Kitabı oku: «Magnhild», sayfa 9

XIII

Iltapäivällä tuli posti Örenistä ja siinä kirje Magnhildille. Tämä pelästyi ja antoi sen Rönnaugille, joka jätti sen takaisin hänelle ilmoittaen, että sen hän kyllä saattaisi lukea. "Tästä saat nähdä, mitä matkasi on aikaansaanut", lisäsi hän. Kirje oli pitkältä Loviisalta:

'Rakas Magnhild!

Minun piti tänään käydä luonasi noutamassa sitä mallia, jonka lupasit selittää meille. Mutta tapasinkin hra Skarlien yksin kotona, ja hän ei ollut oikein – niin kuinka minä sen oikein sanoisinkaan, sillä en ole koskaan nähnyt niin onnetonta ihmistä. Hän sanoi sinun lähteneen tiehesi.

Kuulin sitten sinun matkustaneen rouva Randonin kanssa, ja silloin ajattelin että nyt varmaankin olet siellä ylämaan pappilassa, ja sinne minä kirjoitan. Sillä sinä et saa lähteä pois meidän luotamme, Magnhild! Taikka jos matkustatkin, täytyy sinun tulla takaisin luoksemme!

Olemme kyllä kaikki ymmärtäneet, ettet ole ollut onnellinen; mutta sinä et ole tahtonut puhua siitä ja niinpä emme mekään ole. Mutta etkö voisi olla meillä?

Miten on käyvä sen uuden työnpuuhan, jonka juuri olemme saaneet hyvälle alulle? Emme siinä tule toimeen omin päin. Entäs laulun? Rakas Magnhild, minua ja Mariaa kiittävät niin monet, mehän nyt tässä vastaamme siitä. Mutta tiedämme kaikki, ketä meidän on kiittäminen siitä, että meillä on hyvä toimeentulomme, että pidämme hauskaa yhdessä ja voimme tukea toinen toistamme. Nyt sinun lähdettyäsi vaivaa meitä niin hirveästi se ajatus, ettemme kai milloinkaan ole tuottaneet sinulle mitään oikeaa iloa, niin ettet tunne meitä.

Voisimme tehdä sinulle paljon taaskin puolestamme, uskotko, jos vain saisimme siihen lupaa. Älä lähde luotamme! Tahi tule takaisin, sittenkun olet tarpeeksi matkustanut!

Oma sydämensä pohjasta kiitollinen

Loviisasi.'

Kirjeessä oli ylensirosti piirretty jälkikirjoitus Marialta:

'Tulin niin murheelliseksi, kun Loviisa kertoi sen minulle.

Hän on etevämpi kyvyltään kuin minä kyttyräselkäinen raukka.

Hän on jo kirjoittanut ja sanonut mitä me kaikki, niin kaikki ajattelemme asiasta.

Mutta minulla on suurin syy kirjoittaa! Mitä minusta olisi tullut maailmassa, ellet sinä olisi tullut kouluun ja tehnyt minua taitavaksi juuri siinä mihin minä paraiten pystyn? Ilman sinua olisin ollut muille rasituksena tai tehnyt ilotonta työtä. Nyt olen mielestäni mukana semmoisessa, joka on alati kasvava. Niin, nyt olen iloinen!

Kas, siinäpä sen nyt sanoinkin! Kuinka usein olenkaan tahtonut, mutta en ole uskaltanut, sillä silloin sinä aloit ujoksua.

Olisimme oikeastaan voineet viihtyä niin erinomaisesti yhdessä.

Vaan, eiköhän vieläkin voitaisi elää niin?

Sinun

Mariasi.

Jälkikirjoitus:

Uskot ehkä minun tarkoittavan sitä, että olet jättänyt meitä huomioon ottamatta. Ei, sitä et ole. Olet siksi ollut liian kärsivällinen meitä kohtaan.

Ei, vaan tuntui siltä kuin kaikki olisi ollut sinulle yhdentekevää, ihmiset ja kaikki – sitä tarkoitan.

Etkö voi, kuten Loviisa sanoo, tulla meille? Me yhdymme ympärillesi suojaamaan sinua niinkuin mehiläiset kuningatartansa. Rakas Magnhild!'

* * * * *

Ei voi paremmin sanoin ilmaista sitä, mikä nyt tapahtui Magnhildille, kuin että hänessä alkoi norua uusia elon lähteitä. Tämä avunanto sillä, mitä hän ei milloinkaan ollut ajatellut muuksi kuin ajanvietoksi ja totunnaistavaksi, teki tehonsa sekin. Hän tahtoi kuitenkin koettaa ansaita tätä harrastusta; hän tiesi nyt mitä hänen oli tehtävä.

Hän meni puhumaan Rönnaugin kanssa ulos pihalle. Alkoi päivä jo illastua, kanat olivat menneet koppiinsa ja istuivat kaakottaen puikoillansa, lehmät oli tuotu laitumelta ja kulkivat ohitse. Heinänhaju tuoksahti niitä vastaan, sillä oli par'aikaa heinänkorjuu.

Rönnaug tunsi asemansa niin varmaksi, että hän uskalsi ilmoittaa Magnhildille, mitä sama posti oli tuonut, nimittäin sanomalehtiä, joissa oli sähkösanoma Münchenistä, että Tande oli kuollut. Tieto ei koskenut Magnhildiin muuten paitsi että he seisahtuivat kotvan aikaa ja kävelivät kauan ääneti, sillä olihan Tandea aina ajateltu joksikin etäiseksi eikä hän nytkään tuntunut olevan likempänä. Ja mitä hän hiljan oli lähettänyt Magnhildille ohjeeksi, se toteni nyt syvemmin.

Eipä hän tämän jälkeen lähinnä ottanutkaan Tandea puheiksi, vaan Skarlien. Olisi kai ehkä sentään oikeinta viestinviejällä haettaa hänet tänne, niin että he saisivat keskenään sopia asioista ennenkuin Magnhild matkustaisi. Rönnaug ei ollut haluton suostumaan tähän, tahtoi kuitenkin ettei Magnhild itse, vaan hän saisi pitää sopimuksesta huolta. Eihän siinä ollut muuta sanottavaa, kuin mitä Magnhild nyt oli päättänyt tehdä.

Puheenvaihtelo liikkui toisa ja toisa aivan kuten he itsekin. Kaikki talonväki oli heinäniityllä, siellä oli myös miss Roland lapsen kanssa. Sinne hekin olivat menossa. Samalla saapui pihaan muuan nuorukainen viheltäen ja molemmat kädet taskussa. Nähdessään nuo kaksi herrasnaista taukosi hän sekä astelemasta että viheltämästä. Hän jäi seisomaan oikean jalan nojaan, siirsi vasemman eteenpäin kantapään varaan, samalla liikuttaen säärtä, niin että jalkaterä heilahteli sivuttain.

Pian tuli poika likemmäs. "Sinäkö se olet nimeltäsi Magnhild?" kysyi hän paikkakunnan laulavalla kielimurteella. Hän tähysti oikeanpuolista henkilöä, joka vastasikin "olen." – "Pyytäisin sinua tulemaan alas taloomme, Synstevolden'iin, sillä siellä istuu eräs runko ja vartoo sinua."

"Mikä sen nimi on?" kysyi Rönnaug. – "Sitä minun ei pitänyt sanoa", virkkoi poika, samalla kun hän taaskin työnsi eteenpäin vasemman jalkansa, heilutti jalkaterää ja tuijotti heinäladolle päin. Niin Rönnaug muutti puheensa murteen mukaan ja kysyi "eikö tuo 'runko' ollut liippajalka." "Suittipa todella niin olla", vastasi poika ja naurahti.

Silloin Rönnaug juoksahti vanhan Antin luo, joka juuri tuli ladolta tyhjä häkki rattaillaan, ajaakseen jälleen ulos. Rattaiden kolina esti ukkoa kuulemasta Rönnaugin huutoa, tämän täytyi juosta saadakseen hänet kuuluvansa. "Sinäkö se olet ottanut toisen etupyörän vaunuistani?" kysyi hän. – "Etupyörän vaunuistasi?" kysyi vanha Antti, "onko se poissa?" – "Seiso hiljaa, pakana!" huusi hän samalla toiselle hevoselle ja tempasi sitä niin kovaa suupielistä, että se ei enää pyrkinyt eteenpäin, vaan työnsi takaperin, se kun vielä oli varsamainen.

Mutta sillävälin Rönnaug oli älynnyt oikean asianlaidan ja oli jättänyt Antin. Hän kertoi vitkaan englanninkielellä Magnhildille, mitä luuli saaneensa selville. Pojan, joka vielä seisoi paikallaan, ei pitänyt saada tietää sitä. Antti ajoi eteenpäin.

Magnhild nauroi: "Niin, hän on tullut, Hän se on!" ja kääntyen poikaan päin sanoi hän kohta tulevansa mukaan.

Rönnaug koetti saada Magnhildia jäämään ja sallimaan hänen mennä. Ei, Magnhild tahtoi mennä itse. Hän oli jo täydessä menossa, kun Rönnaug huusi hänen peräänsä tulevansa hetken päästä katsomaan miten asian kävi. Toinen kääntyi hymyillen taakseen: "Teeppä niin halusta!" —

Hetken päästä lähti Rönnaug menemään Synstevoldeniin päin. Hän tiesi kyllä, ettei Skarliella olisi tarjottavana mitään mikä houkuttelisi Magnhildia, mutta hän saattaisi olla vastenmielinen, kenties raaka.

Tuo etupyörä kehoitti olemaan varuillaan! —

Ei kai ollut ketään, jota Skarlie niin inhotti kuin Rönnaugia. Tämä tunsi miehen! Ei kukaan paitsi Rönnaug voinut aavistaa, mitä kaikkea tuo, ollen kurja pelkuri oli koettanut Magnhildia kohtaan, tahratakseen hänen mielikuvitustaan, murtaakseen häneltä kunniantunnon. Magnhildin alituisella punastuksella oli oma historiansa.

Mikähän se niin sitoi tuota miestä häneen? Alussa tietenkin joku toivo, joka pian haihtui tyhjiin. Mutta sitten? Eilen illalla, kun katolilaiset luostarit sattuivat puheiksi, oli kirkkoherra maininnut Skarlien – joka oli paljon maailmaa nähnyt sekä ajatteleva mies – Skarlien sanoneen, että luostareissa munkit yöt päivät yhtenään rukoilevat sovittaakseen siten muun kansan yhtenäistä rukouksen laiminlyöntiä. Sentähden ihmiset muka niin mielellään maksavat rahaa luostareihin, se on syntivelan vähin erin kuittaamista puhtaalla rahalla.

Tällöin oli Rönnaug istunut ajatellen: eiköhän Skarlie tässä vain tunnustanut omaa suhdettansa Magnhildiin? Hän piti tätä luonansa siten suoritellakseen vähin erin syntivelka-taakkaansa!

Ja syystä hän ei suonut Magnhildia muille.

Olisipa hän vain ollut tyly ja kärsimätön, niin Magnhild olisi heti paikalla jättänyt hänet. Vaan sepä juuri osui onnettomasti, että hän oli pelkuri eikä koskaan voinut kokonaan luopua hänestä. Oltuaan ahdistavainen, antoi hän heti myöten, oltuaan pahansisuinen tuli hän heti taas niin ystävälliseksi ja hauskaksi. Ja tämä se oli pitänyt koko hökötyksen koossa.

Näitä ja tämmöisiä miettien oli Rönnaug lähtenyt kulkemaan tilusten poikki, jottei häntä nähtäisi kartanosta. Täällä ei ruohoa vielä oltu niitetty, hän polki sitä jalkoihinsa armotta, mutta seisahtui erään nurmikon ääreen, jonka kukkasten kirjavaa väriloistoa hänen täytyi ihailla. Silloin kuuli hän puhuvien ääniä. Edessä kasvoi paljon pensaita, näiden välistä vilahti hänen silmiinsä ne kaksi, joita hän etsi.

Siellä istuivat Skarlie ja Magnhild ruohikossa, edellinen paitahihasillaan ja hatutta päin.

Puolittain peläten Magnhildia ja vähääkään väliä pitämättä miehestä rupesi Rönnaug heti väijymään. Hän pysyi piilossa istuessaan kahden pensaan välissä; nuo kaksi näkyivät selvästi, koska paikka heidän takanaan oli avoin.

"Silloin minäkin lopetan kaikki työni Ören'in puolella, minä lähden perääsi." – "Tee niin aikaa, mutta lopeta nyt kaikki uhkaukset. Viimeisen kerran: Minä lähden matkalle! Lähden näkemään ja oppimaan. Sitten tulen takaisin opettamaan muita." – "Tuletko sitten minulle?" – "Sitä en tiedä". – "Oh, tiedätpä kyllä!" – "No, niin ehkä tiedänkin. Sillä, jos olet muuttanut elämäsi, tulen kyllä luoksesi; mutta en usko että voit muuttaa itseäsi ja sentähden saatan yhtähyvin heti sanoa, että en tule." – "Sinä et tiedä mitä kaikkea minä voin tehdä sinun hyväksesi!" – "Vai testamenttiko taas? Oi, elkäämme puhuko niistä mitään!"

Magnhild istui hypistellen kukkaa, jota hän katseli. Skarlie oli pannut lyhyemmän jalkansa allensa, kasvot olivat kokoon rypistyneet, silmät tuikkivat. "Sinä et koskaan ole tunnustanut minun ansioitani!" – "En, se on totta. Minun on sinua kiittäminen paljosta, jota olen ottanut sinulta vastaan kiittämättä. Jos Jumala suo, tulen kerran kiittämään." – "Eikö kaikki voisi korjautua hyväksi? Mitä sinä tahdot? Matkustaako? Matkustakaamme yhdessä, meillä on varoja siihen." – "Kuten sanottu, heittäkäämme joutavat jutut!" – Mies parka huokaili, otti piippunysänsä ja peitti sen etusormellaan. Se oli täyteen täpätty, hän otti esiin tulitikkulaatikon. – "Kun osaat poltella, ei ole vielä hätä käsissä", sanoi Magnhild. – "Oi, en minä polttele, se on vain vanhaa tottumusta", huoahti mies raskaasti. "Ei se niin ole, Magnhild, että minun laitani on hyvin, jos sinä matkustat. Sillä se on samaa kuin sulkea taloni ja karkoittaa minut. Ihmisten juorut käyvät ylön raskaiksi minulle." Mies näytti nyt oikein onnettomalta. Magnhild tapaili useampia kukkasia, mutta jos Skarlie odotti vastausta, odotti hän turhaan. – "Ei ole hyvä sen, jolla on väkevä luonto", sanoi hän – "perkele voittaa sen monessa kohdin. – Ajattelin, että sinä minua auttaisit. Tahdoin vain sanoa sen: jos olisimme saaneet hupaisan kodin ja lapsia." – Magnhild kavahti niin nopeasti pystyyn, että kukat valahtivat hänen helmastaan. "Minä sanon: lopeta kaikki tuollaiset! Joka tahtoo jotakin hyvää, ei aloita niinkuin sinä. Ja alustakaan huolimatta – olisit ehkä sittenkin voinut – Mutta miten menettelitkään? Sanonpa vain: lakkaa kaikesta tuosta!" Hän käveli pari askelta ja tuli takaisin: "Ei, en minä tehnyt väärin, kun rupesin sinulle, sillä lupasithan, että saisin elää ja toimia ihan niinkuin itse tahtoisin. Ja minä olin niin kokematon lapsi, etten ensinkään älynnyt, että sinä minulle viekkaasti paulan viritit. Mutta tein väärin, kun, kuultuani miten asian laita oikeastaan oli, en heti hyljännyt sinua. Enkä sittemminkään vielä, vaan annoin asiain mennä menojaan! Mutta tämä riippuu niin monen seikan yhteydestä, – ja niistä elkäämme nyt puhuko. Sillä nyt koskee kysymys vain sitä, että me kukin kohdastamme korjaamme mitä olemme rikkoneet. Jätä minut ja koeta täyttää velvollisuutesi muita kohtaan."

"Mitäs sillä tarkoitat?" Hän tirkisti silmillään ja naama suippeni. – "Tarkoitan, mitä olen kuullut, että olet peijannut täällä toisia voittosi vuoksi. Koeta korjata se vääryys – jos todella niin haluat parannusta." – "Tuo ei ole totta. Sitäpaitsi se ei koske sinua." – "Ei, ei; niin tulee kai parannuskin olemaan sen mukaan – tässä kuten muissa kohdin! – No, niin hyvästi nyt! Asia jää siis silleen kuten olen sanonut." Mies katsahti ylös, murti suuta väänsi päätä ja irvisti niin pahasti, että silmät melkein katosivat sankkain kulmakarvojen varjoon. "Et sinä pääse täältä mihinkään, ellen minä tahdo!" – "Oo!" – "Oletko pait' sitä ajatellut mitä teet? Onko sinulla siihen oikeutta Jumalan edessä?" – "Sinä tiedät, mitä minä siitä asiasta ajattelen." – "Ja eikö jo mitä! Tuo epäsiveellisten avioliittojen juttu, sehän on suoraan sanoen hassutusta. Ei siitä sanota mitään raamatussa. Olen katsonut perään." – Magnhild pyyhkäisi juuri hiuksensa otsaltaan: "No, tässä kumminkin sanotaan siitä", virkkoi hän ja kääntyi mennäkseen. Silloin alkoi Skarlie nousta pystyyn, hän oli kovin vihoissaan.

Samalla Rönnaugkin riensi ylös, sillä nyt hän saattoi tulla näkyviin.

Yht'äkkiä seisoivat he kaikki kolme vastakkain.

Rönnaug kävi sulosuin ja sirosilmin suoraan Skarlieta kohden, painoi sydämellisesti hänen kättänsä ja sanoi englanniksi oikein iloinneensa hänen näkemisestään, herra S. oli muka aina ollut niin erinomaisen hyvä häntä, Rönnaugia kohtaan. Ja sitten rupesi hän pilaa laskemaan, samalla uljaasti ja mielistellen. Miehen täytyi nauraa ja vastasipa hän jotain samoin englanniksi, niin Rönnaug siihen sivautti sukkelan kokkapuheen, johon toinen osasi vastata, ja kohta nauraa remahtivat he oikein hilpeästi. Tämä muhkea, voimakkaasti kehittynyt nainen teki Skarlieen vaikutuksen, joka, hänen tietämättään, ikäänkuin siirsi hänet toiseen paikkaan ja antoi hänen ajatuksilleen uuden suunnan. Pilanpito vilkastui vilkastumistaan. Se kävi englanniksi, jota mies haasteli huvikseen, mielellään hän myös toi näkyviin taisteluvalmiutensa, sillä sitä hänellä oli. Rönnaug piti häntä jonkinlaisen lumouksen vallassa, joka ei tehnyt mitään ehjän hyvää vaikutusta Magnhildiin. Sillä tätä pelotti nähdessään mitä voimia Rönnaugilla oli käytettävissään. Tämä näytti kietovan kuin kapaloon tuon miehen katseellaan, puheellaan, taistoon vaativalla ilmiöllään. Mutta hänen silmänsä säkenöivät keskellä naurua: hänen olisi tehnyt mieli lyödä vastustajaansa korvalle! On olemassa koossapitovoima naisten välillä silloin kun heidän on suojeltava tai kostettava toisiaan.

Vilkkaan pakinan kestäessä sai Rönnaug juttukumppalinsa nilkuttamaan mukaansa pensasten ympäri. Ja kun he seisoivat näiden toisella puolen, kääntyi hän sitä pensasta kohti, jonka takana hän oli piillyt kuunnellessaan. Siellä hän taivutti sivuun pari oksaa ja kysyi toiselta hymyillen, eikö hän tahtoisi olla niin kohtelias, että auttaisi heitä vierittämään kotia pyörää, joka virui siellä piilossa. Ei hän nyt kumminkaan voisi sallia naisten tehdä sitä yksin!

Skarlie yhtyi ilman muuta Rönnaugin nauruun, mutta ei liikahtanut auttamaan häntä. Hän sanoi olevansa paitahihasilla, hänen täytyi ensin mennä hakemaan takkinsa, jos hänen olisi tultava mukaan taloon.

Noo! Saattoihan takin tuottaa sananviejällä, ja paitahihasilla olisi mukavinta pyörittää, arveli Rönnaug – ja ryhtyi siitä yksin nostamaan pyörää, laulaen: "Hohoi!" Heti kun hän sai sen pystyyn, kaatui se kellelleen, "sillä siinä täytyi olla kaksi sitä vekaraa veivaamassa!" Hän taivuttihe pyörään päin ja katsahti siitä asemasta ylös Skarlieen veitikkamaisilla silmillä, jotka vastustamatta vetivät tuon katseet hänen kasvoihinsa ja rehevään vartaloonsa. Mies kävi silmänräpäyksessä kiinni, pyörä nousi. He vierittivät sitä yhdessä kumpikin tukien puoleltaan, toinen hyppien, toinen nilkuttaen hilpeiden sanojen ja räikeän naurun vaihdellessa. Magnhild tuli hiljakseen perässä. Hän loi katseen Skarlien kaljun pään yli, katse leimahti hilpeyttä ja voitonylpeyttä. Mutta kun se peräytettiin, olisi sen pitänyt jättää jälkeensä kaksi punaviirua poltettuina miehen selkään ja niskaan.

Väli ei ollut aivan lyhyt, mies ohkui. Pian Rönnaug tunsi hänen hikipisaroitaan käsillään, sitä nopeammin hän pyöritti. Miehen lauseet typistyivät sanoiksi, sanat tavuiksi, hän yritti nauraa salatakseen nolouttansa. Vihdoin hän ei jaksanut siirtää kumpaakaan, ei itseään eikä pyörää, vaan kuukertui ruohoon, punaisissaan kuin pihlajamarja-terttu, silmät muljollaan ja ammossa suin, hän haukkoi henkeään ja oli läkähtyä.

Rönnaug huusi vanhaa Anttia, joka par'aikaa ajoi ohi tiellä heinikuormineen, että hän tulisi sinne pyörää ottamaan. Sitten pisti hän käsivartensa Magnhildin käsikynkkään, hyvästeli ja kiitti – yhäti englannin kielin – monin tuhansin kerroin oivallisesta avusta, nyt he voisivat lähteä matkalle huomen-aamulla varhain. – Hyvästi!

Maantielle noustuaan katsahtivat he taakseen. Antin eleistä he saattoivat huomata, että hän kyseli Skarlielta, miten pyörä oli sinne joutunut. Skarlie teki äkäisen kädenliikkeen, ikäänkuin hän tahtoisi lennättää sekä pyörän että Antin kauas pois tai ehkä toivottaisi molemmille yht'aikaa hyvää matkaa sinne, jonne Norjassa ei ole harvinaista haluta sijoittaa vähemmin hyviä ystäviänsä. He näkivät hänen kääntyvän tielle päin, Rönnaug liehutti heti nenäliinallaan ja huutaa huikahutti samaan ilmansuuntaan jäähyvästin. Se kajahti illan hiljaisuudessa.

Mutta he olivat astelleet ainoastaan muutaman askelta, kun Rönnaug seisahtui laskemaan loput suuttumustaan ilmoille. Se tapahtui sanoissa, joita tuli tulvanaan melkein kuiskaten. Magnhild erotti vain vähäisen osan sanoista, mutta ne olivat kyytityttö-ajalta kylän raitilta kotoisin, ja ne olivatkin sitten tavalliseen sanastoon verrattuina kuin virtahevoset kärpäsiin.

Magnhild peräytyi. Rönnaug tuijotti häneen rajusti, koettipa sentään jo malttaa mieltänsä: "You are right!" – mutta siinä purskahtikin esiin uusi suuttumuksen, jopa kauhun puuska, sillä olihan hän nyt joutunut muistamaan noita aikoja, jolloin hänkin paraan taitonsa takaa sohi päältään noita niljaisia, rumia elukoita, joita rahvaan rutakon sameasta syvyydestä ryömi pinnalle, ja moiset, kuin tuo rahjus tuolla mäen alla, istuivat rutakon reunalla onkien – Hän koperoi taskustaan Charles Randonin viimeistä kirjettä, jota hän aina piti irtonaisena päällään, kunnes tapasi viimeksi tulleen; tämän hän painoi huulilleen ja tyrskähti itkuun, jota pitkitti, niin että hänen täytyi istautua.

Ensi kerran heidän elämässään Magnhild nyt näki hänen itkevän. Eipä hän laivan kannellakaan, Amerikkaan lähtiessään, ollut itkenyt, päinvastoin!

XIV

He jäivät pappilaan useammaksi päiväksi. Sillä kun kerrottiin, että Magnhild aikoi lähteä myötä Amerikkaan, säikähtivät nuo kelpo-ihmiset niin pahanpäiväisesti, että täytyi antaa heille aikaa tutustua tuohon ajatukseen. Magnhild mieli myös oleskella yhdessä heidän kanssaan.

Eräänä päivänä oli kaikki naisväki kävelemässä maantiellä. Rönnaug ja miss Roland taluttivat välissään pikku Harryä, niin ettei matka juuri joutunut nopeasti. Juuri hänen tähtensä kai he kaikki väistyivät isojen matkavaunujen tieltä, jotka tulivat ajaen perässä.

"Magnhild!" huudettiin vaunuista, ennenkuin he oikein ehtivät kääntyä niihin päin.

Magnhild katsahti ylös, muuan mustiin puettu nainen hymyili hänelle.

Magnhild juoksi heti tämän luo, ajaja seisahutti. Se oli rouva Bang.

Rouva sulki Magnhildin syliinsä ja suuteli häntä. Rouvan vieressä istui lihava sotaherra, joka tervehti häntä. Rouva oli laiha, hänellä oli yllään surupuku uusinta muotia: mustat helmet sirotettuina puvun päälle välkähtivät joka liikahduksesta; päässä oli hattu lierit kiverrettyinä ylöspäin, siinä heilahteli sulka ja alas valui viljava harso kääriytyen kaulan ympäri. Hän vilahutti säteilevät silmänsä yön helmasta, sillä juuri siinä ympärystössä ne saivat viehättävän loiston. Surunvoittoinen altistumus näytti ikäänkuin vallitsevan kasvoissa, tempoilevan niiden hermoja, taivuttavan suun hymyä, luukuvan silmissä. "Niin, minä olen muuttunut", sanoi hän raukeasti.

Magnhild siirsi katseensa rouva Bangista lihavaan upseeriin. Rouvan silmät seurasivat katsetta: "Etkö enää tunne miestäni? Vai etkö nähnyt häntä koskaan?"

Herra istui kymmenkertaisessa rasvakerroksessa, ikään kuin suurten pielusten sisällä, ottaen osalleen kaksi kolmannesta koko vaunujen tilasta, rouva istui vieressä likistyksissä, sillä herran toinen olkapää ja käsivarsi lepäsivät hänen olkapäällään ja käsivarrellaan. Herra näytti hyvänsuovalta ja varsin tyytyväiseltä. Mutta kun loi silmänsä hänen raskaasta, lihakkaasta naamastaan ja ruumiistaan rouvan puoleen, näytti tämä henkisentyneeltä – aina kättä myöten, jonka hän nyt riisui paljaaksi käsineestä.

Yhtenään seuraten Magnhildin silmäystä, pyyhkäisi hän Magnhildin otsalta takaisin kutrin, joka oli kierahtanut alas, ja antoi kätensä vitkaan, pehmeästi solua hänen poskeansa myöten. – "Te käytte surupuvussa?" – "Niin pitäisi koko maan tehdä, lapseni." Vähän jälkeenpäin ja matalammin: "Hän on kuollut."

– "Sinä saat muistaa, että on kiire, jos meidän on ehdittävä höyrylaivaan".

Rouva Bang ei katsahtanut ylös aviomiehensä puhuessa: hän silitti hiuskiemuraa, jonka hän äsken oli pyyhkäissyt syrjään. Bang viittasi ajajalle, vaunut alkoivat vierrä.

"Minä aion Amerikkaan", kuiskasi Magnhild, samalla kun luisahti alas vaunun astuimelta.

Rouva Bang katsoi hänen peräänsä, näytti sitten koko laajuudessaan käsittävän mitä sisälsi se, että Skarlien vaimon piti lähteä pois, kauas pois – mitä edellytyksiä sillä tapauksella täytyi olla, mitä seurauksia. Saivatpa näet hänen kasvonsa jälleen jotakin entistä hehkuaan, hänen ruumiinsa tarmoa: tuokiossa seisoi hän pystyssä, kääntyi kokonaan ympäri ja heilutti. Millä suloudella!

Mies ei antanut vaunujen uudelleen seisahtua. Hän rajoittautui vain käymään kiinni rouvaan toisella kädellään. Tätä liikuntoa mahtoi seurata kehoitus istumaan, sillä niin teki rouva kohta.

Sulkatöyhtö näkyi heiluvan ihan herran olkapään vieressä. Enempää ei näkynyt, rouva oli varmaan jättäytynyt luisuman alas.