Kitabı oku: «Maria Stuart Skotlannissa», sayfa 6
SEITSEMÄS KOHTAUS
Entiset. Lordi STUART. DARNLEY. PORVARIT.
STUART. Hovi ja porvarit odottavat teidän armoanne.
KUNINGATAR. He tulkoot eteemme.
(Ovia avatessa kuuluu hiljaa alku samasta marssista, kuin viimein).
PORVARI (notkistaa polvea). Noudattaen käskyänne olemme tulleet viemään teidän armonne juhlalle.
(Hän nousee).
DARNLEY (astuu hiljaa esille). Teidän armonne käskystä olen tullut saattamaan teitä suurelle juhlalle.
KUNINGATAR. Minä olen niin onnellinen, mylord, että voin olla teidän apuanne vailla – (hiljemmin) ainiaksi! (Darnley horjuu pari askelta taaksepäin ja jää seisomaan etulavalle oikeanpuoliseen nurkkaan). Tahtooko Bothwell'in jarli saattaa meitä sille juhlalle, joka oikeastaan on hänen toimittamansa.
BOTHWELL (astuu esiin, notkistaa polvea, tarttuu kuningattaren käteen; soitetaan kovasti).
(Kulkua järjestetään parittain, ensin kuningatar Bothwell'in kanssa; he menevät Darnleyn ohitse katsomatta häneen; näin kulkee toinen pari toisensa perästä hänen ohitsensa; muutamat katselevat häntä nauraen tai pilkaten, muutamat ei ollenkaan; näyttämö tulee tyhjäksi, soitantoa kuuluu kauan).
KNOX. Ota tämä syntinen, mutta kovin rangaistu sielu, ota se katumuksen kiiras-tulen kautta sun armoosi!
(Kuullessansa Knox'in ääntä katsoo Darnley ylös, painaa kätensä yhteen häntä vastaan; kun Knox on lopettanut, kavahtaa hän ylös, heittäytyy hänen syliinsä ja itkee nyyhkyttää).
KNOX. Poikani, oletko nyt saanut kylläksi elämän ilosta ja riemusta.
DARNLEY. Nyt olen saanut kylläksi!
KNOX. Tahdotko nyt palata sinne, missä kaikki on ijankaikkista?
DARNLEY. Nyt tahdon palata sinne, missä voin rakkautta saada; – minä tarvitsen sitä, jota saan rakastaa!
KNOX. Sen olet saava! – Sinä, William, joka itse olet sitä tietä käynyt, sinun täytyy nyt auttaa minua saattamaan häntä ijankaikkisen rakkauden luo.
DARNLEY (Taylorille). Sinä et ole mennyt luotani? Joka ei jättänyt minua tänään, sen täytyy jäädä luokseni kuolemaani asti! —
TAYLOR. Kuolemaanne asti!
(He syleilevät toisiansa).
KNOX. Aika on mennä täältä pois.
DARNLEY. Eikä koskaan palata.
TAYLOR. Oi tuota lupausta hän ei täytä!
(Alhaalta pihalta kuuluu sadottain ääniä, jotka huutavat: "eläköön Skotlannin Maria!" "Eläköön kuningatar!" Kunniatoitotuksia ja kanunan-laukauksia).
DARNLEY. Nyt maa tärisee hänen jalkojensa alla. Nyt hän on voittanut!
– Ja minä olen voitettu!
KNOX (katselee hetken aikaa hänen murhettansa). Josko sinä voitat, sitä en tiedä; – mutta että hän voitetuksi joutuu, sen tiedän!
Esirippu lankee.
NELJÄS NÄYTÖS
Vanha metsä.
ENSIMÄINEN KOHTAUS
Metsästäjät, joita ei näy, laulavat:
Kanervikko poistuen pölyää, haukka kuningattaren kiidättää.
Lemua luo pihlajat, koivutkin; torven äänet karkaavat vuorihin.
Ilma kirkas on ja sää kaunis vain.
Eespäin, eespäin rientäkää saavuttain!
Iloakin maailman ajakaa poies virtaan Tuonelan! Joutukaa!
Murray ja Lethington, metsästyspuvuissa ratsupyssyt käsissä, tulevat nopeasti oikealta, seisahtuvat ja katselevat vasemmalle; sanottuansa muutaman sanan Murray menee perälle päin ja katoo, Lethington vetäytyy hitaasti ja vakoillen takaisin. Kuningatar tulee Bothwell'in seurassa; hän istuu.
KUNINGATAR. Ollessani yksin korkeain puiden suojassa minusta tuntuu kuin äänettömyys kanunan-laukauksen jälestä.
BOTHWELL. Ei, minusta on kuin seisoisin kätkettynä väijymässä.
KUNINGATAR. Bothwell! Bothwell! Metsä on onnettomien suoja. Kaikki, mitä maailmassa on vainottu, on saanut rauhaa metsien suojassa. Ettekö muista Davidia, kun hän pakeni Saul'ia, ja Jothan'ia paetessaan Abimelech'ia, taikka profeeta Eliasta yksinänsä ilmestyksiensä kanssa Horeb'in vuorella?
BOTHWELL. Mutta ettekö muista meidän esi-isiämme? Metsän pedot vaatettivat heitä, metsän pimeät pensastot heitä kätkivät; he uhrasivat puun juurilla verta, rukoillen metsän kostavia jumalia. Koston, sen metsä kätkee. Teidän iso-isänne Robert Bruce antoi joka vuosi Skotlannin metsäin kaatua Englannin yli, niinkuin Macduff vei Bernam'in metsät synkkää Macbeth'iä vastaan. Muistatteko Douglas'in yöllistä kostoa? Skotlannin historia uneksii sen metsissä, niissä me voimme sen herättää milloin vaan tahdomme.
KUNINGATAR. Metsissä olen usein kuunnellut ja ääniä kuullut, vaan ne eivät olleet semmoisia.
BOTHWELL. Metsissä ammuin poikana eläviä, vaan miehenä rosvoja; kun täällä on hiljaista, täytyy minun vakoella, kun kuulen oksan narisevan, tartun aseisin.
KUNINGATAR. Maailmassa on kaksi puoluetta, toinen, joka vainoo, ja toinen, joka on vainottu. Te kuulutte ensimäiseen.
BOTHWELL. Niin, kaksi puoluetta, – mutta toisella on tarkoituksia ja toinen on tarkoituksia vailla.
KUNINGATAR. Olkoon kuinka tahansa. Juonten vihurit kietokoot siellä ulkona; täällä on suojaa ja rauhaa.
BOTHWELL. Ei täällä vasta alkua. Kun koirat pääsevät irti ja haukkuvat ilmaan, on minun luonnossani jotain, joka pyrkii samaa tekemään. – Metsä kiihoittaa meitä, sillä siinä on lymy-paikkoja.
KUNINGATAR (nousee). Jarli, missä on seurueemme?
BOTHWELL. Poislähetetty, teidän armonne; sillä se oli tarpeetoin.
KUNINGATAR. Teidän silmänne välkkyy kuin haukan; minuako te vainootte?
BOTHWELL. Niin, lemmellä palavammalla, kuin kesän kuumuus, jota pakenitte tänne suojaan.
KUNINGATAR. Bothwell, minä olen uskonut itseni teille.
BOTHWELL. Te olette uskoneet minulle niin paljon, että teidän täytyy uskoa minulle kaikki.
KUNINGATAR. Se ei olisi hyvä meille kummallekaan.
BOTHWELL. Minä en tahdo joutua mestauslavalle, kuin Chatelard, enkä tulla murhatuksi, kuin Rizzio, enkä poisheitetyksi, kuin Darnley.
KUNINGATAR. Noiden rohkeain kohtalo teitä varoittakoon.
BOTHWELL. Niin, niin! Teidän silmänne säihkyvät vihoissaan, kuin tähdet tuikkivat etelän taivaalla!
KUNINGATAR. Bothwell, te olitte jaloin, vahvin turvani.
BOTHWELL. Oi, minä tahdonkin teitä puolustaa koko maailmaa vastaan.
KUNINGATAR. Ei omaatuntoani vastaan!
BOTHWELL (polvillaan). Koska te mainitsette omantunnon, niin te lemmitte minua!
(Tarttuu hänen käteensä).
KUNINGATAR. Minä käsken ja manaan kaikki taivaan ja manalan voimat avukseni teitä vastaan!
BOTHWELL. Mutta ne eivät tottele!
KUNINGATAR. Te kumootte järjen ja lain, te heitätte elämänne hetken nojaan.
BOTHWELL. Sillä minä lemmin!
KUNINGATAR. Nouskaa, Bothwell, jättäkää himojen hairahdukset, kiitäkää kunnian aamua kohti, niinkuin haukka kädestäni, – ja se päivä kenties koittaa, jolloin teidät takaisin kutsun!
BOTHWELL. Antakaa minulle pantti siitä!
KUNINGATAR. En, sillä silloin vetäisitte minut kokonaan puolehenne; te olette liian voimakas.
BOTHWELL. Maria, ei kukaan ole teitä palvellut niin kuin Bothwell, ei kukaan rukoillut, kuin minä nyt. Jotka teitä ennen lempivät, ne eivät olleet miehiä.
KUNINGATAR. Se on tosi; te olette voimakkain mies, mitä ikinä olen tuntenut!
(Hän tarttuu nopeasti Bothwell'in päähän ja suutelee häntä, irtauntuu ja katoo).
TOINEN KOHTAUS
BOTHWELL, sitten LETHINGTON.
BOTHWELL (herää niinkuin hourauksista). Nyt Henrik Darnleyn täytyy kuolla! (Kun hän kääntyy, Lethington samassa astuu esiin erään puun takaa). Te täällä?
LETHINGTON. Niin.
BOTHWELL (innoissaan). Te nä'itte kuningattaren? – Nä'itte hänen täällä? – Näitte mitä tapahtui?
LETHINGTON.
Näin.
BOTHWELL. Paljastakaa siis miekkanne, jarli Lethington!
(Vetää itse miekkansa).
LETHINGTON (tekee samoin). Niin, nyt vedän miekkani Henrik Darnleytä, Skotlannin kuningasta vastaan; sillä nyt hän on tielläni!
BOTHWELL. Henrik Darnley!
LETHINGTON. Nyt reippaasti toimeen ja takomaan niinkauan kuin rauta on kuumaa, – tynnyri ruutia hänen kamarinsa alle tänä yönä, eikä huomenna ole koko Skotlannissa lastakaan, joka kyselee häntä.
BOTHWELL. Kuolema ja kadotus, Lethington, te tahdotte minua pettää!
(Tahtoo karata hänen päällensä).
LETHINGTON (estää häntä). Ihminen, käyttäkää järkeänne! Tämä on juuri mitä jok'ainoa Skotlannin aatelismies salaisesti toivoo ja josta etevimmät ovat keskustelleet tänä päivänä, kun teitä on yhdessä nähty.
BOTHWELL. Minä olen vielä päihtynyt suudelmasta, jonka hän antoi, – eikö tässä vaan ole paulaa viritetty?
LETHINGTON. Kalvakoon minua hitaisesti myrkky – , jos ei sata maan etevimpiä aatelismiehiä teitä puolustaisi tuomarin edessä ja kahdenmiekkailussa, missä vaan teitä syytettäisiin tästä.
BOTHWELL. Ha, ha, ho, ho! (hyppää niin että kannukset kilisevät).
Darnley ei elä kuin yhden yön enää!
LETHINGTON. Ei kokonaista yötäkään! Älkää antako Skotlannin Marialle koko yön miettimis-aikaa!
BOTHWELL. Lethington, luuletteko että on voimia meidän yllämme?
LETHINGTON. En juuri havaitse mitään senkaltaista.
BOTHWELL. Mutta allamme? —
LETHINGTON. – ovat matoset.
BOTHWELL. Mutta meissä on voimia, – ijankaikkisia tai ajallisia, mistä tai mitä varten, – vaan siitä hetkestä asti kun tahtoni juurtui tapausten pyörteesen, olen nähnyt sen kasvavan niiden yli veripunaisella rungolla ja vahvoilla oksilla. Se norjalainen viikingi-suku, joka astui maalle täällä ja jotka ovat meidän esi-isämme, oli myös semmoinen tahdon-puu. Sen juuri iski kiinni kallioon ja sen varjossa kansa nyt asuu. He luottivat omaan tahtoonsa, mutta luottivat niin, että se kävi kaikkivaltiaaksi. – Myrskyssä purjehdin kerran Orkney-saarten suojaan, meri meitä heitteli, pilvet uiskentelivat avaruudessa, kuin märät purjeen-repaleet, aallot ulvoivat ja syöksivät paljasta rannikkoa vastaan; silloin tunsin että sukuni oli läsnä, aattelin että minun pitäisi iskeä kiinni niinkuin he ja taivuttaa heikompia tahtoja minun tahtoni mukaan. Sitä minä nyt koetan. Tällä tahdollani minä voitin kuningattaren viholliset, sen olen antanut hänelle itsellekin loihtu-juomana, joka hänen on hurmannut, – hän pakenee tätä tahtoa, mutta kaatuu ja rukoilee! Lethington, ruvetkaa sen liittolaiseksi; älkää koettako voimianne sitä vastaan! Kaikki, mitä pyydätte, sen saatte kunniapäivänäni, sillä me kuulumme samaan puolueesen. Se ei ole Knox'in eikä kuningattaren, ei protestanttien eikä katolilaisten puolue, me kuulumme rohkeuden vapaasen veljeskuntaan, kunnianhimon ritaristoon. – Jääkää hyvästi! Kun me jälleen yhdymme, on yksi ainoa Skotlannissa meitä korkeampi, ja tämä ainoa on mun!
(Menee).
KOLMAS KOHTAUS
LETHINGTON (yksin). Mitä? Jos todellakin uskaltaisin jotain tämän tahdon nojalla? Se on kolmesti meidät voittanut, ja ensimäisellä kertaa oli hän vaan poika. Hänellä on vahvan vuorikoivun luonto; se kasvaa korkeammalla kuin kaikki muut puut, mutta se pyrkii niin korkealle että kuolee pakkaseen. – Sentähden ajakaamme sitä eteenpäin – vaan olkaamme sitä seuraamatta!
Murray'n luona on kohtuullinen lämpömäärä; semmoisessa kaikki mielipiteet menestyvät; se se onkin, joka antaa hänelle voimaa hallita mielet. —
Minkä suutelon hän antoi! – Mutta tällä suudelmalla hän vihkikin hänet kuolemaan! Kuningatar pakeni niinkuin pahasta teosta, – vaan hänen ohitsensa ei hän pääse; – tuohon kiveen hän kompastuu! – Niin, hän voi sanoa että kaikki olimme häneen rakastuneet; yksi ainoa oli, joka häntä vihasi, mutta se olikin hänen veljensä.
NELJÄS KOHTAUS
LETHINGTON. MURRAY
MURRAY. Se oli lyhyt keskustelu.
LETHINGTON. Mutta se on perille saattanut.
MURRAY. Hänen kunnianhimonsa – ?
LETHINGTON. Siinä on räjäysvoima suurempi kuin ruudissa. Darnley räjähtää ilmaan tänä yönä.
MURRAY. Todellakin? – Mutta Bothwell'in käy niinkuin ruudin: hän menee itsekin ilmaan!
LETHINGTON. En muista koskaan nähneeni teidän jaloisuuttanne niin iloisena.
MURRAY (kohta totisena.) Täytyikö teidän luvata hänelle apuanne?
LETHINGTON. Kirjallinen vakuutus ja sineetillä vahvistettu.
MURRAY. Se oli vaarallista.
LETHINGTON. Ehkä te olette niin hyvä ja kirjoitatte sen.
MURRAY. Te teette sen paljon paremmin.
LETHINGTON. Mutta te kenties teette hyvin ja puhuttelette lordeja; te osaatte paraiten heitä ko'ota!
MURRAY. Teillä on liian halpa luulo itsestänne, hyvä jarli! – Paitsi sitä eräät asiat tällä hetkellä estävät minua sitä tekemästä.
LETHINGTON. Ehkä minäkin saisin tietää mitkä ne ovat.
MURRAY. Sangen mieluista olisi ilmoittaa ne teille soveliaammalla ajalla ja paikalla.
LETHINGTON. Tunsin kerran erään miehen, joka oli kaikkea puoleksi; hän oli puoleksi kuninkaallista ja puoleksi avio-sukua; hän oli myöskin puoleksi protestantti, puoleksi oli hän kansan mies, puoleksi kuningas-vallan. Sisartansa kohtaan oli hän veli-puoli ja varjeli häntä aina kun ei hän voinut häntä vahingoittaa. Se mies sai aina puolet ystävät, sillä hän uskoi itseänsä heille vaan puoleksi. Mutta sen miehen ei käynyt hyvin.
MURRAY. Minäkin sen miehen tunnen – mutta tunnen sitä paremmin. Hän sai vaan puolet oikeudet maailmassa ja sai sentähden olla hyvin varovainen, ett'ei hän saisi myötätuntoisuuttakin vaan puoleksi. Hän ei ole puoleksi protestantti, eikä puoleksi kansan mies. Mutta järkevä valtioviisaus käyttää semmoisia, vaan ei itse ole niiden käytettävänä. Hänen tarkoituksensa ovat aina täydet, mutta aika ja asianhaarat eivät ole täysiä. Te ette tunne sitä, jota hänen täytyy palvella; – te ette tunne kuningatarta! Ei häntä johdata tarkoitukset eikä henkilöt; sillä hän ei mihinkään kiinny. Hän ottaa työmme, rakkautemme, alttiiksi-antamuksemme kuolemaan asti, – seuraavana päivänä seisoo hän vapaana! Siteensä hän katkaisee; mikä voi siteeksi tulla, sitä hän välttää. Kultaa ja omaisuutta hän jakelee, ei kiitollisuudesta, sillä sitä hän ei voi tuntea; vaan maksuksi, ett'ei hän olisi kenenkään vallassa, eikä kiitollisuuden velassa kenellekään. Toiselta puolen kutsuu hän mielellään kotia ankarimman vihollisensa ja tekee työtä hänen kanssansa, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Katsokaa nyt Morton'ia! Mutta asia on se, että hän ei rakasta eikä vihaa kuin hetkeksi vaan. Kun semmoinen olento hallitsee, on tila kärsimätöin; juonet ja henkilöt vaihtelevat; ei koskaan tiedetä mitä seuraava päivä tuopi. Koko maa on leirinä, jossa jokainen makaa miekka vieressänsä, odottaen hätä-laukausta. – Me voimme poistaa Rizzion, Darnley'n, Bothwell'in, – vaan niin kauan kuin —
(Katsoo ympärilleen).
LETHINGTON. – kuin häntä ei poisteta?
MURRAY (kohottaa olkapäitään). Poisteta?
LETHINGTON. Poistetaan – vielä kerran.
MURRAY. Ei kosketa häneen!
LETHINGTON. Minä tarkoitan: tehdään mahdottomaksi…
MURRAY. Kun vaan menee, vaimoksi Bothwell'ille —
LETHINGTON. Sitä ei hän koskaan tee!
MURRAY. Bothwell ei päästä saalistansa, – ja teidän täytyy auttaa häntä.
LETHINGTON. Suuri osa aatelistosta ei myöskään niin pitkälle mene. Se ei ymmärrä miksi.
MURRAY. Se on pakoitettava taikka houkuteltava, – Skotlannin aatelisto! —
LETHINGTON. Ja jos kuningatar sen tekee?
MURRAY. Joka on naitu miehensä murhaajalle, ei voi hallita! —
LETHINGTON. Mutta te voitte hallita – hänen poikansa nimessä?
MURRAY. Ja sentähden minun nyt täytyy pysyä erilläni!
LETHINGTON. Niin.
MURRAY. Te näette että minä en usko itseäni vaan puoleksi teille.
LETHINGTON. Näen.
MURRAY. Te käsitätte myös kuinka tärkeätä on, että minä kohta matkustan pois. – Mikä on uskottu teidän älynne toimeksi, se ei tarvitsekaan minun apuani. Olen muistava teitä kunniapäivänäni!
LETHINGTON. Minä ymmärrän.
MURRAY. Jääkää hyvin!
(Menee).
VIIDES KOHTAUS
LETHINGTON; sitten MORTON.
LETHINGTON. Kaikki käyttävät Lethington'ia! Ensin Bothwell; – Bothwell sortuu, hänen kanssansa kuningatar; – sitten Murray, Murray sortuu. Ja sitten? – Kuka sitten voi holhon-alaisen nimessä hallita Skotlantia? (Kääntyy samassa ja havaitsee Morton'in metsästyspuvussa korkealla kalliolla perällä; hän säikähtyy). Mortonko? Hänkö?.. Ottaisiko hän elämäni kruunun juuri kun se on päähäni laskeumaisillaan? Seisoisiko hän ylpeänä siellä kun minä viimein perille pääsen? Ei, vähäisen ruutia sen kiven alle, jolla hän seisoo! … (tervehtien). Hyvää iltaa, teidän jaloisuutenne! Oletteko niin korkealle päässeet?
Esirippu lankee. Muutos.
KUUDES KOHTAUS
Pieni yksinkertainen huone Darnleyn asunnossa.
DARNLEY ja TAYLOR tulevat sisään; edellinen nojautuu viimemainittuun ja käy hyvin hitaasti.
DARNLEY. Ilta-aurinko! – Täällä on parempi … kävelkäämme vähäisen. – Kun sairastuin on hän taas tullut luokseni. Luuletko että hän tulee tänä iltana?
TAYLOR. Hän tulee varmaankin.
DARNLEY. Mutta on jo myöhäistä, hänen pitää mennä Margaretan häihin; hänelle ei jää mitään aikaa minua varten.
TAYLOR. Oi, herrani, jospa te ajattelisitte häntä vähemmin.
DARNLEY (seisahtuu). Älä väsy, William! Olen heikko, kurja sielu, minä luistan taas alas Knox'in korkeudesta. – Pelkään Knox'ia. Hän minua hallitsee, hän minua viehättää, vaan hän ei ymmärrä minua. (Kävelee vähän, seisahtuu.) William, maailma ylenkatsoo heikkoja; sillä se ihailee voimaa, olkoonpa vaikka pahuudenkin voima. He ihailevat paholaista.
(Kävelee).
TAYLOR. Herrani, älkää puhuko niin! Paitsi sitä ei maailman tuomio ole Knox'in.
DARNLEY. Niin kauan kuin järki ja tunne ovat yksimieliset, on ihminen terve (seisahtuu), mutta pahuus on järjen sota tunnetta vastaan; heikkous on tunteen sota järkeä vastaan. Mutta maailma on aina järjen puolella – aina.
(Kävelee).
TAYLOR. Ei aina.
DARNLEY (seisahtuu). Oi, jos ymmärtäisivät heikkoa! Hän on heikko sentähden että hän salaa sydämmessänsä jotain, jota kohtaan hän on uskollinen, toivoa, muistoa, lempeä. Hän tietää että hän sen kautta surmansa saa, hän tuhansia kertoja koettaa päästä irti; mutta hänen tunteensa ovat liian syvät, hän vajoo ja on kiinni.
(Kävelee).
TAYLOR. Tämä itse-tutkimus teitä heikontaa, sillä se ryöstää tahdon voimia teiltä.
DARNLEY (hetken äänettömyyden jälkeen). Pahan ihmisen kestävyys ei ole uskollisuutta, ja sitä ihaillaan kuitenkin. Paha, (seisahtuu) hän paaduttaa sydämmensä jonkun ajatuksen valtaan, hän sulkeutuu vihaansa ikäänkuin linnaan, jonka kaikki sillat hän on heittänyt pois. Sitä maailma ihailee!
(Kävelee).
TAYLOR. Te peloitatte itseänne! Te asetatte eteenne pelkoa joka haaralle.
DARNLEY. Ihmiset tahtovat nähdä suurta taistelua, jota seuraa suuri voitto tai suuri tappio! (seisahtuu). He eivät huomaa sädemurtoa heikon sielussa, noita tuhansia valon-murtamia, jotka välähtelevät ja katoovat kunnes koko pisara on haihtunut ilmaan. – Nyt aurinko meni maille! Mikä kummallinen taivas, William, minä tuskastun, katso, katso! Onko se ennustusta, onko se taivaan vihaa, minä vapisen, oi, William, vie minut istumaan!
TAYLOR. Herrani, taistelkaa toki hiukan vastaan.
DARNLEY. Minä en voi, tämä vavistus! Oi, lue vähä, auta minua, joudu, sydäntäni ahdistaa niin!
TAYLOR (lukee avatusta kirjasta). "Kuinka kauan sinä Herra peräti tahdot minua unhottaa? Kuinka kauan sinä peität kasvos minulta? Kuinka kauan minä neuvoa pidän sielussani? Ja ahdistetaan sydämmessäni, joka päivä? Kuinka kauan yltyy viholliseni minua vastaan…?"
DARNLEY. Minä en käsitä sitä, sanat uhkaavat minua ja heittävät tummia varjoja yli koko olentoni.
TAYLOR (on taas aloittamaisillaan, mutta samassa kuuluu torvien ja huilujen soitanto, joka pian lakkaa). Se on kuningatar!
DARNLEY. Niin, se on hän, se on Maria, joka ei minua unohda! Sytytä kynttilät, monta kynttilää, hän tulee, tuo julma ja ihana, joka vie minulta hengen, – tuo tulinen, joka polttaa samalla kuin hän lämmittää! Oi, tee valoisaksi täällä, vedä peitteet ikkunain eteen! Eikö sinulla ole suitsutusta? Heitä hyvänhajuista vettä ympärille, aseta tulisoittoja talon eteen!
SEITSEMÄS KOHTAUS
PALVELIJA. Sitten KUNINGATAR. Entiset.
PALVELIJA. Kuningatar kysyy onko teillä hetkinen suoda hänen armollensa?
DARNLEY. Kaikki hetkeni.
(Hän avaa oven kuningattarelle ja hänen seurueelleen, joka jää etuhuoneesen. Taylor tervehtii kuningatarta notkistamalla polvea ja vetäytyy myös pois. Ovet suljetaan).
KAHDEKSAS KOHTAUS
KUNINGATAR. DARNLEY. (Kuningatar, juhlapuvussa jää seisomaan keskelle lattiaa hänen eteensä).
DARNLEY (lepopenkiltään). Oletko täällä? Ihana, soinnullinen kuin se soitanto, joka sinut tänne kantoi, juhlapuvussa kuin sydän ennen lemmenkohtausta; virvottava kun olet läsnä, vaan jättävä lemmen tuskia jälellesi kun menet. – Ei, tule! (Hän istuu matalalle tuolille Darnleyn viereen, tämä tarttuu hänen käteensä ja suutelee sitä hellästi; katselee häntä). Näin unta tänä yönä, että jouduin sinne, missä paljon päivän-loistetta oli. Minussa oli sama ihana tunne, kuin milloin lasna uneksin että minua kannettiin ilmojen läpi. Minä heräsin, mielestäni, ihanassa seudussa, mutta sinä et ollut siellä. Minä rukoilin että sinä saisit seurata minua, ja sinä tulit, sinä ja äitini yhdessä ja yhä suuremmassa valossa. Mitä sinä luulet sen unen tietävän?.. Unelmissamme asuu enkeleitä, yö on päivän uskottu, mutta se muistaa kaikki paremmin kuin päivä ja oikaisee päivän erehdykset.
Eilen William luki Salomon'in korkeasta veisusta. Se humisee vielä kuin lauhkeat tuulet pääni ympäri, tuoden tuoksuja Libanonilta. William sanoo että siinä puhutaan kirkosta ja sen sulhosta. Ei, lemmestä siinä puhutaan, lemmen korkea veisu se on; maailmassa ei ole toista sen vertaista. Sen luomiseen tarvittiin etelän aurinko, viinitarhat Juudan kansan mielikuvituksessa, Salomon'in loisto kaikessa itämaisessa tulisuudessaan. Minä ajattelin, hänen lukiessaan, ainoastaan sinua. Sinä, kultani, olet ihana kuin Tirza, vilkas kuin suuri kaupunki, kauhea kuin ne, jotka sotalippujen suojassa kulkevat. Sinun silmäsi katselevat kiharain alta kuin kyyhkysen silmät, mesileipää ja maitoa on kielesi alla, vartalosi on kuin palmupuu, olentosi kuin suljettu yrttitarha.
Rakkaus, sanoo hän, on voimallinen kuin kuolema. Veden tulva ei voi rakkautta sammuttaa, sen tuli hehkuu, kuin hohtavat hiilet, sen liekki on pyhä.
Kuinka olet hyvä, kun istut näin uskollisesti luonani ja puhut niin paljon kanssani!
KUNINGATAR. Etkö ole huomannut ett'en vielä ole sanaakaan sanonut?
DARNLEY. Niin ovat puhuneet sinun silmäs ja minun ajatukseni niitä katsellessa. – Nyt menet häihin.
KUNINGATAR. Menen.
DARNLEY. Siellä sinun pitää ajatella minua ja lempeäni ja sentähden antaa minulle anteeksi mitä olen rikkonut sinua vastaan.
KUNINGATAR. Minä olen sulle anteeksi antanut.
DARNLEY. Kaikki, – sano kaikki!
KUNINGATAR. Kaikki – Rizzion murhankin!
DARNLEY. Oi, Maria, miksi mainitsit tuon nimen! – Et ole minulle anteeksi antanut.
KUNINGATAR. Olen, kaikki, nyt kun sinua oikein ymmärrän.
DARNLEY. Et minua ymmärrä, jos ymmärtäisit minua, niin – oi, silloin et mainitsisi tuota nimeä!
KUNINGATAR. Minä sen mainitsin sentähden, että se tänä iltana väkisin tulee mieleeni synkkine muistoineen. Se tapahtui ummelleen vuosi sitten ja tähän aikaan!
DARNLEY. Oi, Maria, sinä tapat minut.
KUNINGATAR. Mitä tämä on!
DARNLEY. Tuska palasi taas, tämä vavistus ja ahdistus.
KUNINGATAR. Ystäväni, sinä et voi hyvin! – Kuinka kalpenet ja hikoilet!
(Hän pyyhkii Darnleyn kasvoja nenäliinallansa, nousee ja auttaa häntä mukavampaan asemaan; istuu taas käsi hänen otsallansa).
DARNLEY (hymyilee tyytyväisenä).
KUNINGATAR. Voitko paremmin?
DARNLEY. Voin. (Viittaa että hän tahtoo pitää kuningattaren toista kättä; kuningatar antaa sen ja ottaa vähän ajan perästä toisen kätensä hänen otsaltansa). Ei, anna sen olla! Se se on, joka tuskan poistaa. (Kuningatar laskee sen taas Darnleyn otsalle). Kuinka hyvä sinä olet! – Sinä annat minulle kaikki anteeksi, eikö niin?
KUNINGATAR. Annan.
DARNLEY. Ihanata on anteeksi antaa. Minä ajattelen usein täällä maatessani, kun en tiedä missä olet, tai mitä teet: – minä annan hänelle anteeksi, hän palajaa, hän on hyvä. Minä olen sinulle kaikki anteeksi antanut, oi, kaikki! Maria, kuinka nyt olet kaunis! Sinä katselet minua niin hellästi, niin sydämmellisesti, suutele minua! (Kuningatar pudistaa päätänsä). Merkiksi siitä – että me annamme anteeksi.
KUNINGATAR (pudistaa taas päätänsä).
DARNLEY. Mutta sinä olet kyyneleissä?
KUNINGATAR (purskahtaa itkuun ja heittäytyy hänen rinnallensa).
DARNLEY. Ovatko pahoja sua vastaan? Usko itsesi minulle, minä en voi sua puolustaa, mutta minä voin suruasi jakaa.
KUNINGATAR (nousee ja pyhkii pois kyyneleensä). Minun täytyy nyt mennä.
He odottavat minua häissä.
DARNLEY. Oi, joko nyt!
KUNINGATAR. Mutta kirkossa tahdon rukoilla – meidän molempain edestä?
DARNLEY. Koska tulet sinä jälleen?
KUNINGATAR. Kohta huomenna; – tästälähin tahdon tulla useammin sinun luoksesi.
DARNLEY (melkein kuiskaten). Kiitos! – kiitos tästä hetkestä!
KUNINGATAR (kallistuen suutelee Darnleyn otsaa). Jää hyvästi.
DARNLEY. Kiitos!
KUNINGATAR (menee, seisahtuu ovella, katselee Darnleytä, sanoo ystävällisesti ja hiljaa). Kunnes tavataan!
DARNLEY (samaten). Kunnes tavataan!
(Kuningattaren mentyä panee hän kätensä ristiin ja makaa ihan liikkumatonna).
