Kitabı oku: «Magnhild»
I
Maiseman muodostavat korkeat, jyrkät tunturit, joiden poikki par'aikaa liikkuu etääntyvä raju-ilma. Laakso on kapea ja polveilee yhtenään. Vuolas virta koukertelee mukana ja tämän vartta käy tie. Ylempänä mäenrinteillä seisovat itse talot, ollen enimmäkseen matalia, maalaamattomia asuntoja, mutta monilukuisia; ylt'ympärillä leviää niitettyä heinää ja puoleksi tuleentuneita viljapeltoja.
Kun laakson viimeiset notkot on suoritettu, näkyy merenvuono. Se lepää nyt läikkyen ylöspäin kohoavan pilvipenkereen alla. Se on niin ympärinsä tunturien kiertämä, että se näyttää sisäjärveltä.
Tietä pitkin ajaa hölkyttävät kyytikääsit tavallista tahtiaan. Ajopelistä pistää näkyviin sadetakki ja lounashatun niminen sadelakki sekä näiden välistä parta, nenä ja silmälasit. Takaistuimen päälle on köytetty matka-arkku ja tämän päällä istuu takaperin täysikasvuinen kyytityttö kääriytyneenä villavaippaan. Hän istuu roikkuvin säärin, karkeat kengät jalassaan. Käsivarret ovat pujotettuina vaipan alle. Yht'äkkiä hän kirkaisee: "Magnhild! Magnhild!".
Matkustaja käännähti katsomaan solakkaa, sadetakkiin puettua naista, joka vastikään oli sivuuttanut heidät. Hän oli himmeästi erottanut kapeat, hienopiirteiset kasvot päähineen alta, joka oli vedetty pään yli; nyt hän näki naisen seisoa tuijottavan etusormi suussa. Kun hän katseli naista liian kauan, punastui tämä. "Pistäyn kohta luonasi, saatuani hevosen katosalle", huusi ajurityttö. He ajoivat.
"Kultaseni, kuka se oli?" kysyi matkustaja.
"Se on alhaalla Örenissa (joensuussa) asuvan satulasepän vaimo", tuli vastaus. Hetken kuluttua olivat he ehtineet niin pitkälle, että saattoivat nähdä vuonon ja ensimäiset talot Örenissa. Ajurityttö seisautti hevosen ja astui alas. Hän siivosi ensin vähän hevosen asua, sitten omaansa. Ei satanut enää; hän otti siis yltänsä ison roidin, kääri sen kokoon ja laski sen pieneen laukkuun ajopelin etunokkaan. Päähineensä alle pujotti hän sormensa järjestääkseen hiuksiaan, jotka valuivat palmikkoina poskille.
"Tuo näytti kummalliselta, tuo nainen" – sanoi matkustaja, osottaen sormellaan taaksensa. Tyttö katsahti mieheen ja hyräili. Sitten hän keskeytti itsensä lausuen: "Muistatko mäen vieremää, jonka ohi ajoit pari peninkulmaa tästä ylös tuntureille päin?" – "Ajoin niin monen vieremän ohi." – Tyttö naurahti. "Niin, mutta se oli erään kirkon toisella puolen." – "Se oli vanha vieremä." – "Niin, siitä on kyllä kauan aikaa, kun se vierähti. Mutta siellä oli hänen isänsä talo. Se vierähti hänen ollessaan kahdeksan tai yhdeksän vuoden ikäinen. Hänen vanhempansa, veljensä, sisarensa ja kaikki mitä talossa elävää oli, suistuivat surmaan; hän yksinänsä pelastui. Vierros siirrälsi hänet virran poikki, ja hänet löydettiin kohta, kun ihmisiä sattui tulemaan sinne; hän makasi tainnoksissa."
Matkustaja vaipui aatoksiinsa. "Hän on varmaan johonkin erityiseen tarkoitukseen määrätty", lausui hän vihdoin. Tyttö katsahti ylös. Hän odotti kauan, mutta heidän katseensa eivät enää kohdanneet toisiaan. Tyttö istui matka-arkun päälle, ja he ajoivat edelleen. Laakson pohja täällä alhaalla joensuun kohdalla laajeni jonkun verran. Talot sijaitsivat itse lakealla; tuolla oikealla puolen seisoi kirkko kirkkotarha ympärillään, vähän alempana siitä itse joensuu, satamapaikka, jolta kohosi joukko taloja, etenkin yksikerroksisia, valko- ja punamaalissa taikka aivan maalaamattomia; vuonon reuna oli täynnä laitureita. Par'aikaa savusi siellä höyrylaiva; edempänä virran suussa näkyi pari vanhaa prikiä ottavan lastia.
Kirkko oli uusi, sitä oli koetettu rakentaa vanhaan norjalaiseen puukirkkotyyliin. Matkustajamme taisi oivaltaa tämän, sillä hän seisahtui, tarkasti tuokion verran kirkon ulkopuolta, astui sitten maahan ja meni portista sisään sekä edelleen kirkon ovesta; sekä portti että ovi seisoivat avoinna. Hän oli tuskin päässyt sisään, kun alettiin kelloilla soittaa; hän näki oviaukosta morsiussaaton lähestyvän satamapaikalta. Kun hän taas tuli ulos, oli morsiusväki likellä kirkkotarhan porttia, ja tässä hän seisoi väen kulkiessa siitä sivutse: – sulhanen, vanhanpuoleinen mies, jolla oli pari rotevaa nyrkkiä ja iso naama, morsian nuori neito, pyöreähkö ja kömpelö. Morsiusneidot olivat kaikki valkoisiin pukeutuneet ja käsineet käsissä; ei kukaan heistä uskaltanut silmäillä muukalaiseen, muuta kuin sivusta vilhuen, useimmat olivat käyristyneet, yksi oli vino, tuskin oli ainoatakaan oikein säännöllisen muotoista.
Heidän miehiset ihanteensa tulivat jälestäpäin, harmaat, ruskeat tai mustat huopahatut päässä, maatalaahaavat lievetakit, väljät kurtikat tai pyörönutut yllään; tukkansa olivat useimmat kiertäneet kiemuralle eteenpäin korvan juureen, ja mitä heillä oli partaa, kasvoi se ylä- tai alaleuvassa. Kasvot olivat luisevat, suut enimmäkseen raakamaiset; useilta oli tupakanliemi suupielet tummaksi painanut, muutamain pullutti poskessa purumälli.
Matkustaja tuli ehdottomasti ajatelleeksi naista sadetakissa. Hänen historiansa oli maiseman historia. Hänen hienot, itsetiedottomat kasvonsa uneksivat hämärää kaipuuta, kuten tunturit täynnänsä sadesäitä; kaikki, mitä hän näki, muuttui tämän naisen kehyksiksi, maisemat samoin kuin kansa.
Hänen tultuansa tien viereen astui kyytityttö pyörtänölle, missä hevonen kalvoi ruohoa. Mutta vielä hillitessään hevosta ohjaksista katseli hän, siirtämättä silmiään muuanne, morsiussaattoa. "Oletko kihloissa?" kysyi herra hymyillen. – "Joka minut omakseen vie, ei ole vielä silmiä saanut", vastasi neito sananlaskulla. – "Taidatpa siis ikävöidä jonnekin edemmäs kuin missä nyt olet?" kysyi toinen, "ehkäpä Amerikkaan?" lisäsi hän. Neito ihmetteli; se sana iski varmaan kohdalleen. "Matkarahojako pikemmin ansaitaksesi sinä kyytejä ajelet? Juomarahoja heruu kai runsaasti? Mitä?" Tyttö punastui eikä antanut sanaakaan vastimeksi, mutta istui selin matkustajaan, jo ennenkuin tämä oli ajopeliin noussut.
He olivat pian hotellien kohdalla, joita kohosi valkoisiksi maalattuina kahden puolen tietä, heti siinä mistä tie aukeni varsinaiselle lastauspaikalle. He pidättivät yhden tämmöisen rakennuksen ulkopuolella. Ylhäällä säleaidan nojassa seisoi muutamia souvareita, enimmästään nuoria poika-jätkiä; he olivat kaiketi katselleet morsiussaattoa ja odottivat nyt matkustajia, joiden oli lähdettävä höyrylaivalle. Vastasaapunut astui alas ja meni sisään, sillä välin kuin neito ryhtyi irroittamaan matka-arkkua siteistä. Sill'aikaa lienee hänelle tarjottu apua, sillä kun matkustaja tuli ikkunaan, näki hän neidon tyrkkäävän luotansa pitkää lyhytnuttuista viikaria. Arvattavasti virkahti tämä samassa jotakin siivotonta ja sai samanlaisen vastauksen, koska toiset räjähtivät nauramaan. Neito tuli kantaen raskasta arkkua. Matkustaja avasi hänelle oven ja neito naurahti kohdatessaan hänet. Laskiessaan rahaa kokoon neidolle lausui hän: "Minä olen, Rönnaug, samaa mieltä kuin sinäkin siinä, että sinun tulee päästä pois täältä Amerikkaan niin pian kuin mahdollista." Neito sai kaksi species-riksiä juomarahaa. "Minä panen roponi lisää", sanoi mies totisena. Neito katsahti suurin silmin ja auki suin häneen, otti rahat ja kiitti, tarttui sitte molemmin käsin tukkaansa, joka taas oli valahtanut silmille. Mutta siinä hän hukkasi muutamia rahoja, jotka hänellä oli toisessa, puolittain nyrkistyneessä kourassaan. Kun hän kumartui näitä ottamaan, lähti muutamia hakasia irti hänen alusliivistään, jolloin kaulahuivi irtausi ja siitä pujahti esiin nipukka, johon jotakin oli sidottu, niin että se oli raskas. Sillä välin kuin hän tätä järjesteli, hukkasi hän taaskin rahoja. Hän selvisi kuitenkin perältä koko ylellisyytensä jutusta ja hänet vastaanotettiin heti säädyttömillä kokkapuheilla. Mutta tällä kertaa hän ei vastannut; sen sijaan hän arasti vilkaisi sisään, ajaessaan siitä reippaasti ohi hevosellaan. Matkustajan oli sallittu vielä kerran nähdä hänet, sillä kun hän vähän myöhemmin ajoi alas laivarantaan, seisoi neito selin katuun päin ovessa jonka yläpuolella riippui nimikilpi kirjaimineen: "Skarlie, Satulaseppä." Hän tuli likemmä ja näki Magnhildin seisovan eteisessä. Tämä ei ollut riisunut yltään sadetakkia, vaikka jo aikaa oli laannut satamasta. Huipukka oli hänellä vielä päänsä peittona. Magnhild näki herran ensinnä ja vetäytyi peremmälle eteiseen: Rönnaug kääntyi ja peräytyi hänkin heti.
Sinä iltana ostettiin Rönnaugin matkapiletti, sillä summa oli täysi. Magnhild ei riisunut yltänsä, kun Rönnaug myöhään yöllä lähti kotiin päin. Hän istui isossa tuolissa pienessä, matalassa majassa, tai käyskenteli edes ja takaisin. Ja kerran hän, nojaten raskasta päätänsä akkunaruutuun, lausui puolittain ääneensä: "niin lieneepä hän, Rönnaug, määrättynä johonkin."
II
Hän oli ennen kuullut nämä sanat.
Ensi kerran hän ne kuuli kirkkomaalla tuona tuulisena talvipäivänä, jolloin hänen neljätoista sukulaistaan haudattiin, kaikki ne, joita hän rakasti, sekä vanhemmat että sisaret ja veljet. Nyt seisoi hän siinä jälleen! Tuuli oli sieltä täältä lakaissut pois lumen; aidanseipäät törröttivät esiin lumesta, näkyviin nostivat myös isot kivet kasvonsa ikäänkuin mitkäkin hirviönpäät, jotka viruivat siinä, muu ruumis lumihankeen haudattuna. Tuuli vinkui heidän takanaan aukeassa kirkonkäytävässä, josta lapiot äsken oli ulos otettu, ja alhaalle vanhasta puutapulista kirkon katolta kello rämisi rämisemistään korvia vihloen.
Talonpoikaiskansa seisoi ympärillä sinisenä viluissaan lapaset käsissä ja napitettuna; pappi hylkeensaappaissa ja nahkavaatteet messukasukan alla; hänelläkin oli käsissään isot villalapaset, joilla hän nyt hosui ja piirteli ympärilleen. Hän osoitti toisella lapasella tyttöä. " – Lapsi rukka jäi seisomaan jaloilleen, ja kelkka kädessään hänet syydettiin alas jäätyneen virran poikki, – ainoana olentona, jonka Herra tahtoi pelastaa! Mikä osa hänelle lienee sallittu?" —
Tyttö ajoi kotiin hänen seurassaan, istuen hänen sylissään. Hän, pappi oli uskonut hänet seurakuntansa holhottavaksi ja otti hänet nyt "toistaiseksi" itse luokseen "näyttääkseen itse ensimäisenä hyvää esimerkkiä." Tyttö istui tyynnä suojelijansa turkin turvissa, pienet viluiset kätösensä hänen pehmeissä suurissa lapasissaan, hänen lihavain, pehmeiden kättensä kätkössä. Ja kaiken aikaa hän istui ja ajatteli: "Mikähän se minulle sitten lie osakseni sallittu?"
Hän ajatteli saavansa nähdä sen jo sisään tultuansa. Mutta hän ei nähnyt siellä mitään semmoista, jota hän ei jo olisi nähnyt ennen, paitsi kun hän astui sisemmäisiin suojiin, missä etenkin eräs piano, jolla par'aikaa soitettiin, suuressa määrin kiinnitti hänen huomiotansa.
Mutta siinäpä hän unohtikin sen ajatuksen, jonka valtaamana hän oli sisään astunut.
Tässä talossa oli kaksi tytärtä, hieman jäykkää jäseniltään, joilla oli pyöreähköt pääkköset ja suuret vaaleat hiuspatukat. He olivat hiljan saaneet opettajattaren, kalpean ja lihavahkon, jonka kaula oli paljaampi ja hiat avonaisemmat, kuin mitä Magnhild vielä oli nähnyt. Hänen puheestaan kuului kuin jos ääni ei olisi oikein puhtaana kurkusta kulkenut ja Magnhildin täytyi ehdottomasti pari kertaa rykäistä hänen asemestaan, vaikka tietysti siitä ei mitään apua ollut. Opettajatar kysyi Magnhildin nimeä ja osasiko hän lukea, ja sitä Magnhild osasi, sillä koko hänen sukunsa oli ollut hyvin luvunhaluista. Ja silloin opettajatar ehdotti, aina saman epäpuhtaan äänen siinä sivussa sorahtaessa, että hänen siis pitäisi yhtyä pikkutyttöjen kanssa samalle opinuralle kannustamaan heitä eteenpäin. Magnhild oli vuotta vanhempi kuin vanhin heistä.
Rouva istui vieressä ja pisteli koruompelua. Nyt hän katsahtaen ylös Magnhildiin virkkoi: "Niin, halusta", ja siitä kallistui hän jälleen koruompelunsa yli. Hän oli keskikokoinen, ei ollut laiha, eikä lihava ja hänellä oli pieni pää ja vaaleat hiukset. Pappi, järeä ja raskas, tuli alas riisuttuaan yltään kauhtanan; hän poltteli ja sanoi huoneen lävitse astuessaan: "Tuolla näkyy tulevan kalakuorma", ja astui edelleen ulos. Nuorin tytöistä ryhtyi uudelleen soittamaan skaalojansa. Magnhild ei tiennyt, oliko hänen jälleen mentävä ulos keittiöön. Hän istui vielä halkolaatikolla uunin vieressä, tämä epätietoisuus kiusanansa, kun ihmiset kutsuttiin viereiseen suojaan aterialle. Kaikki panivat työkalunsa kokoon, ja pianon ääressä istunut pikkutyttö sulki sen. Mutta kun Magnhild oli yksinään ja kuuli veisten kalinan, alkoi hän itkeä, sillä hän ei ollut vielä sinä päivänä syönyt. Keskellä ateriaa tuli pappi ulos ruokahuoneesta; sillä sisällä oli päästy yksimielisyyteen siitä, että hän oli kenties ostanut liian vähän kalaa. Hän aukaisi akkunan ja huusi miestä odottamaan, kunnes he olisivat ruokineet. Hän kääntyi jälleen ruokahuoneeseen ja näki pikkutytön halkolaatikolla. "Oletko sinä nälissäsi?" kysyi hän. Tyttö ei vastannut. Pappi oli elänyt kylliksi kauan rahvaan kesken ymmärtääkseen, että hänen äänettömyytensä merkitsi myöntöä, ja niinpä hän otti tytön kädestä ja talutti hänet pöytään, jossa ääneti tehtiin tilaa hänelle. Jälkeen puolisten luisti hän kelkkamäkeä pikkutyttöjen kanssa, luki sitten yhdessä heidän kanssaan ja sai raamatunhistoriasta läksyn samalla kuin hekin, söi sitten heidän mukanaan välipalaa ja asuili taas mukana, kunnes tuli illallinen, jolloin hän aterioi toisten kanssa samassa pöydässä. Hän nukkui sen yön syömäsuojan rahilla ja työskenteli seuraavan päivän yhdessä papin tytärten kanssa.
Hänellä oli ainoastaan ne vaatteet, joihin hän oli pukeutunut; mutta opettajatar ompeli jonkun vanhan hameen uudestaan hänelle; hän sai myös omakseen vanhan paidan toiselta pikku-neitoselta ja hän astua tellusteli rouvan kengissä. Rahi, jonka lotjassa hän vietti öitänsä, siirrettiin ruokahuoneesta, silloin kun tämä jätettiin asunnoksi parille suutarille, joiden nyt oli "neulottava talo kuntoon." Se asetettiin keittiöön, mutta oli siellä tiellä; sitten palvelusneitojen suojaan, mutta ovi osui aina lyömään siihen, ja näin se siirtyi ylös lastenkammioon. Näinpä siis tapahtui että Magnhild joutui järjestään syömään, työskentelemään ja nukkumaan yhdessä papin tytärten kanssa; ja kun hänelle ei koskaan tullut ommeltua omia vaatteita, joutui hän käymään puettuna heidän vaatteihinsa.
Yhtä odottamatta hän joutui soittelemaan. Keksittiin näet, että hänessä piili runsaammin soiton lahjoja ja taipumuksia kuin tyttärissä; niin täytyi hänen siis itse oppia voidakseen auttaa heitä oppimaan.
Itse puolestaan hän kasvoi pitkäksi ja sai kauniin lauluäänen. Opettajatar opasteli häntä, mutta etupäässä laulamaan nuottien mukaan, alunpitäen vain siitä syystä, että opettajatar ylipäänsä etusijassa noudatti konemaisuutta, myöhemmin sen ohessa siksi että heitä heidän yksinäisyydessään siellä ylämaissa alkoi huvittaa se että hän kykeni kehittäytymään erinomaiseen taituruuteen laulamaan suoraan nuottilehdestä. Kirkkoherra saattoi loikoa sohvalla (tämä oli hänen mieliasentonsa) ja nauraa ääneensä, milloin Magnhild niinkuin orava puussa lauloi ylös- ja alaspäin kaikellaiset harjoitelmat järjestänsä. Siitä koitui Magnhildille se seuraus, että hän sai oppia lisää – ei soitantoa, kuten ehkä olisi odottanut, – vaan juurikopankudontaa!
Siihen aikaan syttyi näet kiihkeän kuumeen tavoin ihmisissä se usko, että näppäryyttä käsitöissä olisi levitettävä rahvaan keskuuteen ja opettajia sitä varten toimitettiin myöskin puheemme alaisiin seutuihin. Magnhild valittiin ensi oppilaaksi; hän oli varmaan sormistaan sukevin. – Vasunkudonnan jälkeen tuli kaksinkertainen kehruurukki, sen jälkeen kankaan kudonta, semminkin enemmän taidetekoinen, sitten koruompelu j.n.e., j.n.e. Hän oppi tuon kaiken hyvin ripeästi, t.s. hän oppi innokkaasti niin kauan kuin oli perehdyttävä aineeseen; mutta pitemmälti häntä ei enää huvittanut kehittyä. Mutta kun hänen nyt oli opetettava muita, sekä täysikasvuisia että lapsia, varttui tavaksi että hänen kahdesti viikossa tuli tavata oppilaansa kansakoululla, jossa monta silloin oli koolla. Mikä kerran oli järjestynyt totutuksi tavaksi, sitä hän ei enempää ajatellut. Talo, jossa hänellä oli toimensa, antoi sen hänelle.
Rouva suoritti säännöllisen kiertokulkunsa keittiössä, kellarissa ja navetassa, sitten hän pisteli koruompeluansa; koko talo oli kauttaaltaan koruin ommeltu. Hänen olisi uskonut itsensä olleen paksun hämähäkin, jonka pieni pyöreä pää kutoeli verkkojansa istuinten, pöytien, sänkyjen, rekien, vaunujen päällitse. Harvoin kuultiin hänen ääntänsä, harvoin häntä puhuteltiin.
Kirkkoherra oli rouvaansa paljoa vanhempi. Hänen kasvonsa pistivät katsojan silmiin senpuolesta, että niissä oli niin niukalta nenää ja leukaa, niin vähän silmäin puolta, mutta niin paljon kaikkea muuta. Hän oli aikoinaan suorittanut laihan tutkinnon ja elättänyt itseään kotiopettajan toimella, kunnes hän vanhemmiten joutui naimisiin erään entisen kouluoppilaansa, sangen varakkaan neidin kanssa. Silloin hän alkoi hakea papinvirkoja, "ainoa ala millä hän konsanaan oli ilmaissut jäntevyyttä", kuten hänen oli tapansa puhua laskien pilaa itsestään. Kymmenen vuotta haettuaan hän saikin (vähän aikaa sitten) tämän pappispaikan, eikä hän juuri koskaan voinut toivoa saavansa parempaa. Hän loikoi mieluimmin sohvalla ja lueskeli, eniten romaaneja, mutta myöskin sanomalehtiä ja aikakauskirjoja.
Opettajatar istui samassa tuolissa, jossa Magnhild oli nähnyt hänet ensi päivänä, kulki saman kierroksen kirkolle ja sieltä takaisin joka päivä, ja oli kellon lyömällä tehtävissään. Hän oli vähitellen käynyt ylenmäärin lihavaksi, piti yhä edelleen näkyvissä alastonta kaulaansa ja paljaita käsivarsiaan, toi yhä edelleen kuuluviin tuon hillityn, sorahtavan äänen kurkustaan, jota ei mikään liikutus vielä ollut saanut puhdistaa.
Papintyttäristä varttui isot ja kömpelöt isänsä perään, ollen heillä pienet, pyöreät päät äitinsä mukaan. Magnhild ja he olivat ystävyksin, s.o. he nukkuivat samassa huoneessa, tekivät työtä, leikkivät ja ruokivat yhdessä. Siellä ei liikkunut ajatuksia niillä seuduin. Jos ne tulivat ulkoapäin, eivät ne missään tapauksessa ennättäneet kansliaa edemmäs. Kirkkoherra ei ilmaissut mieltänsä muille. Hän korkeintaan luki heille jonkun uuden tai vanhan romaanin, se tahtoo sanoa, milloin se oli hauska.
Eräänä iltana he istuivat kokoontuneina pöydän ympärillä; kirkkoherra suostuttuaan heidän pyyntöihinsä luki heille par'aikaa ääneensä "Pickwick-klubin papereista."
Silloin aukeni hitaasti keittiön ovi, ja sisään pisti iso kalju pää, siinä leveä tylppänenä ja hymyilevät kasvojen eleet. Sisään pistettiin hyvin väljässä housunlahkeessa lyhyt sääri, tämän jälkeen toinen käyrä ja sentakia vielä lyhyempi. Koko kuvio nilkkui kääntyessään tämän käyrän säären taipeessa ympäri lukitsemaan ovea. Hän esitti heille samassa takaosan samaa suurta päätä ynnä soukan hiusreunan sen alapuolella, nelitahkoisen selän, suhdattoman suuren takapuolen, jota vain puoleksi peitti pyöreä mekko. Taaskin hän teki ikäänkuin kumartavan käänteen heitä kohden ja tarjosi jälleen näkyviin hymyilevän naamansa tylppänenineen. Pikkutytöt kallistuivat syvään käsitöidensä yli; tukahutettu naurun tirske kuului yhden ompelupöydän luota, samallainen toisen. "Onko se satulaseppä?" kysyi pappi ja nousi seisoalle. "On niin", vastattiin, ja vieras nilkutti esiin ja tarjosi kouran, niin ylön suuren ja niin leveillä pyöreillä sormenpäillä varustetun, että papin ehdottomasti täytyi sitä katsella, kätellessään sitä. Kouraa tarjottiin edelleen kateltavaksi, ja kun vuoro tuli Magnhildille, rämähti tämä nauruun nähdessään kätensä katoavan tuohon kouraan. Toinen naurunräjähdys toisensa perästä kuului ja tukahutettiin. Kirkkoherra kiiruhti sanomaan, että he lukivat "Pickwick-klubia." – "Aa-haa!" vastasi satulaseppä; "niin, se kyllä osaa naurattaa." – "Oletteko lukenut sen?" kysäisi kirkkoherra. – "Kyllä, niinä vuosina, jolloin olin Amerikassa, luin minä useimmat englantilaiset kirjailijat; ne ovat minulla kaikki tyynni koottuina kotonani", vastasi hän ja alkoi jutella niistä helppohintaisista kansanpainoksista, joita siellä voi tavata käsiinsä. Nuorten tyttöjen naurut eivät ole niinkään helposti hillittävissä; semmoinen oli taaskin räjähtämässä, vielä sittenkin kun satulaseppä oli saanut sytytetyn piipun hampaihinsa ja lukemista jatkettiin. Nythän he jo helposti saivat tekosyyn nauruunsa. Kirkkoherra hetken päästä väsyi ja tahtoi lopettaa, mutta satulaseppä tarjoutui lukemaan lisää ja lukikin todella. Hän luki kuivaan, tyyneen tapaan ja niin oudosti lausuen esiintyviä henkilöiden ja paikkain nimiä, että tekstin oma huumori vaikutti vastustamatta; itse kirkkoherra yhtyi nauruun, jota ei kukaan enää pidättänyt. Tytöt eivät tehneet itselleen selvää mitä he kukin nauroivat; vielä ylös tultuansa levolle mennäkseen, he naureskelivat, ja riisuessaan he kävelivät satulasepän tavoin, matkivat hänen tervehtimis- ja puhetapaansa, mainitsivat vieraat nimet hänen (englantilaisella) lausunnallaan; Magnhild oli näppärin jätkyttelemään; hän oli pannut huomioonsa enimmät seikat.
Silloin hän oli viidentoista vuotias, käyden kuudettatoista vuottansa.
Seuraavana päivänä viettivät he jokaisen pienenkin joutohetken ruokasalissa, joka ei enää ollut ruokalana, vaan työpajana. Satulaseppä jutteli monivuotisesta oleskelustaan Amerikassa sekä matkoiltaan Englannissa ja Saksassa; hän kertoili keskeyttämättä työtänsä ja aina sekotellen juttuihinsa pilapuhetta. Alituinen naureskelu kuulijatarten puolelta seurasi kertomuksen kulkua. He tuskin itsekään havaitsivat, miten he vähitellen lakkasivat nauramasta häntä ja sensijaan mieltyivät hänen juttujensa älykkyyteen; eivät he myöskään ennenkun myöhemmin huomanneet, mitä kaikkea he oppivat häneltä. Häntä kaivattiin siinä määrin, sittenkun hän vihdoin matkusti pois, että puheet hänestä täyttivät enemmän kuin puolet heidän yhdessäolostaan monta päivää perästäpäin eivätkä milloinkaan peräti lakanneet.
Kaksi asiaa oli syvimmin vaikuttanut Magnhildiin. Ensinnäkin ne englantilaiset ja saksalaiset laulut, jotka hän oli heille laulanut. Magnhild ei ollut ymmärtänyt tekstiä, paitsi kenties paloittain; mutta miten sävelmät olivatkaan häntä viehättäneet! – Virsiä veisattaessa eräänä pyhäpäivänä olivat he vasta ensikerran huomanneet, että Skarliella oli kaunis ääni. Nyt hänen täytyi alituiseen laulaa. Nuo vieraat sävelmät, tänne liehuneina, ensin virittyään täyteläämmästä elämästä, vapaammista oloista, suuremmista vaikutelmista elivät Magnhildin mielessä kaiken kesää. Ne olivat ensi kuvat, jotka herättivät todellista kaipiota. Voipi myös sanoa, että hän nyt ensi kerran oikein oivalsi, mitä laulu on. Eräänä päivänä jälleen laulellessaan noita ijänikuisia skaaloja, alottaakseen siitä jälleen nuottien laulantoa hän tapasi itsensä tuntemasta tätä sävelitöntä laulua ikäänkuin siipien suhinaksi häkin seiniä vastaan, miten se alituisena turhana kaipiona liiteli ylös ja alas seiniä, ikkunoita, ovia vastaan – niinpä vihdoin hämähäkin verkkoina laskeutui verhoamaan huonekaluja. Ainoastaan hänen laulujansa saattoi hän kuulla väsymättä! Hänen niitä hyräillessään metsän värit liittyivät yhteen ainoaksi kuvaksi, ja sitä hän ei milloinkaan ennen ollut havainnut. Taajuus ja vahvuus puiden latvoissa ylhäällä ja puiden latvojen alla, ylös pitkin koko tunturiseinämää ikäänkuin tempasi hänet valtaansa; virran pauhina viehätti häntä salatenholla.
Toinen mikä niin tenhoisasti oli vaikuttanut Magnhildiin ja tässä toimi mukana, oli Skarlien kertomus miten hän oli ontuvaksi joutunut. Hän oli Amerikassa nuorena miehenä pelastanut 12-vuotiaan pojan palavasta talosta; hän oli pojan kanssa kaatunut raunioksi raukeavan talon alle. Molemmat oli vedetty esiin raunioiden alta, Skarlie jalka murskana, mutta poika ehjänä ja terveenä. Nyt tuo oli yksi Amerikan etevimpiä miehiä. Hän oli pelastettava, "hän oli määrätty jotakin varten."
Tämä muistutus – ! Magnhildin oman sallimuksen ajatus oli tähän asti maannut piilossa kirkkotarhan talvipuvussa, talvihämärässä, itkussa ja korvia särkevässä kellojensoitossa; se oli ollut joinkin määrin hämärä. Nyt se siirtyi suuriin kaupunkeihin tuolle puolen valtamerta laivojen, palavien talojen, laulujen, suurten kohtaloiden vaiheille. Tästä ajasta alkaen hän uneksi siitä, mikä hänelle oli sallittuna, jonakin etäisenä ja suurena.
