleisön mielen saatetuksi terveellisempään ja levollisempaan tilaan, no, he myöntäisivät paljon, paljon, hyvin paljon."

"Sinun tarkoituksesi on selvä, mutta ei sinun keinosi."

"Ne ovat sinun vallassasi."

"Minun vallassani? Se on syvämielinen arvoitus. Selitä se minulle."

"Huomenna puolipäivän aikana sinä kutsutaan Arslanin eteen. Siinä, kokoontuneen kansan läsnä ollessa, saman kansan, joka pitää nyt hänen puoltansa yhtä paljon kuin se ennen piti sinun puoltasi, sinua syytetään noituudesta ja yhteydestä pahojen henkien kanssa. Tunnusta itseäsi vikapääksi."

"No! mitä lisäksi?"

"Vähäinen asia. He kysyvät sitten sinulta prinsessasta. Se ei ole mikään vaikea tunnustus, että Alroy voitti kalifin tyttären jonkun vastustamattoman lumouksen kautta – joka nyt on lakkautettu."

"Vai niin. Siinäkö kaikki?"

"Pää-asia ainakin. Sinun sopii sitten laskea muutamia sanoja hebrealaisille vangeille, kieltää jumalista lähetystäsi ja niin edespäin – että yleisön mieli, näetkö, kerrassaan rauhottuu tässä kohden."

"Niin, niin, entä sitten?"

"Ei mitään muuta, paitsi mitä muotoon tulee (kun täytät nämät ehdot, muista vaan, sinä viedään mihin maahan ikänänsä tahdot, ja sinulle annetaan niin paljon aarteita kuin haluat), siinä ei jää mitään muuta kuin, minä sanon, mitä muotoon tulee, jos minä olisin sinä (kenties odottavat sitä) minä olisin julkisesti luopuvinani uskostamme ja kumartaisin heidän profeettaansa."

"Haa! Siihenkö sinä pyritkin? Sekö sinun vapautesi on? Mene pois luotani, kiusaaja! – Ei koskaan, ei koskaan, ei koskaan! minä en luovu sanastakaan, ei sanastakaan: Minä en kiellä ainoatakaan sanaa. Vaikka kohta minun tuomioni olisi ijankaikkinen kidutus, minä hylkään nämät ehdot! Tämäkö sinun korkea ylenkatseesi sukukunta raukkamme suhteen on – minäkö häväisisin Jumalaani! minäkö menettelisin niinkuin viheliäisin kaikista viheliäisistä ja huonoin huonoista. Omituinen filosofia! Voi Honain! minä soisin, ettemme olisi koekaan toisiamme kohdanneet!"

"Taikka toisistamme eronneet. Se on totta. Jos minun sanojani olisi noudatettu, ei Alroy'ta milloinkaan olisi petetty."

"Herkeä, herkeä; minä pyydän sinua, herkeä. Jätä minut."

"Jos tämä olisi palatsi, minä menisin. Ankarat sanat lientyvät ystävän korvassa, kun niitä ahdistuksessa lausutaan."

"Sanokoot mitä hyvänsä, minä olen Herran voideltu. Semmoisena minun olisi pitänyt elää, semmoisena minä tahdon kumminkin kuolla."

"Entä Miriam?"

"Herra ei hylkää häntä: hän ei koskaan hylännyt Herraa."

"Ja Schirene?"

"Schirene! oi! hänen tähtensä yksistänsä minä kuolisin kuin sankari! Tuleeko meidän sanoa, että hän rakasti pelokasta orjaa, halpaa petturia, ilkeätä uskonsa kieltäjää, konnantapaista myrkkyjen ja taikaneuvojen käyttäjää? Ei! ei, ei, ei! vaikka vaan hänen tähtensä, hänen, tuon suloisen, suloisen olennon tähden, minun kuolemani on oleva samanlainen kuin minun uljas elämäni. Niinkuin aurinko minä nousin, niinkuin aurinko minä lasken. Vielä minun kirkas maineeni kaikkuu maailmassa eikä minun viimeinen hetkeni saa pimittää minun keskipäivääni, tuota myrskyistä, mutta kunniakasta!"

Honain otti tulisoiton komerosta ja lähestyi ristikkoa. Se ei ollut kiinni, hän veti sen hiljaan auki ja talutti esiin hunnulla verhotun naisen. Verhottu nainen heittäysi Alroy'n jalkojen juureen, joka ei näyttänyt huomaavan, mitä tapahtui hänen ympärillänsä. Hieno huuli suuteli hänen kättänsä. Hän hypähti ylös, hänen rautansa kalisivat.

"Alroy!" lausui lempeästi nainen polviltansa.

"Mikä ääni tämä on?" Vankeuden Ruhtinas huudahti rajusti. "Se kohtaa minun korvaani, ikäänkuin aikaa unhottunut soitto. Minä en voi sitä uskoa. Ei! minä en voi sitä uskoa. Oletko sinä Schirene?"

"Minä olen se kurja olento, jota he sanoivat sinun morsiameksesi."

"Voi! tämä on todella kidutusta! Mikä seivästys vetää vertoja tälle vaikealle hetkelle? Älä katsele minua, älä anna meidän silmiemme kohdata toisiansa. Ne ovat kohdanneet toisiansa ennen ikäänkuin kaksi välkkyvää virtaa, jotka yhtyvät hohtavaan valojuovaan. Viekäät pois tulisoitto, Honain. Yön pimeys peittäköön meidän vielä pimeämmän kohtalomme."

"Alroy!"

"Hän puhui taas. Onko hän mieletön, niinkuin minä, kun hän näin leikitsee tuhon kanssa?"

"Herrani", Honain lausui lähestyen ja pannen leppeästi kätensä vangin olkapäälle, "hillitse intosi. Sinulla on muutamia uskollisia ystäviä, jotka mielellänsä tahtoisivat levollisesti keskustella sinun onnestasi."

"Onnestasi! Hän pilkkaa minua."

"Minä rukoilen sinua, herrani, rauhoitu. Jos minä todella puhuttelen sitä suurta Alroy'ta, jota kaikki pelkäsivät ja vielä peljännevät, minä pyydän sinua muistamaan, ettei ainoastaan palatseissa ja tappelutanterella sankarillinen sielu voita ja vallitse. Tämmöiset tilat ovat ylevän sielun suuri koetuskivi. Niin kauan kuin elämme, meidän ruumiimme on temppeli, jossa neromme luo jumalankaltaisen innostuksensa, ja niin kauan kuin tämä alttari ei ole kumottu, jumaluus saattaa vielä toimittaa ihmetöitä. Nouse siis, suuri herrani; ajattele, että, oli kalifi taikka vanki, ei löydy koko maailmassa ketään Alroy'n kaltaista miestä. Saako semmoinen olento kaatua ilman taistelematta, niinkuin halpa kavaltaja, jolla ei ole mitään, mihin turvata, kuin sattumuksen vilpilliset vaiheet? Minä olen myöskin profeetta, ja minä tunnen, että sinä vielä voitat."

"Tuo minulle valtikkani jälleen, tuo minulle valtikkani! – mutta minä puhun väärälle veljelle! – se et ollut sinä – se et ollut sinä, joka annoit sen minulle."

"Saavuta se kerta vielä. Herra hylkäsi Davidin ajaksi; vaan kuitenkin hän antoi hänelle anteeksi, ja kuitenkin hän kuoli kuninkaana."

"Nainen oli syy hänen lankeemukseensa."

"Mutta sinua nainen kohottaa. Tämä suuri prinsessa, eikö hän myöskin ole kärsinyt? Hänen mielensä on kuitenkin masentumatta. Kuule hänen neuvoansa: se on syvämietteinen ja hellä."

"Niin meidän rakkautemmekin oli."

"Ja on, minun Alroy'ni!" huudahti prinsessa. "Ole levollinen, minä pyydän sinua! Minun tähteni ole levollinen; minä olen levollinen sinun tähtesi. Sinä olet kuullut kaikki, mitä Honain on lausunut sinulle – tämä viisas lääkäri, minun Alroy'ni, joka ei erehtynyt koskaan. Ei hän kehoita sinua kuin yhteen sanaan, tyhjään sanaan, mitä vähäpätöisimpään muodon-asiaan. Mutta lausu se, ja sinä olet vapaa, ja Alroy ja Schirene yhdistävät jälleen kunniakkaat elämänvaiheensa ja suloiset nautintonsa. Etkö muista, kuinka sinä usein, kun me, valtaamme väsyneinä, kävelimme iloisissa puutarhoissamme, huokailit suloista, muille tuntematonta saarta, jossa saisit viettää päiviäsi ainoastaan minun, uskollisen, seurassani, ja ilman muita tapauksia kuin palavan rakkautemme tuottamia? Voi lemmittyni, tämä elämä on vielä tarjona sinulle! Ja epäiletkö sinä? Sanotko sinä itsesi hyljätyksi, kun sinulla on tämmöinen ystävä, ja pidätkö itseäsi onnettomana, kun paradiisi kaikin ihanin portteinensa vaan vartoo sinun tuloasi? Oi! ei, ei, ei! sinä olet unhottanut Schirenen, minä pelkään sitä suuresti, hellän Schirenesi, joka rakastaa sinua kahleissasi enemmän kuin silloin, kuin nämät suloiset sormesi olivat timanteissa ja leikitsivät hänen tuuheain suortuviensa kanssa!"

"Hän puhuu toisesta maailmasta. Minä muistan jotakin. Kuka on lähettänyt tämän soiton vankihuoneeseni? Hänen lempeät sanansa lievittävät sydäntäni. Minun silmäni ovat kosteat. Minä itken! Se tuntuu hyvältä. Suru on ilo minun tuskani rinnalla. Minä en luullut, että vuodattaisin koskaan kyyneliä enään. Otsani tuntuu kylmemmältä."

"Itke, itke, hyvinkin itke, vaan anna minun suudella pois sinun kyynelesi! Luulitko sinä, että sinun Schirenesi oli jättänyt sinut? Voi! se se oli, joka teki minun lintuni niin murheelliseksi. Se pääsee vapaaksi ja saa lentää suloisiin ilmoihin ja elää kukilla uskollisen kumppaninsa keralla. Voi minua! minä olen kerran vielä onnellinen oman poikani kanssa. Ei mikään muu ollut vaikeata, kuin se, että sinä olit poissa! Minusta tuntuu kuin tämä vankihuone olisi meidän komea kioskimme! Auringonsädekö vai sinun hymysikö saattaa nämät muurit niin iloisiksi?"

"Hymyilinkö minä? – minä en usko sitä."

"Hymyilit vainen. Voi! katso hän hymyilee taas. No, tämä on vapaus! Ei löydy maailmassa minkäänlaista surua. Se on valhe, jolla yksinkertaisia peloitetaan."

"No, Honain, mitä tämä on? Näyttää siltä kuin olisin todella iloinen. Jokaisessa hänen henkäyksessään on innostusta. Minä olen muuttunut. Ei! älä suutele näitä rumia rautoja."

"Minusta tuntuu kuin ne olisivat kullasta." He vaikenivat. Schirene veti Alroy'n yksinkertaiselle kivi-istuimelle ja, istuutuen hiljalleen hänen syliinsä, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja kätki kasvonsa hänen rintaansa vastaan. Hetken perästä hän nosti päätänsä ja kuiskasi Alroy'n korvaan suloisen riemun vastustamattomilla sävelillä: "me pääsemme vapaaksi huomenna!"

"Huomenna! onko tutkinto niin lähellä?" huudahti vanki levottomalla äänellä ja muuttuvalla muodolla. "Huomenna!" Hän sysäsi Schirenen melkein kiivaasti syrjälle ja nousi istuimeltansa. "Huomenna! minä soisin, että se olisi ohitse! Minusta tuntuu kuin tässä ainoassa sanassa olisi vuosisatojen kohtalo! Saavatko he huomenna sanoa, että Alroy – haa! kuka sinä olet, joka nyt kohoat minun eteeni? Kauhea, mahtava haamu, sinä olet tullut hyvään aikaan, että pelastaisit minut lopullisesta perikadosta. Paina minua rintaasi vastaan, se ei ole lävistetty. He eivät pistäneet sinua puhki. Sinä näet minun keskustelevan murhaajiesi kanssa. Entä sitten? minä olen viaton. Kysy heiltä, kauhea haamu, ja vaadi heidän häijyt sielunsa sanomaan, että minä olen puhdas. He tahtoisivat tehdä minut yhtä mustaksi kuin he itse ovat, vaan heidän ei onnistu."

"Honain, Honain!" huudahti prinsessa kamalalla kuiskauksella, kun hän pakeni lääkärin luo. "Hän on hurja taas. Tyynnytä häntä, tyynnytä häntä. katso! kuinka hän seisoo ojennetuin käsivarsin ja tuijottavin silmin, mutisten mitä julmimpia sanoja! Voimani pettävät minun. Se on liian hirveätä."

Lääkäri astui eteenpäin ja seisattui Alroy'n viereen, mutta yritti turhaan vetää hänen huomiotansa puoleensa. Hän rohkeni tarttua hänen käsivarteensa. Ruhtinas vavahti, kääntyi ja, tuntien hänet, huudahti isolla äänellä: "pois, velimurhaaja!"

Honain vetäytyi takaperin, vaaleana ja väristen. Schirene juoksi hänen luokseen. "Mitä hän sanoi, Honain? Sinä et puhu mitään. Minä en koskaan ennen nähnyt, että sinä vaalenit. Onko sinultakin järki mennyt?"

"Minä soisin, että niin olisi."

"Kaikki ihmiset käyvät hulluiksi. Hän varmaan sanoi jotakin. Kerro se minulle. Mitä se oli?"

"Kysy häneltä itseltä."

"Minä en tohdi. Kerro minulle – kerro minulle, Honain!"

"Minä en rohkene."

"Oliko se mikään sana?"

"Oli! semmoinen sana, joka herättää kuolleet. Menkäämme pois."

"Tarkoitustamme saavuttamatta. Pelkuri! Minä puhuttelen häntä. Minun oma Alroy'ni", lausui prinsessa lempeällä äänellä, kun hän astui hänen eteensä.

"Kuinka, onko kettu jättänyt tiikerin jälelle! Vai niin? Eikö löydy mitään kostoa? Ainoastaan viattomiako vainotaan? Minä olen viaton; minä en sinua kuristanut! Hän sanoi syystä: 'varo vaan! ne, jotka tekivät tämän, ovat alttiit tekemään pahempiakin.' Ja tässä he nyt hyörivät kirotussa toimessansa. Sinun kärsi vaan ruumiisi, suuri Jabaster, mutta minun he tahtoisivat kuristaa sekä ruumiini että sieluni!"

Prinsessa huudahti ja kaatui esiin rientävän Honainin syliin, joka kantoi hänen pois vankihuoneesta.