Kitabı oku: «Synnöve Päiväkumpu», sayfa 2

TOINEN LUKU

Talonpoika aina mielessään asettaa kirkon korkealle juhlalliselle paikalle. Se on laakson ainoa komeampi rakennus, ja sen huippu ulottuuki siitä syystä vähän kauemmaksi, kuin mihin se näyttää ulottuvan. Sen kellot tervehtivät pitkä-matkaista hänen kirkkoa lähestyessänsä, ja tämä aina nostaa lakkiansa niille ikäänkuin kiitokseksi viimeisestä! Hänen ja niiden kesken on liitto, jota ei kukaan tunne. Lapsena hän seisoi ovella ja kuunteli niitä, kirkkoväen tuolla tiellä hiljaisesti ohi kulkiessa; isä valmistautui myös kirkkomatkalle, mutta hän itse oli vielä liian pieni. Hän yhdisti silloin monet mielenkuvat tuohon raskaasen, voimakkaasen ääneen. Sitä kuunnellessa hänen mieleensä aina juohtui: puhtaat, uudet vaatteet, juhlapukuiset naiset, harjatut hevoset uusine ajokaluinensa.

Vähän ijäkkäämpänä täytyy hänen paimentaa karjaa tuntureilla. Mutta kun hän ihanana, kosteisena sunnuntai-aamnna istuu kivellä lehmät ympärillänsä ja kuulee kirkon kellojen kaikuvan, silloin käy hän surumieliseksi. Sillä jotain valoisata, keveästi houkuttelevaa tuolta alhaalta niissä helisee. Hän silloin muistaa tuttavansa kirkolla, Herran temppelissä käyntinsä, hyvän ruoan kotona, isän, äidin, siskot, leikit nurmella iloisena sunnuntai-iltana, ja pieni sydän rinnassa ryhtyy kapinaan. Hän vielä hetkisen kuuntelee kirkon kelloja, luoden pitkän katseen alas laaksoon, lukee sitten pienen rukouksen, hypähtää paikaltansa, on jälleen iloinen ja torahuttaa torveensa niin, että vuoret rämähtävät.

Näissä hiljaisissa tunturi-laaksoissa kirkko vielä eri tavalla puhuu eri ikäisille ja näyttää toiselta eri katsojille. Se seisoo korkeana ja juhlallisena rippilapselle, – kohotetun sormin puoleksi uhaten ja puoleksi viitaten nuorukaiselle, joka lähestyy valittunsa kanssa, – hartevana ja voimakkaana miehen murheelle, – avarana ja leppeänä väsyneelle vanhukselle. Jumalan-palveluksen aikana pienet lapset tuodaan kastettaviksi ja tunnettu seikka on, että tämän toimituksen kestäessä on hartaus suurin.

Sentähden ei voi kuvata norjalaisia talonpoikia, ei turmeltuneita, eikä turmelemattomia, joskus kirkkoa tapaamatta. Tämä jos näyttääkin yksitoikkoiselta: ei se kumminkaan ikävintä ole. Tämä olkoon yleiseen sanottu eikä varta vasten siitä kirkonkäynnistä, mikä nyt seuraa.

Thorbjörn iloitsi matkasta ja katsannoista. Hän tunsi sen äänettömyyden painon, joka ennen jumalanpalveluksen alkua valtasi kaikkia ja kaikkea, ja ehkei hän itse muistanut kumartua, koska Isä-meidän luettiin, oli hänen päänsä kumminkin ikäänkuin alaspainettuna, nähdessään sadottaisin kumartuneita päitä. Nyt alotettiin virsi, ja kaikki veisasivat yhtä aikaa hänen ympärillänsä. Tämä hänet milt'ei kokonaan valtasi. Niin ajatuksiinsa vaipuneena istui hän, että hän säpsähti ikäänkuin unesta, koska heidän penkkinsä avattiin ja eräs mies astui sinne. Virren loputtua kätteli isä miestä ja kysyi: "Miten Päiväkummulla jaksetaan?"

Thorbjörn'in silmät kävivät pystyyn; mutta ehkä hän kuinkakin töllisteli, oli hän kumminkin sangen kovalla löytääksensä mitäkään heimolaisuutta tämän miehen ja loihtumisen kesken. Hän oli suopea, valkoverinen, sinisilmäinen ja korkeaotsainen mies; hän hymyili, koska häntä puhuteltiin ja myöntyi kaikkiin, mitä Sæmund lausui; muuten oli hän harvapuheinen. – "Tuolla saat nähdä Synnöven," sanoi isä, kumartuen alas, nosti Thorbjörn'in polvellensa ja osoitti toisella puolella olevaan naisväen penkkiin. Siellä pieni tyttö oli polvillaan penkillä ja kurkisteli yli penkin oven; hän oli Thorbjörn'in vieressä olevaa miestä vielä vaaleanverevämpi, niin vaalea, ettei hän moista ikänänsä ennen ollut nähnyt. Tytön päähineessä heiluivat punaiset nauhat, vaalean-keltaiset hiukset näkyivät sen alta, ja nyt hän hymyili Thorbjörn'ille, niin ettei tämä pitkään aikaan voinut muuta kuin katsella tytön valkoisia hampaita. Hän piti toisessa kädessään koreata virsikirjaa ja toisessa kokoon käärittyä punaisen-keltaista silkkihuivia, ja huviksensa hän nyt pieksi kirjaa huivilla. Jota enemmän Thorbjörn tuijotteli, sitä enemmän Synnöve hymyili, ja edellinen tahtoi samoin kuin tyttökin polvillensa penkille. Silloin tämä nyökäytti päätään; poika katsoi hetkisen vakavasti tyttöön: sitten nyökäytti hänkin. Tyttö hymyili ja nyökäytti kerran vielä; poika nyökäytti taas, ja uudestaan, ja sittenkin vielä kerran. Tyttö hymyili, mutta ei nyökäyttänytkään enää, – ennenkun hetkisen perästä, jolloin poika jo oli tuon unohtanut; silloin hän taas nyökäytti päätään.

"Minä tahdon myöskin nähdä!" kuuli hän takanansa, – ja samassa tunsi hän jonkun vetävän häntä jaloista alas laattialle, jotta hän oli vähällä pudota. Eräs pieni, jäntterä nääveli tuo oli, joka nyt urheasti yritti hänen paikallensa. Hänelläkin oli vaaleat, mutta suorukkeiset hiukset ja tylppä nenä. Aslak oli kyllin Thorbjörn'iä neuvonut, miten pahanilkiset poikanulikat, joita hän ehkä tapaisi kirkossa ja koulussa, olisivat pideltävät. Thorbjörn nipisti poikaa sentähden takaa, jotta tämä oli vähällä parahtaa, mutta pidätti itsensä kumminkin ja kömpi sen sijaan sukkelasti alas penkiltä jälleen sekä kävi kiinni Thorbjörn'in molempiin korviin. Tämä tarttui toisen tukkaan ja painoi hänet allensa; ei poika vieläkään karjahtanut, mutta puri Thorbjörn'iä reiteen; Thorbjörn syrjäytti sitä ja puristi kovasti toisen kasvoja laattiaa vastaan. Silloin häntä itseään kouraistiin nutun kauluksesta ja nostettiin ylös miten silppusäkkiä vaan, – tämän teki isä, joka nyt asetti hänen polvellensa. "Ellemme olisi kirkossa, saisit selkääsi," kuiskasi hän Thorbjörn'in korvaan ja puristi hänen kättänsä niin, että kinervöitsi kantapäähän asti. Hän muisti Synnöveä ja katsahti sinnepäin. Tämä oli vielä paikallaan, mutta tuijotteli niin kummastuneena, että Thorbjörn rupesi aavistamaan, jotta se, minkä hän oli tehnyt, mahtoi olla varsin päin seinäistä. Heti kun tyttö huomasi, että Thorbjörn katseli häntä, konttasi hän alas penkiltä eikä enään itseänsä näyttänyt.

Esiin astuivat lukkari ja pappi, hän tosin heitä kuunteli ja katseli; ja jälleen tuli esiin lukkari ja taasen pappi, – mutta yhä istui Thorbjörn isän polvella ja tuumiskeli: eiköhän tyttö jälleen kohta mahda katsahtaa ylös? Tuo pieni mies, joka oli vetänyt hänen alas penkiltä, istui jakkaralla etäämmällä penkissä ja aina, kun hän yritti nousta, tuustasi häntä selkään eräs vanhus, joka istui torkkuen, mutta joka säännöllisesti heräsi joka kerta, kun poika oli aikeessa kohottautua paikaltaan. "Eiköhän tyttö kohta jälleen mahda katsahtaa ylös?" arveli Thorbjörn, ja jokainen punainen nauha, jonka hän näki, muistutti tytön nauhoista, ja jokainen koreasti maalattu kuva oli joko tytön suuruinen tahi häntä pienempi. Ahah, tuollapa hän pisti päänsä esiin; mutta heti kun hän sai nähdä Thorbjörn'in, veti hän sen vakaisen näköisenä alas jälleen. – Lukkari astui esiin ja pappikin vielä kerran, soitettiin, ja noustiin paikoiltansa. Isä puhui jälleen hiljaa vaalean-verevän miehen kanssa, he astuivat yhdessä naisväen penkin luo, jossa myöskin jo oli noustu istuvilta. Ensimmäinen, joka sieltä astui ulos, oli valkean-ihoinen nainen, joka hymyili miehen tavoin, ehkä kumminkin vähemmässä määrässä; hän oli jokseenkin pieni ja vaalea sekä piti Synnöveä kädestä. Thorbjörn meni heti suoraan jälkimäistä vastaan: mutta tyttö vetäytyi pikaisesti hänestä ja piiloutui äitinsä hameesen. "Anna minun olla!" sanoi hän. "Hän varmaan ei milloinkaan ennen ole kirkossa ollut," sanoi vaalea vaimo ja asetti kätensä Thorbjörn'in pään päälle. "Ei olekaan, sentähden tappeleekin hän ensi kertaa, kun siellä on," sanoi Sæmund. – Thorbjörn näpeissänsä katsahti vaimoon ja sitten Synnöveen, joka hänen mielestänsä nyt oli vieläkin vakavamman näköinen. He lähtivät yhdessä ulos, – vanhemmat keskenänsä puhellen ja Thorbjörn Synnöven jäljessä, mutta tämä vetäytyi lähemmäksi äitiään aina, kun Thorbjörn pääsi likemmäksi. Toista poikaa hän ei enää nähnyt. Kirkonmäellä pysähtyivät he ja alottivat pitempää kanssapuhetta. Thorbjörn kuuli useamman kerran Aslakia mainittavan, ja koska hän pelkäsi, että hänestä samalla vähän puhuttaisiin, vetäytyi hän syrjään. "Ei sinun sovi tätä kuulla," sanoi äiti Synnöve'lle; "mene syrjään, sanon minä!" Synnöve syrjäytyi vastahakoisesti. Thorbjörn lähestyi häntä silloin ja katseli häntä, ja tyttö katseli Thorbjörn'iä, ja niin he seisoivat pitkän aikaa toinen toistaan vaan katsellen. Viimein sanoi tyttö: "Hyi!" – "Mintähden sanot hyi?" – "Sinä olet tapellut kirkossa, juuri kun pappi oli messussa, – hyi!" – "Niin, mutta siitä on jo niin pitkä aika!" – Tuo tyttöön koski, ja hän sanoi hetkisen kuluttua: "Sinäkö olet, jota sanotaan Thorbjörn Kuuselaksi?" – "Niin olen; ja sinäkö olet Synnöve Päiväkumpu?" – "Niin… Minä olen aina kuullut, että sinä olisit niin kiltti poika." – "Enpä, tuo ei ole totta: sillä minä olen ilkein koko kotoväestä," vastasi Thorbjörn. – "En milloinkaan ole kuullut…" sanoi Synnöve, pieniä käsiään yhteen lyöden, "äiti, äiti! hän sanoo…" – "Vaiti ja mene syrjään," joutui hänelle sieltä vastaan, – hän pysähtyi, astui sitten takaisin vitkaan ja takaperin, suuret siniset silmiinsä kiinnitettyinä äitiin. "Minä olen aina kuullut, että sinä olet niin kiltti," sanoi Thorbjörn. – "Niin toisinaan, koska olen lukenut," vastasi tyttö… – "Onko siinä perää, että siellä teidän seutuvissa on niin paljo tonttuja, kummituksia ja muuta paholaisen seuraa, että niitä siellä oikein vilisee?" kysyi Thorbjörn, asettaen toisen kätensä puuskaan ja pistäen toisen jalkansa eteen – aivan niin, kuin hän oli nähnyt Aslakin tekevän. – "Äiti, äiti! tiedätkö, mitä hän kertoo? hän sanoo…" – "Anna minun olla, kuuletko! Äläkä tänne tule, ennenkun minä sinua kutsun!" Tytön täytyi taas takaisin vitkaan ja takaperin, tukkien huivinsa kulmaa suuhunsa, kävi siihen hampainensa ja nykieli sitä. "Onko se varsin perätöntä, että öisin siellä kummuissa soitetaan?" – "On." – "Etkö siis milloinkaan ole nähnyt kummituksia?" – "En." – "Mutta Herran nimessä…" – "Hyi, niin et saa sanoa!" – "Entäs tätä, eipä se vaarallista," väitti poika ja sylkäsi hampainsa välistä, näyttääksensä tytölle, miten pitkälle hän sai syljen lentämään. – "On, on toki!" sanoi tämä, "sillä silloin tulet helvettiin?" – "Niinkö luulet?" kysyi edellinen koko joukon sävyisemmästi; sillä hän oli arvellut, että hänelle siitä korkeintaan tulisi selkäsauna, ja nyt seisoi isä niin etäällä heistä. – "Kuka noin arviolta on väkevin siellä teillä?" kysäsi hän ja laittoi lakkinsa vähän enemmän toiselle korvalle. – "Sitä en tiedä." – "Mutta väkevin meillä on isä; hän on niin väkevä, että hän antaa Aslakille selkään; ja Aslak, sen tietänet, on väkevä." – "Vai niin." – "Hän on kerran nostanut hevosen." – "Hevosen!" – "Ja se on totta, niin totta, niin, – sillä hän on itse siitä puhunut." Silloin ei tyttökään epäillyt, tiettyä se. – "Kuka on Aslak?" kysäsi tyttö. – "Hän on ilkeä veitikka, tietänet. Isä suomi häntä niin, ettei tässä maailmassa ketään ihmistä ole niin piesty." – "Tappeletteko siellä teillä?" – "Kyllä toisinaan, niin… Eikö teillä sitten tapella?" – "Ei milloinkaan." – "Mitä te sitten siellä teette?" – "Kyllähän sitä tekemistä, äiti valmistaa ruoan, kutoo ja ompelee: sitä Karina myös tekee, mutta ei niin kunnollisesti kuin äiti, sillä Karina on niin laiska. Mutta Randi hoitaa lehmiä, isä ja rengit ovat ulkotöissä." Tämän piti poika tyydyttävänä selityksenä. "Mutta aina iltasilla luemme ja laulamme." – "Kaikkiko?" – "Niin." – "Tuo mahtaa olla ikävää…" – "Ikävää? – Äiti, hän san…" mutta samassa hän muisti, ettei sinne ollut meneminen. – "Tiedätkö minulla on niin monta lammasta," virkkoi hän. – "Onko sinulla?" – "On niinkin, kolme poikii talvella, ja luulen varmaan yhden saavan kaksikin vuonaa." – "Vai on sinulla lampaita?" – "On, minulla on lehmiä, ja porsaitakin. Eikö sinulla ole yhtäkään?" – "Eikä." – "Tule minun luokseni, niin minä annan sinulle yhden vuonan ja saatpa nähdä, että siitä sitten saat useamman." – "Sepä olisi verrattoman hupaista." – He olivat hetken ääneti. "Eiköhän Ingridkin voisi saada vuonan?" kysäsi Thorbjörn. – "Kuka on Ingrid?" – "Ingrid, pieni Ingrid, etkö tiedä?" – Ei toinen Ingridiä tuntenut. "Onko hän sinua pienempi?" – "Onhan toki minua pienempi, – joinkuin sinun kokoisesi." – "Todellakin, hänen täytyy tulla sinun kanssasi, muistatko sen!" Jaa, sen oli hän varmaan muistava. "Mutta," lisäsi tyttö, "koska sinä saat vuonan, saakoon Ingrid porsaan." – Tuo oli Thorbjörn'istäkin viisaampaa ja nyt keskustelivat he yhteisistä tuttavista, joita heillä tosiaankaan ei monta ollut. Vanhemmat olivat nyt haastelleet loppuun, ja heidän täytyi lähteä kotiin.

Yöllä uneksi Thorbjörn Päiväkummusta ja oli siellä näkevinänsä pelkkiä valkoisia vuonia ja pienen valkeaverisen tytön punaisine nauhoineen käyskentelevän niiden keskellä. Ingrid ja hän puhuivat jok'ainoa päivä mennäksensä sinne. Heillä oli niin monta vuonaa ja pientä porsasta hoidettavina, etteivät tienneet, miten ja minne kääntyä niiden parissa. Sillä välillä kummeksivat he suuresti, etteivät heti saaneet Päiväkummulle lähteä. "Sentähdenkö että tuo pieni tytöntynkä on teitä käskenyt?" kysyi äiti, "onko mokomatakaan ennen kuultu?" – "Niin, niin, odottakaapa vaan tulevaan sunnuntaihin," väitti Thorbjörn, "niin saammepa nähdä."

Tuo tuli. "Sinä kuulut olevan niin paha kerskaamaan, valehtelemaan ja kiroilemaan," sanoi Synnöve hänelle silloin, "ettet saa meille tulla, ennenkun sen olet jättänyt." – "Kuka sen on sanonut?" kysyi Thorbjörn kummastuneena. – "Äiti."

Ingrid odotti kärsimättömänä kirkkoväen kotiintuloa, ja Thorbjörn kertoi hänelle ja äidille, miten oli käynyt. "Siinä sen nyt näet!" sanoi äiti. Ei Ingrid mitään sanonut. Mutta siitä hetkestä piti sekä hän että äiti varalta, milloin poika vaan manasi tahi kerskaili. Kerran Ingrid ja hän joutuivat riitaan siitä, josko "Koira vieköön!" on pidettävä manauksena tahi ei. Ingrid joutui tappiolle, ja sitten käytti Thorbjörn "Koira vieköön" kaiken päivää. Mutta illalla kuuli tämän isä. "Niin, se sinun vieköön," sanoi hän ja kämähytti poikaa niin, että tämä kellahti kumoon. Thorbjörn häpesi enin Ingridiä, mutta tämä hetkisen kuluttua meni hänen luokseen ja hyväili häntä.

Kun noin pari kuukautta oli kulunut, saivat molemmat lähteä Päiväkummulle. Synnöve oli sitten heidän luonaan, he taas siellä, ja niin vuorotellen kaiken kasvinaikansa. Thorbjörn ja Synnöve kilpailivat lukemisessa; he kävivät samaa koulua, ja poika kävi viimein ahkerammaksi, niin ahkeraksi, että pappi opetti häntä vielä erikseenkin. Mutta Ingrid'iltä kävi hitaammin, ja häntä auttoivat molemmat toiset. Hän ja Synnöve kävivät niin eroamattomiksi, että ihmiset sanoivat heitä "Riekoiksi," koska he aina oleskelivat yhdessä ja molemmat olivat aivan vaalean-vereviä.

Tapahtui, parasta päätä kun kaikki oli hyvin, että Synnöve suuttui Thorbjörn'iin siitä, että hän rajuudessaan oli matkaansaattanut harmia toisinaan siellä, toisinaan täällä. Ingrid rupesi silloin aina välittäjäksi, ja heistä tuli jälleen hyvät ystävät, miten ennenkin. Mutta kun Synnöven äiti sai jonkun tappelun tietoonsa, niin ei Thorbjörn sillä viikolla Päiväkummulle tullut, ja tuskinpa vaan seuraavanakaan. Sæmund'ille ei kenkään rohjennut sellaista kertoa; hän käy niin kova-kouraisesti poikaan, sanoi hänen vaimonsa ja velvoitti kaikkia vait'oloon.

Kukin heistä kasvoi kauniiksi ja hyvännäköiseksi. Synnöve'stä tuli pitkä ja hoikka, kiharansa olivat keltaiset, katsantonsa vapaa sekä silmänsä tyynen siniset. Puhuessansa hän hymyili, ja ihmiset sanoivat jo aikaseen, että siunaukseksi sen lapsen tielle joutuminen oli. Ingrid oli pienempi, mutta vireämpi, hänen hiuksensa olivat vielä valkeammat, kasvonsa hyvin pienet, pulleat ja pyöreät. Thorbjörn kävi keskikokoiseksi, mutta erinomaisen sorea-vartiseksi, tummat olivat hänen hiuksensa, tummansiniset silmänsä, kasvonsa piirteet pontevat ja jäsenensä vahvat. Vihoissaan hän mielellään kerskaili, että hän taisi lukea ja kirjoittaa yhtähyvin kuin koulumestari, eikä muutoin pelännyt yhtäkään miestä laaksossa – paitsi isäänsä, arveli hän itsekseen, mutta sitä hän ei muitten kuullen sanonut.

Thorbjörn tahtoi aikaisin valmistettaa Herran ehtoolliselle, mutta siitä ei mitään tullut. "Niin kanan kun et ole ripillä käynyt, olet poikanulikka vaan, ja minä voin sinua paremmin hallita!" sanoi isä. Niinpä sattui, että hän, Synnöve ja Ingrid yhtä aikaa kävivät rippikoulua. Synnöve oli myöskin odottanut kauan; hän oli viidentoista vuotinen, ja kuudennellatoistakin. "Ei milloinkaan kylliksi taida, kun tulee kasteen-liittonsa uudistaa," oli äiti sanonut, ja isä, Guttorm Päiväkumpu, oli sen myöntänyt. Eipä siis ihme, että pari kosijaa ilmoittiihe, toinen parempain ihmisten poikia, toinen eräs rikas naapuri. "Tuopa nyt hullua! Ei tyttö vielä ole edes ripillä käynyt!" – "Sitten kaiketi täytynee hänet päästää Herran ehtoolliselle," sanoi isä. Mutta tästä ei Synnöve mitään tiennyt.

Pappilassa pastorin perheen naiset pitivät Synnöve'stä niin paljon, että käskivät hänen sisään, jotta saisivat puhella hänen kanssaan. Ingrid ja Thorbjörn seisoivat ulkona muiden kanssa; ja kun eräs poika sanoi hänelle: "Niinpä et päässytkään sinä mukaan, – he varmaan vievät Synnöven sinulta!" niin tämän sai poika maksaa sinisellä silmällä. Siitä hetkestä ottivat pojat tavakseen puhua Synnöveä hänelle ja kohta huomasivatkin, ett'ei mikään saattanut häntä niin raivoihin. Metsässä pappilan läheisyydessä viimein välipuheen mukaan käytiin tuimaan tappeluun, jonka syynä oli yllämainitun tapainen asia; siinä Thorbjörn kohta oli yksinään suurta joukkoa vastaan. Tytöt olivat edeltäpäin lähteneet tiehensä, niin ett'ei ollut ketään, joka olisi mennyt väliin, ja sentähden kiihtyi tappelu yhä tuimemmaksi. Tappiolle ei Thorbjörn tahtonut joutua, yhä useammat ryntäsivät hänen päällensä, ja nyt puolusti hän itseänsä, millä vaan parahiten taisi, josta syystä siinä jaeltiinkin iskuja, mitkä sittemmin kyllä kertoilivat, mitä siellä oli tapahtunut. Aiheesen käytiin samassa, ja siitä nousi kova huhu paikkakunnassa.

Seuraavana sunnuntaina ei Thorbjörn'iä haluttanut lähteä kirkkoon; ensikerran, kun heidän piti lähteä papin luo, rupesi hän sairaaksi. Ingrid läksi sentähden yksin. Thorbjörn kysyi tytön kotiin tullessa, mitä Synnöve oli sanonut. "Ei mitään."

Kun hän sitte taas lähti mukaan, hänen mielestänsä kaikki ihmiset katselivat häntä, ja rippilapset nauraa kikertivät. Mutta Synnöve tuli muita myöhempään ja oli sinä päivänä paljon sisällä pappilassa. Hän pelkäsi papilta nuhteita, mutta havaitsi pian, että seudussa ainoat, jotka eivät tappeluksesta mitään tietäneet, olivat hänen oma isänsä ja pastori. Tuo nyt vielä kävi päinsä; mutta miten hän taas pääsisi puheen alkuun Synnöven kanssa; sitä hän ei saanut selville; sillä nyt ensi kerran ei hän mielellään tahtonut pyytää Ingrid'iä välittäjäksi. Luetoksen loputtua oli Synnöve jälleen pastorin perheessä. Thorbjörn odotti niin kauan kun vielä joitakuita toisiakin oli kartanolla, mutta viimein täytyi hänen kuitenkin lähteä. Ingrid oli ensimmäisiä, jotka lähtivät.

Seuraavana päivänä oli Synnöve tullut ennen kaikkia muita ja lähti puutarhaan pastorin tyttären ja erään nuoren herran kanssa. Neiti kaivoi ylös kukkia ja antoi Synnöve'lle, herra auttoi, ja Thorbjörn seisoi ulkopuolella muiden kanssa ja katseli päältä. He selittivät kylläksi ääneensä, jotta kaikki sen kuulivat, miten kukat olivat istutettavat; ja Synnöve lupasi sen itse toimittaa, jotta se tulisi tehdyksi ihan heidän selityksensä mukaan. "Et sinä voi sitä yksinäsi tehdä," sanoi tuo ylhäinen herra, ja tuon pani Thorbjörn mieleensä. – Synnöven tultua muiden luo, osoittivat he hänelle vielä tavallisen suurempaa kohteliaisuutta. Mutta Synnöve meni Ingrid'in luo, tervehti häntä ystävällisesti ja pyysi häntä kanssaan äyräälle. Sinne he istuivat; sillä pitkään aikaan he eivät olleet oikeen keskenään haastelleet. Thorbjörn jäi muiden parveen ja tarkasti Synnöven kalliita ulkomaalaisia kukkia.

Sinä päivänä lähti Synnöve yhtenä muiden kanssa. "Ehkä minä kannan nuo kukat sinulle," virkkoi Thorbjörn. "Senpä mielelläsi saat tehdä," vastasi tyttö ystävällisesti, mutta toiseen katsahtamatta, otti Ingrid'iä kädestä ja kävi edeltä. Päiväkummulla seisahtui hän ja lausui Ingrid'ille jäähyväiset. "Minä kyllä jaksan kantaa kukat jäljellä olevan matkasen," sanoi hän tarttuen vasuun, jonka Thorbjörn oli laskenut kädestään. Kaiken tietä oli hän tuumiskellut tarjoutua istuttamaan kukkasia, mutta nyt ei hän saanut sitä tehneeksi; sillä tyttö niin kiiruisasti kääntyi heistä. Mutta jäljestäpäin hän taasen tuumiskeli, että hänen kumminkin olisi pitänyt auttaa tyttöä kukkain panemisessa. "Mitä te keskenänne haastelitte?" kysyi hän Ingrid'iltä. – "Ei mitään."

Kun muut parhaaksi olivat päässeet levolle, puki Thorbjörn hiljaa päällensä jälleen ja lähti ulos. Ilta oli kaunis, lämmin ja tyyni, taivaan kantta ohuena verhona peittivät harmaan-siniset hattarat, sieltä täältä halki revittynä, jotta näytti siltä kuin joku samealta laelta olisi katsellut alas. Ei ketään näkynyt kartanolla eikä etäämmälläkään, mutta kaikkialla ruohikossa heinäsirkat sirisivät, ruisrääkkä rääkyi oikealta, toinen vastasi vasemmalta, josta yhä edelleen syntyi senlainen laulu nurmella, että vaeltaja astui ikäänkuin suuressa seurassa, ehk'ei hän ainoatakaan elävää nähnyt. Metsä levisi sinisenä, sitten tummana ja yhä tummempana vasten korkeata tunturia ja näytti viimein suurelta usvaiselta mereltä.

Mutta sieltä kuuli Thorbjörn teeren kuhertavan, yksinäisen kissapöllön huutavan ja kosken pauhaavan vanhaa, räikeätä nuottiaan mahtavammin kuin milloinkaan ennen, – nyt, koska kaikki äänettömänä sitä kuunteli. Thorbjörn katsahti Päiväkumpuun päin ja lähti matkalle. Hän poikkesi tavalliselta tieltä, joutui suoraa uraa sinne ja oli kohta Synnöven pienessä kukkatarhassa, mikä oli aivan tämän ullakkosuojan akkunan alla. Hän kuunteli ja tarkasteli, mutta kaikki oli hiljaista. Hän katsoi ympärilleen puutarhassa etsien työ-aseita itselleen ja löysikin sekä lapion että haravan. Erään penkin kaivamista oli alotettu; ainoastaan pieni kolkka oli joutunut valmiiksi, ja siihen oli jo kaksi kukkaa asetettu. "Hän on väsynyt, tyttö-rääsy, ja hänen on täytynyt jättää työnsä", arveli poika. "Tämä vaatiikin miehen voimia", mietti hän edelleen ja ryhtyi työhön. Ei häntä uni ensinkään rasittanut ja vieläpä mielestänsä hän ei milloinkaan ennen ollut näin helppoa työtä toimittanut. Hän muisti, miten kukat olivat pantavat, muisti myöskin pappilan kukkatarhan ja sovitti kaikki sen mukaan. Yö kului kaikki, mutta ei hän sitä huomannut, hän tuskin lepäsi hetkeäkään ja sai koko penkin käännetyksi, kukat istutetuiksi, yhden ja toisen toistamiseenkin asetetuksi, saadaksensa kokonaisuuden yhä kauniimmaksi ja vähän väliä vilkasi hän ullakon akkunaan, olisiko kentiesi jonkun huomio häneen. Mutta eipä siellä eikä muuallakaan ketään ollut; ei hän kuullut edes koiran haukuntaa, ennenkun kukko alkoi laulaa ja herätti metsän linnut, jotka nyt yksi toisensa perään nousivat visertelemään: "hyvää huomenta". Siinä tasottaen maata penkin ympäri, muisti hän Aslakin kertomat sadut, ja miten hän aikanaan luuli tonttujen ja kummitusten kasvavan Päiväkummulla. Hän katsahti akkunaan ja hymyili ajatellessaan, mitä Synnöve herätessään uskoisi. Nyt oli aamu käynyt aivan valoisaksi, linnut pitivät jo aika pauhinata, sentähden hän heittäyi yli aitauksen ja teki joutua kotiin. Nyt ei kenkään voisi väittää, että Thorbjörn oli käynyt siellä istuttamassa kukkia Synnöve Päiväkummun kukkatarhaan.