Kitabı oku: «Lajien synty»

HISTORIALLINEN KATSAUS LAJIEN SYNTYÄ KOSKEVIEN MIELIPITEIDEN KEHITYKSEEN

Tahdon tässä luoda lyhyen katsauksen lajien syntyä koskevien mielipiteiden kehitykseen. Viime aikoihin saakka luonnontutkijain suuri enemmistö uskoi lajien olevan muuttumattomia ja erikseen luotuja, ja monet kirjailijat ovat taitavasti puolustaneet tätä katsantokantaa. Ainoastaan muutamat harvat luonnontutkijat ovat olleet sitä mieltä, että lajit ovat muutosten alaisia ja että nykyiset elämänmuodot polveutuvat aikaisemmista muodoista luonnollisen syntymisen kautta. Jos sivuutamme klassillisten kirjailijain teoksissa tavattavat viittaukset tähän kysymykseen,¹ on Buffon ensimäinen kirjailija uudemmalla ajalla, joka on käsitellyt kysymystä tieteellisessä hengessä. Mutta koska hänen mielipiteensä kovin horjuivat eri aikoina ja koska hän ei ole syventynyt lajien muuttumisen syihin, ei minun ole tarvis tässä seikkaperäisemmin hänestä puhua.

Lamarck oli ensimäinen, jonka johtopäätökset herättivät suurempaa huomiota. Tämä kuuluisa luonnontutkija, joka syystä ansaitsee maineensa, esitti ensi kerran mielipiteensä tästä asiasta v. 1801. V. 1809 hän selvitteli niitä paljon laajemmin teoksessaan "Philosophie Zoologique" sekä sittemmin, v. 1815, teoksensa "Histoire naturelle des Animaux sans Vertebres" johdannossa. Näissä teoksissaan hän esittää sen opin, että kaikki lajit, ihminen niihin luettuna, polveutuvat toisista lajeista. Lamarck'in ansio on äärettömän suuri, koska hän ensimäisenä johti huomion siihen, että kaikki elollisessa, samoinkuin elottomassakin maailmassa tapahtuvat muutokset ovat tuloksia laeista eivätkä yliluonnollisista ilmiöistä. Lamarck näyttää tulleen johtopäätökseensä lajien asteittaisesta muuttumisesta etupäässä lajien ja muunnosten toisistaan erottamisen vaikeuden, muutamissa ryhmissä huomattavan miltei täydellisen muotojen asteittaisuuden sekä kotieläinten ja viljelyskasvien tarjoaman analogian johdosta. Mitä muutosten syihin tulee, antoi hän jonkun verran merkitystä ulkonaisten elinehtojen suoranaiselle vaikutukselle ja samoin olemassa-olevien muotojen risteytymiselle sekä suuren merkityksen käytölle ja käytön puutteelle, s.o. elintapojen vaikutuksille. Viimeksimainittujen syyksi hän näyttää lukevan kaikki luonnossa havaittavat ihmeteltävät mukautumiset, kuten esim. giraffin pitkän kaulan, joka tälle eläimelle tekee mahdolliseksi syödä puiden oksista. Mutta hän uskoi myös kehityksen lain. Ja koska kaikki elämänmuodot siis pyrkivät edistymään, niin hän, selittääkseen yksinkertaisten muotojen olemassa-olon vielä nykyaikana, väittää tällaisia muotoja syntyvän vielä nykyisin itsestään.²

Geoffroy Saint-Hilaire arveli jo vuonna 1795 (kuten hänen poikansa kirjottamassa elämäkerrassa kerrotaan), että n.k. lajit ovat saman perusmuodon erilaisia degeneratsioneja. Vasta vuonna 1828 hän esitti julkisuudessa vakaumuksensa, etteivät samat muodot ole eläneet aikojen alusta saakka. Geoffroy näyttää pitäneen elinehtoja ("monde ambiant") pääasiallisena muutosten syynä. Hän oli varovainen tehdessään johtopäätöksiä eikä uskonut nykyisissä lajeissa tapahtuvan muutoksia. Hänen poikansa lisää: "C'est donc un probleme à reserver entierement à l'avenir, suppose même que l'avenir doive avoir prise sur lui".³

Vuonna 1813 tohtori W.C. Wells piti Royal Society'ssä esitelmän valkoihoisesta naisesta, jonka iho osalta muistutti neekerin ihoa; hän julkaisi tämän esitelmän kuitenkin vasta 1818 ilmestyneessä kuuluisassa teoksessaan "Two Essays upon Dew and Single Vision". Tässä kirjotuksessa Wells selvästi tunnustaa luonnollisen valinnan aatteen ja, mikäli tiedetään, on tämä aate tällöin ensi kerran lausuttu julki. Mutta hän sovittaa sen ainoastaan ihmisrotuihin ja ainoastaan muutamiin ominaisuuksiin. Huomautettuaan, että neekerit ja mulatit ovat vastaanottamattomia eräille tropillisen ilmanalan taudeille, hän lausuu ensinnä, että kaikilla eläimillä on taipumus jonkun verran muuntelemaan ja toiseksi, että maanviljelijät kehittävät kotieläimiään valinnan kautta. Hän lisää sitten, että sen, mikä jälkimäisessä tapauksessa on aikaansaatu keinotekoisesti, sen aikaansaa luonto, jonka vaikutus on yhtä tehokas, joskin hitaampi, muodostaessaan ihmissuvusta muunnoksia, mitkä soveltuvat siihen maahan, jossa ne asuvat. Niistä satunnaisista ihmismuunnoksista, jotka esiintyivät Keski-Afrikan harvalukuisten ja hajallaan asuvien asukasten joukossa, sattui joku olemaan muita vastustuskykyisempi seudussa raivoavia tauteja vastaan. Tämän rodun täytyi sen vuoksi lisääntyä, samalla kun muut vähenivät, eivätkä ainoastaan siksi, että olivat vähemmän vastuskykyisiä tauteja vastaan, vaan myöskin siksi, etteivät ne kyenneet kilpailemaan elinvoimaisempien naapuriensa kanssa. Sen nojalla, mitä jo olen lausunut, pidän varmana, että tämän elinvoimaisen rodun väri oli musta. Mutta koska edelleen oli olemassa sama taipumus muuntelemaan, ilmestyi aikojen kuluessa yhä tummempia rotuja. Ja koska tummin rotu soveltui parhaiten ilmastoon, tuli tämä aikaa myöten vallitsevaksi, jollei kenties ainoaksi roduksi siinä maassa, jossa se oli syntynyt. Wells sovittaa sitten samat näkökohdat kylmempien ilmastojen valkoihoisiin asukkaihin. Olen kiitollisuuden velassa hra Rowley'ille Yhdysvalloista siitä, että hän hra Bracen välityksellä on johtanut huomioni mainittuun kohtaan tohtori Wells'in teoksessa.

Pastori W. Herbert, myöhemmin Manchesterin tuomiorovasti, lausuu teoksensa "Horticultural Transactions" (1822) neljännessä niteessä ja teoksessaan "Amaryllidaceae" (1837, ss. 19, 339), että "puutarhanhoidon alalla tehdyt kokeet ovat eittämättömästi todistaneet kasviopillisten lajien olevan ainoastaan korkeampia ja vakaantuneempia muunnoksia". Hänellä on sama mielipide myöskin eläimistä. Tuomiorovasti arvelee, että kutakin sukua luotiin yksi ainoa, alussa hyvin muodostuvainen laji, ja että näistä ovat syntyneet, etupäässä risteytymisen, mutta myöskin muuntelun kautta kaikki nykyään olemassa-olevat lajimme.

Vuonna 1826 professori Grant lausui tunnetussa kirjotelmassaan Spongillasta ("Edinburgh Philosophical Journal", XIV: s vuosik. siv. 283) selvästi ilmi uskonsa, että lajit polveutuvat toisista lajeista ja että ne kehittyvät paremmiksi toisintuessaan. Saman mielipiteen hän on lausunut 55:ssä luennossaan, joka oli julkaistuna aikakauskirjassa "Lancet" v. 1834.

Vuonna 1831 Patrick Matthew julkaisi teoksensa "Naval Timber and Arboriculture", jossa hän esittää aivan saman mielipiteen lajien synnystä kuin se, jonka Wallace ja minä olemme julkaisseet aikakauskirjassa "Linnean Journal" ja jota olen laveammin kehitellyt tässä teoksessa. Onnettomuudeksi Matthew esitti mielipiteensä lyhyesti ja hajalleen sirotelluissa kohdissa, liitteessä eri aihetta käsittelevään teokseen, joten se jäi huomaamatta, kunnes Matthew itse käänsi muiden huomion siihen "Gardener's Chronicle'ssa" (vuoden 1860 huhtik. 7: nnen päivän numerossa) julkaisemassaan kirjotuksessa. Eroavaisuudet Matthew'in ja minun esittämäni katsantokannan välillä eivät ole paljon merkitseviä: hän näyttää arvelevan, että maailma on aika ajoin ollut miltei asumaton ja että se on sitten uudelleen tullut asutuksi, ja hän esittää vaihtoehtoisena otaksumana, että uusia muotoja saattaa syntyä "ilman mitään entisten elimistöjen (aggregates) ituja". En ole varma siitä, olenko oikein ymmärtänyt eräitä kohtia, mutta hän tuntuu antavan suuren merkityksen elinehtojen suoranaisille vaikutuksille. Kumminkin hän on selvästi oivaltanut luonnollisen valinnan lain koko tärkeyden.

Kuuluisa geologi ja luonnontutkija von Buch esittää oivallisessa teoksessaan "Description Physique des Isles Canaries" (1836, s. 147) vakaumuksensa, että muunnokset vähitellen muuttuvat vakaantuneiksi lajeiksi, jotka eivät enää ole keskenään siitoskykyisiä.

Rafinesque kirjotti v. 1836 ilmestyneessä teoksessaan "New Flora of North America" (s. 6) seuraavasti: "Kaikki lajit ovat kenties joskus olleet muunnoksia ja monet muunnokset ovat asteittaisesti muuttumassa lajeiksi omaksuessaan pysyväisiä ja erikoisia ominaisuuksia", mutta edempänä (s. 18) hän lisää: "paitsi alkutyypit eli suvun esivanhemmat".

Professori Haldeman on vv. 1843-44 ("Boston Journal of Nat. Hist. U. States", nide IV, s. 468) taitavasti esittänyt ne todisteet, jotka puhuvat lajien kehittymisen ja toisintumisen puolesta ja sitä vastaan, ja hän näyttää kallistuvan sen olettamuksen puolelle, että lajit muuttuvat.

"Vestiges of Creation" ilmestyi v. 1844. Kymmenennessä, paljon parannetussa painoksessa (1833) nimetön kirjailija lausuu (s. 155): Johtopäätös, johon tarkan harkinnan jäljestä tulemme, on se, että elollisten olentojen eri ryhmät, yksinkertaisimmista ja vanhimmista korkeimmalle kehittyneihin ja nuorimpiin saakka, ovat jumalallisen kaitselmuksen johdolla kehittyneitä tuloksia ensinnä elämänmuodoille annetusta impulssista, joka on kehittänyt niitä määrättyjen aikojen kuluessa polvi polvelta eri kehitysasteiden kautta, jotka päättyvät korkeimpiin kaksisirkkaisiin ja luurankoisiin, ja nämä asteet ovat harvalukuisia ja eroavat yleensä toisistaan elimellisten ominaisuuksien puolesta, joissa meidän on vaikea havaita sukulaisuutta; toiseksi ne ovat tuloksia toisesta, elinvoimien yhteydessä olevasta impulssista, joka pyrkii sukupolvien kuluessa muuntamaan elimellisiä rakennelmia ulkonaisten olosuhteiden, sellaisten kuin ravinnon, asuinpaikan laadun ja ilmaston mukaisiksi, ja nämä ovat luonnontutkija-teologin "mukautumisia". Kirjailija uskoo nähtävästi, että elimistöt kehittyvät äkillisin harppauksin, mutta että elinehtojen aikaansaamat vaikutukset ovat asteittaisia. Hän todistelee yleisillä syillä, etteivät lajit ole muuttumattomia. Mutta en voi käsittää, kuinka hänen olettamansa kaksi "impulssia" voisivat tieteellisesti selittää ne lukuisat ja somat mukautumiset, joita näemme kaikkialla luonnossa. En voi käsittää, että niiden avulla vähääkään selvenisi meille, kuinka esim. tikka on mukautunut erikoisiin elintapoihinsa. Lennokkaan ja loistavan tyylinsä vuoksi kirja heti ilmestyttyään levisi laajalti, vaikka sen aikaisimmat painokset osottivatkin tekijänsä vaillinaisia tietoja ja suurta tieteellisen varovaisuuden puutetta. Mielestäni teos on tehnyt maassamme suuren palveluksen johtaessaan huomion käsittelemäänsä aiheeseen, poistamalla ennakkoluuloja ja muokkaamalla maaperää samankaltaisille katsantokannoille.

Vuonna 1846 vanha geologi M.J. d'Omalius d'Halloy esitti oivallisessa, joskin lyhyessä kirjotelmassa ("Bulletins de l'Acad. Roy. Bruxelles", nide XIII, s. 581) mielipiteensä, että on todenmukaisempaa, että uudet lajit ovat syntyneet muuntumalla entisistä lajeista, joista ne polveutuvat, kuin että ne ovat erikseen luodut. Kirjottaja toi mielipiteensä julkisuuteen ensikerran v. 1831.

Professori Owen kirjotti v. 1849 (teoksessaan "Nature of Limbs", s. 86) seuraavaa: "Alkutyypin aate ilmaantui lihassa erilaisina toisintoina maapallollamme kauan ennen niiden eläinlajien olemassa-oloa, jotka nykyään edustavat sitä. Minkä luonnonlakien tai toisarvoisten syiden ohjattavaksi sellaisten elimellisten ilmiöiden säädetty vuorojärjestys ja kehitys on annettu, sitä emme nykyään tiedä." British Associationille v. 1858 osottamassaan kirjotuksessa (s. LI) hän puhuu "luovan voiman jatkuvan toiminnan eli elollisten olentojen säädetyn ilmaantumisen aksiomista". Edempänä (s. XC) hän, viitattuaan maantieteelliseen levenemiseen, lisää: "Nämä ilmiöt horjuttavat luottamustamme siihen johtopäätökseen, että Uuden Seelannin Apteryx ja Brittein saarten punariekko ovat erikseen luodut näille saarille ja niitä varten. Sitäpaitsi lienee hyvä aina pitää mielessään, että luonnontutkija tarkottaa 'luomisella' jotakin 'hänelle tuntematonta prosessia'." Hän selittää vielä lähemmin ajatustaan lisäten, että kun eläintentutkija mainitsee sellaisia tapauksia kuin esim. punariekon koettaen todistaa, että tämä lintu on erikoisesti luotu mainituille saarille ja niitä varten, hän tällä etupäässä tahtoo ilmaista, ettei hän tiedä, kuinka punariekko on joutunut mainituille saarille ja yksinomaan sinne; täten ilmaistessaan tietämättömyytensä hän samalla lausuu julki uskonsa, että sekä mainittu lintu että mainitut saaret saavat alkuperästään kiittää ensimäistä suurta luovaa syytä. Jos selitämme kirjotuksessa esiintyvät lauseet niitä toisiinsa vertailemalla, näyttää siltä, että kuuluisa filosofi v. 1858 horjui vakaumuksessaan, että Apteryx ja punariekko ovat ilmestyneet nykyisille kotiseuduilleen "jollakin hänelle tuntemattomalla tavalla" eli "jonkiin hänelle tuntemattoman" prosessin kautta.

Tämä kirjotus osotettiin "British Association'ille" sen jälkeen kuin Wallacen ja minun esitykseni lajien synnystä olivat luetut "Linnean Society'ssä". Kun teokseni ensi painos ilmestyi, olivat sellaiset lauseet kuin "luovan voiman jatkuva toiminta" johtaneet minut, samoin kuin muutkin, niin kokonaan harhaan, että luin professori Owen'in niiden paleontologien joukkoon, jotka olivat lujasti vakuutetut lajien muuttumattomuudesta. Näyttää kumminkin siltä, että tämä olettamukseni oli ennenaikainen ja väärä (vrt. "Anat. of Vertebrates", nide III, s. 796). Teokseni viime painoksessa väitin – ja tämä väite näyttää minusta vieläkin pitävän täysin paikkansa – erään kohdan nojalla, joka alkaa sanoilla "no doubt the typeform" j.n.e. (Ibid, nide I, s. XXXV), että professori Owen myönsi luonnollisella valinnalla voineen olla jotakin vaikutusta uusien lajien muodostumiseen; mutta nyt näyttää siltä (Ibid, nide III, s. 798), että tämä väitteeni oli paikkansapitämätön ja todistamaton. Esitin myös muutamia otteita eräästä professori Owen'in ja "London Review'in" julkaisijan kirjeenvaihdosta, joiden nojalla sekä jälkimäisen että minun mielestäni näytti selvältä, että professori Owen väitti lausuneensa julki luonnollisen valinnan teorian ennenkuin minä olin sen tehnyt, ja minä ilmaisin hämmästykseni ja tyydytykseni tämän ilmotuksen johdosta. Mutta mikäli kykenen käsittämään eräitä äsken julkaistuja kohtia mainitussa teoksessa (nide III, s. 798) olen jälleen joko osaksi tai kokonaan erehtynyt. Minulle on lohdullista, että professori Owen'in kiistakirjotukset ovat muidenkin kuin minun mielestäni yhtä vaikeita ymmärtää ja sovittaa toisiinsa. Mikäli on kysymys ainoastaan luonnollisen valinnan aatteen julkilausumisesta, on aivan yhdentekevää, onko professori Owen tehnyt sen ennen minua, sillä kuten tästä katsauksesta näkyy, sen ovat kauan ennen meitä kumpaakin julkilausuneet toht. Wells ja Matthews.

Isidore Geoffroy Saint-Hilaire mainitsee v. 1850 pitämissään luennoissa (joista aikakauskirjan "Revue et Mag. de Zoologie" tammikuun numerossa v. 1851 on julkaistuna yhteenveto) lyhyesti ne syyt, joiden vuoksi hän uskoo että lajitunnusmerkit "sont fixes, pour chaque espece, tant qu'elle se perpetue au milieu des mêmes circonstances: ils se modifient, si les circonstances ambiantes viennent à changer". "En resumé, l'observation des animaux sauvages demontre dejá la variabilité limitée des especes. Les experiences sur les animaux sauvages devenus domestiques, et sur les animaux domestiques redevenus sauvages, la demontrent plus clairement encore. Ces mêmes experiences prouvent, de plus, que les differences produites peuvent être de valeur générique".⁴ Teoksessaan "Histoire Naturelle Generale" (nide II, s. 430, 1859) hän esittää laajemmin samanlaisia johtopäätöksiä.

Tohtori Freke esitti v. 1851 ("Dublin Medical Press" lehdessä s. 322) sen opin, että kaikki elolliset olennot polveutuvat samasta alkumuodosta. Ne syyt, joilla hän perustelee olettamustaan ja se tapa, millä hän aihettaan käsittelee, ovat kokonaan erilaiset kuin minun; mutta koska tohtori Freke nyttemmin (1861) on julkaissut tutkielmansa "Origin of Species by means of Organic Affinity", tulee vaikea tehtävä, koettaa antaa jokin käsitys hänen mielipiteistään, minun puoleltani tarpeettomaksi.

Herbert Spencer on eräässä tutkielmassa (joka alkuaan oli julkaistuna "Leader'issa" maaliskuussa 1852 ja myöhemmin 1858 hänen "Essays" kokoelmassaan) huomattavalla taidolla asettanut vastakkain luomis- ja kehitysteorian. Hän päättää kotirotujen tarjoaman analogian, monien lajien sikiöissä tapahtuvien muutosten, lajien ja muunnosten häilyvän erotuksen ja yleisen asteittaisuuden lain nojalla, että lajit ovat muuntuneet ja muuntelun hän arvelee johtuvan muuttuneista olosuhteista. Sama kirjailija on myöskin psykologian alalla omaksunut sen periaatteen, että jokainen sielunkyky on kehittynyt asteittaisesti.

Vuonna 1861 kuuluisa kasvintutkija Naudin lausui eräässä oivallisessa lajien syntyä käsittelevässä kirjotuksessa ("Revue Horticole", s. 102; sittemmin osaksi uudelleen julkaistu aikakauskirjassa "Nouvelles Archives du Museum", nide I, s. 171) selvin sanoin julki uskonsa, että lajit muodostuvat samalla tavalla kuin muunnokset muodostuvat viljelyksessä, ja jälkimäisten muodostumisen syynä hän pitää ihmisen harjottamaa valintaa. Mutta hän ei osota, kuinka valinta vaikuttaa luonnontilassa. Hän uskoo kuten Herbert, että lajit olivat syntyessään elimistöltään muodostuvaisempia kuin nykyään. Hän panee painoa "tarkotusperäisyyden laille", joka on "puissance mysterieuse, indeterminée; fatalité pour les uns; pour les autres, volonte providentielle, dont l'action incessante sur les êtres vivants determine, à toutes les epoques de l'existence du monde, la forme, le volume, et la durée de chacun d'eux, en raison de sa destinée dans l'ordre de choses dont il fait partie. C'est cette puissance qui harmonise chaque membre à l'ensemble, en l'appropriant à la fonction qu'il doit remplir dans l'organisme general de la nature, fonction qui est pour lui sa raison d'être".⁵ Lisäviite.⁶.

Kuuluisa geologi, kreivi Keyserling lausui v. 1853 ("Bulletin de la Societé Géologique", 2: nen sarja, nide. X, s. 357) arvelun, että samoinkuin uusia tauteja, joiden oletetaan aiheutuneen jostakin tartunta-aineesta, on syntynyt ja levinnyt kautta maailman, samoin eräinä aikakausina erikoislaatuiset ympäröivät molekylit ovat voineet kemiallisesti vaikuttaa olemassa olevien lajien ituihin, ja näistä on siten syntynyt uusia muotoja.

Samana vuonna tohtori Schaaffhausen julkaisi oivallisen kirjasen (sarjassa "Verhandlungen des Naturhistorischen Vereins des Preussischen Rheinlands"), jossa hän väittää maapallon elämänmuotojen olevan kehityksen alaisia. Hän lausuu että monet lajit ovat pysyneet muuttumattomina pitkät ajat, jotavastoin muutamat ovat toisintuneet. Lajien väliset eroavaisuudet hän selittää siten, että asteittaiset välimuodot ovat hävinneet. "Eläviä kasveja ja eläimiä eivät siis erota sukupuuttoon kuolleista mitkään uudet luomistyöt, vaan edellisten on katsottava polveutuvan jälkimäisistä jatkuvan siitoksen kautta."

Tunnettu ranskalainen kasvientutkija Lecoq kirjottaa v. 1854 ("Etudes sur Géographie Botanique", nide I, s. 250): "On voit que nos recherches sur la fixité ou la variation de l'espece, nous conduisent directement aux idées émises, par deux hommes justement celèbres, Geoffroy Saint-Hilaire et Goethe".⁷

Eräät muut Lecoq'in laajaan teokseen hajalleen sirotellut lauseet antavat jonkun verran aihetta epävarmuuteen siitä, missä määrin hän uskoo lajien toisintumista.

"Luomisen filosofiaa" on pastori Baden Powell mestarillisesti käsitellyt kirjassaan "Essays on the Unity of Worlds" (1855). Aivan hämmästyttävä on se tapa, millä hän osottaa, että uusien lajien ilmaantuminen on "säännöllinen, eikä mikään satunnainen ilmiö", eli kuten Sir John Herschel lausuu: "luonnollinen prosessi vastakohtana yliluonnolliselle".

Aikakauskirjan "Journal of the Linnean Society" kolmas nide sisältää Wallace'lta ja minulta kirjotuksia, jotka ovat esitetyt seuran istunnoissa heinäk. 1 p: nä 1858, ja joissa Wallace erinomaisen voimakkaasti ja selvästi lausuu ilmi luonnollisen valinnan teorian.

Von Baer, jota kohtaan kaikki eläintieteilijät tuntevat niin syvää kunnioitusta, lausui noin vuonna 1859 (kts. Prof. Rudolf Wagner, "Zoologisch-Anthropologische Untersuchungen", 1861, s. 51) vakaumuksensa – joka etupäässä perustui maantieteellisen levenemisen lakeihin – että nykyään aivan erilaiset muodot polveutuvat yhdestä ainoasta kantamuodosta.

Kesäkuussa 1859 professori Huxley piti "Royal Institution" seurassa luennon "eläinmaailman pysyväisistä tyypeistä". Hän lausuu näistä: "On vaikeata käsittää tällaisten tosiasiain tarkotusta, jos oletamme että kukin eläin- tai kasvilaji tai kukin organisatsionityyppi on muodostunut maapallolla luovan voiman erikoisen luomistyön kautta pitkien väliaikojen perästä, ja on hyvä panna merkille, ettei perintätieto tai jumalallinen ilmoituskaan anna mitään tukea tälle mielipiteelle, joka on aivan vastoin luonnon yleistä analogiaa. Jos sitävastoin katselemme 'pysyväisiä tyyppejä' sen otaksuman kannalta, jonka mukaan jonakin aikana elävät lajit ovat tuloksia ennen eläneiden lajien asteittaisesta toisintumisesta – otaksuma, joka, joskin se on toteennäyttämätön ja joskin muutamat sen kannattajat ovat tehneet sille huonon palveluksen, on kumminkin ainoa, jolle fysiologia antaa jotakin tukea – näyttää niiden olemassaolo todistavan, että ne muutokset, joiden alaisina elävät olennot ovat olleet geologisten aikojen kuluessa, ovat olleet hyvin pieniä verrattuina koko niihin muutossarjoihin, joiden lävitse ne ovat käyneet".

Joulukuussa v. 1859 tohtori Hooker julkaisi teoksensa "Introduction to the Australian Fauna". Tämän laajan teoksen ensi osassa hän tunnustaa lajien polveutumisen ja toisintumisen ja esittää tämän opin tueksi monia omintakeisia huomautuksia.

"Lajien synnyn" ensi painos ilmestyi 24 päivänä marraskuuta 1859 ja toinen painos 7 päivänä tammikuuta 1860.