Kitabı oku: «Hauskoja hetkiä», sayfa 9

NIMEN-UNKARILAISTUTTAJA

Benö Ösfalvi Ösfalvy…

Se oli hänen nimensä!

Hänen yhteiskunnallinen asemansa … no, se ei ollut niin etevä kuin hänen nimensä.

Sillä Benö Ösfalvy oli vain veronkantoviraston päällikkö maaseudulla.

Vaan mitä oli tekeminen, kun Ösfalvi Ösfalvyen perintökartano oli mennyttä kalua ja ansioluetteloa ei voi täydentää etevämmällä kyvyllä? Hyvä on veronkantajankin virka.

Kun ei vain tarvitsisi hallita moista roskaväkeä, kun vain jokaisella olisi vanha tai edes kunniallinen unkarilainen nimi.

Mutta paljaita saksalaisia, slovakkilaisia, rumanilaisia, serbiläisiä nimiä!.. Petrovics, Pfefferkorn, Schnabel, Dimitriu, Zinober, Hlavacsek, Kraplovácz… Niihinhän takertuu ihmisen kieli! Benö Ösfalvya tämä baabelilainen nimensekoitus kovasti harmitti, sillä hän on kelpo unkarilainen … kiireestä kantapäähän … joka jäsenessään, tunteessaan, ajatuksessaan.

Unkarilainen kyökki, unkarilaiset viinit, unkarilainen sauna, unkarilainen tyttö puolisona, kaikki, kaikki hänen talossaan ja sen ympäristössä oli unkarilaista. Ainoastaan virasto – se ei ollut unkarilainen. Ei niin, että Petrovicsien ja Pfefferkornien unkarilaisuus olisi ollut epäilyksen alainen. Pfefferkorn on syntynyt Jászberényissä eikä osaa sanaakaan saksaa; Petrovics tosin on syntynyt Oedenburgissa, mutta käynyt koulua Szegedissä, puhuu saksaa vain murtaen; kaikki viraston jäsenet puhuivat keskenään unkaria, sillä muuta kieltä he, vieraista nimistään huolimatta, eivät liioin osanneet. Mutta se se juuri harmitti Benö Ösfalvya.

Saakeli soikoon! Jos he ovat unkarilaisia kieleltään, mieleltään – miksi pitävät sitte tuota vieraskielistä nimeä? Jotta heitä pidettäisiin vieraina ja muut kansallisuudet lukisivat heidät omaan rotuunsa?

Benö Ösfalvy luuli itseään suureksi poliitikoksi ja semmoisena hän surulla huomasi, että valtakunta ei ole puhtaasti unkarilainen. Jo tuhannen vuotta siinä on asunut paljon saksalaisia, slaavilaisia, valakkilaisia – niitten lukumäärä kasvaa … vanhoista periunkarilaisista perheistä monet joutuvat rappiolle, häviävät. Jos vanha unkarilaisuus katoo, kuka luopi sen sijaan uutta, sillä ilman unkarilaisuutta valtakunta hajoo pirstaleiksi ja joutuu naapurien saaliiksi.

Hän haasteli tästä iltapäivin kasinossa sielunheimolaisensa apteekkari Náczi Farkasin kanssa, mutta he eivät koskaan voineet sopia keskenään.

Sillä periaatteessa he kyllä olivat yksimielisiä, mutta toimeenpanossa ei.

Apteekkari oli luonteeltaan maltillinen, punnitsi asioita tyvenesti ja joutui usein kinaan kuumaverisen Ösfalvyn kanssa.

– Olisinpa vain ministeripresidentti, kyllä näyttäisin!

– Mutta rakas ystäväni Benö! Ei ketään voi pakoittaa muuttamaan nimeään unkarilaiseksi. Se riippuu jokaisen vapaaehtoisesta päätöksestä ja jos joku ei tunne niin … ei ajattele niin kuin sinä … jos hän ei voi tai tahdo käsittää, kuinka tärkeä maallemme mahtavan, nimeltään, kieleltään, mieleltään, sivistykseltään unkarilaisen kansan olemassa-olo on – sille sinä turhaan saarnaat. Isänmaallista käsitystä ei käy ihmisiin valaminen. Sitä, jolta se puuttuu, ei tule loukata. Ehkä sen tuopi vielä aika, asianhaarat…

Ösfalvya tämmöinen viisasteleminen ei ensinkään miellyttänyt.

– Miksikä ei voisi häntä siihen pakoittaa? Pieni pakko ei ole koko maailma. Ja hallituksen käytettävänä on kaikenlaiset keinot.

– Hallituksen ei mielestäni pitäisi sekaantua siihen… Se ei ole sen velvollisuus… Pysyköön se puolueettomana!.. Mutta käytäköön asiaan yksityisesti, seuraelämässä. Koettakaamme ystävyydellä, lempeydellä saattaa tuttaviamme nimeenkin nähden liittymään kansallisuuteemme, johon he jo kieleltään ja kasvatukseltaan kuuluvat! Karttakaamme kaikkea väkivaltaa. Tuli ja rauta synnyttävät vastavaikutusta. Minä olen Deákin ja Eötvösin oppilas. Unkarilaisuutta, isänmaallisuutta ilman chauvinismia! Maltillisella, järkevällä politiikillaan he ovat enemmän hyödyttäneet yhteensulattamista kuin nuot tahdittomat, jotka jokaisesta härjänsilmästä tekevät elefantin…

Kärsimättömästi väitti siihen Ösfalvy, että hansikoitulla kädellä ei voi mitään tulosta saavuttaa. Hän oli kyllä jo yrittänyt hyvällä saada alaisiaan virkamiehiä nimensä muuttamaan, olipa heille suositellut mitä kauniimpia unkarilaisia nimiä, mutta ei yksikään ollut siitä välittänyt. Kaikilla on millä mikäkin syynsä nimensä pysyttämiseen.

Pfefferkornin isä on teurastaja ja ukko on sangen ylpeä nimestään. Hän suuttuisi poikaansa, jos tämä heittäisi sen nimen, jota härjät ja vasikat niin pelkäävät.

Petrovics pelkää että häntä sanottaisiin viidenkymmenen kreutzerin unkarilaiseksi ja tehtäisiin pilkan esineeksi. [Nimenmuuttamis-hakemukseen Unkarissa on pantava 50 kreutzerin leimamerkki. Suoment. muist.]

Schnabel ei saata muuttaa nimeään, sillä hän odottaa perintöä erään tätinsä jälkeen, joka asuu Wienissä, saksalainen syntyään. Tekisi hänet perinnöttömäksi.

Zinober vastustaa periaatteen kannalta nimenmuutosta. Mitä hyötyä siitä olisi? Voihan olla hyvä unkarilainen saksalaisellakin nimellä.

Hlavacsek loukkautui Ösfalvyn ehdotuksesta. Eikö hän tiedä, että Hlavacsek on vanha unkarilainen aatelissuku? Hlavácsi Hlavacsek? Ja aatelisnimeä ei saa muuttaa, ei sitä tee ylimystökään. Hlavácsi Hlavacsek seuraa ylimystön esimerkkiä.

Dimitriulle oli Ösfalvy ehdottanut "Dömötör" tai "Demeter". Uusi nimikin alkaisi D'llä; ei tarvitsisi paitoja uudestaan merkata. Mutta Dimitriu ei taipunut kumpaiseenkaan. Hän tuntee itsensä rumanilaiseksi, tahtoo pysyä rumanilaisena, eikä hänen esimiehellään eikä kenellä muullakaan ole mitään tekemistä hänen nimensä kanssa.

Kraplovácz on rakastunut erääsen slovakkilaiseen neiteen, jonka isä on panslavisti. Jos muuttaisi nimensä, menettäisi tytön, joka on sekä sangen varakas että sangen kaunis.

Nämät personalliset aiheet kutistuivat Ösfalvyn silmissä mitättömiksi sen korkeamman kansallisen näkökannan rinnalla, johon asianomaiset eivät voineet kohota.

Mutta vieläpä hän näyttää heille!

Ylemmät viranomaiset eivät tosin sallineet hänen kiertokirjeessä kehoittaa alaisiansa virkamiehiä muuttamaan nimensä – mutta viis siitä! Viraston päälliköllä on käytettävinään muitakin keinoja, joilla hän voi heitä "valistaa".

Niin kauniilta kaikuvia, vanhoja nimiä, kuin hänen, he tosin eivät saa, mutta eivätpä he olekaan eteväin, vanhojen perheitten jäseniä, vain tuommoisia nousukkaita, heille kyllä kelpaa tavallinenkin nimi.

Sillä yhtä paljon kuin Ösfalvy harrasti nimenmuuttamista, yhtä vähän hän piti siitä, että otettiin "historiallisia", ylhäisten vanhain perheitten nimiä. Humadyen, Kállayen ja muitten vanhain nimien lisääntymistä sillä lailla hän ei ensinkään kärsinyt. Eikä hän aivan ilman huoletta lukenut nimenmuutosluetteloja. Entä jos jonkun päähän pöllähtäisi muuttaa nimensä Ösfalvyksi! Ja sattumus jonakin päivänä veisi hänet yhteen jonkun "uuden" Ösfalvyn kanssa… Jumala varjelkoon! Sellainen yllätys ei olisi hänelle mieleen,

Lisääntykööt Feketet, Kovácsit, Kisit, Németit … mutta älköön kajottako vanhoihin nimiin! Niihin, joitten omistajista tulee kamariherroja.

Näitä tämmöisiä hän usein toi esiin, mutta kerran hän siihen odottamatta lisäsi, että vastedes hän suosittaa vain unkarinnimisiä virassa ylennettäviksi. Se, jolla ei ole unkarinkielinen nimi, ei tule "avanceraamaan!"

Kun virkamiehet kauhusta jähmettyen töllistelivät häneen, purskahti Ösfalvy kovaan nauruun.

– Niin, niin, hyvät ystävät, se on varma se! Jos syömme Unkarin valtion leipää, niin osoittakaamme itsemme myöskin sen kunnian ansainneiksi!

Sanoi ja läksi pois.

Pitäkööt hyvänään! Hänpä näyttää, että ilman kiertokirjettäkin käypi virallisesti vaikuttaminen ja hän on sitä kaikella voimalla tekevä.

Eräs virka on avoinna, siihen hän suosittaa vain semmoisen, jolla on unkarilainen nimi.

Mietiskelkööt nyt asiaa Pfefferkornit et consortes!

Enimmin se koski Kraplovácziin, jonka avioliitto riippui virkaylennyksestä. Joka päivä hän saa morsiameltaan ruikuttavia kirjeitä, joissa aina vedetään samaa virttä, että isä jo on kovin suuttunut ja jos virkaylennys vielä viipyy kauan – pakoitetaan hänet menemään toiselle. Muuan papan mieleinen slovakkilainen asianajaja kuluttaa alinomaa talon kynnystä.

Oliko koskaan mikään Kraplovácz ollut vaikeammassa asemassa?

Jos muuttaa nimensä, ei saa tyttöä; jos jättää muuttamatta, ei saa virkaa. Mutta ilman virkaa ei mitään tyttöä.

Kuinka monta unetonta yötä Kraplovácz vietti vuoteellaan! Mitä tehdä? Entä jos joku häntä vuorossa alempana oleva suostuu ehtoon ja, puikahtaen hänen ohitsensa, riistää viran? Hän tietää kyllä Schnabelin, Petrovicsin, Zinoberin periaatteet … mutta parin sadan floriinin palkankoroitus ja kauniilta kaikuva arvonimi – ken voisi sitä vastustaa?

– Ösfalvy! Ösfalvy! – huudahti hän tuskissaan, mitä minä siihen voin, että synnyin Kraplovácziksi enkä Ösfalvyksi?

Koko yönä hän ei saanut unta silmiinsä. Mutta aamulla hän tyyntyi, sillä hän oli keksinyt pelastavan aatteen.

Parin päivän kuluttua lähetystö virkamiesten puolesta kävi Ösfalvyn luona. Sitä johti Kraplovácz, joka valituin sanoin ilmoitti, että he, täysin käsittäen sen isänmaallisen kehoituksen tärkeyden, jonka hän oli heille tehnyt, olivat kaikki taipuvaiset unkarilaistuttamaan nimensä.

Ösfalvy oli ilosta pakahtua. Kas siinä hänen keinonsa oivallisuus!

Pikkuisen pakkoa vain!

Hän kiitti heitä heidän kauniista aikeestaan ja lupasi omista varoistaan suorittaa ne 50 kreutzeriä, jotka menevät jokaisen hakemuksen varustamiseen leimamerkillä. Yhtä hän vain vielä pyytää. Kirjoittakoon jokainen paperille, minkä nimen on valinnut.

– Olemme kaikki valinneet saman nimen – vastasi Kraplovácz.

– Koko virkamiehistö!

– Koko virkamiehistö!

– Ja mikähän se ihmenimi on, johon niin olette hassahtuneet? – kysyi Ösfalvy uteliaana.

Kraplovácz vähäisen epäröi, sitte rohkaisi mielensä.

– Kunnioituksesta rakastettuun esimieheemme muutamme kaikki nimemme Ösfalvyksi.

Rakastettu esimies oli heittää lähettiläät ulos ovesta. Olivatko he menettäneet järkensä? Mikä typeryys! Ösfalvy on vanha, ikivanha nimi ja suku. Sillä on traditsiooneja, loistava menneisyys…

Kraplovácz oli loukattu.

Hän kysyy tuntehikkaasti, alentaisiko se heidän rakastettua esimiestään, jos he ottaisivat hänen nimensä? Olkoon vakuutettu, että he tulevat sitä kunnioittamaan ja ylpeydellä käyttämään.

– Senpä kyllä uskon… Osfalvyn nimeä saattaakin ylpeydellä käyttää… Mutta herrat eivät saa sitä nimeä ottaa… Minä kiellän sen… Valitkaa huomisillaksi toinen nimi!

Seuraavana päivänä otettiin asia puheeksi paikkakunnan sanomalehdessä, vieläpä Ösfalvylle sangen mielistelevässä muodossa. Lehti esiin toi sen toivomuksen, että Ösfalvy ei asettaisi esteitä tämän isänmaallisen aikomuksen toteuttamiselle ja että hän käsittäisi sen jalon tarkoituksen, mikä on johtanut hänen alaisiaan virkamiehiä, kun he ovat yhdistäneet isänmaallisuuden kunnioitukseen esimiestään kohtaan.

Mutta niin ei totta tosiaan rouva Jolánta Ösfalvy, omaa sukua Veéry, asiaa käsittänyt. Että Hlavacsekeista, Pfefferkorneista y.m. tulisi yhtä monta Ösfalvya; että hänen, todellisen Ösfalvyn jälkeläisten kanssa istuisi samalla koulupenkillä vale-Ösfalvyn lapsia; että hän itse, todellinen rouva Ösfalvy, olisi pakoitettu kaupungin perhepiireissä seurustelemaan ehkä puolen tusinan talmi-Ösfalvyn rouvan kanssa ja että yhden sukupolven jälkeen vale-Ösfalvyjakin pidettäisiin todellisina Ösfalvyina, ehkäpä, jos heidän jälkeläisensä sattuisivat köyhtymään, mutta talmilaiset rikastumaan, joku näistä vielä pestaisi todellisen Ösfalvyn palvelijakseen tai kyökkipiiakseen, – sehän olisi kauheata!

Rouva Ösfalvy heitti raivoissaan sanomalehden lattiaan ja alkoi soimata miestään raukkamaisuudesta, jos hän sallisi moista väkivaltaa. Onhan tuo nimenryöstö todellista rosvoilua! Jóska Sobri tai Marczi Zöld ovat vieneet vain rahaa ihmisiltä, mutta jättäneet heidän nimensä rauhaan.

Benö Ösfalvy asettui puolustusasemaan vaimonsa hyökkäystä vastaan.

Joutavia! Typeryyttä! Nuot kynäniekat osaavat vain valehdella. Jos toimittaja ei peräytä uutista, pieksää hän hänet kadulla!

Entä Kasinossa, mitenkä hänet siellä otettiin vastaan!

Siellä olivat jakautuneet kahteen puolueesen.

Toinen oli sitä mieltä, että Ösfalvy ei millään muotoa saata suostua nimenanastukseen; kärsivällisyydelläkin on rajansa.

Toinen puoli taas päinvastoin katsoi suostumusta isänmaalliseksi ansioksi. Ainoastaan sillä tavoin voipi unkarilaisuutta levittää, yhteensulatusta edistää.

Ösfalvyn kävi sapelle.

Hän kutsutti luoksensa Kraplováczin ja vaati häneltä, että koko virkamiehistö julistaisi sanomalehdessä kerrotun uutisen perättömäksi. Ennemmin hän antaa perään nimenmuutosasiassa, kun he vaan eivät tahdo hänen nimeään.

Viekas Kraplovácz esiin toi syvän surkuttelunsa tämän johdosta, mutta lupasi sentään ottaa täyttääksensä Ösfalvyn vaatimuksen … eräällä pienellä, sangen pienellä ehdolla kuitenkin.

Esittäköön hänet avoimeen virkaan nimitettäväksi, älköönkä enää vaivatko virkamiehiään nimenmuutoskehoituksilla.

Esitys lähetettiin jo samana päivänä asianomaisille.

Sanomalehdessä oli seuraavana päivänä kaikkien virkamiesten allekirjoittama pätkä, jossa lehden kertoma uutinen nimenmuutoksesta julistettiin perättömäksi.

Ösfalvy ei enää kehoittanut ketään nimeänsä muuttamaan.