Kitabı oku: «Kalatyttö», sayfa 10

Ödegaard astui laattian poikki vaatetukon luokse, kumartui nähdäkseen edes vilahdukselta hänen kasvojansa, vaikka turhaan. "Tahdotko sinä vielä muuta tietää?" kysäsi hän; "sillä minusta näytät yhtä ja toista ajatelleen." – "Niin, Jumala paratkoon, eihän sitä aina tule oikein ajateltua." – "Niin, – ensiaikoina kääntymisemme jälkeen olemme niin kiintyneet sen ihmeisiin, että kaikki muu meistä näyttää turhalta ja väärältä. Olemme rakastajan kaltaisia, ikävöimme vaan rakastettua." – "Niin, mutta katsokaa noita ensimäisiä kristittyjä, meidän tulee kuitenkin heitä pitää esikuvanamme." – "Ei suinkaan, heidän ankarat olonsa pakanoitten keskellä ei enään sovellu meidän oloihimme; meillä on toisia tehtäviä, meidän pitää saada kristillisyys käytäntöön nyky-elämässä." – "Mutta Vanhassa Testamentissa on niin monta sanaa, jotka todistavat koko sinun äskeisen puheesi henkeä vastaan", lausui nuori mies, ensikerran kiukustumatta. – "Niin on; sillä nämät sanat ovat nykyään kuolleet, ne ovat kumotut, kuten apostoli Paavali sanoo: 'Me olemme uuden liiton palvelijat, emme puustavin vaan hengen', – lisäksi: 'Missä Herran henki on, siellä on myöskin vapaus.' Ja: – 'Kaikki on minulle luvallista', sanoo Paavali lisäksi, mutta jatkaa: 'kaikki ei hyödytä.' Olemme niin onnelliset, että meillä on edessämme miehen elämä, joka osoittaa, mitä Paavali tarkoitti. Se mies on Luther. Ja Lutherin te kaiketi uskotte olleen hyvän ja valistuneen kristityn?" Sen he uskoivat. "Lutherin usko oli valoisa, se oli uuden testamentin usko! Pimeästä uskosta hän arveli, että sen takana ennen kaikkia oli perkele väijyksissä. Kiusauksen pelosta hän arveli, että se, joka vähimmin pelkää, myös vähimmin joutuu kiusaukseen. Hän käytti kaikkia Luojan antamia lahjoja, ilon lahjaa myöskin, koko elämä oli hänelle avoinna. Haluatteko kuulla muutamia esimerkkejä? Hurskas Melanchton kirjoitti kerran niin ahkerasti erästä kirjaa puhtaan opin puolustukseksi, ettei suonut itsellensä ruokarauhaakaan. Silloin tempasi Luther kynän hänen kädestänsä: 'Jumalaa ei palvella ainoastaan työnteolla, vaan myöskin lepäämällä' sanoi hän, 'senvuoksi Jumala on säätänyt kolmannen käskyn ja asettanut lepopäivän.' – Vielä lisäksi: Luther käytti puheessansa kuvia, lystillisiä ja vakaisia vuorotellen, ja lasketteli yhtenään suopeita, usein sukkeliakin kokkapuheita. Hän käänsi myöskin äidin kielelleen vanhoja, oivallisia kansantaruja ja sanoi esipuheessa että hän lähinnä raamattua tuskin tunsi parempia opetuksia kuin nämät. Hän soitteli kitaraa, niin kuin, ehkä tiedätte, ja lauloi lastensa ja ystäviensä kanssa – , ei ainoastaan virsiä, ei, vaan myöskin iloisia lauluja; hän suosi seuraleikkejä, pelasi sakkia ja suvaitsi nuorten tanssia luonansa; hän vaati ainoastaan että kaikki piti käydä siivosti ja nuhteettomasti. Nämä tiedot on eräs vanha, yksinkertainen Lutherin oppilas, pappismies Juhana Mathesius, kirjoittanut muistoon ja kertonut saarnastuolista pitäjäläisillensä. Hän rukoili että ottaisivat nämä ohjeekseen – ja rukoilkaamme mekin samaa!"

Provasti nousi: "Hyvät ystävät, lopettakaamme nyt täksi erää." Kaikki nousivat istualtaan. "Tässä on monta valistavaa sanaa lausuttu; suokoon nyt Jumala armonsa tälle kylvölle! – Rakkaat ystävät, te asutte yksinäisillä paikoilla; te asutte ylhäällä tuntureilla, missä halla niittää viljan useammin kuin sirppi. Olisi parasta jälleen jättää sellaiset tunturiautiot seikkailijain tyyssijoiksi ja karjan laitumiksi. Hengellinen elämä siellä tuskin itää ja tulee yhtä synkännäköiseksi kuin kasvitkin. Ennakkoluulot pimittävät elämän niinkuin tunturit, joiden varjossa ne sikiävät; ne kaihtavat ja erottavat. Herra kootkoon, Herra valaiskoon! – Kiitoksia, ystäväni, tästä päivästä! Se toi suurempaa selvyyttä minullekin." Hän otti itsekutakin kädestä, ja nuori mieskin tarjosi ystävällisesti kätensä kuitenkaan silmiään nostamatta.

"Te menette tunturitietä; – milloin ehditte kotiin?" kysäsi provasti, kun he tekivät lähtöä. – "Yö on pitkä", vastasi Lauri; "paljon lunta on pyryttänyt tielle ja mistä tuuli on sen puhaltanut pois, siinä on iljenjäätä". – "Niin, ystäväni, kunniaksi on käydä kirkkoa semmoisissa olosuhteissa. – Älköön teitä vahinko vain kohdatko matkalla!" Eerikki vastasi hiljaisella äänellä:

 
Ma Herran heitän huomaan
Suruni, murheeni,
Hän jälkeen armons suoman
Ne kääntää parhaaksi.
 

"Oikein, Eerikki, nyt osasit paikalle!"

"Odottakaa vähän", sanoi Ödegaard, kun olivat lähtemäisillään; "ei ole kummaa ett'ette tunne minua; – mutta minulla pitäisi olla sukulaisia Öigarissa." – He kääntyivät kaikki häneen päin, itse provastikin, joka kyllä oli sen tiennyt, mutta nyt oli sen kokonaan unhottanut. "Nimeni on Hannu Ödegaard, Knuuti Hannunpoika Ödegaardin poika, tuon provastin, joka kerran teidän keskuudestanne reppu seljässä lähti maailmaan." Nyt kuului vaatetukusta: "Herra Jumala, – hän oli veljeni, hän."

He jäivät kaikki seisomaan, mutta kukaan ei saanut sanaa suustansa. Vihdoin kysäsi Ödegaard: "Sinun luonasi siis olin silloin, kuin kerran pikkupoikana kävin isäni seurassa siellä tuntureilla?" – "Niin, minun luonani". – "Ja pitkän aikaa minunkin luonani", sanoi Lauri, "isäsi on minun serkkuni." – Mutta Randi sanoi alakuloisesti: "Vai sinä olet se pikku Hannu; – niin aika kuluu." – "Miten Elsa voi?" kysäsi Ödegaard. – "Tämä on Elsa", sanoi Randi ja osoitti valkoveristä vaimoa. "Sinäkö olet Elsa?" huudahti Ödegaard, "sinulla oli silloin pieni lemmentuska; halusit saada mieheksesi pitäjän viulunsoittajan, – saitko hänet?" Kukaan ei vastannut. Vaikka alkoi hämärtää, näki hän Elsan lentävän tulipunaiseksi ja miesten katsovan poispäin tai maahan, – lukuunottamatta nuorta miestä, joka tuimasti katsoi Elsaan. Ödegaard huomasi tuhmasti kysyneensä, provasti riensi hänelle avuksi: "Ei, Hannu viulunsoittaja on naimaton; Elsa sai Laurin pojan miehekseen, mutta on nyt jälleen vapaa; hän on leski." – Elsa lensi uudestaan veripunaiseksi, nuori mies huomasi sen ja naurahti pilkallisesti.

Mutta Randi lausui: "Niin, sinä olet kai pitkältä matkustanut, sinä? Olet paljon oppia saanut; kuulen ma." – "Niin, tähän saakka olen lukenut tai matkustellut; mutta nyt mielin asettua ja ryhtyä tosi-toimiin." – "Niin, niin; niinhän se käy; – toiset matkustavat ja saavat oppia ja tietoja, toiset jäävät kotonurkkiin." Ja Lauri lisäsi: "Kotimaan turvetta on usein raskas vääntää. Jos näin raastamme esille miestä, josta voisi apua olla, niin menee hän menojaan." – "Toimet ovat monenlaiset; tehköön kukin tehtävänsä", lausui provasti. – "Ja Herra kyllä työn suuntaa oikeaan", sanoi Ödegaard; "isäni työ saattaa vielä tännekin vaikuttaa, jos Jumala sen sallii." – "Niin kyllä, sitä en epäile", lausui Randi hiljaisesti; "mutta usein on raskasta odottaa; sillä se kestää niin kauan."

He erosivat; provasti asettui toiseen, Ödegaard toiseen ikkunaan katsomaan heitä, sillä heillä oli nyt tunturimatka edessä; nuori mies kulki viimeisenä. Ödegaard sai kuulla, että hän oli kotoisin kaupungista, jossa oli ryhtynyt milloin mihinkin, mutta aina joutunut ihmisten kanssa riitaan. Hän luuli olevansa määrätty johonkin suureen toimeen, arvatenkin apostoliksi; mutta oli, ihmeellistä kyllä, jäänyt Öigariin, – rakkaudesta Elsaan, niinkuin jotkut arvelivat. Hän oli tulinen luonne, joka oli kokenut ja vieläkin saisi kokea monta kovaa.

He tulivat nyt näkyviin tunturilla; navetan katto ei enää peittänyt heitä. He ponnistelivat raskaasti rinnettä ylös, puut kaihtoivat heitä, he tulivat uudestaan näkyviin aina yhä ylempänä. Syvässä lumessa ei ollut jälkiä, puut olivat tienviittoina, ja kaukana sivuilla lumitunturit osoittivat mitä suuntaa heidän kotonsa oli.

Mutta salista kuului pari sävelliverrystä ja sen jälkeen:

 
Kevähästä mun lauluni kaikaa,
Vaikk' kevähäsen vielä on aikaa;
Kevähästä mun lauluni kaikaa,
Joka rintahan kaipuun tuo;
Näin yhtyvät liittoon nuo.
Ja aurinko silloin hohtaa,
Ja hukka se talvea kohtaa,
Ja soitellen puroset läikkyy,
Ja talvi niit' arkoen säikkyy,
Ja luonto se pois vilun heittää,
Ja kukkaistuoksuhun peittää. —
Kevähästä mun lauluni kaikaa.
 

YHDESTOISTA LUKU

Tästä päivästä lähtien oli provasti hyvin vähän toisten seurassa; osaksi pitivät joulupyhät häntä työssä, osaksi hän ei päässyt selville siitä, oliko näyttelijätoimi kristitylle luvallista vai ei; kun vain Petra näyttäytyi, joutui hän hämmennyksiin.

Sill'aikaa kun provasti näin istui kamarissansa joko saarnojaan kirjoittamassa tai kristillistä siveysoppia tutkimassa, istui Ödegaard neitien seurassa, joita hänen lakkaamatta täytyi toisiinsa verrata. Petra säkenöitsi eikä ollut milloinkaan yhdenkaltainen; se, joka hänen ajatuksiansa mieli seurata, oli alituisessa työssä niinkuin kirjaa lukiessa. Signen vakaa sydämellisyys sitä vastaan vaikutti niin hyvää; hänen liikkeensä eivät koskaan olleet odottamattomia, sillä ne kuvastivat hänen olentoansa. Petran ääni vaihteli alinomaa, oli milloin kova, milloin hieno, matala ja korkea vuorotellen. Signen ääni oli omituisen soinnukas, vaan ei vaihteleva – paitse isän korvissa, joka taiturin tavalla ymmärsi erottaa sen eri sävellajit. Petra kiintyi yhteen kerraltaan; jos hän useampaan kiintyi, niin oli tarkoituksena huomioiden tekeminen, eikä suinkaan auttaminen. Signe ymmärsi kaikkia ja harrasti kaikkia, kenenkään sitä huomaamatta. Kun Ödegaard puhui Petran kanssa Signestä, kuuli hän toivottoman rakastajan valittavan; mutta jutellessaan Signen kanssa Petrasta, oli puhe hyvin harvasanaista. Keskenänsä haastelivat tytöt usein ja pakotta, mutta se koski vain jokapäiväisiä asioita.

Ödegaard oli suuressa kiitollisuuden velassa Signelle; sillä Signe se oli hänestä tehnyt, kuten hän itse sanoi, "uuden ihmisen." Ensimäinen kirje, minkä hän suuressa surussaan Signeltä sai, oli niin kuin hellä käsi otsalle. Kuinka varovasti hän kertoi että Petra oli tullut heille, väärin ymmärrettynä ja pahoin pideltynä, kuinka hienosti hän selitti että tämä satunnainen tulo oli Jumalan sallimaa, "jott'ei mitään särkyisi palasiksi"; se soi niinkuin kaukainen kutsu metsässä, kun seisot ja mietit mistä tie kulkee.

Signen kirjeet olivat hänellä mukana minne hän kulki, ne olivat se lanka, joka kesti. Signe tahtoi joka rivillä johtaa Petraa suoraan Ödegaardin helmaan, mutta vaikutus oli päinvastainen; sillä näistä kirjeistä Ödegaardille selvisi Petran taiteilijaluonne; hänen hengenlahjojensa ydinkohta, jota Ödegaard itse oli turhaan etsinyt, oli Signellä aina tietämättään mielessä – ja käsittäessänsä tämän, käsitti Ödegaard sekä Petran että oman erhetyksensä ja tuli näin toiseksi ihmiseksi.

Ödegaard varoi tarkasti kirjoittamasta Signelle siitä, mitä tämän kirjeet hänelle opettivat. Ensimäinen sana ei saanut lähteä Petran seurustelupiiristä, vaan hänestä itsestään, jott'ei mitään tapahtuisi äkkipikaa. Mutta siitä hetkestä, jolloin tämä hänelle selvisi, katseli hän Petraa uudessa valossa. Tietysti: nuo toisiansa lakkaamatta ajelevat silmänräpäykset, jotka yksitellen täysin valtasivat tunteen, mutta kaikki olivat äärettömiin asti ristiriitaiset, – ihan semmoisenhan tuli vast'alkavan taiteilijan ollakin. Ja työn tarkoituksena olisi koota nämä lujaksi kokonaisolemukseksi; muuten tulisi kaikki keskeneräistä, ja itse elämäkin pelkäksi taiteeksi. Siis: ei liian aikaisin tälle uralle! Vaitioloa niin kauan kuin suinkin mahdollista, vieläpä vastustustakin.

Näin tähän kiintyneenä ei hän itsekään huomannut että Petra uudestaan oli tullut hänen ajatuksiensa pysyväiseksi työskentely-esineeksi, – mutta nyt vierasta tarkoitusta varten… Ödegaard otti tarkastellakseen taidetta ympärillään, vallankin taiteilijoita ja näistä erittäin näyttelijöitä. Hän huomasi paljon semmoista, joka oli omansa kauhistuttamaan kristittyä. Hän havaitsi suunnatonta väärinkäytöstä. Mutta eikö hän nähnyt samaa kaikkialla, eikö hän nähnyt samaa kirkossakin? Vaikka pappeja löytyi pintapuolisia, oli toimi kuitenkin sama ikuinen ja ylevä. Kun totuuden työ, johon nyt kaikkialla oli ryhdytty, sai vallan elämässä ja runollisuudessa, – eikö se sitten voisi näyttämöllekin päästä?

Hän oli vähitellen tullut varmaksi asiastaan. Suurella ilolla havaitsi hän Signen kirjeistä että Petra kehittyi nopeasti ja että Signe oli omansa häntä auttamaan. Nyt oli hän palannut kotiin näkemään ja kiittämään tätä suojelijahenkeä, joka itse ei aavistanut mitä hän oli Ödegaardille ollut.

Mutta Ödegaard oli myöskin tullut Petraa jälleen tapaamaan. Kuinka kauas oli Petra ennättänyt? Sana oli jo lausuttu, hän saattoi siis vapaasti Petran kanssa siitä puhua; se olikin heille kumpaisellekin mieleistä; silloin heidän ei tarvinnut puhua menneistä ajoista.

Mutta heitä pian häiritsivät kaupungista tulleet vieraat, kutsutut ja kutsumattomat! Asiat olivat nyt jo kuitenkin sillä kannalla, että pieninkin hyvin käytetty tilaisuus saattoi ne selvittää – ja sen toivat vieraat mukanaan. Pappilassa näet toimitettiin suuret seurapidot heille, ja näissä, kun herrat heti päivällisen jälkeen olivat kokoontuneet provastin lukukamariin, joutui näytelmä puheeksi; sillä eräs kappalainen oli nähnyt avoimena provastin pöydällä kristillisen siveysopin ja siinä tavannut tuon hirveän sanan: näytelmä. Syntyi kiivas väittely, ja kesken kaikkea tuli provasti saapuville, joka oli ollut poissa päivällisiltä, kun hänet oli käsketty sairaan luokse; hän oli vakavalla mielellä, ei syönyt mitään, ei ruvennut osalliseksi keskusteluunkaan; hän pani vain tupakkaa piippuun ja kuunteli. Kun Ödegaard huomasi että provasti istui äänettömänä ja seurasi keskustelua, puuttui hän puheeseen, mutta kauan hän turhaan koetti saada järjestystä syntymään; sillä kun polvi oli liitettävä todistusjaksoon, oli kappalaisen tapana huutaa: "minä kiellän", ja näin ollen oli siis ensin itse todistus todistettava; asia kulki niinmuodoin takaperin; näytelmän alalta oli jo jouduttu laivaliikkeeseen ja saadakseen jotakin laivaliikkeen alalla todistetuksi, oltiin juuri siirtymäisillään maanviljelykseen.

Ei! Ödegaard määräsi nyt provastin keskustelun johtajaksi. Paitse häntä oli useita pappeja saapuvilla sekä katteini, pieni mustapintainen mies, jolla oli tavattoman suuri vatsa ja sen alla kaksi lyhyttä jalkavartta, jotka pyörivät kuin väkivintturi. Ödegaard antoi sananvuoron kappalaiselle, jotta tämä kerrassaan saisi esittää kaikki, mitä hänellä oli näytelmää vastaan. Kappalainen nousi puhumaan:

"Tunnolliset pakanatkin jo paheksuivat näyttelemistä: Platon ja Aristoteles siitä syystä, että se turmeli tapoja. Sokrates tosin joskus kävi näytelmiä katsomassa, mutta jos joku siitä päättää että hän näitä hyväksyi, niin kiellän minä sen; sillä paljon tulee ihminen semmoista nähneeksi, jota hän ei hyväksy. Ensimäisiä kristityitä lakkaamatta varoitettiin näytelmiä katselemasta; lukekaa Tertullianusta! Kun näytelmätaide jälleen on viime aikoina eloon herätetty, ovat vakavat kristityt puhuneet ja kirjoittaneet sitä vastaan; mainitsen nimiä sellaisia kuin Spener ja Franke; mainitsen siveysopin tutkijan sellaisen kuin Schwartz, mainitsen Schleiermacherin. ('Kuulkaa!' huusi katteini; sillä tämä nimi oli hänelle tuttu). Molemmat viimeksi mainitut myöntävät näytelmärunouden luvalliseksi, kuitenkin arvelee Schleiermacher että yksityisseuroissa yksityiset näyttelijät voivat esittää hyvän näytelmän; mutta näyttelijäviran hän hylkää. Näyttelijätoimi ammattina viettelee kristittyä niin moninaiseen kiusaukseen, että hänen täytyy sitä varoa. – Mutta eikö se katselijatakin saata kiusaukseen? Sepitetyn intohimon herättämät liikutukset, teeskenneltyjen hyveen esikuvien mielenylennykset, jotka vaikuttavat paljon enemmän lukiessa, ne houkuttelevat meitä uskomaan että itsekin olemme sitä, mitä näyttämöllä näemme; ne heikontavat tahdon ja oman työn ja alentavat meidät uteliaiksi katselijoiksi, kuuntelijoiksi ja haaveilijoiksi. Eikö totta? Millaista väkeä enimmiten teaterissa näkee? Tyhjäntoimittajia, jotka tahtovat huvitella, hekumoitsijoita, jotka tahtovat kiihoitusta, turhamielisiä, jotka haluavat näyttäytyä, haaveksijoita, jotka tänne pakenevat todellisesta elämästä, jota vastaan eivät uskalla lähteä taistelemaan. Syntiä esiripun takana, syntiä sen edessä! En ole milloinkaan kuullut totisen kristityn muuta sanovan."

Katteini: "Rupean jo pelkäämään omaa itseäni. Jos minä olen teaterissa käydessäni tuollaisessa sudenpesässä ollut, niin lempo vieköön – " – "Hyi, katteini", lausui pieni tyttö, joka toisten kanssa oli sisään tullut; "älä kiroo, muuten joudut helvettiin!" – "Oikein, lapseni, oikein." Mutta Ödegaard rupesi puhumaan:

"Platonilla oli samaa muistuttamista runoutta kuin näytelmätaidettakin vastaan, ja Aristoteleen ajatus on epävarma. Heitän senvuoksi heidät siksensä. Mutta ensimäiset kristityt tekivät oikein, kun pysyivät erillään pakanallisista näytelmistä, – jätän heidätkin siksensä. Että totiset kristityt myöhempinä aikoina ovat epäilyksessä semmoisenkin näytelmän suhteen, joka on kristillisellä pohjalla, sen saatan ymmärtää; itsekin olen ollut samassa tilassa. Mutta jos myönnämme että runoilijan on lupa kirjoittaa näytelmä, niin on näyttelijänkin lupa sitä esittää; sillä mitä muuta runoilija tekee sitä kirjoittaessaan, kuin esittää sitä – ajatuksissaan, palavalla halulla ja intohimolla, ja 'joka naiseen katsoo himoitakseen' j.n.e. – Te tunnette Kristuksen omat sanat. Kun Schleiermacher sanoo, että näytelmäkappaletta tulee vain harjaantumattomien esittää yksityisseuroissa, niin sanoo hän, ettei meidän tarvitse huolta pitää niistä luonnonlahjoista, jotka Jumala meille on antanut, vaikka tarkoitus kuitenkin on, että niitä tulee kehittää mitä suurimpaan täydellisyyteen; sillä sentähden olemme ne saaneet. Me näyttelemme kaikki joka päivä, kun jäljittelemme toisia tai joko pilalla tai todenperästä matkimme toisten ajatuksia. Tämä taipumus saa yksityisessä voiton kaikista muista taipumuksista, ja haluaisinpa silloin nähdä, jos hän laiminlyö tämän kehittämistä, eikö pian kyllä nähtäisi hänestä itsestänsä että tämä on syntiä. Sillä se, joka ei kutsumustansa noudata, tulee kelvottomaksi muuhun, sekavaksi, horjuvaksi – sanalla sanoen, helpommin kiusauksen saaliiksi kuin jos olisi lahjojansa viljellyt. Kun työ ja halu yhtyvät, niin karkoitetaan monta kiusausta. – Mutta, sanotaan, se toimi itsessään on liiaksi täynnä kiusauksia. Niin, kullakin on siinä kohden oma mielensä. Minusta se toimi on enimmin kiusaukselle altis, joka houkuttelee ihmistä uskomaan että hän on itse vanhurskas senvuoksi, että hän julistaa vanhurskaan sanoja, – uskomaan että hän itse on uskovainen siitä syystä, että toisille selittää uskonasioita, eli selvemmin sanoen: minusta on papin toimi kaikista enemmin kiusaukselle altis." (Suurta melua: "Kiellän!" – "Oikein!" – "Hiljaa!" – "Kiellän!" – "Oikein!" – "Hiljaa!").

Katteini: "En ole mokomaa ennen kuullut, että papit ovat pahemmat kuin näyttelijät!" Naurua ja huutoa joka taholta: "Ei, sitä hän ei sanonut." Katteini: "Sanoipa, lempo – " – "No, no, katteini, nyt tulee paholainen tuossa paikassa!" – "Oikein lapseni, aivan oikein!"

Ödegaard jatkoi: "Kiusaus joutua hetkellisen mielenliikutuksen valtaan, vaipua kuulemisen ja haaveilemisen nautintoon, omistaa ilman omaa työtä omakseen jonkun hyveenesikuvan elämä, se kiusaus on todentotta kirkossakin olemassa!" (Äskeistä tavatonta melua).

Mutta tämmöistä loppumatonta melua kuullessaan tahtoivat naisetkin tulla sisään. Nyt oli ovi avoinna. Ödegaard huomasi Petran toisten joukossa ja lausui korkeammalla äänellä: "Tosin on näyttelijöitä semmoisiakin, jotka heltyvät näyttämöllä, juoksevat sieltä kirkkoon ja heltyvät siellä samaten, – ja ovat siltä yhtä huonoja. Tosin on semmoisiakin näyttelijöitä, jotka ovat tyhjänpäiväisiä suunpieksijöitä eivätkä elämässä muuten mitään hyötyä tekisi, vaan tässä ammatissa kuitenkin toimittavat suunpieksijän virkaa. Mutta ylimalkaan näyttelijät ovat merimiesten tavoin niin usein suurimmassa hädässä – sillä hetket ennen näyttämölle astumista, saattavat olla kauheita! – ja ovat niin usein välikappaleina Jumalan kädessä, tulevat niin usein kohtaamaan odottamatonta ja suurta, että heidän povessaan herää pelko ja kaipuu, elävä tunto omasta kelvottomuudesta, ja tiedämmehän että tullimiesten ja katuvaisten naisten parissa Kristus mieluummin oleskeli. Minä en myönnä heille vapauden oikeutta; totisesti, jota suuremmaksi katson heidän tehtäväänsä maassa – joka jo nähdään siitä, että kansoissa on harvassa suuria näyttelijöitä, – sitä syyllisemmät he ovat, jos tehtävä heidät viettelee vihaan tai viskaa velttoon irstaisuuteen. Mutta niinkuin ei yhtäkään näyttelijää ole, jota eivät alituiset pettymiset olisi opettaneet kuinka tyhjää ylistely ja mairittelu on, vaikka useimmat ovat niihin luottavinaan, – niin mekin kyllä huomaamme heidän vikansa ja hairauksensa, mutta emme tunne missä suhteessa he itse ovat niihin, ja se kuitenkin on pääasia."

Useat pyysivät sananvuoroa, ja he alottivatkin jo kaikki yht'aikaa puhumaan, mutta —

Fjorton åär tror jag visst att jag var —

kajahti pianon kieliltä; ja he hyökkäsivät saliin; sillä Signe siellä lauloi, ja Signen ruotsalaiset kansanlaulut olivat mitä ihaninta he tiesivät. Toinen laulu seurasi toista, ja kun nyt nämä maailman etevimmät kansanlaulut, nuo suuren kansan uskolliset hengen viestit, olivat mielet sytyttäneet, niin että kaikki seisoivat odottamassa, nousi Ödegaard ja pyysi Petraa lausumaan jonkin runoelman. Petra lienee tämän tiennyt, sillä hänen kasvonsa olivat tulipunaiset. Mutta hän astui heti esiin, vaikka värisikin niin, että täytyi pitää kiinni tuolin selkänojasta, lensi sitten kalmankalpeaksi ja alotti:

 
Ei saanut hän lupaa lähteä,
Oli isä vanha, ja äiti poti,
Ja hänen työtään kaipasi koti: —
"Mitä hyödyttää tuo viikinkiretki?
Sulla tääll' on mit' ikänä toivonetki."
 
 
Mut mieli se palaa, kun pilvet liitää;
Hän näkee, kuink' urohot taistoon kiitää.
Ja mieli se palaa, kun päivä hohtaa;
Hän kuninkaan linnansalissa kohtaa.
Hän seisoo, ei muista hän toimiaan,
Hän muinaistaruja muistaa vaan.
 
 
Oli aamu, ja luotohon äärimpään
Ulapalle päin hänet ajoi vaisto
Meren hyrskyjen leikkiä näkemään
Ja kuulemaan miten riehui taisto.
Se päivä ol' alkukeväimen,
Kun myrsky käy maan yli huudellen:
Ylös! talven vaippa jo yltäs luo! —
Nyt näyn hän näkee, jok' intoa tuo.
 
 
Teräsharmaassa lahdessa laiva makaa,
Se lepää ankaran taistelun takaa.
Se ankkurissa on, purjeet luotu,
Mut' lepo sille ei varsin suotu:
Sen purje tempoo ja masto nytkii
Ja vahtoisena sen rinta rytkii.
 
 
Lepohetki se laivalla on paraikaa:
Ken nukkuu, ken vielä atrioi.
Mut kalliolt' äkkiä huuto kaikaa —
Kuin houkkion suusta ne sanat soi – :
"Jos te ette tohdi tyrskyjä voittaa,
Niin mulle ruori, – ma tahdon koittaa!"
 
 
Toiset tunturiin katseen loivat,
Mut toiset tyynesti atrioivat.
Ei rauhaa häirinnyt mokoma turma.
Kivi lensi – se kahden on miehen surma.
 
 
Kaikk' ylös karkaavat levoltaan.
Syrjään ruoat ja käteen jousi!
Nuolia viuhuen ilmaan nousi, —
Mut tyynnä hän seisoi ja virkkoi vaan:
"Hyväll' annatko laivasi, päällysmies,
Vai ensinkö taistella tahdot kenties?"
 
 
Tuommoista ei miehet kuulla siedä,
Ja keihäs se vastauksen saa viedä.
 
 
Sivu käy se. Hän tyynellä vastaa miellä:
"Mua tuonelassa ei kaivata vielä.
Sa, jok' olet meret jo kynnellyt,
Voit mennä sinne tai rientää kotiin.
Mut kaikki, min tääll' olet ryöstänyt,
Se minun on; nyt minä lähden sotiin.
Sa kokosit mulle; ma perin nyt sinut;
Mun aikan' on tullut, se ottaa minut."
 
 
Mut toinen kannelta hymähtää:
"Jos mieles on niin kuin lausui nyt,
Niin rauhan saat. Sotilaakseni jää!" —
"Sit' en voi, olen päälliköks syntynyt.
Minä tiedän tieni; en nyt voi laata;
Ei uusi palvella vanhaa saata."
 
 
Hän turhaan vastaust' odottaa;
Lähemmäksi nyt karkaa ja huudahtaa:
"Ken päälliköks luotu on, näyttäköön,
Kenelle voitotar kultiaan jakaa.
Sitä miestä te, urhot, kunnioittakaa.
Ken ei suurinta palvele, hävetköön!"
 
 
Mut vihasta päällikkö punastui;
Hän mereen syöksyi ja maihin ui;
Mut toinenkin syöksee kohti rantaa
Ja vahvoin käsin hänet maihin kantaa.
 
 
Mut päällikkö katsovi häntä silmiin,
Niist' uljas mieli het' astuu ilmiin.
"Häll' asett' ei ole, se hankkikaat",
Hän laivaan huusi: "jos voiton sa saat,
Voit sanoa, itse ett' annoin sulle
Sen miekan, jok' oli surmaks mulle."
 
 
Nyt taistelu tunturin juurella riehuu,
Ja isku huoaten iskuun vastaa;
Ja laiva se tempoo ja kiukusta kiehuu;
Sen päällikön veri jo vuorta kastaa.
 
 
Ja huuto se tunturin rinnettä vyörii,
Ja laivan kannella kansaa hyörii.
Joka mies alas veteen ja kostohon!
Ja kohta he kalliorannall' on.
 
 
Mut kuoleva kättähän heiluttaa,
Viimeistä kertaa hän käskee vielä:
"Kun valmis on mies, hän kaatua saa,
Ja sankari kuolkoon sankarimiellä!
Tuo miesi te päälliköks ottakaa,
Sen ansaitsee hän!" Jo ääni herkes
Ja silmä sammui, kun luo he kerkes,
Hälle Odin jo soi sijan pöydässään,
Ja hän toiseen viittasi lähteissään.
 
 
Ja päällikkö uusi ei viipyillyt,
Hän paadelle nousi ja lausui nyt:
"Aluks patsas urholle nostakaamme.
Ja mainetöitähän muistelkaamme!
Mut' ennen iltaa on matka pois;
Elon tiellä ei kuolleesta kumppaniks ois."
 
 
Ja patsas tehdään, ja purje liikkuu,
Koht' aallon harjalla laiva kiikkuu.
Yli vetten muistolaulut soivat,
Ne saaren kuollutta kunnioivat,
Saa tervehdyslaulun myös tuo nuori,
Mi laivalla seisoo kädessä ruori.
 
 
Mut kotia kohti kun purtta hän ohjaa,
Ja kaikki kun rantahan juoksevat
Ja ilolla ihmein katselevat,
Kun johtaa hän Ahtolan talkapohjaa, —
Niin illan rusko se purjeet paartaa
Ja urhon tuon, jota sankarit saartaa.
 
 
Hän laivan ohjasi suoraan päin;
Pelon huuto jo soi: "hän hukkuu näin!"
Hän laivan kääns', että vaahtosi vaan.
Ja hymyili heille: "Nyt luvanko saan?"
 

Runoelma lausuttiin vapisevalla, juhlallisella äänellä laisinkaan koreilematta. Kaikki olivat ikäänkuin olisi siinä heidän keskellänsä säde kohonnut maasta taivaankaaren karvaisena sadan kyynärän korkeuteen. Kukaan ei puhunut, kenkään ei liikahtanut; mutta katteini ei kauempaa voinut tätä kestää, hän kavahti pystyyn, ähkyi, kohotteli ruumistansa ja lausui: "En tiedä miten teidän toisten on laita, mutta kun minun tunteilleni näin käydään, niin täytyy minun, lempo – ." – "Nyt kirosit taasen, katteini", sanoi pikku tyttö uhaten häntä sormellaan; "nyt tulee paholainen tuossa paikassa ja vie sinut!" – "Ei väliä, lapseni, tulkoon vaan, sillä nyt minun, lempo vieköön, täytyy laulaa joku isänmaallinen laulu!"

Ilman muuta erityistä aihetta istuutui Signe tuokion kuluttua pianon ääreen ja ilostunut seura lauloi:

 
Tämän maan rakennan,
Tätä puolustan,
Rukouksissa lemmin ja lapsissain,
Meren luodolta niin
Lumitunturiin
Ma sen hyötyä etsin ja mainetta vain.
 
 
Täällä peltoa on,
Kesälämpöä on,
Kunhan meiss' olis, meiss' olis lämpöä vaan.
Mut' kun into ja työ
Lujan liiton lyö,
Niin me miehissä nostamme syntymämaan.
 
 
Ennen retkeiltiin
Maihin kaukaisiin,
Yltä linnoja normannien kohoaa.
Vaan nyt kauemma vie
Jalon lippumme tie,
Se nyt entistä, raittiimmin punottaa.
 
 
Tuloss' aika on suur':
Kolmijakoinen Nor
Se taas yhdeksi yhtyy ja yhdeksi jää.
Sinä rientohon myös
Pane tarmos ja työs,
Edes paisuva virta sen vierittää.
 
 
Kotimaamme on tää,
Meille rakkaaksi jää
Mitä on se, mitt' oli, mitä vastakin on.
Ja kuin meiss' oma maa
Lemmen nostattaa,
Samoin lempemme maammekin nostakohon!
 

Mutta Signe nousi pianon äärestä, meni ja laski kätensä Petran vyötäisille ja vei hänet mukanaan provastin kamariin, jossa ei ketään ollut. – "Petra, olkaamme ystäviä taas!" – "Oi, Signe', vihdoinkin annat minulle anteeksi!" – "Nyt minä ymmärrän mitä se on! Petra, rakastathan Ödegaardia?" – "Herran tähden, Signe!" – "Petra! sitä olen luullut ensipäivästä asti, – ja olen luullut että hän nyt vihdoin tuli – kaikki mitä puolenkolmatta vuoden kuluessa olen ajatellut ja tehnyt teidän hyväksenne, on tapahtunut siinä luulossa, ja isä on luullut samaa; hän on jo varmaankin Ödegaardin kanssa puhunut siitä." – "Mutta, Signe, – !" – "Hiljaa!" Signe tukki kädellään Petran suun ja juoksi tiehensä; joku kutsui häntä; oltiin illalliselle menossa.

Pöytään oli pantu viiniä, sillä provasti oli ollut poissa päivällisiltä. Mutta provasti, joka koko ajan oli ollut hyvin totinen ja aivan vaiti, istui vielä paikallaan, niinkuin ei ketään olisi saapuvilla ollut, kunnes oltiin pöydästä nousemaisillaan. Silloin kilisteli hän lasiaan ja sanoi: "Minulla on kihlaus ilmoitettavana!" – Kaikki loivat silmänsä nuoriin tyttöihin, jotka istuivat yhdessä, ja nämät eivät kumpikaan tietäneet, tuliko heidän tuolilta pudota vai jäädä istumaan.

"Minulla on kihlaus ilmoitettavana", sanoi provasti toistamiseen, ikäänkuin olisi hänen ollut vaikeata päästä alkuun. "Myönnän, ettei se alusta pitäen ole ollut minulle mieleinen;" kaikki vieraat katsoivat suuresti hämmästyneinä Ödegaardiin; hämmästys kasvoi rajattomaksi, kun hän istui levollisena ja katsoi provastiin. "Ajattelin, suoraan sanoen, että hän ei tyttöä ansainnut." – Vieraat tulivat tästä niin hämilleen, ett'ei enään kukaan tohtinut nostaa silmiänsä, ja kun tytöt eivät pitkään aikaan olleet uskaltaneet tätä tehdä, oli siinä vain yhdet ainoat kasvot, joille provasti saattoi puhua, nimittäin Ödegaardin, joka kaiken aikaa oli autuaallisen levollinen. "Mutta nyt", jatkoi provasti, "nyt, kun olen oppinut miestä lähemmin tuntemaan, nyt olen siinä tilassa, ett'en tiedä, onko nainen hänelle kelvollinen, niin suureksi on hän silmissäni kohonnut; tarkoitan taidetta, ylevää näytelmätaidetta, jonka morsian on Petra, kasvattityttäreni, rakas lapseni; onnea teille yhteiselämään! Minua tämä peloittaa, mutta mikä yhteen kuuluu, pitää myös yhdeksi liittymän. Jumala olkoon kanssasi, tyttäreni!" Petra oli silmänräpäyksessä laattian toisella puolella ja lepäsi provastin rinnoilla.

Kun ei kumpikaan heistä enään käynyt istumaan, nousi tietysti koko seura pöydästä. Mutta Petra meni Ödegaardin luo, joka heti vei hänet äärimpään ikkunansolaan; hänellä oli Petralle jotakin sanottavaa, mutta Petra ennätti: "Teille olen kaikesta kiitollinen!" – "Et suinkaan, Petra; minä olen vain ollut hyvä veli; väärin tein, kun yritin askelta edemmäksi; jos se olisi tapahtunut, olisi koko sinun urasi katkennut." – "Ödegaard!" He pitivät toisiansa käsistä, mutta eivät katsoneet toisiinsa; hetken kuluttua päästi Ödegaard Petran käden ja meni. Mutta Petra heittäytyi läheiseen tuoliin ja heltyi itkemään.

Seuraavana päivänä matkusti Ödegaard.

*****

Kevätpuoleen sai Petra suuren, isolla virkasinetillä varustetun kirjeen; hän tuosta aivan säikähtyi ja meni provastin luo, joka avasi ja luki sen. Se oli hänen syntymäkaupunkinsa pormestarin kirjoittama ja kuului näin:

Koska Pedro Ohlsen, joka eilen nukkui kuoleman uneen, on jättänyt jälkeensä testamentin, näin kuuluvan: