Kitabı oku: «David Copperfield II», sayfa 13

"Minä en koskaan, kalliit ladyt, unhota teidän hyvyyttänne", huudahdin minä, ankarasta pelon taakasta pääsneenä.

"Mutta, Mr. Traddles", jatkoi Miss Lavinia – "mutta me soisimme mielellään, että näitä käyntejä toistaiseksi ajateltaisiin meitä tarkoittaviksi. Meidän täytyy varoa, ettemme tunnusta mitään oikeata kihlausta Mr. Copperfieldin ja veljentyttäremme välillä, ennenkuin meillä on ollut tilaisuus" —

"Ennenkuin sinulla on ollut tilaisuus, sisar Lavinia", sanoi Miss Clarissa.

"Olkoon niin", suostui Miss Lavinia huoahtaen – "ennenkuin minulla on ollut tilaisuus tarkastaa heitä".

"Copperfield", lausui Traddles, kääntyen minun puoleeni, "sinä huomaat varmaan, ettei mikään voisi olla järkevämpää ja kohtuullisempaa".

"Ei mikään!" huudahdin minä. "Minä tunnen sen sydämessäni".

"Koska asiat nyt ovat tällä kannalla", lausui Miss Lavinia, katsoen taas muistoonpanoihinsa, "ja me sallimme hänen ainoastaan näillä ehdoilla käydä täällä, täytyy meidän Mr. Copperfieldilta vaatia tarkka lupaus hänen kunniansanallansa, ettei hän ja veljentyttäremme pidä minkäänlaista keskuutta meidän tietämättä, sekä ettei ryhdytä mihinkään tuumaan veljentyttäremme suhteen, ilman että sitä ensiksi esitellään meille – ".

"Sinulle, sisar Lavinia", keskeytti Miss Clarissa.

"Olkoon niin, Clarissa!" myönsi Miss Lavinia nöyrästi – "minulle, ja me siihen suostumme. Meidän tulee katsoa tätä nimen-omaiseksi ja vakavaksi määräykseksi, jota ei millään tavalla käy purkaminen. Me tahdoimme, että joku hyvä ystävä tänään seuraisi Mr. Copperfieldia", notkistaen päätänsä Traddles'ille, joka kumarsi, "ettei olisi mitään epäilystä eikä väärää käsitystä tässä kohden. Jos Mr. Copperfieldia taikka teitä, Mr. Traddles, vähänkin arveluttaa antaa tätä lupausta, pyydän, että olette hyvä ja otatte mietintö-aikaa".

Minä huudahdin innoissani, ettei meidän tarvinnut hetkeäkään miettiä. Minä sidoin itseni mitä hartaimmalla tavalla vaadittuun lupaukseen, pyysin Traddles'ia todistamaan sitä ja julistin itseni mitä julmimmaksi ihmiseksi, jos milloinkaan vähintäkään poikkeisin siitä.

"Malttakaat!" sanoi Miss Lavinia, nostaen ylös kättänsä; "ennenkuin meidän oli ilo nähdä teitä, gentlemanit, päätimme jättää teidät kahden kesken neljänneksen tunnin ajaksi, että saisitte ajatella tätä kohtaa. Te suvainnette meidän poistua".

Turhaan vakuutin, ettei mitään mietintö-aikaa tarvittu. He tahtoivat välttämättömästi poistua mainituksi ajaksi. Nuot kaksi pientä lintua hyppäsivät siis suurella arvokkaisuudella ulos, jättäen minut vastaan-ottamaan Traddles'in onnentoivotuksia ja tuntemaan itseäni muutetuksi ikuisen onnen maille. Juuri neljänneksen kuluttua ilmestyivät he jälleen samalla arvokkaisuudella, kuin millä olivat kadonneet. He olivat menneet kahisten pois, niinkuin heidän pienet pukunsa olisivat olleet syksyn lehdistä tehdyt; ja he tulivat kahisten takaisin samalla tavalla.

Minä sitouduin silloin kerran vielä määrättyihin ehtoihin.

"Sisar Clarissa", lausui Miss Lavinia, "loppu-asiat kuuluvat sinulle".

Miss Clarissa irroitti ensi kerran käsivartensa, tarttui muistoonpanoihin ja katseli niitä.

"Meitä ilahuttaisi", sanoi Miss Clarissa, "saada nähdä Mr. Copperfieldia päivällisillä joka sunnuntai, jos hänen sopii. Me aterioitsemme kello kolme".

Minä kumarsin.

"Meitä ilahuttaisi", jatkoi Miss Clarissa, "saada viikon kuluessa nähdä Mr. Copperfieldia teellä. Me juomme teetä puoli seitsemän".

Minä kumarsin taas.

"Kaksi kertaa viikkoonsa", sanoi Miss Clarissa, "mutta ylipäänsä ei useammin".

Minä kumarsin uudestaan.

"Miss Trotwood", sanoi Miss Clarissa, "jota mainitaan Mr. Copperfieldin kirjeessä, ehkä tulee meitä tervehtimään. Jos toistensa luona käyminen on parempi kaikkien puolten onnelle, vastaan-otamme mielellään käviät ja käymme itse. Jos päinvastoin on parempi kaikkien puolten onnelle, ettei mitään kanssakäymistä pidetä (niinkuin veljemme Francis'in ja hänen perheensä asiassa), se on aivan toista".

Minä viittasin siihen, että tätini olisi sekä ylpeä että iloinen, jos hän saisi tutustua heidän kanssansa; vaikka minun täytyy sanoa, etten aivan varmaan tietänyt, kuinka he yhdessä menestyisivät. Koska kaikista ehdoista nyt oli sovittu, lausuin sulimmat kiitokseni, tartuin ensiksi Miss Clarissan ja sitten Miss Lavinian käteen ja suutelin niitä kumpaakin vuorostansa.

Miss Lavinia nousi silloin ja, pyytäen Mr. Traddles'ilta anteeksi hetkeksi, käski minun seurata itseänsä. Minä tottelin, kovasti vapisten, ja johdatettiin toiseen huoneesen. Siellä minä näin kalliin lemmittyni oven takana pitävän käsiään korviensa edessä, suloiset pikku kasvot seinää vastaan, ja Jip'in seisovan talrikin-lämmittäjässä, pää sidottuna käsiliinaan.

Voi kuinka kaunis hän oli mustassa hameessansa ja kuinka hän ensiksi nyyhki ja itki eikä tahtonut tulla esiin oven takaa! Kuinka hellät olimme toisillemme, kun hän viimein tuli sieltä, ja missä autuaallisessa tilassa minä olin, kun otimme Jip'in ulos talrikin-lämmittäjästä ja päästimme hänet jälleen päivän valoon, ja Jip aivasteli, ja me kaikki kolme taas olimme yhdistetyt!

"Kallis Dorani! Nyt ijäti minun!"

"Voi, älä!" vastasi Dora. "Voi, älä, älä!"

"Etkö sinä ole ijäti minun, Dora?"

"Voi, kyllä, tietysti minä olen!" huudahti Dora, "mutta minä olen niin peloissani!"

"Peloissasi, kultani?"

"Niin. Minä en kärsi häntä", lausui Dora. "Miksi hän ei mene pois?"

"Kuka, henkeni?"

"Sinun ystäväsi", sanoi Dora. "Asia ei koske häneen yhtään. Kuinka typerä hän lienee!"

"Armaani!" (Tuskin löytyi mitään niin mielittelevää, kuin hänen lapsellinen käytöksensä). "Hän on mitä kunnollisimpia ihmisiä!"

"Oh, mutta emme tarvitse mitään kunnollisia ihmisiä!" nureksi Dora.

"Rakas Dorani", väitin minä, "sinä opit pian tuntemaan hänet hyvin ja pitämään hänestä paljon. Tätini tulee pian tänne, ja hänestäkin sinä varmaan pidät paljon, kun opit tuntemaan häntä".

"Ei, ole kiltti äläkä tuo häntä tänne!" sanoi Dora, antaen minulle pelästyneen pienen suudelman ja pannen käsiänsä ristiin. "Älä. Minä tiedän, että hän on vanha, häijy olento, joka aikaan-saattaa vaan pahaa! Älä päästä häntä tänne, Doady!" joka oli väännös David'ista.

Selityksistä ei ollut mitään apua silloin, jonka vuoksi minä nauroin ja ihmettelin ja olin kovasti rakastunut ja onnellinen; ja Dora näytti minulle, kuinka Jip viimeiseksi oli oppinut seisomaan takajaloillaan nurkassa – jota se pystyi tekemään vaan leimauksen aikaa ja putosi alas taas – enkä tiedä, kuinka kauaksi olisin jäänyt sinne, Traddles'ia muistamatta, jollei Miss Lavinia olisi tullut ja vienyt minua pois. Miss Lavinia piti hyvin paljon Dorasta (hän jutteli minulle, että Dora oli aivan niinkuin hän itse oli ollut hänen ijällänsä – hän oli varmaan paljon muuttunut) ja kohteli Doraa juuri niinkuin tämä olisi ollut joku leikkikalu. Minä houkuttelin Doraa tulemaan Traddles'ia katsomaan, mutta kun esittelin sitä, juoksi hän pois omaan huoneesensa ja lukitsi oven perästään; minä menin siis Traddles'in luo ilman häntä ja astuin ihastuneena pois tämän kanssa.

"Paremmin ei olisi voinut käydä", lausui Traddles; "he ovat hyvin miellyttäviä vanhoja ladyjä. Minä en kummastelisi ollenkaan, vaikka sinä menisit naimisiin vuosikausia ennen minua, Copperfield".

"Osaako sinun Sofiasi soittaa mitään, Traddles?"

"Hän soittaa sen verran pianoa, että hän voi opettaa vähäisiä sisariansa", vastasi Traddles.

"Laulaako hän?" kysyin minä.

"No, hän laulaa välisti balladeja virvoittaaksensa vähän toisia, kun ovat huonolla tuulella", vastasi Traddles. "Ei mitään taiteellista".

"Hän ei laula ja säestä itseään gitarrilla?" sanoin minä.

"Oh, rakas ystäväni, ei!" lausui Traddles.

"Maalaako hän?"

"Ei ollenkaan", arveli Traddles.

Minä lupasin Traddles'ille, että hän saisi kuulla Doran laulavan ja nähdä muutamia hänen kukan-maalauksistaan. Hän sanoi, että hän tahtoisi hyvin mielellään, ja me astuimme kotiin käsitysten, kovasti hilpeinä ja iloisina. Minä kehoitin häntä matkalla puhumaan Sofiasta; jota hän teki niin herttaisella luottamuksella morsiameensa, että minä olin suuresti ihmeissäni. Ajatuksissani minä melkoisella sisällisellä tyytyväisyydellä vertasin Sofiaa Doraan, mutta myönsin rehellisesti itsekseni, että hän kuitenkin oivallisesti sopi Traddles'ille.

Tietysti tätini heti sai tietää neuvottelun onnellisen päätöksen ja kaikki, mitä siinä oli sanottu ja tehty. Häntä ilahutti, kun hän näki minut niin onnellisena, ja hän lupasi viipymättä käydä Doran tätien luona. Mutta hän käveli sinä iltana niin kauan edestakaisin huoneissamme, sillä välin kuin minä kirjoitin Agnesille, että rupesin pelkäämään, että hän aikoi kävellä aamuun asti.

Kirjeeni Agnesille oli innokas ja kiitollinen ja kertoi kaikki ne hyvät seuraukset, jotka olivat lähteneet siitä, että noudatin hänen neuvoansa. Hän vastasi ensi postilla minulle. Hänen kirjeensä oli toivokas, sydämellinen ja iloinen. Tästä silmänräpäyksestä saakka hän aina oli iloinen.

Minulla oli nyt enemmän tekemistä, kuin koskaan. Jos ottaa lukuun jokapäiväisiä matkojani Highgate'en, oli Putney kaukana poissa, ja tietysti tahdoin käydä siellä niin usein, kuin suinkin mahdollista. Koska esiteltyt teen-juomiset olivat aivan epäkäytölliset, sovin Miss Lavinian kanssa, että saisin käydä heillä joka lauantai-ilta, ilman että se haittaisi etu-oikeutettuja sunnuntaitani. Sillä tapaa jokaisen viikon loppu oli suloinen aika minulle, ja minä kestin viikon muut päivät sillä, että muistelin sitä.

Mieleni huojentui ihmeellisesti, kun huomasin, että tätini ja Doran tädit ylimalkain tulivat paljon paremmin toimeen yhdessä, kuin olisin voinut toivoa. Tätini suoritti luvatun käyntinsä pari päivää neuvottelun jälkeen; ja toisten parin päivän perästä kävivät Doran tädit soveliaalla komeudella ja kaavanmukaisuudella hänen luonansa. Samanlaisia, mutta enemmän ystävällisiä vuoro-vierailuita tapahtui jälestäpäin ja tavallisesti kolmen tai neljän viikon väli-ajan perästä. Minä tiedän, että tätini sangen usein tuskastutti Doran tätejä, kun hän kokonaan halveksi sitä arvokkaisuutta, jota hyyry-vaunut antoivat, ja astui Putney'hin eriskummallisiin aikoihin, niinkuin kohta aamullisen jälkeen taikka juuri ennen teetä; samaten, kun hän piti hattuansa, millä tavalla milloinkin vaan hänen päällensä sopi, eikä ollenkaan taipunut sivistyneen mailman ennakkoluuloihin tässä kohden. Mutta Doran tädit yhdistyivät pian siihen ajatukseen, että tätini oli omituinen ja vähän miehentapainen lady, jolla oli terävä järki; ja vaikka tätini tuon tuostakin pöyristytti Doran tätien höyheniä sillä, että hän lausui väärä-uskoisia ajatuksia useissa kohteliaisuuden kysymyksissä, rakasti hän minua niin paljon, että hän mielellään luopui muutamista vähistä omituisuuksistaan yhteisen sopusoinnun vuoksi.

Ainoa vähäisen seurapiirimme jäsen, joka suorastansa kieltäysi oleviin oloihin mukaantumasta, oli Jip. Sen ei tarvinnut kuin nähdä tätini, kun se jo näytti jokaisen hampaan suussansa, peräytyi jonkun tuolin alle ja murisi lakkaamatta, silloin tällöin surkeasti ulvoen, niinkuin tädissäni todella olisi ollut liikaa sen tunteille. Kaikkia keinoja koetettiin: sitä hyväiltiin, nuhdeltiin, lyötiin, tuotiin Buckingham Street'ille (jossa se heti kaikkein katseliain kauhuksi karkasi molempien kissojen kimppuun), mutta sen oli mahdoton sietää tätini seuraa. Välisti se jo luuli voittaneensa vastenmielisyytensä ja oli hetken aikaa ystävällinen. Mutta sitten se kohotti tylpeän kuononsa ilmaan ja vonkui hirveästi, ettei ollut muuta neuvoa, kuin sitoa sen silmät ja pistää se talrikin-lämmittäjään. Viimein Dora säännöllisesti peitti sen käsiliinalla ja sulki sen siihen, milloin hyvänsä vaan tätini ilmoitettiin tulleen.

Yksi seikka huoletti minua paljon sen jälkeen, kuin asiat olivat tulleet tähän tasaiseen menoon. Se oli se, että näytti siltä, kuin yhteisestä suostumuksesta Doraa olisi katsottu joksikin sieväksi nukeksi tai muuksi leikkikaluksi. Tätini, jota hän yhä enemmän lähestyi, nimitti häntä aina Pikku Kukaksi, ja Miss Lavinian elämän ilo oli, että hän sai palvella Doraa, kähertää hänen hiuksiansa, tehdä koristuksia hänelle ja pidellä häntä niinkuin hempu-lasta. Mitä Miss Lavinia teki, teki tietysti myöskin hänen sisarensa. Se oli hyvin kummallista minusta, mutta he näyttivät kaikki kohtelevan Doraa hänen asemassaan melkein niinkuin Dora kohteli Jip'iä sen asemassa.

Minä päätin puhua tästä Doralle; ja eräänä päivänä, kun olimme kävelemässä (sillä Miss Lavinia oli vähän ajan perästä antanut meille luvan mennä kahden kesken kävelemään), sanoin hänelle, että soisin, että hän pyytäisi heitä kohtelemaan häntä toisella tavalla.

"Koska, niinkuin tiedät, lemmittyni, et ole mikään lapsi", muistutin minä.

"Kas niin!" lausui Dora. "Nyt sinä käyt häijyksi!"

"Häijyksi, armaani?"

"Ovathan he niin hyvät minua kohtaan", sanoi Dora, "ja minä olen varsin onnellinen".

"No mutta rakkain Dorani!" arvelin minä, "sinä saatat olla varsin onnellinen ja heidän sopii kuitenkin kohdella sinua järkevällä tavalla".

Dora loi minuun nuhtelevan katseen – mitä sievimmän katseen! – ja alkoi sitten nyyhkiä, sanoen, että, jollen rakastanut häntä, miksi olin niin hartaasti pyrkinyt kihloihin hänen kanssaan? Ja miks'en nyt mennyt tieheni, jollen voinut sietää häntä?

Mitä minä muuta voin tämän jälkeen tehdä, kuin suudella pois hänen kyynelensä ja kertoa hänelle, kuinka rakas hän oli minulle!

"Minä pidän todella sinut kovin hyvänä", lausui Dora; "sinä et saa olla julma minua vastaan, Doady!"

"Julma, kallis Dorani! Niinkuin minä tahtoisin – taikka voisin – olla julma sinua vastaan, vaikka saisin koko mailman!"

"Älä siis etsi vikoja minussa", sanoi Dora, sovittaen suutansa ruusun-ummuksi; "ja minä olen kiltti".

Minä ihastuin, kun hän heti sen jälkeen itse-altansa käski minun antaa hänelle sen kokki-kirjan, josta kerta olin puhunut, ja opettaa hänelle kirjanpitoa, niinkuin kerta olin luvannut. Kun taas tulin, toin kirjan myötäni (minä sidotin sen ensiksi kauniisti, ettei se näyttäisi niin kuivalta ja miellyttäisi enemmän); ja kun kävelimme kedolla, näytin hänelle tätini vanhan talouskirjan ja annoin hänelle joukon vähäisiä tauluja, sievän, pienen lyijyspitimen ja rasian lyijyspuikkoja, että hän saisi harjoitella kirjanpitoa.

Mutta kokkikirja pani Doran pään kivistämään, ja numerot saivat hänet itkemään. Ne eivät tahtoneet lyödä yhteen, sanoi hän. Sen vuoksi hän pyyhki pois ne ja piirsi taulun täyteen pieniä kukkaskimppuja ja minun ja Jip'in kuvia.

Nyt minä lauvantai-iltaisin, kun olimme kävelemässä, leikillä yritin suullista opetusta talouden asioissa. Välisti esimerkiksi, kun kuljimme jonkun teurastajan-puodin ohitse, sanoin:

"Otaksukaamme nyt, sydänkäpyni, että olisimme naimisissa ja sinä menisit ostamaan lampaanlapaa päivällisiksi, tietäisitkö, kuinka ostaisit sen?"

Sievän pikku Dorani kasvot synkistyivät ja hän sovitti taas suunsa ruusun-ummuksi, niinkuin hän olisi paljon mieluisammin tukkinut suuni suudelmalla.

"Tietäisitkö, kuinka ostaisit sen, lemmittyni?" toistin, jos olin hyvin taipumaton.

Dora ajatteli vähän ja vastasi sitten suurella riemulla:

"No, teurastaja tietäisi kyllä, kuinka myydä se, ja mitä minun siis tarvitsee tietää sitä? Voi, sinä tyhmä poika!"

Samalla tapaa, kun kerta, kokkikirjaa tarkoittaen, Doralta kysyin, mitä hän tekisi, jos olisimme naimisissa ja minä sanoisin, että tahtoisin hyvää irlantilaista ragout'ia, vastasi hän, että hän käskisi piian laittaa sitä, ja pusersi sitten pienet kätensä käsivarteni ympäri ja nauroi niin viehättävällä tavalla, että hän oli suloisempi, kuin koskaan.

Päätapa, jolla kokkikirjaa siis käytettiin, oli, että se pantiin lattialle nurkkaan, Jip päälle seisomaan. Mutta kun Dora oli opettanut Jip'in liikahtamatta seisomaan kirjan päällä ja samalla pitämään lyijyspiirrintä suussansa, huvitti se häntä niin suuresti, että minä olin oikein iloinen, että olin ostanut sen.

Ja me ryhdyimme taas gitarrinkoteloon, kukan-maalaukseen ja noihin lauluihin, kuinka ei koskaan saisi lakata tanssimasta, tra-la-ra! ja olimme yhtä onnelliset, kuin viikko pitkä. Minä toivoin toisinaan, että olisin uskaltanut viitata siihen, että Miss Lavinia kohteli sydämeni lemmittyä liian paljon niinkuin leikkikalua; ja minä heräsin toisinaan niinkuin unesta, ihmeekseni havaiten, että minullekin oli tullut sama yleinen vika ja minäkin kohdellut häntä niinkuin leikkikalua – mutta en usein.

YHDESTOISTA LUKU
Ilkeyttä

Vaikk'ei tätä käsikirjoitusta ole aiottu kenenkään muun silmille, kuin minun, tuntuu minusta, niinkuin minun ei tulisi kertoa, kuinka ahkerasti minä, hyvin tuntien, missä edesvastauksessa olin Doralle ja hänen tädeillensä, tein työtä, oppiakseni tuota kauheata pikakirjoitusta ja kaikkia siihen kuuluvia parannuksia. Siihen, mitä jo olen kirjoittanut kestäväisyydestäni tähän elämäni aikaan sekä siitä kärsivällisestä ja hellittämättömästä jäntevyydestä, joka silloin alkoi kypsyä minussa ja joka, minä tiedän sen, on luonteeni voimakkain osa, jos siinä yleensä on mitään voimaa, tahdon vaan lisätä, että, taaksepäin katsoessani, pidän juuri niitä menestykseni lähteenä. Minä olen ollut hyvin onnellinen maallisissa asioissa; moni mies on tehnyt paljon kovemmin työtä eikä ole onnistunut puoleksikaan niin hyvin; mutta minä en olisi koskaan saanut aikaan, mitä olen saanut, jollen olisi tottunut säännöllisyyteen, tarkkuuteen ja ahkeruuteen sekä päättänyt yhdistää kaikkia voimiani yhteen asiaan kerrallaan, kysymättä, kuinka pian toinen seuraisi sitä kantapäillä. Jumala tietää, etten kirjoita tätä missään oman kiitoksen hengessä. Se mies, joka tarkastaa omaa elämäänsä, niinkuin minä, sivusta sivuun jatkaen, saa todella olla eheä ihminen, jos hän välttää katkeria omantunnon vaivoja siitä, että hän on laiminlyönyt monta luonnonlahjaa, että hän on jättänyt monta tilaisuutta käyttämättä, että monta hairastelevaa ja väärää tunnetta taukoamatta on taistellut hänen rinnassaan ja voittanut hänet. Minulla ei suinkaan ole yhtäkään luonnonlahjaa, jota en ole väärin käyttänyt. Tarkoitukseni on yksinkertaisesti se, että mitä tahansa olen elämässä koettanut tehdä, sitä olen kaikesta sydämestä koettanut tehdä hyvin; että mihin tahansa olen antaunut, siihen olen täydellisesti antaunut; että suurissa aikeissa niinkuin vähäisissäkin aina olen täydellä todella käynyt asiaan käsiksi. Minä en ole koskaan luullut mahdolliseksi, että mikään syntyperäinen tai saavutettu taito voi toivoa pääsevänsä tarkoituksensa perille, jollei siihen yhdy vakavuus, suoruus ja uutteruus. Ei tässä mailmassa löydy mitään päämäärää, johon päästään ilman näitä hyviä avuja. Mainio luontoperäinen kyky ja onnellinen sattumus saattavat ehkä olla niitten tikapuitten molempina kylkinä, joita myöden muutamat ihmiset nousevat ylöspäin, mutta näitten tikapuitten puolapuina täytyy olla semmoinen aine, jota kestää kuluttaa; eikä löydy mitään, joka palkitsee perinpohjaista, harrasta ja vilpitöntä todentekoa. Etten koskaan pannut vaan kättäni mihinkään, johon sopi panna koko ruumis, ja etten koskaan halveksinut työtäni, olipa se mikä hyvänsä, ne, huomaan minä nyt, olivat minun kultaiset sääntöni.

Kuinka paljon niistä tavoista, joita vast'ikään olen säännöiksi muodostanut, olen saanut Agnesilta, en tahdo uudestaan tässä selittää. Kertomukseni kääntyy nyt kiitollisella rakkaudella hänen puoleensa.

Hän tuli kahdeksi viikoksi vieraisille tohtorille. Mr. Wickfield oli tohtorin vanha ystävä, ja tohtori tahtoi haastella hänen kanssaan ja virkistyttää häntä. Tästä oli puhuttu Agnesin kanssa, kun tämä viimein oli kaupungissa, ja mainittu vieraisilla käynti oli seuraus siitä. Agnes ja hänen isänsä tulivat yhdessä. Minä en kummastellut paljon, kun kuulin häneltä, että hän oli luvannut hankkia jotakin asuntoa lähitteellä Mrs. Heep'ille, jonka luuvalo vaati ilman muutosta ja joka mielellään tahtoi nauttia sitä tämmöisessä seurassa. Enkä sitäkään kummastellut, kun seuraavana päivänä Uriah, niinkuin kuuliainen poika, tuotti arvokkaan äitinsä uuteen asuntoon.

"Näettekö, Master Copperfield", lausui hän, kun hän minun pyytämättäni tuli kävelemään kanssani tohtorin puutarhassa, "kun on rakastunut, on aina vähän mustasukkainen – kumminkin tahtoo pitää armastansa silmällä".

"Ketä te nyt epäilette?" kysyin minä.

"Kiitos teidän, Master Copperfield", vastasi hän, "ei ketään erityisesti juuri tätä nykyä – ei mitään miespuolta kumminkaan".

"Tarkoitatteko siis, että epäilette jotakin naispuolta".

Hän loi minuun syrjäisen katseen paha-enteisistä, punaisista silmistänsä ja nauroi.

"Todella, Master Copperfield", sanoi hän. – "Mister aioin sanoa, mutta minä tiedän, että annatte anteeksi vanhan tapani – te ahdistatte minua niin, että vedätte minut ylös niinkuin korkkiruuvi! Hyvä, minä en huoli, vaikka juttelen teille", pannen kalankaltaisen kätensä minun käteni päälle, "minä en ylipäänsä ole mikään naisten ihastelia, Sir, enkä ole koskaan ollut Mrs. Strong'in".

Hänen silmänsä näyttivät viheriäisiltä nyt, kun ne konnamaisella kavaluudella katselivat minua.

"Mitä tarkoitatte?" sanoin minä.

"No, vaikka minä olen lakimies, Master Copperfield", vastasi hän, kuivasti irvistellen, "tarkoitan tällä kertaa juuri, mitä sanon".

"Ja mitä katseellanne tarkoitatte?" vastasin tyvenesti.

"Katseellani? No, Copperfield, ankarastipa tarkastattekin minua! Mitäkö katseellani tarkoitan?"

"Niin", sanoin minä. "Katseellanne".

Häntä näytti kovasti huvittavan, ja hän nauroi niin sydämellisesti, kuin hänen luontonsa salli hänen nauraa. Leukaansa vähän kädellään raapittuaan, sanoi hän, silmät maahan luotuina – yhä pitkäänsä raappien:

"Kun olin vaan halpa konttoristi, ei Mrs. Strong pitänyt minua minäkään. Agnesia hän aina tahtoi jos jollakin tapaa käyttäyttää edestakaisin tykönänsä, ja teille, Master Copperfield, tahtoi hän aina olla ystävä, mutta minä olin häntä niin paljon huonompi, ettei hän minua huomannutkaan".

"No?" sanoin minä; "olkoon, että todella olitte!"

" – Ja myöskin häntä huonompi", jatkoi Uriah hyvin pontevasti ja jonkunlaisella miettivällä äänellä, samalla kuin hän yhä raappi leukaansa.

"Ettekö te tohtoria niin hyvin tunne", arvelin minä, "että olette varma siitä, ettei hän edes tietänyt teidän olevan olemassa, jollette seisoneet juuri hänen edessään?"

Hän loi minuun taas tuommoisen syrjäisen katseen ja pani kasvonsa kovin kaidaksi, että hänen olisi mukavampi raappia, kun hän vastasi:

"Oh, ystäväni, minä en puhu tohtorista! Ei hänestä, mies raukasta. Minä tarkoitan Mr. Maldon'ia!"

Sydämeni melkein seisahtui minussa. Minä näin kaikki vanhat epäilykseni ja pelkoni tässä suhteen, koko tohtorin onnen ja rauhan, koko sen mahdollisen viattomuuden tai syyllisyyden sykkyrän, jota minä en voinut selvittää, silmänräpäyksellä joutuneen tämän vääristelevän konnan käsiin.

"Hän ei voinut koskaan tulla byroosen, minua johonkin käskemättä ja lähettämättä", lausui Uriah. "Juuri yksi teidän oivallisia gentlemaneja! Minä olin hyvin suopea ja nöyrä – ja olen vieläkin. Mutta minä en pitänyt tuommoisesta – enkä pidä nytkään!"

Hän herkesi leukaansa raappimasta, mutta imi poskiansa sisäänpäin, siksi kuin ne näyttivät yhtyvän, koko ajan katsellen minua syrjältä.

"Mrs. Strong on yksi noita armaita naisianne, on kyllä", jatkoi hän, kun hän verkalleen oli laskenut kasvonsa entisellensä; "eikä suinkaan halullinen olemaan ystävä semmoiselle, kuin minulle, sen tiedän minä. Hän on juuri se henkilö, joka tahtoisi opettaa Agnesilleni korkeampia säveliä. Niinkuin sanoin, minä en ole mikään teidän naisten ihastelioitanne, Master Copperfield; mutta minulla on ollut silmät päässä kauan aikaa. Me halvat ihmiset olemme ylipäänsä saaneet silmät päähämme – ja me katsomme niillä".

Minä koetin näyttää siltä, kuin en olisi ymmärtänyt ja olisin ollut levollinen, mutta huonolla menestyksellä, sen näin hänen kasvoistaan.

"Minä en aio antaa juosta itseäni kumoon, Copperfield", pitkitti hän, häijyllä riemulla kohottaen sitä kasvojensa osaa, jossa hänen punaiset kulmakarvansa olisivat olleet, jos hänellä olisi ollut mitään semmoisia, "ja minä koetan, mitä voin, tehdäkseni loppua tästä ystävyydestä. Minä en hyväksy sitä. Minä en huoli, vaikka myönnän teille, että minulla on jotenkin nureksivainen luonto ja että tahdon torjua pois kaikkia päälletunkioita. Minä en mene tieten taiten semmoiseen paikkaan, jossa voidaan juonitella minua vastaan".

"Te juonittelette aina itse ja luulette, että kaikki muut tekevät samoin", sanoin minä.

"Ehkä niin, Master Copperfield", vastasi hän. "Mutta minä olen saanut yhden johdattavan syyn, niinkuin asiakumppanini oli tapa sanoa, ja minä pidän kiinni siitä kynsin hampain. Minua ei saa polkea peräti paljon, vaikka olen halpa henkilö. Minä en siedä ihmisiä tielläni. Heidän täytyy todella väistyä edestäni, Master Copperfield!"

"Minä en ymmärrä teitä", arvelin minä.

"Vai ette ymmärrä?" vastasi hän, ruumistansa rytkyttäen. "Minä kummastelen sitä, Master Copperfield, koska tavallisesti olette niin terävä! Minä koetan toisten olla selvempi. – Onko tuo ratsastaja, joka soittaa portilla, Mr. Maldon, Sir?"

"Siltä näyttää", vastasin minä niin huolimattomasti kuin voin.

Uriah pysähtyi heti kesken puhettansa, pisti kätensä isojen polvi-lumpioinsa väliin ja meni täyteen mutkaan naurusta. Aivan äänettömästä naurusta. Ei tikahustakaan kuulunut hänestä. Hänen ilkeä käytöksensä ja erittäin tämä loppukohta inhotti minua niin, että käännyin pois ilman sen enempää ja jätin hänet puutarhaan mutkistuneena seisomaan, niinkuin linnunpeloituksen, jolla ei ole mitään tukea.

Se ei ollut sinä iltana, vaan niinkuin hyvin muistan, toisena iltana siitä, eräänä lauantai-päivänä, kuin vein Agnesin Doraa tervehtimään.

Minä olin edeltäpäin puhunut tästä käynnistä Miss Lavinian kanssa, ja Agnesia odotettiin teen ajaksi.

Minä olin hämmennyksissä ylpeydestä ja levottomuudesta; ylpeä olin rakkaan pikku morsiameni puolesta ja levoton, kun ajattelin, pitäisikö Agnes hänestä vai ei. Koko Putney'n matkalla, jolloin Agnes istui postivaunujen sisäpuolella ja minä ulkopuolella, kuvasin Doraa itsekseni jokaisessa niissä sievissä muodoissa, jotka niin hyvin tunsin, milloin päättäen, että soisin hänen näyttävän juuri semmoiselta, kuin hän näytti sillä tai sillä erällä, milloin epäillen, enkö mieluisammin soisi, että hän näyttäisi semmoiselta, kuin hän näytti jollakin muulla erällä, ja melkein kiduttaen itseäni kuumeesen näillä ajatuksilla.

Minä en epäillyt, että hän kaikissa tapauksissa olisi hyvin kaunis; mutta kävi niin, ettei hän koskaan minun silmissäni ollut näyttänyt niin kauniilta. Hän ei ollut vierashuoneessa, kun esittelin Agnesia hänen pienille tädeillensä, vaan pysyi ujosti jossakin syrjäpuolella. Minä tiesin nyt, mistä etsiä häntä, ja löysin kuin löysinkin hänet taas käsillänsä korviaan peittämästä saman raskaan, vanhan oven takaa.

Ensiksi hän ei tahtonut ollenkaan tulla esiin, mutta sitten hän pyysi viisi minutia aikaa minun kelloni mukaan. Kun hän viimein pisti käsivartensa kainalooni, että veisin hänet vierashuoneesen, punottivat hänen viehättävät pikku kasvonsa eivätkä ne olleet koskaan olleet niin sievät. Mutta kun tulimme sisään vierashuoneesen ja ne kävivät vaaleiksi, olivat ne kymmentä tuhatta kertaa sievemmät.

Dora pelkäsi Agnesia. Hän oli sanonut minulle, että hän tiesi, että Agnes oli "niin kovasti järkevä". Mutta kun hän havaitsi, että Agnes näytti yhtä haavaa niin iloiselta ja totiselta, niin miettivältä ja niin hyvältä, huudahti hän vähän iloisesta hämmästyksestä, syleili ystävällisesti Agnesia ja nojasi viatonta poskeansa hänen kasvojansa vastaan.

Minä en ollut koskaan ollut niin onnellinen. Minä en ollut koskaan ollut niin tyytyväinen kuin nyt, kun näin näitten molempien istuvan vieretysten; kun näin pikku lemmittyni niin luonnollisesti katsovan ylös noihin sydämellisiin silmiin; kun näin sen hellän, ihanan katseen, jonka Agnes loi häneen.

Miss Lavinia ja Miss Clarissa ottivat omalla tavallansa osaa ilooni. Se oli kaikkein hupaisin teepöytä mailmassa. Miss Clarissa emännöitsi. Minä leikkasin ja jakelin makeaa anis-kakkua – pienet sisarukset olivat, niinkuin linnut, halukkaat noukkimaan ylös siemeniä ja tökkimään sokuria; Miss Lavinia katseli meitä hyvän-suovalla suojelian muodolla, niinkuin meidän onnellinen rakkautemme olisi ollut kokonaan hänen tekonsa; ja me olimme täydellisesti tyytyväiset itseemme ja toinen toiseemme.

Agnesin leppeä iloisuus voitti kaikkein sydämet. Hänen levollinen osan-ottonsa kaikkiin, mikä huvitti Doraa; hänen tapansa tutustua Jip'in kanssa (joka kohta taipui); hänen hauska menetyksensä, kun Dora häpesi tulemasta tavalliseen paikkaansa minun viereeni; hänen ujo armautensa ja luonteva käytöksensä, joka houkutteli esiin joukon punehtuvia pieniä luottamuksen osoituksia Doran puolelta, kaikki nämät näyttivät saattavan seuramme mielihyvän korkeimmillensa.

"Minä olen niin iloissani", sanoi Dora teen jälkeen, "että pidät minut hyvänä. Minä en luullut, että pitäisit; ja minä kaipaan enemmän, kuin koskaan, rakkautta nyt, kun Julia Mills on lähtenyt".

Tätä en, ohimennen, ole muistanut mainita. Miss Mills oli purjehtinut pois, ja Dora ja minä olimme käyneet isossa Itä-Indian kulkiassa Gravesand'issa häntä saattamassa; ja meille oli murkinaksi tarjottu sokuroittua inkivääriä ja guavaa ja muita semmoisia herkkuja; ja me olimme jättäneet Miss Mills'in saranatuolille peräkannelle itkemään, iso, uusi päiväkirja kainalossa, jossa ne omantakeiset ajatukset, joita valtameren miettiminen herätti, olivat säilytettävät lukon ja avaimen takana.

Agnes vastasi, että hän pelkäsi, etten minä ollut kuvannut häntä hyvältä puolelta, mutta Dora oikaisi tämän heti.

"Voi, ei!" sanoi hän, pudistaen kiharoitansa minulle; "se oli pelkkää ylistystä. Hän panee niin suurta arvoa sinun ajatukseesi, että minä oikein pelkäsin sitä".

"Minun hyvä ajatukseni ei voi enentää hänen rakkauttansa muutamiin henkilöihin, joita hän tuntee", lausui Agnes hymyillen; "minun ajatustani ei maksa vaivaa kuulustella".

"Mutta suo minulle hyvä ajatuksesi, jos voit", sanoi Dora hyväilevällä tavallansa.

Meitä nauratti, että Dora kaipasi rakkautta, ja Dora sanoi, että minä olin tyhmä, kuin hanhi, ja ettei hän pitänyt minusta ollenkaan, ja lyhyt ilta lensi pois köykäisillä siivillä. Se aika oli käsillä, jolloin vaunujen oli määrä noutaa meitä. Minä seisoin yksinään kaminin edessä, kun Dora tuli hiljaa hiipien sisään, antaaksensa minulle tuota tavallista, kallista pikku suudelmaa, ennenkuin lähdin.