Kitabı oku: «Leonarda: Näytelmä neljässä tapauksessa», sayfa 3

HAGBART. Se on mahdotonta! Ihan mahdotonta, setä! Se on, kuin sanoisit minulle: pane maata ja nuku, Hagbart, viikko tai kaksi; se olisi hyödyksesi! – Ei, nyt ovat vihdoin, niin, vihdoin kaikki voimani liikkeellä; ja niitten liike on välisti niin väkevä, että tuskin voin sitä hillitä.

PIISPA.

Juuri sentähden.

HAGBART.

Juuri sentähden olkoon sillänsä, setä. Kerran elämässäni sillänsä. —

Ei, nyt minun täytyy jäädä tänne! Niin, hyvää huomenta, setä. Minun tarvitsee mennä hetkeksi kävelemään.

PIISPA.

Nimittäin katsomaan rouva Falkia.

HAGBART (hymyilee). Paha kyllä, etten rohkene mennä sinne ennen kuin iltapuolella; sillä eilen olin siellä koko päivän. – Mutta kaikki ajatukseni ovat tästä puheestamme tulleet liikkeelle jälleen, ja kun ei ole ketään, jonka kanssa niitä tyydyttäisin, täytyy minun mennä ulos kävelemään. Kiitoksia, setä! sinä olet tosiaankin kärsivällinen minun suhteeni!

PIISPA.

Sinä et siis tahdo lukea kirjettä?

HAGBART. Se on totta, – kirjettä! Luohan se koko asian epätoivoisuuteen taas; kuinka sitä saatoin unhottaa?

PIISPA. Niin, huomaas nyt itse, kuinka epäselväksi ja löyhäksi kaikki sinussa on käynyt. Sinun tarvitsee tointua jälleen. Matkusta pois!

HAGBART.

Mahdotonta! – Hyvästi, setä!

PIISPA.

Tuossa tulee isoäiti!

Toinen kohtaus.

HAGBART.

Hyvää huomenta, mummu! Oletko nukkunut hyvästi?

ISOÄITI (tullessaan peräpuolelta).

Erittäin hyvästi!

CORNELIA (joka taluttaa häntä).

On todellakin nukkunut hyvän kappaleen päivääkin.

PIISPA.

Se ilahuttaa minua, isoäiti! (Tarttuu hänen toiseen käsivarteensa.)

ISOÄITI.

Ei sinun tarvitse puhua niin lujaan. Selkeä päivä tänään. Kuulen hyvin.

(Hagbartille.) Et sinä tullut minun luokseni eilen illalla?

HAGBART.

Tulin niin myöhään kotiin, mummu.

ISOÄITI.

Ei sinun tarvitse ollenkaan puhua noin lujaan.

CORNELIA.

Hän on aina kuulevinansa hyvin.

ISOÄITI (on tällä aikaa viety akkunan vieriseen isoon tuoliin).

Tämä on hyvä paikka…

PIISPA.

Ja minua ilahuttaa joka päivä, jona istut siinä! —

ISOÄITI.

Akkuna tuossa … ja peili tuossa ulkona.

CORNELIA.

Niin, siitä saattaa nähdä kaikki.

ISOÄITI.

Kuinka ne huutavat, kaikki ihmiset!

PIISPA.

Sallitko minun nyt mennä muuttamaan ylleni?

(Menee oikealle.)

CORNELIA.

Halaisitko jotakin?

ISOÄITI.

En, Suuri kiitosta!

(Cornelia menee ulos peräpuolelta.)

HAGBART.

Armas mummu kulta! Sinä olet ainoa täällä, joka ymmärrät minua!

ISOÄITI (koettaa katsella ympärillensä).

Olemmeko kahden?

HAGBART.

Olemme.

ISOÄITI.

Meneekös piispa tervehtimään rouva Falkia?

HAGBART.

Ei, paratkoon; hän on kirjottanut vielä toisen kirjeen.

ISOÄITI.

Sen arvasin.

HAGBART. Eikö se ole hirveää, kun ei hän tahdo nähdä häntä, ennen kuin hän tuomitsee.

ISOÄITI.

Ne ovat semmoisia nuot… Olemmeko kahden?

HAGBART.

Olemme, mummu! —

ISOÄITI.

Mutta ole kärsivällinen, Hagbart! Sinä olit tuonain samankaltainen.

HAGBART.

Niin olin, mummu!

ISOÄITI. Minä olen nähnyt monta polvea … monta tapaa. Minun aikanani oltiin suvaitsevaisia.

HAGBART.

Minulla on suuri ilo kirjoistasi, mummu!

ISOÄITI.

Niin, eiköhän? – Olemmeko kahden?

HAGBART.

Olemme, mummu!

ISOÄITI.

Minä olen oikein rakastunut sinun morsiameesi, Hagbart.

Hän on niinkuin tytöt minun aikanani.

HAGBART.

Uljas, vai kuinka?

ISOÄITI. Vapaa, itsenäinen. – Nyt on joku aika oltu toisin. – Olemmeko kahden?

HAGBART.

Olemme.

ISOÄITI.

Mene naimisiin … niin muutan sinun luoksesi … ja hänen. Hiljaa!

HAGBART.

Todellako?

ISOÄITI.

Hiljaa! (Katsoo ulos.) Tuolla tulee asessori rouvineen.

CORNELIA (peräovesta).

Asessori rouvinensa tulee! Sano sedällesi!

HAGBART.

Kyllä.

ISOÄITI.

Se aavisti minua. He tulivat eilen maalta.

HAGBART.

Hyvästi siis, mummu!

ISOÄITI.

Hyvästi, poikaseni!

Kolmas kohtaus.

CORNELIA (avaa peräoven).

Tehkää niin hyvin!

ROUVA RÖST. Paljon kiitoksia! Suokaa anteeksi, että tulemme näin varhain. Mutta tulimme eilen maalta. Ja mieheni menee tänään hetkeksi oikeustoon.

ASESSORI RÖST.

Menen tänään oikeustoon.

PIISPA (oikealta puolelta).

Tervetultuanne!

MOLEMMAT.

Kiitoksia!

ROUVA RÖST.

Suokaa anteeksi, että tulemme näin varhain. Mutta tulimme eilen maalta.

Ja mieheni menee tänään oikeustoon.

ASESSORI RÖST.

Menen hetkeksi oikeustoon.

PIISPA.

Minä tiedän sen.

ROUVA RÖST.

Tuollapa on isoäiti jo paikallansa!

ASESSORI RÖST.

Hyvää huomenta, hyvä rouva kulta!

ROUVA RÖST.

Hyvää huomenta; – ei, herran tähden; istukaatte!

ISOÄITI.

Hoo, kyllä minä —

ASESSORI RÖST.

Oi sitä, jolla olisi teidän voimanne!

ROUVA RÖST.

Mieheni sanoi juuri eilen illalla neidelle…

ISOÄITI. Teidän ei tarvitse vaivata itseänne noin. – Minä kuulen hyvin. (Toiset iskevät silmää keskenänsä.)

ASESSORI RÖST. Sanoin juuri eilen illalla neidelle; me tapasimme pikimmältä toinen toisemme rukouksissa: —

ISOÄITI.

Minä tiedän sen.

ASESSORI RÖST. "En ole ikinä nähnyt ketään kymmenennellä kymmenellä, joka olisi niin kaikinpuolin täysimielinen —

ROUVA RÖST. – niin täysimielinen." Ja tuommoinen terveys sitte! Minun miestäni on näinä aikoina vaivannut kova hengen-ahdistus.

ASESSORI RÖST.

Minua vaivaa hengen-ahdistus.

ROUVA RÖST.

Ja minun kynsitautini – se, voi!

ISOÄITI.

Sitä tautia ei tunnettu minun aikanani.

ROUVA RÖST. Kuinka hän on suloinen; hän ei muista, että hänen aikanansa sairastettiin.

PIISPA.

Nyt on kuitenkin kaunis ilma.

ASESSORI RÖST. Oikein ihana ilma! Enkä käsitäkään, että juuri nyt – Ei, älkää vaivatko itseänne, korkea-arvoinen – ! Minä —

ROUVA RÖST.

Mieheni on mahtanut vilustua.

(Istutaan.)

CORNELIA.

Rukoushuoneessa eilen illalla kävi kylmä uho.

ASESSORI RÖST.

Mutta me istuimme perimmäisessä sopessa.

ROUVA RÖST. Me istuimme perimmäisessä sopessa. Se esti meitä tervehtimästä teidän korkea-arvoisuuttanne.

PIISPA.

Siellä oli paljon väkeä.

ASESSORI RÖST ROUVINEEN ja CORNELIA.

Paljon väkeä.

ROUVA RÖST. Siinä miehessä olette, teidän korkea-arvoisuutenne, saanut hyvän apulaisen.

ASESSORI RÖST.

Niin, siitä olivat kaikki yksimieliset.

PIISPA.

Jospa vaan hän olisi niin sanoakseni käytännöllinen. Nyt on pahat ajat.

KAIKKI KOLME.

Pahat ajat.

ROUVA RÖST. Kuulimme juuri eilen, – niin, en saattanut kysyä neideltä siitä; tuli niin paljon väkeä tervehtimään meitä, – kuulimme juuri —

ASESSORI RÖST. – ja siinä on syy, minkätähden tänään tulimme tänne; – me käymme aina suoraan.

ROUVA RÖST.

Suoraan! Se on mieheni mielisana.

PIISPA.

Arvattavasti Hagbartin – kihlauksesta?

MOLEMMAT. – neiti Falkin kanssa?

CORNELIA.

Niin, niin on laita.

ROUVA RÖST.

Todellako?

CORNELIA.

Veljeni arveli, ettei hänellä ole oikeutta vastustaa sitä.

ASESSORI RÖST.

Vai niin. Tuntuneehan se teistä raskaalta, teidän korkea-arvoisuutenne!

PIISPA.

Sitä ei voi kieltää.

ROUVA RÖST.

Kuinka kandidati Tallhaug onkin muuttunut!

ASESSORI RÖST.

Hän, joka äskettäin – !

PIISPA. Tämän aikaisia nuoria ihmisiä, hyvä rouva, ei saa siinä kohden tuomita liian ankarasti.

ASESSORI RÖST.

Ajan henki!

PIISPA. Muuten täytyy minun sanoa, ettei tuo tyttö ole juuri vastenmielinen minulle.

CORNELIA. Veljeni pitää hänestä sangen paljon, vaikka tytön käytös hänen mielestänsä on jokseenkin rohkea ja ajattelematon.

ROUVA RÖST.

Mutta hänen kasvatus-äitinsä!

ASESSORI RÖST.

Niin, hänen kasvatus-äitinsä!

CORNELIA.

Veljeni ei aio mennä hänen luoksensa.

MOLEMMAT.

Todella!

ROUVA RÖST.

Kuinka se ilahuttaa meitä!

ASESSORI RÖST. Sitähän juuri halasimme tietää! Kaikki ihmiset, jotka eilen tulivat vastaamme, olivat levottomat siitä.

ROUVA RÖST.

Kaikki! Me olimme huolissamme.

CORNELIA.

Veljeni on kirjottanut hänelle ja koettanut viitata sitä.

ASESSORI RÖST.

Tietysti!

ROUVA RÖST.

Se ilahuttaa meitä!

ISOÄITI.

Yhdet vaunut seisattuivat oven eteen.

CORNELIA.

Minustakin oli aivan kuin olisin kuullut vaunut.

(Nousee seisoalle.)

ISOÄITI.

Rouvasihminen astuu ulos.

ROUVA RÖST. Rouvasihminen? – Oi jumala, eihän se kuitenkaan – ? (On noussut seisoalle.)

ASESSORI RÖST.

Mitäs sanot? (Nousee seisoalle.)

CORNELIA.

Sillä on silmikko.

ROUVA RÖST.

Luulen tosiaankin – ? Tule, Röst, sinä, joka tunnet – ?

ASESSORI RÖST.

Se on hän; minä tunnen kuskin! Hannuksen!

PIISPA (joka on noussut seisoalle).

Saattaahan se olla neiti Ogoot.

CORNELIA.

Ei, ei se hän ole. – Nyt on hän jo sisällä; mitä meidän on – ?

ROUVA RÖST.

Eikö hän ole saanut kirjettänne, teidän korkea-arvoisuutenne?

PIISPA.

On, aamulla.

ASESSORI RÖST.

Ja kuitenkin – ?

PIISPA. Kenties juuri sen vuoksi. Hm! – Sinun, Cornelia, on meneminen ottamaan —

CORNELIA.

Ei millään muotoa! Ei ikinä! —

ROUVA RÖST (miehellensä).

Tule, ystäväni! Lähdetään joutuin! (Etsii parasolliansa.) Parasollini?

PIISPA (hiljaa).

Viipykää ennemmin vähäisen, herra asessori!

ASESSORI RÖST.

A-haa!

ROUVA RÖST.

Parasollini! – En löydä parasolliani. —

ASESSORI RÖST.

Kun pidät sitä kädessäsi, hyväseni!

ROUVA RÖST.

No, niinpä pidän! Kas kuinka olen säikähtynyt. – Tule joutuin!

Saatammeko mennä tämän kautta?

ASESSORI RÖST.

Piispan sänkykamarin!

ROUVA RÖST. Voi! – Mutta kun sinä olet muassa, Röst? Muutenhan tulemme häntä vastaan? Sinä seisot paikassasi! Ethän toki aikone – ?

ASESSORI RÖST.

Odotetaan vähän.

ROUVA RÖST. Odotetaan? Ettäs saat puhutella häntä? Voi noita miehiä, kaikki ne ovat yhtäläisiä!

PIISPA.

Mutta pitäisihän toki jonkun – ! Cornelia!

CORNELIA.

Ei sinä ikänä! Minä en liikahda!

ISOÄITI.

Gracchus!

PIISPA.

Mikä on, isoäiti?

ROUVA RÖST.

Nyt ryhtyy vanhuskin siihen. Arvasin sen!

ISOÄITI.

Kohteliaisuus on jokaisen velvollisuus.

PIISPA. Sillä olet oikeassa! (Menee perällepäin; samassa naputetaan ulkopuolella.) Tehkää niin hyvin!

(Ovi avataan; rouva Falk astuu sisään.)

Neljäs kohtaus.

ROUVA RÖST.

Se on hän!

ASESSORI RÖST.

Ole nyt huoleti!

ROUVA RÖST.

Etkö nytkään – ?

ROUVA FALK.

Suokaa anteeksi; te olette piispa?

PIISPA.

Niin, hyvä rouva! – Minua kunnioittaa tulollansa – ?

ROUVA FALK.

Rouva Falk.

PIISPA. Saanko esittää sisareni? – Herra asessori Röst; – rouva Röst, – ja tässä – (Tulevat edemmäksi.)

ROUVA FALK.

Rouva "isoäiti", ma arvaan?

PIISPA.

Niin. – Saanko, isoäiti, esittää sinulle rouva Falkin?

ISOÄITI (nousee seisoalle).

Minua ilahuttaa nähdä teitä, rouva.

ROUVA RÖST ja CORNELIA.

Mitä hän sanookaan?

ISOÄITI. Suvun vanhimpana – ainoa ansio, joka minulla on – sanon teille: tervetultuanne!

ROUVA FALK (säpsähtää, polvistuu ja suutelee hänen kättänsä).

ROUVA RÖST.

Voi ijankaikkinen – !

CORNELIA.

No!

ROUVA RÖST.

Mennään pois täältä!

ASESSORI RÖST (hiljaan).

Mielittekö, teidän korkea-arvoisuutenne – ?

PIISPA (samoin).

Kiitoksia! Nyt on minun kuitenkin täytyminen.

ASESSORI RÖST.

Hyvää huomenta siis!

PIISPA. Hartain kiitos käynnistänne ja että niin suoraan käännyitte minuun itseen.

ROUVA RÖST.

Se on meidän tapamme, teidän korkea-arvoisuutenne. Hyvää huomenta!

CORNELIA (kun hänelle aiotaan sanoa jäähyväiset).

Minä tulen myös.

ASESSORI RÖST (isoäidille).

Aina yhtä oivaa terveyttä, hyvä rouva!

ROUVA RÖST. Voikaa hyvin, rouva! Ei, älkää vaivatko itseänne. Vaivaannuittepa vastikään liiaksi.

ISOÄITI.

Samoin, samoin.

MOLEMMAT.

Samoin – ?

PIISPA.

Hän luuli teidän sanoneen: voikaa hyvin – tai jotain semmoista.

MOLEMMAT.

No niin muodoin! (Nauravat. Sen jälkeen mitä totisin kumarrus rouva

Falkille. Cornelia ja piispa saattaa heitä; jälkimäinen palaa puolimatkalta.)

PIISPA.

Tehkää hyvin ja istukaa!

ROUVA FALK. Olette tänään lähettänyt minulle kirjeen. (Odottaa turhaan vastausta piispalta.) Siinä viittaatte kohteliaasti, ettei perheenne saata seurustella minun kanssani.

PIISPA. Luulin, hyvä rouva, ettette halajaisi mitään seurustelua nyt enemmän, kuin ennenkään.

ROUVA FALK. Joka todenperäisesti on sama, kuin, että antaisin noille kahdelle nuorelle omaisuuteni ja minä itse ajettaisiin pois.

PIISPA.

Tuo selitys on teidän omanne, hyvä rouva.

ROUVA FALK. Veljenne poika on kai sanonut teille, ettei omaisuuteni riitä elättämään perhettä täällä ja minua muualla.

PIISPA.

Tosin kyllä. Mutta eikö omaisuutta sovi myydä?

ROUVA FALK. – Ja meidän kaikin lähteä pois, tarkotatteko sitä, teidän korkea-arvoisuutenne? Sopii kyllä; mutta vasta nyt tuosta omaisuudesta jotain tulee; nytpähän saadaan rautatiekin. – Ja ompa se jo vanha suvussakin.

PIISPA.

Se on hyvin kaunis.

ROUVA FALK.

Se on tullut meille rakkaaksi.

PIISPA.

Minusta on ikävä, että asian laita on tuommoinen.

ROUVA FALK. Kenties se siis vaikuttaa vähän päätökseenne, teidän korkea-arvoisuutenne?

PIISPA.

Minun päätökseni, hyvä rouva, ei saa riippua teidän omaisuudestanne.

ROUVA FALK.

Olenko näinä kahdeksana vuotena loukannut teitä? Taikka ketään täällä?

PIISPA.

Tiedätte, rouva, itse, ettette ole sitä tehnyt.

ROUVA FALK. Taikka lienenkö ehkä kasvattanut sisareni tytärtä niin, että siitä syystä – ?

PIISPA.

Sisarenne tyttärestä on teillä kunnia, hyvä rouva.

ROUVA FALK. Ehkä on siis väkeni valittanut minua vastaan? taikka joku väkeäni vastaan?

PIISPA. Ei, rouva kulta, kukaan, ei ankarinkaan, saata muuta sanoa, kuin että siinä suhteessa olette ollut oikeana esikuvana.

ROUVA FALK.

Mikähän se siis on?

PIISPA.

Tuskin vaatinette, että minä naiselle —

ROUVA FALK.

Minä autan teitä. Se on minun entisyyteni.

PIISPA.

No, koska itse sitä sanotte, – niin on.

ROUVA FALK. Eiköhän mikään saata sovittaa entisyyttä – semmoista, jota ette paitsi sitä tunne?

PIISPA.

En ole nähnyt teidän etsivän sen sovitusta, hyvä rouva.

ROUVA FALK.

Tarkotatte sitä, ettette ole nähnyt minua ripillä eikä kirkossa?

PIISPA.

Niin, rouva.

ROUVA FALK.

Tahdotteko minua etsimään sovitusta valhettelemalla?

PIISPA.

En; mutta se on ainoa varma tie.

ROUVA FALK.

On muitakin; minä olen valinnut työn ja velvollisuuden tien.

PIISPA. Sanoin: ainoa varma tie, hyvä rouva. – Teidän tienne ei varjele kiusauksista.

ROUVA FALK.

Tarkotatte siis jotain erinäistä? – Autanko teitä kerran vielä?

Kenraali Rosen.

PIISPA.

Oikein, rouva.

ROUVA FALK.

Minun pitäisi poistaa hänet?

PIISPA.

Niin.

ROUVA FALK.

Mutta niinpä joutuisikin hän hukkaan. Ja paljon kelvollista on kenraali

Rosenissa.

PIISPA.

Minun ei sovi, enkä minä tahdo sekaantua asioihin, joita en tunne;

mutta ainoastaan joku maineeltansa taattu saattaa ryhtyä kenraali

Rosenin kaltaisen miehen pelastamiseen.

ROUVA FALK.

Olette kyllä oikeassa.

PIISPA. Liian paljon panette alttiiksi, hyvä rouva, ettekä kuitenkaan ole varma perille pääsemisestä.

ROUVA FALK.

En. Mutta vielä on eräs kohta, jonka olette unhottanut.

PIISPA.

Ja se on?

ROUVA FALK.

Armeliaisuus.

PIISPA. Vai niin. – Niin. – Kun katsotte asiaa siltä kannalta, eihän minulla ole mitään sanomista.

ROUVA FALK.

Ette usko sitä?

PIISPA. Mielelläni soisin asian riippuvan siitä, mitä minä tässä luulen. Niin ei ole laita, hyvä rouva.

ROUVA FALK. Mutta teidän on myöntäminen, että hyvää tulee tehdä – vaikkapa oman maineensa uhalla.

PIISPA.

Epäilemättä.

ROUVA FALK. Kas, tuon minä käännän teitä vastaan, teidän korkea-arvoisuutenne! Mahdollista on, että aluksi menettäisitte jonkun osan seurakuntanne varmasta luottamuksesta, jos kävisitte minua tervehtimässä; mutta nyt tiedätte minun omasta suustani tuon huhun olevan perättömän ja että päinvastoin teidän tulee tukea minua tässä yrityksessäni. Ja niinpä teette hyvän työn noille kahdelle nuorelle ja minulle, kun ette työnnä minua pois luotanne. Olen nyt muutamia vuosia elänyt muitten hyväksi. Sitä ei saata tehdä ilman uhrauksitta, teidän korkea-arvoisuutenne, varsinkaan kun ei, niinkuin minäkin, vielä ole suinkaan elänyt ikäänsä loppuun.

PIISPA.

Tehän olette itse nuoruus, hyvä rouva!

ROUVA FALK. Ei aivan; mutta ilman taistelutta se ei ole tapahtunut. Ja nyt soisin saavani siitä vähän palkkaa. Ken ei sitä halajaisi! Tahtoisin saada elää yhdessä niitten kanssa, joitten hyväksi olen altistunut; tahtoisin nähdä heidän onnensa ja saattaa sen omakseni. Älkää riistäkö sitä minulta, teidän korkea-arvoisuutenne. Sillä se riippuu teistä!