Kitabı oku: «Runoelmia 1», sayfa 3

Katrin mieltä ei nyt kukaan kuulustellut, mutta ei hän näyttänyt asiasta olevan pahoillansakaan. Jos huhussa oli perää, niin jopa Katrin vakkaisessakin oli Mikon ostama silkkihuivi ja kihlarahat, jotka ovela puhemies eräänä iltana oli keinotellut Katrin käteen.

Juhannusvalkeita alkoi jo loistaa ylt'ympäri naapurikylistä korkeilta kalliontörmäiltä. Mikko nousi nyt ylös, otti jäähyväiset vanhuksilta ja sanoi, tarttuen Katrin käteen: "lähtekäämme mekin iloitsemaan muiden kanssa tulille."

Käsi kädessä astuivat he nyt rantaan päin venheen luo. Vanhukset seurasivat heitä hellillä ja yksivakaisilla silmäyksillä.

Tämän Juhannusyön vietti Mikko kylän muun nuorison seurassa leikitellen ja tanssien kokon ympärillä nuoren morsiamensa kanssa.

II

Sanotaanpa että missä ikänänsä paratiisi ilmautuu, siinä on myös kärmekin saapuvilla. Ruusupensaankin alla on se kätkössä, aina valveilla, aina valmiina valamaan myrkkyä elämän riemumaljaan. Nuorison iloitessa Juhannus valkeallakin, kulloin kaikkien mielet hehkui hetken viehätyksestä, oli siellä kuitenkin, yhdet silmät, jotka säihhyivät sisällisestä, töintuskin hillitystä, raivosta joka kerta, kun Mikko lähestyi Katria. Nämät olivat Heikkilän vanhemman pojan Kaapon. Tämä nuorukainen, joka nyt täytti kaksikymmentä ikävuottansa, oli hurjalla ja irstaisella elämällänsä saattanut rehellisille ja vakaville vanhemmillensa paljon huolta. Katriakin oli hän koettanut saada pauloihinsa, mutta ne yksinkertaiset neuvot ja varoitukset, joita äiti oli tälle antanut, teki kaikki Kaapon yritykset turhiksi. Nyt kun hän näki Mikon ja Katrin astuskelevan käsi kädessä Juhannuskokon ympärillä, arvasi hän mille kannalle asiat olivat kallistuneet ja kaikki raivon pahat henget pääsivät valloilleen hänen rinnassansa. Kumminkin ponnisteli hän kaikin voimin, ettei hänen mielialansa nyt pistäisi koko seuran silmiin; kentiesi arveli hän vieläkin pääsevänsä voitolle ja voivansa syöstä tuon hänestä nyt niin inhoittavan Mikon onnettomuuden syvimpään alhoon. Muutama päivä tämän jälkeen aljettiin Heikkilässä heinäntekoa. Tänne oli väki Lepäslahden torpastakin saanut käskyn tulla. Viikatteet välähtelivät auringon paisteessa ja mehevä ruoho katkesi miesten niittäessä kuin rajutuulen edessä. Mikko oli aina ensimmäisenä miehenä menemässä ja Katri kulki hänen perässänsä haravoiden luokoa. Kaapo seisoi naisten keskellä pöyhkeänä kuin teeri soitimesa, käsi puuskassa ja huiskutellen pitkävartista piippuansa. Työhön hän ei kajonnut.

Mikko siirtyi hetkeksi lähellä olevan ojan partaalle hiomaan viikatettansa, joten Katri haravoidessansa viimein jäi seisomaan muista jälempänä. Tätä tilaisuutta käytti nyt Kaapo hyväkseen tehdäksensä viimeisen yrityksen Katrin suosion saavuttamiseksi.

– Eikö sinusta olisi mukavampi Heikkilän emäntänä samota näitä avaroita niittyjä, joita nyt alhaisena työntekijänä poljet? kysyi hän lähestyen Katria.

– Työtä en ole koskaan pitänyt alhaisena. Heikkilän emännäksi olen liian halpa; himojesi esineeksi liian hyvä, vastasi Katri.

– Epäilet siis sanojani? Olen kuullut, että aijot mennä Mikon kanssa naimisiin. Etkö pidä minua hänen vertaisenansa.

– En milloinkaan. Kun katson Mikon vakaviin silmiin, tuntuu se minusta kuin näkisin aamukoin. Kun olen sinua lähellä tunnen rinnassani ahdistusta ja kammoa.

Kaapon silmät välähti.

– No onnea sitten, lausui hän naurulla, joka ei ennustanut mitään hyvää. Lepän latvaanko teidän on aikomus rakentaa talonne? Tämän sanottua meni hän istumaan lähellä olevalle mättäälle.

Katri vaipui syviin ajatuksiin. Heikkilän isäntä oli aina kohdellut häntä, niinkuin muitakin alustalaisiansa isällisellä helleydellä. Katri tiesi siis että niin kauvan, kuin tämä eläisi, ei Kaaponkaan pahuus voittaisi varsin suurta valtaa; mutta kerran tulisi Kaapo perimään isänsä talon, ja miten sitten kävisi? Synkät aavistukset täyttivät Katrin mielen ja tekivät hänet varsin alakuloiseksi.

III

Kesä riensi rientämistänsä eteenpäin ja syksy alkoi jo lähestyä. Ruispellot vaalenivat ja leikkuu aika oli käsissä. Raikkailta kuului talkooväen kiihoitushuudot Heikkilän pellolta ja heleältä kajahteli nauru, koska joku oli ehtinyt kiertää saareen toisensa. Tämän jälkeen alkoi varstan kolke kuulua riihestä, ja mitä ei syksyn ajalla arveltu ennätettävän puida, pantiin suuriin aumoihin talven ajaksi. Näin korjattiin vähitellen syksyn varrella koko vuositulo. Jopa lähestyi "kissaviikko," jota niin moni palkollinen sydämmen hartaudella ikävöitsee. Tämä on palvelusväen makian leivän aika, jonka he tavallisesti viettävät joutilaisuudessa ja huveissa, ja jolloin loputkin rahat, mitkä vielä ovat sattuneet jäämään vuoden palkasta yli, menetetään.

Muuttopäivänä seisoi Mikkokin Heikkilän tuvan permannolla kirves olalla, pääsinkaakku kainalossa ja vuoden palkka lakkarissa. Näillä hän nyt läksi alottamaan omaa elämätänsä. Raskaalta tuntui Mikosta jättää talo, jossa häntä aina oli kohdeltu ystävällisesti ja jossa hän pienestä pojasta saakka oli palvellut itsensä mieheksi. Ottaessaan jäähyväiset emännältä vierivät kyyneleet alas hänen poskiltansa. Isäntä seisoi tuvan portailla ja katseli kuinka nelivuotias varsa iloisesti tepasteli pihassa. Mikko astui ulos tuvasta.

– Hyvästi nyt isäntä. Kiitoksia kaikesta, sanoi hän, tarttuen isännän käteen.

– Hyvästi, hyvästi! Onnea yrityksellesi, ja jos joskus hätä sinua kovin ahdistaa, niin tiedät että olen valmis auttamaan.

Mikko oli jo ennättänyt pihan portille, kun varsa huomattuaan hänet hirnahti ja alkoi juosta Mikon perässä, sillä hän oli aina kohdellut hevoisia lempeästi ja ruokkinut niitä kunnollisesti.

Isäntä kutsui Mikon takasin. – Koska sinä nyt tulet omaksesi, tarvitset sinä kaiketi hevoisenkin. Tuon varsan voit jo ensi kesänä valjastaa atran eteen, ja koska olet palvellut minua uskollisesti, myön sen sinulle puolesta siitä hinnasta, minkä muilta ottaisin.

Mikko maksoi rahat ja lähti nyt, talutellen varsaansa, astumaan Lepäslahteen päin. Täällä otettiin häntä vastaan hiljaisella ja teeskentelemättömällä ilolla. Katri seisoi jo pihassa häntä odottamassa. Tervehdittyänsä ensin sulhaistansa, alkoi hän silitellä varsaa ja luoden Mikkoon silmäyksen, joka puhui paljon ja jonka te, jotka rakastatte, kyllä ymmärrätte, talutti hän varsan talliin ja viskasi sen eteen runsaasti heiniä.

– Vai jo sinä nyt edes pääsit viikoksikin lepäämään, virkkoi Kaisa muori Mikolle, joka sillä aikaa oli käynyt pirttiin ja tervehtinyt tulevaisia heimolaisiansa.

– Lepäämäänkö? Huomisaamuna aijon jo lähteä Ristikorpeen. Onhan minulla yöt ja pyhäpäivät levätä.

Katri, joka oli tullut sisään viimeisiä sanoja lausuttaissa, puristi hänen kättänsä.

– Tee niin poikaseni, lausui Kasper. Meikäläisillä ei ole koskaan vara pitää joutopäiviä.

Illemmalla alkoi Mikko varustaa itseänsä valmiiksi lähtemään aamulla varahin. Katri täytti hänelle tuohisen kontin eväällä. Itse rupesi hän varustamaan mukaansa ansoja teeriä ja jäneksiä varten. Kun nämät toimet olivat tehty ja illallinen syöty, kävivät kaikki levolle.

Aamulla varahin, kuin kukko lauloi ensimmäistä kertaa, nousi Mikko vuoteeltaan ja heitti olallensa kontin. Sitten kääri hän kokoon lammasnahkaisen turkin, jonka myöskin sitoi olallensa. Toiseen käteensä otti hän kirveen, toiseen lapion, jonka varressa riippui sangastansa pieni pata ja valmistetut ansat. Näin varustettuna alkoi hän astua Risti-korpeen päin.

Matka Risti-korpeen oli kolme pitkää virstaa. Sinne johti ainoastaan kaitainen, koleinen, polku, jota myöten Lepäslahden vähäinen karja kulki laitumelle. Mikko oli päättänyt viettää, kumminkin alussa, yötkin korvessa, sillä kulkeminen edestakaisin näin pitkää matkaa olisi hänen mielestänsä riistänyt suuren osan lyhyttä, syksyistä päivää. Maa oli jo roudassa ja yöllä oli siihen satanut ensimmäinen lumikin.

Aurinko oli jo korennon korkeudella, kun Mikko ennätti määräpaikallensa. Kirkasna nousi se ylös, ikäänkuin tahtoen antaa Mikolle kehoitusta ja rohkeutta yrityksessänsä. Paikka, johon Mikko oli saapunut, oli hänen aikeellensa erittäin sopiva. Tässä oli suurenlainen metsälampi, jonka toisella rannalla oli kallio, toisella, vastakkaisella, kosteata noromaata. Kalliolta jatkui maa sileänä, viemisenä, rantaan saakka. Ulompana kalliosta alkoi ikivanha honkametsä, – Tuosta lammista saattaa minulla olla hyvä turva hallaakin vastaan, sanoi hän itseksensä, ja tälle paikalle päätti hän siis rakentaa pienoisen kotinsa.

Nyt ryhtyi hän rivakkaasti työhön. Heitettyään pois kontin ja turkit olaitansa alkoi hän ensiksi kaivaa vieruun pientä holvia, juuri niin tilavaa, että sopisi siellä makaamaan suojattuna tuulilta. Tämän kun oli saanut tehneeksi, katkoi hän useoita kimppuja hienoja koivunvarpuja, jotka kantoi holviin ja sai täten itsellensä niin pehmoisen makuu sijan, kuin hän tällaisissa oloissa voi pyytääkin.

Tämän tehtyä rupesi hän suurukselle ja läksi sitten virittämään ansojansa. Teeriparvia kahahteli metsässä lähellä lammin rantaa, ja tuoreessa lumessa saattoi hän noronpuolella seurata metsäkanojen ja muiden otusten jälkiä.

Kun nyt nämät puuhat, korvessa toimeentuloa varten, olivat lakanneet, astui hän kirves olalla vakavilla askeleilla hongikkoon. Korpi alkoi kajahdella kirveen iskuista. Tikat ja palokärjet lentelivät kirkuen sinne tänne, ikäänkuin pannaksensa vastalauseen tällaista menettelöä kohtaan heidän alueellansa. Ensimmäinen hirsi kaatui kovalla narinalla; samoin toinen ja kolmaskin. Hirret karsi hän järjestänsä, heitti oksat ja latvat metsään, kaatoi näiden sekaan myöskin juurimetsän, sillä hän arveli, että, jos kevät tulee aikainen, saattavat ne jo palaa tou'on teon aikana, joten hän helpolla vaivalla sai itsellensä kasken. Päivällisen aikana meni hän kaivamaansa holviin atrioitsemaan ja palasi jälleen tämän tehtyä työhönsä. Kun ilta jo alkoi pimitä särki hän tuulenkaatamasta, kuivasta, hongasta puita, jotka kantoi holvin suulle. Näistä teki hän aika nuotion, söi sitten illallisensa ja nukkui, turkit peitteenä, sikeään uneen.