Kitabı oku: «1868 ja 1968»
Jäsenet ensimäisessä näytöksessä:
Totuuden Jumalatar.
Olli Tuuterkaivenius, muinaisuuksien kerääjä.
Ilma, hänen tyttärensä.
Siivettyinen, makasiininpitäjä ja nimineuvos; kerettiläis-saarnaaja.
Heimonen, lääkäri.
Rouva Noukkanen, Tuuterkaiveniuksen emännöitsijä.
Puutarhan työmiehiä.
Jäseniä lisäksi toisessa näytöksessä:
Tuuterkaivenius nuorempi.
Rosmo.
Renkimies.
Talonvartija.
Louhetar.
Hänen miehensä.
Marjatta.
Naimatoin mies.
Sokersurvonius.
Kiinalainen.
Konttikauppias.
Rahvasto.
Ensimäinen näytös
Pieni huone Tuuterkaiveniuksen talossa perä- ja sivu-ovineen, koristettu kaikellaisilla muinaisaisaikaisilla kuvilla ja asuilla. Peräseinän keskistä osaa peittää sininen esivaate.
Ensimäinen kohtaus
Heimonen. Ilma.
Heimonen. Niin, Ilmaseni, meidän toivomme yhä vaan enemmän raukeevat ja häviävät. Isältäsi kun pyysin hänen suostumustansa kihlaukseemme ja selitin, ettei minun yksin vaan myös hänen ainoan lapsensakin onni riippuu siinä kohdassa, niin työnsi hän minulle vastaukseksi yhden kipsikivisen pään, jossa nenä oli rikki ruhvottu, ja vaati minua myödyttämään sitä tuhannen vuoden vanhaksi.
Ilma. Ja sinä?
Heimonen. Minä en voinut vahvistaa hänelle hupsuuttansa, joka lopulta hänet ihka hulluksi tekee. Minä sensuhteen sanoin hänelle suoraan, että joku petturi sillä kallolla on häntä viekotellut samoin kuin monella muulla.
Ilma. Miten varomattomasti!
Heimonen. Enkä minä voi kärsiä ja katsella, miten koko maailma häntä pitää pilkkanansa. Hän vasta eilenkin osti eräältä veitikalta varsin kalliilla hinnalla tuon ruman kivi-kuvan tuolla, (menee perällepäin ja vetää esi-vaatetta syrjään, niin että vanha kivi-kuva sieltä näkyy) ja uskoo täydellä todella, että tuon on Wäinämöinen "julkiseen Jyränköömme" pudottanut, kun hän pyhää Henrikkiä pakeni, ja vaikka ihan varmaan sama kivenhakkaaja on sen muokannut, joka sanoi sen Jyrängöstä haroneensa, niin hän kuitenkin päättää, että tuo möhkö antaa luotettavan todistuksen Kalevalaisten kunnosta kaunotaiteessa. Hän on myös saanut päähänsä että yksi Hiiden linna ennen vanhaan on seissut täällä tämän talon sialla, ja sensuhteen on nyt tuo kaunis puutarha hiekkakuopan muotoinen, josta iso joukko työmiehiä päivittäin kaivaa ylös vanhoja jäännöksiä ja muisto-merkkejä. Koko talon huoneet ovat muutetut talletuspaikaksi kaikenmoiselle rojulle. Usko minua, Ilmaseni, tuosta tuommoisesta ei milloinkaan tule hyvää loppua.
Ilma. Kyllähän sen minäkin uskon; vaan olisihan nyt kuitenkin tällä kertaa voinut mennä mukiin hänen tuumiinsa, – sinä nyt olet hävittänyt ja hämmentänyt kaikkityyni.
Heimonen. Minä en saa olleeksi mikään petturi. Minä en saata auttaa hourupäistä sairasta heittämään itseänsä ikkunasta pihalle.
Ilma. Vaan ei sekään ole ymmärtäväisen ihmisen asia, sen vähemmin lääkärin, pauhata hourupäistä sairasta vastaan, lempeästi ja hellävaraisesti on hänen kanssansa meneteltävä, ja pieni mukiinmeno sinun puolestasi olisi…
Heimonen. Niin, minä huomaankin olevani vastuksena ja kiusana kaikille. Nyt ei siis muuta, kuin että sinäkin… no hyvä kyllä, minä olen liika ihminen täällä. – Minä sen tiesin jo ennenkin… tiedänpähän nyt senkin, että minulla on kosioveli itseäni onnellisempi, joka – vähät siitä – jää hyvästi!
Ilma. Hyvästi, hyvä herra!
Heimonen. Jää hyvästi armolliseni! (kumartaa ja lähtee ovelle, vaan pysähtyy siellä ja katsoo taaksensa). Jää hyvästi! minä menen viimeistä kertaa (menee ulos, vaan tulee takaisin heti). Minä menen, enkä milloinkaan enää takaisin tule! (ottaa kiini ovesta, vaan seisahtuu ja kääntyy ympäri). Herra Jumala! – Olisinhan toki ansainnut edes yhden jäähyväissanan!
Ilma (joka istuiksen tuolille). Yhden jäähyväissanan? Minä luulin teidän jo menneeksi.
Heimonen (tulee esiin pikasesti). Se on tunnottomasti tehty kohdella minua tuommoisella kylmyydellä.
Ilma. Minä en saata estää hourupäistä viskautumasta ulos ikkunasta.
Heimonen (tarttuu Ilman käteen). Ilma, suo anteeksi! se jota rakastaa, on kyllä useasti suurempi hupsu, kuin se joka muinais-jätteitä keräilee. Älä minulle enää vihainen ole, jos et tahtone nähdä minun epätoivoon kuolevan.
Ilma (nousee tuolilta). Eikö mitä! eihän nuoren tytön sovi vihainen olla. Mies rakastaa ja tekee yhtähyvin kaikki mitä voipi, saadaksensa vaan vaivata sitä ketä rakastaa. – Mitä enemmän nurjalle ja jorolle hän näyttää, sitä enemmän rakastettava luulee hän olevansa. Kaiken päivää vaivaa hän naista varovaisuudellaan, soimauksillaan, juonillaan, saarnoillaan ja Jumala tiesi millä kaikella. Saadakseen naista oikeen sulostuttaa, selittää hän suuttuneensa elämään ja tahtoo viskautua kuoleman syliin, ihmisparka: vaan usko minua, hän ei kuole, ennenkuin on meitä naisia tappanut tuhannen kertaa. Kun minulla nyt ei ole halua kuolla sillä tavoin, niin saan ottaa rakkaat jäähyväiset! – (lähenee yhtä sivu-ovea).
Heimonen (seuraa jälestä). Ilma!
Ilma. Minä lahjoitan siis teille elämänne takaisin ja myös vapauden, että voitte elää ihan kuin tahdotte. – Jääkää hyvästi, hyvä herra! (menee sivuhuoneesen).
Heimonen (koettelee saada ovea lukosta auki). Ilma! jos tämä on leikkiä, niin se on hirmuista leikkiä! No hyvä kyllä! lukitkaa ovenne, Mamseli! Vaan sitä ei ole tarvis tehdä enempätä, ei ainakaan minun tähteni, sen lupaan pyhällä sanalla! hyvästi! (menee kiivaasti perälle päin).
Ilma (tulee ulos). Eerikki! – (avaa sylinsä hänelle).
Heimonen (tulee kiireesti takaisin ja laskeutuu polvillensa). Ilma! isäsi saakoon kernaasti uskoa muinaisuuksia, kun vaan minä saan sinuun luottaa.
Ilma. Se rikki lyöty kipsi-pää on siis tuhannen vuotinen?
Heimonen. Se on kolmentuhannen vuotinen.
Ilma. Kivimöhkö tuolla on vanhan Wäinämöisen pudottama?
Heimonen. Ei, se on Noakin pudottama.
Ilma (nostaa häntä ylös). Oh, ei niin, ystäväni, sinä et saa myödyttää, et yhtä etkä toista. – Minua kyllä hyvittää, että suostut kaikkiin hullutuksiin minun tähden; vaan en kuitenkaan sitä tahdo. Totuus se vihdoinkin kaikki voittaa.
Heimonen. Mitäpä sitte tahtoisit minun tekemään?
Ilma. Ei mitään nyt vielä. Isä on ihastunut saarnamies Siivettyiseen, ja tahtoo jyrkästi minua hänen kanssa naimiseen. Hirvitelläkseen minua on hän tehnyt testamentin ja siinä antanut tuolle saamamiehelle suurimman osan omaisuudestaan.
Heimonen. Luvatkoon hän Jumalan nimessä pois kaikki tyyni, kun vaan minä saan pitää sinut.
Ilma. Se on kaiketi hyvä, vaan ei kelpo naima-osa milloinkaan voi olla vahingoksi. Lääkäri voipi helposti jäädä pois muodista; vaan rahat ovat aina muodissa. Isä on pohjaltaan hyvä ja pitää hyvänä minut, ja minä en luule sen olevan niin vaarallista (katsoo ulos ikkunasta). Vaan katso, tuolla tulee Herra nimineuvos. Menkäämme pois hänen näkyvistään!
(He menevät sivuhuoneesen).
Toinen kohtaus
Siivettyinen (muutamia kirjoja kainalossa). Rouva Noukkanen.
Rouva (lyykistäen). Minä sen tunnustan, että kun vaan te, kunnian-arvoisa nimineuvos, astutte kartanoon, niin on se aivan kuin Jumalan enkeli astuisi sisään, meidän syntisten joukkoon.
Siivettyinen. Älkää niin sanoko, hyvä rouva Noukkanen, minä olen alhainen, vähäpätöinen ristiveli, enkä toivota mitään korkeimmin kuin taivaallista siunausta tähän taloon.
Rouva. Ah! miten, kunnian-arvoisa nimineuvos, teidän viimeinen innokas saarnanne oli kaunis ja liikuttava! Ne siitä itkivätkin kaikki ihmiset, ja itsekin viruin minä kaiken yötä ja itkin, sen minä tunnustan (kaivaa silmiänsä).
Siivettyinen. Älkää niin sanoko! itsestäni minä mitään en voi, se on korkeampi voima, joka minut on välikappaleeksensa valinnut. – Me olemme kaikki yhtä suuret syntiset.
Rouva. Minä sen tunnustan, että jos te, kunnian-arvoisa herra nimineuvos, ette olisi niin hyvä ja kunnioittaisi useasti käynnillänne meitä, niin olisin minä jo kauvan sitte heittänyt tämän vaivaloisen ja kiittämättömän palveluksen.
Siivettyinen. Älkää niin sanoko, hyvä rouva! minä toivoisin että niitä olisi montakin niin tunnokasta ja Jumalaa pelkääväistä ihmistä maailmassa, kuin te rouva olette! Katsokaa tätä, sallikaa minun antaa tämä piplia, niinkuin muistoksi suosiolliselta ystävältä (ojentaa hänelle piplian).
Rouva (ottaa sen vastaan ja kumartaa syvään). Kutenka osaisin minä kiittää niin paljosta hyvyydestä! Ah, miten soreasti tämä on nidottu!
Siivettyinen. Kuinkas meidän hyvä Ilma-mamseli tänäin voipi?
Rouva. Ah! hän hyvin ikävöipi teitä tänne, kunnian-arvoisa herra nimineuvos. Minä sen tunnustan, että sinä päivänä, kun saisin nähdä kunnian-arvoisan nimineuvoksen ja Ilma-mamselin seisovan vihki-tuolin edessä, ummistaisin minä tyytyväisesti silmäni.
Siivettyinen. Älkää niin sanoko, minä olen köyhä mies, ja Ilma-mamseli otattaa suurta rikkautta; niinhän se on, hyvä rouva Noukkanen?
Rouva. Kyllähän prohvessorilla on vähimmäkseenkin satatuhatta, ja Ilma on ainoa lapsi.
Siivettyinen. Satatuhatta! ja ainoa lapsi! – Ah, jos laita olisi päinvastoin. Hyvä rouvaseni, käypikös tohtori Heimonen useasti täällä?
Rouva. Niin, tosin se käypi; prohvessori on ollut vähä-vointinen nyt viime aikoina.
Siivettyinen. Jospa maassamme olisi montakin semmoista niin perinpohjaista tiedemiestä kuin prohvessori on! – Vaan kääntyäkseni jälleen tohtori Heimoseen, niin saan pyytää teitä, hyvä Rouva, että valvoisitte äitillisellä silmällä tuota äkkinäistä tyttö-riepua. Rikkaissa taloissa, missä nuoret lääkärit käyvät, tulee tyttärille aina heikko rinta ja liian suuri sydän. Se pahoittaisi kovasti mieltäni, joo tuo hyvä lapsi joutuisi huonoille käsille!
Rouva. Jumala armas, mitäs kunnian-arvoisa nimineuvos ajattelette! Näinä päivinä kuulin kun prohvessori ja Ilma-mamseli haastelivat teistä, kunnian-arvoisa herra nimineuvos.
Siivettyinen (tarttuen vilkkaasti rouvan käteen). Minusta? mitä he sanoivat? (nöyrästi). Mutta älkää mitään sanoko, minä en tahdo mitään tietää – ei milloinkaan pidä salaan kuullella muiden perekunnallisia asioita.
Rouva. Minäkö kuultelen! minä sen tunnustan, että se soimaus syvästi lonkkaa minua! (itkee). Jos olen kuullellut, niin se on ollut teidän itsenne vuoksi, kunnian-arvoisa nimineuvos! tuo soimaus minut viepi hautaan, sen minä tunnustan.
Siivettyinen. Älkää niin sanoko! tarkoitukseni ei ollut semmoinen. Kuulteleminen on hyvä avu ja hyvä tapa, jos sillä voipi täällä maailmassa jotain hyvää aikoin saada! (vilkkaasti). Mitä he sanoivat?
Rouva. Prohvessori ensin sanoi, että hän kaiken korkeimmin kunnioittaa teitä, kunnian-arvoisa herra nimineuvos, ja että hän teitä pitää kaiken korkeimpana ystävänään; että te, kunnian-arvoisa nimineuvos, olette suuri muinaisuuksien rakastaja ja niiden kerääjä, ja aivan kerrassaan semmoinen kuin virka- ja tiedemiehen pitää olla, ja että hän toivoisi itselleen juuri semmoista vävyä; ja kun minä sen kuulin, niin minä itkin, sen minä tunnustan.
Siivettyinen. Se kelpo mies! Siitä minä tunnen hellän isän sydämen! mitäs Ilma-mamseli vastasi! mitäs hän vastasi?
Rouva. Hän tuli hämille, tietäähän sen, ja sanoi olevansa vielä kovin nuori miehelle menemään.
Siivettyinen. Ai ai!
Rouva. Mitä luulette, kunnian-arvoisa nimineuvos?
Siivettyinen. Kun tyttö sen itse sanoo, että hän on liian nuori miehelle menemään, niin silloin ei konsaan ole laita oikeen hyvin – ai! ai! – se koti-lääkäri! – se – se! – kuitenkin, jos hän voinee saattaa Ilma-mamselin onnelliseksi, niin minä toivotan heille Jumalan siunausta.
Rouva. Jumala varjelkoon siitä, herra kunnian-arvoisa nimineuvos! mitenkä nyt tohtori saattaisi kysymykseen tulla! voisiko hänestä edes mainita samalla kertaa, kuin teistä, kunnian-arvoisa nimineuvos, joka olette jumalinen herra ja korkea virkamies, ja joka olette…
Siivettyinen. Se on kaikki hyvä, armas rouvaseni; vaan minä pelkään että nuoret tytöt nykyiseen aikaan rakastavat enemmän käytännöllisiä tieteitä. – Ilma-mamseli on varmaan omassa kamarissaan, minä luulen. Minä tahdon nyt mennä sisään hänen luoksensa ja antaa hänelle Franzenin saarnoja, jotka mukaani toin, sekä niistä lyhyen selityksen, jonka olen itse jouto-hetkinäni kirjoitellut.
Rouva. Te olette, herra kunnian-arvoisa nimineuvos, varmaankin niin hyvä ja jäätte meille puoliselle?
Siivettyinen. Prohvessori oli niin hyvä ja pyysi minua siksi viipymään, ja vaikka minulla olisi kyllä paljo tekemistä, niin —
Rouva. Ah miten hyvästi te, kunnian-arvoisa nimineuvos, siinä teittekin! Voin sanoa, että meillä on oivallinen lohi, mitä saattaa tarita. Kumpaista te, kunnian-arvoisa nimineuvos, paremmin suvaitsette, savutettua Vuoksen lohta vai tuoresta Kymin kalaa?
Siivettyinen. Meidän ei pidä hylkeä mitään Jumalan lahjaa! – yksi hyvä ei työnnä tieltänsä toista, hyvä rouvaseni.
Rouva. Minä myöskin tahdon paistaa munista pannukaakkuja. Suvaitseehan kunnian-arvoisa nimineuvos munia pannukaakuissa?
Siivettyinen. Teillä, hyvä rouva, on erinomaisen suloinen ja hyvän-tahtoinen sydän! – pysykää aina tämän hyvän talon turvana! (taputtaa rouvaa leuvan alle). Kyllä suvaitsen pannukaakuissa munia! – (menee sisään sivuhuoneesen).
Rouva. Miten suloisia miehiä nimineuvokset ovatkin! Ja sitä on oikein hupainen, laittaa ruokaa heille, sen minä tunnustan!
(Menee sisään toisesta sivuovesta).
Kolmas kohtaus
Tuuterkaivenius (kantaen yhdessä kädessään vanhaa nenätöintä kipsipäätä ja toisessa vanhaa ja rumaa ykskorvaista saviasteaa, sekä päänsä päällä rautaista kolmijalkaa). Ken sitä uskoisi, että minä, joka nyt kävelen tässä näinikään tepsuttelen, että minä kuitenkin tällä silmänräpäyksellä kannan sylissäni ja pääni päällä useita vuosisatoja! – (asettaa kipsipään toiselle pöydälle ja saviastean toiselle; kääntyy sitte edellisen pöydän luo ja seisattuu sen ääreen). Tämä kipsipää, jonka minä kaivoin ylös puutarhastani, on totisesti tuhannen vuoden vanha; sen ovat varmaanki Hiidet tänne tuoneet, kun ennen vanhaan ryöstöretkillänsä täältä kulkivat kristityitä ryöstämässä, sillä ei tämä ole mikään tavallinen kliitupää, sen kyllä voipi nähdä. Ymmyrjäinen tuo on juuri kuin pöllön kallo; onhan meilläkin pöllöpäitä, mutta suurempi tämä on niitä, ei tämä ole meikäläisiä pöllöpäitä; etelän sivistyneimmistä tienoista tämä on kotoisin. Vahinko vaan että nenän pitää olla poikessa, sillä jos joku mestariteos kuuluu Kreettalaiseen eli Ruomalaiseen muinaisuuteen, sitä voipi vaan päättää nenästä. Minun pitää sentähden saada selvä nenästä, jos kohta täytyisikin kaivaa itseni vaikka maan keskukseen asti (menee toisen pöydän luo). Tuo astea; sitäpä vasta on oikea moukka, se on vasta mölö se! Sillä on ikää varmaankin kaksitoista sataa vuotta, sillä kaksikorvaiset mölöt kuuluvat myöhempään aikakauteen. – Siinä määrässä kuin luonnon omainen voima on heikontunut, on täydytty tehdä asteoille kaksi korvaa, sensuhteen että niitä saattaa kaksin käsin nostella; mutta voimakkaat esi-isäinme sitä eivät tarvinneet, sillä heille se vaan oli pikkuinen asia nostaa yhdellä kädellä kaiken suurintakin tuommoista moukkaa, vaikkapa vielä ihan suorin käsinkin. Kepeät olisivat siis meikäläiset moukat heidän kourissansa. Minä en tiedä mitään, mitä niin kunnioittaisin kuin tuommoisia asteoita, tälläisiä vanhoja moukkia. Ihan varmaan on jonkun sankarin tomu levännyt tämänkin moukan sisällä. – Se on kuitenkin mahtanut olla hyvin suuri sankari, sillä astea on oikea veitikka suuruudeltaan (menee ja seisattuu keskelle teatteria). Tämä kolmi-jalka, joka minulla on pääni päällä, on ihan varmaan seissut jossain vanhassa epäjumalan temppelissä. Varmaan on joku vanha noita-akka istunut tämän päällä. Ah, miten onnellinen minä kuitenkin olen! koko pakanallinen pimeys lepää minun pääni päällä! (nostaa kolmi-jalan pois päästänsä ja asettaa sen pois luotansa). Syvät tutkimukseni kaunistuivat paraimmalla menestyksellä. Muinaiskeräykseni ovat suurimmat ja merkillisimmät Jyrängön kaupungissa, koko Suomessa, niin jopa koko maailmassa! Minä muutun varmaan kuolemattomaksi; nimeäni ja töitäni ei suinkaan ikuisina aikoina unhoteta.
Toinen näytös
Jyrängön kaupungissa 1968. Entisen Toropovan puodin tienoilla, mutta vasemmalla puolella kauppapuodin sialle on kohonnut suuri summatoin tehdas, mikä höyryllä käypi, korkeat höyry-torvet katolla; samalla puolella, vaan yli kadun, on Toropovan kukkatarha vielä entisellään, ja kukka-tarhan takana perässä on Jyränkö-joki. Oikealla puolella on komeita kartanoita, joiden huoneet paistavat kaikki kullalle. Joelle kulkeva risti-katu eroittaa oikean-puoliset kartanot vasen-puolisesta tehtaasta ja tarhasta. (Esirippu nousee ylös ja soitanto käypi somasti, jota kestää edelleen, kunnes puhe alkaa).
Ensimäinen kohtaus
Tuuterkaivenius (maaten kadulla) ja Totuus.
Totuus (seisten Tuuterkaiveniuksen vieressä ja kosketellen häntä).
Ylös tuosta nouse jo, —
Päivä korkealla paistaa!
Tuuterkaivenius (unen horroksissa, hieroo silmiänsä). Niin tosiaan – hyvää huomenta! missäs on mun kahvini? pistäppäs minulle piippuun ja tuo mulle Virallinen Lehti; – en tiedä miten piika lienee vuoteeni pehmustellutkin; vaan niin kovalla tilalla en vielä milloinkaan ennen ole maannut… (katselee ympärillensä). Mutta missäs kummalla minä nyt olen, – keskellä katuahan minä makaan! (hypähtää ylös). Onko tämä unen näköä, vai olenko minä hulluna! (huutaa). Rouva Noukkanen, Nenäpiuvi! Ilma! Ilma, hyvä lapseni! (huomaa Totuuden). Totuuden Jumalatar! – Ah! nyt minä muistan, että eilen… että eilen…
Totuus.
Eilen? – no, sano minulle,
Kuinka vanha oot sä nyt?
Tuuterkaivenius. Kuinkako vanha minä olen? minä olen viidenkymmenen vuoden vanha.
Totuus (juhlallisesti).
Etpäs oikein arvannunna;
Sinä täytät tänäpänä
Sata viiskymmentä vuotta,
Aivan tällä hetkelläsi!
(Menee hymysuin).
Toinen kohtaus
Tuuterkaivenius (yksinänsä). Sata viiskymmentä vuotta! sittehän minä jo olenkin itse varsinainen muinaisuus, toinen painos Jerusalmen suutaria! Sata viiskymmentä vuotta! Niinmuodoin on rouva Noukkanen siis sata kuuskymmen vuotias; hänpä sitte näyttäneekin jo kelpo muorille hän, se marakatti! (Katselee kummastellen ympärillensä). Se on sitte Heinola nyt tämä, vuonna 1968! (katselee perillepäin). Jos tuo on Jyrängön joki, niin täytyy tämän paikan olla Toropovan kolkka, – ihanha tuo onkin Toropovan kukka-tarha, vaikka omena-puut ovat kauhean suuriksi kasvaneet (katselee tehdas-kartanoa), ja jos se on hänen entinen kukka-tarhansa, niin tässähän sitte olisi Toropovan puoti, jossa Tirikova sittemmin kauppaa piti; mutta ompa se kartano mainioksi ja kummalliseksi kasvanut. Minua juuri arveluttaa kuka se nyt täällä on pää-kauppijaana tähän aikaan!.. Mutta kuka se on tuo?
Kolmas kohtaus
Rosmo (suuri raha-kukkaro toisessa kädessä ja toisessa pistuoli, jonka hän ojentaa kohti Tuuterkaiveniuksen rintaa). Ota nämä rahat, taikka kuole!
Tuuterkaivenius (kauhistuen). Herra, (ottaa kiivaasti kukkaron). Häh!
Rosmo. Jääkää hyvästi! (kumartuu ja menee pois).
Tuuterkaivenius (kumartaen). Jumalan kans! sepä oli kunnon mies, se ryöväri! Se on kelpo asia se! tulla ryövätyksi tällä tavalla!.. Katsos miten ajat ovat muuttuneet.
Neljäs kohtaus
Tuuterkaivenius. Eräs Renkimies.
Renkimies (luuta kädessä, vaan vaatetettuna niinkuin paraskin herra sen muodin mukaan, mikä oli vuonna 1868, tulee esiin ja rupee katua lakasemaan). Pois tieltä, näettehän että minun pitää puhdistaa katua.
Tuuterkaivenius (itsekseen). Onkos herroilla nykyseen aikaan tapana lakasta katuja. Sitä ne tekivät ennen minunkin aikoinani; vaan eivät he silloin luutaa käyttäneet (kovasti). Minä pyydän anteeksi; vaan minua kummastuttaa, että noin kiltti ja muodin mukainen herra —
Renkimies. Älkää tehkö pilkkaa köyhistä ihmisistä! Onkos tämmöiset ryysyt muoti-vaatteita? Niitä ne jos lie olleet iso-ukon aikoina! minä kyllä näytänkin aivan kuin vanhalle muinaisuukselle, mutta köyhän pitää olla tyytyväinen.
Tuuterkaivenius. Muinaisuukselle! (itsekseen). Tuommoista muinais-jätettä ei löytynyt minun säästeissäni (kovasti). Paljonko te voitte päivässä ansaita?
Renkimies. Vähänpä sitä meikäläinen mies voipi päivän osaksi lukea, ainoastaan vaan kymmenkunta viiden markan kappaleita päivässä, ja sillä tuskin saapi vettä ja leipää ruuaksensa.
(Menee ulos lakasten).
Viides kohtaus
Tuuterkaivenius. Sitte eräs Talonvartija.
Tuuterkaivenius. Viisikymmentä markkaa päivässä! – Minua jo arveluttaakin, paljonko sitte urakka-miehet saanevatkaan, ne jotka huoneita urakka-kaupalla rakentavat! (katselee ympärillensä). Komea kartano! Minua juuri arveluttaa mistä Suomi on saanut rakennus-niekkoja! Nykyseen aikaan lienee oivallinen rakennuksien ylihallitus toimessa. Olispa tuota hupainen kolkuttaa vähän portille (kolkuttaa portille).
Talonvartija (puettuna loistavaan aamu-pukuun, astuu ulos, syöden hyydeltä (glace) ja hämmennellen sitä kullatulla hopealusikalla). Mitäs pitää?
Tuuterkaivenius. Onko se tämän talon isäntäherra, jota minulla on kunnia puhutella?
Talonvartija. Minä olen talonvartija eli paremmin sanoen portinvartija, hyvä herra!
Tuuterkaivenius (itsekseen). Portinvartija samettisessa yö-nutussa ja syöpi hyydettä! – (Kovasti). Minä olen reissuvainen, ja sitte on jo kauvan aikaa kun olen ollut Jyrängön kaupungissa; – vaan mistä kummalta on saatu varoja silata huoneita noin kullalla?
Talonvartija. Viisikymmentä vuotta on sitte, kun löydettiin kultavuori Vierumäestä.
Tuuterkaivenius. Kultavuori Vierumäestä! sepä on hyvä kuulla semmoista! – Toropovan puoti-kartano on jotensakin muuttunut, näen minä. Sen vanhalla katolla istui ennen, Tirisovan aikana, kyyhkysiä parvittain, mutta nyt näen tuossa koko joukon korkeita savu-torvia.
Talonvartija. Tämäkö tässä? Se oli ennen vapaaherrojen kokous-huone, mutta kun niitä ei enää nykyiseen aikaan tarvita, niin kartano muutettiin ruokalaitos-tehtaaksi, mikä käypi höyryllä.
Tuuterkaivenius. Mitä kummaa! puuropatoja puotitavarain sialla.
Talonvartija. Se on hyvin hyödyllinen tehdas. Ken tahtoo ruokaa itsellensä vuoden pitkään, hänen tarvitsee vaan mennä ja heittää sinne esim. härkä tai lammas, määräten vaan luettelossa mitä laatua liha-ruokaa hän tahtoo valmistettavaksi. Härkä tai lammas viskataan heti elävänä, niinkuin se on karvoineen, säärineen ja sorkkineen, alas suureen masina-kattilaan, ja yhden minuutin kuluttua tulee sieltä koko se vaadittu laitos: liha-paistit, liha-keitit, suolattuja potkia potaattien tai tärvättyjen munien keralla, senmukaan kuin vaan toivotaan ja tahdotaan, – ja kaikki erinäisissä vatiloissa ja suppiloissa, jotka myöskin seuraavat mukana samasta kattilasta.
Tuuterkaivenius. Se on ihmeellistä se? Ken olisi voinut ajatella ja mielessään kuvata, että Toropovan vanha puoti olisi muuttunut vapaa-herrojen kokous-huoneeksi ja vapaa-herrojen kokous-huone sitte niin hyödyttäväksi paikaksi! – Suokaa anteeksi, onkos huoneen vourat kyllä korkeat nykyseen aikaan?
Talonvartija. Sitä en juuri voi sanoa. Sitä voipi saada hyvin kauniin ja tilavan yläkerran 4:jäne huoneineen, kyökkiä lukematta, 40 tuhannella hopeamarkalla vuodessa.
Tuuterkaivenius. Neljälläkymmenellä tuhannella! sepä olisi jotain, esim. jollekulle opettajalle, kellä on 1200 markkaa palkkaa.
Talonvartija. Vaan se kellä ei ole varaa maksaa niin paljo, se voipi aivan hyvin ainakin saada pienen vinttikammarin viidennessä yläkerrassa 777 markalla 22 pennillä.
Tuuterkaivenius. Seitsemällä sadalla seitsemällä kymmenellä ja seitsemällä markalla ja kahdella kymmenellä kahdella pennillä! Sitte saanevatkin varmaan tiedemiehet, runoilijat ja muut taideniekat asua kaduilla ihan vuorokaudet halki?
Talonvartija. Sen ne tosin saavat tehdä, jos maksavat tuon pikkuisen makson, 200 markkaa hopeassa vuodelta, ollen velvolliset senlisäksi ottamaan osaa vielä katujen rakennus-kulungeistakin eli katujen ylläpitämisen maksuista.
Tuuterkaivenius (syrjään). Ihanaiset ajat (kovasti). No, puiden hinta on ainakin samassa suhteessa?
Talonvartija. Puita nyt enää ei ollenkaan tarvita eikä käytetä lämmitykseksi. Kaakeli-uunien asemesta löytyy jokaisessa huoneessa sähkö-kone. Kun milloin on talvi ja alkaa paleltaa, niin otetaan sähkeellisiä muksauksia, joita pitkitetään siksi kunne alkaa ruumista varistaa. Vaan suokaa anteeksi; minun täytyy mennä sisälle työhöni. Minä pidän kirjallisia puheita eli niinkutsuttuja luennoita portin avainten historiasta kerran viikossa. Ne hyvin ovat huvittavia, voinette arvata (menee).
Kuudes kohtaus
Tuuterkaivenius. Louhetar.
Tuuterkaivenius. Portinvartija, joka pitää kirjallisia luennoita! – sepä jo on liian kurja se (rumpu käypi ulkopuolella). Mitä se on?
Louhetar (puoleksi sota-puvussa ja lyöden rumpua).
Tuuterkaivenius. Naiset ovat sotilaita, minä luulen?
Louhetar. Minä olen rykmentin rummuttaja Suomen Kaartissa – minä olen aina himollisesti rakastanut sotilas-säätyä. Vanhempani tahtoivat minua sivili-virkoihin, että minä, samoin kuin muutkin naiset, olisin tullut tuomariksi ja juttujen ajajaksi eli niinkutsutuksi "vulmahdiksi".
Tuuterkaivenius. Juttujen ajajaksi…
Louhetar. Niin, aivan samallaiseksi näköjäni, kuin tuo joka tuolta tulee. (Eräs nainen mustassa päällysnutussa ja korkea musta miehen hattu päässä käypi verkkaisesti poikki teaatterin, suuri vihko paperia kainalossa ja suuri kirja kädessä, josta lukee, viuhtoen muuten oikealla kädellään). Tuo on meidän suurimpia juttuniekkoja, – se nyt menee raastuvan-oikeuteen, niinkuin luulen.
Tuuterkaivenius. Naisihmiset vulmahtiloina, sittenpä sitä oikeuden edessä varmaan haasteltaneekin koko hirmuisesti! – Ja entäs teidän miehenne? —
Louhetar. Minun mieheni? se on lempeä-luontoinen, rakastettava olento – hoitaa taloutta oikeen hyvästi, ompelee ja pesee pyykkiä aivan sievästi, – minulle tuli täytymys naida hänet ja antaa hänelle nimeni – vaan minä en siitä pahottele.
Tuuterkaivenius (itsekseen). Mitä nyt tuo taas on, mitä kuulen! —
Louhetar. Ah! vaan tuossahan se onkin – hän tulee, varmaankin kalatorilta, jossa on ollut kaloja meille puoliseksi ostamassa.
Seitsemäs kohtaus
Edelliset. Louhettaren Mies.
Mies (suuri kooltaan, mustat poskiparrat ja päässä kaunis tylli-myssy koreilla nauhoilla, esiliina edessä, kantaen ruokakoria, jossa kaloja ja ruuvas-kasvuja on sisässä. – Hän kumartaa). Sinäkös se olet vaimoseni? —
Louhetar (kurkistaa koriin). Spenattia – pavun palkoja, näen minä – vaan miksi otit ahvenia? tiedäthän sen jo, että minä rakastan paraittain paistettuja hailia.
Mies. Siellä kyllä oli paistettuja hailia, siellä sillan korvalla, vaan ne eivät olleet eläviä, ja sen suhteen niitä en ottanut.
Louhetar. No, yhtä kaikki sitte – mene nyt kauniisti kotiin – (jyrkästi). Vaan muista, että jos tapaat jonkun naisen tiellä, niin paina kohta silmäsi alas, – naineen miehen ei sovi kiemastella, niinkuin eräänä päivänä teit – hyvästi nyt, ystäväni, ja katso pienosta kotona, kuuletkos sinä!
Mies. Hyvä, hyvä, kultaseni (menee).
Louhetar (menee toiselle sivulle ja rummuttaa).
Kahdeksas kohtaus
Tuuterkaivenius. Marjatta ja eräs nuori mies.
Nuori mies (Muutamia läninkiä toisella käsivarrellaan ja vasu toisella; Marjatta, tullessaan yhtaikaa, halailee miestä). Antakaa minun mennä, antakaa olla rauhassa! Ei minulla ole aikaa!
Marjatta (Komeasti ja kiltisti vaatetettuna, ratsaspiiska kädessä, miekka vyöllä ja sikarri hampaissa). Sinäpä nyt olet ihmeen kova, suloisin ystäväni, – kultaseni, kuuleppa, enkö saisi tarita sinulle käsivarttani vaan vähäksi ajaksi?
Nuori mies. Isä on kieltänyt, hän on sanonut, etten saa tarttua kenenkään tytön käsipuoleen.
Marjatta. Isä ja isä! eikö milloinkaan muuta kuin mitä isä lupaa! Voithan kuitenkin sanoa minulle kuka olet ja mitä sinä, kultaseni, kotonasi tiet?
Nuori mies. Minä asun itsekseni vaan, ja ompelen vaatteita.
Marjatta. Sitä oivallisempi se onkin, sinä pieni pujarini. Minä olen aivan kokonansa rakas ja sulostunut tuommoisiin pieniin ompelijoihin. Sinä pääset minusta, mutta vaan yhdellä ainoalla ehdolla.
Nuori mies (luopi silmänsä alas). Ja se ehto!
Marjatta. Että saan tietää missä sinä asut.
Nuori mies (itsekseen). Oh! kuinka herjoja ne naiset ovat! (kovasti). Minä asun Sametti-kadun varrella, talossa N: o 11, Kiuru-nimisessä korttelissa.
Marjatta Kiitoksia leluseni! (pistää paikan nimen muistiin tasku-kirjaansa). Sinä saat kuulla minusta! (käsittelee miestä). Luota siihen!
Nuori mies (koettaen päästä erillensä hänestä). Se nyt on hirmuista, että kuu vaan joku mies parka lähtee ulos yksinänsä, niin luullaan hänestä jo kohta jos mitäkin pahaa! (juosta pötkii ulos).
Marjatta (ajaa häntä takaa kulissien väliin). Saanenhan minä kuitenkin tarita sinulle naulan konfehtia, sinä pieni pippuri-säkki!
Tuuterkaivenius (itsekseen). Miehet ostavat kaloja, asuvat itseksensä ja ompelevat vaatteita, – syövät konfehtia ja muuta namu-ruokaa ja heitä viekotellaan keskellä katua! sepäs on häväistys koko mies-suvulle! – Tuo nuori rouvas-nainen tulee takaisin. Nyt alkaa hän varmaankin pistää näppinsä minuun.
Yhdeksäs kohtaus
Tuuterkaivenius. Marjatta.
Marjatta. Se on varma ja tosi, että tuo sievänen mies-suku panee meille paljo papuja päähän.
Tuuterkaivenius. Ne nyt ovat sitte naiset, jotka nykyseen aikaan hallitsevat ja vallitsevat.
Marjatta. Niin, minusta olisi kumma jos muuten saattaisi olla ja laatuun käydä! Niitä tosin löytyy naisia, jotka puhelevat miesten vapauttamisesta; vaan niinkauan kuin minä saatan kohottaa ääntäni valtiopäivillä, niin panen sitä asiaa vastaan. Hoitakoot miehet lapsia ja kotisiivoa, hoitakoot jaloa ja kyllä vastuun-alaista kutsumustansa kotona, hoitakoot perettämme! kyntäkööt meidän ketoja, ja saakoot he hakata meille puita ja tuutia meidän lapsiamme! tähän työhön ovat he saaneet luonnollisia voimia. Vaan antaa naisten, jotka ovat korkeimman neron, ymmärryksen ja mielen edusjäseniä, hallita ja vallita maailmaa!
Tuuterkaivenius. Kiitoksia paljo! vaan kutkas suojelevat maata vihollisen päälle rynnätessä?
Marjatta. Me naiset! tosin otamme me miehiä keralla taisteluun, vaan me käytämme heitä työhön samalla tavalla kuin Pyrrus ennen muinoin elefanttiansa.
Tuuterkaivenius. Mutta mitenkä Jumalan nimessä te olette saaneet miehet niin masentumaan?
Marjatta. Niin, tee-vedellä ja raittius-seuroilla.
Tuuterkaivenius. Naisetko ne sitte nykyiseen aikaan kirjoittelevat?
Marjatta. Meidän suurinta sanomalehteä, "Sanomia Turusta", joka on 12 kyynärää leveä ja 24 kyynärää pitkä, toimittavat vaan paljaat naiset. Alapalstoja ja muita helppolukuisia novellia kirjottelee yksi ja toinen mies-eläjä, eli niinkutsuttu suippa-saapas. Meillä toki on yksi mainio kirjoittelija, joka on loistava satunnaisuus, nimittäin Herra Sokersurvonius. Kas tuoltahan se tuleekin ammoinensa.
Kymmenes kohtaus
Edelliset. Sokersurvonius (jota amma kantaa).
Tuuterkaivenius. Mitä kummia, mikä kirjoittelija se on, jota amma kantaa.
Marjatta (tervehtien). Hyvää huomenta, Herra Sokersurvonius; näin varhain liikkeellä?
Sokersurvonius (pitkä piippu kädessä). Aamupuolella on aina mielenjuoksu vilkkaampi ja ajatuksen voima syvempi. Muuten tahdon minä nyt mennä Teaatteriin, jossa paraillaan annetaan murhenäytelmää, joka on viidentoista näytöksen pituinen, ja jonka minä äsken kirjoitin. Se on vähän nuljakka, vaan tuntoa liikuttavat aineet siinä ovat voittavimmat.
