Kitabı oku: «Tarinoita Kalifornian kultamailta», sayfa 7
VI
Tuhlaaja-poika
Oli yleisesti tiettyä, että Mr Thompson haki poikaansa ja ettei tämä poika, jos huhua oli uskomista, juuri ansainnut etsimisvaivaa. Se ei enää ollut yhdeltäkään hänen matkatoveriltaan salattuna, että hän sitä tointa varten matkusti Kaliforniaan. Tuon iäkkään kelpomiehen puheliaisuus saattoi meidät todellakin kohta tuntemaan hävinneen pojan ruumiillisia omituisuuksia yhtä tarkasti kuin hänen siveellisiä virheitään.
"Te puhuitte äsken nuoresta miehestä, joka varkauden takia hirtettiin
Red Dog'issa", sanoi Mr Thompson eräälle keulakannen matkustajalle.
"Ette taida muistaa millaiset hänen silmänsä olivat?"
"Mustat, minun muistaakseni".
"Ah!" virkkoi Mr Thompson, muistoaan nähtävästi tutkien, "Kaarlella oli siniset silmät".
Sitte hän läksi. Nuot alituiset ja aivan vähän helläluontoiset tiedustukset herättivät kohta muissa sitä pilkallista mieltä, joka "Isossa lännessä" aina on valmiina laskemaan leikkiä jokaisesta omituisuudesta ja Thompson ukon lellipoika oli yhtenään naurun aiheena. Eräs kuuloitus kaivatusta Kaarlesta, joka oli kirjoitettu "vanginvartijoille sekä poliisimiehille", kiersi ympäri matkustavain koko joukkoa ja melkein jokainen muisteli tavanneensa Kaarlea milloin missäkin huononpuolisessa tilassa. Maanmiesteni puolustukseksi täytyy minun kuitenkin ilmoittaa, että, kun kerran oli saatu tietää miten Mr Thompson oli pannut suuren osan omaisuuttansa liikkeelle päähänsä pistänyttä aikomusta täyttääksensä, kerkesi aivan vähän tuota pilkkaa hänen korviinsa saakka eikä hänen läsnäollessa virkattu mitään, joka olisi voinut loukata isänsydäntä. Oltiinpa niinkin tosissamme, että muutamat päivät vakaasti aprikoitiin, kävisikö laatuun Mr Bracey Tibbits'in nerokkaan ehdoituksen mukaan panna toimeen osakeyhtiö hävinneen nuorukaisen löytämistä ja siitä kentiesi seuraavaa voittoa varten.
Ken pintapuolisesti katseli Thompson ukkoa, ei suinkaan pitänyt häntä miellyttävänä eikä rakastettavana. Hänen elämäkertansa, jota hän eräänä päivänä itse jutteli päivällispöydän ääressä, osoitti, että hän noin omituisenakin voi pystyä käytännölliseen varsinaisuuteen. Hän oli nuoruuden sekä miehuuden ijällä ollut kova ja itsekäs; hän oli siihen aikaan haudannut vaimonsa ja ajanut poikansa merelle; mutta sitte joutui hän äkisti hengelliseen herätykseen. "Se tarttui minuun v. 59 New-Orleansissa", sanoi Mr Thompson, ikäänkuin jotakin kulkutautia tarkoittaen. "Menkää ahtaasta portista sisälle, seisoo raamatussa. – Olkaa niin hyvä, antakaa tänne tuo salati-vati".
Tämä käytännöllinen kyky hänessä se taisi ollakin, joka esti hänen mieltänsä sortumasta tuolla nähtävästi toivottomalla löytömatkalla. Hänellä ei ollut minkäänlaista vähintäkään viittaa poikansa nykyisille olopaikoille; hän luotti ainoastaan epäselvään muistiinsa kahdentoista vuotiaasta pojasta ja luuli sen johdosta tuntevansa häntä 25 vuoden vanhana miehenäkin.
Kohta sen perästä kuultiin kummastuen, että hän todenperäisesti oli löytänyt kaihotun. Millä tavalla se oli tapahtunut, se kysymys kuului niitten harvalukuisten asiain joukkoon, joista hän ei antanut tietoja. Kaksi eri kertomusta oli liikkeellä siitä seikasta. Erään juorupuheen mukaan oli Mr Thompson, sairashuoneessa käydessään, tuntenut poikansa, koska tämä kuumehoureessaan lauloi virren, jota hän lapsuudessaan oli oppinut. Tämä kulkupuheen painos oli sangen kansantajuinen ja etenkin pastori Gushington kertoi sitä, Kaliforniasta palattuaan, valituissa seuroissa suurella menestyksellä. Toisten puheen mukaan oli asia tapahtunut seuraavalla tavalla, joka ei ole niin mieltä ylentävä, mutta kentiesi paremmin soveltui toimivain henkien mielenlaatuun. Mr Thompson oli viimein luopunut toiveistaan löytää hävinneen poikansa elävien joukosta ja etsi häntä sentähden nyt yhtä uuraasti kuolleitten riveistä. Hän kävi ahkeraa San Franciscon hautuumaalla – se oli paljas mäki, yksinäisyydessään kamala ja autio, vielä kamalampi sentähden, että valkeat hautakivet siinä peittivät vainaitten tomut ja pidättivät heidän mätänevät luunsa köyhässä maassa, jota kovat tuimat merituulet aina olivat koettaneet hajoittaa. Järkähtämätännä, kuin nuot hautakivet, vastusteli vanha ukkokin tuulta. Kaulus pystyssä ja korkea kieräharsolla päällystetty hattu painettuna otsalle laihain harmaantuueitten kasvoin päälle, vietti hän siellä kokonaiset päivät, tutkien erilaatuisten hautain kirjoituksia, joita hän korkealla äänellä kertoi itsekseen. Usein tavattavat piplian lauseet olivat hänelle suureksi mielihyväksi ja hän haki aina tarkasti alkuperäistä värsyä taskupipliastaan.
"Tuo on kuningas Davidin psalmista", virkahti hän eräänä päivänä haudankaivajalle. Tämä ei vastannut. Toisen jyrkästä käytöksestä huolimatta, pujahti vanhus paikalla alas avonaiseen hautaan ja esitti helpomman kysymyksen:
"Oletteko koskaan oikein virkanne puolesta tavannut erästä Kaarle
Thompsonia?"
"Helvettiin menköön koko Thompson!" sanoi haudankaivaja suorastaan.
"Arvattavasti sinne, jos ei hänellä olisi mitään uskontoa", vastasi vanhus ja kömpyröitsi töin tuskin ylös haudasta.
Mr Thompson viipyi sinä iltana entistään kauemmin kirkkomaalla. Kun hän viimein palasi, ruvettiin kaukaisessa kaupungissa sytyttämään kynttilöitä; vihanen ja yhä kovemmaksi yltyvä tuuli ajoi häntä pimenevässä hämärässä edessään. Kun hän juuri pyörähti kadun kolkan ohitse esikaupungin pahimpaan huutoon tulleessa osassa, syöksyi mies kiroillen hänen päälle ja vaati, pistoolia kohottaen, rahaa. Mutta ukko ei vähästä pelästynyt, vaan tarttui häneen kourilla, jotka olivat vahvat kuin rauta. Päällekarkaaja ynnä hätyytetty vierivät yhdessä nurin niskoin maahan, mutta seuraavassa tuokiossa seisoi vanha mies pystyssä, toisessa kädessä pitäen ryöstetyn pistoolin, toisella rutistaen kaatuneen vastustajansa kurkkua.
"Nuori mies!" sanoi Mr Thompson, ohuita huuliaan yhteen likistäen, "tahtoisinpa tietää nimenne".
"Thompson!"
Ukon käsi luikahti vangitun kulkusta hänen käsivarteensa, vaan ei kuitenkaan tykkänään laskenut saalistansa.
"Kaarle Thompson, tule minun kanssani!" sanoi hän hetken kuluttua ja talutti vankiansa siihen hotelliin, missä hän itse asuskeli.
Ei kukaan tiennyt mitä siellä tapahtui, mutta seuraavana aamuna levisi se sanoma, että Thompson ukko oli löytänyt poikansa.
Oikeutta tuolle nuorelle miehelle osoittaaksemme, täytyy meidän lisätä, ettei mikään hänen näössä eikä käytöksessään näyttänyt toteen saattavan mainittua sanomaa. Yksitotisena, kohtuullisena, sievänä ja väsymätönnä vasta löydetyn isänsä vaalimisessa, tottui hän uuteen asemaansa hiljaisella arvoisuudella, jommoista oli outoa nähdä San Francisco'ssa. Muutamat koettivat alentaa tuota vakaamielistä vaatimattomuutta "ylpeydeksi;" toiset luulivat sen kautta huomanneensa hänessä perittyä yhdenkaltaisuutta isän kanssa ja ennustivat, että poika vanhetessaan myöskin tulisi yhtä kovaksi ja saidaksi kuin isä oli. Mutta jokaisen täytyi myöntää, että molemmat olivat sangen kunnioitettavat kansalaiset ja heidän omaisuutensa kasvoi päivä päivältä, koska nuori Thompson toimeliaasti ja viisaasti hallitsi kaikki asiat.
Mutta vanhus ei kuitenkaan näyttänyt onnelliselta. Häneltä puuttui kentiesi nyt, kun hän oli löytänyt niin kauan etsityn poikansa, sitä käytännöllistä yllykettä, joka ennen oli vaikuttanut kaikkiin hänen toimiinsa; kentiesi – ja se näytti vielä uskottavammalta – hän ei oikein mieltynyt takaisin saatuun poikaan. Se tottelevaisuus, jota hän vaati, osoitettiin hänelle rajattomiin asti; se parannus, jota hän oli toivonut, näytti täydelliseltä – mutta tämä kaikki ei kuitenkaan tyydyttänyt häntä. Kun hän haki kadonnutta poikaansa, luuli hän täyttäneensä kaikki uskon käskyt, vaan hän ei sittekään saavuttanut sitä omantunnon rauhaa, jonka hän katsoi kohtuulliseksi työnsä palkaksi. Siinä pulassa pakeni hän taas vertaukseen tuhlaaja-pojasta – joka kauan oli ollut hänen ohjeenansa, – ja älysi, tyystemmin aprikoituaan, että hänellä vielä oli velvollisuus täyttämättä. Hän ei vielä ollut tappanut syötettyä vasikkaa – hän ei ollut oikealla tavalla viettänyt palanneen synnintekijän kotiintuloa – ja niin kauan kuin tätä laiminlyötiin, puuttui hänen jälleen-yhtymiseltä pojan kanssa säällistä juhlallista pyhitystä. Kun vuosi oli kulunut Kaarlen palajamisesta, päätti hän toimittaa komeat pidot hänen kunniakseen.
"Kaarle, kutsu kaikki tuttavamme!" sanoi hän kuivasti. "Kutsu kaikki, jotka tietävät, kuinka minä olen tuonut sinut takaisin synnin ravasta, porttojen ja publikanien seurasta. Kutsu heidät syömään, juomaan ja riemuitsemaan!"
Vanhuksella oli kukatiesi toinenkin syy, vaikka hän tuskin itsekään sitä käsitti. Se komea kartano, jonka hän oli rakennuttanut hietakummuille, tuntui hänestä tyhjältä ja autiolta. Hän katsoi toisinaan itsekin ihmeeksi, että hän pojan kauniista, vakaista kasvoista turhaan oli koettanut muistuttaa mieleensä tuon pienen pojan lapsellista näköä, jota hän ajatteli kummallisella, päivittäin kiihtyvällä kaipauksella ja hellyydellä. Eräänä päivänä tapasi hän sattumalta koreasta salistaan pienen lapsen, joka oli jonkun palvelijan ja vastustamaton vietti saattoi häntä nostamaan pikkuisen syliinsä, mutta lapsi pakeni, hänen ryppyisiä kasvojansa peläten. Tämä sattumus saattoi häntä kuitenkin tuumimaan, että hän kutsuttuin vierasten joukossa kentiesi voisi löytää sopivan miniän. Sitte – koti ei enää tuntuisi niin autiolta ja hän mahtaisi toivoa taas näkevänsä polvillaan lapsen – pojan, jota hän alusta alkaen saisi kasvattaa Herran pelvolla sekä – rakastaa hartaammin, kuin hän Kaarlea oli oppinut rakastamaan.
Me olimme kaikki siellä. Fröökkinät Smith, Brown, Jones ja Robinson näyttivät huikaisevilla puvuissa. He osoittivat täydeltään sitä vallatonta iloa ja perinpohjaista kohtuuden halveksimista, jota San Franciscossa pidetään niin viehättävänä. Ilo ja riemu nousi korkeimmilleen; niin! olisihan sitä mielellään sanonut meluavaksikin, jos ei toimivain henkilöin asema yhteiskunnassa olisi ollut semmoinen, että heitä täytyi kunnioittaa. Mr Bracy Tibbits, joka luonteeltaan taipui pilkkaamaan ja jota nuorten naisten kauniit silmät vielä päälliseksi innostuttivat, käyttihe todellakin niin ihmeellisellä tavalla, että Mr Kaarle Thompsonin ankara huomio kääntyi häneen. Thompson lähestyi Mr Tibbits'iä kohteliaasti lausuen:
"Te näytätte kipeältä, Mr Tibbits; suokaa, että minä saatan teitä vaunuihinne. Jos sinä, raato, vastustelet, niin heitän sinut ikkunasta ulos. Tännepäin, herttainen herraseni – kuumuus täällä sisässä on tosiaankin ahdistava".
Tarpeetonta on mainita, että muut vieraat kuulivat ainoastaan muutamat näistä sanoista ja että Mr Tibbits jätti muut lauseet ilmoittamatta; hän valitteli jälestäpäin kovastikin, että satunnainen kipu oli estänyt häntä näkemästä sitä kohtausta, jota iloisin fröökkinä Jones kuvasi "ihan paraaksi" koko jutusta.
Oltiin illallisella. Mr Thompson oli, jotakin tulevaa tapausta nähtävästi tuumien, sietänyt monta laitonta tekoa seuran nuorempien jäsenten puolelta. Kun päällismakiaiset tuotiin esille, nousi hän seisoalle ja koputti juhlallisesti pöytään. Hillitty nauru, joka sai alkunsa Jones fröökkinästä, tarttui pöydän alipäähänkin asti. Kaarle katseli hämmästyen isäänsä. "Hän aikoo virittää virren." – "Hän tuumii pitää piplianselitystä" – "Hiljaa! kuulkaa mitä hän sanoo" – kuului pitkin salia.
"Minun kristinveljeni ja sisareni!" aloitteli Mr Thompson juhlallisella äänellä ja katsannolla – "Tänä päivänä on vuosi kulunut siitä, kuin poikani palasi sittekuin hän vierailla mailla oli tahtonut täyttää vatsansa ravalla, jolla sikoja syötettiin – sittekuin hän oli tuhlannut kaiken omaisuutensa porttojen seurassa" (Nauru taukosi äkkiä). "Katselkaa nyt häntä! Kaarle Thompson! nouse pystyyn!" Kaarle nousi. "Tästä päivästä vuosi takaperin – katselkaa nyt häntä".
Hän olikin todentotta kaunis murheenlapsi, kun hän soreassa puvussaan seisoi siinä katuvaisena, parannusta lupaavana tuhlaajapoikana, surullisilla, vakailla silmillään katsellen isän kovaa, tylyä näköä. Nuorin fröökkinä Smith heltyi pikkuisen, hartaan ja turhamaisen sydämensä syvimpään pohjukkaan asti ja muuttihe häntä vähän lähemmäksi.
"Siitä on viisitoista vuotta, kuin hän läksi huoneestani", jatkoi Mr Thompson – "läksi sieltä varkaan tavalla yöllä, kuin maan kuleksija ja publikani. Minä olin itse vihan lapsi; ooh! lapseni Kristuksessa – astia, täynnään väkivaltaa ja jumalattomuutta". – ("Amen!" kuului vanhimman fröökkinä Smithin suulla). – "Mutta, ylistetty olkoon Israelin Jumala! tulevaa rangaistusta olen paennut. Viisi vuotta on siitä mennyt, kuin saavutin sitä rauhaa, joka ylitsekäy ihmisten ymmärrystä. Onko teilläkin sitä rauhaa?" – "Ei! Ei!" – vastasivat tytöt köörinä. "Saas tänne kompassi ja näytä siitä tietä!" virkahti tykkivene Wethersfieldin midshipmanni Coxe.
"Kolkuttakaa ja teille avataan! – — Ja kun minä heräsin synninunestani", jatkoi ukko, "menin minä poikaani hakemaan, että olisin hänellekin herätykseksi. Väsymättä hain häntä maalta ja mereltä. En levännyt, en, siksikuin hän itse palasi luokseni ja niinhän Herramme itsekin raamatun todistuksen mukaan olisi tehnyt. Minä etsin häntä sikojen, publikanien ja —" lauseen loppupuoli ei kuulunut naisten yleisen rähinän ja tirskumisen takia. "Tekoja, kristilliset veljeni, tekoja etenkin vaaditaan. Heidän töistään heidät tunnetaan".
Se erinäinen Herralle otollisen toimen todistaja, jota Mr Thompson tarkoitti, oli hänen viimeisten sanojensa kaikuessa vaalennut; hän katsoa tuijotti avonaiselle ovelle ja pylväikköön päin, missä oudontapaista meteliä huomattiin palvelijoissa. Meteli kiihtyi ja repaleisin puettu sekä nähtävästi juopunut mies tunkeutui palvelijain välitse ja hoiperteli saliin. Äkillinen tulo sumusta ja pimeästä valoon ja lämpimään näkyi huikaisevan ja tainnuttavan häntä. Hän otti kuluneen lakin päästään ja nosti sen pari kertaa silmilleen, tuolin selkäpuuhun raskaasti nojaten. Hänen silmänsä sattuivat sitte yhtäkkiä Kaarle Thompsonin kalmankarvaisiin kasvoihin. Lapsellisesti ihastuen ja juopuneen hiljaisella naurulla töytäsi hän esille, tarttui pöytään, paiskasi viinilasit kumoon ja kaatui viimein suorastaan tuhlaajapojan kaulalle.
"Kalle! – vanha kunnon lurjus – Mitä kuuluu?"
"Vaiti! – Käy istumaan! – vaiti!" sanoi Kaarle Thompson, pikaisesti irroittaen itsensä odottamattomasta syleilyksestä.
"Kas tuota!" jatkoi vieras puhettaan, varoituksesta huolimatta, kävi taas onnettomaan Kaarleen käsin ja piti häntä suorilla käsivarsilla edessään, vilpittömästi ihmetellen ja ihastuen. "Kas tuota! – Onpas se veitikka oikein pulskea! Kaarle, minä olen, hitto vie, oikein ylpeä sinun puolestasi!"
"Mene pois tästä huoneesta!" ärjäsi Mr Thompson, seisoalle nousten ja hänen harmaista silmistään säihkyi pahaa ennustava loiste. "Kaarle! kuinka sinä julkenet?"
"Mitä ukkoparalle tuli? – Hitto sinut vieköön, sinä vanha ryökäle! —
Kaarle, mikä helvetin pakana se on?"
"Vaiti, mies! vaiti!" – Tutisevalla kädellä kaasi Kaarle viiniä lasiin. "Juo tästä ja mene huomiseksi tiehesi – milloin tahansa – kun vaan nyt menet; men…!"
Mutta ennenkuin tuo kurja olento kerkesi häntä tottelemaan, syöksyi vanhus, vihasta vaaleana, hänen päällensä. Milloin voimakkailla käsivarsillaan kantaen häntä, milloin rehmäten häntä uteliaitten ja pelästyneitten vieraitten välitse, oli hän ehtinyt ovelle, kun Kaarle Thompson, jonkunmoisista tainnoksista virkoten, keikahti ylös huutaen:
"Seisahdu!"
Ukko pysähtyi. Avonaisesta ovesta pääsi sadetta ja tuulta saliin.
"Mitä se merkitsee?" kysyi hän, poikaan päin kääntäen vihastuneita kasvojaan.
"Ei mitään – mutta seisahdu – Jumalan tähden! – Odota – ainoastaan huomiseen saakka. – — Minä rukoilen – minä pyydän teitä – älkää tuota tehkä!!"
Jotakin omituista oli nuoren miehen äänessä – kentiesi myöskin vastustelevassa raukassa, josta hän vielä piti kiinni; ihmeellinen pelko pani vanhan miehen sydäntä vävähtämään.
"Kuka?" sopotti hän käheästi – "kuka tuo mies on?"
Kaarle ei vastannut.
"Pois tieltä, kaikkityyni!" kiljasi ukko päälletunkeville vieraille.
"Kaarle, tule tänne! – Minä käsken sinua – — minä – minä pyydän,
Kaarle – sano minulle, kuka hän on!"
Ainoastaan kaksi henkeä kuuli sen vastauksen, joka tuli Kaarle
Thompsonin vaaleilta huulilta:
"Teidän poikanne!"
* * * * *
Kun päivä koitti autioin hietakumpujen yli, olivat vieraat lähteneet Mr Thompsonin juhlallisesti koristetusta huoneesta. Kynttilät paloivat vielä himeästi ja vaaleasti tyhjiksi jääneissä suojissa – tyhjiksi ne todellakin olivat jääneet; mutta suuren, kylmän salin nurkkaan oli kuitenkin kolme henkeä tunkeutunut yhteen. Yksi heistä makasi juopuneen unta sohvalla; hänen jalkainsa vieressä istui hän, jota Kaarle Thompsoniksi oli luultu ja heidän edessään vanha mies näivettyneenä ja kokoon painuneena puolta lyhyemmäksi kuin ennen, silmät tuijottavat, kyynäspäät polviin nojatut ja kädet korvilla, ikäänkuin hän olisi tahtonut salvata kuuluvista sitä suruista, rukoilevaa ääntä, joka näytti täyttävän koko huoneen.
"Jumala sen tietää, etten ole aikonut pettää teitä. Se nimi, minkä mainitsin tuona iltana, oli ensimmäinen, joka juohtui mieleeni; se oli erään miehen nimi, jota luulin jo aikoja sitte kuolleeksi, – miehen, joka oli ollut irstas kumppani synneissäni. – Ja kun vielä kysyitte muutakin, käytin minä hyväkseni mitä olin kuullut häneltä, että teidän mielenne heltyisi ja minua irti päästäisitte – ainoastaan siinä tarkoituksessa, sitä vannomalla vakuutan! – — Mutta kun sitte virkoitte kuka olette – kun huomasin mahdolliseksi päästä uuteen elämään – silloin – vasta silloin. – O! Jos minä olinkin nälkäisenä, koditonna ja toivotonna, kun tahdoin ryöstää teidän kultaanne, niin en suinkaan ollut vähemmän yksinäisenä, avutonna ja onnetonna, kun jouduin siihen kiusaukseen, että koettaisin varastaa teidän rakkauttanne!"
Vanhus ei liikahtanut. Vasta löytynyt synnintekijä potki pehmeällä vuoteellaan.
"Minulla ei ollut isää – enkä koskaan ole tuntenut muuta kotia kuin tätä. Annoin vietellä itseäni. Minä olen täällä ollut onnellinen – varsin onnellinen".
Hän nousi ja seisoi vanhuksen edessä.
"Teidän ei tarvitse pelätä, että minä vaadin mitään teidän poikanne oikeudenmukaisesta perinnöstä. Minä lähden tästä paikasta enkä koskaan tänne palaja. – Maailma on laaja. – Jääkää hyvästi! – Ette tahdo tarttua käteeni. – — Jääkää hyvästi!"
Hän kääntyi lähteäksensä. Mutta kuu hän oli kerinnyt ovelle, pyörähti hän takaisin, otti vanhuksen harmaan pään molempain käsiensä väliin ja suuteli sitä monta kertaa.
* * * * *
"Kaarle!"
Ei mitään vastausta.
"Kaarle!!"
Vanha mies nousi, kauhistuneelta näyttäen, ja horjui ovelle päin. Se oli auki. Aamutuuli toi hänen korviinsa ison kaupungin heräävää töminää ja siihen lakahtuivat ikuiseksi ajaksi kuulumattomiin kadonneen pojankin askeleet.
VII
Maata ja vettä myöten
1
Prairie.
[Prairie on niitten lakeain tasankojen yleinen nimitys, joita löytyy
Pohjois-Amerikan sisämaissa.]
Lokakuun päivä alkoi mennä mailleen. Minä olin auringon noususta saakka istunut satulalla ja kulkuni laajan, aution Sacramento-tasangon yli alkoi tuntua paremmin raskaalta, painavalta kuume-unelmalta kuin tavalliselta matkalta asioissani. Yksitoikkoiset, paljaat ja ruskeiksi paahdetut kedot, leveät halkeemat kuivassa, punaisessa maassa, kaukaisten kumpujen selvät hahmoviivat ja mahdottoman lukuisat, vitkalleen kuleksivat karjat olivat kuin osia väsyttävän muuttumatonta stereoskop-kuvaa. Hevosenikin näkyi älyävän tuota; se oli jo kauan aikaa sitte luopunut kaikista kunnianhimoisista ponnistuksista lähestyä sitä määräpaikkaa, joka näytti saavuttamattomalta. Ruumiilta sekä sielultani väsyneenä, annoin minä ohjasten riippua höllällään ja kuljin hiljaa eteenpäin.
Oli syksy, vaan ei sellainen, jommoisena sennimistä vuodenaikaa tunnetaan itäisissä valtioissa. Tässä kummallisessa maassa näkyy maakin olevan varsin järkevä, että se huolisi siitä surumielisestä, sievästä hunnusta, jolla se muualla kaunistaa katoovaisuutta. Kasvit lakastuvat kuivassa, tuikeassa ilmassa varsin rutosti, niin etteivät ehdi saamaan niitä petollisesti kimeltäviä väriä, joilla syksy itäisemmissä tienoissa koristelee itseään; luonto kääntää huolimatonna katsojaa vasten lakastuneita kasvojaan, kuolemanmerkit selvästi kirjoitetut tuimaan vaaleaan näköönsä.
Ei yhtäkään pilveä näkynyt kalsealla, teräksen sinertävällä taivaalla ja kuivaan tuikeaan ilmaan soveltui se loisteen ja värienkomeuden puute, jolla päivänlasku tapahtui. Pimeys alkoi melkein kohta sen perästä ja tuuli yltyi samassa määrässä kuin varjot mustuivat tasangolla. Rivi vanukkeisia pajupuita, jotka ilmaisivat veden läheisyyttä, alkoi kohota ilman rannalle ja niitä kohti kannustin minä vastahakoista hevoistani. Tunnin aikaa kovasti ratsastettuani, saavuin minä aituukselle, jonka keskestä pilkoitti huone, niin matala ja leveä, että se ensisilmäyksellä minusta näytti puoleksi maahan kaivetulta. Sitte tuntui luultavammalta, että se oli kasvanut ylös maan povesta – sillä koko sen näkö ja laatu sopi niin oivallisesti yhteen aution näkyalan ja luonnon kanssa.
Paljaalta karkeasti kolhitulta seinältä puuttui jokaista joutavaa nurkkaa ja syvännettä, jossa hyödyttömiä ja ainoastaan ihailtavia varjoja olisi voinut viihtyä; puuttuipa myöskin koristuksia ja ulkonevia veistoksia, joitten ympäri tuuli yöllä vinkuen ja itsekseen kuiskaillen olisi voinut pyöriä; ainoana poikkeuksena ikävästä yksimuotoisuudesta oli puuhylly oven pielessä, jonka laudalla oli läkistä tehty pesu-astia sekä saippuan palanen – siinä tietysti perheen yhteinen kylpy- ja vaatetushuone. Tyhjät ikkunat ilman luukkuja sekä kartiinia punoittivat, taivaan alenevaa loistetta heijastuttaen, ne olivat ikäänkuin tuijottavat, siimeksen puutteesta verittyneet silmät. Raavaitten tallaama polku vei valtaportille saakka, jota tuuli tarmonsa takaa tärisytti ja ravisti.
Ettei minua, kolkuttaessani, luultaisi tuuleksi, kävelin minä ympäri luokkahuonetta, joka toisella puolella oli katetulla käytävällä yhdistetty vähäisemmän ulkohuoneen kanssa. Sieltä tapasin harmaapäisen, ahvoittuneen miehen, joka tiedustelevalla silmänluonnilla vastasi tervehdykseeni ja sitte, sanaakaan virkkamatta, viittasi tietä muutamiin suojiin, jotka näyttivät olevan perheen arki-suojia. Kun minä astuin sisään, muutti neljä nuorta miestä, jotka loikoivat pitkällään lieden edessä, hiukan asematansa, vaan eivät muuten osoittaneet uteliaisuutta eikä huomaavaisuutta. Koira nousi äräjäen nurkasta, mutta vanhuksen potkaus saattoi sitä paikalla vaikenemaan. Minä arvaamalla päätin, etteivät ihmiset tuolla takan ääressä pitkään aikaan olleet puhuneet yhtäkään sanaa eikä liikuttaneet jäseniään. Istuuduin kumminkin ja ilmoitin asiani niin lyhyesti kuin mahdollista.
Olinpa maamittari yhdysvaltojen palkassa – olin tullut sinne Espiritu-Santo-tasankoa mittaamaan sekä ratkaisemaan useita riidanalaisia seikkoja omistusoikeudesta ja rajalinjoista samoilla seuduilla. Eräs Mr Tryan oli kantanut naapurinsa, Kaliforniassa syntyneen hispanialaisen päälle.
"Laittomia vaatimuksia", virkahti vanhus.
"Aivan oikein – ja oliko se nyt Mr Tryan?"
Minä olin puhunut hajamielisesti, sillä ajatukseni mittasivat ehdottomasti, hänen näköänsä katsellessani, aivan toisia linjoja kuin prairien rajaa. Se oli kova ja tuima naama, jonka korkeaan muotoon sitkeä pontevuus ja raudankova itsekkyys olivat painaneet selvimmät merkkinsä. Hänen äänensä oli kuiva kuin itse ilmakin, kun hän ryhtyi perinpohjaisesti selittämään kaikki riidanalaiset kohdat ja silloin höystytti hän puhettansa voimakkailla kirouksilla sekä sadatuksilla. Hän kertoi minulle – vaikka sitä tiesin ennenkin – että vanhan hispanialaisen läänitysmaan rajana oli puro, joka, niinkuin sanat vanhoissa hispanialaisissa asiakirjoissa jotenkin epäselvästi kuuluivat, sai alkunsa "vuoren rinteestä". Rajan todenperäinen suunta oli kauan ollut eripuraisuuden aiheena, jota minua nyt oli käsketty ratkaisemaan. Minä kuuntelin ja vastasin aivan haluttomasti, sillä yhä vaan ajattelin rajusti yltyvää myrskyä, joka hutjutti ikkunan ruutuja ja minä ihmettelin hänen omituisia kasvojaan, joiden heijastus näkyi neljässä nuoremmassa, mutta samannäköisessä naamassa lieden ympärillä Viimeinpä virkistyi huomioni eräästä kysymyksestä, joka lausuttiin lepääville nuorukaisille:
"Noh! ja kuka teistä, poikaseni, voi huomenna saattaa vierastamme mäkeä ylös Altascarille?"
Eräs vastahakoisuutta osoittava liike näkyi, vaan ei kukaan vastannut.
"Tahdotkos, Kerg?"
"Kuka perkele sitte pitäisi vaarin elukoista Strarberry prairie'llä?"
Se vastaus näytti sisältävän kieltoa ja ukko kääntyi siis toiseen toivoisaan poikaansa, joka ahkerasti nytki karvoja siitä karhun nahasta, jolla hän lepäsi, niin äkeältä näyttäen, kuin jos se olisi ollut jonkun vihollisen pää, jota hän sillä tavalla rääkkäsi.
"Mutta Tommi! Sinua ei mikään estele, tiedän mä".
"Tekeehän äiti, tietääkseni, aamulla menekkiä kaupunkiin ja minun täytyy luultavasti taas kyydittää häntä ynnä poikanulikkaa sinne".
Se ylenkatseellinen tapa, jolla rakastettava nuorukainen mainitsi tuota lapsen velvollisuutta, oli mitä hurskainta kuin koskaan olen kuullut.
"Wise?"
Wise ei katsonut tarpeelliseksi suusanalla vastata kysymykseen; hän ojensi ainoastaan näkyviin erinomaisen repaleisen ja paikatun saappaan. Ukko punastui pikaisesti.
"Enkö vai sanonut, että sinun piti hankkia Brown'ilta uusi pari, kun viimekerta kävit tuolla alaalla joen varrella?"
"Kiitän nöyrimmästi! – Brown sanoi, ettei mitään saappaita lähde ilman kirjallista käskyä isältäni; on yhtä vaikea saada hinta kuitatuksi kuin vetää irti takahampaita, arveli hän".
Vanhus veti suutansa viekkaasen nauruun, kun hänen saituuteensa sillä tavalla tähdättiin ja Wise, joka näytti olevan perheen etuoikeudellisena sutkapäänä, painui huolimatonna takaisin huovalleen.
"Noh Joe! Sinun saappaasi ovat ehkä uudet eikä sinulla ole mitään tekemistä naisten ja lasten kanssa, sinä siis Herran nimessä voinet ratsastaa tuonne", sanoi Tryan.
Joe kohotti tuuheita kulmakarvojaan ja sanoi lyhyesti:
"Ei ole satulaa".
"Mihin helvettiin satulasi sitte on joutunut?"
"Tuo Kerg tuossa" – veljeensä viitaten semmoisella katsannolla, kuin
Kainilla uhratessaan mahtoi olla.
"Sinä valehtelet!" vastasi Kerg vakaasti.
Ukko keikahti ylös vihan vimmassa, tarttui tuoliin ja heilutti sitä päänsä päällitse, suutuksissaan tuijottaen niihin nuoriin paatuneisin kasvoihin, jotka muuttumattomina vastaanottivat hänen vihaisia silmäyksiään. Mutta sitä kesti ainoastaan silmänräpäykseksi; hänen käsivartensa vaipui kohta taas hervotonna alas kupeelle ja toivottomuus näyttihe hänen kasvoissaan. Hän antoi minun ottaa tuolin pois hänen kädestään ja minä koettelin lohduttaa häntä vakuuttaen, etten tarvinnut mitään tienneuvojaa, mutta silloin rupesi masentumaton Wise taas puhumaan.
"Sieltä tulee Georg. Käske häntä! – onhan hän koko kavalieri – ja voihan hän vielä päälliseksi esittää herraa Don Fernandon tyttärelle, jos herra hyvin ajaa asiansa".
Se nauru, joka palkitsi näitä kokkapuheita ja joka tietysti sisälsi jonkun muille selvän viittauksen hänen yksityisiin oloihinsa, ei vielä ollut vaiennut, kun keveitä askeleita kuului porstuasta ja nuori mies astui sisään. Kun hän huomasi vieraan, pysähtyi hän punastuen, kumarsi ujosti ja istuutui sitte hiljaa uunin soppeen, tarkasti katsellen minua tavattoman kauniilla sinisillä silmillään.
Hän tuntui minusta jo ensihetkellä sangen otolliselta ja viehättävältä etenkin koska hänen näkönsä ja käytöksensä olivat perinpohjaisena poikkeuksena perheen muitten jäsenten tavoista ja minä uskalsin itse kysyä häneltä, tahtoiko hän ruveta tienoppaakseni, johon hän ystävällisesti suostui. Hetken kuluttua, käskettiin häntä pois johonkuhun talon askareesen; minä olin taas yksinäni tuon rakastettavan perheen keskessä.
Tuli leimusi kirkkaasti liedellä ja minä noudatin muitten esimerkkiä, äänetönnä katsellen hyppivää liekkiä ja kuunnellen tuulta, joka taukoomatta pudisti huonetta. Paitsi ainoan tuolin älysin nyt suojan nurkassa huojuvan pöydän, joka oli varustettu kirjoituskaluilla sekä pännällä; jälkimmäinen oli kuitenkin ruosteisessa ja kurjassa tilassa, joka näytti osoittavan, ettei sitä usein käytetty. Suurenmoinen kokoelma karpiinia ja kaksipiippuisia pyssyjä koristi toisen nurkan; kolmannessa oli satuloita ja loimia huiskin haiskin. Muutamat hirven ja karhun taljat olivat suojan sisustuksen täytteinä. Sillaikaa kuin istuin siinä, äänetön tyly seura ympärilläni, lekuttava hämärä sisässä ja kohiseva myrsky ulkona, koettelin minä turhaan kuvata mieleeni sellaista elämää, kuin ihmisen täytyy viettää tuommoisissa ympäristöissä ja senlaatuisissa oloissa. Minun ammattini oli usein saattanut minua vielä kolkommille näkyaloille, vaan harvoin ihmisten joukkoon, joiden raa'at tavat ja törkeä huolimattomuus olisivat herättäneet minussa semmoista yksinäisyyden ja ahdistuksen tunnetta, kuin tuo perhe.
Olipa se mieluisa helpoitus, kun punasilmäinen palvelustyttö astui sisään, lyhyesti ilmoittaen, että iltaruoka oli valmis. Me läksimme pimeän porstuan halki ja saavuimme toiseen matalaan ja helteiseen suojaan, jossa oli pitkä, seinästä toiseen ulottuva pöytä, minkä perällä kipeältä näyttävä nainen jo söi illallistaan sillaikaa kuin hän myöskin imetti potevaa kapalolasta. Koska hän ei pyytänyt vähintäkään tietoa minusta eikä kukaan edes aikonut esitystä toimittaa, istuuduin minä huoletta, häntä häiritsemättä. Tryan lasketteli suorasta päästänsä pikaisen pöytärukouksen ja perheen huomio kääntyi potaatteihin sekä paistettuihin omenoihin, joita pöydällä oli tarjona.
Atrian söivät kaikki tosissaan. Ne harvalukuiset sanat, jotka lausuttiin, koskivat yksinomaisesti kuluneen päivän töihin. Vanhan Tryanin kielijänteet laukesivat kuitenkin vähitellen; minuun päin kääntyen, puhkesi hän valitusvirsiin Hispanian roistoväestä, niinkuin hän katsoi hyväksi kutsua syntyperäisiä Kalifornialaisia ja siitä oikeudesta, jonka he luulivat ikivanhain läänitysten antaneen maan omistamiseen.
"Katsos vaan kuinka ne hylkiöt hallitsevat paraita laitumia koko maassamme. Näytäppäs minulle pöytäkirjat siitä asiasta, sanon ma. Läänityksistä puhuvat ne pääkonnat. Niin! on heillä nätit läänitykset, on kyllä; useimmat annetut senperästä kuin 'Merikkalaiset jo olivat omistaneet maan omakseen. Sitä typerämmät olivat ne, jotka antoivat pettää itseään; se on tietty! – Se on heidän kotimaansa, sanovat he. En viitsi kuulla semmoista, hitto vie jos sitä viitsin! Kotimaa! – Kukahan koskaan on nähnyt heidän tekevän jotakin hyödyllistä, jotakin parannusta? – He pitävät kokonaiset laumat likaisia neekeri-lurjuksia raavaitten paimenina, mutta itse istuvat he kotona tupakoiden. Heidän kultaiset ja hopeiset kynttiläjalat ja lähetystoimet ja ristinkuvatukset ja papit ja viheliäisyytensä! – Sakramenskattua roskaa kaikkityyni! – vallan toista elämää on kotona Missourissa".
