Kitabı oku: «Kaksi kaupunkia»

ENSIMMÄINEN KIRJA

Elämään palautettu.

ENSIMMÄINEN LUKU

Aikakausi.

Tämä oli aikakausista paras ja pahin, se oli viisauden ja hulluuden ikä, uskon aika, epäilyksen aika, valon ja pimeyden aika, tämä oli toivon kevät ja epätoivon talvi, meillä oli kaikki edessämme eikä mitään edessämme, kuljimme kaikki suoraa päätä taivaaseen, kuljimme kaikki suoraa päätä toista tietä – sanalla sanoen, aikakausi muistutti niin nykyistä aikaa, että jotkut sen suurisuisimmista auktoriteeteistä yksipäisesti väittivät, että siihen, niin hyvään kuin pahaankin nähden, taisi sovelluttaa ainoastaan superlatiivivertailumuotoa.

Englannin valtaistuimella istui leveäleukainen kuningas ja halpamuotoinen kuningatar; Ranskan valtaistuimella istui leveäleukainen kuningas ja kaunismuotoinen kuningatar, ja kummassakin maassa oli niille korkeille herroille, jotka kruunun leipäkultaa kaitsevat, päivänselvänä, että nyt vallitseva järjestys oli ainaiseksi järkähtämätön.

Oli Herran vuosi tuhat seitsemänsataa seitsemänkymmentäviisi. Englannin osalle tuli tällä suotuisalla ajalla hengellisiä ilmestyksiä samoin kuin nytkin. Uskonnollinen haaveksija rouva Southcott oli äsken viettänyt viisikolmatta-vuotista siunattua syntymäpäiväänsä, josta eräs ennustava henkivartioston sotamies oli julistanut, että sen kunniaksi olisi maa nielaiseva Lontoon ja Westminsterin kitaansa. Myös Cock-lane kummitus tuli manatuksi tasan kaksitoista vuotta jälkeen ilmestyksiensä, joita se levitti ympärilleen, kuten kuluneen vuoden henget (yliluonnollisen vähän omintakeisesti) levittivät omia ilmestyksiään. Joukko Britannian alamaisia Amerikassa oli hiljan lähettänyt Englannin kruunulle ja kansalle pelkkiä maallisia oloja koskevia sanomia, joista omituista kyllä ihmiskunta on näkynyt enemmän hyötyvän, kuin Cock-lane pesyen kananpoikasen yhdestäkään tiedonannosta.

Ranska taas, joka hengellisessä suhteessa oli oikeastaan vähemmän suosittu kuin sisarensa kilpineen ja kolmihaaroineen, vyöryi pyörryttävää vauhtia mäkeä alas, valmistaen paperirahoja ja kuluttaen niitä. Sitäpaitsi huvittelihe se kristittyjen sielunpaimentensa johdolla ihmisrakkailla urostöillä, kuten tuomitsemalla erään nuorukaisen kädet katkottaviksi, hänen kielensä nyhtäistäväksi pihdillä suusta ja hänen ruumiinsa elävältä poltettavaksi, syystä, ettei hän sateessa polvillaan kunnioittanut saastaista munkkien juhlakulkuetta, joka astui hänen ohitsensa silmänkantaman päässä, mutta viisi- tai kuusikymmentä kyynärää hänestä. On hyvin luultavaa, että Ranskan ja Norjan metsissä kasvoi puita, jotka metsänvartija Kohtalo tämän onnettoman käydessä kuolemaan jo oli merkinnyt kaadettaviksi ja laudoiksi hakattaviksi eräitä siirrettäviä puutelineitä varten, jotka elävät kamalassa muistossa säkkineen ja piiluineen. On sangen todennäköistä, että jonkun Pariisin lähellä olevan talonpoikaistalon ränsteisissä ulkohuoneissa sijaitsi juuri samana päivänä kömpelöitä maantienloan räiskyttämiä rattaita, joita siat nuuskivat, joilla kanat hyppelivät ja joita talonpoika Kuolema jo oli asettanut syrjään vallankumouksen vankikuormia varten. Mutta joskin tämä metsänvartija ja tämä talonpoika työskentelivät herkeämättä, työskentelivät he ääneti, eikä kukaan kuullut heidän hiipiviä askeleitaan, ja olisikin epäilystä heidän valveillaolostaan pidetty jumalattomana kavalluksena.

Järjestys ja turvallisuus Englannissa oli tuskin niin suuri, että se saattoi aiheuttaa vallitsevaa suurta kansallista kerskailua. Itse pääkaupungin avonaisilla kaduilla tapahtui joka yö ryöstöjä ja aseellisia miehiä murtautui rohkeasti sisään; perheitä kehoitettiin julkisesti muuttamaan varmuuden vuoksi tavaransa huonekalukauppiaitten makasiineihin, ennenkuin kaupungista lähtivät; yöllinen rosvo oli päivällä rihkamakauppias, ja kun toinen kauppias, jonka hän "kapteeni" arvonimellään pysähdytti, hänet tunnettuaan huusi häntä nimeltä, ampui hän häntä kursailematta päähän ja ratsasti menojaan; seitsemän ryöväriä asettui postivaunuja väijymään, postimies ampui kolme, vaan jäi itse jälellä olevan neljän ammuttavaksi, "ampumavarojen puutteesta", jonka jälkeen postivaunut ryöstettiin levossa ja rauhassa. Lontoon mahtava lord mayori oli Turnham Greenin luona pakoitettu antautumaan maantienrosvolle, joka ryösti tämän loistavan henkilön koko hänen seurueensa läsnäollessa; vangit Lontoon vankiloissa tappelivat vartijoittensa kanssa ja lain majesteetti sekaantui leikkiin ampua jyryyttämällä heihin raehauleja ja kuulia; hovin saleissa nyhtäisivät varkaat timanttiristejä jalojen lordien kaulasta, musketöörit menivät keskikaupungille hakemaan ryöstösaalista ja kansa ampui musketöörejä ja musketöörit ampuivat kansaa; mutta eipä kukaan pitänyt näitä tapahtumia erittäin merkillisinä. Kaiken tämän ohessa oli pyöveli ainaisessa, vaikka aivan hyödyttömässä työssä; milloin hirtti hän joukottain sekalaisia rikoksentekijöitä, milloin hirtti hän tiistaina vangitsemansa murtovarkaan lauantaina, milloin poltti hän Newgatessa lukuisain ihmisten käsiin merkkejä, milloin poltti hän häväistyskirjoituksia Westminster Hallin portin ulkopuolella; tänään päästi hän päiviltä julman murhaajan; huomenna taas viheliäisen varkaan, joka oli ottanut kuusi pencea talonpojan rengiltä.

Kaikki tämä ja tuhat muuta seikkaa lisäksi tapahtui vanhana kunnon vuotena tuhat seitsemänsataa seitsemänkymmentäviisi ja heti sen jälkeen. Metsänvartijan ja talonpojan huomaamatta työskennellessä tässä ympäristössä, esiintyivät molemmat suurileukaiset ynnä kaunis- ja halpamuotoinen aika meluavasti, vaatien jumalallisten oikeuksiensa pysyttämistä. Niin siis kuljetti vuosi tuhat seitsemänsataa seitsemänkymmentäviisi nämät ylhäiset ynnä myriaadeja pikku olentoja – tämän kertomuksen henkilöt siihen luettuina – eteenpäin heidän kuljettavia teitään.

TOINEN LUKU

Postivaunut.

Doveriin vievää tietä kulki eräänä perjantai-iltana marraskuun lopussa ensimmäinen tämän kertomuksen henkilöistä. Hänen edessään oli Doverin tie Doverpostivaunujen takana, tämän kömpelösti madellessa ylös Shooterin kukkulaa. Hän kapuili ylös lokaista mäkeä postivaunujen vieressä kuten muutkin matkustajat, ei senvuoksi, että heitä näissä olosuhteissa olisi vähääkään haluttanut jalotella, vaan siksi että mäki, silat, loka ja vaunut olivat niin raskaat, että hevoset olivat jo kolmasti pysähtyneet, jota paitsi ne yhden kerran olivat kulettaneet vaunut poikkipuoleen tietä kapinallisessa aikeessa palauttaa ne takasin Blackheathiin. Ohjakset, ruoska, ajuri ja vaununkulettaja olivat kaikki veljellisessä yhteydessä lukeneet sota-asetuksen, joka kielsi yrityksen, joka muuten vahvasti puolustaa väitettä, että muutamat järjettömät luontokappaleet eivät ole niinkään järjettömiä; ja valjakko antautui palaten oikealle tielle.

Pää roikuksissa ja häntäänsä heiluttaen, polskivat ne eteenpäin läpi paksun loan, silloin tällöin keikahtaen ja kompastuen kuin olisi niiden nivelet olleet särkymäisillään. Niin pian kuin ajuri pidätti niitä ja sai ne seisahtumaan houkutellen niitä varovaisesti: "Kas niin … kas niin!" ravisti lähimmäinen hevonen kiivaasti ja pontevasti päätään kaikkine tamineineen, ikäänkuin väittääkseen, etteivät vaunut voineet päästä ylös mäelle. Joka kerta kun hevonen aikaansai tämän kolinan, hätkähti matkustaja kuten hermollinen matkustaja ainakin ja tuli levottomaksi.

Kaikki notkot olivat paksussa usvassa ja se oli avuttomuudessaan kohonnut ylös mäkeä pahan hengen tavalla, joka etsii rauhaa mutta ei sitä löydä. Kostea ja kolkon kylmä usva leijaili hitaasti ilmassa muodostaen laineita, jotka näyttivät seuraavan ja peittävän toisiaan kuten aallot levottomassa meressä. Se oli siksi sankkaa, ettei vaununlyhdyistä lähtevä valo voinut muuta näyttää kuin pienen kaistaleen tietä, ja ponnistelevain hevosten huuru virtaili sumuun, kuin olisivat ne tykkänään aikaansaaneet sen.

Kaksi muuta matkustajaa paitsi äsken mainittua, ahersi mäkeä ylös vaunujen rinnalla. Kaikilla kolmella oli pitkävartiset saappaat ja päällystakin kaulukset korvilla. Ei kukaan heistä olisi näkemästään voinut saada selville minkänäköisiä toiset olivat, ja jokainen heistä varoi yhtä tarkasti seurakumppaniensa henkisiä kuin ruumiillisia silmiä. Siihen aikaan matkustajat hyvin pelkäsivät tehdä pikaista tuttavuutta keskenään, sillä kuka hyvänsä saattoi olla maantienrosvo taikka maantienrosvojen liittolainen. Tämä viimeksi mainittu oli perin tavallista, koska jokaisessa majatalossa ja olutkapakassa oli aina olemassa joku "kapteenin" palkkalainen, isännästä alkaen ja aina halvimpaan talliapulaiseen. Näin mietti itsekseen Doverin postivaunujen kulettaja mainittuna perjantai-iltana marraskuussa tuhat seitsemänsataa seitsemänkymmentäviisi, vaunujen kömpiessä ylös Shooterin kukkulaa ja hänen seisoessaan omalla korkealla ohjauslaudallaan vaunujen takana. Tömistäen jalkojaan piti hän silmällä edessään olevaa asearkkuaan; siinä oli ladattu musketunteri kuuden tai kahdeksan ladatun ratsupistoolin päällä, joiden alustana oli leveitä sapeleita.

Doverinvaunut olivat tavallisessa hauskassa asemassaan – vaununkulettaja epäili matkustajia, matkustajat epäilivät toisiaan ja kulettajaa, kaikki epäilivät toisiaan, ajuri oli varma ainoastaan hevosistaan, näihin luontokappaleihin nähden hän olisi voinut panna sormensa sekä uuden että vanhan testamentin päälle ja vannoa etteivät ne pystyneet tätä matkaa tekemään.

"Hohoi!" sanoi ajuri. "Kas niin! Vielä tempaus, niin ollaan huipulla ja paha teidät periköön, sillä minä olen nähnyt tarpeeksi vaivaa saadakseni teidät ylös – Joe!"

"Halloo!" vastasi Joe.

"Mitä luulet kellon olevan Joe?"

"Runsaasti kymmenen minuuttia kahdennellatoista."

"Tuhat tulimmaista," huudahti harmistunut ajuri, "emmekä vielä

Shooterin huipulla! Hei! Alkakaa mennä."

Ponteva etuhevonen, jonka päättävän vastarinnan ruoska keskeytti, alkoi lönköttää ja nuo kolme muuta hevosta seurasivat mukana. Taas Doverinvaunut jatkoivat kamppailuaan ja matkustajien pitkävartiset saappaat polskivat sen vieressä. He pysähtyivät vaunujen seisahtuessa ja seurasivat niitä taas uskollisesti. Jos näistä kolmesta matkustajasta joku olisi rohjennut toiselle ehdottaa, että hän astuisi hiukan edeltä sumuun ja pimeään, olisivat toiset pian aikaa ampuneet hänet maahan maantienrosvona.

Viimeinen ponnistus veti vaunut mäen harjalle. Hevoset seisahtuivat jälleen hengittämään, vaununkulettaja astui alas pidättämään pyöriä alasmenoa varten ja avaamaan ovea matkustajille.

"Ho, Joe!" huudahti ajuri varoittavalla äänellä, tirkistäen alas pukiltaan.

"Mitä sanot, Tom?"

Molemmat kuuntelivat.

"Sanon, että tänne ajaa hevonen täyttä ravia."

"Minäpä sanon, että täyttä neliä, Tom", vastasi vaununkulettaja, irroittaen kätensä ovesta ja kavuten nokkelasti paikalleen. "Hyvät herrat! Kuninkaan nimeen!"

Näin huudahtaen hän viritti musketunterinsa ja oli valmiina hyökkäykseen.

Tässä kertomuksessa jo ennen mainittu matkustaja seisoi vaununastuimella sisäänmenemäisillään, toiset kaksi olivat hänen takanaan seuratakseen häntä. Hän seisoi astuimella toinen osa ruumista sisällä ja osa ulkona; toiset seisoivat tiellä hänen allaan. Kaikki tähystelivät milloin ajuria, milloin vaununkulettajaa ja kuulostivat. Ajuri silmäili taakseen, höristipä ponteva hevonenkin korviaan ja silmäili taakseen vastaanpanematta.

Äänettömyys, joka syntyi vaunun herettyä rämisemästä ja ponnistelemasta, ynnä yön äänettömyys matkaansai tosiaankin syvän hiljaisuuden. Hevosten huohottaminen pani vaunut vavahtamaan kuin olisivat ne kuohuvassa mielentilassa. Matkustajain sydän sykki miltei kuuluvasti, ainakin ilmaisi äänetön pysähdys heidän pidättävän henkeään ja heidän valtimonsa tykyttävän tavallista kiivaammin odotuksesta.

Kuultiin nyt selvästi, mitenkä hevonen vimmatusti nelisti kukkulata ylös.

"Halloo!" karjui vaununkulettaja voimainsa takaa. "Seiskaa siinä!

Minä ammun!"

Hevosen tie katkesi äkisti ja sen tanssiessa ja roiskuttaessa lokaa huusi miehen ääni sumusta: "Onko siellä Doverin postivaunut?"

"Mitä se teihin kuuluu!" vastasi kulettaja. "Kuka te olette?"

"Onko siellä Doverin postivaunut?"

"Mitä te sillä tiedolla teette?"

"Tahdon puhutella erästä matkustajaa."

"Ketä matkustajaa."

"Herra Jarvis Lorrya."

Mainitsemamme matkustaja ilmaisi paikalla olevansa sen niminen. Muut katselivat häntä epäluuloisesti.

"Pysykää alallanne", huusi vaununkulettaja sumusta tulevalle äänelle, "sillä jos minulle sattuisi erehdys, ei se olisi korjattavissa koko elämässänne. Herra Lorry vastatkoon paikalla."

"Mikä hätänä?" kysyi matkustaja nyt hiukan väräjävällä äänellä. "Kuka kysyy minua. Jerrykö se on?"

("Minua ei Jerryn ääni miellytä, jos se on Jerry", mörähti vaununkulettaja itsekseen. "Tuon Jerryn käheä ääni ei minua miellytä.")

"Jerry olen, herra Lorry."

"Mikä nyt?"

"Lentoviesti on lähetetty jälestänne T ja Kumpp."

"Kyytimies, tunnen tämän sanantuojan", sanoi herra Lorry astuen alas tielle. Toiset matkustajat avustivat häntä takaapäin, jossa toimessa käyttivät enemmän kiirettä kuin kohteliaisuutta, jonka jälkeen he kiiruimman kautta kapusivat vaunuihin ja sulkivat oven ja ikkunan. "Antaa hänen vain tulla lähemmäksi: ei siinä mitään vaaraa."

"Toivon että niin ei ole, mutta siitä en ole lempo vie niin varma", mörisi vaununkulettaja itsekseen. "Halloo."

"Halloo, halloo", vastasi Jerry, ääni yhä käheämpänä.

"Antakaa hevosen kulkea astumalla, … ymmärrättekö? Ja jos teillä on pistoolintuppia satulassanne, älkää lähennelkö käsiänne sinne, sillä minä olen vietävän nopsa tekemään pikku erehdyksiä ja ne tapahtuvat aina lyijyn muodossa. Näyttäkää naamanne nyt."

Hevonen ja ratsumies esiintyivät hitaasti kiemurtelevasta sumusta ja asettuivat sille puolelle vaunuja missä matkustaja seisoi. Ratsumies kumartui satulastaan ja vilkasten vaununohjaajaan antoi hänelle kokoontaitetun kirjeen. Hänen hevosensa oli hengästynyt ja sekä ratsu että mies olivat hevosen jaloista aina miehen hattuun loan peittämät.

"Kulettaja!" sanoi matkustaja tyvenellä asiallisella äänellä. Toinen käsi kohotetun musketunterinsa perällä, toinen piipulla ja silmä ratsumieheen kiinnitettynä, vastasi valpas vaununkulettaja lyhyesti: "Sir!"

"Ei mitään pelättävää. Minä kuulun Tellsonin pankkiin. Tunnettehan Tellsonin pankin Lontoossa. Olen matkalla Pariisiin asioissa. Saatte kruunun juomarahaa. Saanko lukea tämän?"

"Olkoon menneeksi, mutta elkää viivytelkö, sir."

Hän avasi kirjeen vaunulyhdyn luona ja luki – ensin itsekseen ja sitten ääneen: "odottakaa Doverissa neitiä". Se ei ole pitkä kuten näette. Jerry, sano että vastaukseni oli: "Elämään palautettu."

Jerry säpsähti satulassaan. "Sepä hemmetin outo vastaus", sanoi hän käheimmällä äänellään.

"Saata tämä sana perille, ja he ymmärtävät minun saaneeni kirjeen aivan yhtä hyvin kuin olisin heille kirjoittanut. Anna mennä vaan takasin. Hyvää yötä."

Näin sanoen matkustaja avasi vaunujen oven ja astui sisään saamatta mitään apua matkatovereiltaan, jotka kiireimmiten kätkettyään kellonsa ja kukkaronsa saappaisiin, olivat nukkuvinaan, välttääkseen uusia selkkauksien aiheita.

Vaunut rämisivät eteenpäin, yhä paksumpina sumukiemurat kiertelivät niitten ympärillä, niitten alkaessa laskea alas mäkeä. Vaununkulettaja asetti pian musketunterinsa paikoilleen laatikkoonsa, ja luotuaan katseen sen muuhun sisältöön ja vyössään oleviin lisäpistooleihin, tutki hän pienempää arkkua istuimensa alla, jossa hänellä oli muutamia sepänaseita, pari tulisoihtua ja tulukset. Hän oli niin runsaasti varustettu siltä varalta, että jos sattui tuulen henki sammuttamaan vaununlyhdyt, kuten usein tapahtui, oli hänen vain sulkeuduttava vaunuihin ja suojeltava olkia limsiön ja teräksen kipinöiltä saadakseen tulta (jos onni oli hyvä) jotenkin helposti ja varmasti viidessä minuutissa.

"Tom", kuului hiljaa vaunujen katolta.

"Halloo, Joe."

"Kuulitko sanoman."

"Kuulin, Joe."

"Paljonko siitä viisastuit, Tom?"

"En hitustakaan, Joe."

"Mikä omituinen sattumus", mutisi vaununkulettaja, "sama oli minunkin laitani."

Jerry jäätyään yksin sumuun ja pimeyteen astui hevosensa selästä, osaksi lepuuttaakseen uupunutta ratsuaan, osaksi pyyhkiäkseen maantienkuran kasvoiltaan ja pudistaakseen veden hatunlieristään, johon pian kyllä saattoi mahtua pari litraa. Seistyään hetkisen ohjat läpimärällä käsivarrellaan, kunnes vaunujen pyörät herkesivät kuulumasta ja kaikki jälleen vaikeni, kääntyi hän mennäkseen alas mäkeä.

"Kylläpä, eukkoseni, nyt olet nelistänyt Temple Barista niin ettei etujalkoihisi juuri ole luottamista, ennenkun olemme tasaisella maalla", puhkesi käheä sanansaattaja puhumaan luoden silmäyksen tammaansa… "'Elämään palautettu.' Hemmetin outo vastaus. Tämmöinen ei kävisi laatuun ajan pitkään, Jerry!"

"Sinä olisit pahassa pulassa, jos palautuminen elämään tulisi muotiin, Jerry!"

KOLMAS LUKU

Yöllisiä varjoja.

Onpa ihmeellistä ajatella, että jokainen inhimillinen olento on määrätty toiselle olennolle olemaan arvoituksena ja syvänä salaisuutena. Kuinka juhlallista ajatella yöllä saapuessani suureen kaupunkiin, että jokainen noista pimeistä, yhteensullotuista taloista sisältää oman salaisuutensa, että jokainen suoja kätkee oman salaisuutensa, että jokainen sykkivä sydän näissä sadoissa tuhansissa rinnoissa on joissakin unelmissaan salaisuus sille sydämmelle, joka on häntä lähinnä. Siinä on kuolon kauhua siinä ajatuksessa. En enää milloinkaan voi kääntää tämän minulle rakkaan kirjan lehtiä, turha on toivoni saada aikojen kuluessa lukea se kokonaan. En enää milloinkaan saata silmäillä tämän pohjattoman veden syvyyteen, jossa, äkillisten säteitten valossa, olen nähnyt kätkettyjen aarteitten ja muitten syvyyteen vajonneitten esineitten vilahtavan. Oli määrätty, että luettuani vain sivun, kirja sulkeutui vieterin voimasta ainiaaksi ja ijankaikkisesti. Oli määrätty, että ikuinen pakkanen vangitsisi veden, valon leikitellessä sen pinnalla ja minun seisoessani epätietoisena rannalla. Kuollut on ystäväni, kuollut naapurini, kuollut on lempeni ja sieluni armas. Sillä tavalla se salaisuus ikuistui, joka aina asui tässä yksilössä, ja jonka minä olen kantava elämäni loppuun asti. Löytyyköhän missään kalmistossa tässä kaupungissa, jonka läpi minä matkustan, ainoatakaan uinailevaa, joka olisi vaikeampi tutkia, kuin sen toimeliaat asukkaat sisimmässä itselöllisyydessään ovat minulle tai minä heille?

Tähän hänen luonnolliseen ja luovuttamattomaan perintöönsä katsoen, oli ratsastavalla sanansaattajallamme aivan sama omaisuus kuin kuninkaalla, ensimmäisellä valtionministerillä tai Lontoon rikkaimmalla kauppiaalla. Niin oli myös niitten kolmen matkustajan laita, jotka olivat suljetut vanhoihin, täriseviin, ahtaisiin postivaunuihin, he olivat arvoituksia toisilleen, aivan kuin olisivat istuneet omissa kuusi- tai kuusikymmenvaljakkovaunuissaan ja aivan kuin olisi kokonainen kreivikunta ollut heidän ja lähimmän naapurin välillä.

Sanansaattaja ratsasti takasinpäin tasaista ravia, pysähtyen aika usein olutkapakkoihin tien varrella, mutta osottautui tuppisuuksi ja peitti silmiään hatunlierellään. Hänen silmänsä soveltuivat hyvin tähän koristukseen, sillä ne olivat mustat pinnaltaan, ilman mitään syvyyttä värissä tahi muodossa, ja olivat aivan liika lähellä toisiaan – kuin olisivat peljänneet että ne tavattaisiin jossain itsenäisessä työssä, jos eroittuisivat liian kauaksi toisistaan. Niitten ilme oli turmiotatietävä, vanhan kolmikulmahatun varjosta vilkkuessaan, joka paljon muistutti kolmisoppista sylkylaatikkoa. Kaulassa oli hänellä suuri huivi, joka ulottui lähemmä polvia. Pysähtyessään juomaan, väisti hän huiviaan vasemmalla kädellään ainoastaan sen verran että saattoi kulauttaa oluen kaulaansa oikealla kädellään, sitten kääriytyi hän taas heti huiviinsa.

"Ei, Jerry, ei!" sanoi sanansaattaja ratsastaessaan, yhä vedellen samaa virttä. "Se ei vetelisi sinulle, Jerry. Jerry, sinä kunnon kansalainen, se ei sopisi sinun alaasi. Palautettu – ! Tuhat tulimmaista! Luulenpa hänen olleen hutikassa!"

Vastaus hämmensi hänet siihen määrin, että hän aika ajoin otti hatun päästään ja kynsi korvallistaan. Paitsi päälaella, joka oli täplittäin kalju, oli hänellä jäykkä, musta tukka, joka seisoi harjana hänen päässään ja kasvoi miltei alas hänen leveälle tylppänenälleen. Se muistutti kovin sepäntyötä, muistutti niin paljon enemmän rautapiikkisen muurin yläreunaa kuin ihmispäätä, että ketterinkin pukinhyppijä olisi välttänyt häntä vaarallisimpana ihmisenä, jonka yli hyppiä saattaa.

Ravatessaan takasin jättämään viestinsä yövartialle Tellsonin pankin porttikojuun Temple Barissa, jonka taas oli jätettävä se siellä oleville korkeille viranomaisille, tuntuivat yön varjot hänestä muuttuvan haamuiksi, jotka johtuivat tästä hänen tuomastaan vastauksesta, ja hevosesta näyttivät ne taas senmuotoisilta kuin ne sen yksityisistä huolen syistä aiheutuivat. Nämät olivat lukuisat, sillä tamma arasti jokaista tiellä olevaa varjoa.

Sillä aikaa postivaunut ahersivat, tärisivät ja rämisivät ikävää tietään eteenpäin kolmine tutkimattomine matkustajineen. Heille muodostuivat myös yön varjot sellaisiksi, joiksi heidän uneliaat silmänsä ja harhailevat ajatuksensa ne loivat.

Tellsonin pankki suoritti tärkeitä asioita postivaunuissa. Pankkimatkustajan, – joka oli pujottanut toisen kätensä nahkahihnan läpi, mikä parhaimpansa mukaan esti häntä törmäämästä lähimpään naapuriinsa ja tuuppimasta häntä nurkkaansa vaunujen saadessa kovanlaisen tärähdyksen – torkkuessa paikallaan silmät puoliummessa, muuttuivat pienet vaunuikkunat ja vaunulyhty, josta himmeä valo loisti sisään, ynnä vastapäätä istuva kömpelö matkustaja pankiksi, jossa suoritettiin paljon asioita. Silojen kolina muuttui rahojen helinäksi, ja viidessä minuutissa lunastettiin useampi vekseli, kuin mitä itse Tellson kaikkine ulkomaisine ja sisämaisine sitoumuksineen koskaan oli kolme kertaa niin pitkässä ajassa lunastanut. Sitten avautuivat matkailijallemme maanalaiset kassaholvit kaikkine kalliine aarteineen ja salaisuuksineen, jotka hän tunsi (ja hän tiesi niistä aika paljon) ja hän käveli niitten keskessä suuret avaimet ja heikosti palava kynttilä kädessään ja näki ne varmoiksi, vahvoiksi, luotettaviksi ja hiljaisiksi, aivan kuten olivat kun hän ne viimeksi näki.

Mutta vaikka hän miltei aina tunsi läsnäolonsa pankissa ja vaikka hän aina (tosin sekavasti kuten tuskan tuntemukset opiumihorroksissa) tunsi olevansa vaunuissa, ei toinen tulva vaikutuksia koskaan lakannut virtaamasta. Hän oli kaivavinaan jotakuta haudasta.

Yön varjot eivät ilmaisseet mitkä noista monista hänelle näyttäytyvistä kasvoista olivat haudatun oikeat kasvot; mutta kaikki olivat viidenviidettä ikäisen miehen, ja nämät aavemaisen hivuttuneet ja riutuneet kasvot erosivat toisistaan pääasiallisesti eri intohimojensa kautta. Ylpeys, ylenkatse, uhka, itsepäisyys, nöyryys, valitus seurasivat toisiaan, samoin kuopalle painuneet posket, kalmankarvaiset värit, lopen laihtuneet kädet ja kasvot. Mutta kasvot olivat pääasiassa samat ja jokaisen pää oli harmaantunut ennen aikojaan. Satoja kertoja kysyi torkkuva matkustaja tältä aaveelta:

"Kauanko olette ollut haudattuna?"

Vastaus oli aina sama:

"Lähes kahdeksantoista vuotta."

"Olitteko kadottanut kaiken toivon tulla ylöskaivetuksi?"

"Aikoja sitten."

"Te tiedätte että olette palautettu elämään?"

"Niin kerrotaan."

"Toivon, että haluatte elää?"

"Sitä en tiedä sanoa."

"Näytänkö hänet teille? Haluatteko tulla häntä katsomaan?"

Vastaukset tähän kysymykseen olivat eriävät ja ristiriitaiset. Väliin kuului murtunut vastaus: "Vartokaa! Se veisi minulta hengen, jos saisin nähdä hänet liian pian." Väliin tuli vastaus kuumien kyynelten seuraamina: "Viekää minut hänen luokseen." Väliin oli vastaus tuijottava ja hämmästynyt: "En tunne häntä. En ymmärrä."

Tämmöisen kuvitellun keskustelun jälkeen matkustaja mielikuvituksessaan alkoi kaivaa, kaivaa, kaivaa, milloin lapiolla, milloin suurella avaimella, milloin käsillään – kaivaakseen ylös onnettoman olennon. Kun tämä vihdoin tuli ylös kasvot ja hiukset mullassa, hajosi hän äkkiä tomuksi. Silloin säpsähti matkustaja ja laski alas ikkunan tunteakseen sumun ja sateen todellisuutta poskellaan.

Mutta silloinkin kun hänen silmänsä olivat avoinna sumulle ja sateelle, lyhtyjen liikkuvalle valovirralle ja pensasaidalle tiepuolessa, joka peräytyi aikavälin, tahtoivat ulkopuolella vaunuja olevat yölliset varjot soljua sisälläolevien yöllisten varjojen keskeen. Kaikki oli siellä, todellinen pankkitalo Temple Barissa, kuluneen päivän todelliset toimet, oikeat kassaholvit, hänen jälkeensä lähetetty lentoviesti ja siihen lähetetty vastaus, kaikki oli siellä. Niiden keskestä kohosivat aavemaiset kasvot ja hän puhutteli niitä taas.

"Kauanko olette ollut haudattuna?"

"Lähes kahdeksantoista vuotta."

"Olitteko kadottanut kaiken toivon tulla ylöskaivetuksi?"

"Aikoja sitten."

"Toivon, että haluatte elää."

"Sitä en tiedä sanoa."

Kaivaa, kaivaa, kaivaa, – kunnes jonkun toisen matkailijan kärsimätön liike muistutti häntä sulkemaan ikkunan, pujottamaan käsivarren tukevasti nahkahihnaan ja tarkastelemaan molempia nukkuvia olentoja, kunnes hänen ajatuksensa irtaantuivat niistä ja jälleen luisuivat pankkiin ja hautaan.

"Kauanko olette ollut haudattuna?"

"Lähes kahdeksantoista vuotta."

"Olitteko kadottanut kaiken toivon tulla ylöskaivetuksi?"

"Aikoja sitten."

Sanat kaikuivat vielä hänen korvissaan, kuin olisivat ne vastalausutut – hän kuuli ne yhtä selvään kuin olisivat ne hänen korvansa juurella lausutut – kun väsynyt matkailija päivänvalosta tuli tietoihinsa ja huomasi yön varjojen kadonneen.

Hän laski alas ikkunan ja katsoi ulos nousevaan aurinkoon. Hän näki palasen kynnettyä peltoa ja auran, joka oli sinne jäänyt eilisillasta, kun hevoset valjastettiin pois; ulompana näki hän hiljaisen viidakon, jonka puissa vielä oli monta keltasenpunasta ja kullankeltasta lehteä. Vaikka maa oli kylmä ja märkä, oli taivas kirkas, ja aurinko nousi säteilevänä, lempeänä ja ihanana.

"Kahdeksantoista vuotta!" sanoi matkustaja, katsellen aurinkoa.

"Päivän armias antaja! Elävänä haudattuna kahdeksantoista vuotta!"

NELJÄS LUKU

Valmistus.

Postivaunujen onnellisesti saavuttua Doveriin aamupäivällä, avasi Royal George hotellin pääviinuri vaunujen oven tapansa mukaan. Hän teki sen kursailevan kohteliaasti, sillä talvimatka postivaunuissa Lontoosta oli urostyö, josta kannatti onnitella uskaliasta matkamiestä.

Onniteltavana oli ainoastaan yksi matkustaja enää, molemmat toiset olivat huvenneet matkan varrella määräpaikkaansa. Vaunujen ummehtunut sisusta kosteine, likaisine olkineen, ilkeänhajuinen ja pimeä kuin oli, muistutti jotenkin paljon suurta koirankoppia. Matkustaja herra Lorry, joka irroitti itseään olkikahleista sekä takkuisesta vaippasekasorrosta, oli aikalailla suuren koiran näköinen lerppahattuineen ja liejuisine säärineen.

"Viinuri, lähteehän huomenna postilaiva Calaisiin?"

"Kyllä, sir, jos ilma on pysyväinen ja tuuli jotenkin mahdollinen.

Pakovesi on parhaillaan kello kahden tienoissa aamupäivällä, sir.

Vuodeko, sir?"

"En pane maata ennen iltaa, mutta antakaa minulle makuuhuone ja lähettäkää parturi."

"Entäs aamiainen, sir? Niin sir. Tätä kautta, sir, olkaa hyvä. Saata

Sovintoon! Herran matkalaukku ja lämmintä vettä Sovintoon. Riisu herralta saappaat Sovinnossa. (Siellä palaa komea hiilivalkea, sir.)

Tuo parturi Sovintoon. Kiirehtikää siellä, Sovintoon."

Koska makuuhuone Sovinto aina määrättiin postivaunumatkustajille, ja koska nämä matkustajat aina olivat vaippaan käärityt kiireestä kantapäähän, oli huoneella omituinen viehätys Royal Georgen henkilökuntaan nähden, sillä vaikka sisäänmenevä ihminen aina oli samannäköinen, tuli sieltä ulos kaikennäköisiä, mitä erilaatuisimpia olentoja. Siksipä Sovinnon ja kahvilan välisellä tiellä sattumalta vetelehtikin toinen viinuri, kaksi kantajaa, useita palvelustyttöjä ja itse emäntäkin, kun kuudenkymmenen paikkeella oleva herrasmies moitteettomissa, ruskeissa vaatteissa, jotka tosin olivat jotenkin kuluneet, mutta hyvin puhdistetut, leveät nelisnurkkaiset käänteet takinhiassa ja taskuissa, lähti menemään aamiaiselleen.

Kahvilassa oli ruskeapukuinen herra tänä aamupäivänä ainoana vieraana. Hänen aamiaispöytänsä oli siirretty tulen ääreen ja siinä tulen valossa ateriaansa odottaessaan istui hän niin hiljaan kuin olisi hän ollut mallina muotokuvalleen.

Hän näytti hyvin säännölliseltä ja kaavanmukaiselta, istuessaan siinä käsi kummallakin polvella, äänekäs kello naksutti sointuvasti liivintaskussa käänteen alla, kuin olisi se asettanut vakavuutensa ja korkean ikänsä rattoisan tulen kevytmielisyyden ja katoavaisuuden vastakohdaksi. Hänellä oli kauniit sääret ja hän oli vähän ylpeäkin niistä, sillä hänen ruskeat sukkansa soveltuivat ihoa myöten ja olivat hienoa kudontaa, samoin olivat kengät ja soljet sievät joskin yksinkertaiset. Hänellä oli pieni, omituinen, sileä, pellavankeltainen peruukki, joka liittyi hyvin tiivisti hänen päähänsä; tämä peruukki oli luultavasti hiuksista tehty, mutta teki melkein sen vaikutuksen, kuin olisi se kehrätty silkkilangoista tai lasista.

Joskin eivät hänen liinavaatteensa olleet yhtä hienot kuin sukat, olivat ne valkoiset kuin aallon harja, joka murtaantui läheistä rantaa vasten, tai auringossa kiiluvat purjeet kaukana meren ulapalla. Näitä kasvoja, jotka tavallisesti olivat tyynet ja hillityt, valaisi omituisen peruukin alta kostea, ruskea silmäpari, joita vuosien kuluessa varmaankin oli omistajalla ollut paljon vaivaa totutella siihen vakavaan ja varovaan ilmeeseen, joka Tellsonin pankkiin soveltui. Hänellä oli raitis väri poskillaan ja vaikka hänen kasvonsa olivatkin ryppyiset, ei niissä näkynyt paljon huolien jälkiä. Mutta ehkä Tellsonin pankin uskotut virkamiehet enimmäkseen huolehtivat toisten puolesta, ja ehkä toisten huolet samoin kuin toisten vaatteetkin helposti puetaan ylle ja riisutaan helposti.

Muistuttaakseen vieläkin enemmän mallina istuvaa ihmistä vaipui herra Lorry uneen. Kun aamiainen tuotiin sisään, heräsi hän ja sanoi viinurille, muuttaessaan tuolinsa pöydän luo:

"Pankaa huone kuntoon nuorelle naiselle, joka saattaa saapua millä hetkellä tahansa tänäpäivänä. Hän kyselee ehk'en herra Jarvis Lorrya, tai vain herraa Tellsonin pankista. Olkaa hyvä ja ilmoittakaa minulle."

"Hyvä, sir, Tellsonin pankki Lontoossa, sir?"

"Niin."

"Hyvä, sir. Meillä on usein kunnia ottaa vastaan teidän herrojanne kun he matkustavat edestakasin Lontoon ja Pariisin väliä, sir. Tellson ja Kumpp. matkustaa usein."

"Niinpä kyllä. Toiminimi on yhtä paljon ranskalainen kuin englantilainen."

"Niin on, sir. Te, sir, ette mahda paljon matkustella, ettehän, sir?"

"En viime vuosina. Siitä on viisitoista vuotta kun me – kun minä viimeksi tulin Ranskasta."

"Todellako, sir? Se oli ennen minun tänne tuloani, sir. Ennen nykyisen isäntäväkemme tänne tuloa, sir. Georgen hotelli oli toisissa käsissä siihen aikaan, sir."

"Eiköhän liene ollut."

"Mutta uskallanpa lyödä vetoa, sir, että sellainen toiminimi kuin Tellson ja Kumpp. oli yhtä kukoistavalla kannalla viisikymmentä vuotta takaperin, puhumattakaan viidestätoista vuodesta?"

"Voitte kertoa sen luvun kolmella ja sanoa sata viisikymmentä ja kumminkin olette totuutta lähellä."

"Ihanko totta, sir!"

Viinuri seisoi siinä silmät seljällään ja ammossa suin, astui askeleen taaksepäin pöydästä, muutteli pyyhettä oikealta käsivarrelta vasemmalle, asettui mukavaan asentoon, tarkasteli vierasta tämän syödessä ja juodessa kuin observatoorista tai vartiotornista. Kuten passarien on ollut tapana ammoisista ajoista.

Herra Lorryn lopetettua aamiaisensa meni hän ulos rannalle kävelemään. Pieni, kapea, mutkainen Doverin kaupunki pakeni rantaa ja pisti päänsä kalkkivuoriin kuin strutsi. Ranta oli erämaa, jossa aallot ja kivet hurjasti elämöivät, ja meri teki mitä mieli ja se mieli hävitystä. Se jyskyi vasten kaupunkia, se jyskyi vasten kallioita ja raateli rantaa hurjasti. Ilma talojen välillä haisi niin kovasti kalalle, että olisi voinut luulla sairaiden kalojen nousseen maalle kastamaan itseään kuten sairaat ihmiset meressä kastavat itseään. Väestö kalasti satamassa vähänlaisesti ja kuljeskeli ahkerasti illalla pitkin rantoja katsellen ulos merelle, varsinkin kun aikaveden vaihdellessa oltiin lähellä nousuveden aikaa. Pikkukauppiaat, joiden tavaroilla ei ollut mitään menekkiä, hankkivat väliin käsittämättömällä tavalla suuria rikkauksia, ja merkillistä oli, ettei kukaan paikkakunnalla sietänyt lyhdynsytyttäjää.

Päivän kallistuessa iltapuoleen ja ilman, joka ajoittain oli ollut niin kirkas, että saattoi nähdä Ranskan rannikon jälleen himmentyessä sumusta ja hyryistä, näyttivät herra Lorryn ajatukset myös menevän pilveen. Hänen istuessaan kahvihuoneessa pimeän tullessa, tulen ääressä päivällistään odottamassa, kuten taannoin aamiaista, kaivoivat, kaivoivat ja kaivoivat hänen ajatuksensa uutterasti hehkuvan punasissa hiilissä.

Pullo hyvää punaviiniä päivällisen päälle ei vahingoita hiilessäkaivajaa muuten kuin vieroittamalla hänet työnteosta. Herra Lorry oli hyvän aikaa istunut joutilaana ja oli juuri kaatanut viimeisen viininsä lasiin, niin tyytyväisen näköisenä, kuin konsanaan saattaa olla vanhanpuoleinen, kaunishipiäinen herrasmies, joka on saanut pullonsa loppuun, kun samassa rämisevät pyörät tulla jyrisivät pitkin ahdasta katua ja pyörivät hotellin pihalle.

Hän laski lasinsa koskematta pöydälle. "Se on neiti!" hän sanoi.

Hetken kuluttua tuli viinuri ilmoittamaan neiti Manetten tulleen

Lontoosta ja haluavan tavata Tellsonin pankin herraa.

"Niinkö pian?"

Neiti Manette oli nauttinut vähän virvokkeita matkalla, eikä nyt välittänyt mitään. Hän olisi ylen halukas tapaamaan Tellsonin pankin herraa heti, jos vain sopii.

Tellsonin pankin herralla ei ollut muuta neuvona kuin tyhjentää lasinsa tylsällä epätoivon katseella, järjestää merkillinen, pellavankeltainen peruukkinsa ja seurata viinuria neiti Manetten huoneeseen. Se oli suuri, pimeä huone, sisustettu kuin hautajaisia varten mustalla jouhikangaskalustolla ja raskailla, tummilla pöydillä. Näitä oli kiillottamistaan kiillotettu, kunnes molemmat korkeat vahakynttilät huoneen keskisellä pöydällä synkästi kuvastuivat jokaiseen pöydänlautaan, kuin olisivat olleet haudatut syviin, mustiin mahonkihautoihin, eikä olisi odottamistakaan valoa niiltä, ennenkuin olisivat ylöskaivetut.

Oli niin pimeä, että herra Lorry, astuessaan hitaasti kuluneen turkkilaisen maton poikki, otaksui neiti Manetten sillä hetkellä olevan läheisessä huoneessa, mutta päästyään kynttiläin ohi näki hän nuoren, tuskin seitsentoistavuotisen naisen ratsupuvussa ja olkinen matkahattu kädessä seisovan pöydän ääressä niitten ja takkavalkean välissä, valmiina vastaanottamaan häntä.

Katsellessaan hentoa, kaunista, pikku olentoa, runsaita kultakiharia, sinistä silmäparia, joka kohtasi kysyvästi hänen katsettaan, ja otsaa, jolla (nuoruuteen ja sileyteen katsoen) oli erinomainen taipumus kohota ja rypistyä, luoden ilmeen, joka ei syntynyt vain hämmästyksestä ja levottomuudesta, tai vain suuresta tarkkaavaisuudesta, vaikka se sisälsi kaiken tämän – katsoessaan näitä – muistui äkkiä herra Lorryn mieleen kuva lapsesta, jota hän oli pitänyt sylissään matkalla yli Kanaalin, eräänä kylmänä päivänä raesateessa ja aaltojen loiskinassa. Kuva hävisi kuin henkäys rosoisen seinäpeilin pinnalla nuoren naisen takana, jonka peilin kehyksellä raihnainen juhlakulku neekerikupidoja, useimmat päättömiä ja rampoja, tarjoilivat mustissa vasuissa Kuolleen meren hedelmiä mustille naisjumaluuksille – ja herra Lorry kumarsi juhlallisesti neiti Manettelle.

"Olkaa hyvä ja istukaa, sir." Ääni oli hyvin kirkas, kaunis ja nuorekas, lausuntatapa hiukan, aivan hiukan vieraanvoittoinen.

"Suutelen kättänne, neiti", sanoi herra Lorry, vanhan kansan tapaan, kumartaen uudestaan ja istuutui.

"Sain eilen kirjeen pankista, sir, jossa minulle ilmoitettiin, että joku uusi tieto – tai ilmaiseminen" – .

"Elkäämme takertuko sanoihin, neiti, kumpaakin lausetapaa voi käyttää."

– "koskeva pientä omaisuutta, joka minulle jäi isäraukkani jälkeen, – jota en milloinkaan ole nähnyt – joka kuoli niin kauvan sitten – "

Herra Lorry vääntelihe tuolillaan ja loi levottoman katseen neekerikupidojen juhlakulkuun, ikäänkuin ne tuhmissa vasuissaan olisivat voineet suoda mitään apua.

– "vaati minua matkustamaan Pariisiin, tavatakseni erästä pankin herraa, jonka tätä tarkoitusta varten oli määrä matkustaa Pariisiin."

"Minä olen tämä herra."

"Sen heti arvasinkin."

Hän niijasi (nuoret naiset niijasivat siihen aikaan) tahtoen herttaisesti herra Lorrylle osottaa, että hän ymmärsi kuinka paljon vanhempi ja järkevämpi tämä oli häntä. Herra Lorry kumarsi uudestaan.

"Vastasin pankille, että koska he, jotka asian ymmärtävät ja ystävällisesti minua neuvovat, katsovat matkani Ranskaan tarpeelliseksi ja koska olen orpo, eikä minulla ole ystävää, joka minua seuraisi, olisin peräti kiitollinen, jos tällä matkalla saisin ruveta tämän arvoisan herran turviin. Hän oli lähtenyt Lontoosta, mutta luulen, että hänen jälkeensä lähetettiin sana, jossa pyydettiin häntä hyväntahtoisesti odottamaan minua täällä."

"Minä olen se onnellinen, jolle tämä toimi on uskottu", sanoi herra

Lorry. "Ja vielä onnellisempi olen saadessani panna sen täytäntöön."

"Kiitän teitä, sir; olen teille hyvin kiitollinen. Pankista ilmoitettiin, että mainittu herra selittäisi minulle asian erityiskohdat, ja kun minun tuli valmistautua odottamattomiin sanomiin, olen koettanut parhaani mukaan valmistautua ja olen tietysti hartaasti halukas tietämään mitä asia koskee."

"Tietysti", sanoi herra Lorry. "Niin – minä – "

Hetken vaiettuaan, lisäsi hän, sovittaen sileän, pellavankeltaisen peruukkinsa paikoilleen:

"On hyvin vaikeata alottaa."

Hän ei alottanut, ja epäröidessään kohtasi hän neiti Manetten katseen. Nuori otsa kohosi ja siihen ilmestyi tuo omituinen ilme – mutta se oli samassa soma ja luonteenmukainen ilme, ja nuori tyttö kohotti kätensä kuin olisi hän ehdottomalla liikkeellä tavottanut tai pidättänyt jotain ohileijailevaa varjoa.

"Te olette aivan outo minulle, sir?"

"Enkö olekkin?" Herra Lorry avasi kätensä ja ojensi ne ulospäin hymyillen vakuuttavasti.

Nuoren naisen silmäkulmien välissä ja pienellä naisellisella nenällä, jonka piirteet olivat hienot ja kauniit, syventyi taannoinen ilme, hänen miettiväisenä istahtaessaan tuolille, jonka vieressä hän tähän asti oli seisonut. Herra Lorry tarkasteli häntä hänen ajatuksiin vaipuessaan, ja kun neiti Manette jälleen katsahti ylös, jatkoi hän:

"Uudessa isänmaassanne, neiti Manette, otaksun, että on parasta puhutella teitä kuten nuorta englantilaista ladyä."

"Kuten tahdotte, sir."

"Neiti Manette, minä olen asiamies. Minulla on asia suoritettavana. Älkää kuunnellessanne minua välittäkö minusta enempää kuin jos olisin puhumakone, itse asiassa en paljon muuta olekkaan. Minä aion, teidän luvallanne kertoa teille tarinan eräästä pankkituttavastamme."

"Tarinan."

Herra Lorry näytti tahallaan käsittävän väärin kerrotun sanan, kiireesti jatkaessaan:

"Niin, pankkituttava; me pankki-ihmiset tavallisesti kutsumme ihmisiä, joiden kanssa olemme asioissa pankkituttaviksemme. Hän oli ranskalainen; tiedemies, hyvin lahjakas – lääkäri."

"Eihän vain Beauvaisista?"

"Juuri Beauvaisista. Kuten isänne, herra Manette, oli hän Beauvaisista. Kuten isänne, herra Manette, nautti tämä herra suurta kunnioitusta Pariisissa. Minulla oli kunnia tutustua häneen siellä. Meidän suhteemme perustui yhteisiin asioihin, mutta oli ystävällistä laatua. Minä palvelin siihen aikaan ranskalaisessa osastossamme ja olin ollut siellä – ah! kaksikymmentä vuotta."

"Siihen aikaan – saanko kysyä mihin aikaan, sir."

"Puhun nyt, neiti, ajasta kaksikymmentä vuotta takaperin. Hän nai – englantilaisen naisen – ja minä olin yksi hänen holhojiaan. Hänen raha-asiansa hoiti kokonaan Tellsonin pankki, kuten se monen muunkin ranskalaisen herran ja perheen asiat hoitaa. Samalla tavalla hoidan minä, taikka olen tavalla tai toisella hoitanut joukottain toisten pankkituttavaimme asioita. Nämät ovat vain asioista johtuvia suhteita, neiti, niissä ei kysytä ystävyyttä, ei erityistä harrastusta, eikä mitään tunteentapaista. Liike-elämäni aikana olen kulkenut toisen luota toisen luo aivan kuin liikepäivänikin kuluessa kuljen pankkituttavaimme luona; sanalla sanoen minulla ei ole mitään tunteita; olen vain kone. Jatkaaksemme – "

"Mutta tämähän on isäni tarina, sir; ja alan luulla" – otsa omituisine ilmeineen kääntyi jännityksellä hänen puoleensa – "että jäätyäni orvoksi, äitini eli vain kaksi vuotta isäni kuoleman jälkeen, veitte te minut Englantiin. Olen melkein varma, että niin oli."

Herra Lorry tarttui epäröivään pikku käteen, joka luottavaisena lähestyi hänen kättään, ja kohotti sen hieman juhlallisesti huulilleen. Sitten vei hän nuoren naisen takaisin tuolille istumaan, ja nojaten vasenta kättään sen selkänojaan, oikealla kädellään sivellen milloin leukaansa, milloin nykäisten peruukkiaan korvain kohdalle, milloin käyttäen sitä antamaan pontta sanoilleen, silmäili hän tyttöä, tämän istuessa silmät häneen tähdättyinä:

"Neiti Manette, minä se olin. Ja te olette näkevä, kuinka oikeassa olin äsken puhuessani itsestäni, kun sanoin, ettei minulla ole tunteita, että kaikki suhteeni kanssaihmisiini ovat vain asioimissuhteita, te näette kuinka oikeassa olen, kun ajattelette, etten ole nähnyt teitä kertaakaan sen jälkeen. En, te olette siitä pitäin ollut Tellsonin toiminimen holhokki, ja minä olen siitä pitäin hoitanut muita Tellsonin pankin asioita. Tunteita! Minulla ei ole niihin aikaa eikä tilaisuutta. Minun koko elämäni, neiti, kuluu äärettömän rahamankelin pyörittämisessä."

Pidettyään tämän merkillisen esitelmän jokapäiväisistä toimituksistaan, silitti herra Lorry keltaista peruukkiaan molemmin käsin, (perin turhaa työtä, sillä sen kiiltävä pinta oli niin sileä, ettei se kummemmaksi voinut tulla) ja asettui entiseen asentoonsa.

"Tähän asti, neiti, (kuten huomautitte) oli tämä kaivatun isänne tarina. Mutta nyt muuttuu kertomukseni. Jos isänne ei olisikaan kuollut kuollessaan – elkää säikähtykö! Mitenkä te säpsähditte!"

Kovin säpsähtikin neiti Manette. Ja hän tarttui herra Lorryn ranteeseen molemmin käsin.

"Minä pyydän teitä", sanoi herra Lorry rauhoittavalla äänellä, siirtäen vasemman kätensä tuolin selkänojalta rukoileville sormille, jotka kovasti vavisten kouristivat häntä; "minä pyydän, hillitkää mielenliikutustanne – tämä on vain asioita. Kuten aioin sanoa – "

Tytön katse saattoi hänet niin pois tolalta että hän vaikeni, hämmentyi ja alkoi uudelleen:

"Kuten aioin sanoa; ellei herra Manette olisikaan kuollut, jos hän olisi äkkiä ja hiljaisesti kadonnut; jos hän olisi hävinnyt; kukatiesi minnekkä kamalaan paikkaan, jossa ei mikään viekkaus tavannut hänen jälkiään; jos hänellä oli vihollinen, jokin maamies, joka taisi käyttää häntä vastaan erikoisoikeutta semmoista, josta eivät rohkeimmatkaan ihmiset tuolla puolen Kanaalin uskalla kuiskaamallakaan puhua; esimerkiksi erikoisoikeutta täyttää lanketti ja sen nojalla työntää kenen tahansa vankilaan unohtumaan epämääräiseksi ajaksi; jos hänen vaimonsa olisi huutanut avukseen kuningasta, kuningatarta, hovia, papistoa, saadakseen jotain tietoa hänestä – vaan kaikki turhaan; – silloin olisi isänne tarina ollut tämän onnettoman herran, Beauvaisin lääkärin tarina."

"Minä vannotan teitä enemmän kertomaan, sir?"

"Sen kyllä teen. Se on juuri aikomukseni. Voitteko kestää sitä?"

"Voin kestää mitä tahansa, paitsi tätä epävarmuutta, jossa minut tällä hetkellä pidätte."

"Te puhutte tyynesti – ja te olette tyyni. Sepä hyvä (sanat osottivat enemmän tyytyväisyyttä kuin hänen käytöksensä). Vain asioita. Pitäkää sitä asiana – asiana joka on toimittava. Jos nyt tämän lääkärin vaimo, vaikkakin luonteeltaan rohkea ja luja, olisi kärsinyt tästä niin suunnattomasti ennen kuin pikku lapsensa syntyi…"

"Se pieni lapsi oli tytär, sir."

"Niin, tytär. Tä – mä – on – asia – älkää olko levoton. Neiti, jos tämä rouva raukka oli kärsinyt niin suunnattomasti ennenkuin pikku lapsensa syntyi, että hän tahtoi säästää lapsiraukkaa perimästä kärsimäänsä kidutusta kasvattamalla hänet siinä uskossa, että hänen isänsä oli kuollut – ei, älkää polvistuko! Taivaan tähden, miksi polvistutte eteeni."

"Että sanoisitte minulle totuuden oi! rakas, hyvä, armelias herra, että sanoisitte minulle totuuden."

"Tämä on vain asia. Te hämmennätte minut ja kuinka voin suorittaa asiani, kun olen hämmentynyt. Olkaamme selväpäiset. Jospa te nyt esimerkiksi olisitte kiltti ja sanoisitte minulle, paljonko yhdeksän kertaa yhdeksän penceä on, tai kuinka monta killinkiä menee kahteenkymmeneen guineaan, olisi se hyvin virkistävää. Olisin silloin paljon rauhallisempi teihin nähden."

Vastaamatta suoranaisesti tähän kehoitukseen, istui neiti Manette niin hiljaa tuolilla, jolle herra Lorry oli hänet lempeästi nostanut, ja hänen kätensä, jotka yhä kouristivat vanhan herran rannetta, tuntuivat niin paljon tukevammilta, että herra Jarvis Lorrykin siitä kävi jonkun verran rauhallisemmaksi.

"Oikein, oikein. Rohkeutta. Tämä on vain asia. Teillä on asia suoritettavana – hyödyllinen asia. Neiti Manette, äitinne menetteli näin. Ja kuollessaan – hänen sydämmensä murtui luulen – tiedusteltuaan lakkaamatta isänne kohtaloa – kuollessaan jätti hän teidät, kaksivuotiaana, kasvamaan kukoistavaksi, kauniiksi ja onnelliseksi, eikä teidän nuorta elämätänne varjostanut pimeänä pilvenä epätietoisuus isänne kohtalosta, siitä, kuluttiko hän ennenpitkää sydämmensä vankilassa tahi riutuuko hän yhä siellä hiljakseen vuodesta toiseen."

Näin sanoen katseli herra Lorry ihailevan säälivästi aaltoilevia kultakutreja, kuin olisi hän mielessään arvellut, että ne kenties jo vivahtavat harmaalle.

"Te tiedätte, ettei vanhemmillanne ollut suurta omaisuutta, ja mikä oli, varattiin äidillenne ja teille. Rahoihin nähden ei ole tehty uutta löytöä, eivätkä ne ole muutenkaan karttuneet, mutta – "

Hän tunsi rannettaan puristettavan kovemmin ja hän vaikeni. Otsan ilme, joka oli niin herättänyt hänen erityistä huomiotaan ja joka nyt oli liikkumaton, oli kasvanut tuskaksi ja kauhuksi.

"Mutta hän on – on löytynyt. On elossa. Hyvin muuttunut hän luultavasti on, mahdollisesti vain rauniona; vaikka toivokaamme parasta. Eläähän hän toki. Isänne on viety erään vanhan palvelijan luo Pariisiin, ja sinne me nyt menemme, minä todistaakseni kuka hän on, jos voin, te lahjoittaaksenne hänet jälleen elämälle, rakkaudelle, velvollisuudelle, levolle ja lohdutukselle."

Väristys kävi läpi tytön ruumiin ja tarttui myös herra Lorryyn. Matalalla, selvällä, kauhun valtaamalla äänellä, kuin olisi hän puhunut unessa, lausui nuori nainen:

"Minä saan nähdä hänen haamunsa! Hänen haamunsa se on oleva – ei hän!"

Herra Lorry taputti hiljalleen hänen käsiään, jotka pitelivät hänen käsivarttaan. "No, no. Kas niin, kas niin! Nyt tiedätte kaiken, sekä hyvän että pahan. Te olette jo matkustanut kappaleen matkaa vääryyttä kärsineen miesraukan luo, ja kauniin merimatkan ja hauskan maamatkan jälkeen olette hänen luonaan."

Neiti Manette kertoi samalla äänellä, nyt vain kuiskaten: "olen ollut vapaa, olen ollut onnellinen, mutta hänen haamunsa ei ole koskaan vainonnut minua."

"Vielä sananen", sanoi herra Lorry, koettaen näihin sanoihin painoa antamalla kääntää tytön huomion puoleensa: "hän on löytynyt toisen nimisenä, hänen oikea nimensä on aikoja sitten unohtunut tai kauvan ollut salattu. Olisi varsin turhaa tiedustella tätä asiaa, olisi varsin turhaa koettaa tiedustella onko hän ollut unohduksissa vuosikausia, vaiko aina pidetty vankina ehdon tahdoin. Olisi turhan turhaa nyt ruveta mitään tiedustelemaan, sillä se olisi vaarallista, parasta olla mitään puhumatta asiasta kenellekään, ja – kaikessa tapauksessa – parasta ajaksi poistaa hänet Ranskasta. Minäkin – vaikka englantilaisena hyvässä turvassa – ja Tellsonilaisetkin, vaikka ovat niin tarpeelliset Ranskan krediitille, mekin kartamme puhua sanaakaan tästä asiasta. Minä en säilytä ainoatakaan paperilappua, joka peittelemättä viittaisi siihen. Tämä on kauttaaltaan salainen toimi. Valtakirjani, ohjeeni, muistiinpanoni sisältyvät kaikki tähän ainoaan riviin: 'elämään palautettu', joka voi merkitä mitä tahansa. Mutta mitä nyt? Hän ei kuule sanaakaan! Neiti Manette!"

Hiljaa ja ääneti, nojaamatta edes tuoliin, aivan tiedotonna ja silmät avoinna istui hän kertojaan tuijottaen, ja näytti ikäänkuin olisi viimeinen ilme ollut uurrettu tai poltettu hänen otsaansa. Niin lujaan piteli hän herra Lorryn käsivartta, että tämä pelkäsi vahingoittavansa häntä, jos hän vapautuisi, siksi huusi hän ääneen apua, liikahtamatta paikaltaan.

Hurjannäköinen nainen – säikähdyksestään huolimatta huomasi herra Lorry hänen olevan aivan punaisen kasvoiltaan, punatukkaisen ja kummalliseen, ruumiinmukaiseen pukuun puetun, päässä vallan merkillinen myssy, joka muistutti suurta Stiltonjuustoa, – hyökkäsi huoneeseen, ravintolan palvelijakunnan etunenässä ja selvitti tuota pikaa pulman miten herra Lorry vapautuisi nuoresta neitiraukasta, panemalla jäntevän kätensä hänen rinnalleen ja lennättämällä hänet vastaiselle seinälle.

("Luulen varmaan, että se on mies!" ajatteli herra Lorry hengästyneenä törmätessään vasten seinää.)

"Mitä te siinä töllistätte!" ärjyi tämä olento ravintolan palvelijoille. "Menkää toki noutamaan jotain, ja älkää minua katselko. Minussa kait on paljonkin katseltavaa, vai mitä? Miksette mene? Minä ilmoitan teille, että ellette kiiruimman kautta mene noutamaan hajusuolaa, kylmää vettä ja etikkaa, menen minä itse!"

Palvelijat hajosivat tuota pikaa toimittamaan näitä apukeinoja, ja nainen nosti varovasti potilaan sohvalle ja hoiteli häntä taitavasti ja hellästi kutsuen häntä "aarteekseen, pikku linnukseen", ja levittäen hänen kultaisia hiuksiaan hajalleen huolellisesti ja ylpeydellä.

"Ja te ruskeapukuinen siinä!" sanoi hän suuttuneena kääntyen herra Lorryn puoleen. "Ettekö voinut sanoa hänelle sanottavaanne peloittamatta häntä kuoliaaksi? Katsokaa hänen kauniita, kalpeita kasvojaan ja kuinka hänen kätensä ovat kylmät. Onko tämä pankkimiehen työtä?"

Herra Lorry hämmentyi niin sanomattomasti tästä vaikeasta kysymyksestä, että hän vain loitolta nöyrästi ja paljon laimeammalla osanotolla taisi seurata voimakkaan naisen toimia, kun tämä, karkoitettuaan ravintolan palvelusväen tiehensä, uhkaamalla salaperäisesti sanoa heille jotain – hän ei sanonut mitä, jos he jäisivät sisälle töröttämään – sai hoidokkaansa tointumaan asteettain kiihtyvillä hyväilyillä ja nojaamaan väsyneen päänsä hänen olkapäänsä varaan.

"Toivon hänen nyt toipuvan", sanoi herra Lorry.

"Se ei ole ainakaan teidän ansionne, te ruskeapukuinen siinä.

Suloinen lemmikkini."

"Toivon, että seuraatte neiti Manettea Ranskaan," sanoi herra Lorry laimeasta myötätuntoisuudesta.

"Se on hyvin todenmukaista!" vastasi voimakas nainen. "Luuletteko että Sallimus olisi asettanut minut elämään saareen, jos se olisi määrännyt minun matkustamaan poikki suolaisen meren?"

Koska tämä oli uusi, vaikeasti vastattava kysymys, vetäytyi herra

Jarvis Lorry pois harkitsemaan sitä.

VIIDES LUKU

Viinitupa.

Suuri viinitynnyri oli pudonnut kadulla ja särkynyt. Sitä purettaessa kuormasta tapahtui onnettomuus; tynnyri putosi alas romahtaen, vanteet katkesivat, ja siinä se nyt makasi katukivillä ihan viinituvan oven ulkopuolella kuin murskattu saksanpähkinä.

Kaikki naapurit olivat jättäneet työnsä tai unohtaneet laiskuutensa ja hyökänneet viiniä juomaan. Rosoiset, säännöttömät kivet sikin sokin kivitettyinä ja aivan omiaan turmelemaan kaikkien jalkoja, jotka niitä lähestyivät, olivat hajottaneet sen pieniin lätäkköihin; nämät olivat nyt mitkä enemmän, mitkä vähemmän ihmisjoukon saartamat, aina suuruutensa mukaan. Jotkut miehet polvistuivat, muodostivat kousikan käsistään ja alkoivat latkia suuhunsa tai kokivat auttaa naisväkeä, joka kumartui heidän olkansa yli saadakseen hiukan särvityksi ennenkuin viini valui kuiville heidän sormistaan. Toiset taas pistivät lätäkköihin pieniä, pahanpäiväisiä saviastioita tahi naisten päähuiveja, joita he sitten väänsivät lasten suuhun, muutamat rakensivat pieniä valleja katuloasta estääkseen viiniä valumasta pois, toiset, jotka saivat ohjeita katsojilta yläkertain ikkunoissa, hyökkivät milloin sinne, milloin tänne pysäyttämään pieniä viinipuroja, jotka virtasivat uusille urille, tarttuivat käsiksi likomärkiin ja pohjasakan värjäämiin tynnyrinpalasiin, nuolivat, vieläpä pureksivatkin innolla ja maulla kosteita, viinissä lahonneita palasia. Ei löytynyt mitään lokaviemäriä, jonka läpi viini olisi voinut valua pois, siksipä tuli kaikki viini kootuksi ja sen ohessa kasattiin vielä niin paljon katulokaa, että näytti kuin olisi kadunlakaisija ollut kadulla toimessa, jos kukaan sikäläisiin oloihin perehtynyt olisi uskonut sellaista ihmettä.

Kimakkata naurua, melua ja hilpeitä ääniä – miesten, naisten ja lasten – raikui kadulla näitten viinikestien aikana, ei lainkaan raakaa, vaan hyvin leikkisää. Siinä ilmeni omituinen toveruushenki, merkillinen halu kaikissa liittäytyä toisiinsa, joka pani iloisimmat ja huolettomimmat syleilemään toisiaan, kujeillen juomaan toistensa maljoja, puristamaan käsiä, tanssimaan käsikkäin joukoissa. Kun viini oli lopussa ja ne paikat, missä sitä viljavimmin vuoti, olivat sormin raapitut ristiin rastiin, päättyivät nämät kujeet yhtä nopeasti kuin olivat alkaneetkin. Mies, joka jätti sahansa halkoon, jota hän oli sahaamassa, tarttui siihen uudestaan, nainen, joka jätti kynnykselle pienen kuuman tuhkapannunsa, jolla hän oli koettanut huojentaa tuskaa omain ja lastensa mehuttomissa sormissa ja varpaissa, palasi sen ääreen, miehet, jotka paljain käsivarsin, hiukset vanuksissa, kalpeine kasvoineen olivat nousseet päivän valoon pimeistä kellareistaan, poistuivat sinne takasin; ja näyttämö peittyi hämärään, joka oli sille enemmän luonnonomainen kuin päivänpaiste.

Viini oli punaviiniä ja oli värjännyt maan ahtaalla kadulla Saint-Antoinen esikaupungissa Pariisissa, jossa se oli läikkynyt maahan. Se oli tahrannut monta kättä, monet kasvot, monet avojalat ja monet puukengät. Sahaavan miehen kädet jättivät hänen sahatessaan punaisia pilkkuja halkoihin, vaimo, joka istui lastaan imettämässä, oli tahrannut otsansa vanhalla rievulla, jonka hän oli käärinyt päähänsä taas. Ne, jotka ahnehtivat viinitynnyrin sirpaleita, saivat tiikerintäpliä suunsa kohdalle, ja muuan näin tahrattu koiransilmä, jonka päälaella pitkä, likainen pussi toimitti yömyssyn virkaa, töhersi seinälle, viininsakkaan pistetyllä sormellaan sanan – verta.

Aika oli tuleva jolloin sitäkin viiniä kaadettiin katukiville roiskuttamaan punaisia pilkkuja monen päälle.

Ja nyt kun Saint-Antoinen yli oli levinnyt pilvi, jonka satunnainen päivänsäde oli poistanut hänen pyhiltä kasvoiltaan, oli pimeys siellä synkkä – kylmyys, lika, sairaus, tietämättömyys ja puute – siinä ne ylhäiset herrat, jotka palvelivat hänen pyhyyttään – kaikki mahtavia ylimyksiä, mutta varsinkin viimemainittu. Näytteitä kansasta, jota on myllyssä jauhamistaan jauhettu – ei satumyllyssä, joka jauhaa vanhat nuoriksi – , värisi joka nurkassa, kulki edestakaisin joka ovessa, tirkisteli joka ikkunasta, liehui jokaisen rääsyn kintereillä, joka tuulessa heilui. Mylly, joka ne oli rusentanut, jauhoi nuoret vanhoiksi; lasten kasvot olivat vanhat ja äänet totiset; sekä niitten että aikuisten kasvoissa oli nälkä jokaiseen vanhuuden ryppyyn uurtanut nimensä. Se hallitsi kaikkialla. Nälkä työnnettiin ulos korkeista taloista niitten kurjien vaaterepaleitten mukana, jotka riippuivat tangoilla ja köysillä, nälkä paikattiin niissä oljilla, rievuilla, puulla ja paperilla, nälkä ilmestyi jokaisessa pahasessa puupalikassa, jonka mies sahasi poikki; nälkä tuijotti alas savuttomista savupiipuista ja säpsähti likaisilla kaduilla, missä rikkojen joukossa ei löytynyt mitään ruuan jätteitä. Nälkä oli leipurin hyllyn ja jokaisen hänen vaillinaisessa leipävarastossaan olevan kyrsän päällekirjoituksena. Makkarapuodissa se piili jokaisessa kuolleesta koirasta valmistetusta tavarassa, jota siellä kaupittiin. Nälkä kalisti kuivia luitaan kastanjissa paahtouunissa, se leikattiin pikkumuruihin, kun muutamia kurjia perunaviipaleita paistettiin kuorineen parissa inhottavassa öljytippasessa.

Sen olinpaikka oli sille kaikin puolin varsin sopiva. Kaitainen, mutkainen katu täynnä hajua ja saastaisuutta, ja sen poikki toisia kaitaisia, mutkaisia katuja, kaikki haiskahtaen rääsyille ja yömyssyille ja kaikissa näkyvissä esineissä kolkko, turmiollinen leima. Kansan kiihoittuneessa katseessa asui kumminkin petoeläimen vaisto siitä, että vielä ehkä voisi kääntyä ja näyttää hampaita. Vaikkapa allapäin ja hiipiväisiä olivat, näki kuitenkin heidän joukossaan leimuavia katseitakin, yhteenpuristuneita huulia, jotka olivat kalpeat vaikenemisesta ja rypistyneitä otsia, jotka muistuttivat melkein hirsipuunnuoria. Kyltit (joita oli melkein yhtä tiheässä kuin kauppapuoteja) olivat kaikki surkeita puutteen kuvia. Teurastajan ja ruokakauppiaan kyltissä näkyi vain laihimpia lihakappaleita, leipuri taas maalasi siihen laihoista kyrsistään halvimmat. Viinituvan kyltille kömpelösti piirretyt olennot näyttivät napisevan huonon viininsä ja oluensa vajanaista mittaa, mulkoillen toisiinsa siinä tuttavallisesti istuessaan. Ainoastaan työkalut ja aseet olivat hyvässä kunnossa; terässepän veitset ja kirveet olivat terävät ja kiiltävät, sepän moukarit raskaat ja kiväärintekijän varasto oli murhanhaluinen. Katujen epätasaisilla kivillä, joitten monet pienet säiliöt olivat täynnä vettä ja lokaa, ei ollut mitään jalkakäytävää, vaan ne loppuivat äkkiä ovien kohdalle. Katuoja virtasi keskellä katua – milloin se virtasi ollenkaan – mikä tapahtui vain rankkasateessa ja silloin vesi oikullisesti poiketen sinne tänne, valui ihmisasuntoihin. Poikki katujen riippui aina pitkäin välimatkain päässä siellä täällä kömpelö lyhty köydessä, jonka päässä oli vipu. Iltasin, kun lyhdynsytyttäjä oli laskenut ne alas, sytyttänyt ja hissannut ylös jälleen, liehui ilmassa raukeasti harva jono himmeitä liekkejä, kuin olisivat ne purjehtineet kaukana merellä. Merellähän ne kiikkuivatkin ja laiva ja miehistö olivat merihädässä.

Sillä aika oli tulossa, jolloin tämän seudun riutuneet linnunpelotukset nälissään ja joutilaisuudessaan olivat niin kauvan tarkastaneet tätä lyhdynsytyttäjän tointa, että heissä heräsi ajatus parantaa hänen työtapaansa, hissaamalla ylös ihmisiä samoilla köysillä ja vivuilla valaisemaan heidän kolkkoa pimeyttään. Mutta aika ei vielä ollut täytetty, ja jokainen tuulenpuuska, joka puhalsi yli Ranskanmaan, ravisti turhaan linnunpelotusten rääsyjä, sillä suloääniset linnut kauniine höyhenineen eivät varoitusta ottaneet korviinsa.

Viinikellari oli nurkkapuoti, näöltään ja arvoltaan parempi kuin muut senkaltaiset, sen omistaja oli seisonut ulkopuolella myymäläänsä keltaisissa liiveissä ja vihreissä polvihousuissa katsomassa taistelua läikkyneestä viinistä. "Se oli heidän syynsä, jotka sen torilta toivat. Tuokoot toista sijaan."

Samassa sattuivat hänen silmänsä pitkään koiransilmään, joka töhersi koiruuksiaan seinälle ja hän huusi hänelle poikki kadun:

"Kuuleppas, Gaspard, mitä siellä teet?"

Mies osotti sukkeluuttaan rajattomalla tyytyväisyydellä, jota usein tapaa hänen asemassaan. Mutta tällä kertaa hän ampui yli maalin ja osui ihan harhaan, mikä myös usein tapahtuu hänen asemassaan.

"Mitä tämä merkitsee? Oletko sinä hulluinhuoneen kokelas?" sanoi viinituvan isäntä, mennessään kadun yli, otti kourallisen likaa ja voiteli sillä kirjoitusta. "Mitä sinä julkisille kaduille kirjoitat? Eikö muka, senkin vietävä, ole muuta paikkaa mihin sellaista kirjoittaisit?"

Näin nuhdellen löi hän kädellään, joka oli puhtaanlainen (sattumaltako vai muuten) ilveilijää vasten rintaa. Mies lyödä sätki sitä takaisin, teki nokkelan ilmahyppäyksen ja putosi alas hullunkuriseen tanssiasentoon potkaistuaan käteensä toisen likaisen kenkänsä, jonka hän nyt kurotti eteenpäin. Seistessään tässä asennossa näytti vekkuli vallan hullunkuriselta, melkeinpä muistutti hän temppuja tekevää sutta.

"Pane se jalkaasi, pane se jalkaasi", sanoi toinen. "Viini on viiniä, ja siinä se." Näin lausuen pyyhki hän likaantuneen kätensä ilvehtijän jo ennenkin likaisiin vaatteisiin – aivan tahallaan, ikäänkuin olisi hän liannutkin kätensä vain hänen tähtensä; sitten palasi hän jälleen poikki kadun puotiinsa.

Tämä kapakoitsija oli paksukaulainen, sotaisennäköinen mies kolmenkymmenen paikoilla. Hän mahtoi olla kuumaverinen, sillä vaikka päivä oli purevan kylmä, kävi hän paitahihasillaan, takki riippumassa olkapäillä. Hänen paitahihansa olivat myös ylös käärityt ja hänen ruskeat käsivartensa olivat alastomat aina kyynäspäihin. Eikä päätäkään peittänyt muu kuin hänen oma kiharainen lyhyt, musta tukkansa. Hän oli muuten tummanverinen mies, silmät hyvät, kaukana toisistaan. Hän näytti itse asiassa säyseältä, vaikka hänessä tosin samassa oli jotain leppymätöntä. Hän oli nähtävästi mies, joka oli luja päätöksiltään ja järkähtämätön aikeissaan; mies, jota ei tahtoisi tavata, hänen rynnätessään eteenpäin kapeata polkua, pohjaton syvyys kummallakin puolella, sillä sitä miestä ei olisi mikään pidättänyt.

Hänen vaimonsa, rouva Defarge, istui puodissa tiskin takana hänen sisään tullessaan. Rouva Defarge oli vankka nainen melkein samanikäinen kuin miehensä, hänen valpas katseensa näytti harvoin tarttuvan mihinkään erityiseen kohtaan, kädet olivat suuret, sormissa paksut sormukset, kasvot olivat täyteläiset, piirteet voimakkaat; käytökseltään oli hän hyvin arvokas. Rouva Defargen olennossa oli jotain, joka vakuutti, ettei hän usein erehtynyt omaksi tappiokseen kirjanpitoa hoitaessaan. Koska rouva Defarge oli hyvin arka kylmälle, oli hän turkkiin kääriytynyt, pään ympärillä oli hänellä sidottu laaja, vaalea huivi, joka kumminkin jätti hänen suuret korvarenkaansa näkyviin. Hänellä oli kutimensa edessään, mutta hän oli heittänyt sen käsistään, kaivellakseen hampaitaan hammaspuikolla. Ollen tässä toimessa, oikea kyynäspää vasemman käden varassa, ei rouva Defarge virkkanut sanaakaan puolisonsa sisäänastuessa, yskäsi vain melkein huomaamattomasti. Tällä yskällä ynnä tummia kulmakarvojaan hiusverran kohottamalla hän ilmaisi miehelleen, että olisi parasta hänen kääntää huomionsa uuteen vieraaseen, joka oli astunut sisään, sillä välin kun hän meni kadun toiselle puolelle.

Viinipuodin isäntä antoi silmäinsä harhailla kunnes ne pysähtyivät vanhanpuoleiseen herrasmieheen ja nuoreen naiseen, jotka istuivat eräässä nurkassa. Oli useita muitakin vieraita, kaksi pelasi korttia, kaksi dominoa ja kolme seisoi tiskin luona, koettaen venyttää pikku viinitippaansa niin pitkään kuin suinkin. Asettuessaan tiskin taakse, huomasi hän, että vanha herra silmäillen nuorta naista sanoi: "Siinä meidän miehemme tulee".

"Mitä pirua on teillä toimittamista näissä kesteissä?" sanoi

Defarge itsekseen, "en tunne teitä".

Mutta hän ei ollut muukalaisia näkevinään, vaan antautui keskusteluun triumviraatin kanssa, joka joi seisaallaan tiskin luona.

"Mitenkä on, Jaakko?" sanoi yksi heistä herra Defargelle. "Onko kaikki kaatunut viini jo nielaistu?"

"Jok' ainoa pisara, Jaakko", vastasi herra Defarge.

Kun tämä ristimänimien vaihto oli suoritettu, yskäsi taas rouva Defarge, yhä kaivellen hampaitaan puikollansa, ja kohotti kulmakarvojaan vieläkin hiemasen.

"Harvoinpa", sanoi toinen kolmesta herra Defargelle, "moni noista viheliäisistä luontokappaleista saa maistellakseen viinitilkkaa tai muuta mitään kuin mustaa leipää ja kuolemaa. Eikö niin, Jaakko?"

"Niinpä kyllä, Jaakko", vastasi herra Defarge.

Nimien uudestaan vaihtuessa rouva Defarge, yhä käyttäen hammaspuikkoaan järkähtämättömällä tyyneydellä, yski uuden pikku yskän ja kohotti silmäkulmiaan taas hiusverran.

Viimeinen kolmesta puhkesi nyt sanoiksi, laskien kädestään tyhjän maljansa ja maiskutellen huuliaan.

"Oh, sitä pahempi! Noilla elukkaraukoilla on aina katkera maku suussa, ja he elävät kovaa elämää, Jaakko? Enkö ole oikeassa Jaakko."

"Olette oikeassa, Jaakko", kuului herra Defargen vastaus.

Tämä kolmas ristimänimien vaihto suoritettiin samalla hetkellä kun rouva Defarge laski pois hammaspuikkonsa, kohotti kulmakarvojaan ja liikahti hiljaa tuolillaan.

"Tarpeeksi jo nyt siitä!" mutisi hänen miehensä. "Hyvät herrat – vaimoni!"

Vieraat nostivat hattuansa rouva Defargelle, tehden kolme sievää heilahdusta. Hän vastasi heidän kunnianosotuksiinsa nyökäyttämällä päätään ja luomalla heihin pikaisen katseen. Sitten vilkaisi hän kuin sattumalta ympärilleen, ja tarttuen kutimeensa alkoi hän näennäisesti tyynenä sitä neuloa.

"Hyvät herrat", sanoi hänen miehensä, jonka kirkkaat silmät olivat tarkkaavasti olleet häneen kiinnitetyt, "jääkää hyvästi. Se nuorelle miehelle sopiva huone, jota halusitte nähdä ja jota kyselitte lähtiessäni ulos, on viidennessä kerroksessa. Porraskäytävän ovi on pienen pihamaan puolella, täältä vasemmalle", hän osotti kädellään, "lähellä puotini ikkunaa. Mutta tosiaankin, nythän muistan, että teistä on jo yksi ollut siellä, ja voi siis näyttää tien. Hyvät herrat, hyvästi!"

He maksoivat viinin ja poistuivat huoneesta. Herra Defarge tähysteli neulovaa vaimoansa, kun mainitsemamme vanhanpuoleinen herra astui nurkastaan ja pyysi saada lausua sanasen.

"Mielellään, sir", sanoi herra Defarge, ja seurasi häntä tyynesti ovelle.

Heidän keskustelunsa oli lyhyt mutta ratkaiseva. Miltei ensi sanasta herra Defarge hätkähti ja kuunteli hyvin tarkkaavasti. Siinä samassa nyykäytti hän päätään ja meni ulos. Herra silloin viittasi nuorelle naiselle ja niin menivät hekin ulos. Rouva Defarge neuloi vikkelin sormin ja liikkumattomin silmäkulmin.

Herra Jarvis Lorry ja neiti Manette jättivät siis viinipuodin ja yhtyivät herra Defargeen sen oven luona, jolle hän äsken oli neuvonut toisen seuran. Se oli löyhkäävällä, pienellä, mustalla takapihalla ja oli yleisenä sisäänkäytävänä suureen taloryhmään, jossa asui paljon kansaa. Pimeässä käytävässä, jonka laattia oli tiilestä, ja joka johti pimeisiin, tiilillä muurattuihin rappuihin, lankesi herra Defarge polvilleen vanhan isäntänsä tyttären eteen ja suuteli hänen kättänsä. Se oli ystävällinen teko, mutta sitä ei toimitettu ensinkään ystävällisesti; hän oli merkillisesti muuttunut vähässä ajassa. Hänen kasvoiltaan oli haihtunut säyseys ja avomielisyys, hän oli käynyt umpimieliseksi, vihaiseksi ja vaaralliseksi ihmiseksi.

"Se on hyvin korkealla; sinne on vähän vaikea päästä. Paras alottaa hitaasti." Näin puheli herra Defarge käheällä, tuikealla äänellä herra Lorrylle, kun he alkoivat rappusia nousta.

"Onko hän yksin?" kuiskasi viimemainittu.

"Yksin! Jumala häntä auttakoon, kuka hänen luonaan olisi!" sanoi toinen, samalla hillityllä äänellä.

"Onko hän siis aina yksin?"

"Aina."

"Itsekö hän niin tahtoo?"

"Se on välttämätöntä. Sellaisena kuin minä hänet ensi kerran näin, heidän löydettyään minut ja kysyttyään otanko hänet vastaan ja olenko vaitelias omalla vastuullani – sellaisena näette tekin hänet."

"Onko hän paljon muuttunut?"

"Muuttunut!"

Viinipuodin omistaja seisahtui, lyödäkseen kädellään seinään, ja mutisi kauhistuttavan kirouksen. Ei mikään suoranainen vastaus olisi tehnyt niin voimakasta vaikutusta. Herra Lorryn mieltä alkoi yhä enemmän painostaa, kuta korkeammalle hän kahden kumppaninsa kanssa nousi.

Sellaiset portaat siihen kuuluvine lisineen olisivat nykyään, Pariisin vanhemmissa ja tiheämmin asutuissa osissa kylläkin vastenmieliset, mutta siihen aikaan ne kerrassaan ilettivät äkkinäistä ja karkaisematonta ihmistä. Kukin pieni huoneisto tässä suuressa, iljettävässä pesässä – s.o. yksi tai useampia huoneita, josta ovi johti yhteisille portaille – jätti omat perkeensä omalle porrasosastolleen ja viskasi sitä paitsi muuta saastaisuutta ulos ikkunoista. Tämä sekanainen ja toivoton joukko kasaantuneita mädännysaineita olisi jo saastuttanut ilman, elleivät puute ja köyhyys olisikaan täyttäneet sitä poistamattomalla liallaan. Tällaisessa ilmassa kulki tie äkkijyrkän, pimeän torven sivu, joka oli likaa ja myrkkyä täynnä. Oman levottomuutensa ja nuoren matkakumppaninsa yhä kasvavan liikutuksen tähden, pysähtyi herra Jarvis Lorry kahdesti lepäämään. He pysähtyivät kummallakin kerralla viheliäisen ristikkoikkunan luo, josta se hiukkanen pilaantumatonta ilmaa, joka vielä oli jäljellä, tuntui pakenevan pois ja kaikki epäterveelliset ja vahingolliset höyryt hiipivän sisään. Ruosteisten ristikkorautojen välistä paremmin saattoi aavistaa kuin nähdä vilahduksen lähimpäin naapurien sekasotkuisesta elämästä. Tervettä elämää ja raitista ilmaa ei löytynyt lähempänä eikä matalammalla Notre-Damen kahta korkeata tornia.

Viimein pääsivät he portaitten päähän ja pysähtyivät kolmannen kerran. Vielä oli noustava ylös vieläkin jyrkempiä ja matalampia portaita, tullakseen ullakkokerrokseen. Viinipuodin isäntä, joka kulki vähän edeltäpäin ja pysytteli aina herra Lorryn kohdalla kuin olisi hän pelännyt nuoren neidin kääntyvän hänen puoleensa kysymyksillä, kääntyi nyt ympäri, tunnusteli tarkasti olalla riippuvan takkinsa taskuja ja löysi avaimen.

"Ovi on siis lukossa, ystäväni?" sanoi herra Lorry hämmästyneenä.

"Onpa niinkin", vastasi herra Defarge tuimasti.

"Pidättekö tarpeellisena, että tämä onneton on niin erillään."

"Pidän tarpeellisena kiertää avainta!" kuiskasi herra Defarge hänen korvaansa, otsaansa tuimasti rypistäen.

"Miksi niin!"

"Miksi! Siksi, että hän on elänyt niin kauvan sisään teljettynä, että hän säikkyisi – raivoisi – raastaisi itseään kappaleiksi – kuolisi – saattaisi itselleen jonkin vahingon, jos ovi jätettäisiin auki."

"Onko se mahdollista?"

"Josko se on mahdollista!" kertoi Defarge katkerasti. "On kun onkin. Tämä on verraton, tämä maailma jossa elämme, koska semmoinen on mahdollista, ja monet muut sellaiset asiat ovat mahdollisia, eivätkä vain ole mahdollisia, vaan ovat tapahtuneetkin – tapahtuneet, näettekö – tuon taivaan alla joka päivä. Eläköön Saatana. Menkäämme eteenpäin."

Tämä keskustelu tapahtui niin hiljaisella äänellä, ettei sanaakaan siitä tullut nuoren ladyn korviin. Mutta nyt alkoi hän vavista niin kovassa mielenliikutuksessa ja hänen kasvonsa kuvasivat niin syvää tuskaa ja ennen kaikkia, sellaista kammoa ja kauhistusta, että herra Lorry tunsi tehtäväkseen puhua muutaman rohkaisevan sanan.

"Rohkeutta, rakas neiti! Rohkeutta! Asioita vain! Pahin on paikalla ohitse; kun olemme oven toisella puolella, on pahin voitettu. Silloin alkaa hyvitys, lohdutus ja onni, jonka te hänelle valmistatte. Antakaa tämän hyvän ystävänne auttaa teitä siinä suhteessa. Sepä hyvä, ystävämme Defarge. Tulkaa nyt. Asioita, asioita vain."

He nousivat ylös hiljaa ja hitaasti. Portaat olivat lyhyet ja he olivat pian päässä. Kun ne muodostivat äkkinäisen käänteen ylhäällä, näkivät he äkkiä edessään kolme miestä, jotka päät yhdessä kumartuivat oveen päin ja kiihkeästi tirkistelivät muutamien seinissä löytyvien rakosten ja reikien läpi huoneeseen. Kun he kuulivat askeleita niin lähellä, kääntyivät kaikki kolme, kohosivat pystyyn ja huomattiin samoiksi miehiksi, jotka joivat viinipuodissa.

"Minä aivan unhotin heidät, niin teidän tulonne minut hämmensi. Jättäkää meidät, hyvät miehet; meillä on täällä jotain suoritettavaa." Nuo kolme luisuivat sivu ja laskeutuivat hiljaa alas.

Kun ullakossa ei näkynyt muuta ovea olevan ja kapakoitsija meni suoraan ovelle, kysyi herra Lorry hieman suuttuneena häneltä, heidän jäätyään yksin:

"Näyttelettekö herra Manettea?"

"Minä näyttelen häntä, kuten näitte, muutamille valituille."

"Onko se oikein?"

"Minä pidän sen oikeana."

"Kutka ovat ne teidän valittunne? Kuinka te valitsette ne?"

"Minä valitsen todellisia ihmisiä – samannimisiä kuin itse olen

– Jaakko on nimeni – ja joille se näky mahdollisesti on hyväksi.

Kylläksi tästä; te olette englantilainen; se on toinen asia. Olkaa hyvä ja odottakaa hiukkasen."

Varoittavalla liikkeellä käski hän heidän pysähtyä, kumartui alas ja katseli seinän halkeamasta. Pian kohotti hän jälleen päänsä, koputti kaksi, kolme kertaa ovelle – nähtävästi vain aikaansaadakseen kolinaa. Samassa tarkoituksessa veti hän avainta useamman kerran ovea pitkin ennenkuin hän kolisten pisti sen lukkoon, ja väänsi sitä niin suurella melulla kuin mahdollista.

Ovi aukeni hitaasti sisäänpäin ja hän tirkisteli huoneeseen sanoen jotakin. Heikko ääni vastasi hänelle. Yhtä yksitavuista sanaa enempää ei lausuttu kummaltakaan puolelta.

Hän katseli taakseen olkapäänsä yli ja viittasi heitä astumaan sisään. Herra Lorry kiersi käsivartensa lujasti tyttären vyötäisille ja kannatti häntä, sillä hän tunsi, että tämä oli kaatumaisillaan.

"Tä – tä – tä – mä on asia, asia!" selitteli hän kiihkeästi, ja jotain kosteaa, joka ei kuulunut asioihin, kiilui hänen poskellaan. "Käykää sisään, käykää sisään!"

"Minä pelkään sitä", vastasi neiti Manette väristen.

"Pelkäätte? Mitä?"

"Tarkoitan häntä. Isääni."

Miltei epätoivoissaan hänen tilastaan ja heidän saattajansa viittauksista, pujotti herra Lorry kaulalleen käsivarren, joka vapisi hänen olkapäillään, nosti hänet vähän maasta ja kiiruhti hänen kanssaan huoneeseen. Hän laski hänet maahan aivan oven viereen ja piteli häntä, tytön takertuessa häneen kiinni.

Defarge veti avaimen lukosta, sulki oven, lukitsi sen sisäpuolelta, otti taas avaimen suulta ja piteli sitä kädessään. Kaiken tämän teki hän niin meluavasti ja kolisevasti kuin mahdollista. Viimein meni hän tasaisilla askeleilla huoneen toisella puolella olevan ikkunan luo. Siinä hän pysähtyi ja kääntyi.

Ullakkohuone, joka oli aiottu polttopuiden y.m. varastohuoneeksi, oli hämärä ja pimeä, sillä ullakkoikkunana oli oikeastaan aukko katossa, pienine nostokraanoineen, jolla hissattiin ylös tavaroita kadulta; siinä ei ollut lasia ja se oli, kuten kaikki ranskalaiset ovet, kaksiosainen, sulkeutuen keskeltä. Kylmän tähden oli toinen oven puolikas tiiviisti suljettu, ja toinen oli hyvin vähän raollaan. Täten pääsi niin vähän valoa sisälle, että oli vaikea mitään eroittaa sisääntullessa; ja ainoastaan pitkällisen tottumuksen vaikutuksesta taisi hitaasti kehittyä tällaisessa pimeydessä suorittamaan työtä, joka kysyi tarkkuutta. Mutta tässä ullakkokamarissa oli sellainen työ käymässä; sillä selkä ovelle ja kasvot ikkunaan päin, jolla kapakoitsija seisoi häntä katselemassa, istui valkopäinen mies matalalla rahilla, eteenpäin kumartuneena ja uutterasti kenkiä tehden.

KUUDES LUKU

Suutari.

"Hyvää päivää!" sanoi herra Defarge, katsellen valkoista päätä, joka kumartui syvään suutarityön yli.

Se kohosi hetkeksi ylös ja hyvin heikko ääni vastasi tervehdykseen, ikäänkuin kaukaisuudesta:

"Hyvää päivää!"

"Te olette yhä kiireellisessä työssä, huomaan?"

Pitkän vaitiolon jälkeen kohosi pää toisen kerran ja ääni vastasi: "Niin, minä työskentelen". Tällä kertaa katseli syvälle vaipunut silmäpari kysyjään, ennenkuin kasvot jälleen vaipuivat alas.

Äänen heikkous oli säälittävä ja kauhistuttava. Se ei ollut ruumiillisen uupumuksen heikkoutta, vaikka vankeudella ja huonolla kohtelulla oli epäilemättä myöskin siinä osansa. Se oli harjoituksen puutteesta ja yksinäisyydestä johtuvaa heikkoutta, siinä sen surullinen omituisuus. Se oli kuin viimeinen, heikko kaiku äänestä, joka kuului kauvan, kauvan sitten. Niin täydellisesti oli se kadottanut inhimillisen äänen elon ja soinnun, että se vaikutti mieleen kuin muinoin ihana väri, joka on haalistunut heikoksi vivahdukseksi. Se oli niin matala ja kolea, että se muistutti maanalaista ääntä. Niin selvästi ilmaisi se kadonneen ja toivottoman olennon, että nälkään nääntynyt matkailija, uupuneena yksinäisestä vaelluksestaan erämaassa, olisi sillä äänellä kuiskannut kodistaan ja ystävistään, ennenkuin hän paneusi kuolemaan.

Kotvainen oli kulunut, suutarin hiljaisesti työskennellessä, ja syvälle vaipuneet silmät katsoivat ylös jälleen, ei mistään asian harrastuksesta eikä uteliaisuudesta, vaan hänellä oli tylsä, koneellinen tietoisuus siitä, että paikka jossa hänen ainoa vieraansa oli seisonut, ei vielä ollut tyhjä.

"Minä päästän vähän enemmän valoa tänne", sanoi Defarge, joka ei ollut irroittanut katsettaan suutarista. "Voitteko kestää vähän enemmän valoa?"

Suutari lakkasi työstään ja katseli tylsästi Iaattialle, vasemmalle puolelleen; sitten samaten oikealle puolelle ja viimein ylös puhujaan.

"Mitä sanoitte?"

"Kestättekö vähän enemmän valoa?"

"Minun täytyy kestää, jos te päästätte sitä sisään." (Hän pani heikon painon toiselle sanalle.)

Aukon toinen puolisko avattiin hiukan enemmän. Leveä valonsäde virtaili ullakkokamariin ja valaisi työntekijää, joka keskentekoinen kenkä polvellaan, lepäsi työstään. Hänen harvat, karkeat työkalunsa ja jotkut nahkapalaset olivat hänen jaloissaan sekä rahilla. Hänellä oli valkoinen, takkuinen, mutta lyhyenlainen parta, kasvot olivat kuopallaan ja silmät erinomaisen kirkkaat. Hänen riutuneissa ja laihoissa kasvoissaan ja tummien kulmakarvojen ja pörhöisen tukan alta olisivat ne näyttäneet suurilta, vaikka olisivatkin olleet pienet; mutta ne olivat luonnostaankin suuret ja vaikuttivat yliluonnollisilta. Hänen keltainen paitariekaleensa oli auki kaulan kohdalla ja paljasti hänen kuivan ja riutuneen ruumiinsa. Hän itse, hänen liinainen puseronsa, riippuvat sukkansa ja kaikki hänen pahaset vaaterepaleensa olivat suoranaisen valon ja ilman puutteesta haalistuneet niin himmeiksi, yksitoikkoisiksi ja pergamentin värisiksi että olisi ollut vaikea eroittaa niitä toisistaan.

Hän varjosti kädellään silmiään valolta ja siinä kädessä näyttivät luutkin läpikuultavilta. Niin istui hän, silmässä tyhjä, tuijottava katse ja lepäsi työstään. Hän ei koskaan katsellut edessään olevaan ihmiseen, silmäilemättä ensin kummallekin puolelle itseään, ikäänkuin ei hän enää pystyisi yhdistämään paikkaa ääneen; hän ei koskaan puhunut silmäilemättä näin ympärilleen ja unohti siten vastata.

"Aiotteko saada valmiiksi tämän kenkäparin tänään?" kysyi Defarge, viitaten herra Lorrya lähemmäksi.

"Mitä sanoitte?"

"Aiotteko lopettaa nuo kengät tänään?"

"En voi sanoa aionko. Arvattavasti lopetan ne. En tiedä."

Mutta kysymys muistutti hänelle työtään ja hän kumartui uudestaan sen yli.

Herra Lorry astui hiljaa esiin, jättäen tyttären oven suuhun. Hänen seistyään minuutin tahi pari Defargen vieressä, katseli suutari ylös. Hän ei osottanut mitään hämmästystä nähdessään uuden olennon edessään, mutta käden levottomat sormet eksyivät hänen huulilleen, kun hän katseli vastatullutta (hänen huulensa ja kyntensä olivat samanväriset, kalpeat ja lyijynkarvaiset), sitten laskeutui käsi työhön, ja hän kumartui jälleen kenkäänsä valmistamaan. Tämä katse ja liike olivat vain silmänräpäyksen työtä.

"Teillä on vieraita, kuten näette", sanoi herra Defarge.

"Mitä sanoitte."

"Täällä on vieras."

Suutari katsoi ylös, kuten taannoin, mutta ei keskeyttänyt työtään.

"Kas niin!" sanoi Defarge. "Täällä on herra, joka taitavasti tehtyä kenkää nähdessään, ymmärtää sitä arvostella. Näyttäkää hänelle tuo kenkä, jota parasta aikaa teette. Herra, ottakaa se."

Herra Lorry otti sen käteensä.

"Kertokaa tälle herralle, minkälainen kenkä tämä on ja sanokaa hänelle tekijän nimi."

Tavallista pitemmän vaitiolon jälkeen vastasi suutari:

"Olen unohtanut mitä minulta kysyitte. Mitä sanoitte?"

"Kysyin ettekö voi selittää herralle minkälaista kenkää te nyt teette."

"Se on naisen kenkä. Se on nuoren naisen kävelykenkä. Se on viimeistä kuosia. En ole koskaan sitä kuosia nähnyt. Minulla oli malli käytettävänäni." Hän silmäili kenkää ja pikainen ylpeyden vivahdus kuvautui hänen kasvoillaan.

"Entä tekijän nimi?" sanoi Defarge.

Päästettyään työn kädestään, asetti hän oikean käden rystäät vasemman käden sisäpuoleen ja taas päinvastoin, sitten siveli hän toisella kädellään partaista leukaansa ja jatkoi taas edelleen säännöllisesti ja herkeämättä näitä eri liikkeitä. Herättää hänet tästä tylsyydestä, johon hän aina puhuttuaan vaipui, olisi ollut yhtä kuin hyvin heikon ihmisen herättäminen pyörtymisestä tahi yrittäminen kuolevaisen sielua pidättää jonkun ilmestyksen toivossa.

"Kysyittekö nimeäni?"

"Kysyin niinkin."

"Sataviisi, pohjoinen torni."

"Siinäkö kaikki."

"Sataviisi, pohjoinen torni."

Väsyneesti ääntäen – se ei ollut huokausta eikä ähkymistä, – kumartui hän jälleen työnsä puoleen, kunnes hiljaisuus uudellen päättyi.

"Oletteko suutari ammatiltanne?" sanoi herra Lorry, katsoen häneen vakavasti.

Hänen kuopallaan olevat silmänsä kääntyivät herra Defargen puoleen, ikäänkuin olisi hän tahtonut siirtää kysymyksen hänelle, mutta kun ei mitään apua lähtenyt sieltä päin, kääntyivät ne takaisin kysyjään harhailtuaan ensin laattialla.

"Suutariko ammatiltani? En, en ollut ammatiltani suutari, minä – minä – opin sen täällä. Opin itse. Pyysin lupaa."

Hän vaipui taas tylsyyteen moneksi hetkeksi, jatkaen lakkaamatta tahdinmukaisia käsiliikkeitään. Hänen silmänsä palasivat viimein hitaasti niihin kasvoihin, joita ne olivat välttäneet, hän hätkähti ja alkoi uudelleen, niinkuin nukkunut, joka herätessään palaa takaisin eilisiltaseen asiaan:

"Pyysin lupaa saada oppia sitä, ja se myönnettiin minulle monien vastuksien jälestä kauvan odotettuani, ja siitä pitäen olen tehnyt kenkiä."

Hänen ojentaessaan kättään, ottaakseen kengän, joka häneltä oli viety, sanoi herra Lorry, yhä katsellen häntä vakavasti kasvoihin:

"Herra Manette, ettekö ollenkaan minua muista?"

Kenkä putosi maahan ja hän istui siinä jäykästi katsellen kysyjään.

"Herra Manette"; herra Lorry pani kätensä Defargen käsivarrelle; "ettekö ollenkaan muista tätä miestä? Katsokaa häneen. Ja katsokaa minuun. Eikö mieleenne muistu muuan vanha pankkiherra, eikö vanhoja pankkiasioita, vanha palvelija ja vanhat ajat, herra Manette?"

Monivuotisen vangin silmäillessä jäykästi vuoroin herra Lorrya, vuoroin Defargea, alkoivat toimivan, valppaan älyn kauvan sitten haihtuneet merkit vähitellen työskennellä hänen otsallaan, läpi sen sankan sumun, joka oli laskeutunut hänen ylitsensä. Ne peittyivät jälleen, heikkonivat, poistuivat, mutta olivat silmänräpäykseksi näyttäytyneet. Nuori tyttö oli hiipinyt seinää myöten, asettuen niin, että taisi hänet nähdä. Nyt seisoi hän isäänsä katsomassa ja niin selvästi uudistui tämä ilme tytön kauniilla kasvoilla – hänen kätensä, jotka hän ensin oli kohottanut pelvosta ja säälistä, milteipä pitääkseen onnettoman vangin loitolla itsestään ja häätääkseen silmistään hänen näköään, ojentuessa nyt häntä kohti, palaen halusta painaa aavemaista päätä hänen lämpimälle povelleen ja rakkaudellaan herättää hänessä eloa ja toivoa – niin selvästi uudistui tämä ilme (vaikka voimakkaammin) hänen nuorilla, kauniilla kasvoillaan, että näytti kuin olisi se liikkuvan valon lailla muutellut isästä tyttäreen.

Mutta pimeys laskeutui taas vangin yli. Hän katseli heitä kumpaakin yhä vähemmällä tarkkaavaisuudella. Hänen silmänsä etsivät synkkinä ja sieluttomina laattiaa ja harhailivat ympäri kuten ennenkin. Viimein tarttui hän syvästi ja pitkään huokaisten kenkään ja jatkoi työtään.

"Oletteko tuntenut hänet, herra?" kysyi Defarge kuiskaten.

"Olen, silmänräpäyksen. Ensin pidin sitä toivottomana, mutta minä olen kieltämättä yhden ainoan silmänräpäyksen nähnyt samat kasvot, jotka ennen niin hyvin tunsin. Hiljaa. Vetäytykäämme kauemmas. Hiljaa."

Tytär oli poistunut ullakon seinästä aivan lähelle rahia, jolla isä istui. Jotain kauhistuttavaa oli tämän täydellisessä tietämättömyydessä tästä olennosta, joka olisi voinut ojentaa kätensä ja kosketella häntä, hänen siinä nojautuessa työnsä yli.

Ei sanaakaan sanottu, ei ääntä kuulunut. Tyttö seisoi kuin henki hänen vieressään, ja hän kumartui työnsä yli.

Viimein sattui hän vaihtamaan kädessään pitelemänsä työkalun suutarinveitseensä. Se ei ollut sillä puolella, missä hänen tyttärensä seisoi. Hän oli ottanut sen käteensä ja kumartunut jälleen jatkamaan työtään, kun hänen silmänsä osuivat tytön hameenhelmoihin. Hän kohotti silmänsä ja näki hänen kasvonsa. Molemmat katsojat ryntäsivät kohdalle, mutta tyttö seisautti heidät kädenliikkeellä. Hän ei kuten he pelännyt suutarin iskevän veitsensä häneen.

Isä tuijotti tyttäreensä kauhistuneen näköisenä ja hetken kuluttua alkoivat hänen huulensa muodostaa sanoja, vaikkei ääntä niistä lähtenyt. Vähitellen kuultiin hänen nopean ja vaivaloisen hengityksen lomassa sanovan:

"Mitä tämä on?"

Kyynelten valuessa tyttären kasvoille vei hän kätensä huulilleen ja heitti vangille lentomuiskuja, sitten painoi hän ne rinnoilleen ikäänkuin olisi hän syleillyt isäraukkansa päätä.

"Ettehän te ole vanginvartijan tytär?"

"En", huokasi tytär.

"Kuka te olette?"

Koska hän pelkäsi äänensä pettävän, istuutui hän rahille suutarin viereen. Tämä vetäytyi syrjään, mutta tyttö laski kätensä hänen käsivarrelleen. Omituinen vavahdus kulki läpi vangin ruumiin, hän laski hiljaan veitsen kädestään ja istui tuijottaen vieruskumppaniinsa.

Kultahiuksensa, jotka olivat pitkissä kiharoissa, oli tyttö pyyhkäissyt syrjään ja ne aaltoilivat nyt vapaasti hänen kaulallaan. Suutari lähenteli vähitellen kättään, tarttui niihin ja tarkasteli niitä. Kesken tätä puuhaa hän hämmentyi, huokasi jälleen syvään ja tarttui suutarityöhönsä.

Mutta sitä ei kestänyt kauvan. Päästäen hänen käsivartensa, laski tyttö kätensä hänen olalleen. Silmäiltyään sitä epäröivästi pari, kolme kertaa, heitti suutari työnsä, nosti kätensä kaulalleen ja veti esiin mustuneen nauhan, johon oli kiinnitetty pieni, kokoontaitettu riepunen. Hän aukasi sen huolellisesti polvellaan, se sisälsi hiukkasen hiuksia, ainoastaan kaksi tahi kolme pitkää, kultaista hiussäiettä, jotka hän muinaisina aikoina oli punonut sormensa ympäri.

Hän otti taas nuoren tytön hiuksia käteensä ja katseli niitä tarkkaan. "Ne ovat samoja, kuinka on tämä mahdollista? Koska? Kuinka?"

Miettiväinen ilme kun taas palasi hänen otsalleen, tuntui hän tajuavan, että sama ilme myöskin näkyi nuoressa tytössä. Hän käänsi hänet kokonaan valoa kohti ja katseli häntä.

"Hän nojasi päätään olkapäälleni sinä iltana kun minut kutsuttiin pois kotoa – hän oli levoton puolestani, vaikka minä en pelännyt – ja heidän viedessä minua pohjoiseen torniin, löysivät he nämät hihallani. Jätättehän ne minulle? Ne eivät milloinkaan kykene vapauttamaan ruumistani, mutta ehkä sieluani. Niin minä puhuin. Vielä sen hyvin muistan."

Hän muodosti nämät sanat monta kertaa huulillaan ennenkuin hän ne lausui. Mutta kun hän oli löytänyt sopivat sanat, tulivat ne hänen huuliltaan yhtenäisesti, joskin hitaasti.

"Mitenkä? Tekö se olitte?"

Molemmat katselijat ryntäsivät uudestaan esiin nähdessään isän kääntyvän tytärtä kohti peloittavan kiivaasti. Mutta tyttö istui aivan hiljaan hänen vieressään ja sanoi vain matalalla äänellä: "Pyydän hyvät herrat, elkää meitä lähestykö, elkää puhuko mitään, elkää liikkuko!"

"Kuule", huudahti suutari, "kenenkä oli tämä ääni?"

Näin huudahtaen hän päästi tytön käsistään ja vei kätensä valkoiseen tukkaansa, jota hän repi raivokkaasti. Mutta tämä raivo sammui, kuten kaikki häneltä sammui, paitsi hänen työnsä. Hän kääri uudelleen kokoon pienen myttynsä ja koetti kätkeä sen poveensa, mutta hän katseli yhä tyttöä ja pudisti synkkänä päätään.

"Ei, ei, ei, te olette liian nuori ja kukkea. Se olisi mahdotonta. Katsokaa vankia. Nämät eivät ole ne kädet, jotka hän tunsi, nämät eivät ole ne kasvot, jotka hän tunsi, tätä ääntä ei hän koskaan kuullut. Ei, ei. Ne molemmat – mies ja vaimo – he elivät ennen noita pitkiä vuosia pohjoistornissa – miespolvia sitten. Mikä on nimenne, armas enkeli?"

Iloissaan hänen lauhtuneesta äänestään, polvistui hänen tyttärensä hänen eteensä ja laski rukoillen kätensä hänen rinnalleen.

"Oi sir, toisen kerran saatte kuulla nimeni, ja kuka oli äitini, kuka isäni, ja miksi en koskaan tiennyt heidän haikean haikeasta kohtalostaan. Mutta en saata kertoa sitä nyt, enkä täällä. Sen vain voin teille sanoa täällä ja nyt, että pyydän teitä koskettelemaan ja siunaamaan minua. Suudelkaa, suudelkaa minua! Oi rakas, rakas!"

Hänen kylmä, valkoinen päänsä painautui tyttären kiiltäviin hiuksiin, jotka lämmittivät ja valaisivat sitä ikäänkuin olisi vapauden valo loistanut hänelle.

"Jos ääneni – en tiedä onko niin – mutta toivon että niin on – jos ääneni muistuttaa mieleenne toista ääntä, joka kerran kaikui korvissanne kuin suloisin soitto, niin itkekää sitä, itkekää sitä. Jos kosketellessanne hiuksiani, koskettelette jotain, joka johtaa mieleenne rakasta päätä, joka lepäsi povellanne, ollessanne nuori ja vapaa, niin itkekää sitä! Jos minä puhellessani kodista, joka meitä odottaa, jossa tahdon olla teille uskollinen velvollisuuksissani ja hellä huolenpidossani, palautan muistoonne kodin, joka kauvan on ollut autiona, sydän parkanne nääntyessä, niin itkekää sitä, itkekää sitä."

Hän sulki isän lähemmäksi itseään ja tuuditti häntä sylissään kuin lasta.

"Jos minä, rakkahin, teille kertoessani, että tuskanne on lopussa, että olen tullut tänne vapahtamaan teitä siitä, että lähdemme Englantiin, elääksemme levossa ja rauhassa, jos minä, kertoessani tätä, johdan mieleenne, että hyödyllinen elämänne on hukattu ja että synnyinmaanne Ranska on ollut niin julma kohtaanne, niin itkekää sitä, itkekää sitä. Ja jos, sanoessanne teille nimeni ja kertoessani isästäni, joka vielä elää, ja äidistäni, joka on kuollut, jos silloin kuulette, että minun täytyy polvistua kunnioitetun isäni eteen, rukoilemaan häneltä anteeksi, etten koskaan ole hänen tähtensä ahertanut kaiken päivää, enkä valvonut ja itkenyt hänen kohtaloaan öisin, koska äitiraukkani rakkaus salasi minulta hänen tuskansa, itkekää sitä, itkekää sitä. Itkekää silloin hänen puolestaan ja minun! Kiittäkää Jumalaa, hyvät herrat! Tunnen hänen pyhät kyyneleensä kasvoillani, ja hänen nyyhkytyksensä tunkevat sydämmeeni, oi! katsokaa, kiittäkää Jumalaa puolestamme, kiittäkää Jumalaa!"

Suutari oli vaipunut nuoren tytön syliin ja hänen päänsä oli joutunut hänen rinnoilleen. Tämä näky oli niin liikuttava ja samassa niin kauhea kaiken sen hirvittävän vääryyden ja kärsimyksen tähden, mikä siihen liittyi, että molemmat katselijat peittivät kasvonsa.

Kun hiljaisuus ullakkokamarissa oli kauvan ollut häiritsemättä ja vanhuksen kuohuva povi ja värisevä ruumis jo aikoja oli vaipunut siihen lepoon, joka aina seuraa kaikkia myrskyjä – vertauskuva ihmiskunnalle siitä levosta ja rauhasta, johon elämän myrskynkin viimein täytyy vaieta – astuivat he esiin nostaakseen maasta isän tyttärineen. Ensimainittu oli vähitellen vaipunut laattialle ja makasi siinä lamautuneena, aivan horrostilassa. Tytär oli painautunut häneen ja tuki käsivarrellaan hänen päätään, ja hänen hiuksensa aaltoilivat vangin ylitse, suojellen häntä valolta.

"Jos häntä häiritsemättä", sanoi neiti Manette, ojentaen kätensä herra Lorrylle, joka useita kertoja niistettyään nenäänsä, nojautui heidän puoleensa, "voisi järjestää asiat niin, että saattaisimme jättää Pariisin nyt heti, että veisimme hänet suoraa päätä tästä huoneesta…"

"Ajatelkaahan toki onko hänessä miestä lähtemään nyt matkalle?" kysyi herra Lorry.

"Ennemmin hän sen kestää, luulisin, kuin jäädä tähän, hänelle niin hirvittävään kaupunkiin."

"Se on varma", sanoi Defarge, joka oli polvistunut, paremmin nähdäkseen ja kuullakseen. "Ja ennen kaikkea on parasta, että herra Manette lähtee Ranskasta tiehensä. Sanokaa, menenkö vuokraamaan vaunut ja postihevoset."

"Se on toimitettava asia", sanoi herra Lorry, palaten entiseen, säännölliseen käytöstapaansa, "ja missä sellainen on suoritettava, on paras minun se suorittaa."

"Olkaa siis hyvä", pyysi neiti Manette, "ja jättäkää meidät tänne. Te näette mitenkä hän on tyyntynyt, eikä teidän nyt tarvitse huolehtia jättää minut hänen luokseen. Ja minkä vuoksi te pelkäisitte? Lukitkaa vain ovi, ettei kukaan meitä häiritse, enkä epäile että palatessanne tapaatte hänet yhtä tyynenä kuin nytkin. Kaikessa tapauksessa vaalin minä häntä kunnes palaatte, ja sitten kuletamme hänet heti täältä pois."

Sekä herra Lorry että Defarge olivat sangen haluttomat tähän ehdotukseen, ja toinen heistä olisi mieluummin jäänyt heidän seurakseen. Mutta kun paitsi hevosia ja ajopeliä myös oli hankittavana passit ja aika oli täpärällä, sillä päivä läheni loppuaan, päättivät he viimein kiireesti jakaa keskenään välttämättömimmät tehtävät ja kiiruhtivat niitä toimittamaan.

Pimeän tullessa kallisti tytär päänsä kovalle permannolle isän viereen ja katseli häntä. Pimeys pakeni, ja he makasivat molemmat hiljaa, kunnes valonsäde kiilui läpi seinän rakosten.

Herra Lorry ja herra Defarge olivat saaneet kaikki valmiiksi matkaa varten, ja toivat paitsi matkavaippoja ja peitteitä, myöskin leipää, lihaa, viiniä ja lämmintä kahvia. Herra Defarge pani eväät ja kädessään olevan lampun suutarin rahille (huoneessa ei ollut muita kaluja kuin se ja olkinen vuode), jonka jälkeen hän ja herra Lorry herättivät vangin ja auttoivat hänet jaloille.

Ei mikään ihmisjärki olisi hänen kasvojensa tylsässä kauhussa saattanut lukea hänen sielunsa salaisuuksia. Tajusiko hän mitä oli tapahtunut, muistiko hän mitä hänelle oli puhuttu, älysikö hän vapaa olevansa – siinä kysymyksiä, joihin ei mikään ihmisäly olisi voinut vastata. He kokivat puhutella häntä, mutta hän oli niin sekasin ja niin hidas vastaamaan, että he säikähtäen hänen hämmennystään päättivät jättää hänet rauhaan. Hänellä oli hurja, hämmentynyt tapa tarttua käsin päähänsä, seikka, jota ei tätä ennen oltu huomattu; mutta jokainen hänen tyttärensä äänensointu tuotti hänelle nautintoa, ja hän kääntyi aina tämän puhuessa häntä kohti.

Tottunut kun oli pakkoon ja kuuliaisuuteen, söi ja joi hän mitä hänelle annettiin ja pukeutui vaippaan ja muihin hänelle tuotuihin lämpimiin peitteisiin. Hän antoi mielellään tyttärensä pujottaa kätensä hänen käsivarteensa ja tarttui hänen käteensä ja piteli sitä.

He alkoivat alasmenoa. Herra Defarge kulki edellä lamppu kädessä, herra Lorry päätti tämän pienen kulkueen. He eivät olleet monta askelta astuneet pitkää porraskäytävää, kun Manette pysähtyi tuijottaen kattoon ja seiniin.

"Tunnetko nämät paikat, isäni? Muistatko tulleesi ylös näitä portaita?"

"Mitä sanotte?"

Mutta ennenkuin hän ehti toistaa kysymyksen, mutisi vanki ikäänkuin olisi se hänelle toistettu:

"Muistanko? En muista. Siitä on niin pitkä aika kulunut."

Silminnähtävästi ei hän vähääkään muistanut tulleensa vankilasta tähän taloon. He kuulivat hänen mutisevan: "Sataviisi, pohjoinen torni"; kun hän tähysteli ympärilleen, etsivät hänen silmänsä selvästi paksuja vankilanmuureja, jotka niin kauvan olivat häntä ympäröineet. Heidän päästyä pihalle, muutti hän vaistomaisesti askeliaan, kuin olisi hän odottanut nostosiltaa, ja kun sitä ei ollutkaan näkyvissä ja hän näki vaunut ulkona avonaisella kadulla, päästi hän tyttärensä käden ja tarttui taas päähänsä.

Portilla ei ollut ihmisjoukkoa, ikkunoissa ei näkynyt kurkistelevia päitä, ei edes satunnaista jalkamiestä näkynyt kadulla. Luonnoton hiljaisuus ja jylhyys vallitsi kadulla. Madame Defarge, joka nojautuen ovenpieleen neuloi eikä nähnyt mitään, oli ainoa näkyvissä oleva elävä olento.

Vanki oli jo astunut vaunuihin tyttärineen, kun herra Lorryn jalka seisahtui vaununastimille, vangin ruikuttavalla äänellä kysellessä suutaritarpeitaan ja lopettamattomia kenkiään. Rouva Defarge huusi paikalla miehelleen käyvänsä ne noutamassa, ja niin hän lähti yhä neuloen, pois lampunvalosta pihan poikki. Hän palasi sukkelasti tuoden ne mukanaan ja pisti ne vaunuihin, ja heti sen jälkeen nojautui hän taas oven pihtipieliin, neuloi, eikä nähnyt mitään.

Defarge nousi ajurinistuimelle ja komensi: "kaupunginportille!" Postimies läiskäytti ruoskaansa ja vaunut rämisivät tiehensä himmeitten lyhtyjen alla, jotka heiluivat niitten päällä.

Heiluvien lyhtyjen alla – ne heiluivat aina kirkkaammalla valolla hienommilla kaduilla ja himmeämmin sivukaduilla – ohi valaistujen puotien, rähisevien ihmisjoukkojen, ohi kirkkaasti valaistujen kahvilain ja teatterisisäänkäytävien, karautettiin kaupunginportille. Vahtihuoneen edustalla seisoi sotamiehiä lyhdyt kädessä. "Matkustajat, näyttäkää paperinne!" —

"Tässä on, herra upseeri", sanoi Defarge, astuen alas vaunuista ja vetäen hänet vakavana syrjään, "tässä on herran passi, tuon valkotukkaisen, vaunussa istuvan, ne jätettiin minun huostaani kuten hän itse … ssa!" Hän alensi äänensä, sotilaslyhdyt liehuivat, muuan virkapukuinen käsivarsi työnnettiin vaunuihin ja käsivarteen kuuluvat silmät katselivat kuin harvinaista näkyä, vanhaa, valkopäistä herraa. "Hyvä on. Eteenpäin!" kuului virkapuvusta. "Hyvästi!" sanoi Defarge. Ja niin sitä ajettiin aina himmeämpien lamppujen ohitse, ulos korkean tähtitaivaan alle.

Tämän liikkumattoman ja ikuisen valokaaren alla, – ovathan jotkut valot niin kaukana pienestä maapallostamme, että oppineet meille kertovat että on epäiltävää ovatko niitten säteet vielä keksineet sitä pientä pistettä avaruudessa, jossa kärsitään ja toimitaan – olivat yön varjot syvät ja mustat. Kylmänä levottomana väliaikana, aina päivänkoittoon asti, kuiskuttivat ne taas herra Jarvis Lorryn korviin – hänen istuessaan vastapäätä haudattua miestä, joka oli pelastunut, ja tuumiessaan mitkä ylevät sielunvoimat lienevät ijäksi menneet kadoksiin ja mitkä olivat mahdolliset palauttaa entiselleen – tuon vanhan kysymyksen:

"Toivon, että mielellänne palaatte elämään?"

Ja vanha vastaus:

"Enpä tiedä."

Ensimmäisen kirjan loppu.

TOINEN KIRJA

Kultainen lanka.

ENSIMMÄINEN LUKU

Viiden vuoden kuluttua.

Tellsonin pankki Temple Barissa oli jo vuonna tuhat seitsemänsataa kahdeksankymmentä vanhentunut rakennus. Se oli hyvin pimeä, hyvin ruma ja epämukava. Myös siveelliseen katsantokantaankin nähden oli se vanhentunut rakennus, sillä toiminimen osakkaat olivat ylpeät sen pienuudesta, ylpeät sen pimeydestä, rumuudesta ja epämukavuudesta. Vieläpä kerskailivatkin sen erinomaisesta etevyydestä näissä kohdin ja elivät siinä vahvassa vakaumuksessa, että jos siinä olisi vähemmän muistuttamista, olisi se myöskin vähemmän arvossa pidetty. Se ei ollut mikään passiivinen usko, vaan aktiivinen ase, jonka he lennättivät muita hienompia asioimiskonttooreja vastaan. Ei Tellsonilaiset (sanoivat he) tarvitse liikkumatilaa, ei Tellsonilaiset tarvitse valoa, eikä mitään kaunistuksia. Kenties kaipaa sitä Noakes & Kumpp tai Veljekset Snook; mutta Tellsonilaiset, Jumalan kiitos! —

Jokainen tämän pankin osakkaista olisi tehnyt poikansa perinnöttömäksi, jos hän olisi pannut kysymyksenalaiseksi Tellsonin pankin uudestaan rakentamisen. Siinä suhteessa oli Tellsonin toiminimi jotenkin samalla kannalla kuin maa, joka hyvin usein tekee poikansa perinnöttömäksi syystä, että he ovat ehdottaneet parannuksia maan laissa ja tavoissa, jotka kauvan on huomattu sopimattomiksi, mutta jotka sen johdosta vain ovat enemmän arvossa pidettyjä.

Siinä siis syy, miksi Tellsonin pankki oli epämukavuudessa voittanut ylimmän sijan. Murrettuasi auki idioottimaisesti uppiniskaisen oven, romahdat kaksi porrasta alas Tellsonin pankkiin ja tulet taas tietoihisi pienessä, viheliäisessä komerossa, jossa on kaksi pientä tiskiä, jonka ääressä ikivanhat ukkopahat panivat shekin väräjämään ikäänkuin olisi tuuli sitä huiskuttanut, heidän tarkastellessaan nimikirjoitusta rähjäisen ikkunan ääressä, joka alinomaa sai likaryöpyn niskaansa Fleet kadulta, ja joita sen omat rautaristikot ja Temple Barin synkät varjot yhä tummensivat. Jos tahtoi tavata itse toiminimeä, vietiin vieras jonkinlaiseen rangaistuskoppiin pihanpuolelle, jossa sai mietiskellä syntejään, kunnes toiminimi näyttäytyi, kädet housuntaskuissa ja saattoi tuskin vilkaista häneen harmaassa hämärässä. Säilytettävät rahat pistettiin vanhoihin, madonsyömiin puulaatikkoihin, joista pikku palasia lensi nenään ja alas kurkkuun niitä vedettäessä ja liikutettaessa edestakasin. Seteleistä lähti ummehtunut haju ikäänkuin olisivat muuttumaisillaan takasin lumpuiksi. Hopea sullottiin makkitorvien läheisyyteen ja ilkeät höyryt turmelivat sen kauniin kiillon parissa päivässä. Asiakirjat säilytettiin tilapäisissä kassaholveissa, – entisissä kyökeissä ja pesutuvissa – ja hikoilivat kaiken pergamenttirasvansa pankkihuoneen ilmaan. Keveämmät laatikot, jotka sisälsivät perhepapereita, vaelsivat erääseen yläkerran huoneeseen, jossa oli suuri päivällispöytä, missä ei kumminkaan koskaan annettu päivällistä ja missä vielä vuonna 1780 vanhat säilyssä olevat kirjeet, kuten ensi rakastettusi tahi pienokaistesi kirjoittamat, olivat vasta hiljan pelastuneet joutumasta niiden päiden töllisteltäviksi, jotka Abyssinian ja Ashanteen vertaisella raakuudella ja julmuudella pidettiin näytteillä Temple Barissa.

Mutta siihen aikaan olikin kuolemanrangaistus varsin suosittu resepti joka alalla, olipa sitä mitä ammattia tahansa, eivätkä Tellsonilaiset olleet siinä muita jälempänä.

Onhan kuolema luonnon lääke vaikka mihin, miksikä ei siis myös lainsäädännössäkin. Kuolemaan tuomittiin siis väärentäjä, kuolemaan tuomittiin väärän setelin kauppaaja ja se, joka luvattomasti avasi toisen kirjeen; neljänkymmenen killingin ja kuuden pencen varas tuomittiin kuolemaan; mies, joka piteli Tellsonin oven edustalla hevosta ja karkasi omia matkojaan sen kanssa, tuomittiin kuolemaan, väärän rahan tekijä tuomittiin kuolemaan, ne jotka panivat soimaan kolme neljännestä koko rikosasteikon nuoteista, olivat kuolemaan tuomitut. Eipä senvuoksi, että se olisi vähääkään ehkäisevästi vaikuttanut, kernaammin ehkä juuri päinvastoin – mutta sen kautta päästiin ainakin tähän elämään nähden sillä kertaa pulasta. Niinpä olivat Tellsonilaiset aikoinaan, kuten muutkin suuret, samanaikuiset kauppahuoneet, ottaneet niin monta ihmistä hengiltä, että jos Temple Bariin olisi ladottu ne päät, jotka he olivat antaneet katkaista ja toimittaa pois näkyvistä, olisivat ne luultavasti hyvin kuvaavalla tavalla himmentäneet sitä valohitusta, jonka alakerta sai osakseen.

Kaikennäköisiin pimeihin sopukkoihin ja komeroihin ahdettuina, hoitivat Tellsonin pankin ikivanhat ukot juhlallisina tehtäviään. Kun pankin palvelukseen otettiin nuori mies, piiloittivat he hänet johonkin, kunnes hän vanheni. He säilyttivät hänet jossain pimeässä paikassa kuin juustoa, kunnes häneen oli syöpynyt tuo oikea Tellsonin pankin haju ja home. Silloin vasta sallittiin hänen esiintyä mahtipontisesti suurten kirjain yli nojautuneena, ja nyt painoi hän polvipöksyineen ja sääryksineen toiminimen yleisessä vaakakupissa.

Ulkopuolella Tellsonin pankkia, ei missään tapauksessa koskaan sisässä, ellei häntä erityisesti kutsuttu – oleskeli satunnaisia asioita varten mies, jota silloin tällöin käytettiin kantajana ja sananviejänä, ja joka oli toiminimen elävänä kylttinä. Hän ei milloinkaan ollut poissa konttooriaikoina, paitsi asioilla käydessään ja silloin häntä edusti poikansa, kamala kaksitoistavuotinen poikavekara, joka oli ilmetty isänsä. Yleisesti väitettiin, että Tellsonilaiset olivat suurenmoisen suvaitsevaisia tätä apulaistaan kohtaan. Pankki oli aina suvainnut jotain tämänlaista henkilöä, ja tuulet olivat ajelleet tämän henkilön tälle hänen paikalleen. Hänen sukunimensä oli Cruncher, ja sinä nuoruutensa merkkipäivänä, jolloin hän Hounsditchin seurakunnan kirkossa asiamiehellä kieltäytyi pimeyden töistä, vastaanotti hän toiseksi nimekseen Jerryn.

Näyttämö oli herra Cruncherin yksityisasunto Hangingswordalleyssa Whitefriarissa; aika, puoli kahdeksan tuulisena maaliskuunaamuna Anno Domini [Herran vuonna. Suom. muist.] 1780. (Herra Cruncher itse puhuessaan herran vuodesta käytti muotoa Anna Domino, nähtävästi siinä hurskaassa uskossa, että kristittyjen ajanlasku on lähtenyt erään kansantajuisen pelin keksinnöstä, jonka eräs nainen oli tehnyt ja antanut sille nimensä).

Herra Cruncherin huoneet eivät olleet hyvänhajuisessa ympäristössä ja niitä oli vain kaksi, vaikkapa pieni komero lasiruutuineen otettiinkin lukuun. Mutta ne olivat hyvin siistit. Vaikka oli aikainen hetki tuulisena maaliskuunaamuna, oli jo huone, jossa hän oli makuulla, läpeensä laastu; ja aamiaiskuppien ja vatien alle oli honkapöydälle levitetty hyvin puhdas, valkoinen liina.

Herra Cruncher lepäsi tilkkupeitteen alla, ikäänkuin Harlekiini kotonaan. Ensin nukkui hän sikeästi, mutta vähitellen alkoi hän pyöriä ja viskautua vuoteellaan, kunnes hän viimein kohosi pinnalle pystytukka suorana ja terävänä kuin naula, ja näytti ihan kuin olisi se riistänyt lakanat siekaleiksi. Samassa huusi hän ylen julmistuneella äänellä:

"Perhana vie, eikö hän taas ole siinä puuhassa!"

Siistin ja ahkeran näköinen nainen nousi polviltaan nurkasta niin kiireesti ja vapisevana, että heti huomasi hänen olevan se henkilö johon purkaus oli tähdätty.

"Mitä", sanoi herra Cruncher ja tirkisteli ulos vuoteestaan, etsien saapasta, "joko sinä taas olet siinä puuhassa?"

Kunnioittaen aamua tällä toisella tervehdyksellä, viskasi hän saappaalla naista kolmanneksi tervehdykseksi. Se oli perin likainen saapas ja herra Cruncherin kotoisessa elämässä oli hyvin omituinen asianhaara se, että vaikka hän usein konttooriajan päätyttyä tuli kotiin puhtaissa saappaissa, huomasi hän seuraavana aamuna ylösnoustessaan samat saappaat loan peittämiksi.

"Mitä", sanoi herra Cruncher, joka osutessaan harhaan vaihteli vähän lausetapojaan, – "mitä sinä siinä taas horiset, senkin mustalainen?"

"Luin vain rukouksiani."

"Luit rukouksiasi! Sinä se olet mainio vaimo! Kuka sinut käskee kopsahtamaan maahan ja rukoilemaan minulle vahingoksi."

"Minä en rukoillut sinulle vahingoksi, rukoilin sinun puolestasi."

"Etpäs. Ja jos niin olikin, pyydän päästä moisista kohteliaisuuksista. Kuuleppas, nuori Jerry, sinulla on mainio äiti, joka rukoilee isäsi vahingoksi. Sinulla on tosiaankin velvollisuuksistaan pitävä äiti, poikani. Sinulla on kuin onkin jumalinen äiti, poikueni, hän kopsahtaa kumoon ja rukoilee, että leipäkulta vietäisiin hänen ainoan poikansa suusta."

Nuori herra Cruncher (joka oli paitasillaan) suuttui tästä pahanpäiväisesti ja kääntyen äitiinsä kieltäytyi kiivaasti kaikista hyökkäyksistä hänen ruokaansa vastaan.

"Ja minkäarvoisia, sinä ylvästelevä naasikka", sanoi herra Cruncher, huomaamatta ristiriitaa puheessaan, "luulet rukouksesi olevan? Sanoppas minkä hinnan määräät rukouksillesi!"

"Ne kohoovat sydämmestä, Jerry. Muuta arvoa niillä ei ole."

"Muuta arvoa niillä ei ole", toisti herra Cruncher. "Sepä ei ollut paljon. Olkoon kuinka tahansa, niin en tahdo olla rukouksiesi esineenä, sen sanon sinulle. En voi sitä kärsiä. En tahdo tulla onnettomaksi sinun matelemisesi tähden. Jos sinun välttämättömästi täytyy moksahtaa maahan, tee se miehesi ja lapsesi hyväksi, eläkä niille vahingoksi. Jos minulla ei olisi ollut luonnotonta vaimoa, eikä tällä poikaraukalla luonnotonta äitiä, olisin ansainnut vähän rahoja menneellä viikolla, enkä vastarukousten, ja vastanaamojen ja jumalisuuden kautta joutunut aivan hunningolle. Perr-hana vie!" sanoi herra Cruncher, joka kaiken aikaa oli pukenut päälleen, "eikös minua vaan hurskauden ja senkin lemmon vietävän tähden menneellä viikolla petkutettu niinkuin tällaista köyhää asiamiespaholaista suinkin petkuttaa saattaa. Nuori Jerry, pue yllesi, poikani, ja harjatessani saappaitani, pidä silloin tällöin silmällä äitiäsi, ja jos huomaat merkkiä uusiin maahanlankeemisiin, niin anna tieto minulle", hän kääntyi taas vaimoonsa, "minä en kärsi moista. Minä olen huojuva kuin ajurinrattaat, unelias kuin nukutuspulveri, jäseneni ovat niin jäykät, että ellei niitä niin pakottaisi, en, totta vie, tuntisi niitä omikseni, mutta taskuni on yhtä tyhjä siltä; ja minua epäilyttää että sinä olet puuhaillut aamusta iltaan estääksesi minua kokoamasta kolikoita ja sitä en siedä, senkin mustalainen. No, mitä sinulla nyt on sanottavana!"

Yhä muristen: "Niin, tietysti, tietysti olethan sinäkin jumalinen. Sinä et tahtoisi nousta miehesi ja lapsesi etua vastaan, ethän" ja sinkoillen yhä purevia kipunoita vihansa tupruavasta kovasimesta, herra Cruncher rupesi saappaitaan harjaamaan ja tekemään muita yleisiä valmistuksia päivän toimia varten. Sillä aikaa hänen poikansa, jonka päätä ympäröi hienommat piikit, ja jonka nuoret silmät olivat lähekkäin, aivan kuten isän, piti silmällä äitiä, kuten käsketty oli. Hän peloitti tuontuostakin suuresti vaimoparkaa, syöksymällä ulos makuukomerostaan, jossa hän pukeutui, huutaen: "Nyt aiot moksahtaa maahan, äiti. – Isä hoi", ja nostettuaan tämän tyhjän hälinän, syöksyi hän jälleen sisään nenäkkäästi virnistäen.

Herra Cruncherin viha ei ollenkaan ollut sulanut hänen ruvetessaan suurukselle. Hän raivostui julmasti rouva Cruncherin siunatessa ruokaansa.

"No niin, senkin mustalainen! Mitäs nyt teet? Joko sinä taas alotat?"

Hänen vaimonsa ilmoitti vain siunanneensa ruokaa.

"Elä tee sitä?" sanoi herra Cruncher, katsellen ympärilleen, kuin olisi hän odottanut leivän katoavan vaimon rukouksista. "Minä en tahdo, että minua siunataan pois kodistani. En tahdo että ruokani siunataan pois pöydältä. Suus kiinni!"

Sanomattoman punasilmäisenä ja äreänä, ikäänkuin olisi hän viettänyt koko yön seurassa, joka oli saanut ikävänlaisen lopun, Jerry Cruncher enemmän ahmi kuin söi suurustaan, ihan kuin mikä eläinnäyttelyn asukas. Kello yhdeksän tienoissa silitti hän ryppyistä naamaansa, ja esiintyi ulkonäöltään niin arvokkaana ja virallisena kuin hänen luonnollinen minuutensa antoi myöten ja lähti päivän töihin.

Hänen työtään taisi tuskin kutsua ammatiksi, vaikka hän mielellään puhui itsestään "kunniallisena asiamiehenä". Hänen varastonsa oli puujakkara, joka oli tehty tuolista ilman selkänojaa ja jonka nuori Jerry, kulkien isänsä vieressä aamusin kantoi sille ikkunalle joka oli lähinnä Temple Baria. Siinä se ynnä kourallinen olkia, jota nyhtäistiin ohikulkevista ajopeleistä suojelemaan Cruncherin jalkoja kylmältä ja kostealta, oli päivän leirinä. Tällä paikallaan oli herra Cruncher yhtä tuttu Fleetkadulla ja Templessä, kuin itse Bar – ja melkeinpä yhtä inhoittava.

Saatuaan leirinsä kuntoon neljänneksen yli yhdeksän, hyvään aikaan ehtiäkseen kohottaa kolmikulmaista hattuaan ikivanhoille ukkopahoille heidän astuessaan Tellsoniin, asettui Jerry paikalleen tänä tuulisena maaliskuunaamuna, nuori Jerry vieressään, milloin hän ei tehnyt partioretkiä läpi Barin, jakaakseen ohimeneville pojille, jotka olivat sopivan pienet näitä rakastettavia aikeita varten, ruumiillisia ja henkisiä loukkauksia, jotenkin tuimaluontoisia. Isän ja pojan, (sanomattoman yhdennäköisinä), ääneti katsellessa aamuliikettä Fleetkadulle päät yhtä lähellä toisiaan kuin silmät, muistuttivat he ihmeisesti kahta apinaa. Yhdennäköisyys ei vähentynyt siitä tilapäisestä seikasta, että kypsynyt Jerry puri ja sylki suustaan oljenkorsia, nuoren Jerryn räpäyttävien silmien seuratessa häntä yhtä väsymättömästi kuin kaikkia muita Fleetkadulla.

Muuan Tellsonin pankin vakinaisista sisävahtimestareista pisti päänsä ovesta sanoen:

"Kantajaa tarvitaan."

"Hurraa, isä! Työtä jo näin aikaisin aamulla!"

Onniteltuaan siten isäänsä, istuutui nuori Jerry itse jakkaralle, otti haltuunsa oljet, joita isä tähän asti oli pureskellut, ja mietiskeli.

"Aina vaan ruostetta! Hänen sormensa ovat aina ruosteessa", mutisi nuori Jerry. "Mistähän isäni saa kaiken tuon rautaruosteen? Täältä hän ei sitä saa."

TOINEN LUKU

Muuan näytelmä.

"Tunnettehan hyvin Old Baileyn, eikö niin?" sanoi eräs vanhimpia kirjanpitäjiä Jerry sananviejälle.

"Ky-yllä, sir", vastasi Jerry, vähän jurosti. "Kyllä tunnen

Baileyn".

"Niin tietysti. Ja tunnettehan herra Lorryn."

"Tunnen herra Lorryn paljon paremmin kuin Baileyn. Paljon paremmin", sanoi Jerry äänellä, joka jotenkin paljon muistutti vastahakoista todistajaa äskenmainitussa laitoksessa, "kuin mitä rehellisenä asiamiehenä välitän Baileyta tuntea."

"Hyvä on. Etsikää ovi, josta todistajat menevät sisään, ja näyttäkää tämä herra Lorrylle tuleva kirjelippu ovenvartijalle. Silloin päästää hän teidät sisään."

"Oikeussaliinko, sir?"

"Oikeussaliin."

Herra Cruncherin silmät näyttivät hiukan lähentelevän toisiaan ja vaihtavan kysymyksen: "Mitäs tästä mietit?"

"Odotanko oikeussalissa, sir?" kysyi hän tämän neuvottelun jälkeen.

"Sen sanon kohta. Ovenvartija jättää kirjelipun herra Lorrylle, silloin teette liikkeen, joka herättää herra Lorryn huomiota, ja näytätte paikan, jossa seisotte. Sitten seisotte siinä kunnes hän tarvitsee teitä."

"Siinäkö kaikki, sir?"

"Siinä kaikki. Hän tahtoo, että hänellä on sananviejä käytettävänään.

Tämä kirjelippu ilmoittaa teidän olevanne läsnä."

Vanhan kirjanpitäjän miettiväisenä taittaessa kirjettä ja kirjoittaessa päällekirjoitusta, tarkasteli herra Cruncher häntä ääneti kunnes hän tuli imupaperiasteelle, ja sanoi sitten:

"Se on kai väärennysjuttu, joka on esillä tänä aamuna?"

"Maankavallus."

"Siis silpomista", sanoi Jerry. "Raakamaista!"

"Sellainen on laki", vastasi vanha kirjanpitäjä ja käänsi hämmästyneet silmälasinsa hänen puoleensa, "sellainen on laki."

"Laki on mielestäni julma silpoessaan ihmisiä. Siinä jo tarpeeksi, että ihminen tapetaan, vielä julmempaa silpoa häntä, sir."

"Ei suinkaan", sanoi vanha kirjanpitäjä. "Lakia tulee meidän kiittää. Hoitakaa te keuhkojanne ja ääntänne, ystäväni, ja antakaa lain hoitaa itseään. Sen neuvon annan teille."

"Se on kosteus, joka asettuu keuhkoihini ja ääneeni", sanoi Jerry, "jätän teidän tuomittavaksenne, kuinka kostea minun elinkeinoni on."

"Hyvä, hyvä", sanoi vanha kirjanpitäjä; "me ansaitsemme kaikki eri tavalla leipämme, toiset kostealla, toiset kuivalla. Tässä on kirje. Menkää nyt."

Jerry otti kirjeen, ja vähemmällä sisällisellä kunnioituksella, kuin mitä pinnalla näkyi puhui hän itsekseen: "Sinäkin sen vanha, kuiva", teki kumarruksen ja ilmoittaen pojalleen minne läksi, meni menojaan.

Siihen aikaan hirtettiin ihmisiä Tyburnissa, eikä Newgaten ulkopuolella olevalla kadulla siis vielä ollut sitä häpeällistä mainetta, jonka se sittemmin sai osakseen. Mutta vankila oli iljettävä paikka, jossa kaikennäköisiä rikoksia ja irstailuja harjoitettiin ja kamalia tauteja syntyi, jotka vankien mukana kulkivat oikeussaliin ja väliin karkasivat suoraan syytettyjen penkiltä ylituomarin kimppuun, tempaisten hänet alas tuomarinistuimelta. Usein oli sattunut, että tuomari mustassa myssyssään oli lausunut oman tuomionsa samassa kuin vangin, vieläpä kuollut ennen häntä. Muuten oli Old Bailey tunnettu jonkinlaiseksi kuoleman majapaikaksi, josta kalpeita matkustajia alinomaa lähti liikkeelle rattaissa ja vaunuissa rajulle matkalle toiseen maailmaan. He taivalsivat likimain kaksi ja puoli peninkulmaa yleistä katua ja maantietä, ja harva jos yksikään kansalainen punastui häpeästä heitä nähdessään. Niin voimallinen on tapa ja niin toivottavaa olisi että se alkujaan olisi hyvä. Old Bailey oli myös kuuluisa kaakinpuustaan, vanhasta, viisaasta laitoksesta, jossa pantiin toimeen rangaistuksia, joiden laajuutta ei kukaan saattanut arvata, samoin raippavitsoistaan, toinen mainio laitos. Erinomaisen sivistävää ja mieltä ylentävää oli nähdä sen toimivan; vielä oli Old Bailey kuuluisa siitä, että siinä hierottiin laajalle ulottuvaa verirahainkauppaa, joka myöskin oli jätteitä isien viisauksista ja järjestelmänmukaisesti johti kauneimpiin palkkarikoksiin, mitä on taivaan alla harjoitettu. Kerta kaikkiaan oli Old Bailey siihen aikaan oiva kuva säännön mahdista: "kaikki oleva on oikeata", aforismi, joka olisi yhtä ratkaiseva kuin laiska, ellei se sisältäisi sitä häiritsevää ristiriitaisuutta, että siis kaikki olematon oli väärää.

Raivaten itselleen tietä saastaisen joukon läpi, joka oli hajautunut sinne tänne tällä kamalalla näyttämöllä, taitavasti kuten mies, joka on tottunut kulkemaan hätäilemättä omia teitään, löysi sananviejä etsimänsä oven ja ojensi kirjeen luukusta sisälle. Kansa maksoi siihen aikaan päästäkseen katsomaan näytelmää Old Baileyssa, aivan kuten he maksoivat näytelmästä Bedlamissa – edellinen tietysti vaan oli paljon kalliimpi. Siksipä Old Baileyn ovet olivat tarkasti vartioidut – tietysti lukuunottamatta niitä vieraanvaraisia ovia, joista pahantekijät kuletettiin sisään, sillä ne olivat aina selkoselällään.

Hetken viivytyksen ja epäilyksen jälkeen kääntyi ovi vastahakoisesti hiemasen saranoillaan, sallien herra Jerry Cruncherin tunkeutua oikeussaliin.

"Mikä asia on esillä?" kysyi hän kuiskaten lähimmäiseltä naapuriltaan.

"Ei mikään vielä."

"Mikä tulee ensin?"

"Maankavallusasia."

"Jäsentensilpomisasia, niinkö?"

"Oh!" vastasi mies tyytyväisenä; "hänet kuletetaan vankirattailla puoleksi hirtettäväksi, sitten otetaan hän alas hirsipuusta ja ratkotaan auki itsensä nähden, sitten otetaan sisälmykset ulos ja poltetaan hänen nähtensä, sitten katkaistaan kaula ja ruumis silvotaan neljään osaan. Niin kuuluu tuomio."

"Jos hän katsotaan syylliseksi, tarkoitatte?" lisäsi Jerry varmuuden vuoksi.

"Oh, he kyllä katsovat hänet syylliseksi", sanoi toinen, "älkää olko siitä huolissanne."

Herra Cruncherin huomio kääntyi nyt ovenvartijaan, jonka hän näki raivaavan itselleen tietä herra Lorryn luo kirjelappunen kädessä. Herra Lorry istui pöydän ääressä peruukkipäisten herrojen keskessä, lähellä erästä peruukkipäistä herraa, syytetyn asianajajaa, jolla oli suuri pakka paperia edessään, ja istui melkein vastapäätä erästä toista peruukkipäistä herraa. Tämän herran koko huomio, herra Cruncherin katsellessa häneen nyt tai myöhemmin näytti keskittyvän oikeussalin kattoon. Yskittyään karkeasti, hierottuaan leukaansa ja viitottuaan kädellään veti Jerry puoleensa herra Lorryn huomion; herra Lorry nousi ylös katsellakseen missä hän oli, viittasi tyynesti kädellään ja istuutui jälleen.

"Mitä hänellä on tekemistä asian kanssa?" kysyi mies joka oli puhunut Jerryn kanssa.

"Piru vie, jos minä sen tiedän", sanoi Jerry.

"Mitä teillä sitten on tekemistä sen asian kanssa, jos sallitte kysyä?"

"Piru vie, jos sitäkään tiedän", sanoi Jerry.

Tuomarin tulo ja siitä seuraava hälinä ja liike lopetti keskustelun. Nyt oli syytetyn penkki yleisen huomion keskuspisteenä. Kaksi sen ääressä seisovaa vanginvartijaa meni ulos ja vanki tuotiin sisään ja asetettiin aitauksen sisään.

Kaikki läsnäolijat, paitsi peruukkipäinen herra, joka tarkasteli kattoa, tähystelivät häntä. Kaikkein huoneessa olevain henkäys vyöryi häntä vastaan meren, myrskyn tai tulipalon tavalla. Kiihkeitä kasvoja kurottautui pylväitten ja nurkkien takaa nähdäkseen häntä; katsojat peräpenkeillä kohosivat seisaalleen, etteivät kadottaisi hiuskarvaakaan hänestä; laattialla seisovat laskivat kätensä edessään seisovien olalle, nähdäkseen hänet, maksoi mitä maksoi, – seisoivat varpaillaan, kapusivat ulkonemille, seisoivat miltei ilmassa nähdäkseen joka tuuman hänestä. Näitten etummaisena seisoi Jerry kuin elävä palanen Newgaten piikkistä muuria, sihdaten kohti vankia oluthöyryjä siitä virvoitusjuomasta, jonka hän oli nauttinut matkalla, ja jonka hän nyt sekoitti muihin olut-, viina-, tee-, kahvi-, ja ties mihin kaikkiin höyryihin, jotka lainehtivat häntä vastaan, murtautuen hänen takanaan olevia suuria ikkunoita vastaan saastaiseksi usvaksi.

Kaiken tämän tirkistelemisen ja töllistelemisen esine oli nuori, viidenkolmatta paikkeilla oleva mies, kaunis ja sirovartaloinen, posket päivettyneet ja silmät tummat. Hänen käytöksensä oli nuoren gentlemannin. Hänellä oli yksinkertaiset mustat tahi tumman harmaat vaatteet ja hänen tukkansa, joka oli pitkä ja musta, oli sidottu niskaan mustalla nauhalla paremmin mukavuuden kuin koristuksen vuoksi. Niinkuin jokainen mielenliikutuskin ilmenee vaatteista huolimatta, jotka ruumiin peittävät, niinpä hänen tilastaan syntynyt kalpeuskin murtautui läpi posken ruskean värin, osottaen, että sielu on voimakkaampi aurinkoa. Hän kumarsi tuomarille, ja oli muuten ääneti ja aivan tyyni.

Se mielenkiinto, joka osottautui väkijoukossa tämän nuorukaisen töllistelemisessä, ei ollut juuri sitä laatua, joka kohottaa ihmiskuntaa. Ellei häntä olisi uhannut niin kamala tuomio – jos hänellä olisi ollut pelastumisen toiveita muutamiin sen raakamaisiin yksityisseikkoihin nähden, – olisi hän samassa määrässä kadottanut viehätyksensä. Ruumis, joka oli tuomittava niin häpeällisesti silvottavaksi, oli juuri itsessään näytelmä; se kuolematon olento, joka oli teurastettava ja palasiksi riistettävä, synnytti juuri mielenkiihkoa. Minkä ulkokiillon eri katsojat antoivatkin harrastukselleen, riippuen kunkin sukkeluudesta ja itsensäpettämiskyvystä, oli tämä harrastus pohjaltaan petoeläimen kaltaista.

Hiljaisuutta oikeussalissa! Charles Darnay oli eilen kieltänyt olevansa syyllinen kanteeseen, joka antoi hänet ilmi (monta helisevää korulausetta) petollisena kavaltajana meidän loistavaan, jaloarvoiseen, ylevään j.n.e. ruhtinaamme, herraamme ja kuninkaaseemme nähden, syystä, että hän eri tilaisuuksissa, erinäisillä keinoilla ja tavoilla on avustanut Ludvigia, Ranskan kuningasta hänen sodassaan meidän mainittua loistavaa, jaloarvoista, ylevää j.n.e. se tahtoo sanoa, hän on matkannut edes takasin meidän loistavan, jaloarvoisen, ylevän j.n.e. kuninkaamme ja sanotun ranskalaisen Ludvigin alusmaiden välillä ja pahasisuisesti, petollisesti ja kavalasti j.n.e. ilmaissut sanotulle Ranskan Ludvigille, mitä joukkoja mainitulla meidän loistavalla, jaloarvoisella, ylevällä j.n.e. oli varalla Kanadaan ja Pohjois-Amerikkaan lähetettäväksi. Kaiken tämän Jerry, jonka päässä piikit kävivät yhä terävämmiksi, lakisanojen nostaessa hänen korvansa pystyyn, ymmärsi suurella mielihyvällä, ja tuli niinmuodoin kiertäen kaartaen siihen käsitykseen, että ennen mainittu ja taas ennen mainittu Charles Darnay seisoi hänen edessään kuulusteltavana, että valamiehet vannoivat valansa ja yliprokuraattori valmistui puhumaan.

Syytetty, jonka jo jokainen hengessä oli (ja joka kyllä sen tiesi) hirttänyt, mestannut ja kappaleiksi silponut, ei arastellut asemaansa, eikä ruvennut mihinkään teatteriasentoihin. Hän oli rauhallinen ja tarkkaavainen, seurasi oikeusmenojen avaamista vakavalla mielenkiinnolla ja seisoi siinä, kädet edessään olevan puupönkän päällä, niin tyynenä, etteivät ne liikuttaneet lehteäkään niistä yrteistä, joita siihen oli ripotettu. Koko oikeussali oli sirotettu yrttejä täyteen ja pirskotettu viinietikalla, varovaisuuskeino vankilanhajua ja vankilankuumetta vastaan.

Vangin yläpuolella riippui peili, jonka tuli luoda valoa hänen päälleen. Lukemattomia konnia ja kurjia raukkoja oli siihen heijastunut ja kadonnut sen pinnalta ja maan päältä. Jos lasi olisi voinut palauttaa heijastuskuvansa kuten meri kerran on antava kuolleensa, olisi tällä inhoittavalla paikalla kamalat kummitukset liikkuneet. Pikainen ajatus sen häpeällisestä ja alhaisesta tehtävästä liikkui ehkä vangin sielussa. Kuinka lie ollutkaan, hänen vähän muuttaessaan asentoaan tunsi hän valojuovan kasvoillaan ja katseli ylös; ja nähdessään peilin hän punehtui ja oikealla kädellään työnsi yrtit syrjään.

Tätä tehdessään sattuivat hänen kasvonsa kääntymään vasemmalle puolelle oikeussalia. Jotenkin hänen silmäinsä tasalla istui nurkassa tuomari-istuimen luona kaksi henkilöä, joihinka hänen silmänsä kiintyivät niin välittömästi ja muuttuneella ilmeellä, että kaikki häneen tähdätyt silmät nyt kääntyivät heihin.

Katsojat näkivät edessään vähän päälle kahdenkymmenen olevan nuoren naisen, ja herrasmiehen, joka silminnähtävästi oli hänen isänsä ja joka herätti huomiota valkoisilla hiuksillaan ja erityisellä jännitetyllä kasvojensa ilmeellä, mikä ei osottanut pontevuutta, vaan mietiskelyä ja itseensä sulkeutumista. Tämän ilmeen vallalla ollessa teki hän vanhan vaikutuksen, vaan sen haihduttua – kuten tällä hetkellä puhuessaan tyttärensä kanssa – oli hän kaunis mies, miehuutensa parhaassa ijässä.

Hänen tyttärensä oli pujottanut toisen kätensä hänen käsivarteensa, siinä hänen vieressään istuessaan, ja laskenut toisen kätensä sen päälle. Kauhussaan näytelmästä ja säälistä vankiin oli hän painautunut lähelle isäänsä. Hänen otsansa ilmaisi selvästi kasvavaa kauhua ja osanottoa, joka ei nähnyt muuta kuin syytetyn vaaraa. Se oli siihen niin selvästi, niin voimakkaasti ja niin luonnollisesti piirretty, että katsojat, jotka tähän asti olivat olleet tunnottomat vankia kohtaan, sulivat tyttöä katsoessaan ja kuului kuiskaus: "Keitä he ovat?"

Jerry sananviejä, joka oli tehnyt omia havaintojaan omalla tavallaan, ja joka ajatuksissaan oli imenyt ruosteen sormistaan, kurkoitti kaulaansa kuullakseen keitä he olivat. Ihmisjoukko hänen ympärillään oli hitaasti levittänyt ja lähettänyt kysymyksen eteenpäin lähimpänä seisovalle oikeudenpalvelijalle, ja hänen luotaan kääntyi ja kulki se vielä hitaammin takasinpäin; viimein ennätti se Jerryn luo:

"Todistajia."

"Millä puolella?"

"Vastaan."

"Ketä vastaan?"

"Vankia vastaan."

Tuomari, jonka silmät olivat kulkeneet samaan suuntaan, kokosi taas katseensa, nojasi tuoliinsa ja tarkasteli herkeämättä miestä, jonka elämä oli hänen kädessään. Nyt nousi yliprokuraattori punoamaan köyttä, terottamaan piilua ja iskemään naulat mestauslavaan.

KOLMAS LUKU

Pettymys.

Herra yliprokuraattorin oli ilmotettava valamiehille, että heidän edessään oleva vanki, joskin ikänsä puolesta nuori, oli vanha niiden petollisten vehkeiden harjoittamisessa, jotka hänen nyt oli elämällään maksettava. Vielä ilmoitti hän, ettei vangin yhteys maan vihollisen kanssa ollut alkanut tänään, eikä eilen, eikä menneenä vuonna, eikä sitä edellisenäkään. Että vanki oli varmasti pitemmän aikaa harhaillut Ranskan ja Englannin välillä salaisissa asioissa, joihin hän ei ole saattanut antaa tyydyttävää selitystä. Että jos salavehkeitten luonnossa olisi menestystä (onneksi ei niin ollut) ei hänen hankkeittensa todellista ilkeyttä ja rikollisuutta olisi saatu ilmi. Mutta että Kaitselmuksen johdannosta eräs peloton ja moitteeton henkilö rupesi urkkimaan vangin hankkeita ja kauhusta tyrmistyneenä ilmaisi ne hänen Majesteettinsa valtiosihteerille ja korkeasti kunnioitettavalle valtaneuvostolle. Että tämä isänmaanystävä olisi astuva heidän eteensä. Että hänen asemansa oli kerrassaan suurenmoinen. Että hän oli ollut vangin ystävä, mutta äkkiä eräänä onnellisena ja onnettomana hetkenä keksiessään hänen halpamaisuutensa, päätti uhrata tämän kavaltajan, jota hän ei enää voinut povellaan helliä, isänmaan pyhälle alttarille. Että jos Englannissa olisi tapana, kuten vanhassa Kreikassa ja Roomassa pystyttää kuvapatsaita valtion hyväntekijöille, olisi tämä loistava kansalainen varmaan saanut osakseen sen kunnian. Että hänelle luultavasti ei kuvapatsasta pystytetä, koska täällä ei sitä tapaa käytetä. Että hyve, kuten runoilijat huomauttavat (useissa runosäkeissä, jotka hän kyllä tiesi valamiehillä olevan kielensä päässä; tällä kohtaa valamiesten kasvot ilmaisivat syyllisyyden tuntoa tietämättömyydestään tässä asiassa), oli tavallaan tarttuvaista, erittäin se loistava hyve, jota tunnetaan patriotismin eli isänmaanrakkauden nimellä. Että tämä ylevä, tahraton ja moitteeton todistaja, jonka todistuksiin oli kunnia vedota – ansaitsematon kunnia tosin – , oli ollut vangin palvelijan yhteydessä ja hänessä virittänyt pyhän päätöksen tarkastella isäntänsä pöytälaatikot ja taskut sekä anastaa hänen paperinsa. Että hän (herra yliprokuraattori) oli valmistunut kuulemaan tämän ihailtavan palvelijan arvoa alennettavan; mutta että hän (herra yliprokuraattori) katsoi häntä sisariaan ja veljiään paremmaksi ja kunnioitti häntä enemmän kuin omaa (herra yliprokuraattorin) isäänsä ja äitiänsä. Että hän empimättä kehoitti valamiehiä tekemään samoin. Että näitten molempain vierasmiesten todistus heidän löytämäinsä asiakirjojen ohessa, jotka nyt tulisivat esille otettaviksi, olisi toteen näyttävä vangilla olleen luettelon hänen Majesteettinsa sotajoukoista ja niitten jaotuksesta ja varustuksista maalla ja merellä, eikä ollut syytä epäillä hänen jättäneen nämät tiedot vihollisen haltuun. Että tosin ei voida todistaa luetteloja vangin omakätiseksi kirjoitukseksi, mutta että se ei todista mitään, olipa se paremmin kanteen eduksi, osottaen, että vanki oli viekas varokeinoissaan. Että todistuksien kuulustelussa oli mentävä viisi vuotta takaperin ajassa, ja silloin saataisiin toteen näytetyksi, että vanki oli jo muutamia viikkoja ennen englantilaisten ja amerikkalaisten joukkojen ensimmäistä yhteentörmäystä työskennellyt näissä turmiollisissa hankkeissa. Että tämän vuoksi valamiehistön, joka oli lainkuuliainen valamiehistö (sen hän tiesi) ja vastuunalainen valamiehistö (sen he tiesivät olevansa), aivan varmaan oli näkevä vangin syylliseksi ja lopettava hänen päivänsä, oli se heille mieleen tai ei. Etteivät he koskaan saattaisi kallistaa päätänsä tyynylleen, etteivät he koskaan saattaisi sietää sitä ajatusta, että heidän vaimonsa kallistaisivat päätänsä tyynyilleen, eikä kuvailla mielessään lapsiensa kallistavan päätänsä tyynyilleen, sanalla sanoen, ettei voisi enää koskaan tulla kysymykseenkään, että he tai yksikään heidän omaisistaan kallistaisi päätänsä tyynyilleen, ellei vangin kaula joutuisi katkaistavaksi. Herra yliprokuraattori lopetti, pyytäen heiltä tätä päätä kaiken sen nimessä mitä hän piti pyhänä, ja juhlallisen vakuutuksensa nojalla, että hän jo piti vankia kuolleena ja kadonneena.

Yliprokuraattorin lopetettua, nousi oikeussalissa surina ikäänkuin olisi suuria kärpäsiä pilvenään surissut vangin ympärillä jo valmiina odottamassa häntä saaliikseen. Surinan tauottua näyttäytyi moitteeton isänmaanystävä todistajien paikalla.

Yleinen syyttäjä, noudattaen esimiehensä viittausta, kuulusteli nyt isänmaanystävää. John Barsad oli hänen nimensä. Herra yliprokuraattorin kuvaus hänen puhtaasta sielustaan oli aivan totuudenmukainen, kenties oli se vain hiukan liian täydellinen. Kevennettyään jalon rintansa kuormastaan, olisi hän vaatimattomasti peräytynyt, mutta peruukkipäinen herra, jolla oli paperipakka edessään ja istui lähellä herra Lorrya, pyysi saada asettaa hänelle muutamia kysymyksiä. Toinen vastapäinen peruukkipää tirkisteli yhä oikeussalin kattoon.

Oliko hän koskaan itse ollut vakooja? Ei, hän halveksi sellaista alhaista epäluuloa. Mistä hän eli? Omaisuudestaan. Missä hänen omaisuutensa oli? Hän ei tarkkaan muistanut missä. Mitä omaisuutta hänellä oli? Se ei kellekään kuulunut. Oliko hän perinnyt sen? Oli. Keneltä? Kaukaiselta sukulaiselta. Hyvin kaukaiseltako? Jotenkin. Oliko hän milloinkaan istunut vankeudessa? Ei suinkaan. Ei velkavankilassakaan? Hän ei ymmärtänyt mitä tämä tähän kuului. Ei koskaan velkavankilassakaan? Joko taas sama asia! Eikö koskaan? Oli. Kuinka monta kertaa? Kaksi tai kolme kertaa. Ei viisi tai kuusi? Ehkä. Mikä ammatti? Gentlemanni. Oliko häntä koskaan potkaistu? Mahdollista kyllä. Useinkin? Ei. Oliko häntä koskaan potkaistu portaita alas? Ei suinkaan. Hän oli kerran saanut potkun ylimmäisellä astuimella ja vierinyt portaita alas tahallaan. Saiko hän potkun sen johdosta, että oli pelannut väärillä nopilla? Jotain sentapaista oli se humalainen valehtelija väittänyt, joka karkasi hänen kimppuunsa, mutta siinä ei ollut perää. Taisiko hän vannoa, ettei siinä ollut perää? Taisi kyllä. Eikö hän koskaan ollut käyttänyt väärää peliä elinkeinonaan? Ei koskaan. Eikö koskaan pitänyt pelaamista elinkeinonaan? Ei enemmän kuin muutkaan gentlemannit. Oliko hän milloinkaan lainannut rahoja syytetyltä? Oli. Oliko hän milloinkaan maksanut? Ei. Eikö hän itse ollut postivaunuissa, ravintoloissa ja laivoissa tunkeutunut syytetyn läheiseksi tuttavaksi ja eikö tuttavuus itse asiassa ollut varsin pintapuolista? Ei. Oliko hän varma nähneensä ne luettelot syytetyllä? Oli. Tiesikö hän mitään muuta niistä luetteloista? Ei. Eikö hän esimerkiksi ollut itse niitä hankkinut? Ei. Toivoiko hän ansaitsevansa mitään tällä todistamisella? Ei. Eikö hän ollut hallituksen palkkaama virittämään ansoja? Ei millään muotoa. Tai toimittamaan jotain muuta? Ei millään muotoa. Oliko hän valmis vannomaan? Vaikka milloin. Eikö muita vaikuttimia kuin puhdas isänmaanrakkaus? Ei muita.

Kunnon palvelija Roger Cly vannoi aika vauhtia itsensä vapaaksi koko jutusta. Hän oli neljä vuotta sitten hyvässä uskossa ja vilpittömästi ruvennut syytetyn palvelukseen. Hän oli Calaisin laivalla kysynyt vangilta, eikö hän halunnut palvelukseensa reipasta poikaa, ja syytetty oli hänet ottanut palvelijakseen. Hän ei ollut pyytänyt vankia ottamaan tätä reipasta poikaa armosta – sellaista ei hän ollut ajatellutkaan. Hänessä heräsi piakkoin epäluuloja vankiin ja hän alkoi pitää häntä silmällä. Puhdistaessaan matkoilla hänen vaatteitaan, oli hän alinomaa nähnyt sentapaisia luetteloja vangin taskuissa. Hän oli ottanut nämät listat vangin kirjoituspöytälaatikoista. Hän ei ollut niitä ensin pannut sinne. Hän oli nähnyt syytetyn näyttävän näitä samoja listoja ranskalaisille herroille Calaisissa ja samannäköisiä listoja ranskalaisille herroille Calaisissa ja Boulognessa. Hän rakasti isänmaatansa eikä voinut tätä sietää, siksi oli hän ilmaissut asian. Häntä ei oltu koskaan epäilty hopeakannun varastamisesta, häntä oli kyllä ahdistettu sinappipurkin vuoksi, mutta se oli vain ollut uusihopeata. Edellistä todistajaa oli hän tuntenut seitsemän tahi kahdeksan vuotta, se oli vain sattumusta. Ei hän pitänyt sitä erittäin merkillisenä sattumuksena, enimmät sattumukset ovat merkillisiä. Ei hän sitäkään pitänyt merkillisenä sattumuksena, että hänenkin vaikuttimenaan oli todellinen isänmaanrakkaus. Hän oli tosi englantilainen, ja hän toivoi monta hänen kaltaistansa löytyvän.

Kärpäset surisivat jälleen ja herra yliprokuraattori huusi herra

Jarvis Lorryn esiin.

"Herra Jarvis Lorry, oletteko Tellsonin pankin palveluksessa."

"Olen."

"Matkustitteko eräänä perjantai-iltana marraskuussa 1775 pankkiasioissa postivaunuissa Lontoon ja Doverin väliä."

"Matkustin."

"Oliko postivaunuissa muita matkustajia?"

"Oli kaksi."

"Astuivatko he pois vaunuista yön kuluessa."

"Astuivat."

"Herra Lorry, katsokaa syytettyä. Oliko hän yksi näistä matkustajista?"

"Sitä en saata sanoa."

"Onko hän jommankumman näköinen?"

"Molemmat olivat niin vaippoihin käärityt, ja yö oli niin pimeä ja kaikki olimme niin varovaisia, etten uskalla vastata siihen kysymykseen."

"Herra Lorry, katsokaa vielä kerran vankia. Kuvailkaa häntä vaippoihin kääriytyneeksi kuten nuo matkustajat, onko hänen olennossaan ja vartalossaan silloin mitään, joka tekee mahdottomaksi, että hän olisi ollut heistä toinen?"

"Ei."

"Te ette uskalla vannoa, ettei hän ollut heistä toinen."

"En."

"Te siis myönnätte, että hän on saattanut olla heistä toinen."

"Myönnän. Vaikka muistan että molemmat – kuten minä itsekin – pelkäsivät maantienrosvoja, eikä vanki näytä pelkurilta."

"Ettekö koskaan ole nähnyt teeskenneltyä pelkoa, herra Lorry?"

"Olen kyllä."

"Herra Lorry, katsokaa vielä kerran vankia, oletteko varma, että olette nähnyt hänet ennen?"

"Olen."

"Koska."

"Minä palasin parisen päivän kuluttua Ranskasta, ja Calaisissa astui syytetty samaan postilaivaan, jossa minäkin olin ja me matkustimme yhdessä."

"Mihin aikaan astui hän laivaan?"

"Puoliyön seuduilla."

"Yösydännä. Oliko hän ainoa matkustaja, joka tuli laivaan näin sopimattomalla ajalla?"

"Hän sattui olemaan ainoa."

"Ei mitään 'sattui', herra Lorry, oliko hän ainoa matkustaja, joka tuli laivaan sydänyönä?"

"Oli."

"Matkustitteko yksin, herra Lorry, vai seurassa?"

"Kahden matkatoverin seurassa. Herran ja naisen. He ovat täällä."

"Niin, he ovat täällä. Puhelitteko syytetyn kanssa?"

"Enpä juuri. Ilma oli myrskyinen, ylimeno pitkä ja vaikea, ja minä olin pitkälläni sohvalla melkein koko ajan."

"Neiti Manette!"

Nuori nainen, johonka kaikkein silmät äsken olivat kääntyneet ja nyt taas kääntyivät, nousi paikaltaan. Hänen isänsä nousi myös, pidättäen hänen kättänsä käsivarrellaan.

"Neiti Manette, katselkaa syytettyä."

Seista otsatusten niin vakavan, nuoren kaunottaren kanssa ja nähdä niin suurta osanottoa hänen silmissään oli syytetylle paljon tuskallisempaa kuin seista otsatusten koko ihmisjoukon kanssa. Ollessaan siinä ikäänkuin kahdenkesken tämän nuoren naisen seurassa hautansa reunalla, ei koko tämä töllistelevä uteliaisuus saattanut antaa hänelle voimia pysymään hiljaa. Hänen hermostunut oikea kätensä sirotti yrtit hänen edestään maahan kuvitelluiksi kukkaspenkereiksi; ja hänen ponnistuksensa hillitä ja tyynnyttää hengitystään pani hänen huulensa vapisemaan, veren syöksyessä niistä sydämmeen. Suuret kärpäset surisivat jälleen äänekkäästi.

"Neiti Manette, oletteko ennen nähnyt vankia?"

"Olen, herra."

"Missä?"

"Äsken mainitussa postilaivassa."

"Te olette äsken mainittu nuori nainen?"

"Niin olen, valitettavasti."

Hänen osanottavainen, vaikeroiva äänensä hukkui tuomarin karkeaan ääneen, tämän jotenkin tuimasti sanoessa: "Vastatkaa kysymyksiini, älkääkä tehkö mitään muistutuksia niihin."

"Neiti Manette, keskustelitteko syytetyn kanssa tällä matkalla

Kanaalin yli?"

"Keskustelin, sir."

"Tehkää selkoa siitä."

Syvän hiljaisuuden vallitessa, alkoi hän heikolla äänellä:

"Tämän herran astuessa laivaan – "

"Tarkoitatteko vankia?" kysyi tuomari, rypistäen silmäkulmiaan.

"Tarkoitan, sir."

"Siis, sanokaa vanki."

"Vangin astuessa laivaan, huomasi hän, että isäni", hän käänsi hellästi silmänsä vieruskumppaliinsa, "oli hyvin väsynyt ja hyvin heikkona. Isäni oli niin voimaton, että pelkäsin viedä hänet pois raittiista ilmasta, olin valmistanut hänelle sijan kannella, lähellä kajuuttaan vieviä portaita, ja minä istuin kannella hänen vieressään vaalimassa häntä. Me neljä olimme ainoat matkustajat sinä yönä. Syytetty pyysi ystävällisesti saada näyttää minulle mitenkä saattaisin paremmin suojella isääni tuulelta ja ilmalta. En ollut ymmärtänyt häntä oikein suojella, sillä lähtiessämme liikkeelle satamasta en voinut laskea mistä tuuli puhaltaisi. Hän auttoi minua siinä. Hän osotti suurta ystävällisyyttä ja osanottoa isääni kohtaan ja olen varma, että hän tunsikin sitä. Näin tulimme puheisiin."

"Sallikaa minun keskeyttää teitä hetkeksi. Tuliko hän laivalle yksin?"

"Ei."

"Montako oli hänen seurassaan?"

"Kaksi ranskalaista herraa."

"Keskustelivatko he?"

"He puhelivat keskenään viimeiseen hetkeen, jolloin ranskalaisten herrojen oli palattava rantaan veneessään."

"Antoivatko he toisilleen papereita, jotka muistuttivat näitä listoja?"

"He jättivät toisilleen papereita, mutta en tiedä mitä ne olivat."

"Olivatko näiden muotoisia ja suuruisia?"

"Mahdollista kyllä, mutta sitä en tiedä, vaikka he kuiskuttelivat aivan lähellä meitä. He seisoivat kajuuttaportaitten päässä saadakseen valoa siellä riippuvasta lampusta. Lamppu oli himmeä ja he puhelivat hyvin matalalla äänellä, enkä minä kuullut heidän puhettaan, näin vain heidän katselevan papereita."

"Ja nyt keskusteluunne syytetyn kanssa, neiti Manette."

"Syytetty oli yhtä avomielinen minua kohtaan – minun avuttoman tilani tähden – kuin ystävällinen, hyvä ja auttavainen isääni kohtaan. Toivon," – hän purskahti itkuun, – "etten palkitse häntä vahingoittamalla häntä tänään."

Kärpäset surisivat.

"Neiti Manette, ellei syytetty käsitä, että te perin vastenmielisesti olette täällä todistamassa, jota olette velvollinen tekemään – jota teidän täytyy tehdä – jota ette voi päästä tekemästä, on hän ainoa läsnäolijoista, joka on siinä tilassa. Jatkakaa, olkaa hyvä."

"Hän kertoi minulle matkustavansa arkaluontoisessa ja vaikeassa asiassa, joka saattaisi tuottaa ikävyyksiä muille, siksi matkusti hän toisella nimellä. Hän sanoi, että tämä asia oli pakottanut häntä viipymään muutamia päiviä Ranskassa, ja että hänen täytyi vielä hyvän aikaa eteenpäin matkustaa Ranskan ja Englannin väliä."

"Puhuiko hän mitään Amerikasta, neiti Manette? Miettikää tarkoin."

"Hän koetti selittää minulle tämän riidan syntyä ja sanoi, että mikäli hän asian käsitti, oli siinä vääryyttä ja mielettömyyttä Englannin puolelta. Hän lisäsi leikkiä laskien, että Yrjö Washington kenties saavuttaisi historiassa yhtä suuren nimen kuin Yrjö kolmas. Mutta hän ei tarkottanut sillä mitään pahaa, hän sanoi sen nauraen ja vain aikansa kuluksi."

Jännittävän näytelmäkappaleen katsojat matkivat tietämättään etevimmän näyttelijän jokaista voimakasta kasvojenilmettä. Nuoren tytön otsa oli tuskallisessa jännityksessä hänen tätä todistaessaan, ja kun hän vaikeni tuomarin tehdessä muistiinpanojaan, tarkkasi hän äänettömyyden kestäessä mitä vaikutusta se teki syyttäjään ja puolustajaan. Katsojain parvessa ilmeni kaikkialla salissa sama mieliala siinä määrin, että useimmat otsat olivat ikäänkuin todistajan heijastuskuvia, kun tuomari silmäili ylös muistiinpanoistaan, kuunnellakseen ammossa suin mitä kauheita pilkkasanoja Yrjö Washingtonista lausuttiin.

Yliprokuraattori ilmoitti nyt tuomarille, että hän katsoi tarpeelliseksi säntillisyyden ja muodon puolesta huutaa esille nuoren ladyn isän, tohtori Manetten, joka niinmuodoin huudettiin esille.

"Tohtori Manette, katsokaa syytettyä. Oletteko nähnyt häntä ennen?"

"Kerran, kun hän kävi minua tervehtimässä asunnossani Lontoossa, kolme tai puoli neljättä vuotta takaperin."

"Voitteko todistaa hänet matkakumppaniksenne postilaivassa, tai kertoa mitä hän keskusteli tyttärenne kanssa?"

"En voi, sir."

"Onko teillä erityinen syy, minkä vuoksi ette voi sitä tehdä?"

"Hän vastasi matalalla äänellä: 'On'."

"Onko teitä pidelty niin pahoin että olette istunut kauvan vankeudessa synnyinmaassanne ilman tutkimusta ja syytettä."

Hän vastasi äänellä, joka tunki jokaisen sydämmeen:

"Olen istunut kauvan vankeudessa."

"Olitteko yllämainitun tapauksen aikana hiljan vapautettu?"

"Niin on minulle kerrottu."

"Ettekö muista tätä tapausta."

"Muistini on tyhjä aina siitä hetkestä alkaen, jolloin minä vankeudessani työskentelin kenkiä tehden, siihen asti, kun huomasin asuvani Lontoossa tämän rakkaan tyttäreni kera. Minä tulin hänet tuntemaan, laupiaan Jumalan suodessa minulle takasin sielunvoimani; mutta en pysty edes sanomaan mitenkä opin hänet tuntemaan. Minä en vähääkään muista, mitenkä se tapahtui."

Herra Yliprokuraattori istahti ja myös isä ja tytär istuutuivat.

Nyt seurasi omituinen tapaus oikeussalissa. Koska tahdottiin todeksi näyttää, että syytetty yksissä neuvoin erään rikostoverin kanssa, jonka jäljille ei oltu päästy, oli matkustanut mainittuna perjantaiyönä marraskuussa viisi vuotta sitten Doverinpostivaunuissa, ja oli vaunuista salaa poistunut yöllä paikalla, jonne hän ei ollut jäänyt, vaan josta hän oli matkustanut takasin parikymmentä peninkulmaa tai vielä enemmän erääseen karnisooniin tai sotasatamaan ja siellä hankkinut tietoja, huudettiin esille vierasmies, jonka oli todistettava syytetty siksi henkilöksi, joka juuri samaan aikaan oli ollut hotellin kahvilassa tässä karnisooni- ja sotasatamakaupungissa odottamassa erästä toista henkilöä. Syytetyn asianajaja toimitti todistajan kuulustelun, mutta ei muuta tulosta saanut kuin että hän ei ollut nähnyt syytettyä missään muualla. Silloin peruukkipäinen herra, joka koko ajan oli katsonut oikeussalin kattoon, kirjoitti pari sanaa paperiliuskalle, pusersi sen yhteen ja lennätti sen hänelle. Asianajaja kiersi paperilipun auki seuraavalla väliajalla ja katseli syytettyä hyvin tarkkaavaisesti ja uteliaasti.

"Toistatteko vielä, että olette aivan varma siitä, että se oli syytetty?"

Todistaja oli aivan varma.

"Ettekö koskaan ole nähnyt ketään, joka suuresti muistuttaisi syytettyä?"

"En ketään (sanoi todistaja), jonka suhteen voisin erehtyä."

"Katsokaa tarkasti tuota gentlemannia, tuota oppinutta ystävääni" – hän osoitti häntä, joka oli lennättänyt paperipalasen, "ja katsokaa sitten tarkasti syytettyä. Mitä sanotte? Ovatkohan he hyvin toistensa näköiset?"

Lukuun ottamatta että oppineen ystävän ulkomuoto oli huolimaton ja räntistynyt, miltei irstainen, olivat he niin toistensa näköiset, näin toisiinsa verrattuina, että he hämmästyttivät jokaista läsnäolijaa. Kun Mylord pyynnöstä käski, vaikka varsin epäsuosiollisesti, oppineen ystävän riisua peruukkinsa, tuli yhdennäköisyys vielä huomattavammaksi. Mylord kysyi herra Stryveriltä (syytetyn asianajaja) oliko heidän nyt syytettävä herra Cartonia (oppineen ystävän nimi) maankavalluksesta? Mutta herra Stryver vastasi kieltäen. Hän pyysi vain todistajaa vastaamaan eikö se, joka oli kerran tapahtunut, saattanut kahdesti tapahtua, ja olisiko hän ollut yhtä varma asiastaan, jos hän olisi ensin nähnyt tämän varomattomuutensa selityksen ja luottaisiko hän vielä yhtä paljon itseensä, sen nähtyään j.n.e. Tuloksena oli, että todistaja murskattiin kuin saviastia ja hänen osuutensa jutussa pirstaantui tyhjäksi löröksi.

Herra Cruncher oli seuratessaan todistuksia nauttinut välipalaksi aimo aterian ruostetta sormistaan. Hänen oli nyt kuultava, kuinka herra Stryver sovitteli syytetyn asiaa valamiehille kuin vaatekertaa, todistaen heille, että isänmaanystävä Barsad oli palkattu urkkija ja kavaltaja, julkea verikauppias ja maailman suurimpia konnia lähinnä kirottua Juudasta – jonka näköinen hän mahtoikin olla, mitenkä kunnon palvelija Cly oli hänen ystävänsä ja rikostoverinsa ja sen kunnian ansaitsikin, mitenkä näitten väärentäjien ja valapattojen vakoilevat silmät olivat valinneet syytetyn uhrikseen, siksi että eräät perheasiat Ranskassa – hän oli ranskalaista syntyperää – pakottivat häntä matkustamaan yli Kanaalin. Näihin asioihin nähden taas ei hän tahtonut suutansa avata, kysyttiinpä tässä vaikka hänen elämäänsä, niin olivat ne arkaluontoista laatua ja koskivat hänelle läheisiä ja rakkaita henkilöitä. Vielä huomautti hän että tämän nuoren naisen pakotettu todistus, he olivat nähneet mitenkä tuskallista tämä todistaminen oli, ei ollut mistään kotoisin, ja sisälsi vain pientä viatonta mielistelyä ja kohteliaisuutta, mikä aina on tavallista nuoren herran ja naisen välillä samanlaatuisissa olosuhteissa, – lukuunottamatta tuota viittausta Yrjö Washingtonista, joka oli aivan liian vallaton ja mahdoton, että sitä saattaisi katsoa muuksi kuin eriskummalliseksi leikinlaskuksi. Olisi heikkoutta hallituksen puolelta ja kansansuosion tavoittelemista, vedota alhaiseen kansallisvihaan, jota yllyttääkseen herra yliprokuraattori oli nostanut tästä asiasta niin suuren hälinän, ja syyte perustui ainoastaan kurjiin ja kataliin todistuksiin, jotka niin usein rumentavat tämänkaltaisia juttuja ja joista maankavallusjutut vilisevät. Mutta tässä Mylord keskeytti (niin vakavan näköisenä, kuin tämä ei olisi ollut totta) sanoen, että hän ei saattanut istua tuomarinistuimella näitä viittauksia kuuntelemassa.

Herra Stryver huusi sitten esiin harvat todistajansa, ja herra Cruncher sai nyt kuulla kuinka herra yliprokuraattori käänsi ylös alasin vaatekertaa, jota herra Stryver oli sovitellut valamiesten ylle, ja näytti toteen, että Barsad ja Cly olivat vielä sata kertaa paremmat ja syytetty sata kertaa huonompi, kuin mitä hän oli heistä luullut. Viimein alkoi Mylord itse kääntää vaatteita, milloin sisäpuolta ulospäin, milloin päinvastoin, mutta itse asiassa oikeastaan käärinliinoiksi syytetylle.

Ja nyt valamiehet alkoivat neuvotella ja suuret kärpäset surisivat jälleen.

Herra Carton, joka niin kauvan oli istunut katsomassa oikeussalin kattoa, ei tällä jännityksen hetkelläkään muuttanut paikkaa eikä asentoa. Hänen oppineen ystävänsä herra Stryverin kokoillessa papereitaan, kuiskutellessa lähellä istuvien kanssa ja silloin tällöin levottomasti vilkaistessa valamiehiin, katsojien liikkuessa ja muodostaessa uusia ryhmiä ja itse Mylordinkin noustessa istuimeltaan ja mittaillessa hitaasti edestakasin lavaa, joka saattoi katsojat hienosti epäilemään hänen tilaansa kuumeentapaiseksi – istui tämä mies yksin tuoliinsa nojautuneena, kulunut pukunsa puoliavoinna, pörröinen peruukki umpimähkään päässä, kädet taskuissa ja silmät katossa, kuten olivat olleet koko päivän. Huolimattomuus hänen olennossaan teki hänen ulkomuotonsa vastenmieliseksi ja vähensi niin hänen yhdennäköisyyttään vankiin, (jota hänen silloinen vakavuutensa enensi) että monet katsojista, jotka nyt häntä tarkastelivat, ihmettelivät keskenään äskeistä yhdennäköisyyttä. Herra Cruncher teki saman huomautuksen lähimmälle naapurilleen ja lisäsi: "Panenpa veikkaa puolesta guineasta, ettei hänelle koskaan anneta mitään asianajajatoimia. Minusta näyttää, ettei hän saa mitään, vai kuinka."

Mutta tämä herra Carton tajusi sentään tapahtumia näyttämöllä paremmin kuin mitä olisi luullut, sillä nyt, kun neiti Manetten pää vaipui hänen isänsä rinnalle, oli hän ensimmäinen sitä näkemässä ja sanoi kovalla äänellä: "oikeudenpalvelija! katsokaa nuorta ladyä. Auttakaa herraa saattamaan häntä ulos. Ettekö näe, että hän on maahan vaipumaisillaan!"

Neiti Manettea vietäessä ulos, herätti hän paljon sääliä, ja osanotto hänen isäänsä kohtaan oli suuri. Muistutus hänen vankeusajastaan oli nähtävästi tuottanut hänelle suurta, sisällistä mielenliikutusta tutkimuksen aikana, ja tuo mietiskelevä ja itseensäsulkeutunut ilme, joka häntä vanhensi, oli siitä lähtien asunut hänen kasvoillaan kuin raskas pilvi. Hänen mennessään ulos, palasivat valamiehet, jotka olivat vetäytyneet hetkeksi syrjään ja pitäneet väliaikaa, ja puhuivat puheenjohtajallensa.

He eivät olleet yksimieliset ja halusivat vetäytyä neuvottelemaan. Mylord osotti (ehkä Yrjö Washington muistissaan) hieman hämmästystä heidän erimielisyydestään, mutta ilmaisi tyytyväisyyttään siihen, että he vetäytyivät syrjään valvonnanalaisina ollen, ja itse vetäytyi hän myös syrjään. Tutkimus oli kestänyt koko päivän, ja nyt sytytettiin lamput oikeussalissa. Huhuttiin, että valamiehet tulisivat viipymään kauvan ulkona. Katsojat hupenivat hankkimaan itselleen vähän virvoituksia, ja syytetty vetäytyi aituuksensa sisimpään istumaan.

Herra Lorry, joka oli seurannut neiti Manettea ja hänen isäänsä ulos, palasi sisään viitaten Jerrylle, joka nyt kiihkon laimettua helposti pääsi hänen luokseen.

"Jerry, jos haluatte hankkia itsellenne jotain syötävää, niin menkää vain. Mutta pysytelkää lähitienoilla. Te kuulette varmaan kun valamiehet palaavat. Mutta älkää hetkistäkään myöhästykö, sillä teidän on vietävä sana tuomiosta pankkiin. Te olette vikkelin sananviejä, jonka tunnen, ja ennätätte Temple Bariin paljon ennen minua."

Jerryllä oli juuri sen verran otsaa, että hän taisi siihen nyrkillä naputtaa, ja sen hän nyt teki osotteeksi, että oli tämän käskyn oivaltanut ja killingin vastaanottanut. Herra Carton astui nyt esiin ja kosketti herra Lorrya käsivarrelle.

"Mitenkä on nuoren ladyn laita?"

"Hän on hyvin allapäin, mutta hänen isänsä lohduttaa häntä, ja hän voi paremmin, kun pääsi oikeussalista."

"Minäpäs kerron tämän syytetylle. Teille, arvokkaalle pankkivirkamiehelle ei sovi ruveta hänen kanssaan julkisiin keskusteluihin."

Herra Lorry punastui kuin olisi hän juuri harkinnut sitä seikkaa, ja herra Carton raivasi itselleen tien aituuksen luo. Oikeussalin uloskäytävä oli samassa suunnassa, ja Jerry seurasi häntä pelkkänä silmänä ja korvana, piikit pystyssä.

"Herra Darnay."

Syytetty astui paikalla esiin.

"Te olette tietysti halukas kuulemaan mitenkä on todistajan, neiti

Manetten laita. Hän on toipumassa. Pahin mielenliikutus on ohi."

"Olen hyvin pahoillani, että olen siihen syypää. Voisitteko sanoa sen hänelle ynnä lämpimät kiitokseni?"

"Voinpa kyllä ja teen sen, jos niin pyydätte." Herra Cartonin käytös oli niin penseä että se oli miltei loukkaava. Hän seisoi puoleksi poiskääntyneenä vangista, nojaten kyynäspäällään aituukseen.

"Pyydän teitä sen tekemään. Ottakaa vastaan sulimmat kiitokseni."

"Herra Darnay", kysyi Carton yhä vain puolittain häneen kääntyneenä, "mitä tulosta odotatte tästä neuvottelusta?"

"Pahinta."

"Se on viisainta ja hyvin todennäköistä. Mutta luulen, että tämä syrjäänvetäytyminen on teille hyväksi."

Koska vitkasteleminen oikeussalista mennessä ei ollut luvallista, ei Jerry kuullut sen enempää, vaan jätti heidät – piirteiltään olivat he niin yhdennäköiset ja käytökseltään niin erilaiset – kun he siinä seisoivat toistensa vieressä kuvastuen yläpuolella olevaan peiliin.

Puolitoista tuntia kului hitaasti alhaalla käytävässä, joka oli varkaita ja roistoja täynnä, joskin sitä koetettiin lyhentää lammaspiiraisilla ja oluella. Käheä sananviejä istui epämukavasti eräällä penkillä, nautittuaan näitä virvoituksia, ja oli tupsahtanut uneen, kun äänekäs hälinä ja nopea ihmistulva, joka virtaili ylös oikeussaliin vieviä portaita, tempasi hänet mukaansa.

"Jerry! Jerry!" huusi herra Lorry jo ovella hänen tullessaan.

"Tässä olen, sir! Siinäpäs kahakka ennenkuin pääsee läpi. Tässä olen, sir!"

Herra Lorry ojensi hänelle paperilipun läpi tungoksen. "Pian!

Saitteko sen?"

"Sain, sir."

Paperilipulle oli pikaisesti kirjoitettu sana: "Vapautettu".

"Jos taas olisitte lähettänyt viestin: 'elämään palautettu'", mutisi

Jerry kääntyessään, "olisin tällä kertaa ymmärtänyt tarkoituksenne."

Hänellä ei ollut tilaisuutta sanoa eikä ajatella muuta, ennenkuin hän jo oli ulkona Old Baileysta; sillä ihmisjoukko törmäsi ulos niin raivokkaasti, että oli hänet kumoon keikauttaa, ja äänekäs hälinä virtaili kadulle, ikäänkuin olisivat pettyneet kärpäset hajautuneet toisia haaskoja vainuamaan.

NELJÄS LUKU

Onnitteluja.

Viimeinen pohjasakka siitä ihmispöperöstä, joka koko päivän oli siellä kiehunut, oli herunut pois oikeussalin himmeistä käytävistä, kun tohtori Manette, hänen tyttärensä, Lucy Manette, herra Lorry ja asianajaja herra Stryver ympäröivät herra Charles Darnayta – äsken vapautettua, onnitellen häntä pelastuksestaan kuolemasta.

Kirkkaammassakin valossa olisi ollut vaikea tohtori Manetten älykkäissä kasvoissa ja suorassa ryhdissä tuntea ullakkohuoneen suutaria Pariisista. Mutta joka oli häntä pari kertaa katsonut, ei voinut olla häneen uudestaan silmiään luomatta, joskin ei olisikaan sattunut kuulemaan hänen matalan, vakavan äänensä surullista sointua, eikä näkemään sitä hajamielistä ilmettä, joka pimensi häntä aika-ajoin ilman näkyvää syytä. Vaikka ulkonaiset syyt, kuten viittaus hänen pitkällisiin, riuduttaviin tuskiinsa aina – niinpä tutkimuksessakin – nostattivat tämän tilan hänen sielunsa syvyydestä, syntyi se myös itsestään ja verhosi hänet synkkyyteen, joka niille, joille hänen elämäntarinansa oli outo, oli yhtä käsittämätön, kuin jos kesäaurinko olisi luonut häneen todellisen Bastiljin varjon, rakennuksen ollessa kolmensadan peninkulman päässä.

Ainoastaan hänen tyttärellään oli valta taikoa nämät mustat mietteet hänen mielestään. Hän oli kultainen lanka, joka yhdisti menneisyyden nykyisyyteen, ja hänen äänensä sointu, hänen kasvojensa loiste ja hänen kätensä koskenta vaikuttivat isään melkein aina voimakkaasti ja terveellisesti. Ei kumminkaan ihan aina, sillä Lucy muisti hetkiä, jolloin hänen voimansa olivat pettäneet, mutta ne olivat harvat ja hän luuli ne jo voitetuiksi.

Herra Darnay oli suudellut hänen kättään tulisesti ja kiitollisesti ja kääntynyt herra Stryverin puoleen lämpimästi kiittäen. Herra Stryver oli vähän päälle kolmenkymmenen, mutta näytti kahtakymmentä vuotta vanhemmalta, pyylevä, äänekäs, punakka ja suorapuheinen eikä liiaksi hienotunteinen; hänellä oli tungetteleva tapa tuppaantua (henkisesti ja ruumiillisesti) seuroihin ja keskusteluihin, joka antoi aihetta otaksumiseen, että hän tuppaantuisi esille elämässäkin.

Hänellä oli vielä peruukki ja kaapu yllään, ja tunkien niin lähelle viimeistä suojattiaan, että hän työnsi viattoman herra Lorryn ulos ryhmästä, sanoi hän: "olen iloinen että minun onnistui auttaa teitä tästä pälkähästä kunnialla, herra Darnay. Se oli häpeällinen syyte, raa'an häpeällinen; mutta sen onnistuminen olisi ollut sangen todennäköistä."

"Minä olen teille kiitollisuuden velassa koko elämäni", sanoi hänen suojattinsa, tarttuen hänen käteensä.

"Olen tehnyt parastani puolestanne, herra Darnay; ja luulenpa, että minun parhaani on yhtä hyvä kuin jonkun muun."

Koska jonkun nähtävästi oli tähän sanottava: "paljon parempi kuin jonkun muun", sanoi herra Lorry sen, ehkäpä vähän omaa etuaankin katsoen, sillä hän koetti tunkeutua takasin ryhmään.

"Niinkö luulette?" sanoi herra Stryver. "No niin, te olette ollut mukana koko päivän, ja teidänhän se on tiedettävä. Te olette myös asiamies."

"Ja asiamiehenä", sanoi herra Lorry, jonka lainoppinut asianajaja oli tuuppinut takasin ryhmään, samoin kuin hän äsken oli tuuppinut hänet ulos – "asiamiehenä vetoan minä tohtori Manetteen, pyytäen häntä keskeyttämään tämän keskustelun ja lähettämään meidät kaikki kotia. Neiti Lucy näyttää heikolta, herra Darnaylla on ollut kauhea päivä, ja me olemme kaikki loppuun kuluneet."

"Puhukaa omasta puolestanne, herra Lorry," sanoi Stryver; "minulla on työtä koko yön varalle. Puhukaa omasta puolestanne."

"Puhunkin omasta puolestani", sanoi herra Lorry, "ja herra Darnayn ja neiti Lucyn puolesta ja – neiti Lucy, ettekö luule että voin puhua meidän kaikkien puolesta?" Hän pani painon tälle kysymykselle, luoden silmäyksen hänen isäänsä.

Tohtorin kasvot olivat kuin jähmettyneet hänen omituisesti katsellessa herra Darnayta. Se oli tutkiva katse, joka oli pimentynyt epäluuloksi ja tyytymättömyydeksi, niin, olipa siinä miltei pelkoakin. Hänen ajatuksensa harhailivat kaukomailla.

"Isä", sanoi Lucy, hiljaa kosketellen häntä kädellään.

Hän karkoitti hitaasti varjon kasvoiltaan ja kääntyi tyttärensä puoleen.

"Joko lähdemme kotia, isäni?"

Huokaisten pitkään hän vastasi: "mennään vaan".

Vapautetun vangin ystävät olivat hajautuneet, luullen, kuten hän itsekin, ettei häntä sinä iltana vapautettaisi. Valo käytävissä oli miltei kaikkialla sammutettu, rautaiset portit olivat kolisten ja helisten sulkeutuneet, ja kamala paikka oli autiona, kunnes huomisaamuna innostus hirsi- ja kaakinpuuhun ja raippavitsoihin taas täyttäisi sen yleisöllä. Isänsä ja herra Darnayn keskellä Lucy Manette meni ulos raittiiseen ilmaan. He kutsuivat ajurin, ja isä ja tytär ajoivat pois.

Herra Stryver oli jättänyt heidät käytävään tuppautuakseen pukuhuoneeseen. Eräs toinen henkilö, joka ei liittynyt ryhmään, eikä vaihtanut sanaakaan muitten kanssa, vaan nojautui seinään pimeimmällä kohdalla, oli hiljaa seurannut toisia ulos, katsellen poisajavia kunnes olivat näkymättömissä.

Hän meni nyt herra Lorryn ja herra Darnayn luo kadulle.

"Vai niin, herra Lorry, liikemiesten soveltuu nyt puhua herra Darnayn kanssa?"

Ei kukaan ollut osottanut kiitollisuutta herra Cartonille hänen osanotostaan päivän tapahtumiin; ei kukaan ollut siitä tiennyt. Hän oli riisunut kaapunsa, mutta se ei parantanut hänen ulkomuotoaan.

"Teillä olisi aika hauska, herra Darnay, jos tietäisitte mikä taistelu tapahtuu liikemiehen sielussa, sen horjuessa ystävyyden ja liikeharrastuksen välillä."

Herra Lorry punastui ja sanoi kiihkeästi: "Te olette jo sanonut tämän ennen, sir. Me liikemiehet, jotka olemme jonkun toiminimen palveluksessa, emme ole omia herrojamme. Meidän tulee ajatella enemmän toiminimeä kuin itseämme."

"Tiedän, tiedän", sanoi herra Carton huolimattomasti. "Älkää loukkaantuko, herra Lorry. Te ette ole muita huonompi, sitä en luule, ehkäpä vielä parempikin."

"Sitä paitsi", jatkoi Lorry, välittämättä hänen puheistaan, "en todellakaan käsitä, mitä teillä on tämän kanssa tekemistä. Saatte suoda anteeksi, että minä, joka olen teitä vanhempi, näin puhun, mutta en todellakaan käsitä, että tämä olisi teidän asianne."

"Asia, siunatkoon, minulla ei ole asioita", sanoi herra Carton.

"Vahinko, ettei teillä ole, sir."

"Niin minustakin."

"Jos teillä niitä olisi", jatkoi herra Lorry, "ehkäpä tekin hoitaisitte niitä."

"Ei, Jumala paratkoon, – sitä en tekisi", sanoi herra Carton.

"Niin, sir", huudahti herra Lorry, aivan kiihoittuneena hänen välinpitämättömyydestään, "asiat ovat hyvät olemassa ja niitä tulee arvossa pitää. Joskin asiat velvoittavat vaikenemaan ja itseään hillitsemään ja aikaansaavat vaikeuksia, niin herra Darnay ylevänä gentlemannina antaa sen anteeksi. Hyvää yötä, herra Darnay, Jumala siunatkoon teitä, sir! Toivon että tänään olette pelastunut kuolemasta viettääksenne hyötyisää ja onnellista elämää. – Kantotuoli hoi!"

Ehkäpä hieman suuttuneena itseensäkin eikä vain asianajajaan kapusi herra Lorry kantotuoliin ja kannatutti itseään Tellsoniin. Carton, joka löyhkäsi portviinille, eikä tuntunut oikein selvältä, naurahti ja sanoi, kääntyen Darnayn puoleen:

"Omituinen sattumus, joka vie meidät kaksi yhteen. Teistä mahtaa tuntua omituiselta seistä tänä iltana yksin näillä katukivillä oman kuvanne kanssa."

"Minusta tuntuu kuin tuskin vielä kuuluisin tähän maailmaan", vastasi

Charles Darnay.

"Se ei minua kummastuta. Vähän aikaa sitten olitte aika kyytiä menossa toiseen maailmaan. Puhutte niin raukeasti."

"Alanpa uskoa, että olen raukea."

"Miksi, piru vie, ette sitten mene päivällistä syömään. Söin itse päivällistä noitten pölkkypäitten neuvotellessa mihin maailmaan teidän tulisi kuulua – tähänkö vai toiseen. Antakaas, niin vien teidät lähimpään ravintolaan, jossa saatte kunnon ruokaa."

Pujottaen kätensä hänen käsivarteensa, kuljetti hän Darnayta pitkin Ludgate-hilliä Fleet-kadulle ja sitten katettua käytävää pitkin erääseen ravintolaan. Täällä heidät osotettiin pieneen huoneeseen, jossa Charles Darnay pian pääsi entisiin voimiinsa hyvän, yksinkertaisen aterian ja kelpo viinin ääressä; Carton istui saman pöydän ääressä, vastapäätä häntä, aika julkeana, ja portviinipullo edessään.

"Joko tunnette taas kuuluvanne tähän maalliseen järjestelmään, herra

Darnay?"

"Tunnen kyllä, olen kauhean sekapäinen, aivan ymmällä, mitä aikaan ja paikkaan tulee; mutta olen kumminkin niin voimissani että sen tunnen."

"Se mahtaa olla ääretön nautinto!"

Hän sanoi tämän katkerasti ja täytti jälleen lasinsa, joka oli aikamoinen.

"Minun hartahin toivoni taas on unohtaa että siihen kuulun. Sillä ei ole minulle muuta antaa kuin tätä viiniä eikä minulla mitään sille. Siis siinä suhteessa emme ole yhtäläisiä. Rupean todellakin luulemaan, että me kaksi emme missään suhteessa ole yhtäläisiä."

Huumaantuneena kaikista päivän mielenliikutuksista oli Darnaysta tämä seurustelu säädyttömän kaksoisensa kanssa kuin unennäköä. Hän ei tiennyt mitä vastata, viimein oli hän aivan ääneti.

"Nyt kun päivällisenne on päättynyt", sanoi Carton äkkiä, "miksi ette juo kenenkään terveydeksi; miksi ette ehdota kenenkään maljaa?"

"Kenenkä terveydeksi? Kenenkä maljaa?"

"Kuinka, eikö se ole kielenne kärjellä. Sen täytyy olla, sen tulee olla, voin vannoa sen olevan siinä."

"Siis, neiti Manetten!"

"Niin, neiti Manetten!"

Katsellen seurakumppaniaan vasten silmiä tätä maljaa juodessaan, singahutti Carton lasinsa olkansa yli seinään, jossa se särkyi pirstaleiksi, soitti kelloa ja pyysi toisen.

"Kyllä kelpasi auttaa niin kaunista, nuorta ladyä vaunuihin pimeässä,

Darnay!" sanoi hän uudestaan täyttäessään maljansa.

Hienoinen rypistys kulmissa ja lakooninen, "niin", oli ainoana vastauksena.

"Mikä kaunis, nuori lady teitä sääli ja itki! Miltäs tuntuu. Kannattaako olla hengenvaarassa joutuakseen sellaisen osanoton alaiseksi, herra Darnay?"

Ei nytkään Darnay vastannut.

"Hän ilostui suunnattomasti saadessaan teiltä terveiset, jotka hänelle vein. Hän ei tosin näyttänyt ihastustaan, mutta minä arvelen, että hän oli ihastunut."

Tämä viittaus muistutti herra Darnayta, että tämä ikävä kumppani oli häntä vapaasta tahdostaan auttanut päivän vaikeuksissa. Hän käänsi keskustelun tähän ja kiitti häntä.

"En välitä kiitoksista, enkä niitä ansaitse", kuului penseä vastaus. "Ensiksikään ei ollut muuta tekemistä ja toiseksi, en tiedä, miksi sen tein. Herra Darnay, antakaas kun teen teille kysymyksen."

"Mielelläni, se on vähänen palkinto hyvistä töistänne."

"Luuletteko minun erityisesti pitävän teistä!"

"Todellakin, herra Carton", vastasi toinen hämillään, "sitä kysymystä en ole tehnyt itsellenikään."

"Tehkää siis se kysymys itsellenne nyt."

"Te olette menetellyt kuin pitäisitte minusta, mutta en luule teidän sitä tekevän."

"Minä en myöskään luule", sanoi Carton. "Alan saada hyvän käsityksen teidän älystänne."

"Siitä huolimatta", jatkoi Darnay, nousten soittamaan, "toivon, ettei minua mikään estä pyytämästä laskua, eikä meitä eroamasta sovinnossa."

"Ei mikään!" sanoi Carton. Darnay soitti. "Pyydättekö laskun kaikesta?" Toisen myöntävästi vastattua, jatkoi hän, "siinä tapauksessa antakaa minulle vielä pullo tätä viiniä, viinuri, ja tulkaa minua herättämään kello kymmenen."

Kun lasku oli suoritettu, nousi Charles Darnay ja toivotti hänelle hyvää yötä. Vastaamatta hänen tervehdykseensä, nousi Carton myös ja hänen olennossaan oli uhkaa, kun hän sanoi: "viimeinen sana, herra Darnay, luuletteko, että olen päihtynyt?"

"Luulen, että olette juonut, herra Carton."

"Luuletteko? Te tiedätte, että olen juonut."

"Koska pakotatte minua sanomaan, niin tiedän sen."

"Siksipä saatte myös tietää minkätähden? Minä olen tyytymätön työjuhta, sir. En välitä kenestäkään maan päällä, eikä kukaan maan päällä välitä minusta."

"Se on hyvin surkeata. Teidän olisi pitänyt käyttää lahjojanne paremmin."

"Ehkä herra Darnay, ehkäpä ei, älkää antako selvän naamanne tehdä teitä ylpeäksi, ettepä tiedä miten vielä voi käydä. Hyvää yötä!"

Jäätyään yksin, tämä outo olento otti kynttilän, meni peilin luo, joka riippui seinällä, ja tutki kuvaansa tarkasti siinä.

"Pidätkö sinä erityisesti tuosta miehestä?" mutisi hän kuvalleen, "miksi sinä pitäisit miehestä, joka on sinun näköisesi? Sinussa ei ole mitään, josta pitää, sen kyllä tiedät. Piru vieköön! Mikä muutos on sinussa tapahtunut! Onpa todellakin syytä kiintyä ihmiseen siksi että hän osottaa sinulle mitä olet menettänyt ja mitä sinusta olisi voinut tulla. Jos sinä olisit ollut hänen sijassaan, olisivatko nuo siniset silmät katsellet sinua samoin kuin häntä, ja olisivatko nuo kiihkeät kasvot säälineet sinua kuin häntä? Puhu suusi puhtaaksi! Sinä vihaat miestä."

Hän haki lohdutusta viinipullossaan, tyhjensi sen muutamassa hetkessä, ja pää käsien varassa ja hiukset hajallaan pöydällä, vaipui hän uneen kynttilän tipahdellessa talia alas hänen päälleen.

VIIDES LUKU

Shakaali.

Ne olivat juoma-aikoja ne, ja useimmat ihmiset joivat paljon. Niin suuren parannuksen on aika tehnyt sellaisissa tavoissa, että kohtuullinen lasku siitä viini- ja punssimäärästä, jonka mies taisi nielaista illan kuluessa ilman että hänen arvonsa gentlemannina lainkaan siitä aleni, tuntuisi meidän päivinämme naurettavalta liioittelulta.

Lakitieteen ammattikunta ei ollut toisia ammattikuntia huonompi mitä bakkanaalisiin taipumuksiin tulee; eikä myöskään herra Stryver, joka jo hyvässä vauhdissa lisäsi suurta ja tuottavaa praktiikkaansa, ollut vertaisiaan huonompi tässä suhteessa.

Herra Stryver alkoi varovaisesti karsia pois alimmaisia kapuloita niistä tikapuista, joita myöden hän kapusi ylös, suosikki kuin oli sekä Old Baileyssa että oikeusistunnoissa. Niitten täytyi nyt erityisesti kutsua suosikkiaan ikävöivään helmaansa, ja tuppaantuen loordi ylituomarin näkyville Kings Benchissä, näkyi herra Stryverin kukoistava naama joka päivä puhkeavan peruukkien penkillä ikäänkuin suuri auringonruusu, joka nousee kohti aurinkoa keskellä koreita kumppaneja.

Temple Barissa oli kerta tehty muistutus siitä, että vaikka herra Stryver oli suulas mies, vaikka hän oli julkea, rivakka ja rohkea mies, ei hänellä ollut kykyä löytää tosiasioiden ydintä, joka on asianajajan välttämättömimpiä ja pätevimpiä lahjoja. Mutta siinä suhteessa oli hän tehnyt ihmeellisiä edistyksiä. Mitä enemmän hänellä oli tehtävää, sitä suuremmaksi kasvoi hänen kykynsä syventyä asian sydämmeen ja ytimeen, ja juopottelipa hän kuinka myöhään yöhön tahansa Sydney Cartonin kanssa, oli hänellä aamulla kaikki selvänä.

Sydney Carton, joka oli kaikista ihmisistä laiskin ja vähiten toiveita herättävä, oli hänen paras liittolaisensa. Se määrä, minkä he molemmat yhdessä joivat Sakkanuutista Mikonpäivään, olisi kannattanut vaikka sota-alusta. Stryver ei koskaan käsitellyt mitään juttua, ellei Carton ollut läsnä kädet taskuissa ja tuijottaen oikeussalin kattoon; he tekivät yhteisiä käräjämatkoja, ja sielläkin jatkoivat he tavallisia juominkejaan myöhään yöhön, ja huhu tiesi, että Cartonin nähtiin keskellä selvää päivää horjuvana hiipivän asuntoonsa kuin kevytmielisen kissan.

Viimein kerrottiin niiden kesken, jotka olivat asiasta huvitettuja, ettei Sydney Cartonista koskaan tulisi leijonaa, mutta että hän oli erinomaisen hyvä shakaali, ja tässä vaatimattomassa toimessa seurasi ja palveli hän Stryveriä.

"Kello on kymmenen, sir", sanoi viinuri, jonka Carton oli pyytänyt itseään herättämään – "kello on kymmenen."

"Mikä on?"

"Kello on kymmenen, sir."

"Mitä tarkoitatte? Kymmenen illallako?"

"Niin, sir. Teidän armonne käski minut herättämään."

"Ah, nyt muistan, hyvä on, hyvä on."

Koetettuaan pari kertaa uudestaan nukahtaa, jota viinuri taitavasti esti liikuttamalla tulta herkeämättä viisi minuuttia, nousi hän, pani hatun päähänsä ja meni ulos. Hän meni Templeen ja virkistettyään itseään kävelemällä pari kertaa Kings Bench-walkin ja Paper-buildingssin ohi, kääntyi hän herra Stryverin luo.

Stryverin kirjuri, joka ei koskaan ollut läsnä näissä neuvotteluissa, oli mennyt kotia ja esimies Stryver avasi oven. Hän oli tohveleissa ja väljässä yötakissa ja paljas kaulainen mukavuuden vuoksi. Hänellä oli silmäinsä ympärillä tuo hurja, pinnistetty ja surkastunut piirre, jonka huomaa kaikilla juomareilla hänen luokassaan ja joka esiintyy maalauksissa ja muotokuvissa jokaiselta juoppouskaudelta.

"Sinä tulet vähän myöhään, Sydney", sanoi Stryver.

"Tavallisella ajalla; ehkäpä neljännestä myöhemmin."

He astuivat likaiseen huoneeseen, joka oli täyteen sirotettu kirjoja ja papereita. Takassa leimusi tuli, kattila höyrysi tulella ja keskellä papereita loisti pöytä täynnä viiniä, konjakkia, rommia, sokeria ja sitroonia.

"Sinä olet tyhjentänyt pullon, Sydney, sen huomaan."

"Luulenpa, että niitä oli kaksi tänä iltana. Olen syönyt päivällistä

Darnayn kanssa tai nähnyt hänen syövän – sehän on melkein sama."

"Tuo yhdennäköisyys oli sinulta mainio keksintö. Mitenkä se päähäsi juolahtikaan."

"Minusta hän oli aika pulska mies, ja tulin ajatelleeksi, että jos minua olisi onni seurannut, olisin ollut melkein yhtä pulska."

Herra Stryver nauroi niin, että hänen ennenaikainen pönkkämahansa kellui.

"Sinä ja onnesi, Sydney! Mutta työhön, työhön."

Jotenkin nurpeana avasi shakaali takkinsa, meni viereiseen huoneeseen ja tuli takasin tuoden mukanaan kannullisen kylmää vettä, pesuvadin ja kaksi käsiliinaa. Hän kastoi käsiliinat veteen, pusersi niitä vähän ja kääri ne päänsä ympäri, istuutui pöydän ääreen ja sanoi: "Nyt olen valmis".

"Ei paljon keittämistä, tänä iltana, Muisti", sanoi herra Stryver iloisesti, silmäillen papereitaan.

"Kuinka paljon?"

"Vain kaksi juttua."

"Anna minulle pahin ensin."

"Tuossa on, Sydney. Anna mennä."

Leijona paneusi nyt seljälleen sohvalle toiselle puolen juomapöytää, shakaalin istuutuessa oman, papereilla sullotun pöytänsä ääreen toiselle puolen sitä, pullot ja lasit edessään. Molemmat viljelivät ahkerasti juomapöytää, kukin omalla tavallaan, leijona kädet housunvyötärössä katseli tuleen, silloin tällöin huiskuttaen pienempää asiakirjaa, shakaali taas vaipui rypistynein silmäkulmin ja kiihkeällä katseella niin syvään työhönsä, ettei silmä edes seurannut kättä, jonka hän ojensi ottaakseen lasin ja joka usein kopeloi hetkisen aikaa ennenkuin löysi sen ja kohotti huulilleen. Pari kolme kerta oli asia niin sotkuisa, että shakaali näki parhaaksi nousta ylös ja kastaa pyyhe uudestaan. Näiltä vaelluksiltaan vesikannun ja vadin luo palasi hän niin merkillisen märällä päähineellä, ettei sitä voi sanoin kuvailla, ja hänen huolestunut vakavuutensa teki asian vielä naurettavammaksi.

Vihdoin oli shakaali valmistanut vankan aterian leijonalle ja alkoi sitä tarjota. Leijona vastaanotti sen huolella ja tarkkuudella, valikoiden ja muistutuksia tehden ja shakaali auttoi kummassakin. Kun ateria oli ollut kyllin kauvan keskustelun alaisena, pisti leijona kätensä taas housunvyötäröön ja paneusi pitkälleen mietiskelemään. Shakaali vahvisti sitten kurkkuaan kulauksella ja päätään uudella kääreellä ja varustautui laittamaan kuntoon toista ateriaa. Tämä jätettiin leijonalle samalla tavalla eikä ollut kunnossa ennen kello kolmea aamulla.

"Ja nyt se on tehty, Sydney, täytä maljasi punssilla", sanoi herra

Stryver.

Shakaali irroitti käsiliinat päästään, joka taas höyrysi, pudisteli itseään, haukotteli, värisi ja totteli.

"Sinä olit oivallinen, Sydney, tänään tuossa jutussa. Jokainen kysymys teki hyvän vaikutuksen."

"Minä olen aina oivallinen, eikö totta."

"Sitä en väitä vastaan. Miksi olet niin pahalla tuulella, kasta kaulasi punssilla ja kevennä mielesi."

Shakaali totteli jälleen mumisten jotain puolustuksekseen.

"Vanha Carton vanhasta Shrewsbury koulusta", sanoi Stryver, nyykäyttäen hänelle päätään, häntä tarkastellen, "vanha kiikkulauta Sydney, milloin ilmassa, milloin maassa, milloin iloisena, milloin allapäin."

"Niin", sanoi toinen huoaten, "sama Sydney, jolla on sama onni.

Silloinkin kirjoitin aineita toisille pojille, ja harvoin itselleni."

"Ja miksi niin?"

"Jumala ties. Se oli kait minun tapani."

Hän istui kädet taskuissa ja sääret ojona katsellen tulta.

"Carton", sanoi hänen ystävänsä tuikeasti, asettuen taistelunhaluisena hänen eteensä, ikäänkuin olisi takka ollut jokin suurien tuumien ahjo, johon vanha Sydney Carton olisi ollut työnnettävä, "sinun tapasi on, ja on aina ollut vetelä. Sinulla ei ole tarmoa eikä päämäärää. Katso minuun."

"Tuhat tulimmaista", sanoi Sydney keveämmästi ja säyseämmästi naurahtaen, "äläpäs sinä rupea siveelliseksi."

"Mitenkä minä olen tehnyt mitä olen tehnyt?" sanoi Stryver. "Mitenkä minä teen mitä teen?"

"Osaksi maksamalla minulle avustani, luulen. Mutta siitä ei kannata puhua minulle eikä tyhjälle ilmalle; sinä teet mitä tahdot. Sinä olet aina kulkenut ensi rivissä ja minä takana."

"Minä tunkeuduin ensi riviin, vai olenko syntynyt siellä?"

"En ollut läsnä niissä juhlamenoissa, mutta minun luuloni on että olet syntynyt siellä", sanoi Carton. Tässä hän taas naurahti ja he nauroivat molemmat.

"Ennen Shrewsburya, Shrewsburyssa ja aina Shrewsburyn jälkeen", jatkoi Carton, "olet kulkenut omassa rivissäsi ja minä omassani. Ollessamme ylioppilastovereita Quartier latinissa Pariisissa, opiskellessamme ranskaa ja ranskalaista lakitiedettä ja kokoellessamme muita ranskalaisia muruja, joista meillä ei ole ollut paljon hyötyä, olit sinä aina jossain ja minä – en missään".

"Ja kenenkä oli syy?"

"Sieluni kautta, epäilenpä että syy oli sinun, sinä revit ja raastoit ja tuupit ja tunkeilit esiin niin väsymättömästi että minulla ei ollut muuta neuvoa kuin homehtua hiljaisuudessa. Mutta on kolkkoa puhua omasta menneisyydestään näin aamun sarastaessa. Käännä ajatukseni toiseen suuntaan ennenkuin menen."

"Hyvä on, juokaamme kauniin todistajan malja", sanoi Stryver, kohottaen lasiaan. "Oletko nyt hauskemmalla suunnalla?"

Nähtävästi ei, koska hän taas synkkeni.

"Kaunis todistaja", mutisi hän, tuijottaen lasiinsa. "Olen saanut tarpeeksi todistajista tänään; kuka on kaunis todistajasi?"

"Sen kuvamuotoisen tohtorin tytär, neiti Manette."

"Hänkö kaunis".

"Eikö ole sitten?"

"Ei."

"Kuinka ei, koko oikeus häntä ihaili, ihminen!"

"Viis minä koko oikeuden ihailusta! Kuka on valinnut Old Baileyn kauneuden tuomariksi? Hän oli kultakutrinen nukke!"

"Tiedätkö Sydney", sanoi herra Stryver katsellen häntä terävästi ja hitaasti sivellen toisella kädellään kukoistavia kasvojaan, "tiedätkö, että minusta melkein näytti, kuin olisit seurannut osanotolla sitä kultakutrista nukkea, ja olit hyvin nopsa huomaamaan mitä hänelle tapahtui."

"Nopsa huomaamaan mitä tapahtui. Jos tyttö pyörtyy parin kyynärän päässä minun nenästäni, huomaan sen ilman kiikaria, olkoon hän sitten nukke tai ei. Juon maljan mutta en myönnä kauneutta. Ja nyt en tahdo enää juoda. Tahdon mennä levolle."

Hänen isäntänsä saattaessa häntä portaille kynttilä kädessä valaistakseen häntä, pilkoitti päivä kylmästi likaisista ikkunoista. Kun hän astui ulos talosta, oli ilma kylmä ja kolkko, himmeä taivas pilvessä, virta musta ja pimeä ja koko maisema kuin kuollut erämaa. Ja aamutuuli tuprutti pölypyörteitä kuin olisi erämaanhiekka kohonnut kaukana ja sen ensimmäinen ryöppy lennossaan alkanut peittää kaupungin.

Tuhlatut voimat sisässään ja erämaa ympärillään seisahtui tämä mies hiljaisella terassilla ja näki silmänräpäyksen ajan erämaassa edessään kangastuksen kajastavan, jossa kuvastui kunnianhimo, itsensäkieltämys ja uutteruus. Hänen näkynsä ihanassa kaupungissa oli ilmavia saleja, joista lemmenjumalat ja sulottaret häntä katselivat, puutarhoja, joissa elämänpuun hedelmät riippuivat kypsymässä ja joissa vedet välkkyivät toivon lähteissä. Hetkinen vain, ja se oli hävinnyt. Hän kömpi ullakkokamariinsa, heittäysi vaatteet päällä järjestämättömään vuoteeseen ja kastoi tyynynsä turhilla kyyneleillä.

Synkkänä, synkkänä nousi aurinko, eikä se nähnyt synkempää näkyä kuin tämä mies oli. Hän oli lahjakas pään ja tunteitten suhteen, mutta kykenemätön lahjojaan oikein käyttämään, kykenemätön auttamaan itseään ja onnea löytämään. Hän tunsi ruosteen, joka häntä söi, ja alistui sen kulutettavaksi.

KUUDES LUKU

Sadottain ihmisiä.

Tohtori Manetten rauhallinen asunto sijaitsi rauhallisessa kadunkulmassa lähellä Soho-squarea. Eräänä kauniina sunnuntai-iltapäivänä, neljän kuukauden laineitten vyöryttyä yli maankavallusjutun ja kuletettua sen ynnä yleisön innon ja muistin kauvas ulapalle, herra Jarvis Lorry samoili päivänpaisteisia katuja asunnostaan Clerkenwellissä tohtorin luo päivällistä syömään. Monta kertaa palattuaan asiamietiskelyihinsä, oli herra Lorrysta tullut tohtorin ystävä, ja rauhallinen kadunkulma oli päivänpaisteinen osa hänen elämätään.

Tänä kauniina sunnuntaina vaelsi herra Lorry Sohoa kohti varhain iltapäivällä kolmesta tavallisesta syystä. Ensiksi koska hän kauniina sunnuntaina usein käyskenteli ulkona ennen päivällistä Lucyn ja tohtorin kanssa, toiseksi koska hänen sopimattomalla säällä oli tapana seurustella heidän kanssaan perheen ystävänä, jutella, lukea, katsella ikkunasta ja yleensä viettää päivä heidän seurassaan, kolmanneksi oli hänellä omia pieniä, viekkaita epäilyksiä ratkaistavina, ja hän tiesi että tohtorin perhe-elämässä oli tämä hetki sopivin niitä ratkaisemaan.

Omituisempaa kulmaa kuin se, jossa tohtori asuskeli, ei ollut tavattavissa Lontoossa. Siinä ei ollut mitään läpikäytävää ja kadunpuolisista ikkunoista tohtorin talossa oli hauska näköala kadulle, jolla oli miellyttävä, rauhaisa leima. Pohjoispuolella Oxford-roadia oli siihen aikaan harvoja asumuksia ja metsän puut rehottivat, metsäkukkaset kasvoivat ja orapihlaja kukki nyt jo kadonneilla kedoilla. Siksipä puhalsi raitis ilma Sohossa voimakkaasti ja vapaasti ja lähellä löytyi moni uhkea etelämuuri, jolla persikat kypsyivät, kun vuodenaika oli niille suotuisa.

Aikaisemmin päivällä loisti kesäaurinko kirkkaasti kulmalle, mutta katujen kuumetessa oli se varjossa. Se oli viileä paikka, hiljainen ja iloinen, merkillinen kaikumaan, ja oikea rauhan satama keskellä meluavia katuja.

Sellaiseen valkamaan soveltui rauhallinen alus, ja rauhallinen se olikin. Tohtori asui kahdessa kerroksessa, vanhassa hiljaisessa talossa, jossa muka päivin harjoitettiin montakin ammattia, mutta joista hyvin vähän tiesi päivällä ja yöllä ei ollenkaan. Takarakennuksessa, johon pääsi pihan kautta, ja jossa plataanin viheriäiset lehdet humisivat, sanottiin urkuja rakennettavan ja kerrottiin, että joku salaperäinen jättiläinen takoi siellä kultaa ja hopeaa, ja hän olikin naulannut kultaisen käsivarren seinälle etehisen luo – ikäänkuin olisi hän takoillut itsensä niin kauniiksi ja uhannut kaikkia vieraita samallaisella muutoksella. Näistä ammateista tiesi hyvin vähän, samoin eräästä yksinäisestä vuokralaisesta, jonka kerrottiin asuvan yläkerrassa sekä hämärästä nuoranpunojasta, jonka konttoori muka oli alikerrassa. Silloin tällöin eksynyt käsityöläinen, vetäen takkia päälleen kulki etehisen läpi, jokin vieras tirkisteli sisään, tai kuului pihan poikki etäinen helinä, tai jyske kultaisen jättiläisen luota. Mutta nämät olivat vain poikkeuksia, sillä plataani talon takana ja kaiku kadun kulmassa olivat omia herrojaan sunnuntaiaamusta lauvantai-iltaan asti.

Tohtori Manette vastaanotti täällä potilaita, joita hänen luokseen houkutteli hänen vanha maineensa – jonka epämääräiset kuiskaukset hänen kohtalostaan olivat herättäneet uuteen eloon. – Hänen tietonsa, valppautensa ja taitavuutensa kekseliäihin kokeihin nähden, vaikuttivat, että hän oli jotenkin käytetty. Ja hän ansaitsi sen minkä tarvitsi.

Kaiken tämän tiesi, tunsi ja ajatteli herra Jarvis Lorry, soittaessaan rauhallisen kulmatalon kelloa kauniina sunnuntai-iltapuolena.

"Onko tohtori Manette kotosalla?"

Häntä odotettiin kotia.

"Onko neiti Lucy kotosalla?"

Häntä odotettiin kotia.

"Onko neiti Pross kotona."

Mahdollisesti hän oli kotona, mutta palvelijan oli tahdoton ennakolta tietää aikoiko neiti Pross myöntää tai kieltää tätä tosiasiaa.

"Olenpahan sitten itse kotona täällä", sanoi herra Lorry, nousten yläkertaan.

Vaikka ei neiti Manette lainkaan tuntenut synnyinmaataan, näytti hänellä olevan synnynnäinen lahja vähillä keinoilla saada paljon aikaan, joka on Ranskan tyttärien hyödyllisimpiä ja miellyttävimpiä ominaisuuksia. Joskin kalustus oli yksinkertainen, kaunisti huonetta niin moni pieni koriste, joiden ainoa arvo oli niitten aistikkaisuudessa ja sievyydessä, että se tuntui viehättävältä. Koko kodin järjestäminen suuremmasta pienempään, värien sommittelu, hauska vaihtelu ja vastakohdat, joita oli saavutettu kekseliäiden pikkuseikkain, keveiden käsien, kirkkaiden silmien ja hyvän järjen avulla, olivat samalla kertaa niin miellyttävät itsessään, ja kuvasivat niin talon pikku emäntää, että herra Lorrysta, seistessään ja katsellessaan ympärilleen, näytti kuin olisivat tuolit ja pöydät sillä erityisellä ilmeellä, jonka hän nyt niin hyvin tunsi, kyselleet, hyväksyikö hän heitä?

Molemmissa kerroksissa oli kolme huonetta, ja välillä olevat ovet olivat avoinna, että ilma pääsisi vapaasti kulkemaan niissä. Herra Lorry havaitsi hyvillä mielin, että aistikas sisustus oli joka huoneessa yhtä sopusuhtainen. Ensimmäinen oli paras huone ja siinä olivat Lucyn linnut, kukkaset, kirjat, kirjoitus- ja työpöytä ynnä vesivärilaatikko, toinen oli tohtorin vastaanottohuone ja ruokahuone, kolmas, jonne plataanin kahisevat lehdet pihalta loivat vaihtelevia varjoja, oli tohtorin makuuhuone – ja siellä olivat nurkassa käyttämätön suutarinrahi ja työkalut, melkein samassa järjestyksessä kuin ne olivat olleet viheliäisen talon viidennessä kerroksessa, viinituvan vieressä, Saint-Antoinen esikaupungissa Pariisissa.

"Minua ihmetyttää", sanoi herra Lorry katseltuaan ympärilleen, "että hän pitää luonaan tätä kärsimyksensä muistia."

"Ja mitä ihmettelemistä siinä?" kuului äkillinen kysymys hänen takanaan, joka sai hänet hätkähtämään.

Se oli neiti Pross, hurja, punatukkainen, kovakourainen nainen, jonka kanssa hän oli tutustunut Royal Georgen hotellissa Doverissa ja jota tuttavuutta hän sittemmin oli uudistanut, joka tämän kysymyksen teki.

"Luulin – " alkoi herra Lorry.

"Te muka luulitte!" sanoi neiti Pross ja herra Lorry nöyrtyi.

"Kuinka jaksatte?" kysyi tämä nainen sitten – terävästi, mutta samassa koetti hän osottaa, että hän ei kantanut mitään vihaa.

"Jaksan sangen hyvästi, kiitän teitä", vastasi herra Lorry pehmeästi.

"Mitenkä itse jaksatte?"

"Ei kehumista", sanoi neiti Pross.

"Eikö todellakaan?"

"Ei todellakaan!" sanoi neiti Pross. "Olen hyvin levoton pikku lintuneidistäni."

"Todellakin?"

"Jumalan tähden sanokaa jotain muuta kuin todellakin, tai te kiusaatte minut kuoliaaksi", sanoi neiti Pross, jonka luonne (vastakohtana hänen vartalolleen) oli lyhyt.

"Todenko perästä?" sanoi herra Lorry.

"Todenko perästä ei myöskään kuulu hauskalta", vastasi neiti Pross, "mutta paremmalta sentään. Niin, olen sangen levoton."

"Saanko luvan kysyä syytä?"

"En ollenkaan siedä että ihmisiä, jotka eivät laisinkaan ole lintuneitini arvoiset, tulee tänne tusinoittain häntä katsomaan", sanoi neiti Pross.

"Tuleeko tänne tosiaankin tusinoittain ihmisiä sitä varten?"

"Sadottain."

Tälle rouvasihmiselle oli omituista (kuten monelle muulle ihmiselle sekä ennen että jälkeen hänen aikaansa) että niin pian kuin hänen ensi lausumaansa epäiltiin, liioitteli hän sitä.

"Hyvänen aika!" sanoi herra Lorry, ja se oli hänestä paras huomautus, minkä hän taisi keksiä.

"Minä olen elänyt lemmittyni luona – tai lemmittyni on elänyt minun luonani kymmenvuotiaasta asti, hän maksoi minulle elatuksestaan, jota hän ihan varmaan ei olisi tehnyt, siitä voitte panna päänne pantiksi, jos minä olisin saattanut ylläpitää itseäni tai häntä ilmaiseksi. Ja tämä on tosiaankin hyvin kovaa", sanoi neiti Pross.

Koska herra Lorry ei tarkalleen tiennyt mikä oli niin kovaa, pudisti hän päätään, jota hän muuten teki sopivissa ja sopimattomissa tilaisuuksissa.

"Kaikenmoiset ihmiset, jotka eivät vähääkään ole aarteeni vertaiset, käyvät täällä alinomaa", sanoi neiti Pross. "Kun te alotitte – ".

"Kun minä alotin, neiti Pross?"

"Ettekö sitten alottaneet? Kuka palautti hänen isänsä elämään?"

"Oh! Jos se oli alottamista – " sanoi herra Lorry.

"Ei suinkaan se lopettamistakaan ollut? Sanon vain, että kun te alotitte, oli se aika vaikeata, eipä siltä, että näkisin mitään muuta vikaa tohtori Manettessa kuin että hän ei ole sellaisen tyttären arvoinen, ja se ei ole mikään moite häntä kohtaan, sillä eihän saata otaksuakkaan, että kukaan olisi hänen arvoisensa missään suhteessa. Mutta kaksin- ja kolminkerroin vaikeata on nähdä joukottain ja kasottain ihmisiä, jotka juoksevat tohtoria tavottelemassa (hänelle olisin vielä antanut anteeksi) ja ryöstävät lintuneitini rakkauden minulta."

Herra Lorry tiesi neiti Prossin hyvin mustasukkaiseksi, mutta hän tiesi myös, että hänen omituisen pintansa alla piili yksi noita epäitsekkäitä olentoja – joita vain naisissa tapaamme, – jotka pelkästä rakkaudesta ja ihailusta antautuvat vapaaehtoisiksi orjiksi nuoruudelle, itse sen kadotettuaan, kauneudelle, jota eivät koskaan omistaneet, luonnonlahjoille, joita heidän ei koskaan onnistunut saavuttaa, ja valoisille toiveille, jotka eivät koskaan valaisseet heidän synkkää olemassaoloaan. Hän tunsi tarpeeksi elämää, tietääkseen, ettei löydy mitään parempaa kuin sydämmen uskollinen palvelus, kun se on siinä muodossa ja suoritetaan vapaana itsekkäisyydestä ja hän tunsi niin lämmintä kunnioitusta sitä kohtaan, että kun hän mielikuvituksessaan jakeli hyvityksiä – niin me kaikki enemmän tai vähemmän teemme – , asetti hän neiti Prossin paljoa lähemmäksi alimmaisia enkeleitä kuin monen muun naisen, joka luonnon ja olojen puolesta oli verrattoman paljon parempiosainen ja jolla vielä oli tilikin Tellsonin pankissa.

"Ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaankaan kuin yksi mies, joka olisi lintuneitini arvoinen", sanoi neiti Pross, "ja se on veljeni Solomon, ellei hän olisi hieman erehtynyt elämässä."

Tässä olivat herra Lorryn tutkimukset neiti Prossin persoonallisissa elämänvaiheissa vahvistaneet sen tosiasian, että hänen veljensä Solomon oli sydämetön konna, joka oli riistänyt häneltä kaiken omaisuuden omille voitonpyrinnöilleen, jättäen hänet ainiaaksi köyhyyden valtaan, ilman vähintäkään omantunnonvaivaa. Neiti Prossin järkähtämätön usko Solomoniin (pieni erehdys poisluettuna) oli herra Lorryn mielestä vakava asia, ja lisäsi paljon hänen hyviä ajatuksiaan hänestä.

"Koska olemme kahdenkesken tällä hetkellä ja molemmat olemme asiaihmisiä", sanoi herra Lorry heidän palattuaan saliin, johon istuutuivat tuttavallisesti yhdessä, "sallikaa minun kysyä teiltä – eikö tohtori koskaan Lucyn kanssa puhuessaan viittaile suutariaikaansa."

"Ei koskaan."

"Ja kuitenkin säilyttää hän luonaan tuon rahin ja nuo työkalut?"

"Mutta", sanoi neiti Pross pudistaen päätään, "en sano, ettei hän viittaile siihen sisällisesti."

"Luuletteko hänen paljon sitä ajattelevan?"

"Luulen", sanoi neiti Pross.

"Kuvailetteko – " alotti herra Lorry, mutta neiti Pross keskeytti häntä jyrkästi:

"En kuvaile koskaan mitään. Minulla ei ole lainkaan mitään mielikuvitusta".

"Kiitän oikaisusta; otaksutteko – te kai joskus menette niin pitkälle, että otaksutte jotain?"

"Silloin tällöin", sanoi neiti Pross.

"Otaksutteko", jatkoi herra Lorry, veitikkamainen välke kirkkaissa silmissään, häntä ystävällisesti silmäillessään, "että tohtori Manettella, näitten vuosien kuluessa on ollut oma ajatuksensa rääkkäyksensä syystä, ja ehkäpä vielä rääkkääjäinsä nimestäkin."

"En otaksu muuta kuin mitä lintuneitini minulle sanoo."

"Ja hän sanoo."

"Että hän niin luulee."

"Älkää nyt minuun suuttuko, joskin teen teille näitä kysymyksiä; olenhan vain tuhma asiamies ja te olette asianainen."

"Tuhma?" sanoi neiti Pross sävyisästi.

Herra Lorry, joka melkein toivoi, että hän olisi jättänyt pois tämän häveliään laatusanan, vastasi: "Ei, ei, ei. Ei suinkaan. Mutta palatkaamme asioihin – eikö ole omituista, ettei tohtori Manette, joka epäilemättä on syytön kaikkiin rikoksiin, kuten me kaikki olemme vakuutetut, koskaan koske tätä kysymystä. Joskin ei juuri keskusteluissaan minun kanssani, vaikka olimmekin asiatuttavat monta vuotta takaperin ja nyt olemme läheiset ystävät, mutta kauniin tyttärensä kanssa, johon hän on niin kiintynyt, ja joka on niin syvästi kiintynyt häneen. Uskokaa minua, neiti Pross, en ota tätä asiaa puheeksi uteliaisuudesta, vaan lämpimästä osanotosta."

"No hyvä! Minun ymmärrykseni mukaan, ja se ei paljon merkitse, vai mitä", sanoi neiti Pross, lauhtuen hänen anteeksipyynnöistään, "pelkää hän kosketella tätä asiaa."

"Pelkää."

"Onhan se hyvin selvää. Sehän on kauhea muisto, johtuihan hänen heikkomielisyytensä siitä, ja koska hän ei tiedä mitenkä hänen järkensä pimeni, eikä mitenkä hän jälleen tointui, ehkäpä hän pelkää jälleen vaipuvansa entiseen pimeyteen. Tämähän jo minun mielestäni on omiaan tekemään tämän aineen hänelle epämiellyttäväksi."

Näin syvämietteistä muistutusta ei herra Lorry odottanut. "Olette oikeassa", sanoi hän, "ja kuinka kauheata on sitä ajatella. Mutta neiti Pross, epäilen josko se on hyväksi tohtori Manettelle, että hän aina sulkee nämät masentavat ajatukset itseensä. Niin, se on tämä epäilys ynnä siitä johtuva levottomuus, joka on aiheuttanut tämän tuttavallisen keskustelumme."

"Se ei ole autettavissa", sanoi neiti Pross, päätään pudistaen. "Jos kajootte siihen kohtaan, tapahtuu heti muutos pahempaan päin. Parempi jättää se sikseen. Sanalla sanoen, se aine on jätettävä sikseen. Väliin nousee hän vuoteeltaan sydänyönä, ja me täällä yläkerrassa kuulemme hänen käyskentelevän edestakasin, edestakasin huoneessaan. Pikku lintuni ymmärtää siitä, että hän ajatuksissaan on käyvinään edestakasin vanhassa vankilassaan. Hän kiiruhtaa silloin alakertaan ja he kulkevat yhdessä edestakasin, edestakasin, kunnes hän tyyntyy jälleen. Mutta hän ei koskaan sanallakaan mainitse levottomuutensa oikeata syytä ja pikku lintuni näkee parhaaksi olla siihen viittailematta. Äänettöminä kulkevat he yhdessä edestakasin, edestakasin, kunnes lintuseni rakkaus ja seura on saattanut hänet entiselleen."

Vaikka neiti Pross vakuutti, ettei hänellä ollut mielikuvitusta, osotti hänen tapansa kertoa ja sanoa edestakasin, edestakasin, että hän täysin käsitti sitä kalvavaa tuskaa joka seuraa, kun ihminen alituisesti on saman surullisen ajatuksen vainoomana, ja se osotti myös että hänellä oli kylläkin mielikuvitusta.

On jo mainittu, että tämä kadunkulma oli merkillinen kaikunsa puolesta, nyt kuului niin selvästi läheneviä askelia, että tuntui kuin pelkkä mainitseminen väsyneestä, edestakasin vaeltamisesta olisi ne synnyttänyt.

"Tässä he ovat!" sanoi neiti Pross, ja nousi keskeyttääkseen keskustelua, "ja pian on täällä sadottain ihmisiä!"

Tämä kadunkulma oli niin merkillinen akustiikkaan nähden, se oli niin merkillinen korva, että kun herra Lorry katseli ikkunasta nähdäkseen isää tyttärineen, joitten askeleet äsken kuuluivat, luuli hän, etteivät he koskaan saapuisi. Kaiku ei ainoastaan hälvennyt pois kuin olisivat askeleet poistuneet, vaan uusia askeleita, jotka eivät koskaan päässeet perille kuului niitten sijaan ja hälvenivät aivan lähellä. Isä tyttärineen tuli viimein näkyviin ja neiti Pross vastaanotti heitä etehisen ovella.

Oli hauska nähdä mitenkä pahasisuinen, punatukkainen ja ruma neiti Pross riisui hatun lemmittynsä päästä, hänen noustuaan ylös rappusia, mitenkä hän puhdisti sitä nenäliinansa nipukoilla, puhalsi pois tomun siitä, kääri kokoon päällysnutun ja silitti hänen rikkaita kutriaan yhtä ylpeästi kuin hän olisi silittänyt omia hiuksiaan jos hän olisi ollut naisista kaunein ja ylpein. Hauska oli myös nähdä hänen lemmittynsä kiittävän ja syleilevän häntä ja vastustelevan hänen liikanaista huolenpitoaan, jota hän uskalsi vain leikiten tehdä, neiti Pross olisi muuten syvästi loukkaantuneena vetäytynyt huoneeseensa itkemään. Hauska oli myös nähdä tohtoria kun hän katseli heitä ja sanoi neiti Prossille, että hän hemmotteli Lucyä, mutta hänen katseensa ja äänensä olivat jos mahdollista vielä enemmän hemmottelevia. Entäs herra Lorry sitten pienessä peruukissaan, mitenkä hän säteili, kiittäen onnen tähteään, joka oli valaissut hänet vanhoilla päivillään lämpimään kotiin. Mutta tätä hauskaa näköä ei tullutkaan satakunta ihmisiä katsomaan ja herra Lorry odotti turhaan neiti Prossin ennustuksien täyttymistä.

Päivällisaika oli käsissä, mutta satoja ihmisiä ei vaan kuulunut. Pienen talouden keittiön puoli oli neiti Prossin huostassa ja hän suoritti aina tehtävänsä mainiosti. Hänen päivällisensä olivat puolittain ranskalaiset ja puolittain englantilaiset ja ne olivat kaikessa yksinkertaisuudessaan niin mainiot ja niin sievästi katetut että parempaa ei voinut vaatia. Koska neiti Prossin ystävyys oli kauttaaltaan käytännöllistä laatua oli hän kuljeksinut Sohossa ja lähitienoilla etsimässä köyhiä ranskalaisia, jotka killinkien ja puolikruunujen houkuttelemina, ilmaisivat hänelle keittotaidon salaisuuksia. Näiltä Gallian hävinneiltä pojilta ja tyttäriltä oli hän oppinut niin ihmeellisiä temppuja, että vaimo ja tyttö, jotka muodostivat palvelijakunnan, pitivät häntä oikeana taikavaimona tai Tuhkimon kummina, joka lähetti noutamaan kanan, kaniinin tai vähän vihanneksia ja muutti ne miksi tahtoi.

Sunnuntaina aterioi neiti Pross tohtorin pöydässä, mutta muuten piti hän oman päänsä ja söi epämääräisellä ajalla, joko keittiön puolella tai omassa huoneessaan toisessa kerroksessa, – sinisessä huoneessa, jonne ei kukaan muu kuin hänen Lintuneitinsä saanut tulla. Tällä kertaa oli neiti Pross pikku lintunsa ystävällisten kasvojen ja käytöksen vaikutuksesta erinomaisen suopea ja niinpä oli päivällinenkin hyvin hauska.

Päivä oli tukahduttava, ja päivällisen jälkeen ehdotti Lucy, että viini kannettaisiin ulos plataanin alle, jotta he saattaisivat istua ulkona raittiissa ilmassa. Koska kaikki kävi hänen mielensä mukaan, menivät he ulos plataanin alle ja hän kantoi itse viinin herra Lorryn varalle. Hän nimitti itseään herra Lorryn juomanlaskijaksi ja heidän istuessaan plataanin alla puhelemassa, hoiti hän hänen lasiaan, katsoen että se aina oli täynnä.

Salaperäiset talot katselivat heitä ja plataani kuiskaili omalla tavallaan heidän päänsä päällä.

Mutta satoja ihmisiä ei vieläkään ilmestynyt. Herra Darnay saapui kyllä heidän istuessaan plataanin alla, mutta siinä oli vain yksi.

Tohtori Manette vastaanotti hänet ystävällisesti, samoin Lucy. Mutta neiti Pross tunsi äkkiä nykimisiä päässä ja ruumiissa ja meni sisään. Hän oli usein tämän vamman alaisena ja kutsui sitä arkipuheessa: "puistatukseksi".

Tohtori oli parhaimmalla tuulellaan ja näytti tavattoman nuorelta. Tällaisina hetkinä oli yhdennäköisyys hänen ja Lucyn välillä hyvin suuri ja heidän siinä vierekkäin istuessa, Lucyn nojatessa päätään hänen olkapäihinsä ja hän käsivarttaan Lucyn tuolille, oli hyvin hauska havaita tätä yhdennäköisyyttä.

Hän oli koko päivän puhunut monesta asiasta ja erinomaisen vilkkaasti. "Kuulkaa, tohtori Manette", sanoi herra Darnay, heidän istuessaan plataanin alla, ja hän sanoi sen jatkona heidän keskusteluunsa, he olivat nimittäin puhelleet Lontoon vanhoista rakennuksista – "tunnetteko Toweria?"

"Olemme Lucyn kanssa olleet siellä, mutta vain satunnaisesti.

Huomasimme kyllä että se oli mieltäkiinnittävä, mutta siinä kaikki!"

"Minä olen ollut siellä, kuten muistanette", sanoi Darnay hymyillen, mutta samassa harmista punehtuen, "vaikka en siinä asemassa, että olisin voinut tutkia sitä. Minulle kerrottiin merkillinen juttu siellä ollessani."

"Mikä juttu se oli?" kysyi Lucy.

"Heidän tehdessään muutoksia siellä, löysivät työmiehet vanhan vankiluolan, joka vuosikausia oli ollut muurattu ja unohdettu. Jokainen kivi sisäseinissä oli täynnä kirjoituksia, vankien leikkelemiä – päivämääriä, nimiä, valituksia ja rukouksia. Kulmakiveen eräässä nurkassa, oli vanki, joka luultavasti oli mestattu, viime työkseen leikellyt kolme kirjainta. Niihin oli käytetty hyvin vaillinaista asetta ja työ oli tapahtunut kiireessä ja epävarmasti. Ensin näytti kuin olisi siihen leikelty D.I.C. mutta lähemmin tutkittaessa huomattiin viimeinen kirjain G: ksi. Ei missään muistiinpanoissa eikä kertomuksissa löytynyt mitään vankia niillä alkukirjaimilla, ja turhaan arvailtiin mikä nimi se saattoi olla. Viimein otaksuttiin etteivät kirjaimet merkinneetkään alkukirjaimia, vaan sanaa: 'Dig' (kaiva.) Kirjoituksen alla oleva laattia kaivettiin tarkasti ja maassa kiven tai tiililevyn alla löydettiin jäännöksiä paperista ja pienestä nahkapussista. Tuntemattoman vangin kirjoitus ei koskaan tule luetuksi, mutta hän oli kirjoittanut jotain ja piilottanut sen vanginvartialta."

"Isäni", huudahti Lucy, "sinä voit pahoin."

Tohtori oli äkkiä kohonnut pystyyn, pidellen päätään käsillään. Hänen ulkomuotonsa ja käytöksensä pelotti heitä kaikkia.

"En, lapseni, en voi pahoin. Mutta suuria vesipisaroita putosi päälleni ja sai minut säpsähtämään. Parasta lienee, että menemme sisään."

Hän toipui melkein heti. Satoi tosiaankin suuria pisaroita, ja hän näytti heille niitä kädessään. Mutta hän ei puhunut sanaakaan löydöstä ja heidän mennessään sisään, havaitsi herra Lorryn asiasilmä tai oli havaitsevinaan hänen kasvoissaan kun ne kääntyivät Charles Darnayn puoleen, saman omituisen ilmeen kuin oikeussalin käytävässä.

Mutta hän hillitsi itseään niin pian, että herra Lorry epäili asiasilmäänsä. Kultaisen jättiläisen käsivarsi etehisessä ei ollut häntä vakavampi, kun hän seisahtui sen alle ja sanoi vielä olevansa tottumaton sellaisiin pikku sattumiin ja ehkäpä hän ei koskaan niihin tottuisikaan ja hän selitti että sade oli häntä pelottanut.

Oli teenjuonnin aika ja neiti Pross askarteli teekeittiön ääressä, uuden "puistatuksen" uhrina, mutta satoja ihmisiä ei vaan kuulunut. Herra Carton oli saapunut mutta sittenkin niitä oli vain kaksi.

Ilta oli niin painostava, että vaikka ovet ja ikkunat olivat seljällään olivat he menehtyä kuumuuteen.

Teetä juotuaan, muuttivat he kaikki ikkunan ääreen ja katselivat ulos painavaan hämärään. Lucy istui isänsä vieressä, Darnay hänen toisella puolellaan ja Carton nojautui ikkunaan. Uutimet olivat pitkät ja valkoset ja jotkut ukkosilman puuskaukset, jotka pyörivät sisälle kadunkulmaan, lennättivät ne kattoon ja liehuttivat niitä kuin aavesiipiä.

Sadepisarat tippuivat yhä, "ne ovat suuret ja raskaat, mutta ne putoavat harvaan", sanoi tohtori Manette. "Rajuilma lähestyy hitaasti."

"Mutta varmaan", sanoi Carton.

He puhuivat hiljaa, kuten ihmiset tavallisesti tekevät jotain odottaessaan, ja kuten aina on tapana pimeässä huoneessa salamaa odottaessa.

Kaduilla ihmiset kiirehtivät suojaa hakemaan ennen rajuilman puhkeamista. Ihmeellinen, kaikuva kadunkulma kajahteli lähenevistä ja etenevistä askelista, vaikka ei siellä ollut ainoatakaan kulkevaa.

"Ihmisiä on joukottain liikkeellä ja kumminkin tämä on erämaa", sanoi

Darnay heidän kuunneltuaan hetkisen.

"Eikö tämä kaiku tee syvää vaikutusta, herra Darnay?" kysyi Lucy. "Väliin olen istunut täällä iltasin ja kuvaillut – mutta mielettömän mielikuvituksen pelkkä varjokin saa minut värisemään tänä iltana, kun kaikki on niin pimeätä ja juhlallista."

"Sallikaa meidänkin väristä. Saammeko kuulla mielikuvitustanne."

"Teistä se on vain tyhjää. Sellaiset mielijohteet, luulen, vaikuttavat vain niihin, joissa ne syntyvät; niitä ei käy kertominen. Olen väliin iltasin istuskellut täällä yksin kuuntelemassa, kunnes kuvailen, että täällä kajahteleva kaiku on niitten askelien kaiku, joita me sitten elämämme kuluessa kuulemme."

"Siinä tapauksessa on se aika ihmisjoukko, joka tulee esiintymään elämässämme", puuttui Sydney Carton puheeseen jurolla tavallaan.

Askeleita kuului yhä ja ne kiirehtivät yhä kiivaammin. Kulma kaikui ja vastakaikui askelista, jotkut tuntuivat juoksevan ikkunain alla, toiset huoneessa, toiset olivat läheneviä, toiset eteneviä, toiset seisahtuivat ja toiset kerrassaan vaikenivat; kaikki kulkivat etäisillä kaduilla, ei yksikään näkösällä.

"Kuuluvatko nämät askeleet meille kaikille, neiti Manette, tai pitääkö meidän jakaa ne keskenämme."

"Sitä en tiedä, herra Darnay, sanoinhan teille, että se oli houkkamainen mielenjohtuma, mutta te käskitte minun kertomaan sitä. Kun olen antautunut siihen ajatukseen, olen ollut yksinäni ja silloin olen mielessäni kuvitellut niitä niitten ihmisten askeleiksi, jotka tulevat vaikuttamaan isäni tai minun elämään."

"Minä otan ne haltuuni", sanoi Carton. "Minä en tee kysymyksiä enkä ehtoja. Suuri ihmisjoukko ryntää vastaamme, ja neiti Manette, minä näen ne – salaman valossa." Hän lisäsi viimeiset sanat ankaran leimauksen jälkeen, joka valaisi hänet ikkunaan nojautuneena.

"Ja minä kuulen heidän tulevan!" lisäsi hän jyrinän jälkeen. "Tässä he tulevat, nopeasti, hurjasti ja raivokkaasti!"

Hän tarkotti sateen kohinaa ja huminaa ja sade keskeytti hänet sillä sen aikana ei mikään ääni kuulunut. Kauhistuttava rajuilma puhkesi jyrinään, salamoihin ja rankkasateeseen eikä herennyt hetkeksikään ennenkuin kuu kohosi taivaalle sydänyön aikana.

Puhtaassa ilmassa soi kello yksi pyhän Paavalin kirkossa, kun herra Lorry lähti kotiaan Clerkenwelliin Jerryn saattamana, joka oli pitkävartisissa saappaissa ja kantoi lyhtyä kädessään. Tiellä Sohon ja Clerkenwellin välillä, löytyi yksinäisiä paikkoja ja herra Lorry, joka muisti maantienrosvoja, antoi aina Jerryn tehdä tämän palveluksen, vaikka tavallisesti pari tuntia aikasemmin.

"Minkälainen yö!" sanoi herra Lorry. "Tällainen yö voisi melkein herättää kuolleet haudoistaan."

"Sitä yötä, herra en ole koskaan nähnyt – enkä myös mahda kohdata ketään, joka sen näkee", vastasi Jerry.

"Hyvää yötä, herra Carton", sanoi asiamies. "Hyvää yötä, herra

Darnay. Vietämmeköhän enää eläissämme tällaista yötä yhdessä?"

Ehkäpä. Ja ehkäpä he vielä saavat nähdä sen suuren ihmisjoukon kohinalla ja jyrinällä ryntäävän vastaansa.

SEITSEMÄS LUKU

Monseigneur kaupungissa.

Monseigneur oli yksi hovin mahtavampia herroja, ja hänellä oli tavanmukainen joka neljäntenätoista päivänä uudistuva vastaanottonsa suuressa palatsissaan Pariisissa. Monseigneur oli sisäisessä huoneessaan, ja se oli kaikkein pyhin ihailijaparvelle, joka odotti ulkopuolella olevassa pitkässä huonejonossa. Monseigneur oli parhaallaan juomassa suklaataan. Monseigneur nieli helposti monta asiaa, ja moni tyytymätön sielu arveli, että hän oli aika vauhtia nielemäisillään koko Ranskanmaan, mutta aamusuklaa ei saattanut luiskahtaa alas hänen kurkustaan, ellei häntä ollut auttamassa neljä vankkaa miestä, kokkia lukuunottamatta.

Niin, neljä miestä tarvittiin kohottamaan onnellista suklaata Monseigneurin huulille, kaikki neljä loistivat kiiluvissa koristuksissa ja ylimmäinen niistä ei tullut toimeen ilman kahta kultakelloa taskussaan, Monseigneurin käytäntöön paneman, ylevän ja aistikkaan muodin mukaan. Yksi lakeija kantoi suklaakupin Monseigneurin pyhään läheisyyteen, toinen jauhoi ja hieroi suklaata pienellä koneella, jota hän sitä tarkoitusta varten kantoi mukanaan, kolmas tarjoskeli onnen suosimaa pyyhettä, neljäs (kultakellojen kantaja) kaasi suklaan kuppiin. Monseigneurin olisi ollut mahdoton säilyttää korkea paikkansa ihailevan taivaan alla, jos hän olisi luovuttanut yhdenkään näistä lakeijoista. Musta olisi tahra ollut hänen vaakunakilvellään, jos hänen suklaataan olisi halvasti tarjonnut vain kolme palvelijaa, ja jos niitä olisi ollut kaksi, olisi hän häpeästä kuollut.

Monseigneur oli eilisiltana ollut pienillä illallisilla, joissa myös teatterilla ja oopperalla oli viehättävät edustajansa. Monseigneur oli useimpina iltoina pikku illallisilla tenhoavassa seurassa. Monseigneur oli niin kohtelias, niin vaikutuksille altis, että teatteri ja ooppera vaikuttivat paljon enemmän ikäviin valtioasioihin kuin koko Ranskanmaan tarpeet. Se oli onnellinen asianhaara Ranskalle, kuten kaikille maille, jotka saavat sen kohtalon omakseen – kuten se aina oli esimerkiksi Englannille, hilpeitten Stuartien kaivattuina aikoina, jotka möivät sen.

Monseigneurilla oli tosiaankin ylevä käsitys yleisistä valtionasioista, hän antoi nimittäin kaiken kulkea omia teitään, erikoisista valtionasioista oli Monseigneurilla toinen todellakin ylevä käsitys, että kaiken oli käyminen hänen teitään – ja tuli kartuttaa hänen valtaansa ja kukkaroaan. Huvituksiensa suhteen Monseigneurilla oli myös se tosiaankin ylevä käsitys, että maailma oli olemassa niitä varten. Hänen mielilauseensa oli: "Maa ja kaikki mikä siihen kuuluu, on minun, sanoo Herra".

Ja kuitenkin oli Monseigneur vähitellen huomannut, että hänen asioissaan, sekä julkisissa, että yksityisissä ilmestyi vaikeuksia, siksi oli hänen ollut pakko liittyä veronkannon urakoitsijaan [virkamies Ranskan vanhan monarkkiian aikana, joka kantoi urakalla valtion verot. Suom. muist.]; yleiset valtiovarat vaativat tätä liittymistä, sillä Monseigneur ei tullut niissä toimeen ja siis täytyi ne jättää jonkun huostaan, joka niitä hoiti; hänen yksityiset raha-asiansa vaativat tätä liittymistä syystä, että urakoitsijat olivat rikkaat ja että Monseigneur monen sukupolven ylellisyyden ja tuhlauksen jälkeen oli tulemaisillaan köyhäksi. Siksi oli Monseigneur ottanut sisarensa luostarista, kun vielä oli aika torjua uhkaavaa huntua, joka muuten oli halpahintaisin puku jota hän taisi käyttää, ja lahjoitti hänet palkkiona hyvin rikkaalle urakoitsijalle, joka oli köyhä sukutaulunsa puolesta. Tämä urakoitsija, jolla oli omistajalleen sovitettu kultanuppinen keppi kädessä, oli muun seuran mukana etummaisissa huoneissa ja matelevan kunnioituksen esineenä – kaikki muut matelivat hänen edessään paitsi ne, joiden suonissa Monseigneurin veri virtasi, siihen luettuna myös hänen oma vaimonsa, sillä he katselivat häneen mitä ylhäisimmällä ylenkatseella.

Herra urakoitsija oli komea mies. Kolmekymmentä hevosta potki hänen tallissaan, hänen etehisessään istui kaksikymmentäneljä miehistä palvelijaa, ja kuusi kamarineitsyttä palveli hänen vaimoaan. Urakoitsija, joka ei teeskennellyt toista, vaan oli mitä oli, ryöväri ja rosvo – vaikka hänen avioliittonsa olisikin pitänyt häntä johtaa yhteiskunnalliseen siveellisyyteen – oli ainakin siinä suhteessa suurin todellisuus tässä joukossa, joka sinä päivänä odotti Monseigneurin palatsissa.

Sillä joskin huoneet olivat kauniit katsella, ja kaunistetut kaikilla mahdollisilla koristeilla, mitä sen ajan aisti ja taito aikaansai, ei vieraissa ollut paljon kehumista. Siellä oli sotilaita ilman sotilastietoja, meriupseereja, joilla ei ollut aavistusta laivasta, siviilivirkamiehiä ilman käsitystä yleisistä asioista, julkeita hengellisiä, jotka olivat maallisia sen sanan pahimmassa muodossa, heidän silmänsä olivat aistilliset, he olivat löysät suustaan, ja vielä löysemmät tavoiltaan; kaikki täydellisesti sopimattomia arvoisiin toimiinsa ja valehtelivat kauheasti kun olivat kuuluvinaan tähän toimeen; kaikki olivat he jotenkin samasta säädystä kuin Monseigneur ja siksipä oli heitä laadittu kaikkiin julkisiin virkoihin, jossa jotain oli saatavana. Sellaisia oli siellä kymmenittäin. Olipa siellä yhtäpaljon ihmisiä, jotka eivät olleet missään välittömässä yhteydessä Monseigneurin tai valtion kanssa, eivätkä minkään todellisen kanssa, eivätkä elämässään kulkeneet suoraa tietä mihinkään todelliseen maalliseen päämaaliin. Siellä oli lääkäreitä, jotka olivat koonneet suuria rikkauksia jakamalla makeita lääkkeitä kuviteltuja tauteja vastaan, joita ei ollut olemassakaan, ja he hymyilivät ylhäisille potilailleen Monseigneurin saleissa. Projektorit [ehdottelijat, suom. muist.], jotka keksivät kaikellaisia keinoja valtion pikku vammoja parantaakseen, mutta eivät tienneet mitään neuvoa kitkeäkseen juurineen yhtä ainoata suurta syntiä, lörpöttelivät joutavia jaarituksiaan sille, jonka vain käsiinsä saivat Monseigneurin vastaanottosaleissa. Epäilijäfilosoofit, jotka paransivat maailmaa sanoilla ja rakensivat Babelin torneja korteista, rynnätäkseen taivasta kohti, keskustelivat tässä kummallisessa kokouksessa Monseigneurin luona epäilijäkemistien kanssa, jotka harrastivat metallien muutosta. Hienostuneet, hienoimman sivistyksen saaneet herrasmiehet, jotka tänä merkillisenä aikana – ja sen jälkeen – tunnettiin hedelmistään, s.o. väliäpitämättömyydestä jokaista inhimillisen harrastuksen luonnollista esinettä kohtaan – olivat mallikelpoisessa uupumistilassa Monseigneurin palatsissa. Sellaiset olivat näitten eriävien arvohenkilöitten kodit Pariisin hienossa maailmassa, että urkkijoilla tässä Monseigneurin ihailijain joukossa – ja niihin kuului ainakin puolet tästä hienosta seurasta – olisi ollut vaikeata tämän piirin enkeleittenkään joukossa keksiä ainoatakaan vaimoa, joka ulkomuodoltaan ja tavoiltaan tunnusti olevansa äiti. Niin, lukuunottamatta vaivaloisen olennon maailmaan saattamista – joka ei vielä merkitse äidin nimen toteuttamista – oli äidin tunne aivan tuntematonta tässä hienossa maailmassa. Maalaisnaiset kasvattivat ja pitivät sopimattomia lapsukaisia kovassa kurissa ja viehättävät kuusikymmenvuotiset mummot pukeutuivat koruvaatteisiin ja kävivät illallisilla kuin kaksikymmenvuotiaat.

Epätodellisuuden pitaalitauti rumensi jokaista inhimillistä olentoa, joka oli Monseigneurin saleissa kunniatervehdyksillä. Uloimmassa huoneessa oleskeli puoli tusinaa eriskummallisia olentoja, jotka muutamia vuosia takaperin rupesivat hämärästi aavistamaan, että kaikki kulki jotensakin päin mäntyä. Asettaakseen kaikki oikealle kannalle oli puolet heistä ruvennut jäseneksi hurjamaiseen lahkoon, niin kutsuttuihin kouristajiin, jotka nytkin punnitsivat mielessään, rupeisivatko vaahtoamaan, raivoamaan ja kiljumaan tahi vaipuisivatko paikalla kaatumatautiin, – antaakseen siten Monseigneurille helposti käsitettävän varoituksen tulevaisuuden varalle. Näitä derviisheja lukuunottamatta oli siellä kolmetoista lahkolaista, jotka paransivat oloja lörpöttelemällä "totuuden keskustasta" ja väittivät, että ihminen on alkujaan totuuden keskustasta – joka ei vaatinut paljon todistuksia – mutta hän ei ole tullut ulos kehästä ja häntä oli estettävä lentämästä ulkopuolella kehää, vieläpä työnnettävä takaisin keskustaan paastoamisen ja henkien näkemisen kautta. Nämät tietysti keskustelivat paljon hengistä – ja tekivät maailmalle palveluksen, joka ei missään näyttäytynyt.

Mutta kaiken tämän korvaukseksi, oli koko seura Monseigneurin palatsissa erinomaisen täydellinen puvussaan. Jos tuomiopäivä olisi ollut pukupäivä, olisi jokainen siellä oleva ollut ijankaikkisesti moitteeton. Mikä kähertäminen, puuteroiminen ja hiustenkampaus, mikä hieno, taidokkaasti säilynyt ja paranneltu iho, mitkä komeat miekat, joskin ne olivat vain silmää varten ja mikä kunnianosoitus hajuaistia kohtaan! Hienostuneet, hienoimman sivistyksen saaneet herrasmiehet kantoivat pieniä, riippuvia helyjä, jotka kilkuttivat heidän veltosti liikkuessaan, nämät kultaiset kahleet kilisivät kuin pienet, kalliit kellot, ja tämä helinä, silkin ja brokaadin ja hienon liinan kahina aikaansai ilmassa tuulahduksen, joka löyhytti Saint-Antoinen ja sen nielaisevan nälän pois loitolle kaukaisuuteen.

Puku oli se pettymätön talismanni ja lumous, jota käytettiin pysyttämään kaikkea paikoillaan. Jokainen pukeutui loppumattomiin pukutansseihin. Tuileriainpalatsista Monseigneurin ja koko hovin kautta, kamarin, tuomioistuinten ja koko yhteiskunnan kautta (lukuunottamatta linnunpelätyksiä) jatkuivat pukutanssit aina pyöveliin saakka, joka hänkin lumouksen alaisena oli velvollinen virkailemaan käherrettynä, puuteroittuna, kultanauhatakissa, puolikengissä ja valkeissa silkkisukissa. Hirsipuun ja pyörän ääressä – piilu oli harvinainen – "Monsieur de Paris", kuten hänen virkaveljensä maaseuduilla, "Monsieur d'Orleans" ja muut häntä kutsuivat, johti puhetta tässä hienossa puvussa. Kukapa tässä seurassa Monseigneurin vastaanotossa Herran vuonna tuhat seitsemänsataa kahdeksankymmentä taisi epäillä ettei järjestelmä, joka perustui käherrettyyn ja puuteroittuun pyöveliin, kultanauhatakissa, puolikengissä ja valkeissa silkkisukissa jäisi itse tähdistä eloon.

Kun Monseigneur oli vapauttanut neljä miestään taakoistaan ja juonut suklaansa, antoi hän aukaista kaikkein pyhimmän ovet ja astui ulos. Mikä alamaisuus, mikä liehittely ja mairittelu, mikä orjamaisuus ja alhainen nöyryys! Kumartaminen, sekä ruumiin että sielun oli niin suuri, ettei taivaan varalle jäänyt mitään – joka taisi olla yksi syy toisten lisänä, miksi eivät Monseigneurin ihailijat sitä koskaan vaivanneet.

Jaellen lupauksen siellä ja hymyilyn täällä, kuiskeen onnelliselle orjalle ja käden viuhkonnan toiselle, kulki Monseigneur kohteliaasti läpi huoneitten kaukaiseen piiriin, jossa totuuden kehä oleskeli. Siellä kääntyi Monseigneur, palasi takasin ja sopivan ajan kuluttua sulkeutui hän jälleen pyhäkköönsä suklaanhöyryihin, eikä enää näyttäytynyt.

Kun näytäntö oli loppunut, muuttui tuulahdus oikeaksi pikku myrskyksi, ja kalliit pikku kellot menivät kilkuttaen alas portaita. Pian oli vain yksi henkilö jälellä koko joukosta, ja hattu kainalossaan ja nuuskarasia kädessään kulki hän hitaasti kuvastimien ohi ulos.

"Piru sinut periköön", sanoi tämä henkilö, seisahtuen viimeiselle ovelle ja kääntyen pyhäkköön päin.

Näin sanoen, tiputti hän nuuskan sormistaan kuin olisi hän ravistanut tomun kengistään ja astui tyynesti alas portaita.

Hän oli kuudenkymmenen paikkeella oleva mies, komeasti puettu, kopea käytökseltään ja kasvot kauniin naamion kaltaiset. Ne olivat läpikuultavan kalpeat, hyvin selväpiirteiset, ilme niissä oli varma ja jyrkkä. Nenä, joka muuten oli kaunismuotoinen, painui vähän sisäänpäin molempain sierainten yläpuolella. Näissä molemmissa syvennyksissä tai uurteissa ilmeni ainoa pieni väre, mikä kasvoissa koskaan näyttäytyi. Ne muuttivat joskus värinsä, laajenivat ja supistuivat väliin kuin heikon tykytyksen vaikutuksesta, ja antoivat koko kasvoille kavalan ja julman leiman. Lähemmin tarkastellessa, huomasi, että ilmeen synnytti suun ympärillä oleva piirre, ja liian vaakasuorat ja ohuet viivat silmäkuoppain ympärillä, mutta tästä huolimatta olivat kasvot kauniit ja merkilliset.

Niitten omistaja astui alas portaita pihalle, astui vaunuihinsa ja ajoi pois. Häntä ei moni ihminen vastaanoton aikana puhutellut, hän oli seisonut vähän syrjässä ja Monseigneurin käytös häntä kohtaan olisi saattanut olla lämpimämpi. Näissä oloissa oli hänestä sangen miellyttävää nähdä alhaisen kansan hajaantuvan hänen hevosensa tieltä ja usein töintuskin pelastuvan niitten jalkoihin joutumasta. Hänen ajurinsa ajoi kuin olisi hän törmännyt vihollista vastaan, ja hänen raivonsa ei aiheuttanut hänen isäntäänsä hillitsemään häntä sanalla tai liikkeellä. Valituksia oli joskus kuulunut tässäkin kuurossa kaupungissa tänä mykkänä aikana siitä, että ylimykset ajoivat hurjasti kapeilla kaduilla, joissa ei ollut jalkakäytäviä ja saattoivat siten kansanjoukon vaaralle alttiiksi tai runtelivat sitä raakamaisella tavalla. Mutta harva välitti tästä niinkään paljon, että olisi pannut sen mieleensä ja tässä kuten muissakin asioissa saivat kurjat raukat itse suoriutua vaikeuksistaan, miten paraiten taisivat.

Hurjalla räminällä ja jyryllä ja epäinhimillisellä säälimättömyydellä, jota tuskin meidän päivinämme voisi käsittää, ryntäsivät vaunut pitkin katuja ja pyöräyttivät kulmissa, naisten kirkuessa ja miesten tempoessa toisiaan tai lapsia sen tieltä.

Viimein pyörähtivät ne eräässä kulmassa suihkulähteen ohi, yksi pyöristä sai pahan kolauksen, kuului monen ihmisen äänekästä kirkunaa ja hevoset kohosivat pystyyn ja pillastuivat.

Vaunut luultavasti eivät olisi sittenkään pysähtyneet, ellei viimemainittua harmia olisi sattunut, ajoivathan vaunut usein eteenpäin jättäen haavoitetut jälkeensä, ja miksikä ei? Mutta nyt nousi peljästynyt lakeija kiireesti alas ja parikymmentä kättä oli tarttunut hevosia ohjaksiin.

"Mikä on vikana?" sanoi herra, katsellen tyynesti ulos.

Pitkä, yömyssyyn puettu mies oli nostanut mytyn hevosten kavioiden välistä, asettanut sen suihkulähteen jalustalle ja kumartui nyt sen yli liassa ja märässä, ulvoen kuin petoeläin.

"Suokaa anteeksi, herra markiisi!" sanoi repaleinen ja nöyrä mies, "se on lapsi."

"Miksi pitää hän niin inhottavaa elämää? Onko se hänen lapsensa?"

"Antakaa anteeksi herra markiisi – se on niin surullista – on, se on hänen lapsensa."

Suihkulähde oli hiukan syrjällä, sillä katu, jonka varrella se oli, päättyi kymmenen tai kahdentoista neliömeetterin suuruiseen avonaiseen paikkaan. Kun pitkä mies äkkiä kohosi maasta ja ryntäsi vaunujen luo, tarttui herra markiisi hetkeksi miekkansa kahvaan.

"Tapettu!" huusi mies hurjassa epätoivossa, ojentaen molemmat pitkät käsivartensa päänsä yli, häneen tuijottaen. "Kuollut!"

Kansa keräytyi ympärille ja katseli herra markiisia. Niissä monissa silmissä, jotka häntä tarkastelivat, näkyi vain uteliaisuutta ja kiihkoa, ei uhkaa eikä vihaa. Eivätkä he mitään sanoneet, ensimmäisen kirkunan jälkeen he vaikenivat ja olivat yhä ääneti. Nöyrän miehen ääni oli masentunut ja sävyisä syvässä alamaisuudessaan. Herra markiisi antoi silmänsä luisua heidän ylitsensä, kuin olisivat he vain olleet koloistaan ulos kömpineitä rottia.

Hän otti esiin kukkaronsa.

"Se on minusta perin kummallista", sanoi hän, "ettette milloinkaan opi hoitamaan itseänne ja lapsianne. Joku teistä on aina tiellä. Mistäpä minä tiedän, vaikkapa olisitte vielä vahingoittaneet hevosianikin. Siinä, antakaa hänelle tämä." Hän heitti kultakolikon palvelijalleen ja kaikkein päät kurkottivat eteenpäin, että näkisivät sen putoavan. Pitkä mies ulvoi jälleen melkeinpä epäinhimillisellä äänellä: "Kuollut!"

Toisen miehen äkkinäinen tulo, jolle muut antoivat tietä, hillitsi häntä. Nähtyään hänet, viheliäinen raukka heittäytyi hänen kaulaansa, nyyhkytti ja itki, viitaten suihkulähteelle, jossa naiset kumartuivat liikkumattoman mytyn yli ja hiljaa puuhailivat sen ympärillä. Mutta he olivat yhtä hiljaa kuin miehet.

"Tiedän, tiedän kaikki", sanoi vastatullut. "Ole luja Gaspard! Parempi oli pikku vauvalle kuolla näin, kuin elää. Hän kuoli silmänräpäyksessä, ilman tuskia. Olisiko hän elänyt hetkeäkään niin onnellisena?"

"Te olette filosoofi, te", sanoi markiisi hymyillen. "Mikä nimenne?"

"Defarge."

"Ammattinne?"

"Viinikauppias, herra markiisi."

"Tuossa, ota tämä, filosoofi ja viinikauppias", sanoi markiisi viskaten hänelle toisen kultakolikon, "ja käyttäkää se mielenne mukaan. Ovatko hevoset valmiit?"

Suomatta enää silmäystäkään kansanjoukolle, herra markiisi nojautui taaksepäin vaunuissaan ja oli juuri ajamaisillaan pois kuten ainakin hieno herra, joka on sattunut särkemään jokapäiväisen esineen, ja joka on vahingon maksanut ja jolla on varaa maksaa, kun hänen rauhansa taas häiriytyi siitä, että raha lensi vaunuihin ja kilisten putosi laattialle.

"Pidätä", sanoi herra markiisi. "Pidätä hevoset! Kuka tämän heitti?"

Hän katseli siihen paikkaan, jossa viinikauppias Defarge äsken seisoi, mutta tällä paikalla vääntelihe itseään onneton isä pitkällään kadulla ja hänen vieressään seisoi tummanverinen, tanakka nainen kutoen.

"Senkin koirat", sanoi markiisi, mutta hillitysti ja kasvot muuttumattomina, lukuunottamatta molempia pilkkuja nenän päällä. "Minä ajaisin nautinnolla teidän kaikkein ylitse, ja hävittäisin teidät juuria myöten maan päältä! Jos tietäisin kuka konna viskasi rahan, ja jos se roisto olisi tarpeeksi lähellä, murskaisin hänet pyörieni väliin."

Niin masentuneet he olivat, niin pitkä ja kova heidän kokemuksensa sellaisen miehen mahdista sekä sisäpuolella että ulkopuolella lain rajaa, ettei ääntä, kättä, eikä silmää kohonnut vastaukseksi, ei miesten joukossa, mutta nainen, joka seisoi kudin kädessään, katseli lujasti markiisia vasten kasvoja. Markiisin arvo ei sallinut hänen ottaa sitä huomioon, hänen halveksivat silmänsä soljuivat vaimon ohitse samoin kuin muittenkin rottien ja hän nojautui taas taaksepäin vaunuissaan ja sanoi: "Aja!"

Hän ajoi eteenpäin ja toisia ajoneuvoja pyöri ohitse tuhkatiheään toistensa jälestä, ministerin, veronkannon urakoitsijan, lääkärin, lakimiehen, papin, oopperan, teatterin, kokonaiset naamiohuvit pyörivät ohitse loistavana, yhtämittaisena virtana. Rotat olivat ryömineet koloistaan ja seisoivat siinä tuntikausia katselemassa, sotamiesten ja poliisien kulkiessa heidän ja näytelmän välillä ja muodostaen aituuksen, jonka taakse he hiipivät ja jonka lävitse he tirkistelivät. Isä oli jo kauvan sitten korjannut myttynsä ja piiloutunut sen kanssa, ja naiset, jotka olivat puuhailleet mytyn luona sen levätessä suihkulähteen jalustalla, istuivat ja katselivat veden lorinaa ja naamiohuvien pyörinää – ja tanakka nainen, joka oli seisonut kudin kädessä, kutoi yhä järkähtämättömästi kuin kohtalo. Suihkulähteen vesi kiisi, kohiseva virta kiisi, niin moni elämä kaupungissa kiisi kohti kuolemaa, niinkuin sääntö on, aika ei odottanut ketään, rotat nukkuivat jälleen pimeissä koloissaan yhteensullottuina, pukutanssijaiset loistivat juhlissa ja iltakemuissa ja kaikki kulki tasaista kulkuaan.

KAHDEKSAS LUKU

Monseigneur maalla.

Ihana maisema, jossa vilja oli vihanta, mutta ei runsas. Ohran sijalla kasvoi palsta laihaa ruista ja vehnän sijalla surkeita herneitä ja papuja ja kehnoja vihannespahasia. Eloton oli luonto, ja miehet ja naiset, jotka sitä viljelivät, näyttivät elostavan vasten tahtoaan – kuin olisi heitä vaivannut alakuloinen halu heittää kaikki ja nääntyä pois. Neljä hevosta ja kaksi ajuria laahasi herra markiisin matkavaunuja (jotka olisivat saattaneet olla keveämmät) ylös jyrkkää mäkeä. Puna herra markiisin kasvoilla ei saattanut hänen korkeata sukuperäänsä epäluulonalaiseksi, sillä se ei lähtenyt sisältäpäin, se oli ulkonaisen seikan – laskevan auringon synnyttämä.

Auringonlasku valaisi matkavaunuja niin loistavasti sen ennättäessä mäen kukkulalle, että matkustaja aivan punersi purppurassa. "Se katoaa pian", sanoi herra markiisi katsellen käsiään.

Aurinko olikin niin matalalla että se samassa hetkessä laskeusi. Kun raskas jarru oli sovitettu pyöriin ja vaunut luisuivat alas mäkeä tuhanhajussa ja tomupilvessä, pakeni punanen hehku nopeasti, aurinko ja markiisi laskeutuivat yhdessä, ja jarrua irrottaessa oli hehku kadonnut.

Mutta jälellä oli kappale jylhää ja autiota maata, pienoinen kylä kukkulan juurella, leveä, jyrkkä ja mäkinen tie sen takana, kirkontorni, tuulimylly, metsästyspuisto ja kallio linnoituksineen, jota käytettiin vankilana. Kaikkia näitä yön suussa pimeneviä esineitä katseli markiisi kuin mies, joka lähestyy kotiaan.

Kylässä oli yksi ainoa köyhä katu, jonka varrella oli köyhä juomanpanimo, köyhä nahkuri, köyhä ravintola, köyhä talli postihevosten muuttoa varten, köyhä kaivo ja kaikki muut tavalliset köyhät laitokset. Kylällä oli myös köyhä väestönsä. Koko sen väestö oli köyhä, ja moni niistä istui ovensa ulkopuolella kuorimassa tähteiksi jääneitä sipulia ynnä muuta senkaltaista iltaruoaksi, toisten taas huuhtoessa kaivon luona lehtiä, ruohoja ynnä muita syötäväksi kelpaavia maan tuotteita. Syyt heidän köyhyyteensä olivat selvät, verot valtiolle, verot kirkolle, verot maanomistajalle, paikallisverot ja yleiset verot olivat siellä, täällä maksettavat juhlallisen ilmoituksen mukaan, ja kumma oli, että koko kylää enää ollenkaan oli olemassa.

Harvoja lapsia oli näkyvissä, koiria ei ensinkään. Mitä miehiin ja naisiin tulee, oli heidän valittava joko viheliäisin elämä pienessä kylässä tuulimyllyn alla tai vankeutta ja kuolemaa korkeassa linnassa kalliolla.

Ratsastavan kuriirin ja postimiesten ruoskan ilmoittamina, joiden läjähdykset kiertyivät käärmeinä kansan pään päällä iltailmassa, kuin olisi hän raivotarten seuraamana, ajoi herra markiisi matkavaunuissaan postihuoneen portin eteen. Se oli lähellä kaivoa, ja talonpojat herkesivät askareistaan, katsellakseen häntä. Hän katseli heitä ja näki tietämättään kuinka kurjuus oli riuduttanut ja hivuttanut heidän kasvonsa ja ruumiinsa.

Herra markiisi silmäili alamaisia kasvoja, jotka kumartuivat hänen edessään, samoin kuin hänen vertaisensa olivat kumartuneet hovin Monseigneurin edessä – erotus oli vain siinä, että nämät kasvot kumartuivat vain kärsiäkseen, eikä mairitellakseen – kun harmaapäinen tientekijä yhtyi joukkoon.

"Tuo tänne tuo mies!" sanoi markiisi kuriirille.

Mies tuotiin esiin lakki kädessä ja muut kertyivät ympärille katselemaan ja kuuntelemaan, samoin kuin ihmiset suihkulähteen luona Pariisissa.

"Ajoinhan ohitsesi tiellä?"

"Totta, Monseigneur. Minulle tapahtui kunnia, että ajoitte ohitseni tiellä."

"Sekä noustessani mäkeä, että mäen päällä?"

"Niinpä kyllä, Monseigneur."

"Mitä katselit niin tarkasti?"

"Katselin miestä. Monseigneur."

Hän kumartui hiukkasen ja osotti risasella lakillaan vaunujen alle.

Kaikki hänen toverinsa kumartuivat katselemaan vaunujen alle.

"Mitä miestä, pöllö? Ja mitä siellä katselet?"

"Anteeksi, Monseigneur, hän heilutti pidättimien – jarrun ketjuja."

"Kuka", kysyi matkustaja.

"Se mies, Monseigneur."

"Piru periköön nämät idiootit! Mikä miehen nimi on? Sinä kait tunnet kaikki ihmiset näillä tienoilla. Kuka hän oli?"

"Armoa, Monseigneur! Hän ei ollut näiltä tienoilta. En eläissäni ole häntä ennen nähnyt."

"Riippuiko hän ketjuissa? Ettäkö tukehtuisi?"

"Teidän armollisella luvallanne, siinäpä se kumma oli, Monseigneur.

Hänen päänsä roikkui alhaalla – kas näin!"

Hän kääntyi sivuttain vaunuihin ja nojautui taaksepäin kasvot taivasta kohti ja pää alas riippuen, sitten oikaisi hän itseään, koperoi lakkiaan ja teki kumarruksen.

"Minkänäköinen hän oli?"

"Monseigneur, hän oli mylläriä valkosempi. Aivan pölyn peittämä, valkonen ja pitkä kuin kummitus."

Tämä kuvaus herätti ääretöntä mielenkiihkoa pienessä väkijoukossa, mutta kaikkein silmät kohosivat toisiaan katselematta herra markiisin puoleen, ehkäpä katsellakseen jos hänellä oli jokin kummitus omallatunnollaan.

"Sinä et menetellyt oikein", sanoi markiisi, joka onneksi hoksasi ettei sellaisen roskaväen sopinut häntä suututtaa, "kun nähdessäsi varkaan seuraavan vaunujani, et avannut suurta suutasi. Kas niin, sysätkää hänet syrjään, herra Gabelle."

Herra Gabelle oli postimestari ja sen ohella jonkinlainen veronvaatija, hän oli tullut ulos hyvin alamaisena avustamaan tässä kuulustelussa ja oli virallisesti pidellyt tutkimuksenalaista nutunhiasta.

"Kas niin, mene syrjään!" sanoi herra Gabelle.

"Ottakaa kiinni tuo muukalainen jos hän hakee yösijaa kylässänne, ja ottakaa selvä, ovatko hänen aikeensa rehelliset, Gabelle."

"Monseigneur, olen onnellinen saadessani totella käskyjänne."

"Juoksiko hän tiehensä, mies? – missä se sen vietävä on?"

Sen vietävä oli jo vaunujen alla, hän ynnä puoli tusinaa hyviä ystäviä ja osotti ketjuja sinisellä lakillaan, toiset puoli tusinaa hinasivat hänet esiin ja asettivat hänet hengästyneenä herra markiisin eteen.

"Juoksiko mies tiehensä, pöllö, meidän pysähtyessä jarrua sovittelemaan?"

"Monseigneur, hän heittäytyi päistikkaa alas mäkeä aivan kuin hän olisi heittäytynyt virtaan."

"Ottakaa selvä tästä, Gabelle, anna mennä!"

Se puoli tusinaa, joka oli ketjuja tirkistelemässä, oli vielä pyörien välissä kuin lammaslauma; vaunut läksivät niin äkkiä liikkeelle että he töintuskin pelastivat luunsa ja nahkansa; heillä ei ollutkaan paljon muuta pelastettavaa, muuten he eivät olisi olleet niinkään onnellisia.

Vauhtia, jolla vaunut kiisivät kylästä ja ylös sen takana olevaa rinnettä, hillitsi pian jyrkkä mäki. Vähitellen muuttui vauhti astunnaksi ja vaunut heiluivat ja tärisivät eteenpäin kesäillan suloisessa tuoksussa. Tuhansien harsosiipisten itikkain, eikä raivottarien ympäröimänä, järjestivät postimiehet nyt tyynesti ruoskansiimojaan, lakeija kulki hevosten vieressä, ja kuriiri kuului ravaavan edellä hämärässä etäisyydessä.

Mäen jyrkimmällä kohdalla oli pieni hautausmaa, siihen oli pystytetty risti, johon oli kiinnitetty uusi, suuri kuva Vapahtajastamme, se oli kurja puukuva, harjaantumattoman maalaistaiteilijan tekemä, mutta hän oli ottanut mallinsa elämästä – ehkäpä omasta elämästään – sillä se oli laiha ja huono.

Tämän suuren surun (joka yhä oli suurenemassa, vaikka ei vielä suurimmillaan) surullisen vertauskuvan edessä oli nainen polvillaan. Hän käänsi päänsä vaunujen lähestyessä, nousi nopeasti ja meni vaunujen oven luo.

"Tekö se olette, Monseigneur! Monseigneur, kuulkaa rukous!"

Kärsimättömästi huudahtaen mutta kasvot muuttumattomina, katsahti markiisi ulos.

"Mitä nyt? Mitä taas? Ainaisia rukouksia!"

"Monseigneur, suuren Jumalan rakkauden tähden, mieheni, metsänvartija – ."

"Mikä teidän miestänne, metsänvartijaa vaivaa, se on sitä ainaista.

Eikö hän voi suorittaa maksujaan, vai mitä?"

"Hän on maksanut kaikki, Monseigneur. Hän on kuollut."

"No niin, siis on hänellä rauha. Voinko minä hankkia hänet takaisin sinulle?"

"Oi, ei Monseigneur. Mutta hän makaa tuolla viheliäisen ruohomättään alla."

"Entäs sitten?"

"Monseigneur, täällä on niin monta viheliäistä ruohomätästä."

"No, entäs sitten?"

Vaimo oli nuori mutta oli vanhan näköinen, hänen käytöksensä osoitti intohimoista surua, silloin tällöin löi hän rajulla voimalla yhteen suonikkaat ja luisevat kätensä, ja tarttui toisella niistä vaunujen oveen – hellästi, hyväillen kuin olisi se ollut ihmisen rinta ja kun hän olisi odottanut sen tuntevan hänen rukoilevaa koskentaansa.

"Monseigneur, kuulkaa minua! Monseigneur, kuulkaa rukoustani! Mieheni kuoli kurjuuteen, niin moni kuolee kurjuuteen ja niin moni tulee vielä kuolemaan kurjuuteen."

"No entäs sitten? Voinko minä heitä elättää?"

"Monseigneur, sen tietää ainoastaan hyvä Jumala, mutta enhän sitä pyydäkkään. Minä pyydän vain, että sille paikalle, jossa mieheni makaa, asetettaisiin pieni kivi tai palanen puuta hänen nimikirjoituksellaan. Muuten unehtuu paikka pian, ja minun kuoltuani samaan tautiin, ei sitä enää löydetä vaan minut kaivetaan jonkun toisen viheliäisen mättään alle. Monseigneur, niitä on niin paljon ja ne lisääntyvät niin pian, kurjuus on niin suuri. Monseigneur, Monseigneur!"

Lakeija oli tuuppinut hänet pois ovelta ja vaunut vyöryivät pois aika ravia, postimiehet lisäsivät vauhtia, vaimo jäi kauvas taakse ja Monseigneur, joka jälleen oli raivottarien seuraama, vähensi nopeasti parin peninkulman välimatkaa, joka erotti hänet linnastaan.

Kesäyön sulotuoksut nousivat hänen ympärillään, ne nousivat kuten sadekin lankee, puolueettomasti myöskin pölyisen, risaisen ja työstä kuluneen joukon ympärillä kaivon luona, joille tientekijä sinisen lakkinsa avulla, jota ilman hän ei ollut mitään, yhä kertoili aavemaisesta miehestä, niin kauvan kun he vain kuulla jaksoivat. Kun eivät enää jaksaneet kuulla, menivät he vähitellen pois, yksi kerrallaan ja tulta alkoi tuikkia pikku ikkunoista, ja kun ikkunat pimenivät ja tähdet taivaalla enenivät, näytti kuin olisivat valot niistä kohonneet taivaalle, eivätkä sammuneet.

Samaan aikaan lankesi markiisin päälle suuren jyrkkäkattoisen talon ja sitä ympäröiväin puiden varjot ja ne haihtuivat tulisoihdun valoon, vaunujen seisahtuessa ja linnan suuren portin avautuessa.

"Onko herra Charles, jota Englannista odotan, jo saapunut?"

"Ei vielä, Monseigneur."

YHDEKSÄS LUKU

Gorgonin pää.

Herra markiisin linna oli jykevä rakennus, sen edustalla oli suuri kivitetty piha ja kaksi kivistä porraskäytävää, jotka päättyivät pääoven luona. Kaikki oli kiveä, raskaita kiviaitoja ja kiviuurnoja, kivikukkia, kivisiä ihmis- ja leijonakasvoja löytyi kaikkialla, kuin olisi Gorgoni tarkastanut linnaa, kun se kaksisataa vuotta takaperin valmistui.

Herra Markiisi astui vaunuistaan ja nousi ylös kaikuvia portaita tulisoihdun valaisemana, joka haihduttaen pimeyden, sai pöllön äänekkäästi kapinoimaan suuren tallirakennuksen katolla puitten keskessä. Muuten oli kaikki niin hiljaista, että tulisoihtu, jota kannettiin portaita ylös, ynnä toinen soihtu suurella ovella, paloivat kuin olisivat olleet sisällä vierashuoneissa eikä ulkona yöilmassa. Paitsi pöllön ääntä ei kuulunut muuta kuin veden lorinaa kivisessä vesialtaassa, sillä tämä oli niitä pimeitä öitä, jolloin yö pidättää henkäystään tuntikausia ja sitten kohottaa pitkän, syvän huokauksen ja vaikenee taas.

Suuri ovi paukahti kiinni hänen jälkeensä, ja herra markiisi meni etehisen poikki, joka oli julman näköinen vanhoine metsäkarjupeitsineen, miekkoineen ja metsästysveitsineen, ja karkeine ratsuruoskineen ja – raippoineen, joidenka painoa moni talonpoika matkallaan hyväntekijä Kuoleman luo oli isännän vihan alaisena tuntenut.

Välttäen suurimpia huoneita, jotka olivat pimeät ja suljetut yötä varten, nousi herra markiisi, soihdunkantajan kulkiessa edellä, ylös portaita eräälle ovelle käytävässä. Tämä avautui ja johti hänen yksityiseen asuntoonsa, joka sisälsi kolme huonetta, makuuhuoneen ja kaksi muuta suojaa. Ne olivat korkeat, kaarevat huoneet, laattiat kylmät, ilman mattoja, takassa suuret raudat joilla puut paloivat talvisaikana, ja ne olivat sisustetut kaikella ylellisyydellä joka oli omiaan markiisille, ylellisenä aikana, ylellisessä maassa. Kuosia joka oli vallalla viimeistä edellisen Ludvigin aikana, Ludvigin, sitä polvea, jonka ei koskaan tullut sammua – Ludvig neljännentoista aikana – oli noudatettu kalliissa kalustuksessa, mutta moni esine, joka kuvasi vanhempia lehtiä Ranskan historiassa, antoi sille tarpeellista vaihtelua.

Kolmannessa huoneessa oli illallispöytä katettu kahdelle hengelle, se oli pyöreä huone ja sijaitsi yhdessä linnan neljästä, suiposta tornista. Pieni, korkea huone, jossa ikkuna oli selkoselällään, säleuutimet suljetut, joten pimeä yö näkyi vain kapeina, mustina, vaakasuorina viivoina, vaihdellen leveämpien harmaitten viivojen kanssa.

"Sanoithan, ettei veljenpoikani ole tullut", sanoi markiisi.

"Ei, hän ei ole tullut, häntä odotettiin tulevaksi yhdessä

Monseigneurin kanssa."

"Vai niin, tuskin on luultavaa, että hän tulee tänä iltana, jätä kumminkin pöytä sillensä. Olen valmis neljännestunnin kuluttua."

Neljännestunnin kuluttua oli markiisi valmis ja istuutui yksin ylellisen ja oivallisen iltaruokansa ääreen. Hänen tuolinsa oli vastapäätä ikkunaa, ja hän oli syönyt soppansa ja oli viemäisillään lasillisen Bordeaux-viiniä huulilleen kun hän laski sen jälleen pöydälle.

"Mitä tämä on?" kysyi hän tyynesti, tarkasti katsellen mustia ja harmaita vaakasuoria viivoja.

"Mikä niin, Monseigneur?"

"Säleuutimien ulkopuolella. Avaa säleuutimet!"

Se tapahtui.

"Mitä se on?"

"Ei mitään, Monseigneur. En näe muuta kuin puita ja pimeätä."

Palvelija oli avannut säleuutimet ja katsonut ulos tyhjään pimeyteen ja seisoi nyt selkä pimeyteen, odottaen uusia käskyjä.

"Hyvä on", sanoi hänen järkähtämätön herransa. "Sulje ne uudestaan."

Niin tehtiin ja markiisi jatkoi ateriaansa. Hän oli ennättänyt puoliväliin, kun hän taas pysähtyi ja kuulosti pyörien räminää. Ne lähestyivät nopeasti ja seisahtuivat linnan edustalle.

"Mene katsomaan, kuka tuli."

Se oli Monseigneurin veljenpoika. Hän oli varhain iltapäivällä ollut vain joitakin peninkulmia Monseigneuristä jäljellä. Hän oli nopeasti lyhentänyt välimatkaa, mutta ei niin nopeasti, että hän olisi saavuttanut. Postiasemalla hän oli kuullut Monseigneurin olevan häntä edellä.

Sanottakoon hänelle (sanoi Monseigneur) että illallinen odottaa häntä ja että hän paikalla tulisi ylös. Hetken päästä hän tulikin. Hän oli Englannissa tunnettu nimellä Charles Darnay.

Monseigneur vastaanotti hänet kohteliaasti mutta he eivät kätelleet toisiaan.

"Lähdittekö eilen Pariisista, sir?" sanoi hän Monseigneurille, istuutuessaan pöydän ääreen.

"Lähdin. Entäs te?"

"Minä tulen suoraan."

"Lontoosta?"

"Niin."

"Te olette viipynyt kauvan matkalla", sanoi markiisi hymyillen.

"Päinvastoin, tulen suoraa päätä."

"Anteeksi, en tarkoittanut kauvan matkalla, vaan että olette viivytellyt itse matkaa."

"Minulla on ollut esteitä" – veljenpoika viivytteli hiukan vastausta – "asioita".

"Tietysti", sanoi kohtelias setä.

Palvelijan läsnäollessa he eivät puhelleet muuta keskenään. Kun kahvi oli tarjoiltu ja he olivat yksin, katseli veljenpoika setäänsä, ja kun hän kohtasi kauniin naamion silmiä, alkoi hän puhua.

"Kuten ymmärtänette, olen tullut takasin täyttääkseni sitä tehtävää, joka kutsui minut pois täältä. Se saattoi minut suureen ja odottamattomaan vaaraan; mutta se on pyhä tehtävä ja vaikka se olisi johtanut minut kuolemaan, toivon että olisin pysynyt lujana."

"Ei kuolemaan", sanoi setä; "ei ole tarpeellista nimittää kuolemaa."

"Vaikka se olisi vienyt minut haudan partaalle, sir, epäilen, että olisitte minua pidättäneet", sanoi veljenpoika.

Syventyneet merkit nenän päällä ja venähdys julmien kasvojen hienoissa, suorissa piirteissä ei tietänyt hyvää tässä kohden; setä vastusti miellyttävällä kädenliikkeellä, joka niin selvästi oli hienon kasvatuksen synnyttämä, ettei se lainkaan ollut rauhoittava.

"Sen mukaan, mitä tiedän, olette suoranaisesti koettanut antaa vielä epäilyttävämmän valon epäilyttäville asianhaaroille, jotka minua ympäröivät."

"En, en, en suinkaan", sanoi setä kohteliaasti.

"Mutta miten sen asian laita lieneekin", sanoi veljenpoika, katsellen häntä syvällä epäluulolla, "tiedän, että teidän viekkautenne pidättäisi minua vaikka millä keinoilla ja että teitä ei mitkään keinot arveluttaisi."

"Olenhan sen jo sanonut teille, ystäväni", sanoi setä, jonka nenän päällä tuntui hieno tykytys. "Olkaa hyvä ja muistakaa, että olen sanonut sen jo kauvan sitten."

"Minä muistan sen."

"Kiitän", sanoi markiisi todellakin hyvin leppeällä äänellä.

Hänen äänensä viivähti ilmassa, melkein kuin jonkin soittokoneen ääni.

"Oikeastaan, sir", jatkoi veljenpoika, "luulen, että minun onneni ja teidän onnettomuutenne on pelastanut minut vankeudesta täällä Ranskassa."

"En ymmärrä oikein", sanoi setä maistellen kahviaan. "Uskallanko pyytää teitä selittämään?"

"Luulen, että ellette olisi epäsuosiossa hovissa ja ellei tämä pilvi olisi peittänyt teitä vuosikausia, olisi muuan lettre de cachet [Salainen kuninkaallinen käskykirje, suom. muist.] lähettänyt minut epämääräiseksi ajaksi johonkin linnoitukseen."

"Se on mahdollista", sanoi setä perin tyynesti. "Perheen kunnian vuoksi voisin kyllä saattaa teille sen epämukavuuden. Pyydän anteeksi."

"Huomaan, että minun onnekseni, vastaanotto toissapäivänäkin kuten tavallisesti oli kylmä", huomautti veljenpoika.

"Minä en teidän sijassanne sanoisi onneksi, ystäväni", sanoi setä erinomaisen kohteliaasti; "siitä en olisi varma. Hyvä tilaisuus mietiskelyyn ynnä muutkin yksinäisyyden edut, vaikuttaisivat kohtaloonne monta kertaa edullisemmasti kuin mitä voitte itse siihen vaikuttaa. Mutta turha on keskustella siitä asiasta. Olen, kuten sanotte, epäedullisessa asemassa. Nuo pienet parannuskeinot, nuo ystävälliset avustamiset perheitä valtaan ja kunniaan, nuo pienet suosionosotukset, jotka ovat teistä niin epämiellyttävät, ovat nyt saavutettavissa vain uutteruuden ja toisten vaikutuksen kautta. Niin moni niitä tavoittaa ja niitä myönnetään (verraten) niin harvoille. Niin ei ennen ollut, vaan Ranska on kaikessa sentapaisessa muuttunut pahempaan päin. Vielä meidän esi-isillämme oli oikeus heitä ympäröivän alhaison elämään ja kuolemaan. Tästäkin huoneesta on monta sellaista heittiötä kuletettu hirsipuuhun, viereisessä huoneessa (makuuhuoneessani) tiedän, että mies – jolla oli julkeita epäilyksiä ja teki vastuksia tyttärensä suhteen – hänen tyttärensä! – pistettiin ilman muitta mutkitta kuoliaaksi. Me olemme kadottaneet monta erioikeutta, uusi filosofia on tullut muotiin ja asemamme kannattaminen saattaisi meidän päivinämme tuottaa (en mene niin pitkälle, että sanon tuottaisi, vaan saattaisi tuottaa) meille todellisia ikävyyksiä. Tämä kaikki on ikävää, hyvin ikävää!"

Markiisi otti sievän pienen hyppysellisen nuuskaa ja pudisti päätään niin hienossa epätoivossa kuin oli soveliasta puhuessaan maasta, joka vielä omisti hänet, niin suuren mahdollisuuden uudestasyntymiseen.

"Sekä vanhana, että uudempana aikana olemme niin puolustaneet asemaamme", sanoi veljenpoika synkästi, "että luulen, että meidän nimemme on enemmän vihattu kuin mikään muu nimi Ranskassa."

"Toivokaamme niin", sanoi setä. "Viha ylhäisiä kohtaan on alhaison tahdoton kunnioitus."

"Koko tällä seudulla ympärillämme", jatkoi veljen- poika, "ei löydy yhtäkään silmää, joka katselisi minua muilla tunteilla kuin pelon ja orjuuden."

"Se on tunnustus suvun suuruudelle", sanoi markiisi, "jonka suku on ansainnut tavasta, jolla hän on ylläpitänyt suuruuttaan. – Oh!" Hän otti uuden sievän pikku hyppysellisen nuuskaa, ja asetti keveästi jalkansa ristikkäin.

Mutta veljenpojan nojatessa kyynäspäätä pöytään ja miettiväisenä ja allapäin peittäessä silmiä kädellään, katseli kaunis naamio häntä sivultapäin suuremmalla katkeruudella, umpimielisyydellä ja ynseydellä, kuin mikä soveltui hänen näennäiselle väliäpitämättömyydelleen.

"Tukahuttaminen on ainoa pysyväinen filosofia. Pelon ja orjuuden musta kunnioitus, ystäväni", jatkoi markiisi, "on opettava koiria tottelemaan ruoskaa, niinkauvan kuin tämä katto", hän katseli ylös siihen, "sulkee ulos taivaan."

Siihen ehkä ei ollut niinkään pitkä aika kun markiisi luuli. Jos hänelle olisi tänä iltana näytetty kuva linnasta, sellaisena kuin se oli oleva muutamia vuosia tämän jälkeen, ynnä viidestäkymmenestä toisesta samallaisesta, olisi hänellä ollut vaikea tuntea omaansa näitten kamalien, tulesta mustuneiden ja hävinneitten raunioitten joukossa. Ja mitä tuli kattoon, josta hän ylpeili, olisi hän havainnut sen sulkevan taivaan ulos uudella tavalla – nimittäin ainiaaksi niitten silmistä, joihin sen lyijy ammuttiin sadantuhannen musketin piipuista.

"Yhtä kaikki", sanoi markiisi, "olen minä ylläpitävä suvun kunniaa ja rauhaa, jos te ette sitä tahdokkaan. Mutta te lienette väsyksissä. Ehkäpä lopetamme neuvottelumme täksi iltaa?"

"Vielä silmänräpäys."

"Vaikkapa tunti, jos haluatte."

"Sir", sanoi veljenpoika, "olemme väärin menetelleet, ja niitämme nyt vääryyden hedelmiä."

"Me olemme väärin menetelleet?" toisti markiisi kysyvällä hymyllä ja osotti sormellaan kohteliaasti ensin veljenpoikaansa ja sitten itseään.

"Meidän sukumme, kunniallinen sukumme, jonka kunnia on niin suuresta arvosta meille molemmille vaikka eri tavalla. Myöskin minun isäni aikana menettelimme äärettömästi väärin, sortaen jokaista inhimillistä olentoa joka asettui meidän ja mielivaltamme väliin, olipa se mitä laatua tahansa. Vaan miksi puhun isäni ajasta, kun se yhtä hyvin on teidän. Voinko erottaa isäni kaksoisveljeä, kanssaperillistä ja lähintä seuraajaa hänestä itsestään."

"Kuolema on sen tehnyt!" sanoi markiisi.

"Ja on sitonut minut järjestelmään, joka on minulle kauhea, koska olen siitä vastuunalainen ja kuitenkin voimaton sitä vastaan. Koetan täyttää viimeistä rukousta, joka oli kalliin äitiraukkani huulilla, ja noudattaa viimeistä silmäystä kalliin äitiraukkani silmistä, joka rukoili minua olemaan armelias ja sovittamaan, ja näin minä vaan kidun etsien turhaan valtaa ja apua."

"Jos etsitte niitä minun luonani, veljenpoikani," sanoi markiisi, kosketellen hänen rintaansa etusormellaan, – he seisoivat nyt takan luona – "etsitte niitä aina turhaan, olkaa varma siitä."

Jokainen hieno, suora piirre hänen valkosen kuultavissa kasvoissaan oli julmasti, viekkaasti ja umpimielisesti vetäytynyt kokoon, hänen tyynesti katsellessaan veljenpoikaansa, nuuskarasia kädessään. Hän kosketti häntä taas rinnalle, kuin olisi hänen sormensa pienen miekan terävä kärki, jolla hän hienosti mielistellen läpäisi hänen ruumiinsa ja sanoi:

"Ystäväni, kuolemaani saakka pysyn minä siinä järjestelmässä, jossa olen elänyt."

Tämän sanottuaan otti hän viimeisen hyppysellisen nuuskaa ja pisti rasian taskuunsa.

"Paras pysyä järkevänä ihmisenä", hän sitten lisäsi, soitettuaan pientä kelloa pöydällä, "ja tyytyä luonnolliseen tilaansa, mutta te olette hukassa, herra Charles, sen näen."'

"Tämä tila ja Ranska ovat minulta hukassa", sanoi veljenpoika synkästi, "minä kieltäydyn niistä."

"Voitteko kieltäytyä molemmista? Ranskasta ehkä, mutta tästä tilasta?

Siitä ei paljon puhumista, vaan voitteko kieltäytyä siitä?"

"En tarkottanut näillä sanoilla mitään vaatimuksia sen suhteen. Jos se huomispäivänä siirtyisi teiltä minulle – "

"Olen niin itserakas, että toivon sitä hyvin vähän luultavaksi."

" – tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua – "

"Te teette minulle liian suurta kunniaa", sanoi markiisi, "mutta suostun mieluummin siihen otaksumiseen."

" – kieltäytyisin siitä ja eläisin muilla keinoin toisella seudulla. Siinä ei paljon menetettävää. Sehän on vain erämaa täynnä kurjuutta ja häviötä."

"Ohoh", sanoi markiisi silmäillen ympärilleen ylellisessä huoneessaan.

"Silmälle on tämä kylläkin kaunista, mutta kokonaisuudessaan, avotaivaan alla päivänvalossa, on se kaatuva torni täynnä hävitystä, huonoa hoitoa, kiskomista, velkoja, kiinnityksiä, sortoa, nälkää, alastomuutta ja kärsimystä."

"Ohoh", sanoi markiisi taas itsekylläisesti.

"Jos se koskaan joutuu minulle, tulee se jätettäväksi käsiin, jotka ovat omiaan vapauttamaan sitä (jos se on mahdollista) siitä kuormasta, joka painaa sen maahan, joten onneton kansa, joka ei voi sitä jättää ja jonka kärsivällisyyttä on kidutettu äärimmäisyyteen, tulisi vähemmän kärsimään toisen sukupolven alamaisena; mutta minä en siihen kelpaa. Tämä linna on kirouksenalainen, se, ja koko tämä maa."

"Entäs te?" sanoi setä, "suokaa anteeksi uteliaisuuteni, te ja uusi filosofianne, aiotteko hyväntahtoisesti jatkaa elämätänne?"

"Elääkseni täytyy minun, kuten ehkä monen muun maanmieheni vaikkakin aateluus kintereillä – tehdä työtä."

"Esimerkiksi Englannissa."

"Niin. Suvun kunnia on minun puolestani varma tässä maassa. Sukunimi ei tule kärsimään minun tähteni vieraassa maassa, sillä siellä en sitä kanna."

Markiisin soitettua kelloa, sytytettiin kynttilät viereisessä makuuhuoneessa. Ne loistivat nyt kirkkaasti oven läpi. Markiisi katseli sinnepäin kuunnellen palvelijan eteneviä askeleita.

"Englanti mahtaa teitä kovin miellyttää, jos ottaa huomioon kuinka vähä menestystä teillä on siellä ollut", huomautti hän sitten, kääntäen tyynet kasvonsa hymyillen veljenpoikaansa.

"Johan sanoin, että menestyksestäni siellä minun luultavasti on kiittäminen teitä. Sitäpaitsi on se turvapaikkani."

"Nuo rehentelevät englantilaiset kehuvat että heidän maansa on turvapaikkana monelle. Tunnettehan erään maanmiehen, joka on saanut turvapaikan siellä, muuan tohtori?"

"Tunnen."

"Jolla on tytär."

"Niin on."

"Niin on", sanoi markiisi. "Te olette väsyksissä. Hyvää yötä!"

Taivuttaessaan päätään mitä kohteliaimmasti, oli hänen hymyilevissä kasvoissaan jotain merkitsevää, joka antoi näille sanoille salaperäisen leiman, joka kovasti hämmästytti veljenpojan silmiä ja korvia. Samassa ohuet, suorat viivat hänen silmäinsä alla, ohuet suorat huulet ja syvennykset nenän päällä saivat ilkkuvan ilmeen, joka teki hänet pirullisen kauniiksi.

"Niin", toisti markiisi. "Tohtori, jolla on tytär. Niin, niin alkaa se uusi filosofia. Te olette väsyksissä. Hyvää yötä!"

Kysellä jotain kivikasvoilta linnan ulkopuolella ei olisi ollut vaikeampaa kuin hänen kasvojaan tutkia. Veljenpoika katseli häntä turhaan, hänen mentyään ovelle.

"Hyvää yötä", sanoi setä. "Toivon tapaavani teidät aamulla jälleen. Nukkukaa makeasti! Osota tulta herra veljenpojalleni hänen kamariinsa! – Ja polta herra veljenpoikani vuoteessaan, jos mielit", lisäsi hän itsekseen, ennenkuin hän taas soitti pikku kelloaan kutsuakseen palvelijan omaan makuuhuoneeseensa.

Palvelijan poistuttua, kulki herra markiisi edestakasin väljässä yöviitassaan, valmistautuen makuulle tänä lämpimänä hiljaisena yönä. Hän sipsutteli huoneessa ja hänen pehmeät tohvelinsa eivät aikaansaaneet pienintäkään melua laattialla, hän liikkui kuin hienontunut tiikeri, hän muistutti satujen lumottua markiisia, paatuneen ilkeätä, jonka ajottaisin tapahtuva muutos tiikeriksi joko juuri oli loppunut tai juuri alkamaisillaan.

Hän kulki edestakasin upeassa makuuhuoneessaan, muistellen matkan pikku tapahtumia, jotka kutsumatta kohosivat hänen mieleensä, hidas kulku mäkeä ylös auringonlaskussa, laskeuva aurinko, matka mäkeä alas, mylly, vankila kalliolla, pikku kylä notkossa, kansa kaivon luona ja työmies, joka sinisellä lakillaan osotti ketjuja vaunun alla. Tämä kaivo muistutti suihkulähdettä Pariisissa, pientä myttyä sen jalustalla, naisia, jotka kumartuivat sen yli ja pitkää miestä, joka kädet ilmassa, huusi: "kuollut".

"Nyt olen viileä", sanoi herra markiisi, "ja voin paneutua vuoteelle."

Jättäen yhden ainoan kynttilän palamaan suurelle takalle, antoi hän hienojen harsouutimien pudota ympärilleen ja kuuli yön katkovan äänettömyyttään pitkällä huokauksella, juuri kun hän oli uneen vaipumaisillaan.

Kolme raskasta tuntia tuijottivat kivikasvot ulkoseiniä mustaan yöhön, kolme raskasta tuntia kolisivat hevoset tallissa seimensä ääressä, koirat haukkuivat ja pöllö piti melua, joka hyvin vähän muistutti sitä melua josta runoilijat kertovat. Mutta sellaiset uppiniskaiset olennot eivät koskaan puhu niinkuin heille säädetään.

Kolme raskasta tuntia tuijottivat linnan kivikasvot niin ihmisten kuin leijonain, synkästi yöhön. Kuolon pimeys lepäsi yli maiseman, kuolon pimeys peitti hiljaisuudellaan hiljaisen tomun maanteillä. Kirkkomaassa oli pieniä ruohomättäitä vaikea erottaa toisistaan, olento ristin päällä olisi saattanut astua kenenkään näkemättä alas. Kylässä nukkuivat sekä veronvaatija että verotetut sikeästi, ehkäpä uneksien kemuista kuten nälkäiset tavallisesti tekevät, ja levosta ja rauhasta kuten usutettu orja tai ikeen alla oleva härkä. Kylän laihat asukkaat nukkuivat sikeästi ja olivat unessaan ravitut ja vapaat.

Kylän kaivo lorisi kenenkään näkemättä ja kuulematta ja linnan allas tippui näkemättä ja kuulematta – molemmat sulivat pois kuin minuutit ajan lähteensilmästä – kolme raskasta tuntia. Sitten alkoi molempain harmahtava vesi näyttää savuntapaiselta aamun sarastaessa ja linnan kivikasvojen silmät aukenivat.

Päivä valkeni valkenemistaan, kunnes se viimein kosketti hiljaisten puitten latvoja ja levitti sädeloisteen yli kummun. Sen hehkussa tuntui vesi linnan altaassa muuttuvan vereksi ja kivikasvot peittyivät purppuraan. Lintujen viserrys oli kova ja äänekäs ja herra markiisin makuuhuoneen ikkunan päivänpuremilla puitteilla lauloi pieni lintunen voimainsa takaa ihanimman laulunsa. Tätä näkyivät lähimmät kivikasvot hämmästyneinä tuijottavan, ammossa suin ja alaleuka riippuen näyttivät ne kauhistuneilta.

Nyt paistoi jo päivä korkealla ja elämä ja liike alkoivat kylässä. Ikkunat aukenivat, salpa vedettiin raihnaisista ovista ja ihmiset astuivat ulos – vielä väristen ja palellen uudessa, lempeässä aamuilmassa. Sitten alkoivat kylän väestölle päivän vaivat, jotka harvoin kevenivät. Toiset menivät kaivolle, toiset kedoille, miehiä ja naisia lähti kaivamaan ja kuokkimaan, miehiä ja naisia lähti hoitamaan kurjia elukoita ja ajamaan laihat lehmät laitumelle tien varrelle. Kirkossa ja ristin luona polvistui pari olentoa. Kuunnellen niitten rukouksia, haki etummaisena kulkeva lehmä aamiaistaan ristin juurella kasvavista rikkaruohoista.

Linnassa herättiin myöhemmin, kuten sen arvolle soveltui, mutta siinä herättiin vähitellen ja varmasti. Ensin punertuivat yksinäiset keihäät ja metsästysveitset kuten entisinä aikoina, ja sitten kimmeltivät ne kirkkaasti aamuauringossa, sitten avattiin ovet ja ikkunat, hevoset tallissa kääntyivät katsomaan valoa ja vilppautta joka tulvi sisään avonaisesta ovesta, lehdet välkkyivät ja kahisivat vasten ikkunoiden rautaristikoita, koirat nykivät kiivaasti ketjujaan ja hyppivät kärsimättömästi, pyrkien vapauteen.

Kaikki nämät seikat kuuluivat elämän jokapäiväisiin tapoihin ja aamun palaamiseen. Mutta ei kait kumminkaan soitto linnan suuresta kellosta, ei juoksu ja kiire portailla, eivät hätäilevät olennot terrassilla, ei kopina ja poljenta siellä, täällä ja kaikkialla, eikä myös hevosten pikainen satuloiminen ja kiireinen ratsastus linnasta.

Mitkähän tuulet lienevät kuiskailleet tästä kiireestä harmaapäiselle tientekijälle, joka jo oli työssä mäen päällä kylän toisella puolella, myttyyn pistetty päivällisruokansa, joka ei paljon painanut ja jota ei yhdenkään variksen olisi kannattanut nokiskella, kiviröykkiöön työnnettynä. Olivatko linnut, viedessään joitakin murusia siitä muualle, pudottaneet yhden hänen päälleen, kuten ne kylvävät siemeniä sinne tänne? Miten lieneekin, tientekijä riensi tänä helteisenä aamuna henkensä takaa mäkeä alas, polvia myöten pölyssä, eikä pysähtynyt ennenkuin kaivon luona.

Koko kylän väki kaivon luona seisoi alakuloisena kuten tavallisesti ja kuiskaili hiljaa, mutta ei osottanut muuta mielenliikutusta kuin tylyä uteliaisuutta ja hämmästystä. Lehmät, jotka hätimiten oli tuotu takasin ja sidottu mikä minnekin, katselivat tylsästi eteensä, ja makasivat maassa pureskellen jonkinmoisia palloja, joita ne olivat koonneet keskeytyneellä huviretkellään. Jotkut linnalaiset ja osa postihuoneen väestöstä sekä kaikki viranomaiset olivat kutka enemmän, kutka vähemmän aseellisina, kokoontuneet toiselle puolelle pientä katua asentoon, jolla ei ollut mitään tarkotusta eikä ollut mistään kotosin. Tientekijä oli jo työntäytynyt viidenkymmenen hyvän ystävän joukkoon hosuen rintaansa sinisellä lakillaan. Mitä tämä kaikki tiesi ja mitä tiesi se, että herra Gabelle tuota pikaa hissattiin hevosen selkään palvelijan taakse ja mainittu Gabelle (vaikka hevosella oli kaksinkertainen kuorma) vietiin nelistämällä pois ikäänkuin mitäkin uutta saksalaista ballaadin Leonooraa.

Se tiesi että, linnassa nyt oli yhdet kivikasvot liikaa.

Gorgoni oli taas yöllä katsellut rakennusta ja lisännyt linnan kuviin ne kivikasvot, jotka vielä puuttuivat ja joita se oli odottanut lähes kaksisataa vuotta.

Ne lepäsivät herra markiisin tyynyllä ikäänkuin kaunis naamio, joka äkkiä oli hätkähtänyt unestaan, suuttunut ja kivettynyt. Päähän kuuluvan kiviruumiin sydämessä oli veitsi. Veitsen kahvaan oli paperiliuska sidottu, johon oli töherretty:

"Toimittakaa hänet nopeasti hautaan. Tämä on Jaakon työtä."

KYMMENES LUKU

Kaksi lupausta.

Useita kuukausia, – kokonainen vuosi oli tullut ja mennyt ja herra Durney oli asettunut Englantiin etevänä ranskankielen opettajana, joka myöskin oli ranskalaiseen kirjallisuuteen perehtynyt. Meidän aikanamme häntä kutsuttaisiin professoriksi, siihen aikaan oli hän vain opettaja. Hän antoi opetusta nuorille miehille, joilla oli aikaa ja halua tutkia sitä elävää kieltä, jota puhuttiin kaikkialla maailmassa ja kehitti kaunoaistia tajuamaan tämän kielen moninaisten väreitten rikkautta ja käsitteiden viisautta. Sitäpaitsi taisi hän kirjoittaa niistä sujuvalla englannin kielellä ja myöskin kääntää niitä sille kielelle. Sellaisia mestareita oli siihen aikaan aniharvassa, entisiä prinssejä ja tulevia kuninkaita ei silloin vielä kuulunut opettajaluokkaan eikä hävinneitä aatelismiehiä vielä ollut tupertunut Tellsonin pääkirjasta kokin ja nikkarin ammattiin. Nuori herra Darnay tuli pian tunnetuksi ja suosituksi opettajana, joka kyvyllään teki oppilaan tien erinomaisen hauskaksi ja hyötyisäksi, sekä taitavana kääntäjänä, joka puhalsi työhönsä henkeä eikä vain pelkkää sanataitoa. Hän oli sitäpaitsi hyvin perehtynyt maansa oloihin, jotka yhä enemmän käänsivät ihmisten huomion puoleensa. Siksi oli hänellä menestystä ja siitä sai hän kiittää uutteruuttaan ja väsymätöntä ahkeruuttaan.

Ei hän ollut odottanutkaan Lontoossa ammentavansa kultaa kaduilla, tai lepäävänsä ruusuvuoteella; jos hänellä olisi ollut niin suuria toiveita, ei hän olisi menestynyt. Hän oli etsinyt työtä, ja sitä hän sai, ja hän teki työtä ja käytti sitä niin paljon kuin mahdollista hyödykseen. Siinä hänen menestyksensä.

Osan aikaansa vietti hän Cambridgessa, lueskellen ylioppilaitten kanssa ja siellä oli hän ikäänkuin suvaittu salakulettaja, joka harjotti luvatonta kauppaa Euroopan kielillä, sen sijaan että olisi tuonut maahan tullattua kreikkaa ja latinaa. Muun ajan oli hän Lontoossa.

Aina Edenin ikuisesta kesästä meidän päiviimme asti, ovat miehen askeleet aina käyneet samaa tietä – Charles Darnayn tietä – sitä tietä, joka vie naisen rakkauteen.

Hän oli rakastanut Lucy Manettea siitä hetkestä alkaen kun hän oli vaarassa. Armaampaa ja suloisempaa ääntä kuin Lucyn säälivä ääni ei hän eläessään ollut kuullut; hän ei koskaan ollut nähnyt niin tunteellisen kauniita kasvoja, kuin Lucy Manetten, sinä hetkenä, jolloin ne katselivat häntä hänen hautansa partaalla. Mutta hän ei vielä ollut puhunut hänelle siitä asiasta; murha autiossa linnassa kaukana kuohuvan meren ja pitkien, pitkien pölyisten teiden takana – jykevä kivilinna oli enää vain unen varjokuva – oli jo vuosi sitten tapahtunut, mutta hän ei vielä ollut sanallakaan ilmaissut Lucylle sydämensä tilaa.

Hänellä oli omat syynsä siihen, se oli varma. Olipa taaskin kesäpäivä kun hän hiljan palattuaan yliopistokaupungista Lontooseen, meni Sohossa olevaan rauhalliseen sopukkaan avatakseen sydämensä tohtori Manettelle. Kesäpäivä lähestyi loppuaan ja hän tiesi Lucyn olevan ulkona neiti Prossin kanssa.

Hän tapasi tohtorin lukemassa nojatuolissaan lähellä ikkunaa. Voimat, jotka häntä muinoin olivat pystyssä pitäneet hänen vanhojen kärsimystensä aikana, olivat vähitellen palanneet. Hän oli nyt hyvin tarmokas mies, luja, päättäväinen ja toimintakykyinen. Näin voimissaan ollen osottautui hän tosin väliin oikulliseksi ja kiivaaksi, ei kumminkaan usein ja se alkoi käydä yhä harvinaisemmaksi.

Hän tutkiskeli paljon, nukkui vähän, kesti helposti suuria rasituksia ja oli tasasella ja hyvällä päällä. Hänen luokseen astui nyt Charles Darnay, ja hänet nähdessään tohtori laski pois kirjan ja ojensi kätensä hänelle.

"Charles Darnay! Kuinka hauska teitä nähdä! Olemme jo kolme, neljä päivää odottaneet teidän palaustanne. Herrat Stryver ja Carton olivat täällä eilen ja molemmat sanoivat, että teidän on tapa olla hyvin täsmällinen."

"Olen heille siitä kiitollinen", vastasi Darnay. "Neiti Manette – ."

"Voi hyvin", sanoi tohtori kun hän äkkiä keskeytti puheensa, "ja teidän tulonne ilahuttaa meitä kaikkia. Hän on mennyt ulos talouspuuhilleen mutta tulee pian kotia."

"Tohtori Manette, tiesin ettei hän ole kotona. Tahdoin tavata teitä hänen poissaollessaan, minulla on teille jotain puhumista."

Seurasi äänettömyys.

"Vai niin", sanoi tohtori silminnähtävästi jäykistyen. "Ottakaa itsellenne tuoli ja puhukaa."

Hän totteli tuoliin nähden, mutta puhuminen ei tahtonut sujua.

"Tohtori Manette", alotti hän viimein, "olen puolitoista vuotta saanut niin tuttavallisesti seurustella täällä kodissanne, että toivon, että asia johonka aion kosketella ei – "

Hän keskeytyi siitä, että tohtori ojensi kätensä häntä hillitäkseen.

Vähän ajan kuluttua veti hän sen takasin ja sanoi:

"Koskeeko asia Lucyä?"

"Koskee."

"Minulla on aina vaikea puhua hänestä, mutta hyvin vaikea on kuulla teidän hänestä puhuvan sellaisella äänellä, Charles Darnay."

"Ääneni kuvaa lämmintä ihailua, vilpitöntä kunnioitusta ja syvää rakkautta, tohtori Manette", sanoi hän kunnioittavasti.

"Sen uskon Charles Darnay, sen uskon."

Hänen jäykkyytensä oli niin ilmeinen, ja että se johtui hänen vastenmielisyydestään joutua tähän asiaan käsiksi oli myöskin niin ilmeistä, että Charles Darnay epäili jatkaa.

"Jatkanko, sir."

Uusi äänettömyys.

"Jatkakaa."

"Kai arvaatte mitä tahtoisin puhua, mutta ette arvaa kuinka vakavata laatua tunteeni ovat, tuntematta sydämeni sisimpää sekä niitä toiveita, vaaroja ja huolia, joita se kauvan on ollut täynnä. Rakas tohtori Manette, minä rakastan tytärtänne syvästi, lämpimästi ja hellästi. Jos rakkautta milloinkaan on ollut maailmassa, niin minä häntä rakastan. Te olette itse rakastanut, antakaa vanhan rakkautenne puhua puolestani!"

Tohtori istui pois kääntyneenä ja silmäili laattiaa. Viimeisiä sanoja kuullessaan, ojensi hän taas kätensä ja huusi:

"Ei siitä puhuta! Jättäkää se asia. Minä vannotan teitä, älkää sitä muistuttako."

Hänen huutonsa muistutti niin ruumiillisesta tuskasta lähtenyttä huutoa, että se tauottuaan vielä kauvan kaikui Darnayn korvissa. Hän viittaili kädellään ja se tuntui olevan kehoitus Darnaylle lopettamaan. Niin hän sen käsittikin ja oli vaiti.

"Pyydän anteeksi", sanoi tohtori hillityllä äänellä, kotvasen kuluttua. "En epäile teidän rakkauttanne Lucyyn, siitä olkaa vakuutettu."

Hän käännähti tuolillaan hänen puoleensa, mutta ei katsellut häneen eikä kohottanut silmiään. Hänen leukansa vaipui käden varaan ja hänen valkoiset hiuksensa varjostivat hänen kasvojaan.

"Oletteko puhunut Lucyn kanssa?"

"En."

"Ettekä kirjoittanut hänelle."

"En koskaan."

"Ellen ymmärtäisi että tällä kieltäytymisellä olette ajatellut Lucyn isää, olisin alhainen. Hän on teille siitä kiitollinen."

Hän tarjosi kätensä mutta silmät eivät seuranneet mukana.

"Minä tiedän", sanoi Darnay kunnioittavasti, "ja kuinka en sitä tietäisi, tohtori Manette, minä joka olen nähnyt teidät yhdessä joka päivä – että teidän ja neiti Manetten suhde on niin liikuttava, niin hellä ja vastaa niin täysin niitä olosuhteita joissa se on syntynyt, ettei sentapaista usein näe edes isän ja lapsen välillä. Minä tiedän, ja kuinka en sitä tietäisi – että naiseksi kehittyneen tyttären hellyyden ja velvollisuudentunnon ohessa, asuu hänen sydämessään myös lapsen rakkaus ja luottamus. Tiedän, että koska hän lapsuudessaan oli ilman isää, on hän teihin nyt kiintynyt ikänsä ja luonteensa rakkaudella ja lämmöllä ynnä lapsuuden luottamuksella ja rakkaudella jolloin te olitte hänelle kadotettu. Tiedän varsin hyvin, että jos hän olisi saanut teidät takasin toisesta elämästä, haudan tuolta puolelta, ei teitä hänen silmissään ympäröisi pyhempi sädeloiste kuin nyt. Tiedän että kun hän teitä syleilee, kiertävät lapsi, tytär ja nuori nainen, kaikki yhtähaavaa kätensä teidän kaulaanne. Tiedän että teitä rakastaessansa näkee ja rakastaa hän äitiään omalla ijällään, isäänsä minun iälläni, rakastaa murtunutta äitiään ja teitä kauheissa kärsimyksissänne ja siunatussa ylösnousemisessanne. Tämän olen tietänyt päivin ja öin, aina siitä asti kun opin tuntemaan teitä kotonanne."

Tohtori istui ääneti, pää roikuksissa. Hän hengitti vähän taajemmin, mutta tukahutti kaikki muut liikutuksen merkit.

"Rakas tohtori Manette, koska olen kaiken tämän tietänyt, koska aina näin teidät molemmat tämän pyhän sädekehän ympäröimänä, olen pidätellyt tunteitani niin kauvan kuin voimani antoivat myöten. Olen tuntenut ja tunnen yhäti että työntäessäni rakkauteni – minun rakkauteni – teidän välillenne, saatan elämänne yhteyteen jotain, joka ei ole aivan yhtä arvokasta kuin se. Mutta minä rakastan häntä. Taivas on todistajani, että häntä rakastan!"

"Uskon sen", vastasi isä synkästi. "Olen miettinyt sitä ennenkin.

Uskon sen."

"Mutta, älkää uskoko", sanoi Darnay, jonka korviin synkkä ääni vaikutti kuin nuhde, "että jos minun tulisi erottaa hänet teistä, jos onneni olisi niin suuri, että saisin hänet vaimokseni, että voisin ja tahtoisin puhua teille sanaakaan tästä, mitä nyt puhun. Se olisi toivotonta ja alhaista. Jos olisin koskaan mielessäni hautonut tai sydämessäni kätkenyt sellaista mahdollisuutta – vaikka vain kaukaisessa tulevaisuudessa – en nyt voisi koskettaa tätä kunnianarvoisaa kättä."

Hän pani kätensä hänen kädelleen.

"Ei, rakas tohtori Manette, Kuten te, olen vapaaehtoinen pakolainen Ranskasta, mielettömyyden, sorron ja kurjuuden karkoittamana, kuten te, koetan minäkin elää kaukana maastani omalla työlläni luottaen parempaan tulevaisuuteen ja toivon vain saada ottaa osaa teidän kohtaloonne, teidän elämäänne ja kotiinne ja olla uskollinen teille kuolemaan saakka. Pyyntöni ei ole riistää teiltä erioikeuttanne Lucyyn, lapsenanne, kumppaninanne ja ystävänänne, mutta auttaa häntä siinä ja sitoa häntä lujemmin teihin, jos se olisi mahdollista."

Hänen kätensä lepäsi yhä tohtorin käsivarrella.

Tämä vastasi kotvaseksi hänen puristukseensa, eikä kylmästi, nojasi sitten käsivartensa tuolin käsinojaan ja silmäili ylös ensi kerran keskustelun aikana. Hänen kasvoillaan kuvastui taistelua, taistelua ynnä tuo usein palaava synkän epäilyksen ja pelvon ilme.

"Te puhutte niin tunteellisesti ja miehekkäästi, Charles Darnay, että kiitän teitä kaikesta sydämestäni, ja tahdon minäkin puolestani avata teille sydämeni, ainakin likimaille; onko teillä mitään syytä uskoa, että Lucy rakastaa teitä?"

"Ei, ei vielä."

"Onko tämän ilmoituksen suoranainen tarkotus, että te minun suostumuksellani heti tahdotte saada varmuutta siinä?"

"Ei sitäkään. Ehkei minun ole suotu tehdä sitä viikkokausiin; ehkäpä (erehdynkö vai ei) voin sen tehdä jo huomenna."

"Toivotteko jotain apua minulta?"

"Minä en pyydä mitään, sir. Mutta ajattelin mahdolliseksi että te saattaisitte antaa minulle apuanne, jos katsotte sen oikeaksi."

"Pyydättekö mitään lupausta minulta."

"Pyydän."

"Mitä lupausta?"

"Ymmärrän varsin hyvin, että ilman teitä ei minulla ole mitään toivoa. Tiedän kyllä, että joskin neiti Manette tällä hetkellä säilyttäisi kuvani viattomassa sydämessään – älkää luulko että olen niin rohkea, että otaksun sitä – ei siitä olisi minulle ajanpitkään mitään apua jos se joutuisi ristiriitaan hänen rakkautensa kanssa teihin."

"Jos niin on, niin tiedättekö mitä se toiselta puolen sisältää?"

"Tiedän varsin hyvin, että sana hänen isältään kosijan hyväksi painaisi paljon vaa'assa. Siitä syystä, tohtori Manette", sanoi Darnay, vaatimattomasti mutta varmasti, "en pyytäisi sitä sanaa, vaikka henkeni siitä riippuisi."

"Siitä olen varma, Charles Darnay, salaisuuksia syntyy salatusta rakkaudesta ja avonaisesta vihasta. Edellisessä tapauksessa, ovat ne hienot ja arat ja vaikeat älytä. Tyttäreni Lucy, on tässä ainoassa suhteessa sellainen salaisuus minulle, minulla ei ole mitään käsitystä hänen sydämensä tilasta."

"Uskallanko kysyä, onko hänellä – ." Koska hän epäili, lisäsi tohtori:

"Muita kosijoitako?"

"Sitä juuri tarkotin."

Tohtori mietti vähän ennenkuin hän vastasi:

"Olettehan itse nähnyt herra Cartonin täällä. Herra Stryver käy myös täällä. Jos hänellä jokin kosija on saattaa se olla yksi näistä."

"Tahi molemmat", sanoi Darnay.

"En ajatellut molempia, enkä pidä sitä luultavana. Te tahdotte minulta lupauksen. Mikä se on?"

"Se on, että jos neiti Manette joskus omasta puolestaan uskoisi teille, mitä minä nyt olen rohjennut uskoa teille, te silloin todistatte nämät sanani sekä että uskotte ne todeksi. Toivon, että ajatuksenne minusta ovat siksi suotuisat, ettette käytä mitään vaikutusta minua vastaan, en sano mitään muuta, tätä vain pyydän. Siihen nähden mitä teiltä pyydän, on teillä oikeus vaatia minulta ehtoja ja niihin minä paikalla suostun."

"Annan lupauksen", sanoi tohtori, "ilman ehtoja. Uskon että päämääränne on sellainen kuin olette sen rehellisesti ja totuudenmukaisesti esittänyt. Uskon, että aikomuksenne on vahvistaa, eikä heikontaa siteitä minun ja paljon kalliimman itseni välillä. Jos hän sanoo minulle, että olette välttämätön hänen täydelliselle onnelleen, annan hänet teille. Jos olisi olemassa – Charles Darnay, jos olisi olemassa – "

Nuori mies oli kiitollisena tarttunut hänen käteensä ja heidän kätensä olivat yhteenliittyneet tohtorin puhuessa:

" – jokin mielikuvitus, jokin syy, jokin pelko, jokin – mitä hyvänsä – uutta tai vanhaa, sitä miestä kohtaan, jota hän todellakin rakastaisi – ilman että tämä mies olisi suoranaisesti siitä vastuunalainen, haihtuisi tuo kaikki tyttäreni tähden. Hän on minulle kaikki, enemmän kuin kärsimys, enemmän kuin vääryydet, enemmän kuin – mutta tämä on turhaa puhetta."

Niin oudosti vaipui hän äänettömyyteen ja niin outo oli hänen tuijottava katseensa, hänen vaiettuaan, että Darnay tunsi kätensä kylmenevän siinä kädessä, joka hitaasti päästi hänen kätensä.

"Te sanoitte jotain minulle", sanoi tohtori Manette hymyillen. "Mitä sanoittekaan."

Hän ei tiennyt mitä vastata, kunnes hän muisti puhuneensa ehdoista.

Keveämmällä mielellä tätä muistaessaan sanoi hän:

"Teidän luottamuksenne minuun vaatii täydellistä luottamusta minun puoleltani. Nykyinen nimeni, vaikka ei paljon eriävä äitini nimestä, ei ole oma nimeni kuten ehkä muistanette. Tahdon kertoa mikä se on, ja miksi olen Englannissa."

"Seis", sanoi Beauvaisin lääkäri.

"Tahdon sen tehdä paremmin ansaitakseni teidän luottamustanne ja ettei minulla olisi teihin nähden mitään salaisuuksia."

"Seis."

Kotvasen piteli tohtori korviaan molemmin käsin, sitten painoi hän molemmat kätensä Darnayn huulille.

"Kertokaa se minulle, kun pyydän teitä, ei nyt. Jos saatte myöntävän vastauksen, jos Lucy rakastaa teitä, sanokaa se minulle hääpäivänne aamulla. Luvatkaa se minulle."

"Mielelläni."

"Antakaa minulle kätenne. Hän tulee kohta kotia ja parasta ettei hän tapaa meitä yhdessä tänä iltana. Menkää. Jumala teitä siunatkoon!"

Oli jo pimeä Charles Darnayn jättäessä hänet ja tunti myöhemmin tuli Lucy kotia; hän kiiruhti yksin huoneeseen, – neiti Pross oli astunut suoraan yläkertaan omaan huoneeseensa – ja näki ihmeekseen isänsä nojatuolin tyhjänä.

"Isäni!" huusi hän. "Rakas isä!"

Hän ei saanut vastausta mutta hän kuuli kumean, nakuttavan äänen hänen makuuhuoneestaan. Hän meni nopeasti välihuoneen poikki, tirkisteli sisään hänen ovestaan, mutta juoksi kauhistuneena takasin, ja veren melkein hyytyessä hänen suonissaan huudahti hän: "mitä on minun tehtävä, mitä on minun tehtävä!"

Hänen epätietoisuutensa kesti vain hetkisen, hän juoksi takasin, koputti hänen ovelleen ja kutsui häntä hiljaa. Nakutus taukosi hänen äänensä soinnusta, herra Manette tuli heti ulos huoneestaan ja he kulkivat kauvan edestakasin yhdessä.

Lucy nousi vuoteeltaan sinä yönä ja meni katselemaan isäänsä tämän nukkuessa. Hän nukkui raskaasti ja hänen rahinsa suutarikaluineen ja vanha, lopettamaton työ olivat tavallisessa järjestyksessään.

YHDESTOISTA LUKU

Toverukset.

"Sydney", sanoi herra Stryver samana yönä tai aamuna shakaalilleen, "valmista uusi malja punssia, minulla on jotain sinulle sanottavaa."

Sydney oli tehnyt työtä kahden puolesta sinä yönä, yönä sitä ennen ja monena monituisena yönä perätysten selvittääkseen Stryverin papereita ennenkuin pitkät lomat alkoivat. Hänen onnistui vihdoin saada kaikki kuntoon. Stryverin verorästit olivat kerätyt, kaikki selvitettiin marraskuuksi, joka oli tulossa ilmasumuineen ja lakisumuineen hankkien myllyyn taas uutta jauhetta.

Sydney ei ollut vilkastunut eikä selvinnyt tästä ahkeruudesta. Hän oli tarvinnut useita ylimääräisiä pyyhekääreitä päästäkseen yön läpi ja myös niitä vastaavan ylimääräisen viiniannoksen. Hän oli varsin uupuneessa tilassa, kun hän nyt otti turbaanin päästään ja heitti sen pesuvatiin, jossa hän oli sitä vähän väliä kastellut kuuden tunnin ajan.

"Sekotatko toisen punssimaljan?" sanoi rehevä Stryver, kädet housunvyötärössä ja katseli ympärilleen sohvalta, jossa hän loikoi seljällään.

"Sekotan niinkin."

"Kuule sitten. Kerron sinulle jotain, joka sinua hämmästyttää aikalailla ja joka kenties antaa sinulle minusta sen käsityksen, etten olekkaan niin ovela mies kuin olet luullut. Aion naida."

"Sinä."

"Niin. Enkä rahan tähden. Mitäs nyt sanot."

"Enpä juuri mitään. Kuka hän on?"

"Arvaa."

"Tunnenko hänet?"

"Arvaa."

"En rupea arvailemaan kello viisi aamulla, kun aivoni sihisevät ja kihisevät päässäni. Jos tahdot minua arvaamaan, saat kutsua minut päivällisille."

"No niin, siksipä kerron sen sinulle", sanoi Stryver kohoutuen hitaasti istualleen, "Sydney, epäilenpä melkein ettet minua ymmärrä, sinä olet sellainen tunteeton koira."

"Ja sinä", vastasi Sydney, häärien punssimaljan ääressä "ja sinä olet niin tunteellinen ja runollinen henki."

"No niin", sanoi Stryver itserakkaasti, "vaikka en kuvailekkaan olevani mikään romaanisankari (niin paljon älyä minulla kyllä on) olen kuitenkin paljon tunteellisempi ihminen kuin sinä."

"Sinä olet enemmän onnen suosikki, sitä sinä kait tarkotat."

"Sitä en tarkota. Tarkotan, että olen enemmän – enemmän."

"Sano ritarillinen, koska kerta sitä tarkotat", ehdotti Carton.

"No hyvä, siis ritarillinen. Tarkotan", ja Stryver rehenteli ystävänsä edessä tämän valmistaessa punssia, "että minä enemmän koetan miellyttää, että minä enemmän ymmärrän miellyttää naisia kuin sinä."

"Jatka", sanoi Carton.

"Ei, ennenkuin jatkan", sanoi Stryver, pudistaen päätään ylimieliseen tapaansa, "tahdon selvittää tämän asian. Sinä olet seurustellut tohtori Manetten perheessä yhtä paljon kuin minäkin, ehkä enemmänkin. Oi, kuinka olen hävennyt sinun jurouttasi siellä! Sinun käytöksesi on ollut niin hiljainen, nyrpeä ja salakähmäinen että minä kunniani kautta, olen tottakin hävennyt puolestasi, Sydney."

"Olisipa hyvin terveellistä sinun kaltaisesi miehen, jolla on sellainen asianajajapraktiikka, vähän hävetäkkin", sanoi Sydney, "siitäpä pitäisi sinun minua kiittää."

"Sillä et minusta pääse", sanoi Stryver, jolta ei vastauksia koskaan puuttunut, "ei Sydney, velvollisuuteni on sinulle ilmottaa – ja minä sanon sen sinulle vasten silmiä omaksi hyväksesi, että sinä olet perhanan kömpelö sellaisessa seurassa."

Sydney joi lasillisen punssia ja nauroi.

"Katsoppas minua!" sanoi Stryver rehennellen, "ei minun tarvitsisi niin paljon miellyttää kuin sinun sillä minä olen mies, jonka asema ei ole niin riippuvainen. Miksi siis kumminkin koetan miellyttää."

"En ole koskaan vielä nähnyt sinun sitä koettavan", mumisi Carton.

"Koetan siksi että se on viisasta, teen sen periaatteen kannalta ja katsele minua! Minä edistyn."

"Mutta kertomus avioliittotuumistasi ei edisty hitustakaan", vastasi Carton huolettomasti. "Pysy siinä. Jätä minut rauhaan, eikö koskaan tartu päähäsi, että olen parantumaton?"

Tässä kysymyksessä oli ikäänkuin jonkinmoista ylenkatsetta.

"Mikä oikeus sinulla on olla parantumaton", vastasi hänen ystävänsä, jotenkin ynseästi.

"Minulla ei ole oikeutta mihinkään, sen tiedän", sanoi Sydney Carton.

"Kuka on valittusi."

"Äläkä nyt tule pahoillesi kuullessasi nimen, Sydney", sanoi herra Stryver, valmistaen kerskuvalla ystävyydellä Cartonia kuulemaan mitä tuleva oli, "tiedänhän ettet tarkota puoliakaan siitä, mitä puhut, ja vaikka tarkottaisitkin, ei sillä ole mitään merkitystä. Pidän tämän pienen esitelmän siksi että kerran olet puhunut halveksivasti minulle tästä nuoresta naisesta."

"Niinkö."

"Niin ja vielä tässä huoneessa."

Sydney Carton katseli punssiaan ja ystävätään, joi punssiaan ja katseli ystävätään.

"Sinä kutsuit häntä kultakutriseksi nukeksi. Nuori nainen on neiti Manette. Jos sinä Sydney, tällaisiin asioihin nähden olisit hienotunteinen, olisin hieman loukkaantunut sanoistasi, mutta sitä et ole. Se tunne sinulta tykkönään puuttuu, siksipä en piittaa sanoistasi enempää kuin jos ihminen joka ei lainkaan käsitä maalausta, arvostelisi maalaamaani kuvaa, tai joku joka ei käsitä soittoa, arvostelisi säveltämääni kappaletta."

Sydney Carton kulautti aimo määrät punssia kurkustaan alas, ja katseli ystävätään.

"Nyt tiedät kaikki, Syd", sanoi herra Stryver. "Minä en välitä rahoista, hän on viehättävä olento ja olen päättänyt seurata tunteitani ja mielestäni minulla onkin varoja seurata tunteitani. Minusta hän saa varakkaan miehen, nopeasti ylenevän miehen ja aika hienon miehen, se on hänelle onnen kauppa, mutta hän ansaitseekin tulla onnelliseksi. Oletko hämmästynyt?"

Carton, joka yhä särpi punssia sanoi: "Miksi olisin hämmästynyt."

"Sinä siis hyväksyt?"

Yhä punssia juoden vastasi Carton: "miksi en hyväksyisi?"

"Kas niin!" sanoi hänen ystävänsä Stryver, "sinä kannat asian helpommin kuin mitä kuvailin, etkä ole niinkään itsekäs minuun nähden kuin luulin, mutta sinä tiedät kyllä että vanhalla toverillasi on oma päänsä. Niin, Sydney, olen saanut tarpeekseni tästä yksitoikkoisesta elämästä, – ikävöin omaa kotia, jonne menen kun minua haluttaa (kun ei haluta, menen muualle) ja luulen, että neiti Manette on paikallaan missä yhteiskunnallisessa asemassa tahansa ja on aina kantava nimeäni kunnialla. Niin olen siis tehnyt päätökseni. Ja nyt Sydney, vanha ystäväni, tahdon puhua sanasen sinulle sinun tulevaisuuden toiveistasi. Sinä olet väärillä jäljillä, sinä olet todellakin väärillä jäljillä. Sinä et ymmärrä rahan arvoa. Sinun elämäsi on vaivaloinen, ei kestä kauvankaan, niin ovat jo voimasi lopussa, sinä olet sairas ja köyhä, sinun pitää täydellä todella hankkia itsellesi hoitaja."

Suosiva tapa jolla hän tämän sanoi, tuntui tekevän hänet kahta vertaa paksummaksi ja neljä vertaa röyhkeämmäksi entistään.

"Annas, kun minä neuvon sinua", jatkoi Stryver, "tarttumaan asiaan käsiksi. Minä olen nyt suoriutunut omasta asiastani, suoriudu sinäkin. Mene naimisiin. Hanki joku, joka pitää sinusta huolen. Älä välitä siitä, ettei naisseura sinua miellytä, ettet ymmärrä heitä, että sinulla ei ole käytöstä. Etsi itsellesi joku. Hae joku kunnioitettava nainen, jolla on pieni omaisuus – ravintolan emäntä – tai huoneittenvuokraaja – ja nai hänet ennenkuin pahat päivät tulevat. Se on sinulle parasta. Mietippäs tätä, Sydney."

"Mietin, mietin", sanoi Sydney.

KAHDESTOISTA LUKU

Hienotunteinen mies.

Päätettyään jalomielisesti johtaa tohtorin tyttären onnen kukkuloille, tahtoi herra Stryver myös antaa hänelle tietoa tästä onnestaan ennenkuin hän lähtisi kaupungista pitkälle lomalle mennäkseen. Asiaa harkittuaan tuli hän siihen päätökseen, että olisi parasta suoriutua kaikista valmistuksista, joten he sitten kaikessa rauhassa saattaisivat tuumia lahjottaisiko hän morsiamelleen kätensä paria viikkoa ennen Mikonpäivää, vai lyhyen, joulun ja loppiaisen välisen joululoman aikana.

Mitä jutun päätökseen tulee, ei hän hetkeäkään epäillyt tuomion lankeevan hänen edukseen. Nojautuen valamiehistöön nähden vakaviin, käytännöllisiin syihin – ainoat syyt joita kannatti huomioon ottaa – oli hänen asiansa selvä eikä siinä ollut ainoatakaan heikkoa kohtaa. Hän oli itse kantajan asiamies, hänen todistuksiaan ei ollut mahdollista kumota, vastaajan asianajaja peräytyi eikä valamiehistö edes vetäytynyt neuvottelemaan. Punnittuaan asiaa oli Stryver C. J. vakuutettu, ettei selvempää asiaa ollut olemassa.

Herra Stryver siis vihki pitkän loma-aikansa kutsumalla neiti Manetten juhlallisesti Vauxhallinpuistoon, kun se ei onnistunut Ranelaghiin, mutta kun tämäkin kutsumus käsittämättömällä tavalla epäonnistui, päätti hän itse ilmestyä Sohoon ilmoittamaan jaloa päätöstään.

Sohoa kohti herra Stryver siis työntäytyi Templestä. Joka näki hänen ohjaavan hyökkäyksensä Sohoa kohti, kun hän vielä oli Saint Dunstanin puolella Temple Barissa, ryntäävän henkihieverissä katua eteenpäin, tuuppien kaikki heikommat ihmiset tieltään, olisi saattanut nähdä kuinka varma ja vahva hän oli.

Koska hänen tiensä kulki Tellsonin pankin sivu ja hänellä oli asioita siellä ja koska hän tiesi herra Lorryn olevan Manetten perheen läheisen ystävän, pälkähti herra Stryverin päähän ilmaista herra Lorrylle mikä valo oli nousemassa Sohon taivaanrannalla. Siksi tuuppasi hän rämisevän oven auki, romahti alas molempia rappusia, meni molempain vanhain kassanhoitajain ohi ja tuppaantui ummehtuneeseen komeroon, pystysuorine rautakanki-ikkunoineen, jossa herra Lorry istui suurien viivoitettujen kirjojensa ääressä.

"Halloo!" sanoi herra Stryver. "Mitäs kuuluu. Toivon, että jaksatte hyvin!"

Herra Stryverin erikoisalaan kuului, että hän tuntui liian suurelta joka paikassa ja huoneessa. Hän oli aivan liian suuri Tellsonin pankkiin ja vanhat kirjanpitäjät syrjäisissä nurkissaan katsoivat kirjoistaan nuhtelevilla katseilla kuin olisi hän rutistanut heitä seinää vasten. Itse johtajakin, joka arvokkaana luki lehteään kaukaisuudessa, näytti paheksuvalta ikäänkuin olisi herra Stryverin pää puskenut hänen vastuunalaisia liivejään vastaan.

Varovainen herra Lorry sanoi mallikelpoisella äänellä, jota hän tällaisissa tapauksissa piti soveliaana: "kuinka jaksatte herra Stryver? Kuinka jaksatte, sir?" ja ravisti hänen kättään. Hänellä oli omituinen tapa puristaa kättä auliisti ikäänkuin olisi hän sen tehnyt Tellsonin ja Kumpp. puolesta, samalla tapaa kaikki Tellsonin kirjanpitäjät puristivat pankkituttavien käsiä kun johtaja täytti ilman.

"Voinko palvella teitä millään, herra Stryver?" kysyi herra Lorry kuin pankkimies ainakin.

"Ei kiitos, minulla on yksityistä asiaa teille, herra Lorry, tulin puhumaan teidän kanssanne yksityisesti."

"Todellakin", sanoi herra Lorry, kallistaen korvansa, silmän vilkkuessa johtajaan kaukaisuudessa.

"Aion nimittäin", sanoi herra Stryver nojaten tuttavallisesti käsivartensa pulpetille, ja vaikka se oli suuri kaksoispulpetti, ei se näyttänyt täyttävän puoliakaan hänen tarpeistaan: "olen aikeessa kosia pientä, suloista ystäväänne, neiti Manettea, herra Lorry."

"No, totta tosiaan!" huudahti herra Lorry, hieroen leukaansa ja epäilevästi katsellen vierastaan.

"No, totta tosiaan!" kertoi Stryver peräytyen. "No, totta tosiaan, sir? Mitä tarkotatte herra Lorry?"

"Tarkotan", sanoi asiamies, "että tunnustan tietysti tuumanne ystävälliseksi, että se kunnostuttaa teitä ja – sanalla sanoen tarkotan aivan sitä mitä tahdottekin. Mutta tehän kyllä ymmärrätte, herra Stryver – ", herra Lorry vaikeni ja puristi päätään perin merkillisellä tavalla, kuin olisi hän vastoin tahtoaan ollut pakotettu sisällisesti lisäämään: "te olette niin valtavan suuri ja paksu."

"No sen sanon", sanoi Stryver läimäyttäen pöytää kädellään riidanhaluisesti, aukaisten silmänsä seljälleen ja vetäen pitkän henkäyksen: "hirttää minut saatte, jos minä ymmärrän tästä mitään, herra Lorry."

Herra Lorry järjesti pikku peruukkiaan korviensa kohdalla ja puri kynänsä höytää.

"Tuhat tulimmaista, sir!" sanoi Stryver, tuijottaen häneen, "enkö minä muka kelpaa."

"Tietysti, sir, tietysti te kelpaatte!" sanoi herra Lorry. "Jos te kerran sanotte kelpaavanne, tietysti te kelpaatte."

"Enkö ole hyvissä varoissa?" kysyi Stryver.

"Jos te sanotte olevanne hyvissä varoissa, tietysti olettekin."

"Ja tulevaisuuden mies."

"Jos te itse pidätte itseänne tulevaisuuden miehenä", sanoi herra Lorry, ihastuneena kun taisi taas myöntyä, "ei kukaan saata sitä epäillä."

"Mitä Herran nimessä sitten tarkotatte, herra Lorry?" kysyi Stryver, silminnähtävästi allapäin.

"Niin minä – oletteko sinne menossa nyt?" kysyi herra Lorry.

"Päätä pahkaa", sanoi Stryver, lyöden nyrkillään pöytään.

"En luule, että tekisin niin teidän sijassanne."

"Ja miksikä ei?" sanoi Stryver. "Nyt panen teidät pussiin", ja hän häristi hänelle etusormeaan. "Te olette asiamies, ja teillä täytyy olla jokin syy. Tuokaa esiin syynne. Miksi ette menisi?"

"Siksi", sanoi Lorry, "etten tahtoisi kulkea sellaisilla asioilla, ellei minulla olisi syytä otaksua onnistuvani."

"Tuhat tulimmaista", huudahti herra Stryver, "tämä on parasta kaikesta."

Herra Lorry vilkkui kaukaisuudessa olevaan toiminimeen ja suuttuneeseen Stryveriin.

"Tässä on nyt asiamies – ikämies – kokenut mies – pankkimies", sanoi Stryver; "ja yhteenlaskettuaan kolme pääsyytä täydelliseksi menestykseksi, sanoo hän ettei ole mitään syitä ollenkaan. Ja sen hän sanoo pää paikallaan!" Stryver pani erityisen painon tälle asianhaaralle, ikäänkuin ei olisi ollut niinkään merkillistä jos hän olisi sanonut sen ilman päätä.

"Kun puhun menestyksestä, puhun menestyksestä nuoren ladyn luona ja kun puhun aiheista ja syistä, jotka tekevät menestyksen mahdolliseksi, puhun aiheista ja syistä jotka ovat pätevät nuoreen ladyyn nähden. Nuorta ladyä, sir", sanoi herra Lorry, taputtaen Stryveriä lempeästi käsivarrelle. "Nuorta ladyä on ajateltava ennen kaikkia."

"Te tahdotte siis sanoa minulle, herra Lorry", sanoi Stryver kädet puuskassa, "että teidän varma mielipiteenne on, että puheena oleva nuori lady on teeskentelevä hupakko?"

"Enpä juuri sitä. Minä sanon teille, herra Stryver", sanoi herra Lorry punehtuen, "että en kenenkään suusta tahto kuulla epäkunnioittavaa sanaa tästä nuoresta ladystä ja jos tunnen jonkun – toivon etten tunne – jonka maku olisi niin alhainen ja luonne niin röyhkeä ettei hän voisi hillitä itseään, vaan puhuisi epäkunnioittavasti tästä nuoresta ladystä tämän pulpetin ääressä, ei edes Tellsonilaisetkaan voisi estää minua puhumasta suuni puhtaaksi."

Pakko hillitä vihaansa oli saattanut herra Stryverin verisuonet vaaralliseen tilaan, kun hänen oli vuoro suuttua; herra Lorryn suonissa virtaili veri tavallisesti hyvin säännöllisesti, mutta ne eivät olleet paremmassa tilassa nyt kun vuoro oli hänen.

"Tämä oli se jota aion teille sanoa sir", sanoi herra Lorry. "Pyydän, ettette siinä suhteessa erehdy."

Herra Stryver imeskeli hetkisen viivoittimen päätä ja rummutti sillä hampaitaan, joka luultavasti aikaansai hammastaudin. Hän katkasi tukalan äänettömyyden ja sanoi:

"Tämä on jotain uutta minulle, herra Lorry. Te kiellätte minua menemästä Sohoon kosimaan – minua, Stryveriä, asianajajaa Kings Benchissä?"

"Pyydättekö neuvoani, herra Stryver?"

"Pyydän."

"No hyvä. Siis neuvoni jo arvasitte aivan oikein."

"Tähän en tosiaankaan voi muuta sanoa", nauroi Stryver katkerasti, "kuin että – ha ha! – tämä voittaa kaiken menneen, nykyisen ja tulevan."

"Kuulkaa minua", jatkoi herra Lorry, "asiamiehenä en ole oikeutettu puhumaan tästä asiasta, sillä asiamiehenä en tiedä siitä mitään. Mutta minä puhun kuin vanha mies, joka on kantanut neiti Manettea käsivarrellaan, joka on neiti Manetten ja hänen isänsä uskollinen ystävä ja joka on syvästi kiintynyt molempiin. Muistakaa, että en ole pyrkinyt olemaan teidän uskottunne. No, luuletteko että olen oikeassa?"

"En suinkaan", sanoi Stryver viheltäen. "Minä en välitä nähdä tervettä järkeä kolmannessa henkilössä, ainoastaan itsessäni, minä edellytän järkeä siinä missä te edellytätte teeskentelevää, romantillista hupsutusta. Se on uutta minulle, mutta ehkäpä olette oikeassa."

"Edellytykseni määrään itse, herra Stryver. Ja ymmärtäkää minua oikein, sir", sanoi herra Lorry, punehtuen äkkiä taas. "Minä en salli – en edes Tellsonissakaan, että joku toinen ne minulle määrää."

"Pyydän anteeksi!" sanoi Stryver.

"Kiitos, kernaasti. Niin, herra Stryver, aioin sanoa – että teistä saattaisi pettyminen tuntua ikävältä, tohtori Manettelle saattaisi olla tuskallista puhua teille ajatuksensa ja samoin on laita neiti Manetten. Te tunnette suhteeni tähän perheeseen. Jos siihen suostutte voin minä teitä paljastamatta tai puhumatta teidän puolestanne ottaa asiasta vielä tarkempaa selkoa, ja tehdä uusia havaintoja. Jos olette tyytymätön neuvooni, voitte itse koetella sen pätevyyttä, jos taas tyydytte siihen ja se on sama kuin nyt, säästyisivät kaikki riitapuolet ikävyyksistä. Mitä siihen sanotte?"

"Kauvanko pidätätte minua kaupungissa?"

"Sehän on vain jonkun tunnin asia. Saattaisin mennä Sohoon vielä tänä iltana ja sieltä tulla teidän luoksenne."

"No, siis myönnyn", sanoi Stryver. "En siis mene sinne tänä iltana, niin kärkäs en kumminkaan ole. Siis olkoon menneeksi, odotan teitä tänä iltana. Hyvää huomenta."

Ja herra Stryver kääntyi ja ryntäsi ulos pankista aikaansaaden niin kovan ilmavirran, että molemmat vanhat kirjanpitäjät saivat ponnistaa viimeiset voimansa pysyäkseen pystyssä, kun he siinä kumartelivat pulpettiensa takana. Yleisö näki aina nämät arvoisat ja voimattomat olennot kumartavassa asennossa ja yleinen luulo olikin, että kun he olivat kumartaneet ulos yhden vieraan, kumartelivat he yhä tyhjässä konttoorissa kunnes he kumarsivat sisään toisen vieraan.

Asianajaja oli kyllä niin älykäs, että hän arvasi ettei asiamies olisi niin varmasti lausunut ajatustaan, ellei hänellä olisi ollut vahvoja perusteita ja siveellistä varmuutta, ja vaikk'ei hän ollutkaan valmistunut tätä suurta pilleriä nielemään, sai hän sen kumminkin alas kurkustaan. "Ja nyt", sanoi herra Stryver, uhaten Templeä sormellaan, "selviydyn tästä saattamalla teidät kaikki häpeään."

Se oli palanen vanhan Old Bayleylaisen viekkautta, joka hänellä oli mielessä ja se tuotti hänelle suurta huojennusta. "Te ette saata minua häpeään, nuori lady", sanoi herra Stryver, "vaan minä ehkä pikemminkin teidät."

Siis, kun herra Lorry illalla kello kymmenen ajoissa ilmestyi, istui herra Stryver paperien ja kirjojen keskessä, joita hän sitä tarkotusta varten oli ympärilleen levitellyt, eikä tuntunut vähääkään muistavan aamuista puheenainetta. Hän oli vielä hämmästyvinäänkin nähdessään herra Lorryn ja oli nähtävästi ajatuksiin vaipunut ja hajamielinen.

"No niin!" sanoi hyväntahtoinen asiamies, koeteltuaan turhaan puolen tunnin ajan päästä asiaan käsiksi, "olen ollut Sohossa."

"Sohossa?" toisti herra Stryver kylmästi. "Ah tosiaankin, mitä ajattelenkaan."

"Eikä epäilemistäkään", sanoi herra Lorry, "etten ollut oikeassa aamuiseen keskusteluumme nähden. Ajatukseni asiasta on vahvistunut ja minä uudistan neuvoni."

"Minä vakuutan teille", sanoi herra Stryver lempeästi, "että olen pahoillani teidän ja isäraukan tähden. Tiedän että tämä aina on perheelle arkaluontoinen asia, älkäämme siis enää puhuko siitä."

"En ymmärrä teitä", sanoi herra Lorry.

"Se on mahdollista", sanoi Stryver, nyykäyttäen päätään päättävästi ja rauhoittavasti, "mutta mitäpä siitä, se ei tee mitään."

"Tekee kuin tekeekin", intti herra Lorry.

"Eikä tee. Vakuutan että se ei tee mitään. Luulin löytäväni järkeä missä sitä ei ollut, kiitettävää kunnianhimoa, missä sitä ei ollut, nyt olen päässyt hairahduksestani ja mitäpä vahinkoa siinä. Nuoret naiset ovat usein ennenkin tehneet tämänkaltaisia hullutuksia ja sitten katuneet sitä köyhinä ja arvottomina. Epäitsekkäältä kannalta katsoen olen pahoillani asian tyhjään raukeamisesta, sillä se olisi ollut minulle huono asia maalliselta kannalta katsoen; itsekkäältä kannalta katsoen olen iloinen, sillä se olisi ollut paha asia minulle maalliselta kannalta katsoen – tuskinpa on minun tarpeellista mainita, etten olisi mitään sillä voittanut. Ei mitään vahinkoa ole tapahtunut. Minä en ole kosinut nuorta ladyä, ja näin meidän kesken, en luule että asiaa lähemmin punnittuani, olisinkaan niin itseäni paljastanut. Ei, herra Lorry, te ette voi ehkäistä onttopäisten tyttöjen turhamaisuutta ja ajattelemattomuutta, älkää sitä yrittäkökään, siinä tulette aina pettymään. Ja nyt pyydän, ettette enää puhu asiasta. Niinkuin sanoin, olen siitä pahoillani heidän tähtensä mutta hyvilläni omasta puolestani. Ja olen teille todellakin hyvin kiitollinen että sain teitä koetella ja että annoitte tuon neuvon, te tunnette nuoren ladyn paremmin kuin minä ja te olitte oikeassa, ei se olisi vedellyt."

Herra Lorry oli niin ymmällä että hän aivan hämillään katseli herra Stryveriä, tämän tuuppiessa häntä ovelle, ikäänkuin hän olisi ammentanut jalomielisyyttä ja hyväntahtoisuutta hänen ylitsensä. "Älkää olko millännekään, sir", sanoi Stryver, "älkää enää puhuko siitä, ja kiitän teitä vielä kerran neuvostanne, hyvää yötä!"

Herra Lorry oli ulkona pimeässä ennenkuin hän tiesi mistään ja herra

Stryver loikoi pitkällään sohvalla katsellen kattoonsa.

KOLMASTOISTA LUKU

Mies ilman hienotunteisuutta.

Jos herra Carton joskus olikin jossain loistanut, niin ei ainakaan tohtori Manetten luona. Hän oli usein vieraillut siellä tämän vuoden kuluessa ja aina ollut yhtä synkkä ja jörömäinen. Kun hän otti puhuakseen, puhui hän hyvin, mutta hänen sisästään tuleva valo pääsi aniharvoin tunkeutumaan sen pimeän pilven läpi, joka hänet kauttaaltaan verhosi.

Ja kuitenkin hän rakasti niitä katuja tunnottomine kivineen, jotka ympäröivät kulmataloa. Monena yönä, jolloin viini ei hänelle suonut haihtuvaa iloa, vaelsi hän niillä onnettomana ja harhailevana. Moni synkkä aamun sarastus näki hänen yksinäisenä siellä viipyvän ja yhä viipyvän, kunnes auringon ensi säteet kultasivat kaukaisia kirkon tornia ja korkeita rakennuksia. Ehkäpä tämä hiljainen hetki herätti hänenkin sielussaan paenneita, jo unhoon jääneitä parempia tunteita. Epäsiisti vuode Temple Courtissa oli nähnyt häntä entistä harvemmin ja usein kun hän muutamiksi hetkiksi oli siihen heittäytynyt, nousi hän jälleen ja harhaili kulmatalon läheisyydessä.

Eräänä elokuun päivänä kun hienotunteinen herra Stryver (ilmoitettuaan shakaalilleen että hän oli muuttanut ajatuksiaan tuon naimisen suhteen) oli lähtenyt Devonshireen, ja kun kukkain näkö ja tuoksu Cityn kaduilla kuiskaili hyvyyttä pahoille, terveyttä sairaille ja nuoruutta vanhoille, polkivat Sydneyn jalat yhä näitä katukiviä. Hänen askeleensa olivat ensin epäröivät ja ilman päämäärää, mutta sitten sai hän mielijohteen, joka vilkastutti hänen astuntansa ja pani hänet menemään tohtorin ovelle.

Hänet osotettiin yläkertaan ja hän tapasi Lucyn työnsä ääressä. Lucy ei koskaan ollut aivan luonteva hänen seurassaan, ja vastaanotti hänet nytkin vähän hämillään kun Carton istuutui hänen pöytänsä ääreen. Mutta vaihdettuaan ensimmäiset jokapäiväislauseet hänen kanssaan, huomasi hän hänessä muutoksen.

"Pelkään, ettette voi hyvin herra Carton!"

"En. Mutta minun elämäni ei olekkaan terveellinen. Mutta mitä muuta onkaan odotettavana tällaisen rentun elämästä?"

"Eikö ole – anteeksi – minä kysyn, koska se on huulillani – eikö ole synti elää sellaista elämää?"

"Jumala paratkoon, häpeähän se on."

"Miksi ette sitten muuta sitä?"

Lucy katseli häneen lempeästi ja huomasi surukseen ja hämmästyksekseen, että hänellä oli kyyneleet silmissä. Myös hänen äänessään oli kyyneleitä kun hän vastasi:

"Se on liian myöhäistä. En tule koskaan paremmaksi kuin olen. Vajoan vieläkin syvemmälle ja tulen yhä huonommaksi."

Hän nojasi käsivarttaan Lucyn pöydälle ja peitti kasvonsa kädellään.

Pöytä värisi hiljaisuudesta, joka nyt seurasi.

Lucy ei koskaan ollut nähnyt häntä niin hellänä ja häntä alkoi painostaa. Carton tunsi sen, vaikkei hän katsonut ylös ja sanoi:

"Antakaa anteeksi, neiti Manette. Minä vapisen kun ajattelen mitä nyt aion teille sanoa. Tahdotteko kuunnella minua?"

"Jos se on teille hyväksi, herra Carton, jos se tekisi teidät onnellisemmaksi, olisin iloinen."

"Jumala teitä siunatkoon suloisesta osanotostanne."

Vähän ajan kuluttua paljasti hän kasvonsa ja puhui vakavalla äänellä:

"Älkää peljätkö minua kuulla, mitä puhunenkin, älkää vetäytykö minusta pois. Minä olen kuin ihminen, joka on nuorena kuollut. Koko elämäni saattaisi olla lopussa jo."

"Ei suinkaan, herra Carton, olen varma että paras osa siitä vielä on jäljellä, olen varma että vielä tulette olemaan paljon, paljon enemmän itsenne arvoinen."

"Sanokaa teidän arvoisenne, ja vaikka tiedän paremmin ja vaikka viheliäisen sydämeni syvyydessä tiedän paremmin – en unohda tätä sanaa koskaan."

Lucy kalpeni ja vapisi. Carton puheli hänelle itsestään järkähtämättömällä epätoivolla, joka teki tämän keskustelun erilaiseksi muita samankaltaisia keskusteluja.

"Jos olisikin ollut mahdollista, neiti Manette, että olisitte voinut vastata hänen rakkauteensa, jonka nyt näette edessänne – tämän onnettoman olennon, joka on hukannut elämänsä, kurja hävinnyt juoppo, kuten tiedätte minun olevan – huolimatta onnestaan, olisi hän tänä päivänä ja tällä hetkellä tiennyt että hän olisi syössyt teidät kurjuuteen, tuottanut teille surua, katumusta ja häpeätä, vahingoittanut teitä ja vetänyt teidät lokaan kanssaan. Tiedän varsin hyvin ettette voi tuntea mitään rakkautta minua kohtaan, enkä sitä pyydäkkään, olenpa vielä kiitollinenkin, ettei niin ole laita."

"Enkö sentään voi pelastaa teitä, herra Carton, pelastaa teitä ilman sitä? Enkö voi – antakaa anteeksi, johdattaa teitä paremmille teille? Enkö mitenkään voi palkita luottamustanne? Tiedän että tämä on tunnustus", sanoi hän ujosti vähän aikaa epäiltyään ja kyynelsilmin, "tiedän ettette sanoisi tätä kellenkään toiselle. Enkö voi tehdä jotain hyväksenne, herra Carton?"

Hän pudisti päätään.

"Ette mitään neiti Manette, ette mitään. Jos tahdotte kuulla minua vielä hetkisen, olette tehnyt kaikki, mitä koskaan voitte puolestani tehdä. Soisin teidän tietävänne että olitte sieluni viimeinen unelma. Alentumistilastani huolimatta en kuitenkaan ole niin alentunut, ettei teitä ja isäänne ja tätä teidän luomaanne kotia nähdessäni, vanhat varjot ole henkiin heränneet, jotka jo luulin kuolleiksi. Aina siitä kuin opin teidät tuntemaan, ovat minua omantunnon vaivat, joiden en enää luullut minua kirvelevän, kiusanneet, ja olen kuullut äänien, jotka luulin ijäksi vaijenneen, kutsuvan minua ylöspäin. Minä olen kuvitellut, että ryhtyisin uudestaan ponnistamaan ja pyrkimään, että ravistaisin luotani velttouden ja aistillisuuden ja taistelisin taistelun loppuun. Unta, unta vain, unta joka loppuu tyhjyyteen ja jättää nukkujan samalle paikalle, mutta tahdon että tietäisitte, että te sen herätitte."

"Eikö mitään siitä ole pysyvää? Oi! herra Carton, ajatelkaa!

Koettakaa vielä!"

"Ei, neiti Manette, olen aina tiennyt että olen täysin arvoton. Ja kuitenkin olen ollut ja yhä vieläkin olen niin heikko, että tahtoisin että te tiedätte millä äkillisellä voimalla sytytitte minut, tuhkaläjän tuleen, tuleen, joka luonnoltaan on minun kaltaiseni, ei elähytä, ei valaise, ei hyödytä mitään, vaan palaa turhaan."

"Koska olen niin onneton, herra Carton, että olen saattanut teidät onnettomammaksi kuin olitte ennen kuin minuun tutustuitte – ."

"Älkää puhuko niin, neiti Manette, sillä te olisitte minut parantanut jos kuka. Te ette ole syynä siihen, että menen alaspäin."

"Koska kuvaamanne sieluntila siis kuitenkin johtuu minun vaikutuksestani – niin tarkotan, jos voin saada sen selville – enkö voi käyttää vaikutustani teidän hyväksenne? Enkö ollenkaan voi herättää sitä hyvää, mikä teissä löytyy?"

"Sitä hyvää, johon minä olen mahdollinen, neiti Manette, olen tullut tänne harjottamaan. Antakaa minun hävinneen elämäni loppupäivinä ottaa mukaani muisto, että te olitte viimeinen maailmassa, jolle avasin sydämeni, ja että silloin minussa vielä oli jotain jota taisitte surkutella ja sääliä."

"Ja että minä yhä ja yhä hartaasti pyysin, kaikesta sydämestäni pyysin teitä uskomaan, että se hyvä teissä oli mahdollinen johonkin ylevämpään."

"Älkää enää pyytäkö minua sitä uskomaan, neiti Manette. Olen koetellut itseäni ja tiedän sen paremmin. Mutta pahotan mieltänne. Kohta olen puhunut loppuun. Saanko uskoa, tätä päivää muistellessani, että elämäni viimeinen tunnustus lepää puhtaassa ja viattomassa povessanne, ja että se lepää siinä yksin, kenenkään muun saamatta siitä osaa."

"Siihen voitte luottaa jos se tuottaa teille mitään lohdutusta."

"Ette ilmoita sitä hänellekkään, joka kerta on oleva teille kaikista rakkahin?"

"Herra Canon", vastasi Lucy hetken mielenliikutuksen jälkeen, "salaisuus on teidän, ei minun, ja minä lupaan pitää sitä kunniassa."

"Kiitos. Ja vielä kerran, Jumala teitä siunatkoon."

Hän kohotti Lucyn käden huulilleen ja meni ovea kohti.

"Älkää peljätkö, neiti Manette, että koskaan sanallakaan, edes ohimennen uudistan tätä keskustelua. En tule koskaan viittaamaan siihen. Jos olisin kuollut, ette olisi varmempi siitä, kun mitä tästälähin olette. Kuolinhetkenäni olen pitävä pyhänä tätä ainoata hyvää muistoa – ja olen teitä kiittävä ja siunaava siitä – , että viime tunnustukseni itsestäni tein teille ja että nimeni, syntini ja onnettomuuteni saivat tyyssijan teidän sydämessänne. Olkoon sydämenne keveä ja onnellinen."

Hän oli entisestään niin muuttunut, ja oli niin surullista ajatella mitä hän oli menettänyt ja mitä hän joka päivä tukahutti ja hävitti, että Lucy Manette itki katkerasti Cartonin häneen katsellessa olkainsa yli.

"Tyyntykää!" sanoi hän, "en ansaitse teidän kyyneliänne, neiti Manette. Parin tunnin perästä alhaiset tavat ja ystävät, joita halveksin, saavat minut valtoihinsa ja silloin olen vähemmän teidän kyyneltenne arvoinen kuin pahin roisto, joka katuja kuljeksii. Rauhoittukaa! Sisässäni olen aina teitä kohtaan sama kuin nyt ja ulkonaisesti sama kuin tähän astikin. Viimeistä edellinen rukoukseni on, että uskotte tämän minusta."

"Sen uskon, herra Carton."

"Ja nyt viimeinen rukoukseni, ja sitten vapautan teidät vieraasta, jonka kanssa tiedän, ettei teillä ole mitään yhteistä, sillä teidän ja hänen välillä on ylitsepääsemätön juopa. On hyödytöntä puhua siitä, sen tiedän, mutta se kohoaa sieluni sisimmästä. Jokaisen teille rakkaan olennon edestä voisin tehdä mitä hyvänsä. Jos minun elämänurani olisi toinen, jos minulla olisi tilaisuutta ja kykyä uhrautumiseen, tekisin minkä uhrauksen tahansa teidän ja rakkaittenne tähden. Koettakaa hiljaisina hetkinä muistella minua lämpimänä ja totisena tässä ainoassa kohdassa. Aika on tuleva, se on jo aivan lähellä, jolloin uusia siteitä solmitaan ympärillenne – siteitä, jotka kiinnittävät teitä vielä hellemmin ja vahvemmin siihen kotiin jonka kaunistus te olette – kauniimmat siteet jotka naista koristavat ja ilahuttavat. Oi! neiti Manette, kun onnellisen isän pieni kuva katselee teitä kasvoihin, kun näette oman loistavan kauneutenne uudestaan puhkeavan jalkainne juuressa, ajatelkaa silloin joskus, että on olemassa mies, joka antaisi elämänsä säilyttääkseen teidän rinnallanne elämän, jota te rakastatte!"

Hän otti hyvästi ja sanoi viimeisen kerran, "Jumala teitä siunatkoon!" ja jätti hänet.

NELJÄSTOISTA LUKU

Kunniallinen asiamies.

Kun herra Jeremiah Cruncher istui tuolillaan Fleetkadulla kamala poikavekaransa vieressään, näkivät hänen silmänsä hänen siinä istuissaan koko joukon mitä eriävimpiä esineitä. Kuka taisikaan päivän kiireisempänä aikana Fleetkadulla sokeaksi ja kuuroksi tulematta seurata niitä kahta ihmisvirtaa, jotka kulkivat toinen länteenpäin ja toinen itäänpäin, molemmat ohjaten kulkunsa lakeuksille, purppurapunaisen viivan taakse, jonne aurinko laskee.

Oljenkorsi suussaan, istui herra Cruncher katsellen näitä ihmisvirtoja kuin muinainen pakana, joka vuosisatoja katseli yhtä ainoata virtaa – mutta Jerry ei odottanut niitten koskaan juoksevan kuiviin. Se ei myöskään olisi ollut hänen toiveittensa mukaista, sillä osa hänen sisääntuloistaan johtui siitä että hän avusti peljästyneitä naisia (lihavanlaisia ja vanhanpuoleisia) Tellsonin puoliselta virralta vastapäiseen rantaan. Olipa se yhdessäolo kuinka lyhyt tahansa, oli herra Cruncher aina niin innostunut naiseen, että hän lopulta ilmaisi syvän halun juoda hänen maljansa. Ja ne lahjat, jotka hän sai tätä hyväntahtoista tarkotusta täyttääkseen, auttoivat hänen raha-asioitaan kuten äsken mainittiin.

Kerran istui eräs runoilija julkisella paikalla jakkaralla ja mietiskeli ihmisten näkyvillä. Herra Cruncher istui myös jakkaralla julkisella paikalla mutta koska hän ei sattunut olemaan runoilija, mietiskeli hän niin vähän kuin suinkin ja katseli vain ympärilleen.

Niinpä istui hän siinä taas kerran jolloin ihmisiä oli vähän ulkona ja myöhästyneitä naisia ei ollenkaan ja hänen raha-asiansa olivat niin vähän kukoistavat, että hänen rinnassaan heräsi vakaa epäilys rouva Cruncheriin, joka varmaankin taas oli pontevasti "maahan kopsahtanut", kun tavaton ihmisjoukko joka tulvasi alas Fleetkatua länteenpäin, käänsi hänen huomionsa puoleensa. Katsoessaan siihen suuntaan näki herra Cruncher, että se oli jonkinlainen ruumissaatto, joka sieltä oli lähenemässä ja että tämä saatto oli kansan vihan esineenä, josta syntyi levottomuutta ja hälinää.

"Nuori Jerry", sanoi herra Cruncher, kääntyen vekaransa puoleen, "se on ruumissaatto."

"Hurraa isä!" huusi nuori Jerry.

Nuori herra antoi tälle riemuhuudolle salaperäisen merkityksen, josta vanhempi herrasmies pani niin pahakseen että hän paiskasi nuorta herraa korvalle.

"Mitä tarkotat? Mitä sinä hurraat? Mitä harmia aiot saattaa omalle isällesi, senkin vesa. Tämä poika ei pysy enää aisoissaan!" sanoi herra Cruncher, katsellen häntä tutkivasti. "Sinä ja sinun hurraasi! Älä anna minun enää kuulla moisia, tai minä löylytän sinut. Kuuletkos?"

"Enhän minä tarkottanut mitään pahaa", vastusti nuori Jerry, hieroen poskeaan.

"Suus kiinni sitten", sanoi herra Cruncher, "en tahdo enää kuulla mitään. Nouse tuolle penkille ja katsele ihmisjoukkoa."

Hänen poikansa totteli ja joukko läheni lähenemistään, se räyhäsi ja melusi likaisten ruumis- ja suruvaunujen ympärillä. Suruvaunuissa istui vain yksi sureva niissä likaisissa koruvaatteissa, jotka katsottiin tarpeelliseksi hänen asemansa arvolle. Asema ei suinkaan tuntunut häntä huvittavan sillä kasvava ihmisjoukko ympäröi vaunuja, pilkaten ja irvistäen hänelle ja huusi ja hyssytti lakkaamatta: "Urkkijoita. Ihh! Vakoojia!" ynnä muita sen semmoisia kohteliaisuuksia, niin törkeitä ja iljettäviä, ettei niitä kannata kertoa.

Hautajaisilla oli aina merkillinen vetovoima herra Cruncheriin, hän piristyi ja elpyi aina kun ruumissaatto kulki Tellsonin pankin ohi. Siis oli luonnollista että hautajaiset, joita seurasi tämmöinen tavaton joukko, häntä suuresti vilkastuttivat ja hän kysyi ensimmäiseltä, joka hänen vastaansa ryntäsi:

"Mitä nyt veikkonen? Mikä on hätänä?"

"En tiedä", sanoi mies. "Urkkijoita! Tst! tst! Urkkijoita."

Hän kysyi toiselta. "Kuka on kuollut?"

"En tiedä", vastasi tämä, vaan peitti siitä huolimatta suunsa ja rääkyi hämmästyttävällä kiukulla ja kiihkolla: "Urkkijoita! Haha! Tst tst. Urkkijoita!"

Viimein törmäsi häntä vastaan mies, joka oli paremmin selvillä ja tältä hän kuuli, että haudattava oli Roger Cly.

"Oliko hän sitten urkkija?" kysyi herra Cruncher.

"Urkkija Old Baileyssa", vastasi toinen. "Haha! Old Baileyn urkkija!"

"Mitä ihmettä!" huudahti Jerry, muistaen kuulustelua jossa hän oli läsnä. "Olen nähnyt hänet, onko hän kuollut?"

"Kuollut kuin tukki", vastasi toinen, "mutta hän ei vielä ole tarpeeksi kuollut! Ulos urkkijat! Raastakaa ulos urkkijat."

Tämä ajatus oli niin paikallaan tänä ajatusköyhänä aikana, että joukko takertui siihen innolla ja toisti äänekkäästi: "raastakaa ne ulos", ja ihmiset kasaantuivat niin lähelle molempia vaunuja, että niitten oli pakko pysähtyä. Kun joukko aukasi vaunujen oven, hyppäsi ainoa sureva itsestään ulos ja oli kotvasen heidän käsissään, mutta hän oli niin ketterä ja käytti aikansa niin hyvin, että hän silmänräpäyksessä ryntäsi eräälle syrjäkadulle, heitettyään yltään kaapunsa, hattunsa, pitkän suruharsonsa, valkosen nenäliinansa ja muut kyynelten vertauskuvat.

Tämän kaiken riisti kansa kappaleiksi ja lennätti suurella riemulla sinne tänne, kauppiaat sulkivat kiireesti puotinsa, sillä kansa ei siihen aikaan arastellut mitään ja oli hyvin pelätty petoeläin. He olivat jo menneet niin pitkälle että avasivat ruumisvaunut ja olivat ottamaisillaan arkun ulos, kun yksi viisas keksi että yleisessä riemusaatossa kuletettaisiin ruumis määräpaikkaansa. Koska käytännölliset ehdotukset olivat tarpeen vaatimat, otettiin tämäkin vastaan yksimielisellä suostumuksella ja vaunut täyttyivät paikalla, kahdeksan törmäsi sisälle ja tusina ulkopuolelle, ne, jotka kaikkea kekseliäisyyttään käyttämällä taisivat pysyä siinä kiinni, kiipesivät ruumisvaunujen katolle. Ensimmäinen näistä vapaaehtoisista oli itse Jerry Cruncher, joka suruvaunujen pimeimmässä nurkassa häveliäästi kätki piikkisen päänsä Tellsonilaisilta.

Virkailevat hautajaisurakoitsijat vastustivat kovasti tätä muutosta juhlamenoissa mutta koska virta oli epäilyttävän lähellä ja moni ääni piti kylmää kylpyä hyvin vaikuttavana keinona nutistamaan niskottelevia urakoitsijoita, laimentui vastustus heikoksi ja lyhyeksi. Uusi ruumissaatto lähti liikkeelle, nokikolari ajoi ruumisvaunuja – ajurin avustamana, joka ankaran valvonnan alaisena istui kyyristyneenä hänen vieressään – ja pasteijan kauppias, myöskin ministerin vartioimana ajoi suruvaunuja. Ennenkuin kulkue oli joutunut kauvas, liitettiin lisäkaunistukseksi karhunkulettaja, joka siihen aikaan oli hyvin tavallinen katutyyppi ja hänen karhunsa, joka oli musta ja hyvin syyhyinen, antoi hyvin virallisen hautajaisleiman sille osalle kulkuetta jossa se kulki.

Olutta juoden, piippua polttaen, laulaa renkuttaen, surevia matkien ja virnistäen kulki sekava kulkue eteenpäin, lisääntyen joka askeleella. Kaikki kauppiaat sulkivat puotinsa sen lähestyessä. Sen määräpaikka oli vanha, pyhän Pankratiuksen kirkko kaukana kedoilla kaupungin ulkopuolella. Vihdoin saapui se perille, tunkeutui kirkkomaalle ja toimitti Roger Cly vainajan maahanpanon suureksi mielihyväkseen omalla tavallaan.

Kun kuollut oli jätetty rauhaan ja kansanjoukko läksi hankkimaan uutta huvitusta, keksi joku toinen viisas – tai ehkäpä sama – syyttää satunnaisia ohikulkevia Old Baileyn urkkijoiksi ja ahdistaa niitä. Niin ajoivat he takaa monta kymmentä viatonta, jotka eivät eläissään olleet käyneetkään Old Baileyssa, ja näitä tyrkittiin ja rääkättiin raakamaisella tavalla. Ylimeno tästä huvituksesta ikkunain särkemisiin ja ravintolain ryöstämiseen oli helppo ja luonnollinen. Viimein, kun he olivat hävittäneet useita puistomajoja ja repineet maasta joitakin pystyaitoja aseiksi sotaisimmille hengille, leveni huhu että vahti oli tulossa. Tämän huhun vaikutuksesta hälveni joukko vähitellen ja ehkäpä vahdit tulivat, ehkäpä ei; näin tämä roistoväki tavallisesti esiintyi.

Herra Cruncher ei ottanut osaa viime kohtauksiin, hän jäi hautausmaalle keskustelemaan hautajaisurakoitsijain kanssa ja heitä lohduttamaan. Tällä paikalla oli häneen rauhoittava vaikutus. Hän hankki itselleen piipun läheisestä ravintolasta ja poltti sitä, kurkistellen sisälle hautain aituuksista ja tutkien tarkasti tätä paikkaa.

"Jerry", sanoi herra Cruncher puhellen itsekseen kuten hänen tapansa oli, "sinä näit tuon Clyn tässä eräänä päivänä ja sinä näit omin silmin, että hän oli nuori ja soreavartaloinen."

Poltettuaan piippunsa loppuun ja vielä vähän tuumiskeltuaan, läksi hän poispäin ollakseen Tellsonissa ennen pankin sulkemista. Olivatko hänen mietiskelynsä kuolevaisuudesta vaikuttaneet hänen maksaansa, tai oliko hänen terveytensä jo ennestään epäkunnossa, tai tahtoiko hän muuten olla kohtelias etevälle miehelle, oli miten oli, kotimatkalla pistäysi hän lääketieteellisen neuvonantajansa, etevän välskärin luo.

Nuori Jerry vastaanotti isänsä tarpeellisella kunnioituksella ja ilmotti ettei ollut mitään työtä hänen poissaollessaan. Pankki suljettiin, vanhat kirjanpitäjät läksivät pois, tavanmukainen vahti asetettiin ja herra Cruncher poikineen meni kotia teetä juomaan.

"Nyt sanon sinulle kuinka asian laita on", sanoi herra Cruncher vaimolleen, kotiin tullessaan. "Jos minun yritykseni kunniallisena asiamiehenä tänä iltana menee myttyyn, tiedän että taas olet rukoillut minulle vahinkoa, ja minä löylytän sinua aivan kuin olisin nähnyt sinun siinä toimessa."

Alakuloinen rouva Cruncher pudisti päätään.

"Mitä, sinä uskallat minun silmäini edessä!" sanoi herra Cruncher pelon ja vihan vaiheella.

"En sano mitään."

"No, niin, mutta älä myöskään ajattele mitään. Voit vastustaa minua molemmin keinoin. Jätä kokonaan kaikki semmoinen."

"Kyllä, Jerry."

"Kyllä, Jerry", toisti herra Cruncher, istuen teetä juomaan. "Vai niin, sinä sanot, kyllä Jerry. Se sopii. Sano vain, kyllä Jerry."

Herra Cruncher ei tarkottanut erityisesti mitään näillä myönnytyksillään, hän käytti niitä vain kuten ihmiset usein tekevät, ilmaisemaan yleistä, ivallista tyytymättömyyttä.

"Sinä ja sinun kyllä Jerrysi", sanoi herra Cruncher, purren palasen voileivästään. "Niin, niin. Sen kyllä uskon."

"Menetkö ulos tänä iltana", kysyi hänen lauhkea vaimonsa hänen purressaan toista palasta.

"Menen."

"Pääsenkö mukaan isä", kysyi hänen poikansa rutosti.

"Etkä pääse. Menen – kuten äitisi tietää – kalastamaan. Niin juuri, menen kalastamaan."

"Sinun onkivapasi on aika ruosteinen isä, eikö niin?"

"Mitä se sinuun kuuluu."

"Tuotko mitään kalaa kotia, isä?"

"Ellen tuo, on aamiaisesi huono huomenna", sanoi isä päätään pudistaen, "ja nyt suus kiinni, minä en mene ulos, ennenkuin sinä jo kauvan olet ollut makuulla."

Loput iltaa hän tarkoin vahti rouva Cruncheriä ja puheli hänen kanssaan äkäsellä äänellä estäen häntä rukoilemasta. Tässä tarkotuksessa usutti hän myös poikaansa puhelemaan äitinsä kanssa ja teki vaimoraukan aivan onnettomaksi. Hän haki syytä valituksiin missä vaan taisi, eikä jättänyt häntä hetkeksikään omiin ajatuksiinsa. Jumalisin ihminen ei olisi antanut suurempaa tunnustusta totisen rukouksen voimalle kuin hän tällä epäluulollaan vaimoaan kohtaan. Hän oli kuin ihminen, joka ei usko kummituksia, ja kuitenkin pelästyy kummitusjuttuja.

"Ja muista", sanoi herra Cruncher, "ei mitään juonittelemista huomenna, jos minun kunniallisena asiamiehenä onnistuu hankkia palasen lihaa, älä tulekkaan sanomaan ettet siihen kajoo, että tyydyt leipään. Jos minä kunniallisena asiamiehenä saan hiukan olutta niin älä puhukkaan, että sinä juot vettä. Kun olet mennyt Roomaan, elät Roomassa maan tavalla. Ellet, on Rooma sinulle ankara herra. Minä olen sinun Roomasi, kuten tiedät."

Sitten alkoi hän jälleen möristä.

"Kehtaat hylkiä omaa ruokaasi ja juomaasi. En tosiaankaan ymmärrä kuinka kurjaa meidän ruokamme ja juomamme viimein on sinun juoniesi ja tunteettoman käytöksesi tähden. Katso poikaasi. Onhan hän sinun, vai mitä? Hän on laiha kuin tikku. Oletko sinä mikään äiti, etkö tiedä, että äidin ensimmäinen velvollisuus on lihottaa poikaansa."

Tämä koski kovasti nuoreen Jerryyn, hän vannotti äitiään täyttämään ensimmäistä velvollisuuttaan, ja joskin hän laiminlöi muuta, ennen kaikkia koettaa täyttää tätä äidillistä velvollisuuttaan, johon hänen isänsä niin liikuttavasti ja hienosti oli viitannut.

Näin kului ilta Cruncherin perheessä kunnes nuori Jerry sai käskyn ruveta levolle, ja hänen äitinsä sai samanlaisen määräyksen ja totteli sitä. Herra Cruncher vietti yön ensimmäiset hetket piippua polttaen, eikä lähtenyt partioretkelleen ennen kello yhtä. Tällä kummitusten hetkellä nousi hän tuoliltaan, otti avaimen taskustaan, aukasi lukitun kaapin ja otti esiin säkin, sorkkaraudan, nuoran ja ketjut, ynnä muita senkaltaisia kalastustarpeita. Hän ripusti nämät tavarat päälleen vikkelästi, mutisi viimeisen uhkauksen rouva Cruncherille, sammutti kynttilänsä ja meni ulos.

Nuori Jerry, joka vaan oli riisuvinaan vaatteensa kun hän rupesi levolle ei ollut paljon jäljellä isästään. Pimeyden turvissa seurasi hän häntä huoneesta alas rappusia, pihan kautta kadulle. Kotiin palaamisesta ei hän ollut huolissaan, sillä talo oli täynnä vuokralaisia ja portti oli raollaan koko yön.

Kiitettävän halun kannustamana päästä isänsä kunniallisen ammattitaidon ja salaisuuden perille, painautui nuori Jerry yhtä likelle talojen seiniä ja porttikäytäviä kuin hänen silmänsä olivat lähellä toisiaan, ja piti tarkasti arvosaa isäänsä silmällä. Arvoisa isä tähtäsi pohjoiseenpäin, eikä ollut käynyt monta askelta ennenkuin häneen yhtyi toinenkin kalastaja ja yhdessä nämät nyt tallustivat eteenpäin.

Kulettuaan puoli tuntia olivat he jättäneet vilkkuvat lyhdyt ja torkkuvat yövahdit taakseen ja vaelsivat yksinäistä tietä eteenpäin. Täällä yhtyi heihin kolmaskin kalastaja ja niin hiljaa, että jos nuori Jerry olisi ollut taikauskoinen, olisi hän saattanut luulla tämän jalon toimen toisen harjottajan äkkiä hajonneen kahtia.

Kaikki kolme kulkivat eteenpäin ja samoin nuori Jerry, kunnes pysähtyivät tielle pistäytyvän vallin luona. Vallin päällä kulki matala tiilimuuri ja sen päällä oli rauta-aita. Vallin ja muurin varjossa poikkesivat yölliset vaeltajat tieltä ja kääntyivät pimeälle käytävälle, jonka toisella sivulla kulki sillä kohtaa kahdeksan tai kymmenen jalan korkuinen valli. Nuori Jerry kömpi erääseen sopukkaan, tirkkien ylös käytävään ja näkikin kohta arvoisan isänsä haahmon, joka selvästi kuvastui vasten laimeata ja utuista kuuta ja ketterästi kapusi rautaportin yli. Hän oli pian toisella puolella ja sitten kapusi toinen kalastaja samaa tietä ja samoin kolmas. He hyppäsivät kaikki hiljaa maahan portin sisäpuolelle ja makasivat siinä pitkällään vähän aikaa – ehkäpä kuunnellen. Sitten konttasivat he pois käsin ja jaloin. Nyt oli nuoren Jerryn vuoro lähestyä porttia ja sen hän tekikin pidättäen hengitystään. Sitten kyykistyi hän taas nurkkaan ja tirkisteli sisään ja näki kolmen kalastajan hiipivän eteenpäin pitkän ruohon läpi ja kaikki hautapatsaat kirkkomaalla – sillä he olivat suurella kirkkomaalla – katselivat ikäänkuin valkoset kummitukset, itse kirkontornikin katseli kuin suunnattoman jättiläisen haamu. He eivät ryömineet pitkälle, ennenkuin pysähtyivät ja kohosivat pystyyn. Ja nyt alkoivat he kalastaa.

Ensin kalastivat he lapiolla. Sitten laittoi arvoisa isä kuntoon aseen joka muistutti suurta korkkioraa, mitä työkalua lienevätkään käyttäneet, vahvasti he vaan työskentelivät, kunnes kirkonkellojen pelottavat kumaukset säikähyttivät nuorta Jerryä niin, että hän karkasi tiehensä hiukset yhtä pystyssä päässä kuin isällään.

Mutta hänen kiihkoisa halunsa saada tietää tästä enemmän pidätti häntä juoksussa, ja houkuttelipa häntä vielä takasin kääntymäänkin. He kalastivat yhä uutterasti, hänen uudestaan tirkistellessään portin lomasta, mutta nyt tuntui kala nykineen. Kuului vääntämistä ja valittavaa ääntä alhaalta ja heidän kumartuneet ruumiinsa ponnistivat kuin olisivat nostaneet raskasta kuormaa. Vähitellen tunkeutui taakka maan läpi ja tuli pinnalle. Nuori Jerry tiesi varsin hyvin mikä se oli, mutta kun hän sen näki ja näki arvoisan isänsä hankkivan sitä avaamaan, säikähti hän, tottumaton kun oli moisiin näkyihin, niin pahanpäiväisesti, että hän taas pakeni, eikä pysähtynyt ennenkuin oli juossut päälle peninkulman. [Englant. peninkulma.]

Silloinkin hän vaan pysähtyi henkeään vetääkseen, sillä hänen pakonsa oli aaveentapaista kilpajuoksua, jonka päättymistä hän hartaasti halusi. Hän kuvitteli mielessään, että näkemänsä ruumisarkku juoksi hänen kintereillään ja kun hän ajatteli sitä hyppimässä takanaan pystyssä, nojaten kapeaan päähänsä, yhä saavuttamaisillaan hänet, aivan hänen vieressään – ehkäpä se jo tarttui käsivarteenkin – olikin se takaa-ajaja, josta mieli päästä. Se oli sitäpaitsi epäluotettava ja kaikkialla läsnäoleva paholainen, sillä sen tehdessä pimeyden hänen takanaan kamalaksi, hyökkäsi hän maantielle välttääkseen pimeitä käytäviä, peljäten sen hyppivän ulos niistä ikäänkuin vesitautinen paperileija ilman häntää ja siipiä. Se piiloutui porttikäytäviinkin, hankasi kamalia olkapäitään vasten porttia ja kohotti niitä korvilleen kuin olisi se nauranut. Se piiloutui tien varjoihin ja heittäytyi viekkaasti selälleen, jotta hän kompastuisi. Koko ajan hyppi se hänen takanaan ja sai hänet kiinni, niin että poika, ennätettyään omalle portille oli lähes puolikuollut. Eikä se sittenkään tahtonut häntä heittää, vaan seurasi häntä ylös portaita muksahtaen joka astuimella, kapusi hänen kerallaan sänkyyn ja paneusi kuolleena ja raskaana hänen rinnalleen hänen nukahtaessaan.

Nuori Jerry heräsi komerostaan sikeästä unestaan jälkeen aamunkoiton ja ennen auringonlaskua siihen, että isä astui perheen huoneeseen. Jotain oli häneltä mennyt nurinpäin, niin ainakin päätti nuori Jerry, nähdessään isän pitelevän rouva Cruncheriä korvista ja mätkivän hänen päätään sängyn päätyä vasten.

"Sanoinhan, että löylytän sinua", sanoi herra Cruncher, "ja niinpä minä löylytänkin."

"Jerry, Jerry, Jerry!" rukoili hänen vaimonsa.

"Sinä vastustat toimieni onnistumista", sanoi Jerry, "ja minä ja toverini saamme siitä kärsiä. Sinun tulisi kunnioittaa ja totella minua, miksi helvetissä et sitä tee?"

"Koetan olla hyvä vaimo, Jerry", puolusti itseään vaimoparka itkien.

"Sekö se on hyvä vaimo, joka vastustaa miehensä toimia? Niinkö sinä kunnioitat miestäsi että häpäiset hänen toimiansa? Niinkö sinä tottelet miestäsi että vastustat häntä juuri siinä, mikä on tärkeintä hänen toimiinsa nähden?"

"Sinä et ollut silloin ruvennut siihen kauheaan ammattiin, Jerry."

"Se on sinulle tarpeeksi", vastasi herra Cruncher, "että olet kunniallisen asiamiehen vaimo ja sinun ei tarvitse vaivata naisaivojasi laskemalla milloinka hän ryhtyi ammattiinsa, milloinka ei. Vaimo, joka kunnioittaa ja tottelee miestään, jättää hänen ammattinsa tykkönään rauhaan. Jos sinä olet jumalinen, otan mieluummin jumalattoman. Sinulla ei ole enemmän luonnollista tuntoa velvollisuuksiisi, kuin mitä Thamesjoella on paaluihinsa, ja siksi pitää sitä juntata sinuun samalla tavalla."

Sanasotaa käytiin matalalla äänellä ja loppui siihen, että kunniallinen asiamies potki jalastaan saviset saappaansa ja paneusi pitkälleen laattialle. Heitettyään arastelevan katseen isäänsä, kun hän siinä makasi ruosteiset kädet tyynynä pään alla, laskeutui poikakin vuoteelleen ja nukkui uudestaan.

Aamiaiseksi ei annettu mitään kalaa eikä paljon muutakaan. Herra Cruncher oli pahalla tuulella, ja piteli vieressään rautaista padankantta aseena rouva Cruncherin oikasemiseksi, jos hän näyttäisi oireita pöytärukousten lukemiseen. Hän oli harjattu ja pesty tavalliseen aikaan ja läksi poikineen hoitamaan näkyväistä ammattiaan.

Nuori Jerry, joka kulki jakkara kainalossaan isänsä vieressä aurinkoista ja vilkasliikkeistä Fleetkatua, oli aivan toinen nuori Jerry kuin se, joka viime yönä oli paennut pimeyttä ja yksinäisyyttä kamalan vainoojan seuraamana. Hän oli päivän valjetessa vaurastunut viekkaudessa, ja hänen tuskansa oli kadonnut yön helmaan – jossa suhteessa hänellä luultavasti oli montakin vertaistaan Fleetkadulla ja Lontoon Cityssä tänä kauniina aamuna.

"Isä", sanoi nuori Jerry, heidän kävellessään ja pysyttelihe käsivarren päässä hänestä pidellen jakkaraa heidän välillään, "mikä on resurrektionisti?" [Varas, joka myy ruumiita anatomiasaliin. Suom. muist.]

Herra Cruncher seisahtui äkkiä, sitten hän sanoi: "mistä minä sen tiedän?"

"Luulin, että sinä tiedät kaikki", sanoi poika viattomasti.

"Hm! niin", vastasi herra Cruncher, jatkaen taas kulkuaan, ja nostaen hattuaan, jotta piikit vapaasti saisivat heilua ilmassa, "se on kauppamies."

"Mitä tavaroita hän kaupitsee isä?" kysyi nuori, rivakka Jerry.

"Hänen tavaransa", sanoi herra Cruncher, vähän mietittyään, "ovat lääketieteellistä laatua."

"Ihmisruumiita, eikö niin, isä?" kysyi pirteä poika.

"Jotain sentapaista", sanoi herra Cruncher.

"Oi, isä, tulisin niin mielelläni resurrektionistiksi, suureksi tultuani!"

Herra Cruncher tyyntyi, mutta pudisti päätään epäilevästi ja siveellisesti. "Se riippuu siitä kuinka kehität lahjojasi. Jos kehität lahjojasi uutterasti, etkä koskaan puhu ihmisille enemmän kuin tarpeellista on, niin eipä tiedä mitä sinusta vielä saattaa tulla." Nuoren Jerryn mennessä edellä asettamaan jakkaraa Temple Barin varjoon, lisäsi herra Cruncher itsekseen: "Jerry, sinä kunniallinen asiamies, voit toivoa että poikasi tuo sinulle vielä siunausta ja palkitsee sinulle mitä saat hänen äitinsä tähden kärsiä."

VIIDESTOISTA LUKU

Rouva Defarge kutoo.

Aikasemmin kuin tavallisesti avautui herra Defargen viinipuoti vieraille. Jo kello kuusi aamulla havaitsivat keltasenkalpeat kasvot, jotka tirkistelivät ikkunaristikkojen läpi ulkoa, toisia kasvoja siellä sisällä kumartuneena viinimittojen yli. Herra Defarge möi tosin aina perin laihaa viiniä, mutta nyt näytti hän myyneen tavattoman laihaa viiniä. Sitäpaitsi oli se hapanta tai ainakin hapattavaa, sillä ne, jotka sitä joivat, synkkenivät. Herra Defargen puserretusta rypäleestä ei kohonnut mikään bakkanaalinen liekki, vaan sen pohjasakassa piiloutui tukahutettu tuli, joka pimeässä paloi.

Tämä oli kolmas aamu, jolloin herra Defargen puodissa juotiin aikasin. Alotettiin maanantaina ja nyt oli keskiviikko. Siellä mietiskeltiin enemmän kuin juotiin, sillä siitä alkaen kuin ovi aukaistiin, kuunteli ja kuiskaili ja hiiviskeli siellä moni joilla ei olisi ollut ropoakaan panna tiskille vaikka heidän sielunsa pelastus olisi ollut kysymyksessä. Ja kuitenkin veti tämä paikka heitä puoleensa ikäänkuin olisivat tilanneet viiniä tynnyrittäin. He luisuivat paikasta toiseen ja nurkasta nurkkaan, nielaisten ahnain silmäyksin sanoja juomavarojen sijaan.

Vaikka vierastulva oli tavaton, ei viinipuodin isäntä ollut näkyvillä. Häntä ei kaivattu, sillä ei kukaan, joka astui kynnyksen yli, häntä etsinyt eikä kysynyt. Eikä kukaan ihmetellyt nähdessään rouva Defargen istuimellaan yksin hoitavan viinianniskelua, vieressään malja pahoin pideltyine pikkurahoineen, jotka olivat yhtä kuluneet ja rappeutuneet kuin ne ihmiskunnan pikkurahat, joidenka risasista taskuista ne olivat lähteneet.

Urkkijat, jotka tirkistelivät viinipuotiin, kuten kaikkialle, ylhäisen ja alhaisen luo, aina kuninkaan palatsista pahantekijän vankilaan, huomasivat ehkä siellä jonkinlaista jännitystä ja hajamielisyyttä. Korttipeli oli laimeata, dominonpelaajat rakensivat miettiväisinä torneja palikoistaan, viininjuojat piirustivat kuvia pöydälle läikkyneestä viinistä, itse rouva Defargekin pisteli hammaspuikollaan mallia hihansa kankaaseen ja näki ja kuuli jotain kuulumatonta ja näkymätöntä kaukaisuudessa.

Sellaiselta näytti Saint-Antoine aina keskipäivään asti. Kello kävi yhtä kun kaksi pölynpeittämää miestä kulki sen kaduilla heiluvien lamppujen alla, toinen oli herra Defarge ja toinen sinilakkinen tientekijä. Aivan uuvuksissa ja janoon nääntymäisillään astuivat he viinitupaan. Heidän tulonsa oli Saint-Antoinen rinnassa sytyttänyt tulen, joka leveni sitä myöten kun he lähestyivät, ja joka leimusi ja liekehti miltei kaikissa ovissa ja ikkunoissa näyttäytyvissä kasvoissa. Mutta ei kukaan seurannut heitä, eikä kukaan puhutellut heitä kun he astuivat viinitupaan, vaikka kaikkein silmät kohdistuivat heihin.

"Hyvää päivää, hyvät herrat", sanoi herra Defarge.

Se oli varmaan tunnussana joka aukaisi kielten siteet. Siihen vastasivat kaikki kuorossa: "hyvää päivää!"

"Sää on huono, hyvät herrat", sanoi Defarge päätään pudistaen.

Sen jälkeen jokainen katseli naapuriinsa ja sitten loivat he kaikki silmänsä maahan ja istuivat ääneti. Yksi miehistä nousi ja meni ulos.

"Vaimoni", sanoi Defarge kovalla äänellä, kääntyen rouva Defargen puoleen, "olen kulkenut monta peninkulmaa tämän kunnon tientekijän kanssa, joka on nimeltään Jaakko. Kohtasin hänet – sattumalta – puolentoista päivän matkan päässä Pariisista. Hän on hyvä lapsi, tämä tientekijä Jaakko. Anna hänelle juotavaa, vaimo!"

Toinen mies nousi ja meni ulos. Rouva Defarge kaasi viiniä tientekijä Jaakolle, joka nosti sinistä lakkiaan seuralle ja joi. Puseronsa sisästä veti hän kappaleen mustaa leipää, josta hän silloin tällöin purasi palasen istuessaan rouva Defargen tiskin luona maiskuttamassa ja juomassa. Nyt nousi kolmas mies ja meni ulos.

Defarge virkisti itseään viiniryypyllä, mutta hän joi vähemmän kuin vieras, hänellehän ei viiniryyppy ollut mitään harvinaista – ja odotti kunnes tientekijä oli lopettanut aamiaisensa. Hän ei katsellut yhteenkään läsnäolevaan, eikä kukaan katsellut häntä, ei edes rouva Defarge, joka oli ottanut kutimensa esiin ja ruvennut kutomaan.

"Oletteko lopettanut aterianne, ystäväni?" kysyi herra Defarge viimein.

"Olen, kiitos vaan."

"Tulkaa sitten, niin näytän huoneen, jonka lupasin teille. Se sopii teille mainiosti."

Viinipuodista kadulle, kadulta pihalle, pihalta ylös jyrkkiä portaita, portailta ullakkohuoneeseen – sama ullakkohuone, missä muuan valkohiuksinen mies istui kumarruksissa matalalla rahilla työnsä yli, uutterasti kenkiä tehden.

Nyt siellä ei ollut valkotukkaista miestä, mutta ne kolme miestä, jotka yksitellen läksivät viinituvasta, olivat siellä. Ja heissä sekä kaukana olevassa valkotukkaisessa miehessä oli olemassa sen verran yhteyttä, että he kerran olivat kurkistelleet häneen seinän rakosista.

Defarge sulki tarkasti oven ja sanoi hillityllä äänellä:

"Jaakko ensimmäinen, Jaakko toinen, Jaakko kolmas! Tässä on todistaja, johonka minä, Jaakko neljäs, välipuheen mukaan yhdyin. Hän kertoo teille kaiken. Puhukaa, Jaakko viides."

Tientekijä, joka piteli sinistä lakkiaan kädessään, pyyhki sillä päivettynyttä otsaansa ja sanoi: "mistä alotan, herra?"

"Alota alusta", oli herra Defargen varsin johdonmukainen vastaus.

"No niin, hyvät herrat, minä näin hänet", alotti tientekijä, "vuosi takaperin, viime kesänä riippuvan ketjuissa markiisin vaunujen alla. Kuulkaa, kuinka kävi. Olin juuri jättämäisilläni työni maantiellä, päivä oli mailleen menossa, markiisin vaunut nousivat hiljaa mäkeä ylös ja hän riippui ketjuissa – näin."

Taas tientekijä teki vanhan temppunsa, jossa hän nyt toki mahtoi olla täysin oppinut, se kun vuoden ajan oli ollut kylän pettämättömänä huvina ja ajanviettona.

Jaakko ensimmäinen puuttui puheeseen ja kysyi: "oliko hän koskaan ennen nähnyt miestä?"

"En koskaan", sanoi tientekijä, kohoten jälleen pystyyn.

Jaakko kolmas kysyi kuinka hän sittemmin oli saattanut hänet tuntea.

"Pituudesta", sanoi tientekijä hiljaa, sormi nenällään. "Kun herra markiisi sinä iltana kysyi minulta, 'sanoppas, minkänäköinen hän on?' vastasin: 'pitkä kuin kummitus'."

"Olisitte sanonut: pieni kuin kääpiö", sanoi Jaakko toinen.

"Mistäpä minä tiesin? Murha ei ollut silloin tehty, eikä hän myöskään uskonut itseään minulle. Muistakaa, etten silloin itse tarjoutunut todistajaksi. Herra markiisi osotti minua sormellaan, kun siinä seisoin kaivon luona ja sanoi: 'tuokaa tänne se, sen vietävä!' Minäpäs, totta tosiaan, en ruvennut mitään vapaaehtoisesti juttelemaan."

"Hän on oikeassa Jaakko", sanoi Defarge sille, joka oli keskeyttänyt.

"Jatkakaa!"

"Hyvä on", sanoi tientekijä salaperäisesti. "Pitkä mies katosi, häntä haettiin – kuukausia – yhdeksän, kymmenen, yksitoista kuukautta."

"Mitäs niistä luvuista", sanoi Defarge. "Hän oli hyvässä piilossa, mutta lopulla hän sentään, paha kyllä, löytyi. Jatkakaa."

"Ahersin taas mäen päällä ja päivä oli taaskin laskemaisillaan. Kokoilin juuri työkalujani mennäkseni mökkiini alas kylään, jossa jo oli pimeä, kun silmiä kohottaessani näin kuusi sotamiestä tulevan mäkeä kohti. Heidän keskellään kulki pitkä mies kädet sidottuina – sivulle – näin."

Lakkinsa avulla hän matki miestä, jonka kyynäspäät olivat nuorilla takaa sidotut lanteisiin.

"Minä vetäydyin syrjään, herrat, kiviläjäni taakse, katsellakseni sotamiesten ja vangin ohimenoa, (sillä tie on yksinäinen, eikä siinä usein ole mitään nähtävää) – ja alussa heidän lähestyessään, näin vaan kuusi sotamiestä ja pitkän sidotun miehen ja minusta näyttivät he melkein mustilta – paitsi laskeuvan auringon puolella missä heidät erotti maisemasta punanen reuna. Näin myös heidän pitkät varjonsa tien toisella puolella olevalla harjanteella ja mäen yläpuolella ja ne olivat kuin jättiläisen varjot. Vielä näin että he olivat tomun peittämät ja tomu seurasi heidän mukanaan kun he tulivat raskaasti astuen. Mutta heidän tullessa aivan lähelle minua, tunsin pitkän miehen ja hänkin tunsi minut. Oh, kylläpä hän nyt olisi tahtonut syöstä mäkeä alas taas, kuten sinä iltana jolloin ensi kerran tapasimme toisemme jotenkin samalla paikalla."

Hän kuvasi sitä kun olisi hän ollut siellä, ja nähtävästi hän sen näkikin elävästi mielessään, ja ehkäpä hän ei ollutkaan paljon nähnyt elämässään.

"En näyttänyt sotamiehille tuntevani pitkää miestä, eikä hänkään osottanut heille tuntevansa minua, vaikka sen teimme ja toistemme silmissä sen näimme. 'Eteenpäin', sanoi tämän joukon johtaja, viitaten kylään. 'Toimita hänet nopeasti hautaan!' ja he kulettivat häntä nopeammin. Minä seurasin mukana. Hänen käsivartensa olivat ajettuneet, sillä ne olivat niin kovasti sidotut, hänen puukenkänsä olivat raskaat ja kömpelöt ja hän ontui. Koska hän ontui ja kulki siis hitaasti, hätyyttivät he häntä kivääreillään – kas näin!"

Hän matki miten miestä tuupitaan eteenpäin pyssynperällä.

"Kun he ryntäsivät mäkeä alas kuin hullut, lankesi hän. He nauroivat ja nostivat hänet pystyyn jälleen. Hänen kasvonsa olivat veriset ja pölyn peittämät, mutta hän ei voinut niitä kosketella ja sekös niitä taas nauratti. He veivät hänet kylään, koko kylä juoksi häntä katsomaan, he veivät hänet tuulimyllyn sivu ylös vankilaan. Koko kylä näki vankilan portin avautuvan yön pimeydessä ja nielevän hänet – kas näin!"

Hän avasi suunsa niin ammolleen kuin taisi ja sulki sen jälleen niin että hampaat kalahtivat. Kun Defarge huomasi, ettei hän, peläten vaikutusta laimentaa, mielellään sitä uudestaan aukaissut, sanoi hän: "Jatkakaa, Jaakko."

"Koko kylä", jatkoi tientekijä matalalla äänellä, kohoten varpailleen, "vetäytyi pois, koko kylä kuiskaili kaivon luona, koko kylä nukkui, koko kylä uneksi tästä onnettomasta, joka istui lukkojen ja salpojen takana kalliolla olevassa vankilassa eikä pääsisi ulos sieltä ennenkuin kuollakseen. Aamulla lähtiessäni työhöni työkalut olalla ja jyrsien mustaa leipäpalastani tein kierroksen vankilan ympäri. Siellä näin hänen tirkistelevän korkean rautahäkin, ristikkoikkunan takana, verisenä ja pölyisenä kuin illallakin. Hänen kätensä eivät olleet vapaat, että hän olisi voinut minulle viuhtoa, enkä minä uskaltanut huutaa hänelle, hän katseli minuun kuin kuollut mies."

Defarge ja hänen kolme ystäväänsä silmäilivät toisiaan synkästi. Heidän katseensa olivat uhkaavat, hillityt ja kostonhimoiset heidän kuunnellessaan maamiehen kertomusta; kaikkein olennossa oli jotain itseensä sulkeutuvaa, mutta samassa mahtavaa. He istuivat siinä ikäänkuin ankara tuomioistuin. Jaakko ensimmäinen ja Jaakko toinen istuivat vanhalla olkivuoteella, käsi leuan varassa, silmät tarkkaavina kertojaan luotuina. Jaakko kolmas, joka oli yhtä tarkkaavainen, oli polvillaan heidän takanaan ja hänen levoton kätensä siveli herkiämättä hänen nenänsä ja suunsa hienoja hermoja. Defarge seisoi heidän ja kertojan välillä, jonka hän oli asettanut valoon ikkunan ääreen ja hänen katseensa muutteli vuorotellen hänestä heihin.

"Jatkakaa, Jaakko", sanoi Defarge.

"Hän istui rautahäkissään joitakin päiviä. Kyläläiset katsoivat häneen salaa, sillä he pelkäsivät. Mutta he katselivat aina kaukaa vankilata kalliolla ja illalla kun päivän työ oli lopussa ja he kokoontuivat pakinoimaan kaivon luo, kääntyivät kaikkein kasvot vankilaan päin. Ennen kääntyivät ne postitaloa, nyt vankilaa kohti. He kuiskailivat kaivon luona, että vaikka hän on kuolemaan tuomittu, ei häntä kumminkaan mestattaisi; he kertoilivat että oli jätetty armonanomuksia hänen puolestaan, joissa selitettiin että hän oli ollut sekasin ja suunniltaan lapsensa kuoleman johdosta. Kerrottiin että anomus oli jätetty itse kuninkaalle. Mistä minä tiedän? Onhan se mahdollista. Ehkäpä, ehkäpä ei."

"Kuulkaappas Jaakko", puhkesi numero yksi puhumaan. "Nyt saatte, kuulla että armonanomus jätettiin kuninkaalle ja kuningattarelle. Me kaikki täällä, paitsi te, näimme hänen ottavan sen vastaan, istuessaan vaunuissaan kuningattaren vieressä. Se oli Defarge, jonka tässä näette, joka henkensä uhalla ryntäsi hevosten eteen armonanomus kädessään."

"Ja kuulkaappas vieläkin, Jaakko", sanoi polvistuva numero kolme, jonka sormet yhäti vaan sivelivät hienoja hermoja, ja joka oli niin ahnehtivan näköinen kuin olisi hän isonnut jotain – joka ei ollut ruokaa eikä juomaa. "Henkivartijat, sekä hevos- että jalkamiehet keräytyivät anomuksenjättäjän ympärille ja löivät häntä. Kuuletteko sen?"

"Kuulen, kuulen, hyvät herrat."

"Jatkakaa, siis", sanoi Defarge.

"Toiselta puolen taas kuiskailtiin kaivon luona", jatkoi maamies, "että hän tuotiin meidän seuduillemme mestattavaksi siellä ja että hän varmaan mestattaisiin. Kuiskailtiinpa vielä, että koska hän oli tappanut Monseigneurin ja Monseigneur oli ollut isänä alustalaisilleen – orjilleen – miten vaan tahdotte, mestattaisiin hän isänsurmaajana. Eräs vanhus kaivon luona sanoi, että hänen oikea kätensä veistä pitäen poltettaisiin hänen nähtensä, että hänen käsivarsiinsa, rintaansa ja sääriinsä valettaisiin kiehuvaa lyijyä, kuumaa pihkaa, vahaa ja tulikiveä ja että hän viimein raastettaisiin rikki pala palalta neljän vahvan hevosen välissä. Vanhus kertoi että kaikki tämä oli tapahtunut vangille, joka oli tehnyt murhayrityksen viimeistä kuningasta Ludvig viittätoista vastaan. Mutta mistä minä tiedän, vaikka hän olisi valehdellutkin. Enhän minä ole koulunkäynyt."

"Kuulkaappas vielä, Jaakko!" sanoi ahne mies, joka siveli kasvojaan. "Sen vangin nimi oli Damiens, ja se tapahtui keskellä päivää avonaisella kadulla täällä Pariisin kaupungissa. Eikä siinä suuressa joukossa, joka sitä katseli, mikään niin pistänyt silmiin kuin ne hienot ja ylhäiset naiset, jotka viimeiseen asti olivat niin kiihkeän uteliaat – viimeiseen asti, Jaakko, aina pimeään saakka, jolloin hän oli kadottanut kaksi jalkaa ja yhden käsivarren ja yhä hengitti! Ja se tapahtui – mitenkä vanha te olette?"

"Viidenneljättä", sanoi tientekijä, joka näytti kuusikymmenvuotiaalta.

"Te olitte silloin vähän toisellakymmenellä, te olisitte saattanut sen nähdä."

"Jo piisaa", sanoi Defarge tuimalla kärsimättömyydellä, "eläköön saatana! Jatkakaa."

"No niin, toinen kuiskaili niin, toinen näin, ei mistään muusta puhuttukaan, itse kaivokin tuntui yhtyvän samaan nuottiin. Vihdoin eräänä sunnuntaiaamuna koko kylän nukkuessa, tulivat sotamiehet pitkin kiemurtelevaa tietä linnasta ja heidän kiväärinsä rämisivät pienen kadun kivillä. Työmiehet kaivoivat ja nakuttivat, soturit nauroivat ja lauloivat ja aamulla oli kaivon luona kohonnut neljänkymmenen jalan korkuinen hirsipuu, joka myrkytti veden."

Tientekijä katsoi pikemmin matalan katon läpi kuin kattoon ja osotti sormellaan ylöspäin ikäänkuin hän olisi nähnyt hirsipuun jossain taivaalla.

"Työ taukosi, kaikki kokoontuivat sinne, ei kukaan ajanut ulos lehmiään, lehmät olivat muiden mukana. Päivällisaikana pärisivät rummut. Yön aikana oli linnaan marssinut sotamiehiä ja he ympäröivät nyt häntä. Hän oli sidottu kuten ennenkin ja suussaan oli hänellä kapula – sidottu näin, vahvalla rihmalla, joten hän melkein näytti nauravan." Hän matki tätäkin venyttämällä molemmilla peukaloillaan suupieltään korviin asti. "Hirsipuun huippuun oli kiinnitetty veitsi, terä ylöspäin ja kärki ilmassa. Niin hirtettiin hän neljänkymmenen jalan korkeudella – ja jätettiin sinne riippumaan ja vettä myrkyttämään."

He katselivat toisiinsa ja hän pyyhkäsi sinisellä lakillaan kasvojaan, joihin hiki oli kohonnut hänen muistellessaan tätä murhenäytelmää.

"Se oli hirvittävää, hyvät herrat. Mitenkä saattavat naiset ja lapset pumpata vettä? Kuka saattaa illalla pakinoida tämän varjon alla? Sen alla, niin. Jättäessäni kylän maanantai-iltana, auringonlaskunaikana ja silmäillessäni taakseni mäen päältä, lankesi varjo yli kirkon, yli myllyn, yli vankilan – näytti kuin olisi se langennut yli koko maan, hyvät herrat, aina sinne asti, jossa taivas lepää sen päällä."

Ahnehtiva mies järsi sormeaan katsellessaan toisia ja hänen sormensa värisivät siitä ahneudesta, joka hänet oli vallannut.

"Siinä kaikki, hyvät herrat. Läksin liikkeelle auringon laskiessa (kuten oli käsketty) ja kuljin kaiken yötä ja puolen seuraavaa päivää kunnes tapasin tämän toverin (kuten sanottu oli). Hänen seurassaan sitten jatkoin matkaani, milloin ajaen, milloin kävellen, puolen eilistä päivää ja koko viime yön. Ja tässä nyt olen."

Synkän äänettömyyden jälkeen sanoi ensimmäinen Jaakko: "Hyvä on! Te olette uskollisesti toiminut ja kertonut. Odottakaahan meitä hiukkasen oven ulkopuolella?"

"Mielelläni", sanoi tientekijä. Defarge kuletti hänet portaitten päähän, jätti hänet istumaan siihen ja meni takasin huoneeseen.

Kaikki olivat nousseet ja taivuttivat päänsä yhteen hänen palatessaan ullakkohuoneeseen.

"Mitä sanotte te, Jaakko?" kysyi numero yksi. "Kirjoitetaanko se muistiin?"

"Kirjoitetaan muistiin tuomittavaksi häviöön", vastasi Defarge.

"Oivallista!" vaakui ahnehtiva mies.

"Linna, ynnä koko suku?" kysyi ensimmäinen.

"Linna ja koko suku", vastasi Defarge. "Sukupuuttoon."

Ahne mies vaakui hurmaantuneena: "mainiota", ja rupesi järsimään toista sormea.

"Oletteko varma", kysyi toinen Jaakko Defargelta, "ettei tule mitään harmia meidän muistiinpanoistamme? Ne ovat kyllä varmat, sillä me olemme ainoat, jotka voimme niitä selittää, mutta kykenemmekö aina niitä selittämään – tai kykeneekö hän, aioin sanoa?"

"Jaakko", sanoi Defarge, ojentuen suoraksi, "jos vaimoni olisi tehnyt nämät luettelot vain muistissaan, ei hän kadottaisi niistä sanaakaan, ei tavuakaan. Kudottuina hänen omilla silmukoillaan ja hänen omilla merkeillään, tulevat ne aina olemaan hänelle yhtä selvät kuin päivä. Luottakaa rouva Defargeen. Helpompi olisi pahimman pelkurin pyyhkiä itsensä pois elävien kirjoista kuin kirjaintakaan nimestään tai rikoksistaan rouva Defargen kudotuista luetteloista."

Kuului hyväksymisen hyminä ja ahnehtiva mies kysyi: "lähetetäänkö tämä maalainen pian taas pois? Se lienee parasta. Hän on perin yksinkertainen; eikö hän ole hiukan vaarallinen?"

"Hän ei tiedä mitään", sanoi Defarge, "ei ainakaan enemmän kuin mitä tarvitaan, joutuakseen yhtä korkeaan hirsipuuhun riippumaan. Minä otan hänet osalleni, jättäkää hänet minun luokseni, minä pidän häntä silmällä ja lähetän hänet kotiin. Hän haluaa nähdä hienoa maailmaa – kuningasta, kuningatarta ja hovia. Nähköön hän ne sunnuntaina."

"Mitä?" huudahti nälkäinen mies, kiiluvin silmin. "Onko se hyvä merkki, että hän haluaa nähdä kuninkaallisia ja aatelia."

"Jaakko", sanoi Defarge, "viisasta on näyttää kissalle maitoa, jos haluat, että se sitä himoitsee, ja koiralle saalista, jos tahdot että se alkaa sitä vainota."

Puhetta ei enää jatkettu ja kun he tapasivat maalaisen nukahtaneena ylimmällä portaalla, neuvoivat he häntä heittäytymään olkivuoteelle lepäämään. Häntä ei tarvinnut uudestaan kehottaa ja pian oli hän nukuksissa.

Huonompi asunto kuin Defargen viinitupa olisi saattanut sattua tälle maalaisorjalle. Lukuunottamatta salaperäistä pelkoa rouvaa kohtaan, joka häntä alituisesti vainosi, oli hänen elämänsä uutta ja miellyttävää. Mutta rouva istui kaiket päivät tiskinsä ääressä, hänestä vähääkään välittämättä ja oli lujasti päättänyt olla huomaamatta, että hänen läsnäolonsa siellä oli yhteydessä minkään maanalaisten lankojen kanssa, ja tämä väliäpitämättömyys sai tientekijän vapisemaan puukengissään joka kerran kun hän silmäili rouva Defargeen. Sillä hän vakuutti itselleen, että oli mahdoton tietää mitä tämän naisen päähän pälkähtäisi ja hän oli varma siitä että jos hän keksisi väittää että tientekijä oli tehnyt murhan ja perästäpäin nylkenyt uhrinsa olisi hän epäilemättä vienyt läpi sen väitteensä.

Siksipä, kun sunnuntai tuli, ei tientekijä ollut niinkään ihastunut (vaikka hän sanoi olevansa) kun hän huomasi että rouva aikoi seurata häntä ja herraa Versaillesiin. Vielä enemmän hämmästyi hän kun näki rouvan kutovan koko matkan julkisissa ajopeleissä, mutta sitten hän vasta oikein ällistyi, kun rouva iltapäivällä kulki tungoksessa kudin kädessä, joukon odottaessa kuninkaan ja kuningattaren vaunuja.

"Te olette ahkera, rouva", sanoi eräs mies hänen lähellään.

"Niin", vastasi rouva Defarge, "minulla on aika paljon tekemistä".

"Mitä rouva tekee?"

"Kaikenlaista".

"Esimerkiksi?"

"Esimerkiksi", vastasi rouva Defarge, tyynesti, "käärinliinoja."

Mies meni vähän loitommalle niin pian kun hän pääsi ja tientekijä huiskutteli sinistä lakkiaan; hänestä tuntui tuiki painostavalta. Jos hän virkistyksekseen tarvitsi kuningasta ja kuningatarta, oli hänellä tämä lääke käytettävänään, sillä pian tulivat ajaen kullatuissa vaunuissaan leveäleukainen kuningas ja kaunismuotoinen kuningatar, loistavan hovinsa seuraamana, kimeltelevä joukko nauravia naisia ja hienoja herroja, jalokivissä, silkissä, puuterissa ja komeudessa, korskeat ja kauniit kasvot molempaa sukupuolta hurmasivat tientekijän, kunnes hän joutui ohimenevään päihtymistilaan ja huusi: "eläköön kuningas, eläköön kuningatar, eläköön kaikki", ikäänkuin hän ei eläissään olisi kuullut puhuttavan kaikkialla läsnäolevasta Jaakosta. Sitten oli siellä katsottavana puistoja, pihoja, terrasseja, suihkulähteitä, viheriäisiä nurmia, yhä enemmän kuningasta ja kuningatarta, enemmän hoviväkeä, enemmän herroja ja naisia, yhä enemmän eläköön kaikki, kunnes hän oikein itki liikutuksesta. Koko tämän näytelmän aikana, joka kesti lähes kolme tuntia oli hänellä yllinkyllin rähisevää, itkevää ja tunteellista seuraa, ja koko ajan piteli Defarge häntä kauluksesta ikäänkuin estääkseen häntä heittäytymästä lyhyen ihastuksensa esineitten yli ja raastamasta niitä kappaleiksi.

"Hyvä!" sanoi Defarge, ja taputti häntä suojelevasti selkään, kun se oli ohi, "te olette kunnon poika."

Tientekijä oli jo tointumaisillaan ja epäili että hän oli menetellyt tuhmasti näillä purkauksillaan, mutta eipäs vaan.

"Teidänkaltaistanne miestä me juuri tarvitsemme", kuiskasi Defarge hänen korvaansa, "te saatte nämät narrit uskomaan että tämä kestää ijäti. Niin tulevat he yhä julkeimmiksi ja sitä pikemmin tulee loppu."

"Niinpä kyllä!" sanoi tientekijä miettiväisenä, "se on tosi."

"Narrit eivät aavista mitään. Samalla kertaa kun he halveksivat teidän hengitystänne ja lakkauttaisivat sen ennemmin ainiaaksi teissä ja tuhansissa vertaisissanne kuin ainoassakaan omassa hevosessaan ja koirassaan, eivät he muuta tiedä kuin mitä hengityksenne heille sanoo. Antakaa sen siis pettää heitä vähän kauvemmin, se ei voi pettää heitä liiaksi."

Rouva Defarge katseli mahtavana suojattiaan ja nyykäytti päätään yhtyen mieheensä.

"Ja te", sanoi rouva Defarge, "te olette valmis rähisemään ja vuodattamaan kyyneliä kaikelle, joka vaan elämöipi. Eikö niin."

"Niinpä niinkin, rouva, sen kyllä luulen, sillä hetkellä."

"Jos teille annettaisiin joukko nukkeja ja saisitte repiä ja riisua ne itsellenne, valikoisitte komeimman ja koreimman. Eikö niin?"

"Luultavasti, rouva Defarge".

"Niin juuri. Ja jos teille näytettäisiin parvi lintuja, jotka eivät pääse lentämään ja teitä kehotettaisiin nykimään niistä höyhenet itsellenne, tarttuisitte kauniimpiin, eikö niin?"

"Niinpä niinkin, rouva."

"Tänään olette nähnyt sekä lintuja että nukkeja", sanoi rouva Defarge, viitaten kädellään siihen suuntaan, jossa ne viimeksi näyttäytyivät. "No, menkää kotianne nyt."

KUUDESTOISTA LUKU

Kutomista yhä vaan.

Rouva Defarge ja hänen aviopuolisonsa palasivat kaikessa ystävyydessä Saint-Antoinen helmaan, pienen olennon sinisessä lakissa patikoidessa eteenpäin pimeässä ja pölyssä peninkulman pituisia, väsyttäviä lehtokujia, sillä tiellä, joka vähitellen johti sille kompassin pisteelle, missä nyt haudassa lepäävän markiisin linna kuunteli puitten kuiskauksia. Kivikasvoilla oli nyt niin hyvä aika kuunnella puita ja suihkulähteitä, että kun ne harvat kylästä tulevat linnunpelotukset, jotka hakiessaan yrttejä syötäväkseen ja kuivia oksia polttopuiksi, joutuivat kivipihan ja terrassin läheisyyteen, kuvittelivat he ilmeen kivikasvoissa muuttuneen. Kylässä liikkui huhu – mutta se eli huonoa ja viheliäistä elämää siellä kuten sen asukkaatkin – että kun veitsi oli iskenyt päämaaliinsa, muuttuivat korskeat kasvot katkeriksi ja suruisiksi ja kun hirsipuussa roikkuva ihminen nostettiin neljänkymmenen jalan korkeudelle, muuttuivat ne jälleen, saaden julman, kostosta tyydytetyn ilmeen, joka siitä lähtien aina oli niissä säilyvä. Kivikasvoissa makuuhuoneen suuren ikkunan päällä, saman makuuhuoneen jossa murha oli tehty, nähtiin veistellyllä nenällä kaksi pientä syvennystä, jotka jokainen tunsi ja joita ei kukaan ollut ennen havainnut. Ja jos väliin, kun pari kolme risasta talonpoikaa erosi joukosta heittääkseen pikaisen silmäyksen kivettyneeseen herra markiisiin, jokin luiseva sormi uskalsi osottaa sitä vain hetkisen, piiloutuivat jo samassa kaikki sammaliin ja lehtiin, kuten heitä onnellisemmat jänikset, jotka löysivät elatuksensa sieltä.

Linna ja tölli, kivikasvot ja hirtetty ruumis, punanen tahra kivilaattialla, puhdas vesi kylänkaivossa, – tuhansia tynnyrinaloja maata, – koko maakunta Ranskassa – koko Ranskanmaa itse – lepäsivät yöllisen taivaan alla supistettuna epäselväksi, hivushienoksi viivaksi. Samoin keskittyy kokonainen maailma suuruudessaan ja pienuudessaan kimaltelevaan tähteen. Ja kuten ihmistieto voi hajottaa valosäteen ja selvittää sen kokoomusta, voi ylevämpi älykin maamme heikossa kimellyksessä lukea joka ajatuksen ja toiminnan, joka paheen ja hyveen, joka on kätketty kuhunkin sen vastuunalaiseen olentoon.

Tähtien kiiluessa ajoi Defargen pariskunta rämisten julkisissa ajopeleissään sille puolelle Pariisia, jossa heidän kotinsa oli. Pysähdyttiin kuten ainakin tullihuoneella, jossa tavanmukaiset tarkastukset ja kysymykset tehtiin. Herra Defarge astui vaunuista, hän tunsi muutamia sotureita ja yhden poliisin. Viimemainittu oli hänen läheinen tuttavansa ja häntä syleili hän sydämellisesti.

Kun Saint-Antoine taas oli ottanut Defargen viimein mustien siipiensä suojaan, ja he olivat astuneet vaunuistaan pyhimyksen rajalla, patustaen jalan läpi mustan lian ja saastaisten perkeitten, puhkesi rouva Defarge miehelleen puhumaan:

"Sanoppas nyt, ystäväni, mitä poliisi Jaakko sinulle tiesi kertoa."

"Eipä paljon tänä iltana, mutta sen, minkä itsekin tiesi. Uusi urkkija on määrätty meidän kortteeriimme. Ehkäpä useitakin, mutta yhden hän tuntee."

"Hyvä on", sanoi rouva Defarge, kohottaen kulmakarvojaan kylmästi, "hän on pantava luetteloon. Mikä on miehen nimi?"

"Hän on englantilainen."

"Sitä parempi. Entäs nimi?"

"Barsad", sanoi Defarge, lausuen sen ranskanvoittoisesti. Mutta hän oli niin tarkoin pannut nimen mieleensä, että hän sittemmin tavasi sen aivan oikein.

"Barsad", toisti rouva. "Hyvä, entäs ristimänimi?"

"John."

"John Barsad", toisti rouva, mumisten sen kerran itsekseen. "Hyvä on.

Entäs ulkomuoto, tiedetäänkö siitä mitään?"

"Ikä neljänkymmenen paikkeilla, pituus viisi jalkaa ja yhdeksän tuumaa, musta tukka, tummahipiäinen, yleensä kaunis, silmät tummat, kasvot pitkät ja kapeat, koukkunenä, jolla on omituinen taipumus vetäytyä vasemmalle poskelle mikä tekee hänet synkännäköiseksi."

"Kas vaan, tästähän tulee muotokuva!" nauroi rouva. "Huomenna merkitään hän luetteloon."

He menivät viinitupaan, joka oli suljettu (oli sydänyö.) Rouva Defarge asettui paikalla tiskin ääreen, laski hänen poissaollessaan kokoontuneet pikkurahat, tarkasteli varastoa, silmäili kirjaanpantuja eriä, vei itse lisään kirjaan, toruskeli viinuria ja ajoi hänet viimein nukkumaan. Sitten tyhjensi hän toistamiseen rahamaljan sisällön ja alkoi yön varaksi solmia sitä nenäliinaansa, vetäen siihen monen monituisia solmuja. Koko tämän ajan kulki Defarge piippu hampaissa edestakasin hiljaisessa ihailussa, mutta ei sekaantunut mihinkään. Mitä asioihin ja kotitoimiin tuli, kulki hän koko elämänsä ajan samalla tapaa edestakasin.

Yö oli kuuma ja puoti, joka oli tiiviisti suljettu ja niin siivottomien naapurien keskessä, haisi pahalta. Herra Defargen hajuaisti ei suinkaan ollut arka, mutta hänen viinivarastonsa oli hajultaan paljon väkevämpää kuin maultaan, samoin oli laita myös rommin, konjakin ja anisliköörin. Hän löyhytti pois tätä sekavaa hajua asettaessaan syrjään sammuneen piippunsa.

"Sinä olet väsyksissä", sanoi rouva ja silmäili ylös, rahoja kääröön solmiessaan. "Sehän on vain tavallinen haju."

"Olenkin vähän väsynyt", myönsi hänen miehensä.

"Olet vähän allapäin myöskin", sanoi rouva, jonka terävät silmät kesken tilintekojaan olivat tuontuostakin häntä tarkastaneet. "Huh! niitä miehiä! niitä miehiä!"

"Mutta kultaseni!" alkoi Defarge.

"Mutta kultaseni", toisti rouva, tarmokkaasti päätään nyykäyttäen, "mutta kultaseni! Sinä olet arkamielinen tänä iltana, ystäväni."

"No niin", sanoi Defarge, ikäänkuin olisi hän pusertanut ajatuksen sydämestään, "se viipyy kauvan."

"Viipyy kauvan", toisti hänen vaimonsa, "ja mikä ei viivy kauvan?

Kosto ja hyvitys vaativat aina pitkää aikaa, se on vanha sääntö."

"Mutta iskeä ihmiseen salamalla ei kestä kauvan", sanoi Defarge.

"Mutta kauvanko kestää luoda salamaa? lausuppas se."

Defarge kohotti miettiväisenä päätään, ikäänkuin nämät sanat tosiaankin olisivat sisältäneet jonkun verran totuutta.

"Ei viivy kauvan maanjäristyksen niellessä kaupunkia", sanoi rouva Defarge. "Mutta sanoppas minulle, kauvanko kestää ennenkuin maanjäristys valmistuu?"

"Varmaankin hyvin kauvan."

"Mutta kun se on valmis, murskaa se palasiksi kaiken mikä eteen sattuu. Ja ennen purkaantumista valmistetaan sitä yhä, vaikkei sitä nähdä eikä kuulla. Olkoon se sinun lohdutukseksesi. Pane mieleesi se."

Hän sitoi solmun säkenöivin silmin kuin olisi hän kuristanut vihollisen.

"Katsoppas", sanoi rouva, ojentaen oikean kätensä antaakseen painoa sanoilleen, "se viipyy tosin kauvan tiellä, mutta se on tulemassa ja tulee. Se ei koskaan taannu eikä pysähdy. Se lähestyy yhä. Katsele ympärillesi ja tarkastele ihmisiä ympärillämme, tarkastele kasvoja ympärillämme, tarkasta raivoa ja tyytymättömyyttä johonka Jaakot liittyvät yhä suuremmalla varmuudella hetki hetkeltä. Voiko tämä jatkua? Minä pilkkaan sinua."

"Uljas vaimoni", sanoi Defarge, joka seisoi hänen edessään, pää hiukan roikuksissa ja kädet selän takana kuin nöyrä ja tarkkaavainen oppilas opettajansa edessä, "en epäile sitä ollenkaan. Mutta tämä on kestänyt niin kauvan ja on mahdollista – sinä tiedät varsin hyvin, vaimoni, että on mahdollista – että se ei purkaannu meidän elinaikanamme."

"Entäs sitten?" sanoi rouva, solmien yhä nenäliinaansa, kuin olisi hän vihollisia kuristanut.

"Niin", sanoi Defarge kohottaen olkapäitään puolittain surkutellen ja puolittain puolustellen, "mutta emme näe voiton hetkeä."

"Mutta olemme edistäneet sen tuloa", vastasi rouva, liikuttaen ojennettua kättään pontevasti. "Emme ole tehneet mitään turhanpäiten. Minä uskon kaikesta sielustani että näemme voiton hetken. Mutta ellei niin kävisikään ja vaikka varmaan tietäisin ettei niin käy, niin jos näytät minulle ylimyksen ja tyrannin niskan, niin minä sittenkin – ."

Kiristäen hampaitaan solmi rouva nyt todellakin hirvittävän solmun.

"Seis!" huudahti Defarge hiukan punehtuen, kuin olisi häntä syytetty pelkuruudesta. "En minäkään peräydy mistään hinnasta."

"Niin, mutta se on heikkoutta sinussa että sinun tuon tuostakin on nähtävä uhrisi pysyäksesi pystyssä. Pysy pystyssä yhtäkaikki. Kun aika on täytetty, päästä valloille tiikeri ja perkele, mutta odota siihen saakka ja pidä tiikeri ja perkele ketjuissa – älä näytä niitä – mutta pidä ne aina varalla."

Rouva antoi pontta sanoilleen lyömällä rahasolmuketjujaan pienelle tiskille, ikäänkuin hän olisi murskannut aivot niiltä, sitten otti hän tyynesti raskaan nenäliinan käsivartensa alle ja huomautti, että oli maatapanoaika.

Seuraavana päivänä puolipäivän aikaan istui tämä ihmeteltävä nainen tavallisella paikallaan viinituvassa ja kutoi ahkerasti. Hänellä oli ruusu vieressään ja vaikka hän tuontuostakin katsoi kukkaseen, ei hänen tavallinen miettivä ilmeensä siitä vähääkään muuttunut. Vieraita oli vain muutamia, mitkä joivat, mitkä eivät, mitkä seisoivat, mitkä istuivat siellä täällä huoneessa. Päivä oli kuuma ja kärpäslaumat, jotka tekivät nenäkkäitä ja uskaliaita tarkastuksiaan kaikkiin pieniin, tahmeisiin laseihin rouvan vieressä, putosivat kuolleina maahan. Heidän kuolemansa ei tehnyt mitään vaikutusta toisiin liikkeillä oleviin kärpäsiin, ne katselivat niihin kylmästi (ikäänkuin itse olisivat elefantteja tai muuta sentapaista) kunnes saivat saman kohtalon osakseen. Kummallista katsella kuinka päättömiä kärpäset ovat. – Ehkäpä hovissakin ajateltiin niin, tänä päivänpaahteisena kesäpäivänä.

Sisään astui henkilö, jonka varjon rouva Defarge paikalla havaitsi uudeksi. Hän laski kutimensa kädestään ja alkoi kiinnittää ruusua päähineeseensä, ennenkuin hän silmäili vastatullutta.

Sepä omituista. Samassa kun rouva Defarge otti ruusun käteensä, herkesivät vieraat puhumasta ja läksivät vähitellen pois puodista.

"Hyvää päivää, rouva", sanoi vastatullut.

"Hyvää päivää, herra." Tämän sanoi hän ääneen, mutta lisäsi itsekseen, tarttuen uudestaan kutimeensa: "Haa, hyvää päivää, ikä neljänkymmenen paikkeilla, pituus viisi jalkaa ja yhdeksän tuumaa, musta tukka, yleensä sangen kaunis, tummahipiäinen, tummat silmät, kasvot pitkät ja kapeat, kotkanenä, jolla on taipumus vetäytyä vasemmalle puolelle, mikä tekee hänet synkännäköiseksi. Hyvää päivää kaikkityyni!"

"Olkaa hyvä ja antakaa minulle lasillinen vanhaa konjakkia, rouva, ja suun täydeltä raitista vettä."

Rouva totteli kohteliaasti.

"Tämä on oivallista konjakkia, rouva!"

Ensimmäisen kerran siitä lausuttiin sellaisia kiitossanoja ja rouva Defarge tunsi tarpeeksi sen entisyyttä, ottaakseen niitä korviinsa. Mutta hän sanoi että konjakille tapahtui suuri kunnia ja tarttui jälleen kutimeensa. Vieras tarkasteli hänen sormiaan kotvasen, otti sitten tilaisuudesta vaarin ja katseli ympärilleen.

"Te olette taitava kutomaan, rouva."

"Olen tottunut siihen."

"Malli on myöskin kaunis."

"Siltäkö teistä näyttää", sanoi rouva, katsellen häntä hymyillen.

"Ihan totta, saanko kysyä, mihinkä tarkotukseen?"

"Ajanviettoa vain", sanoi rouva, yhä katsellen häntä hymyillen ja yhä vikkelästi kutoen.

"Sitä ei valmisteta käyttämisen varaksi?"

"Kuinka sattuu. Ehkäpä joskus tiedän mihin se sopii käytettäväksi. Jos niin käy – niin", sanoi rouva syvään hengittäen ja nyykäyttäen päätään mielistellen, "silloin käytän sitä."

Kummallista! mutta Saint-Antoinen kaunoaisti ei näkynyt lainkaan pitävän ruususta rouva Defargen päähineessä. Kaksi miestä oli tullut sisään yksitellen ja olivat tilaamaisillaan juotavaa, kun huomatessaan tämän uutuuden, epäröivät, olivat etsivinään jotain tuttavaa viinituvasta ja menivät matkoihinsa. Ja niistä, jotka olivat sisällä vieraan tullessa, ei ollut yhtäkään jäljellä. Kaikki olivat tipahtaneet pois. Urkkija oli pitänyt silmänsä auki vaan ei ollut huomannut mitään sovittua merkkiä. He olivat huvenneet nöyrästi, ilman tarkotusta ja sattumalta, eikä heidän katoamisensa voinut herättää epäluuloa.

"John", ajatteli rouva, lukien silmukoita kutoessaan, ja vierasta tähystellessään. "Jos olet täällä tarpeeksi kauvan, kudon vielä Barsadin ennenkuin menet."

"Teillä on mies, rouva?"

"On."

"Lapsia."

"Eikä."

"Kauppa näkyy käyvän huonosti."

"Kauppa käy perin huonosti, kansa on niin köyhää."

"Voi sitä onnetonta, viheliäistä kansaa! Ja mitenkä sorrettua se on – kuten sanotte."

"Kuten te sanotte", oikasi rouva, taitavasti kutoen hänen nimeensä lisäyksen, joka ei tietänyt hyvää.

"Anteeksi, minä sen tosiaankin sanoin, mutta te tietysti ajattelette niin."

"Minäkö ajattelen?" sanoi rouva ääneen. "Minulla ja miehelläni on kyllin tekemistä saadaksemme kauppamme sujumaan, meillä ei ole aikaa ajatella. Kaikki ajatuksemme pyörivät toimeentulossamme. Se on aine, jota me ajattelemme ja siinä on kyllin ajattelemista aamusta iltaan, ei meidän kannata vaivata päätämme toisten asioilla. Minäkös ajattelisin toisten puolesta. Vielä mitä."

Urkkija, joka oli siellä poimiakseen niitä muruja joita sattuisi löytämään, ei antanut pettyneen odotuksensa kuvastua synkillä kasvoillaan, vaan puheli ja mietiskeli yhä nojaten käsivarttaan rouva Defargen pikku tiskille sekä maisteli tuontuostakin konjakkiaan.

"Ikävä juttu, tuo Gaspardin hirttäminen, Gaspard raukka!" Ja hän huokasi sääliväisesti.

"Oh!" sanoi rouva kylmästi ja huolettomasti, "kun käyttää veistä sillä tapaa, saa sen myös maksaa. Hän tiesi kyllä ennakolta mitä hänen rohkea tekonsa tulisi maksamaan ja hän on sen hinnan maksanut."

"Luulenpa", sanoi urkkija, alentaen pehmeän äänensä luottamusta herättäväksi, ja hänen ilkeän naamansa kuvatessa loukattua oikeudentuntoa, "luulenpa että näillä seuduin on paljon osanottoa ja katkeruutta tuon miesrukan tähden? Näin meidän kesken."

"Niinkö?" kysyi rouva hajamielisenä.

"Eikö ole sitten?"

"Tässä on mieheni!" sanoi rouva Defarge.

Viinituvan isännän astuessa sisään, tervehti urkkija häntä hattuaan nostamalla ja sanoi kohteliaasti: "Hyvää päivää, Jaakko!" Defarge seisahtui äkkiä ja tuijotti häneen.

"Päivää Jaakko", toisti urkkija, mutta hänen hymynsä ei ollut aivan niin luonteva kuin äsken.

"Te erehdytte, herra", vastasi viinipuodin isäntä. "Te luulette minua toiseksi. Se ei ole nimeni. Minä olen Ernest Defarge."

"Se on yhdentekevä", sanoi urkkija huolettomasti, mutta samassa pettyneenä. "Hyvää päivää!"

"Hyvää päivää!" sanoi Defarge kuivasti.

"Sanoin juuri rouvalle, jonka kanssa täällä puheskelin teidän astuessanne sisään, että – Gaspard raukan onneton kohtalo lienee – eikä ihmettäkään – herättänyt paljon osanottoa ja katkeruutta täällä Saint-Antoinessa."

"Sitä en ole kuullut", sanoi Defarge päätään pudistaen. "En tiedä mitään siitä."

Tämän sanottuaan meni hän pienen tiskin taakse ja seisoi siinä, käsi vaimonsa tuolin nojalla, katsellen täältä muukalaista, jolle he molemmat kantoivat vihaa ja jonka kumpikin olisi suurella mielihyvällä ampunut maahan.

Urkkija, joka oli hyvin harjaantunut ammatissaan, ei muuttanut käytöstään, hän tyhjensi pienen konjakkilasinsa, otti kulauksen kylmää vettä ja pyysi toisen lasin konjakkia. Rouva Defarge kaasi hänelle uutta konjakkia, tarttui kutimeensa ja hyräili pientä laulua.

"Te näytätte tuntevan tämän kortteerin paremmin kuin minä?" huomautti

Defarge.

"En suinkaan, mutta toivon, että opin tuntemaan sen paremmin. Otan niin lämpimästi osaa sen onnettomain asukasten kohtaloon."

"Vai niin!" mutisi Defarge.

"Jutellessani teidän kanssanne, herra Defarge", jatkoi urkkija, "muistuu mieleeni, että olen kuullut joitakin huvittavia asianhaaroja, jotka liittyvät teidän nimeenne."

"Todellakin", sanoi Defarge väliäpitämättömästi.

"Niin. Kun tohtori Manette vapautettiin, saitte te, hänen vanha palvelijansa ottaa hänet huostaanne. Hän jätettiin teille. Kuten näette, olen näiden asioiden perillä."

"Niin kyllä oli", sanoi Defarge. Hänen vaimonsa oli kutoessaan ja hyräillessään satunnaisella töykkäyksellä kyynäspäällään neuvonut häntä vastaamaan.

"Teidän luoksenne", sanoi urkkija, "tuli hänen tyttärensä, ja teidän luotanne hänen tyttärensä vei hänet Englantiin sievän, ruskeapukuisen herran seuraamana, mikä hänen nimensä taas oli – hänellä oli pieni peruukki – Tellson & Kumpp. pankista."

"Aivan oikein", vastasi Defarge.

"Ne ovat jännittäviä muistoja!" sanoi urkkija. "Tunsin tohtori

Manetten tyttärineen Englannissa."

"Vai niin?" sanoi Defarge.

"Te ette kai usein enää kuule heistä puhuttavan", sanoi urkkija.

"Emme", sanoi Defarge.

"Emme", tokasi rouva Defarge, katsellen ylös työstään, "emme kuule heistä enää milloinkaan. Kuulimme heidän onnellisesti tulleen perille, sitten saimme kirjeen tai pari, mutta sittemmin ovat he vähitellen menneet omia teitään ja mekin omiamme, emmekä sittemmin ole olleet kirjevaihdossa."

"Niinpä niinkin, rouva hyvä", vastasi urkkija. "Tytär menee pian naimisiin."

"Niinkö?" sanoi rouva. "Hän oli niin kaunis, kumma ettei hän ennen ole joutunut naimisiin. Te englantilaiset olette kylmiä, luulen."

"Te siis tiedätte, että olen englantilainen."

"Kuulen, että kielenne on englantilainen", vastasi rouva, "ja mies kai on samaa maata kuin kielensäkin."

Barsad ei ollut hyvillään tästä paljastuksesta, mutta hän mukaantui ja pisti nauruksi. Maisteltuaan konjakkiaan, jatkoi hän:

"Niin, neiti Manette menee pian naimisiin. Mutta ei englantilaisen kanssa, hänen sulhasensa on ranskalaista syntyperää kuten hän itsekin. Mutta tulen takasin Gaspardiin (voi Gaspard raukka; se oli julmaa, julmaa!) ajatelkaa, on omituista että neiti Manette menee naimisiin saman herra markiisin veljenpojan kanssa, jonka tähden Gaspard ripustettiin niin korkealle, toisin sanoen nykyisen markiisin kanssa. Mutta hän elää tuntemattomana Englannissa, siellä hän ei ole markiisi, hän on herra Charles Darnay. Hänen äitinsä sukunimi on D'Aulnais."

Rouva Defarge kutoi edelleen, mutta sanoma näytti tuntuvasti vaikuttavan hänen mieheensä. Mitä hyvänsä hän puuhasikin pikku tiskin takana, otti tulta tai sytytti piippuaan, oli hän hämillään ja hänen kätensä ei ollut vakava. Barsad ei olisi urkkija ollutkaan, ellei hän olisi sitä huomannut ja muistiinsa pannut.

Tehtyään edes tämän ainoan keksinnön, minkä arvoinen se sitten lienee ollut, ja koska ei ketään ostajaa eikä vierasta tullut puotiin häntä auttamaan, maksoi herra Barsad juotavansa ja otti hyvästit. Ennen lähtöään sanoi hän kohteliaasti, että toivoi uudestaan tapaavansa herra ja rouva Defargen. Hetki sen jälkeen oli hän lähtenyt Saint-Antoinen ulompiin piireihin ja pariskunta jäi aivan entiseen asentoonsa, hänen palaamisensa varalta.

"Saattaako siinä olla perää mitä hän sanoi neiti Manettesta", sanoi herra Defarge matalalla äänellä vaimolleen, polttaen piippuaan, ja käsi yhä hänen tuolinsa nojalla.

"Koska hän sen sanoi", vastasi rouva hieman kulmakarvojaan kohottaen, "on se luultavasti valetta. Mutta se saattaa myös olla totta."

"Jos niin käy – " alkoi Defarge, mutta vaikeni.

"Jos niin käy?" alkoi hänen vaimonsa.

" – Ja jos niin käy, että me näemme voiton – toivon hänen tähtensä, että kohtalo pitää hänen miehensä kaukana Ranskasta."

"Hänen miehensä kohtalo", sanoi rouva Defarge tavallisella kylmäverisyydellään, "vie hänet sinne, minne hänen on mentävä ja johtaa hänet siihen loppuun, joka on hänelle tuleva. Siinä kaikki mitä minä tiedän."

"Mutta on perin omituista – eikö totta, että on perin omituista", sanoi Defarge, joka melkein mairitteli vaimoaan, saadakseen häntä sitä myöntämään, "että kaikesta siitä osanotosta huolimatta, mitä tunnemme häntä ja hänen isäänsä kohtaan, vie sinun kätesi tällä hetkellä hänen miehensä nimen henkipattojen joukkoon, tuon saastaisen koiran viereen, joka meidät juuri jätti."

"Vielä omituisempia asioita on tapahtuva kun aika on täytetty", vastasi rouva. "Minulla on molemmat nimet varmasti täällä, ja ne ovat täällä kumpikin omien ansioittensa tähden, siinä on kyllä."

Nämät sanat sanottuaan kääri hän kokoon kutimensa ja otti ruusun päähänsä kääritystä huivista. Oliko Saint-Antoinella vaistomainen tunne siitä että tuo loukkaava koriste oli kadonnut, vai oliko Saint-Antoine vaaninut sen katoamista, kuinka lie ollutkaan, pyhimys sai pian rohkeutta puikkia sisälle ja pian oli viinituvalla jälleen vanha leimansa.

Iltasin, niihin aikoihin kun Saint-Antoine käänsi sisäpuolensa ulospäin ja istuskeli portailla ja ikkunoissa ja tuli viheliäisten katujen ja kujien kulmaan vetämään vähän ilmaa keuhkoihinsa, oli rouva Defargen tapana kudin kädessään kuljeskella ryhmästä toiseen, lähetyssaarnaajana – siellä oli monta sellaista kuin hän – jonka kaltaista älköön maailma koskaan enää nähkö. Kaikki naiset kutoivat, arvottomia kappaleita tosin, mutta tämä koneellinen työ korvasi koneellisesti ruokaa ja juomaa, kädet liikkuivat leukapielten ja ruoansulattimien sijaan, jos luisevat kädet olisivat olleet hiljaa, olisi nälkä enemmän kurninut suolia.

Mutta sormien liikkuessa, liikkuivat myös silmät ja ajatukset ja aina sen mukaan kuin rouva Defarge kulki ryhmästä toiseen, tuli myöskin enemmän eloa ja hurjuutta joka pikku ryhmään, jonka hän jätti taakseen.

Hänen miehensä poltti piippuaan ovella, katsellen ihastuksella hänen liikkeitään. "Mikä suuri nainen", sanoi hän, "mikä voimakas nainen, mikä suuri, mikä pelottavan suuri nainen!"

Pimeys peitti maan ja nyt alkoivat kirkonkellot kaikua ja sotilasrummut rämistä kaukana palatsin pihalla naisten yhä kutoessa ja kutoessa. Pimeys verhosi heidät. Niin, pimeys lähestyi myös toiselta taholta yhtä varmasti, pimeys, jonka aikana ne kirkonkellot, jotka nyt hilpeästi Ranskassa soivat monessa ilmavassa tapulissa, sulatettaisiin jyryäviksi kanuunoiksi, jolloin rumpujen pärinä tukahuttaisi vaikeroivia ääniä. Niin moni kokoontui naisten ympärille, jotka siinä istuivat kutomassa, että he ajatuksissaan jo kerääntyivät vielä valmistumattoman rakennuksen ympärille, jossa he tulisivat istumaan ja kutomaan ja yhä kutomaan, laskiessaan katkaistavia päitä.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Hääaatto.

Ei ollut aurinko koskaan kirkkaammalla loistolla laskenut yli Sohon rauhallisen kulman kun eräänä muistorikkaana iltana, jolloin tohtori tyttärineen istui plataanin alla. Ei ollut koskaan kuu lempeämmällä hohteella kohonnut yli suuren Lontoon kuin sinä iltana jolloin se tapasi heidät yhä istumassa puun alla, ja loisti heidän kasvoilleen läpi lehtien.

Lucyn häät olivat huomispäivänä. Hän oli varannut tämän viimeisen illan isälleen ja he istuivat yksin plataanin alla.

"Oletko onnellinen, rakas isäni?"

"Olen lapseni".

He olivat puhelleet vähän, vaikka olivat istuneet siellä kauvan. Vielä oli kylläkin valoista lukea ja työskennellä, mutta Lucy ei ollut kajonnut tavalliseen käsityöhönsä eikä lukenut isälleen ääneen. Hän oli monen monituista kertaa joko lukenut tai työskennellyt hänen vieressään puun alla, mutta tämä ilta ei ollut aivan toisten kaltainen eikä voinut siksi tullakkaan.

"Minäkin olen hyvin onnellinen tänä iltana, rakas isä. Olen niin onnellinen siitä rakkaudesta, jonka taivas niin on siunannut – rakkaudestani Charlesiin ja Charlesin rakkaudesta minuun, mutta ellen voisi yhä elämääni sinulle pyhittää taikka jos avioliittoni erottaisi meidät toisistamme, vaikkapa vain muutamia katuja, olisin nyt onnettomampi kuin voin sanoin sanoa. Nytkin – ".

Hän ei voinut hillitä ääntään.

Surumielisessä kuutamovalossa kietoi hän käsivartensa isänsä kaulaan ja nojasi kasvonsa hänen rinnalleen. Kuutamossa, joka aina on surumielinen, kuten on itse päivänkin valo – kuten on se valo, jota kutsutaan ihmiselämäksi – kun se syntyy ja kuolee.

"Rakkahin isäni! Voitko vielä tämän viimeisen kerran sanoa minulle, että olet aivan, aivan varma, ettei uusi rakkauteni, eivätkä uudet velvollisuuteni koskaan asetu väliimme. Minä tiedän sen kyllä, mutta sinä? Tunnetko sen sydämessäsi?"

Hänen isänsä vastasi ilosesti vakuuttaen: "Tunnen varmaan, kultaseni! Vieläpä", lisäsi hän, suudellen häntä hellästi, "on tuleva elämäni muodostuva, Lucy, naimisesi kautta paljon valoisammaksi kuin mitä se olisi ollut – kuin se koskaan oli – ilman sitä."

"Jos voisin toivoa sitä, isäni!"

"Usko minua, rakas lapseni. Niin todellakin on. Ajattele kuinka luonnollista ja selvää on, että niin täytyy olla. Sinä olet niin alttiiksiantavainen ja nuori, ettet voi täysin käsittää levottomuutta, mitä olen tuntenut ajatellessani että elämäsi olisi tullut tuhotuksi – ".

Lucy vei kätensä hänen huulilleen, mutta hän otti sen pois ja piteli sitä toistaen: " – tuhotuksi, lapseni – tuhotuksi – syösty luonnolliselta uraltaan minun tähteni. Sinä olet niin uhraantuvainen, ettet saata käsittää mihinkä määrin minun ajatukseni ovat olleet siihen kiinnitetyt, mutta kysy itseltäsi, saattaisiko minun onneni olla täydellinen, jos sinun onnessasi jotain puuttuisi."

"Ellen koskaan olisi nähnyt Charlesia olisin ollut täysin onnellinen sinun kerallasi."

Tohtori hymyili hänen itsetiedottomalle myöntämiselleen, että hän olisi ollut onneton ilman Charlesia hänet kerran nähtyään ja vastasi:

"Lapseni, sinä näit hänet, ja hän on Charles. Ellei se olisi ollut Charles, olisi se ollut joku toinen. Ja ellei se olisi ollut joku toinen, olisin minä ollut syynä siihen, että elämäni pimeä puoli olisi heittänyt varjon, joka lankesi sinun päällesi."

Oikeussalin kuulustelua lukuunottamatta, kuuli Lucy ensi kertaa hänen viittaavan kärsimystensä aikaan. Omituinen ja uusi tunne heräsi hänessä näiden sanojen kaikuessa hänen korvissaan, ja hän muisti ne kauvan jälestäpäin.

"Katso!" sanoi Beauvaisin lääkäri, kohottaen kätensä kuuta kohti. "Katselin sitä vankilani ikkunasta, kun en voinut kestää sen valoa. Katselin sitä, kun olin niin kovassa tuskassa ajatellessani että se valaisi loistollaan sitä, jota olin kadottanut, että löin pääni vankilanseiniin. Olen katsellut sitä kun olin niin tylsässä horrostilassa, että vain ajattelin montako vaakasuoraa viivaa voisin vetää sen yli sen ollessa täysi ja kuinka monella pystysuoralla viivalla voisin nämät leikata." Hän lisäsi mietiskelevällä tavallaan kuuta katsellen: "Niitä oli kaksikymmentä kummallakin puolen ja kahdeskymmenes oli niin vaikea saada sopimaan."

Lucy kuunteli omituisella liikutuksella isänsä puhuessa tästä ajasta ja hänen liikutuksensa yltyi kun tohtori yhä viipyi niissä muistoissa. Mutta siinä tavassa, mitenkä hän niihin viittaili ei ollut mitään, joka olisi Lucyä pelottanut. Hän tuntui vain vertailevan nykyistä iloaan ja onneaan kärsimiinsä koviin koetuksiin.

"Olen katsellut sitä tuhansia kertoja ajatellen sitä syntymätöntä lasta, jonka luota minut temmattiin pois. Oliko se elossa. Oliko se syntynyt elävänä, vai oliko äitiraukan peljästys sen tappanut. Olikohan se poika, joka kerran oli isäänsä kostava. (Oli aika vankeudessani jolloin kostonkaipuuni oli sietämätön.) Oliko se poika, joka ei koskaan tulisi tuntemaan isänsä tarua tai joka kenties epäilisi hänen kadonneen vapaasta tahdostaan? Tai tytär, joka kasvaisi naiseksi."

Lucy painautui lähemmäksi häntä ja suuteli häntä poskelle ja kädelle.

"Kuvailin että tyttäreni aivan unhottaisi minut – tai oikeammin, että hän oli aivan tietämätön minusta. Laskin hänen ikäänsä vuosi vuodelta. Minä näin hänet naituna miehelle, joka ei tietänyt mitään kohtalostani. Olin kokonaan pyyhkäisty elävien muistista, ja seuraavan sukupolven aikana olisi minun paikkani tyhjä."

"Isäni, kun vaan ajattelenkin että sinä olet niin ajatellut tyttärestä joka on olematon, vihloo sydäntäni, ikäänkuin olisin minä tämä lapsi."

"Sinäkö Lucy. Minulle lahjottamasi lohdutus ja eloonvirkoominen kutsuvat nämät muistot esille tänä iltana leijailemaan meidän ja kuun välillä. – Mitä sanoinkaan äsken?"

"Ettei tyttäresi tietänyt mitään sinusta, eikä välittänyt sinusta."

"Niin, mutta toisina kuutamoöinä, kun synkkyys ja hiljaisuus vaikuttivat minuun toisella tavalla, – herättäen minussa ikäänkuin suruisaa rauhan tunnetta, jos niin synkkään suruun perustuvaa tunnetta voi rauhaksi nimittää – kuvailin että hän astui koppiini ja toimitti minut vapauteen vankilasta. Olen usein nähnyt hänen kuvansa kuutamossa, kuten nyt näen sinut, mutta en koskaan sulkenut häntä syliini, hän seisoi pienen ristikkoikkunan ja oven välillä. Mutta ymmärräthän, että se ei ollut se lapsi josta äsken puhuin?"

"Vartalo ei ollut, – kasvot – mielikuvitusko?"

"Ei. Se oli aivan muuta. Se näyttäytyi vain sekaville silmilleni, mutta ei koskaan liikkunut. Se unikuva jota minun sieluni seurasi oli toinen ja todellinen lapsi. Hänen ulkomuodostaan tiesin vain sen, että hän oli äitinsä näköinen. Se toinen oli myös hänen näköisensä – kuten sinä – mutta ei ollut sama. Voitko seurata ajatuksiani, Lucy? Tuskinpa. Pelkään, että ainoastaan yksinäinen vanki saattaa käsittää näitä monimutkaisia eriäväisyyksiä."

Hänen tyyni ja levollinen käytöksensä ei estänyt Lucyn verta jähmettymästä, hänen näin selvitellessään entistä tilaansa.

"Tämän rauhallisemman mielialan vallassa, kuvailin hänen tulevan luokseni ja vievän minut ulos vankilasta näyttääkseen minulle, että hänen kotinsa oli täynnä rakkaita muistoja hänen kadotetusta isästään. Kuvani oli hänen seinällään ja hän sulki minut rukouksiinsa. Hänen elämänsä oli toimekasta, ilosta ja hyödyllistä, mutta minun surullinen elämäntarinani tunki kokonaan sen läpi."

"Minä olin tämä lapsi, isäni, en ollut puoleksikaan niin hyvä, mutta rakkaudessani olin tämä lapsi."

"Ja hän näytti minulle lapsensa", sanoi Beauvaisin lääkäri, "ja he olivat kuulleet minusta puhuttavan ja olivat oppineet säälimään minua. Mennessään valtiovankilan ohi pysyttelivät he kaukana sen synkistä muureista ja puhuivat kuiskaillen. Hän ei koskaan voinut minua vapauttaa, minusta tuntui kuin hän aina olisi vienyt minut takasin, näytettyään minulle tämän. Mutta siunattujen kyynelten huojentamana lankesin polvilleni häntä kiittäen."

"Isäni, toivon olevani tämä lapsi. Oi rakas, rakas isä, siunaatko minua yhtä lämpimästi huomenna?"

"Lucy, johdatan mieleeni kaiken tämän vanhan levottomuuden siksi, että minulla tänä iltana on syytä rakastaa sinua enemmän kuin sanoin voin sanoa ja kiittää Jumalaa suuresta onnestani. Silloinkin kun ajatukseni kohosivat korkeimmilleen eivät ne kohonneet lähimaillekaan sitä onnea, jota olen nauttinut sinun kanssasi ja joka meillä vielä on edessämme."

Hän syleili tytärtään, jätti hänet juhlallisesti taivaan huostaan ja kiitti taivasta, joka oli hänet lahjottanut hänelle. Hetken kuluttua menivät he sisään.

Häihin ei ollut kutsuttu muita vieraita kuin herra Lorry. Ainoana morsiusneitona oli oleva jolsa neiti Pross. Naiminen ei ollut muuttava mitään heidän asunnossaan. He olivat laajentaneet sen vuokraamalla itse yläpuolella olevat huoneet, jotka ennen kuuluivat apokryyfiselle, näkymättömälle vuokraajalle, muuta eivät toivoneetkaan.

Tohtori Manette oli hyvin ilonen iltasta syödessä. Heitä oli vain kolme pöydässä ja neiti Pross oli kolmas. Tohtori päivitteli ettei Charles ollut mukana, hän oli halukas vastustelemaan sitä pientä hellää salajuonta, joka pidätti häntä sinne tulemasta ja joi sydämestään hänen maljansa.

Niin oli hänen sanottava Lucylle hyvää yötä ja he erosivat. Mutta kolmannen aamutunnin hiljaisuudessa tuli Lucy jälleen alakertaan ja hiipi hänen huoneeseensa, epämääräisen pelon valtaamana.

Mutta kaikki oli paikoillaan, kaikki oli hiljaa, ja Lucy näki isänsä nukkuvan valkoiset hiukset sileän tyynyn päällä ja kädet rauhallisina peitteellä. Hän asetti tarpeettoman kynttilänsä varjoisaan paikkaan, hiipi hänen vuoteensa luo ja painoi huulensa hänen huulilleen, sitten hän kumartui hänen ylitsensä ja katseli häntä.

Vankeuden katkerat kyyneleet olivat hänen kasvoihinsa uurtaneet syviä ryppyjä, mutta hän peitti niitten jäljet niin voimakkaalla päättäväisyydellä, että hän hillitsi ne unessakin. Merkillisempiä kasvoja tyynessä, päättäväisessä ja valppaassa taistelussaan näkymätöntä ahdistajaa vastaan ei sinä yönä nähty koko unen laajassa valtakunnassa.

Lucy laski arasti kätensä hänen rakkaalle rinnalleen ja rukoili hiljaisen rukouksen että voisi aina pysyä niin uskollisena hänelle kuin hän rakkaudessaan tahtoi olla ja kuin hänen isänsä surut ansaitsivat. Sitten veti hän kätensä pois, suuteli hänen huuliaan vielä kerran ja lähti pois. Jo koitti aamu, ja plataanilehtien varjot liikkuivat yhtä hiljaa tohtorin kasvoilla kuin Lucyn huulet, rukoillessaan hänen puolestaan.

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Yhdeksän päivää.

Hääpäivä oli loistavan kirkas, ja he odottivat valmiina tohtorin huoneen ovella tämän puhellessa Charles Darnayn kanssa. He olivat menossa kirkkoon, kaunis morsian, herra Lorry ja neiti Pross, joka tällä hetkellä vähitellen leppyneenä ja välttämättömyyteen alistuen olisi ollut suoranaisesti autuaallinen, ellei häntä vielä olisi pistelyttänyt ajatus, että hänen veljensä Solomonin olisikin oikeastaan pitänyt olla sulhasena.

"Tätä varten siis", sanoi herra Lorry, joka ei tarpeeksi saattanut morsianta ihailla, ja joka oli kierrellyt häntä, tarkastellakseen erikseen jokaista pikkuseikkaa hänen yksinkertaisessa, kauniissa puvussaan, "tätä varten siis Lucy-kultani, vein teidän Kanaalin yli pikkuvauvana. Jumala varjelkoon, kuinka vähän ajattelin mitä tein. Kuinka pieneksi arvostelin palvelusta, jonka tein ystävälleni Charlesille."

"Ette te sitä siinä aikomuksessa tehnyt", muistutti kuivanjärkevä neiti Pross, "ja kuinka te siis olisitte sen tiennyt, lörpötyksiä!"

"Todellakin, mutta älkää itkekö", sanoi ystävällinen herra Lorry.

"Minä en itke", sanoi neiti Pross. "Tehän itkette."

"Minäkö neiti Pross?" (nykyään uskalsi herra Lorry silloin tällöin laskea leikkiä hänen kanssaan).

"Niin äsken, minä näin teidän itkevän ja mitäpäs kummaa siinä. Niin paljon pöytähopeaa olette heille antanut että se nostaisi kyyneleitä vaikka kenenkä silmiin. Siinä kokoelmassa ei ole kahvelia eikä lusikkaa", sanoi neiti Pross, "jota nähdessäni en olisi itkenyt eilisiltana laatikon tullessa, kunnes en voinut nähdä niitä enää."

"Minua se suuresti ilahuttaa", sanoi herra Lorry, "vaikka kunniani kautta, tarkotukseni ei ollut saattaa näitä vaatimattomia muistoja näkymättömiksi kellenkään. Herra Jumala! Tämä on tilaisuus, joka saattaa ihmisen tuumimaan, mitä on kadottanut. Voi armias, kun ajattelen, että olisi saattanut löytyä rouva Lorry, lähes viisikymmentä vuotta sitten."

"Eipä suinkaan", pääsi neiti Prossin suusta.

"Te tuumitte ettei rouva Lorrya koskaan olisi saattanut löytyä?" kysyi tämänniminen gentlemanni.

"Kaikkia vielä, te olitte vanhapoika jo kehdossa".

"Niin!" sanoi herra Lorry loistavana, järjestäen pikku peruukkiaan, "sekin on hyvin todenmukaista."

"Ja te olitte leivottu vanhaksipojaksi", jatkoi neiti Pross, "ennenkuin teidät pantiin kehtoon."

"Mutta minusta nähden", sanoi herra Lorry, "jouduin minä silloin hyvin pahoin pidellyksi ja minulla olisi myöskin pitänyt olla sananvaltaa tässä määräyksessä. Mutta jättäkäämme se asia sikseen. Nyt rakas Lucy", hän pani kätensä suojelevasti hänen vyötäisilleen, "kuulen heidän liikkuvan viereisessä huoneessa ja neiti Pross ja minä, jotka olemme säännöllisiä asiaihmisiä, emme tahdo päästää käsistämme viimeistä tilaisuutta sanoa teille jotain, mitä mielellänne kuuntelette. Te jätätte hyvän isänne yhtä uskollisiin ja helliin käsiin kuin omannekin ovat, me hoidamme häntä kaikinpuolin. Niitten kahden viikon kuluessa jolloin olette Warwickshiressa saavat Tellsonilaisetkin nousta varpailleen (kuvannollisesti puhuen) hänen edessään. Ja kun hän näiden kahden viikon kuluttua yhtyy teihin ja rakkaaseen mieheenne seuratakseen teitä toiselle retkelle Walesiin, täytyy teidän myöntää, että olemme lähettäneet hänet luoksenne hyvissä voimissa ja ilosella mielellä. Nyt kuulen Muutaman lähestyvän ovea. Sallikaa minun suudella rakasta tyttöäni ja antaa hänelle vanhanaikuisen vanhanpojan siunauksen, ennenkuin Muutama tulee vaatimaan omaansa."

Kotvasen piteli herra Lorry kauniita kasvoja hiukan loitompana katsellakseen tuttua ilmettä otsalla, ja sitten painoi hän loistavat, kultaiset kutrit vasten pientä ruskeata peruukkiaan teeskentelemättömällä hellyydellä ja hienotunteisuudella, mikä, jos sellainen on vanhanaikuista, oli Aataminaikuista.

Tohtorin huoneen ovi avautui ja hän tuli ulos Charles Darnayn seurassa. Hän oli niin kalmankalpea – niin hän ei ollut kun he sinne menivät, – ettei värin vivahdustakaan näkynyt hänen kasvoillaan. Mutta hänen tyven käytöksensä oli muuttumaton, vaikka tosin herra Lorryn terävä silmä keksi hämäriä jälkiä siitä että tuo vanha kauhu oli taannoin kylmän vihurin lailla kosketellut hänen kasvojaan.

Hän tarjosi käsivartensa tyttärelleen ja vei hänet portaita alas vaunuihin, jotka herra Lorry päivän kunniaksi oli vuokrannut. Toiset seurasivat toisissa vaunuissa, ja pian vihittiin Charles Darnay ja Lucy Manette läheisessä kirkossa, jossa ei mikään vieras silmä heitä tarkastanut.

Paitsi niitä kimaltelevia kyyneleitä, jotka loistivat pienen ryhmän hymyilyjen lomista vihkimyksen päätyttyä, loisti morsiamen kädellä joitakin säkenöiviä timantteja, jotka hiljan olivat vapautuneet herra Lorryn pimeistä taskuista. He palasivat kotia aamiaista syömään, ja kaikki kävi hyvin ja viimein sekaantuivat kultakutrit, jotka sekaantuivat köyhän suutarin valkoisiin kiharoihin Pariisin ullakkokamarissa, uudestaan niihin aamuauringossa jäähyväisiä heitettäessä kynnyksellä.

Ne olivat vaikeat jäähyväiset, vaikkei kauvaksi aikaa erottu. Mutta Lucyn isä rohkasi hänen mieltään ja sanoi viimein, irtaantuen hellästi hänen syleilystään: "ota hänet Charles, hän on sinun!" Ja morsiamen värisevä käsi viittaili heille kantotuolin ikkunasta ja hän oli poissa.

Koska kulma oli syrjässä joutilailta ja uteliailta ja koska valmistukset olivat olleet perin yksinkertaiset, jäivät tohtori, herra Lorry ja neiti Pross aivan yksikseen. Heidän palattuaan viileän, vanhan etehisen tervetulleeseen hämärään, huomasi herra Lorry suuren muutoksen tohtorissa, ikäänkuin olisi kultainen käsivarsi hänelle antanut myrkyllisen puukoniskun.

Hän oli hillinnyt itseään lujasti ja olihan odotettavissa, että hillitsemisen aiheen poistuttua hänessä muutos tapahtuisi. Mutta hänen vanha, peljästynyt ja hämmentynyt katseensa teki kerran Lorryn levottomaksi, ja se hajamielinen tapa jolla hän tarttui päähänsä ja tylsästi meni huoneeseensa heidän tultuaan portaita ylös, muistutti herra Lorrylle Defargea ja matkaa tähtikirkkaana yönä.

"Luulen", kuiskasi hän neiti Prossille, tuskallisesti mietiskeltyään, "luulen parhaaksi, ettemme nyt puhuttele häntä, emmekä muutenkaan häntä häiritse. Minun täytyy pistäytyä Tellsonissa, menen sinne nyt paikalla ja tulen heti takasin. Sitten teemme hänen kanssaan retken maalle ja syömme päivällistä siellä, ja sitten käy kaikki hyvin."

Herra Lorryn oli helpompi mennä Tellsonin pankkiin kuin tulla sieltä. Häntä pidätettiin siellä kaksi tuntia. Palatessaan nousi hän ylös portaita mitään kyselemättä palvelijalta ja suuntasi tohtorin ovelle, mutta pysähtyi kuullessaan kumean, nakuttavan äänen.

"Varjele! Mitä tämä on?" sanoi hän ja hätkähti.

Neiti Pross seisoi kauhistunein kasvoin hänen vieressään. "Voi meitä! Voi meitä! Kaikki on kadotettu!" huusi hän vääntäen käsiään. "Mitä nyt sanon Lintuneidilleni? Hän ei tunne minua ja tekee kenkiä!"

Herra Lorry lohdutti häntä niin hyvin kuin taisi ja meni itse tohtorin huoneeseen. Rahi oli käännetty valoa kohti kuten ennenkin suutarin työskennellessä ja hänen päänsä oli kumarruksissa ja hän oli hyvin ahkera.

"Tohtori Manette. Rakas ystäväni, tohtori Manette!"

Tohtori katseli häneen hetkisen – puoleksi kysyen ja puoleksi ikäänkuin äreissään siitä, että hänelle puhuttiin – ja kumartui jälleen työnsä yli.

Hän oli riisunut yltään takin ja liivit, paita oli avattu kaulasta kuten tavallisesti hänen tätä työtä tehdessään ja myöskin tuo vanha, riutunut, kalpea naamio oli taas palannut. Hän työskenteli uutterasti – kärsimättömästi – ikäänkuin tuntisi hän tulleensa keskeytetyksi.

Herra Lorry katseli hänen kädessään olevaa työtä ja näki että kenkä oli samaa kokoa ja kuosia kuin entinenkin. Hän tarttui toiseen joka oli hänen vieressään ja kysyi mitä se oli.

"Se on kävelykenkä nuorelle naiselle", mutisi hän katsomatta ylös.

"Sen olisi pitänyt olla valmis jo aikoja sitten. Jättäkää se rauhaan."

"Mutta tohtori Manette. Katsokaa minua."

Hän totteli vanhalla, koneellisella, nöyrällä tavallaan keskeyttämättä työtään.

"Ettekö tunne minua, rakas ystäväni? Ajatelkaahan toki. Onko tämä teille sopivaa työtä, rakas ystävä!"

Ei mikään saanut häntä puhumaan. Hän katseli ylös joka kerran kun häntä käskettiin sitä tekemään, mutta mitkään kehotukset eivät voineet houkutella häneltä sanaakaan. Hän työskenteli työskentelemistään ääneti, eivätkä äänet vaikuttaneet häneen enempää kuin jos olisi puhuttu seinälle tai ilmaan. Ainoa toivon kipuna, jonka herra Lorry taisi keksiä, oli se, että suutari joskus salaa katseli ulos kenenkään kehottamatta. Siinä silmäyksessä ilmeni heikkoa uteliaisuutta tai ujostelemista – kuin olisi hän koettanut selvittää jotain epäilystä sielussaan.

Kaksi asiaa huomasi herra Lorry heti tärkeäksi, ensiksi, että tämä oli pidettävä salassa Lucyltä ja toiseksi että se oli salattava kaikilta, jotka hänet tunsivat. Yksissä neuvoin neiti Prossin kanssa ryhtyi hän paikalla toimenpiteisiin viimemainitun suhteen ja pani liikkeelle huhun että tohtori oli pahoinvoipa ja tarvitsi täydellistä lepoa. Pettääkseen tytärtä, kirjoitti neiti Pross hänelle ja kertoi tohtorin kutsutun sairaiden luo ja viittasi pari kolme riviä sisältävään valekirjeeseen tohtorilta itseltään, joka kirje muka oli hänelle lähetetty samassa postissa.

Näihin toimenpiteisiin, jotka aina olivat paikallaan, kävi miten kävi, ryhtyi herra Lorry siinä toivossa että hän pian tulisi entiselleen. Jos se tapahtuisi pian, oli hänellä toinen keino varalla, hän aikoi pyytää lausuntoa tohtoria koskevasta asiasta.

Tässä parantumisen toivossa ja pannakseen toimeen tätä kolmatta seikkaa päätti herra Lorry tarkasti pitää häntä silmällä, mutta niin huomaamatta kuin mahdollista. Siksi ryhtyi hän toimiin, saadakseen ensi kerran elämässään vapautta Tellsonin pankista ja asettui ikkunan ääreen istumaan samassa huoneessa.

Ei kestänyt kauvan, ennenkuin hän huomasi aivan hyödyttömäksi puhutella tohtoria, sillä kun häntä ahdistettiin kävi hän alakuloiseksi. Hän jätti tämän koetuksen jo ensi päivänä ja päätti vaan aina pysytellä hänen läheisyydessään ollakseen siten äänettömänä väitteenä sille hairahdukselle, jonka alainen tohtori oli tai oli tulemaisillaan. Hän pysyi siis paikallaan ikkunan ääressä, luki ja kirjoitti ja osotti niin ystävällisesti ja luonnollisesti kuin taisi, että se oli hänen vapaasti valitsema paikkansa.

Tohtori Manette söi ja joi mitä hänelle annettiin ja työskenteli ensimmäisenä päivänä pimeään asti – vielä puolen tuntia sen jälkeen kun ei herra Lorry olisi nähnyt lukea eikä kirjoittaa vaikka henki olisi ollut kysymyksessä. Hänen asettaessaan työkalunsa syrjään huomeneksi, nousi herra Lorry ja sanoi hänelle:

"Tahdotteko lähteä ulos?"

Hän vilkasi alas laattialle kummallekin puolelleen kuten ennenkin, katseli ylös vanhaan tapaansa ja kysyi vanhalla, hillityllä äänellään:

"Ulos?"

"Niin, ulos kävelemään kanssani. Miksikä ei?"

Hän ei vaivautunut selittämään miksikä ei, eikä sanonut sanaakaan enää. Mutta kun hän kumartui eteenpäin rahinsa yli hämärässä kyynäspäät polvilla ja pää käsien varassa, luuli herra Lorry kuulevansa hänen kummeksien kysyvän itseltään "miksikä ei". Teräväsilmänen asiamies huomasi tässä toivon merkkiä ja päätti pitää siitä kiinni.

Neiti Pross ja herra Lorry valvoivat vuoroon ja pitivät häntä silloin tällöin silmällä viereisestä huoneesta. Hän kulki pitkän aikaa edestakasin ennen maatapanoaan, mutta kun hän vihdoin laskeusi levolle, nukkui hän. Aamulla oli hän aikasin ylhäällä ja meni heti rahilleen työnsä ääreen.

Toisena päivänä tervehti herra Lorry häntä hilpeästi mainiten häntä nimeltä ja puhuen hänelle asioista, joista he viime aikoina olivat keskustelleet. Hän ei vastannut, mutta silminnähtävästi hän kuuli ja ajatteli mitä puhuttiin, vaikka ajatukset olivat hämmentyneet. Tämä rohkasi herra Lorrya kutsumaan neiti Prossin käsitöineen tulemaan sisään monesti päivän kuluessa, silloin he puhuivat Lucysta ja hänen isästään aivan tyynesti kuten ainakin ja ikäänkuin ei mitään olisikaan epäkunnossa. He eivät tehneet mitään viittauksia, eivätkä puhelleet kauvan, eivätkä usein, että olisivat väsyttäneet häntä. Herra Lorryn hyvää sydäntä lujensi se seikka, että hän nyt useammin katseli ylös ja että hänessä näytti liikkuvan levoton tietoisuus siitä, ettei kaikki hänen ympärillään ollut oikealla tolalla.

Pimeän yllättäessä kysyi herra Lorry taas:

"Rakas tohtori, tahdotteko mennä ulos?"

Kuten ennen toisti hän:

"Ulos?"

"Niin, ulos kävelemään kanssani. Miksikä ei?"

Tällä kertaa oli herra Lorry menevinään ulos kun hän ei saanut mitään vastausta. Oltuaan poissa tunnin ajan palasi hän takasin. Sillä välin oli tohtori muuttanut tuolille ikkunan ääreen ja katseli plataania, mutta herra Lorryn palatessa hiipi hän takasin rahinsa luo.

Aika kului hyvin hitaasti ja herra Lorryn toivo synkistyi ja hänen sydämensä kävi yhä raskaammaksi päivä päivältä. Kolmas päivä tuli ja meni, samoin neljäs ja viides. Viisi päivää, kuusi päivää, seitsemän päivää, kahdeksan päivää, yhdeksän päivää.

Toivon yhä pimetessä ja sydän yhä raskaampana herra Lorry vietti tämän tuskallisen ajan. Salaisuus oli hyvin kätketty ja Lucy oli tietämätön ja onnellinen, mutta herra Lorry huomasi, että suutari, jonka käsi alussa oli hiukan tottumaton, oli tulemaisillaan kauhean taitavaksi, eikä hän ollut koskaan niin innostunut työhönsä, eivätkä hänen kätensä koskaan olleet niin näppärät ja taitavat kuin hämärissä yhdeksäntenä päivänä.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Muuan lausunto.

Väsyneenä tuskallisesta valvonnasta vaipui herra Lorry sohvalla uneen. Tämän jännitysajan kymmenentenä päivänä hän heräsi auringonpaisteesen huoneessa, jossa hän oli nukahtanut raskaaseen uneen yön vielä pimeänä ollessa.

Hän hieroi silmiään ja nousi ylös mutta epäili vielä nukkuvansa. Sillä kun hän meni tohtorin huoneen ovelle ja kurkisti sisään, huomasi hän suutarinrahin työkaluineen olevan syrjässä ja tohtorin itsensä istuvan ikkunan ääressä lukemassa. Hän oli tavallisessa aamupuvussaan ja hänen kasvonsa (jotka herra Lorry selvästi näki) vaikka tosin hyvin kalpeat, olivat tyynet ja miettiväiset.

Sittenkin kun herra Lorrylle oli selvinnyt että hän oli valveilla, oli hän hetken aikaa huimaavan epävarma siitä oliko koko suutaroiminen ollut vain sekanaista unta. Sillä näkihän hän ystävänsä tavallisessa puvussaan ja tavallisessa toimessaan. Ja löytyikö mitään todistusta siitä että muutos, joka oli häneen tehnyt niin syvän vaikutuksen, oli tosiaankin tapahtunut.

Hän teki tämän kysymyksen vain ensi hämmästyksessään, sillä olihan vastaus selvä. Ellei tähän syvään vaikutukseen olisi ollut vastaavaa ja riittävää syytä, kuinka olisi hän, Jarvis Lorry siellä? Kuinka oli hän saattanut nukahtaa vaatteissaan tohtori Manetten vastaanottohuoneessa, ja kuinka seisoi hän näissä mietteissä tohtorin makuuhuoneen ovella varhain aamulla?

Kotvasen kuluttua seisoi neiti Pross kuiskaillen hänen vieressään. Jos hän vielä olisi hitustakaan epäillyt, olisivat neiti Prossin sanat epäilyksen haihduttaneet, mutta hänen päänsä oli nyt selvinnyt eikä hän enää epäillyt. Hän ehdotti että he antaisivat ajan kulua tavalliseen aamiaishetkeen ja silloin vastaanottaisivat he tohtorin, ikäänkuin kaikki olisi entisellään. Jos hän olisi tavallisessa mielentilassaan, koettaisi herra Lorry varovaisesti hankkia selitystä sen lausunnon kautta, jota hän levottomuudessaan oli niin halukas saamaan.

Neiti Pross alistui hänen neuvoihinsa ja tuuma toteutettiin huolellisesti. Koska herra Lorrylla oli tarpeeksi aikaa tavanmukaiseen tarkkaan vaatetukseensa, ilmestyi hän aamiaisaikana tavallisessa valkosessa paidassaan ja siroissa sukissaan. Tohtori kutsuttiin tavalliseen tapaan ja tulikin aamiaiselle.

Mikäli herra Lorry häntä ymmärsi, varovaisesti ja vähitellen häntä lähennellessään, jonka menettelytavan herra Lorry piti varmimpana, tuntui tohtori ensin otaksuvan että hänen tyttärensä häät olivat olleet eilen. Tarkotuksella tehty viittaus viikon ja kuukauden päivään pani hänet ajattelemaan ja laskemaan ja teki hänet nähtävästi levottomaksi. Mutta muuten oli hän niin tyyni, että herra Lorry päätti hankkia sitä apua, jota hän mietiskeli. Ja tämä apu oli tuleva tohtorilta itseltään.

Kun siis aamiainen oli syöty ja pöytä riisuttu, ja he tohtorin kanssa istuivat kahden, sanoi herra Lorry lämpimästi:

"Rakas Manette, haluaisin kuulla näin meidän kesken teidän lausuntoanne hyvin omituisessa asiassa, joka suuresti mieltäni kiinnittää. Nimittäin minusta nähden se on omituinen, mutta teille, jolla on laajemmat tiedot ehkei niin olekkaan."

Tohtori katseli käsiään, jotka olivat menettäneet valkosen hipiänsä tässä viimeisessä työssä, hän näytti levottomalta ja kuunteli tarkkaan. Hän oli jo useamman kerran tarkastanut käsiään.

"Tohtori Manette", sanoi herra Lorry, kosketellen ystävällisesti hänen käsivarttaan, "se koskee erittäin rakasta ystävääni. Pyydän että ajattelette asiaa ja annatte minulle hyvän neuvon hänen tähtensä – ja ennen kaikkia hänen tyttärensä takia – hänen tyttärensä, rakas Manette."

"Jos ymmärrän oikein", sanoi tohtori hillityllä äänellä, "koskee asia jotain sielunsairautta."

"Niin juuri."

"Puhukaa selvästi", sanoi tohtori. "Kertokaa kaikki yksityiskohtia myöten."

Herra Lorry näki että he ymmärsivät toisiaan ja jatkoi:

"Rakas Manette, se koskee vanhaa, pitkällistä järkähdystä tunteissa – kuten itse sanoitte, sielunsairautta. Se on kohtaus, joka on kestänyt Jumala ties' kuinka kauvan, sillä luulen ettei sairas voi itse laskea aikaa eikä löydy muuta keinoa sen perille pääsemiseen. Se on kohtaus josta sairas parani voimatta itsekään sanoa miten. Sen olen itse kuullut hänen julkisesti selittävän vaikuttavalla tavalla. Hän on parantunut siitä kohtauksesta niin täydellisesti, että hän nyt on erinomaisen älykäs ihminen, joka kykenee suuriin sielun ja ruumiin ponnistuksiin ja yhä lisää jo ennestään laajoja tietojaan. Mutta onnettomuudeksi", hän vaikeni ja veti pitkän henkäyksen – "on tauti uudistunut."

Tohtori kysyi matalalla äänellä: "kauvanko se kesti?"

"Yhdeksän päivää ja yötä."

"Mitenkä se näyttäytyi? Ryhtyikö hän johonkin vanhaan työhön, joka oli taudin yhteydessä."

"Niin oli asian laita."

"Näittekö koskaan ennen", kysyi tohtori selvästi ja tyynesti, vaikkakin matalalla äänellä, "häntä tässä työssä."

"Kerran ennen."

"Ja kun tauti uudistui, oliko hän useissa suhteissa – tai kaikissa suhteissa – samallainen kuin silloin?"

"Kaikissa suhteissa, luulen."

"Te puhuitte hänen tyttärestään. Tietääkö hänen tyttärensä taudin uudistumisesta?"

"Ei. Se pidettiin salassa häneltä ja toivon ettei hän koskaan pääse salaisuuden perille. Sitä ei tiedä kukaan muu kuin minä ja eräs toinen luotettava henkilö."

Tohtori tarttui hänen käteensä ja mutisi: "Siinä menettelitte hyvin ystävällisesti ja huolellisesti". Herra Lorry puristi vuorostaan tohtorin kättä, eikä kumpanenkaan puhunut vähään aikaan mitään.

"Niin, rakas Manette", sanoi herra Lorry viimein hienotunteisimmalla ja ystävällisimmällä äänellään, "minä olen vain asiamies, enkä ymmärrä käsitellä niin vaikeita ja monimutkaisia kysymyksiä. Minulla ei ole tarpeellisia tietoja, minulla ei ole siihen vaadittavaa älyä, tarvitsen johtoa. Ei löydy maailmassa toista, jonka johtoon niin luottaisin kuin teidän. Sanokaa minulle kuinka voi sellainen taudinuudistus tapahtua? Onko syytä peljätä toista? Voiko uudistusta estää? Kuinka tulee uudistusta hoitaa? Kuinka on oikeastaan asian laita? Mitä voin tehdä ystäväni puolesta siinä suhteessa. Ei kukaan ole koskaan hartaammin halunnut ystävätään auttaa kuin minä, jos vain tietäisin millä lailla. Mutta en tiedä mitenkä menetellä siinä tapauksessa, ehkäpä te terävyydellänne, tiedoillanne ja kokemuksellanne voisitte johdattaa minut oikeille jäljille, silloin voisin paljon toimittaa, mutta ilman johtoa ja tietoja en saa mitään aikaan. Keskustelkaa kanssani tästä asiasta, näyttäkää se minulle selvemmässä valossa ja opettakaa minua tekemään vähän enemmän hyötyä."

Tohtori Manette istui mietiskeleväisenä kuultuaan nämät vakavat sanat eikä herra Lorry häntä ahdistanut sen enempää.

"Minun luullakseni", sanoi tohtori vaivoin lopettaen tukalan äänettömyyden, "ei uudistus, josta puhutte rakas ystäväni, ollut aivan arvaamaton sairaalle."

"Pelkäsikö hän sitä?" uskalsi herra Lorry kysyä.

"Pelkäsi", hän sanoi sen ehdottomalla väristyksellä. "Te ette voi aavistaa mitenkä sellainen pelko painaa sairaan mieltä ja kuinka vaikeata – melkeinpä mahdotonta – hänen on pakottaa itseään puhumaan sanaakaan siitä asiasta, joka häntä painaa."

"Tuntisiko hän huojennusta", kysyi herra Lorry, "jos hän voisi uskoa tätä salaista pelkoa jollekkin, kun se häntä yllättää."

"Kyllä luulen. Mutta se on kuten sanoin, melkein mahdotonta. Luulenpa että se – muutamissa tapauksissa on aivan mahdotonta."

"No niin", sanoi herra Lorry, lyhyen äänettömyyden jälkeen, pannen taas ystävällisesti kätensä tohtorin käsivarrelle, "mistä luulette tämän kohtauksen johtuvan?"

"Luulen", vastasi tohtori Manette, "että ajatukset ja muistot, jotka olivat taudin ensimmäisenä syynä, äkisti ja merkillisesti herätettiin henkiin. Joitakin kiihkeitä, tuskallisia muistoja palasi varmaan elävästi hänen mieleensä. On luultavaa, että hänen sielussaan on kauvan asunut pelko siitä että nämät muistot jossakin tilaisuudessa, sanokaamme erityisestä syystä heräisivät eloon. Hän koetti turhaan valmistaa itseään, ja ehkäpä juuri jännitys valmistuksen aikana, vei häneltä voimat sitä kestämään."

"Muistaako hän mitä tapahtui uudistuskohtauksen aikana?" kysyi herra

Lorry hyvin ymmärrettävällä epäilyksellä.

Tohtori katseli suruisesti ympärilleen, pudisti päätään ja vastasi matalalla äänellä: "ei vähääkän".

"Entäs tulevaisuuteen nähden?" kyseli herra Lorry.

"Tulevaisuuteen nähden", sanoi tohtori, jälleen lujana, "on minulla hyviä toiveita. Koska taivas armossaan on antanut hänelle terveyden niin pian takasin, olen hyvässä toivossa. Koska hän sortui johonkin monimutkaiseen, kauvan peljättyyn ja aavistettuun, jota vastaan hän kauvan oli taistellut, ja josta hän kuitenkin oli tointunut, sitten kun pilvi oli lauennut ja painunut ohi, toivon minä, että pahin on kestetty."

"Hyvä, se on hyvä lohdutus. Olen kiitollinen", sanoi herra Lorry.

"Olen kiitollinen", toisti tohtori ja painoi hartaudella päänsä alas.

"On kaksi kohtaa, joista tahtoisin selitystä. Saanko jatkaa?"

"Te ette voi tehdä ystävällenne parempaa palvelusta." Tohtori ojensi hänelle kätensä.

"Ensimmäinen kysymys siis. Hän on luonteeltaan ahkera ja tarmokas, työskentelee innokkaasti laajentaakseen ammattitietojaan, tekee kokeita y.m. Tekeekö hän kentiesi liiaksi työtä?"

"Sitä en luule. Alituinen työntarve on kenties hänen luonteelleen ominaista. Osaksi se kai on luontaista, osaksi seurauksena hänen suruistaan. Mitä vähemmän hän ajattelee terveellisiä asioita, sitä enemmän hänen ajatuksensa ovat vaarassa kääntyä epäterveelliseen suuntaan. Hän on kai pitänyt itseään silmällä ja tehnyt tämän havainnon."

"Oletteko varma ettei hän rasita itseään liiaksi?"

"Luulen olevani aivan varma siitä."

"Rakas Manette, jos hän olisi rasittunut – ."

"Rakas Lorry, epäilen sitä mahdolliseksi. Vaikutus on yhdeltä puolelta ollut valtava ja siis on vastavaikutus tarpeellinen."

"Suokaa minulle, itsepäiselle asiamiehelle anteeksi, mutta otaksukaa hetkinen että hän olisi rasittunut, vaikuttaisiko se taudinuudistumista?"

"Sitä en luule. En luule", sanoi tohtori Manette vakuutetun varmuudella, "että löytyy muuta kuin yksi ainoa ajatussuunta, joka uudistaa sen. Yksi ainoa kova isku tähän arkaan kohtaan voisi sen uudistaa. Sen jälkeen mitä on tapahtunut ja hänen siitä parannuttua voinen tuskin odottaa sellaista uutta, kovaa iskua. Toivon ja melkeinpä luulen, että taudinuudistumiseen syynä olleet aiheet ovat loppuneet."

Hän puhui epäröivästi kuin mies, joka tietää kuinka helposti mitätön seikka voi saattaa sielun elimistön epäkuntoon ja kuitenkin varmasti kuten se, joka hitaasti on voittanut vakuutuksen omilla kärsimyksillään ja suruillaan. Hänen ystävänsä tehtävä ei ollut vähentää tätä itseluottamusta. Hän selitti rauhoittuneensa ja olevansa keveämmällä mielellä kuin mitä todellisesti oli ja lähestyi nyt toista ja viimeistä kohtaa. Se oli hänestä tehtävistään vaikein, mutta kun hän muisti keskusteluaan neiti Prossin kanssa sunnuntaiaamuna ja muisti mitä hän oli nähnyt viimeisenä yhdeksänä päivänä, tunsi hän että se oli tehtävä.

"Työtä, jota hän toimitti sen tilapäisen taudin kestäessä, josta hän niin onnellisesti parantui", sanoi herra Lorry selvitettyään kurkkuansa, "tahdomme sanoa – sepän työksi. Sanokaamme esimerkin vuoksi, että hän onnettomuuden päivinään oli tottunut työskentelemään pienen alasimen ääressä. Sanokaamme että hän aivan odottamattomasti taas tavattiin alasimensa ääressä. Eikö ole vahingollista että hän pitää sen luonaan?"

Tohtori varjosti otsaansa kädellään ja polki jalallaan hermostuneesti maata.

"Hän on aina pitänyt sen luonaan", sanoi herra Lorry, katsellen levottomasti ystävätään. "Eikö olisi parasta että hän erkanisi siitä?"

Tohtori varjosti yhä otsaansa kädellään ja polki hermostuneesti laattiata.

"Teistä on vaikea neuvoa minua", sanoi herra Lorry, "ymmärrän varsin hyvin että kysymys on vaikea. Mutta luulen – ." Hän pudisti päätään ja vaikeni.

"Katsokaa", sanoi tohtori Manette kääntyen häneen tuskallisen vaitiolon jälkeen, "on hyvin vaikeata johdonmukaisesti selittää mitä liikkuu tämän miesraukan sisimmässä sydämessä. Hän halusi kerran niin palavasti tätä työtä ja se oli hänelle niin tervetullutta kun hän sen sai. Epäilemättä huojensi se hänen tuskaansa, se vaivasi sormia aivojen sijasta, ja hänen enemmän harjaantuessa tukahutti sormien näppäryys sieluntuskat siksi ei hän koskaan ole saattanut ajatellakkaan tykkönään luopua tästä työstä. Nytkin kun luulen hänellä olevan suurempia toiveita itsestään kuin koskaan ennen, ja kun hän puhuu itsestään jommoisellakin luottamuksella, pelkkä ajatus, että hän tulisi tarvitsemaan vanhaa työtään eikä löydä sitä, synnyttää hänessä äkillistä pelvon tunnetta, jota voisi kuvailla löytyvän eksyneen lapsen sydämessä."

Katsellessaan herra Lorrya kasvoihin, muistutti hän itse tätä vertausta.

"Mutta eikö – muistakaa että puhun kuten itsepintainen asiamies ainakin, joka vain puuhailee killinkien ja setelien kanssa – mutta eikö tämän esineen säilyttäminen pidä myöskin ajatusta vireillä? Jos esine katoaisi, rakas Manette, eikö pelkokin menisi samaa tietä? Eikö alasimen säilyttäminen ole jonkinlaista pahain aavistusten kannattamista?"

Seurasi uusi äänettömyys.

"Mutta ajatelkaa", sanoi tohtori vapisevalla äänellä, "että se on hänelle niin vanha seurakumppani."

"Minä en sitä säilyttäisi", sanoi herra Lorry päätään pudistaen, sillä hän kävi vaan varmemmaksi huomatessaan tohtorin levottomaksi. "Minä neuvoisin häntä uhraamaan sen. Pyydän vain teiltä valtakirjaa. Olen varma että siitä on vahinkoa. Kas niin, valtuuttakaa minut siihen toimeen niin teette oikein kauniisti. Hänen tyttärensä tähden, rakas Manette!"

Oli omituista nähdä, mikä taistelu tohtorissa tapahtui.

"Tapahtukoon se siis hänen nimessään, minä suostun. Mutta minä en sitä poistaisi potilaan läsnä ollessa. Kaivatkoon hän vanhaa seurakumppaniaan vasta sitten, kun hän on ollut poissa kotvasen aikaa."

Tähän herra Lorry mielellään suostui ja neuvottelu oli lopussa. He viettivät sen päivää maalla ja tohtori oli aivan entisellään. Kolmena seuraavana päivänä oli hän aivan terve ja neljäntenätoista päivänä matkusti hän Lucyn ja hänen miehensä luo. Herra Lorry oli ennakolta selittänyt hänelle mihin varokeinoihin hänen äänettömyytensä tähden oli ryhdytty ja tohtori oli ne ottanut huomioon kirjoittaessaan Lucylle, jolla siis ei ollut mitään epäilyksiä.

Samana iltana jolloin hän lähti, meni herra Lorry hänen huoneeseensa, mukanaan kirves, saha, taltta ja vasara. Neiti Pross seurasi mukana kynttilä kädessä. Lukittujen ovien takana, salaperäisesti ja rikoksellisena iski herra Lorry suutarinahan kappaleiksi, ja neiti Pross valaisi tätä työtä ikäänkuin olisi hän avullisena murhassa – johon hän tuikeine kasvoineen olisi kylläkin sopinut. Ruumiin polttaminen (kun se ensin oli paloteltu sopiviin kappaleihin) tapahtui siekailematta kyökin liedessä ja työkalut, kengät ja nahka haudattiin puutarhaan. Hävitystyö ja salaaminen on rehellisille sieluille niin perin vastenmielistä, että herra Lorry ja neiti Pross tässä työssä puuhaillessaan, olivat omasta mielestään ja myöskin ulkonäöltään melkein kuin kamalan konnatyön rikostoverit.

KAHDESKYMMENES LUKU

Muuan rukous.

Kun vastanaineet tulivat kotia oli Sydney Carton ensimmäisenä heitä onnittelemassa. He eivät olleet monta tuntia olleet kotona ennenkuin hän saapui. Hän ei ollut parantunut pukuunsa, ulkomuotoonsa eikä tapoihinsa nähden, mutta hänessä ilmeni jonkinmoista karkeata uskollisuutta, joka oli uutta Charles Darnaylle.

Sopivan tilaisuuden sattuessa vei hän Darnayn syrjään ikkunan luo puhuakseen hänen kanssaan kahdenkesken.

"Herra Darnay", sanoi Carton, "toivon että meistä tulee ystävät."

"Olemmehan jo ystäviä, niin ainakin toivon."

"Te sanotte tämän vain ystävällisenä puhetapana, mutta sitä en tarkota. Kun sanon että toivon meistä tulevan ystäviä, en tarkota juuri sitäkään."

Jolloin Charles Darnay luonnollisesti kysyi häneltä suopeasti ja toverillisesti, mitä hän siis tarkotti?

"Niin totta kuin elän", sanoi Carton hymyillen, "on tämä helpompi minun itseni ymmärtää kuin saada se teille selväksi. Mutta antakaa kuin koetan. Muistattehan erään kuuluisan illan jolloin olin tavallista enemmän humalassa?"

"Muistan erään kuuluisan illan jolloin te vaaditte minua tunnustamaan, että olitte juonut."

"Minäkin sen muistan. Sellaisten iltojen kirous vainoo minua raskaasti, sillä minä muistan ne aina. Toivon että se luetaan minulle hyväksi silloin kun päiväni ovat päättyneet. Rauhoittukaa, en aio saarnata."

"Olen aivan rauhallinen. Teidän vakava mielialanne ei lainkaan tee minua levottomaksi."

"Oh!" sanoi Carton, huolettomasti viitaten kädellään, ikäänkuin olisi hän tahtonut työntää tämän ajatuksen luotaan. "Äsken mainitussa juomatilaisuudessa (niitä on ollut monta, kuten tiedätte) olin sietämätön hokiessani milloin teistä pitäväni, milloin taas en pitäväni. Toivon, että unohtaisitte sen."

"Olen jo aikoja sitten unohtanut sen."

"Taaskin puhetapaa. Mutta herra Darnay, minulla ei ole yhtä helppo unohtaa kuin teillä näkyy olevan. Minä en suinkaan ole sitä unhottanut ja moinen pintapuolinen vastaus ei auta minua sitä unohtamaan."

"Jos vastaukseni oli pintapuolinen, pyydän teiltä anteeksi. Aikomukseni oli vain kääntää huomionne pois mitättömästä seikasta, joka hämmästyksekseni tuntuu teitä liiaksi vaivaavan. Minä vakuutan teille kunniani kautta että olen sen aikoja sitten haihduttanut mielestäni. Hyvä Jumala, mitäpä siinä olisi muistamista. Eikö minulla ollut tärkeämpää muistettavaa siinä suuressa palveluksessa, jonka minulle teitte sinä päivänä?"

"Mitä siihen suureen palvelukseen tulee", sanoi Carton, "täytyy minun ilmottaa teille, koska puhutte siitä tuohon tapaan, että se oli vain virkakepponen. En tiedä piittasinko siitä miten teidän kävi, tehdessäni sen palveluksen; nyt puhun menneestä ajasta."

"Te vähennätte velkani", vastasi Darnay, "mutta en tahdo kinastella kanssanne teidän pintapuolisesta vastauksestanne."

"Se on totinen tosi, herra Darnay, uskokaa minua. Olen poikennut aineestani. Niin, ehdotin että meistä tulisi ystävät. Nyt tunnette minut, tiedätte että olen kykenemätön kaikkiin ihmisten parempiin ja korkeampiin pyrintöihin. Jos sitä epäilette, kysykää Stryveriltä, hän kyllä sanoo teille totuuden."

"Minä muodostan mieluummin itselleni oman mielipiteen välittämättä hänen neuvoistaan."

"No niin, te tiedätte ainakin että olen irstas heittiö, joka ei koskaan ole tehnyt mitään hyötyä, eikä tule koskaan tekemäänkään."

"En voi tietää, mitä te vielä tulette tekemään."

"Mutta minä sen tiedän, ja teidän täytyy uskoa minua. No niin, jos voisitte sietää että tällainen arvoton toveri, jonka maine on niin arveluttavaa laatua, silloin tällöin pistäytyisi täällä, pyytäisin että minulle annettaisiin erioikeus tulla ja mennä täällä, että minua katsottaisiin hyödyttömäksi (lisäisinpä vielä rumentavaksi, ellei meissä olisi tuota yhdennäköisyyttä) huonekaluksi, jota suvaitaan sen pitkän palveluksen tähden, välittämättä siitä sen enempää. Enpä luule että väärinkäyttäisin lupaanne. Tuskinpa tulisin käyttämään sitä useammin kuin neljästi vuodessa. Mutta olisin kenties hyvilläni kun tietäisin, että tällainen lupa on minulle suotu."

"Tahdotteko koettaa?"

"Toisin sanoen, te suostutte pyyntööni. Kiitän teitä, Darnay.

Sallitteko minun kutsua teitä nimeltänne?"

"Sepä minustakin nähden on sopivinta tästä lähtien."

He puristivat toistensa käsiä ja Sydney kääntyi pois. Kotvasen kuluttua oli hän päältä katsoen yhtä ryhditön kuin tavallisesti.

Hänen mentyään viittaili Charles Darnay illan kuluessa, jonka hän vietti neiti Prossin, tohtorin ja herra Lorryn seurassa, tähän keskusteluun, pitäen Sydney Cartonin kevytmielisyyttä ja huolettomuutta arvoituksena. Hän ei puhunut hänestä katkeruudella eikä ankaruudella, vaan kuten jokainen olisi puhunut, joka tunsi hänet sellaisena kuin hän näyttäytyi.

Hän ei saattanut aavistaa, että hänen sanansa painuisivat hänen kauniin, nuoren vaimonsa mieleen, mutta kun hän jälestäpäin tapasi hänet heidän omissa huoneissaan, odotti Lucy häntä tuo vanha, omituinen ilme otsallaan.

"Olemmeko miettiväisiä tänään?" sanoi Darnay, kiertäen käsivartensa hänen vyötäsilleen.

"Niin, rakas Charles", sanoi Lucy, kädet hänen rinnallaan, kysyvä ja tarkkaava katse häneen kiinnitettynä, "olemme hyvin miettiväisiä tänä iltana, sillä meillä on jotain sydämellämme tänä iltana."

"Mitä se on, Lucyni?"

"Lupaatko, ettet kiusaa minua kysymyksillä, jos pyydän?"

"Josko lupaan. Mitäpä en lupaisi armaalleni?"

Mitäpä hän tosiaankin olisi voinut olla lupaamatta, pyyhkiessään toisella kädellä syrjään kultakutrit hänen poskeltaan ja toinen käsi sillä sydämellä, joka hänelle sykki.

"Luulen, Charles, että herra Carton ansaitsee enemmän hienotunteisuutta ja kunnioitusta kuin mitä sinun puheesi tänä iltana ilmaisi."

"Todellako, oma ystäväni, miksi niin?"

"Sitä juuri et saa minulta kysyä. Mutta luulen – tiedän – että niin on."

"Se riittää että tiedät sen. Mitä tahdot minua tekemään kultani?"

"Pyydän sinua, rakkaani, aina olemaan hyvin jalomielinen häntä kohtaan ja hyvin anteeksiantavainen hänen vikoihinsa nähden kun hän ei ole läsnä. Pyydän sinua uskomaan, että hänellä on sydän, jonka hän hyvin, hyvin harvoin paljastaa ja jossa on syvät haavat. Olen nähnyt sen verta vuotavan."

"Tuntuu perin kiusalliselta ajatella", sanoi Charles Darnay, aivan hämmästyneenä, "että olen menetellyt väärin häntä kohtaan. Sitä en ole koskaan hänestä uskonut."

"Rakas mieheni, niin kumminkin on. Pelkään ettei häntä enää voi kohottaa, tuskin voinee toivoa että mitään hänen luonteessaan tai kohtalossaan enää saattaa parantua. Mutta olen vakuutettu että hänessä piilee paljon hyvää, jaloa, jopa suurenmoistakin."

Hän oli niin kaunis puhtaassa uskossaan tähän kadotettuun mieheen, että hänen miehensä olisi saattanut katsella häntä tuntikausia hänen siinä seisoessaan.

"Oi, oma rakastettuni!" sanoi Lucy, hiipien lähemmäksi miestään, asetti päänsä hänen rinnalleen ja katseli häntä silmiin, "muista kuinka vahvoja me olemme rakkaudessamme ja kuinka heikko hän on kurjuudessaan."

Hänen rukouksensa liikutti hänen miestään. "Tahdon aina muistaa sitä, rakas sydänkäpyni. Muistan sen elämäni loppuun asti."

Hän kumartui kultakutrisen pään yli ja suuteli hänen ruusuisia huuliaan ja sulki hänet syliinsä. Jospa muuan yksinäinen vaeltaja, joka harhaili pimeitä katuja olisi kuullut hänen viattomat sanansa ja nähnyt ne säälin kyyneleet, jotka hänen miehensä suuteli pois hänen lempeistä sinisilmistään, jotka niin rakkaasti häneen katselivat, olisi vaeltaja itkenyt yön pimeässä – eikä hänen huuliltaan ensi kertaa olisi kuulunut sanat: "Jumala häntä siunatkoon suloisesta osanotostaan".

YHDESKOLMATTA LUKU

Kaikuvia askeleita.

Kuten jo mainittiin, oli tohtorin kadunkulma merkillinen kaikumaan. Aina uutterasti kiertäen kultaista lankaa, joka yhdisti hänen miestään, isäänsä, häntä itseään ja vanhaa kasvattajaansa ja kumppaniaan autuaalliseen elämään, istui Lucy kaikuvan kulman hiljaisessa talossa, kuunnellen askelten kaikua.

Vaikka hän olikin täysin onnellinen nuori vaimo, oli alussa hetkiä jolloin hänen työnsä hitaasti luisui hänen käsistään ja hänen silmänsä kostuivat. Sillä tässä kaiussa oli jotain keveää, kaukaista ja vielä tuskin kuuluvaa, joka tärisytti liiaksi hänen sydäntään. Utuisia toiveita ja epäilyksiä – toiveita rakkaudesta, joka vielä oli hänelle tuntematon, epäilyksiä siitä, saisiko hän jäädä eloon nauttiakseen tätä uutta onnea – taistelivat hänen rinnassaan. Hän kuvitteli itselleen ennenaikaista hautaansa, ja ajatellessaan puolisoaan, joka jäisi yksin hyljättynä syvästi häntä suremaan, täyttyivät hänen silmänsä ja puhkesivat valtoinaan kyyneltulviin.

Se aika meni, ja hänen pikku Lucynsä makasi hänen rinnoillaan. Niitten äänien joukossa, joita kaiku toi, kuului myöskin hänen pienten jalkojensa poljenta ja hänen jokeltava puhelunsa. Olipa toiset äänet kuinkakin kovat, taisi nuori äiti kätkyen ääressä aina kuulla koska ne tulivat. Ne tulivat ja tuo himmeä huone kirkastui lapsen naurusta, ja tuo jumalallinen lasten ystävä, jolle hän levottomuudessaan oli uskonut lapsensa, näytti ottavan sen syliinsä, samoin kuin Hän ennen muinoin antoi lasten tulla luoksensa, ja valmisti äidille pyhän ilon.

Yhä uutterasti kiertäen kultaista lankaa, joka yhdisti heidät kaikki ja pujottaen onnellista vaikutustaan heidän elämänsä kankaaseen antamatta sen missään liiaksi vallita, kuuli Lucy vuosien kaiussa vain ystävällisiä ja lohduttavia ääniä. Hänen miehensä askeleet olivat voimakkaat ja iloiset, hänen isänsä lujat ja tasaset. Katso neiti Prossia, joka puettuna nauhoista tehtyihin siloihin herättää kaikuja kuin mikäkin hillitty, piiskalla kuritettu sotaratsu, joka korskuu ja polkee maata plataanin alla puutarhassa.

Silloinkin kun surun säveleet yhtyivät toisiin, eivät ne olleet katkeria, eivätkä julmia. Silloinkin kun kultakutrit, jotka muistuttivat hänen omiaan, sädekehänä tyynyllä ympäröivät pienen pojan riutuneita kasvoja ja hän sanoi säteilevällä hymyllä: "rakas isä ja äiti, olen hyvin suruissani jättäessäni teidät ja kauniin sisareni, mutta olen kutsuttu ja minun täytyy mennä", kun hänen helmaansa uskottu sielu lehahti hänen luotaan – eivät kyyneleet, jotka kostuttivat nuoren äidin poskea olleet yksinomaan epätoivosta lähteneitä. Antakaa heidän tulla, älkää heitä kieltäkö. He näkevät isäni kasvot. Oi isä, siunatut sanat!

Niinpä siis enkelin siipien suhina sekaantui kaikuihin, eivätkä ne olleet kokonaan maallista laatua vaan saivat tuulahduksen taivaasta. Tuulen humina, joka puhalsi pienen haudan yli sekaantui myös niihin ja Lucy kuuli niiden hiljaisen suhinan – ikäänkuin meren huokauksen, joka on kesällä nukahtanut hiekkarannalle. Pikku Lucy taas naurettavan uutterana istuen aamutyönsä ääressä ja vaatettaen nukkea äitinsä jalkain juuressa, jokelsi niitten kahden kaupungin kieltä, jotka sekaantuivat hänen elämäänsä.

Kaiku vastasi harvoin Sydney Cartonin todellisiin askeliin. Korkeintaan kuusi kertaa vuodessa käytti hän erioikeuttaan vierailla heillä kutsumattomana ja istui silloin koko illan heidän kanssaan kuten usein ennenkin. Hän ei koskaan tullut sinne viinin kiihoittamana. Ja vielä muutakin kuiskaili hänestä kaiku, jota kaikki todelliset kaiut vuosikausia ovat kuiskailleet.

Mies, joka todellisesti on rakastanut naista, kadottanut hänet ja muuttumattomalla mielellä nähnyt hänet vaimona ja äitinä, saa aina hänen lapsiltaan tuntea omituista myötätuntoisuutta, vaistomaista hienotunteisuutta ja osanottoa. Mitkä hienot, salaiset tunteet silloin ovat liikkeellä ei tiedä mikään kaiku kertoa. Carton oli ensimmäinen vieras jolle pikku Lucy ojensi pyylevät käsivartensa ja hän säilytti paikkansa hänen sydämessään tytön kasvaessa suuremmaksi. Pikku poika oli puhunut hänestä melkein viime hetkellään. "Carton raukka! Suudelkaa häntä puolestani!"

Herra Stryver tuppaantui eteenpäin lakimaailmassa kuin suuri höyrykone joka ponnisteleikse eteenpäin sameassa vedessä, laahaten hyödyllistä ystävätään jälestään pyörrevedessään kuin hinattavaa venettä. Kuten hinausvenekin tavallisesti on vaikeassa asemassa ja enimmäkseen veden alla, niin vietti Cartonkin hukkuvaa elämää. Mutta tapa, joka valitettavasti oli paljon huolettomampana ja vahvempana häneen liittynyt kuin mikään kiihoittava yksinäisyyden ja kurjuuden tunne, pakotti hänen elämänsä tällaiseksi ja hän ajatteli yhtä vähän irtaantua asemastaan leijonan shakaalina, kuin saattaisi ajatella todellisen shakaalin haluavan ruveta leijonaksi. Stryver oli rikas, hän oli nainut punakan lesken rahoineen ja kolmine poikineen, joilla ei ollut mitään muuta erityisen loistavata kuin pystytukka pyöreässä päässään.

Näitä kolmea, nuorta gentlemannia oli herra Stryver, joka hikoili mitä loukkaavinta alentavaisuutta joka huokosesta, ajanut edellään kuin kolmea lammasta Sohon rauhalliseen kadunkulmaan ja tarjoillut niitä oppilaiksi Lucyn miehelle näillä hienotunteisilla sanoilla: "tässä on teille kolme voileipää avioliittonne huviretkelle, Darnay!" Herra Darnayn kohtelias tapa kieltäytyä voileivistä, pani herra Stryverin aivan vihasta kiehumaan ja jälestäpäin käytti hän sitä apuna nuorten herrain kasvatuksessa varottaen heitä sellaisesta kerjäläisylpeydestä. Hänellä oli myöskin tapana mehevän viininsä ääressä kertoa rouva Stryverille niistä vehkeistä, joita rouva Darnay kerran oli harjottanut "kietoakseen" hänet ja niistä ovelista vastavehkeistä, jotka olivat pelastaneet hänet joutumasta "satimeen". Muutamat hänen King's Bench tuttavistaan, joita tuontuostakin kestitettiin mehevällä viinillä ja tällä valheella, puolustivat häntä viimemainittuun nähden sillä, että hän oli kertonut sen niin usein että hän jo itse sen uskoi – mikä puolustus tosiaankin niin pahentaa jo itsessään suurta syntiä, että se oikeuttaa vaikka laahaamaan jokaista sellaista syntistä sopivaan syrjäpaikkaan ja hirttämään hänet siellä hiljaisuudessa.

Näitä kaikuja Lucy milloin mietiskelevänä, milloin huvitettuna ja hymyillen kuunteli kaikuvassa kulmassa kunnes hänen pikku tyttärensä oli kuusivuotias. Kuinka hänen sydämensä lämpeni kuunnellessaan lapsensa, aina toimekkaan ja hillityn isänsä sekä rakkaan miehensä askeleita, ei kannata mainitakkaan. Eikä myöskään että keveinkin kaiku heidän yhteisestä kodistaan, jota hän itse hoiti sellaisella älyllä ja aistilla, että se oli rikkaampi kuin mitä suurellakaan tuhlaamisella olisi voitu aikaansaada, oli kuin sulosoittoa hänelle. Eikä myöskään kannata mainita että häntä ympäröivät suloiset kaiut niistä monista hetkistä jolloin hänen isänsä oli sanonut hänelle että hän naineena oli vieläkin hellempi (jos mahdollista) häntä kohtaan kuin naimatonna, eikä niitä monia hetkiä jolloin hänen miehensä oli sanonut hänelle etteivät mitkään huolet, eivätkä velvollisuudet näyttäneet voivan pirstata hänen rakkauttaan häneen eikä sitä apua, jonka hän hänelle antoi ja kysynyt häneltä: "rakastettuni, mikä on se taikavoima, jonka avulla sinä olet kaikki meille kaikille, ikäänkuin meitä olisi vain yksi, vaikka sinulla ei koskaan näy olevan kiirettä, tai liian paljon tekemistä?"

Mutta löytyi toisia kaikuja kaukana, jotka koko ajan jymähtelivät uhkaavasti heidän nurkassaan. Ja nyt pikku Lucyn kuudennen syntymäpäivän paikkeilla alkoivat ne paisua niin isoäänisiksi kuin kävisi myrsky Ranskan puolella ja meri julmasti kohoisi.

Eräänä iltana keskivälissä heinäkuuta 1789, tuli herra Lorry myöhään Tellsonin pankista ja istuutui Lucyn ja hänen miehensä viereen pimeän ikkunan ääreen. Oli kuuma ilta ja rajuilma tulossa ja he muistivat kaikki kolme tuota toista sunnuntai-iltaa kauvan sitten, jolloin he katselivat salamoita samalta paikalta.

"Aloin jo luulla", sanoi herra Lorry, sysäten sileätä peruukkiaan taaksepäin, "että saisin viettää yöni pankissa. Meillä on ollut niin paljon tehtävää koko päivän, että emme tienneet mistä alottaa tai minne kääntyä. Pariisissa vallitsee sellainen levottomuus, että meille oikein satamalla sataa toimituksia. Sikäläiset pankkituttavamme eivät tiedä miten kiireesti uskoisivat meille rahansa. Muutamat ovat oikein vimmassa lähettää niitä Englantiin."

"Näyttää pahalle", sanoi Darnay.

"Niinkö sanotte, rakas Darnay? Mutta me emme tiedä syytä siihen. Ihmiset ovat niin kohtuuttomia. Moni meistä Tellsonilaisista alkaa vanheta, emmekä tosiaankaan ilman pätevää syytä voi antaa järkähyttää itseämme tavallisesta järjestyksestämme."

"Tiedättehän kuinka synkkä ja uhkaava taivas on", sanoi Darnay.

"Tietystihän minä sen tiedän", myönsi herra Lorry, koettaen kuvitella itselleen hyvän tuulensa olevan pilalla ja olevansa äreä, "mutta olen päättänyt olla ärtysä, niin kiusaantunut olen tämän päivän toimista. Missä on Manette?"

"Tässä olen", sanoi tohtori, joka samassa astui pimeään huoneeseen.

"Olen oikein ilonen että olette kotona, sillä tämä hälinä ja kaikki nämät enteet, jotka minua ovat ympäröineet koko päivän, ovat minua hermostuttaneet ilman syytä. Ettehän mene ulos tänä iltana?"

"En, aion pelata lautapeliä kanssanne jos haluatte", sanoi tohtori.

"Suoraan sanoen, en luule että haluan. Minä en kelpaa kilpailemaan teidän kanssanne tänä iltana. Onko teillä vielä teetä, Lucy. En saata nähdä."

"Tietysti, olemme pitäneet sen teille lämpimänä."

"Kiitos, ystäväni. Lapsikulta on kai vuoteessa?"

"Hän nukkuu makeasti."

"Se on oikein, niinkuin olla pitääkin. Ja miksikä ei, Jumalan kiitos, täällä kaikki olisikin niinkuin olla pitää, mutta olen ollut niin alakuloinen kaiken päivää, enkä ole enää nuori kuin ennen. Saanko teeni, rakas Lucy! Kiitos. Ja tulkaa nyt istumaan meidän piiriimme ja istukaamme rauhassa kuunnellen kaikuja, joista teillä on oma teorianne."

"Ei teoriaa, mielikuvituksia vain."

"Siis mielikuvituksia, viisas lemmittyni", sanoi Lorry, taputtaen häntä kädelle. "Ne ovat hyvin lukuisat ja äänekkäät, eikö totta? Kuulkaahan vain niitä!"

* * * * *

Mielettömiä, hurjia ja vaarallisia askeleita, jotka kysyivät ihmiselämää, askeleita, joita oli vaikea puhdistaa jos kerran olivat verellä tahratut, raivosi kaukana Saint-Antoinessa, pienen piirin istuessa pimeän ikkunan ääressä Lontoossa.

Saint-Antoine oli sinä aamuna ollut suunnaton, synkkä joukko linnunpelotuksia, jotka lainehtivat edestakasin tiheitten valovilahdusten välkkyessä aaltoilevien päitten päällä, missä terässäilät ja painetit kiiluivat auringossa. Kauhistuttava kiljunta lähti Saint-Antoinen kurkusta ja kokonainen metsä alastomia käsivarsia liikkui ilmassa kuin kuivuneet puunoksat talvituulessa. Kaikki sormet tarttuivat suonenvedontapaisesti jokaiseen aseeseen tai aseentapaiseen, joka vedettiin ylös syvyydestä.

Kuka niitä jakeli, mistä ne viimeksi tulivat, mistä alkoivat, kenenkä voimasta niitä tusinoittain ravistettiin ja lennätettiin sikin sokin kansan pään ylitse kuin salamoita, ei yksikään silmä tungoksessa olisi saattanut keksiä, mutta musketteja jaettiin – samoin patrooneja, ruutia ja hauleja, rauta- ja puukankia, veitsiä, kirveitä, keihäitä, kaikkia aseita, joita epätoivon älykkyys taisi keksiä. Ihmiset, jotka eivät saaneet käsiinsä muuta, ryhtyivät vertavuotavin käsin kiskomaan kiviä ja tiilejä muurista. Joka valtimo ja sydän Saint-Antoinessa hehkui kuumeessa. Jokainen elävä sielu piti elämätään mitättömänä ja paloi intohimoisesta halusta sitä uhrata.

Kuten kiehuvalla vesipyörteellä on keskuspisteensä, keskittyi kaikki tämä raivo Defargen viinituvan seutuville, ja jokaisella kattilassa olevalla ihmisruumiilla oli taipumus imeytyä siihen pyörteeseen, jossa Defarge itse ruudin ja hien nokeamana jakeli käskyjä ja aseita, sysäsi toisen syrjään, veti toisen esiin, riisui aseet yhdeltä antaakseen ne toiselle, ahersi ja raatoi missä tungos oli suurin.

"Pysytelkää lähellä minua, Jaakko kolmas", huusi Defarge, "ja te Jaakko ensimmäinen ja toinen, erotkaa ja asettukaa niin monen isänmaanystävän etunenään kuin suinkin saatatte. Missä on vaimoni?"

"Tässä olen!" sanoi rouva tyynenä kuten ainakin, mutta tänään oli hän ilman kudinta. Rouvan uskalias oikea käsi piteli kirvestä tavallisten lempeämpien kojeitten sijaan ja hänen vyössään oli pistooli ja julma veitsi.

"Minnekkä lähdet, vaimo?"

"Lähden sinun seuraasi tällä haavaa. Sinä näet minut pian naisten etukynnessä."

"Tulkaa siis!" huusi Defarge jyräjävällä äänellä. "Patriootit ja ystävät, olemme valmiit! Bastiljiin!"

Kiljunalla, joka kuului kuin olisi kaikki hengitys Ranskassa kokoontunut tuohon vihattuun sanaan, kohosi tämä elävä meri laine laineelta, syvyys syvyydeltä ja vyöryi yli kaupungin. Hätäkellojen soidessa, rumpujen päristessä, meren pauhatessa ja jymistessä kohti uutta uomaansa, alkoi hyökkäys.

Syviä kaivantoja, kaksinkertaisia nostosiltoja, paksuja kivimuureja, kahdeksan suurta tornia, kanuunia, musketteja, tulta ja savua. Tulen ja savun läpi – tulessa ja savussa sillä meri heitti hänet kanuunan ääreen ja paikalla tuli hänestä tykkimies – työskenteli viinituvan Defarge kuin uljas soturi kaksi hurjaa tuntia.

Syvä kaivanto, yksi ainoa nostosilta, paksuja kivimuureja, kahdeksan suurta tornia, kanuunia, musketteja, tulta ja savua. Nostosilta alhaalla! "Ponnistakaa toverit, ponnistakaa! Ponnista Jaakko ensimmäinen, Jaakko toinen, Jaakko tuhannes, Jaakko kaksituhannes, Jaakko viideskolmattatuhannes, kaikkein enkelein ja pirujen nimessä – minkä vaan parempana pidätte – ponnistakaa!" Niin puhui viinituvan Defarge yhä kanuunansa ääressä, joka jo kauvan oli ollut kuumana.

"Tänne naiset!" huusi hänen vaimonsa. "Mitä, emmekö voi tappaa yhtä hyvin kuin miehet kun paikka on anastettu!" Ja hänen luokseen hyökkäsivät naiset kimeästi, vertajanoovasti kirkaisten, erilaisilla aseilla varustettuina mutta kaikki nälkäisinä ja kostonhimoisina.

Kanuunia, musketteja, tulta ja savua, mutta yhä vielä edessä syvä kaivanto, yksi nostosilta, paksut kivimuurit ja kahdeksan suurta tornia. Kaatuneet haavotetut järkyttivät hiukkasen kuohuavaa merta. Salamoivia aseita, loimuavia soihtuja, höyryäviä kuormia märkää olkea, ankaraa työtä barrikaadien luona joka suunnalla, huutoja, kiväärinlaukauksia, sadatuksia, rajatonta uljuutta, ruskavia ja jyskiviä palkkeja ja elävän meren raivokasta kohinaa, yhä vielä syvä kaivanto, tuo yksi nostosilta, paksut kivimuurit, kahdeksan suurta tornia ja yhä viinituvan Defarge kanuunansa ääressä, joka oli käynyt kaksinkerroin kuumaksi neljän tunnin raivokkaan palveluksen jälestä.

Valkonen lippu linnoituksen sisässä ja sopimuksenhierontaa – tämä havaitaan hämärästi hurjan myrskyn läpi mutta ei mitään kuulla – ; äkkiä meri kohosi suunnattoman korkealle ja laajeni kulettaen viinituvan Defargen lasketun nostosillan yli, paksujen ulkomuurien sivu, kahdeksan tornin keskelle, jotka olivat antautuneet.

Niin vastustamaton oli sen valtameren mahti, joka oli temmannut hänet mukaansa, että hänen oli yhtä mahdoton vetää henkeä tai kääntää päätään kuin jos hän olisi taistellut Tyynen meren tyrskyissä ennenkuin hän heitettiin maahan Bastiljin ulkopihalle. Nojautuneena muurinkolkkaan, koetti hän sieltä katsella ympärilleen. Jaakko kolmas seisoi melkein hänen rinnallaan, rouva Defarge yhä naistensa etunenässä, näkyi kaukaa, veitsi kädessään. Kaikkialla oli melskettä, riemua, huumaavaa ja hurjaa hämmennystä, hämmästyttävää mylläkkää, raivokasta pantomiimia.

"Vangit."

"Vankiluettelot."

"Salaiset kopit."

"Kidutuskoneet."

"Vangit!"

Kaikesta tästä rääkyvästä ja kymmentuhannesta hajanaisesta huudosta oli huuto: "vangit" se, joka kuuluvimmin kohosi meren helmasta. Kun ensimmäiset laineet vyöryivät ohitse ja tempasivat vankilan päällysmiehet mukanaan uhaten kaikkia silmänräpäyksen kuolemalla jos yksikin salainen soppi jäisi näyttämättä, tarttui Defarge yhtä näistä miehistä niskaan vahvalla kädellään – se oli harmaapää joka kantoi palavaa soihtua kädessään – erotti hänet muista ja työnsi hänet muurin ja itsensä väliin.

"Näyttäkää minulle pohjoinen torni!" sanoi Defarge. "Pian."

"Sen teen mielelläni jos tahdotte seurata minua", vastasi mies.

"Mutta siellä ei ole ketään."

"Mitä merkitsee sataviisi, pohjoinen torni?" kysyi Defarge. "Pian."

"Mitäkö se merkitsee, herra?"

"Merkitseekö se vankia vai vankihuonetta? Vai merkitseekö se että lyön teidät kuoliaaksi?"

"Tappakaa hänet!" vaakui Jaakko kolmas, joka oli lähestynyt heitä.

"Herra, se on vankikoppi."

"Näyttäkää se minulle."

"Tulkaa siis tätä tietä."

Jaakko kolmas ahnehtivana kuten ainakin ja silminnähtävästi tyytymättömänä ettei keskustelu aiheuttanut mihinkään verenvuodatukseen, piteli Defargea käsivarresta kuten tämä vanginvartijaa. Heidän päänsä olivat olleet aivan yhdessä tämän lyhyen keskustelun aikana ja kuitenkin oli heidän vaikea kuulla toisiaan, niin kauhistuttava oli elävän valtameren kohina sen murtaessa linnoitukseen ja tulviessa yli pihojen, käytävien ja portaitten. Ulkopuolellakin se ryntäsi seiniä vastaan kumealla, käheällä ärjynällä, josta silloin tällöin yksinäisiä ääniä erkani ja räiskyi ilmaan vaahdon tavalla.

Läpi synkkien holvien, joissa päivänvalo ei koskaan ollut loistanut, pimeitten luolien ja häkkien, viheliäisten ovien sivu alas maanalaisia portaita ja taas ylös rosoisia kiviä ja tiilejä, jotka enemmän muistuttivat kuivuneita vesiputouksia kuin portaita, kulkivat Defarge, vanginvartija ja Jaakko kolmas pidellen toisiaan käsistä, niin sukkelaan kuin pääsivät. Siellä täällä, ainakin alussa, kohtasi tulva heidät ja kuohui ohitse, mutta kun he olivat lopettaneet alasastumisen ja alkoivat kiivetä ja kavuta erääseen torniin jäivät he itsekseen. Paksujen muurien ja holvien ympäröiminä, kuulivat he myrskyn sisä- ja ulkopuolella linnoitusta vain kumeasti ja hillittynä raivoavan, ikäänkuin olisi melu, josta he tulivat vahingoittanut heidän kuuloaan.

Vanginvartija pysähtyi matalan oven luona, pisti avaimen rämisevään lukkoon, aukasi hitaasti oven ja sanoi heidän kaikkein taivuttaessa päätään ja astuessa sisään:

"Sataviisi, pohjoinen torni!"

Korkealla seinässä oli pieni lasiton ikkuna varustettuna vahvalla rautaristikolla ja kivivarjostimella, joten ainoastaan syvälle kumartuen ja ylös katsoen taisi nähdä taivasta. Oven vieressä oli pieni rautaristikkoinen tulisija. Liedellä nähtiin kasa vanhaa tuhkaa. Kopissa oli tuoli, pöytä ja olkivuode. Muuten neljä mustunutta seinää, yhdessä ruosteinen rautarengas.

"Kulettakaa soihtua hitaasti seiniä pitkin, että näkisin ne", sanoi

Defarge vanginvartijalle.

Mies totteli ja Defarge seurasi valoa tarkasti silmillään.

"Seis! – Katso tänne Jaakko!"

"A. M!" vaakui Jaakko kolmas, ahnaasti lukien.

"Alexandre Manette", kuiskasi Defarge hänen korvaansa, seuraten kirjaimia ruudista mustuneella etusormellaan. "Ja tässä hän on kirjoittanut: 'onneton lääkäri'. Ja hän se epäilemättä on kaivertanut tämän almanakan näihin kiviin. Mitä teillä on kädessänne? Sorkkarauta? Antakaa se tänne!"

Hänellä oli yhä latasin kädessään, mutta vaihtoi sen nopeasti sorkkarautaan ja kääntyen madonsyömään tuoliin ja pöytään, pilkkoi hän ne palasiksi muutamilla iskuilla.

"Pitäkää soihtu korkeammalla", ärjyi hän vanginvartijalle. "Tarkasta palasia, Jaakko. Ja kuule, tässä on veitseni" – hän heitti sen Jaakolle, "ratko vuode auki ja tutki olkia. Kohottakaa valoa korkeammalle, kuuletteko!" Katsellen uhkaavasti vanginvartijaan, kapusi hän uunille, tirkisteli ylös uuninpiipusta, koputteli ja nakutteli sen syrjiä sorkkaraudalla, ja kiskoi rautaristikkoa. Kotvasen kuluttua rapisi alas vähän saviruukkia ja soraa. Hän käänsi pois päänsä välttääkseen sitä, ja kopeloi varovaisesti siinä ja vanhassa tuhassa sekä eräässä uunin halkeamassa, jonne hän oli iskenyt työaseensa.

"Eikö mitään puussa eikä oljissa, Jaakko?"

"Ei mitään."

"Kootkaamme kaikki yhteen keskelle koppia. Kas niin, sytyttäkää ne!"

Vanginvartija sytytti pienen röykkiön, joka leimahti tuleen. He kyykistyivät jälleen päästäkseen ulos matalasta ovesta, jättivät tulen palamaan ja palasivat pihalle. Alas mennessään tuntuivat he vähitellen saavan takasin kuulonsa ja pian he taas olivat kuohuvan virran keskessä.

He tapasivat sen kuohuvassa levottomuudessa etsimässä Defargea. Saint-Antoine vaati meluten viinitupansa isäntää etumaiseksi vahtimaan kuvernööriä, joka oli puolustanut Bastiljia ja ampunut kansaa. Muuten ei kuvernööriä voitu viedä Hôtel de Villeen tuomittavaksi. Hän voisi livahtaa tiehensä ja kansan veri (joka äkkiä oli kohonnut jommoiseenkin arvoon, oltuaan vuosikausia arvotonta) jäisi kostamatta.

Tässä kiljuvassa, intohimoisessa, kamppailevassa joukossa joka näytti ympäröivän vanhaa, tuimaa upseeria, joka tunnettiin harmaasta takistaan ja punasesta ritarinauhastaan, löytyi ainoastaan yksi vallan tyyni olento, ja se oli nainen. "Katsokaa tuossa on mieheni!" huusi hän, osottaen häntä. "Tuossa on Defarge!" Hän seisoi liikkumattomana vanhan, tuiman upseerin rinnalla, oli yhä liikkumattomana hänen rinnallaan kun Defarge ja muut kulettivat häntä katuja pitkin, seisoi liikkumattomana hänen vieressään kun vanki pysähtyi määräpaikkaansa ja häntä alettiin lyödä takaapäin, oli liikkumattomana hänen vieressään silloinkin kun kauvan uhkaavat lyönnit ja iskut satelemalla lankesivat hänen päälleen. Hän oli niin likellä upseeria, hänen kaatuessaan maahan kuolleena, että hän äkisti elpyen asetti jalkansa hänen niskalleen ja julmalla veitsellään – joka kauvan oli ollut varalla – leikkasi irti hänen päänsä.

Hetki oli tullut jolloin Saint-Antoine oli täyttävä kamalan aatteensa ja hissaava ylös ihmisiä lyhtyjen asemesta näyttääkseen mitä pystyi tekemään. Saint-Antoinen veri oli kuohuksissa ja rautakätisen hirmuvallan veri vuosi – vuosi alas Hôtel de Villen portaita, joilla kuvernöörin ruumis lepäsi, vuosi rouva Defargen kengänanturalle, jolla hän oli polkenut ruumista pitääkseen sitä tasapainossa kun sitä silvottiin. "Laskekaa alas lyhty!" huusi Saint-Antoine, mietiskeltyään uutta kuolintapaa, "tässä on yksi hänen sotilaitaan, joka on asetettava vahtiin." Roikkuva vahtisotamies asetettiin paikalleen ja meri pauhasi eteenpäin.

Tässä meressä oli mustaa, uhkaavaa vettä ja tuhoavia ärjyaaltoja, jonka syvyydet vielä olivat mittaamattomia ja jonka voima oli tuntematonta. Se oli armoton meri hurjasti hyökkääviä olentoja, kostonhimoisia ääniä ja kärsimyksen ahjossa kovettuneita kasvoja, joihin ei säälin tunne enää voinut vaikuttaa mitään.

Mutta tässä ihmismeressä, jossa jokainen julma ja raivokas ilme eloisasti leimusi, nähtiin kaksi ryhmää kasvoja – seitsemän kummassakin – jotka niin suuresti poikkesivat näistä toisista, ettei mikään kuohuva meri milloinkaan ole kulettanut merkillisempiä hylkyjä mukanaan. Seitsemän vapautettua vankia, joiden hautaan myrsky oli murtautunut, avaten ne, kannettiin korkealla joukon pään päällä; kaikki olivat peljästyneet, hämillään, ällistyneet, ikäänkuin olisi viimeinen päivä ollut käsissä ja ikäänkuin olisi riemuitseva joukko heidän ympärillään ollut pahoja henkiä. Toiset seitsemän kannettiin vieläkin korkeammalla, seitsemän kuollutta päätä, joidenka maahanluodut silmäluomet ja puoliavoimet silmät odottivat viimeistä päivää. Jäykät kasvot, joissa vielä näkyi viipyvä ilme, kasvot jotka näyttivät pelottavassa odotuksessa kohottavan vielä kerran alasluodut silmäluomensa ja todistavan verettömin huulin: "Sinä sen teit!"

Seitsemän vapautettua vankia, seitsemän veristä, piikkiin pistettyä päätä, vihatun kahdeksantornisen linnan avaimet, joitakin kirjeitä ja muita muistoja entisten aikain vangeista, jotka jo ammoin sitten olivat murtunein sydämin kuolleet, näitä ja muita sentapaista kulettivat Saint-Antoinen äänekkäästi kaikuvat askeleet mukanaan läpi Pariisin keskellä heinäkuuta 1789. Taivas tehköön tyhjäksi Lucy Darnayn mielikuvitukset ja pidättäköön nämät askeleet loitolla hänen elämästään. Sillä ne ovat päättömiä, hurjia ja vaarallisia eikä ole niinkään helppoa puhdistaa niitä niin monta vuotta sen jälkeen, kuin viinitynnyri särkyi Defargen viinituvan edustalla, kun ne kerran ovat punaseksi tahratut.

KAHDESKOLMATTA LUKU

Meri on yhä kohoomassa.

Kurja, nääntynyt Saint-Antoine oli elänyt vain yhden riemuviikon, jonka kuluessa se niin hyvin kuin taisi mausti niukkaa ja katkeraa leipäpalastaan veljellisillä syleilyillä ja onnitteluilla, kun rouva Defarge taas tavalliseen tapaansa istui tiskinsä ääressä pitäen silmällä vieraita. Rouva Defargen päässä ei nyt näkynyt ruusua, sillä urkkijoitten suuri veljeskunta varoi tämän lyhyen viikon jälkeen antautua pyhimyksen suojeluksen alaiseksi. Lyhdyt sen kaduilla liehuivat niin turmiotatietävästi.

Kädet ristissä istui rouva Defarge keskipäivän kuumuudessa katsellen viinitupaa ja katua. Kummassakin näkyi vetelehtijöitä, likasia ja kurjia kuten ainakin, mutta heidän kurjuuttaan ympäröi nyt selvä tunto vallastaan. Risaisinkin yömyssy, joka heilui viistossa viheliäisimmän kerjäläisen päässä näytti sanovan: "tiedän kuinka vaikeata minun, tämän myssyn kantajalla on ylläpitää omaa elämätäni mutta tiedättekö kuinka helppoa minun, tämän myssyn kantajalla, on päättää teidän elämänne?" Jokaisella laihalla, alastomalla käsivarrella, joka ennen oli ollut työttä, oli nyt aina se työ tarjona, että taisi iskeä kuoliaaksi. Kutovien naisten kädet olivat käyneet vaarallisiksi, opittuaan kynsimään. Saint-Antoinen ulkomuodossa oli tapahtunut muutos, satoja vuosia oli kuvaa nakutettu semmoiseksi kun se nyt oli ja viimeistelevät vasaraniskut olivat paljon lisänneet sen ilmettä.

Rouva Defarge havaitsi tämän hiljaisella hyväksymisellä kuten Saint-Antoinen naisten johtajattarelta tietysti saattoi odottaakin. Muuan sisarista kutoi hänen vieressään. Hän oli nälkään nääntyvän maustekauppiaan lyhyt ja jotenkin lihavanläntä vaimo ja kahden lapsen äiti; tämä varajohtajatar oli jo hankkinut itselleen tuon mairittelevan nimen: "Kosto".

"Kuulkaa!" sanoi Kosto. "Kuulkaahan toki! Kuka tulee?"

Pikaisesti kasvava hälinä kohisi eteenpäin kuin olisi ruutisuoni kulkenut Saint-Antoinen kortteerin äärimmäiseltä rajalta viinituvan ovelle ja äkkiä sytytetty.

"Se on Defarge", sanoi rouva. "Hiljaa isänmaanystävät!"

Defarge astui sisään hengästyneenä, otti päästään punasen lakin ja katseli ympärilleen. "Hiljaa kaikki!" sanoi rouva taas. "Kuulkaa häntä!" Defarge seisoi hengästyneenä, taustana kiihkeitä silmiä ja ammottavia suita, jotka olivat kokoontuneet ulkopuolelle. Kaikki viinituvassa olivat nousseet pystyyn.

"Alappas puhua mieheni. Mikä on tapahtunut?"

"Uutisia toisesta maailmasta."

"Kuinka niin?" sanoi rouva halveksivaisesti. "Toisesta maailmasta?"

"Muistatteko kaikki täällä vanhaa Foulonia, joka kehotti nälkään nääntynyttä kansaa syömään ruohoa ja joka kuoli ja meni helvettiin?"

"Kaikki muistamme hänet", huudettiin joka nurkasta.

"Uutiset kertovat hänestä. Hän on meidän joukossamme!"

"Meidän joukossamme!" huusivat kaikki taas. "Onhan hän kuollut?"

"Eikä ole kuollut. Hän pelkäsi meitä niin – ja syystä kyllä – että oli kuolevinaan ja sai komeat tekohautajaiset. Mutta hän on löydetty elävänä, piiloutuneena maalla ja on tuotu tänne. Näin hänet aivan nykyään kun hänet vietiin Hôtel de Villeen vankina. Sanoin että hänellä oli syytä peljätä meitä. Sanokaa nyt kaikki. Eikö hänellä ollut?"

Ellei tuo viheliäinen kahdeksannellakymmenennellä oleva syntinen olisi sitä ennestään tiennyt, olisi kysymystä vastaava huuto nyt sen hänelle tiettäväksi tehnyt.

Seurasi kotvanen syvää hiljaisuutta. Defarge ja hänen vaimonsa katsoivat lujasti toisiinsa. Kosto kumartui alas ja nyt kuului tiskin takana olevan rummun räminä, jota hän löi.

"Kansalaiset", sanoi Defarge päättävällä äänellä "olemmeko valmiit?"

Rouva Defargen veitsi oli paikalla hänen vyössään, rumpu kieppui kaduilla ikäänkuin olisi se yhdessä pärisyttäjineen noiduttuna lentänyt eteenpäin, ja päästäen pelottavia huutoja ja hosuen käsillään kuin olisivat kaikki neljäkymmentä raivotarta olleet liikkeellä, syöksyi Kosto talosta taloon kutsuen naisia kokoon.

Miehet olivat kauhistuttavat kun he verenhimoisessa vihassaan katselivat ulos ikkunoista, kiskoivat käsiinsä ne aseet, joita oli käytettävänä ja ryntäsivät kiireesti kadulle, mutta naisten näkeminen olisi voinut hyydyttää veren rohkeimmankin suonissa. Kotoisista askareistaan, joita heidän alaston köyhyytensä salli heidän toimittaa, lastensa, vanhustensa ja sairaittensa luota, jotka makasivat nääntyneinä ja alastomina paljaalla laattialla, ryntäsivät he liehuvin hiuksin, usuttaen toisiaan ja itseään mielettömiksi hurjilla huudoilla ja liikkeillä. "Foulon roisto on vangittu, sisareni! Ukko Foulon on vangittu, äitini! Foulon konna on vangittu, tyttäreni!" Sitten syöksyi joukko toisia naisia näitten joukkoon, löivät rintojaan, raastoivat hiuksiaan ja rääkyivät: "Foulon elää! Foulon, joka käski nälkäistä kansaa syömään ruohoa! Foulon, joka käski vanhan isäni syödä ruohoa kun minulla ei ollut leipää antaa hänelle. Foulon, joka käski pienen vauvani imeä ruohoa kun nämät rinnat olivat nälästä kuivettuneet. Oh! Jumalan äiti, tätä Foulonia! Oi taivas! meidän kärsimyksiämme. Kuule minua, pieni, kuollut vauvani ja riutunut isäni, minä vannon polvillani näillä kivillä, kostavani puolestanne Foulonille. Puolisot, veljet ja nuoret miehet, antakaa meille Foulonin veri, antakaa meille Foulonin pää, antakaa meille hänen sydämensä, antakaa meille hänen ruumiinsa ja sielunsa, raastakaa Foulon kappaleiksi ja kaivakaa hänet maahan että hänestä kasvaisi ruohoa!"

Näin rääkyen juoksi joukko naisia kiihoittuneena sokeaan raivoon, lyöden ja raastaen omia ystäviään kunnes he vaipuivat kouristuksiin ja heidän miehensä pelastivat heitä töin tuskin kuolemasta toisten jalkoihin.

Eikä siltä hukattu hetkeäkään, ei yhtäkään hetkeä. Tämä Foulon oli Hôtel de Villessä ja voisi ehkä päästä vapaaksi. Ei koskaan, jos Saint-Antoine tunsi omia kärsimyksiään, loukkauksiaan ja vääryyksiään. Aseellisia miehiä ja naisia parveili ulos kortteerista ja vetivätpä vielä viimeisenkin sakan mukanaan sellaisella voimalla, että neljännestunnin kuluttua ei Saint-Autoinen helmassa ollut muita eläviä olentoja kuin joitakin vanhoja akkoja ja ruikuttavia lapsia.

Ei. He täyttivät nyt tuomiosalin missä tuo ruma ja ilkeä ukko oli, ja miehittivät läheiset kadut. Defargen pariskunta, Kosto ja Jaakko kolmas olivat pahimmassa tungoksessa salissa ja jotenkin lähellä uhria.

"Katsokaa!" huusi rouva osottaen veitsellään. "Katsokaa, vanha roisto on sidottu nuorilla. Se oli mainiota, että sidottiin kimppu ruohoa hänen selkäänsä. Hah, hah! Se oli mainiota! Syököön hän nyt niitä!" Rouva pisti veitsen kainaloonsa ja taputti käsiään kuin teatterissa.

Ne, jotka seisoivat lähinnä rouva Defargea, ilmaisivat hänen tyytyväisyytensä aiheen takana oleville ja nämät selittivät sen vuorostaan toisille ja nämät taas toisille ja niin kaikuivat läheiset kadut käsientaputuksista. Samalla tavalla levitettiin parin kolmen tunnin juorut ja rouva Defargen lukuisat kärsimättömyyden ilmaisut hämmästyttävällä nopeudella, sitä helpommin kun muutamat miehet, jotka ihmeellisellä ketteryydellä olivat kavunneet ulkoneville pienauksille katsoakseen sisään ikkunoista, tunsivat hyvin rouva Defargen ja muodostivat sähkölennättimen hänen ja ulkopuolella olevan joukon välillä.

Viimein nousi aurinko niin korkealle, että se heitti ystävällisen säteen suoraan vanhan vangin päähän, ikäänkuin olisi se luvannut toivoa tai suojelusta. Tämä suosio oli liikaa, sitä ei voitu kärsiä, silmänräpäyksessä hajaantui se tomu- ja akanamuuri, joka oli seisonut hämmästyttävän kauvan kaikkia tuulia vastaan ja Saint-Antoine sai hänet valtaansa.

Se tuli heti tietyksi väkijoukon äärimmäisissä riveissäkin. Defarge oli vain harpannut aituuksen ja yhden pöydän yli ja sulkenut viheliäisen vanhuksen kuolon syleilyyn – rouva Defarge oli seurannut jälestä ja iskenyt kätensä nuoraan, jolla hän oli sidottu – Kosto ja Jaakko kolmas eivät vielä olleet ennättäneet heidän luokseen eivätkä miehet ikkunalaudoilta olleet vielä heittäytyneet alas ikäänkuin petolinnut korkeilta oksiltaan – kun jo yli kaupungin kaikui huuto: "tuokaa hänet ulos! ripustakaa hänet lyhtyyn!"

Ja niin häntä retuutettiin ja laahattiin ylös-alasin ja pää roikuksissa rakennuksen portaita alas, milloin polvillaan, milloin jaloillaan, milloin seljällään, puoleksi tukehtuneena niistä ruoho- ja olkitukuista, joita sadat kädet heittivät vasten hänen kasvojaan, revittynä, pehmitettynä, huohottavana ja verta vuotavana, alinomaa rukoillen ja kerjäten armoa. Väliin koetti hän epätoivon tuskalla ryhtyä jotain tekemään kun kapea rakonen syntyi hänen ympärillään kansajoukon tuuppiessa toisiaan taaksepäin nähdäkseen hänet. Väliin raastettiin häntä kuin puupalikkata säärimetsän läpi. Niin hinattiin hän läheisimpään kadunkulmaan, jossa yksi näitä turmallisia lyhtyjä heilui ja siellä rouva Defarge päästi hänet käsistään – kuten kissa hiiren – ja katseli häntä ääneti ja kylmäverisesti valmistuspuuhiin ryhdyttäessä ja vangin rukoillessa häneltä armoa. Sillä välin kirkuivat hänelle naiset koko ajan intohimoisesti ja miehet taas vaativat tuimasti, että hän olisi tapettava ruohotukko suussa. Hän hissattiin ylös mutta nuora katkesi ja kansa otti hänet kiljuen vastaan, toisen kerran hissattiin hän ylös, nuora katkesi taas ja taas otettiin hän kiljuen vastaan. Mutta sitten oli nuora armelias ja kesti ja tuossa tuokiossa oli hänen päänsä piikkiin pistetty. Ja niin paljon ruohoa oli suussa, että koko Saint-Antoine tanssi ihastuksesta sitä nähdessään.

Mutta tähän eivät tämän päivän ilkityöt loppuneet, Saint-Antoine kiihotti kiehuvaa vertansa huudoilla ja tanssimisella ja se kuohui taas yli reunojensa saadessaan päivän kallistuessa loppuunsa vihiä siitä, että murhatun vävy joka myös oli kansan vihollisia ja herjaajia, lähestyi Pariisia viidensadan hevosmiehen vartioimana. Saint-Antoine kirjoitti hänen rikoksensa tulipunasille paperiarkeille, otti hänet kiinni – olisi ryöstänyt hänet vaikka kokonaisen armeijan helmasta saadakseen hänet Foulonille seuralaiseksi – pisti hänen päänsä ja sydämensä piikkeihin ja kantoi tämän päivän saaliit ympäri katuja kuin olisi susien juhlakulku ollut liikkeellä.

Vasta pilkkosten pimeässä palasivat miehet ja naiset ruikuttavien ja leivättömien lastensa luo. Sitten piirittivät pitkät jonot kurjia leipuripuoteja ja he odottivat kärsivällisesti saadakseen ostaa palasen kehnoa leipää ja siinä odottaessaan, vatsat tyhjinä, kuluttivat he aikaansa syleilemällä toisiaan päivän voittojen johdosta ja uudistivat päivän tapahtumia juoruillaan. Vähitellen harveni ja väheni tämä repaleinen ihmisjono, ja sitten alkoi viheliäisiä kynttiläpahasia tuikkia ullakkoikkunoista ja kaduilla sytytettiin kehnoja tulia, joissa naapurit keittivät yhteisesti ateriansa syödäkseen sen sitten ovensa ulkopuolella.

Ne olivat niukkia ilta-aterioita ja vähän oli lihaa ynnä muuta särvintä huonon leivän lisäksi. Mutta toveruushengestä lähti jonkinlaista ravintoa noihin kivikoviin ruokavaroihin, houkutellen niistä joitakin ilonkipunoita. Isät ja äidit, jotka olivat tehneet voitavansa päivän pahimmassa työssä, leikittelivät sievästi laihojen lastensa kanssa, ja rakastavaiset rakastivat ja toivoivat, vaikka maailma heidän ympärillään olikin sellainen.

Oli jo melkein aamu, kun viimeiset vieraat erkanivat Defargen viinituvasta ja herra Defarge sanoi käheällä äänellään, ovea sulkiessaan:

"Jopa se viimeinkin tuli, kultaseni."

"Niin", vastasi rouva, "melkein."

Saint-Antoine nukkui, Defarget nukkuivat, nukkuipa Kostokin nälkäisen maustekauppiaansa vieressä ja rumpu lepäsi. Rummun ääni oli ainoa Saint-Antoinessa, jota veri ja melu eivät olleet muuttaneet. Kosto olisi rummun vartijana voinut herättää sen ja houkutella siitä saman äänen kuin ennen Bastiljin kukistumista tai vanhan Foulonin vangitsemista, mutta niin ei ollut laita miesten ja naisten käheitten äänien Saint-Antoinen helmassa.

KOLMASKOLMATTA LUKU

Tulipalo.

Oli tapahtunut muutos kylässä, missä kaivo lorisi ja missä tientekijä joka päivä nakutteli kivisestä maantiestä itselleen joitakin leipäpalasia joiden oli laastarina pidettävä koossa hänen tietämätöntä sieluaan ja nääntynyttä ruumispahaansa. Vankila kalliolla ei ollut enää niin mahtava kuin ennen, sitä oli sotilaita vartioimassa, mutta ei monta, siellä oli upseereitakin vartioimassa sotilaita, mutta ei yksikään tiennyt mitä hänen väkensä oli tekevä – paitsi sen, että se todenmukaisesti ei hänen käskyilleen olisi kuuliainen.

Laajalti ja lavealta näkyi vain hävitettyä maata, joka ei kasvattanut muuta kuin alastomuutta. Jokainen viheriä lehti, joka ruoho- ja oljenkorsi oli yhtä kurttuinen ja kurja kuin kylän viheliäinen väestökin. Kaikki oli käpristynyttä, vaivaantunutta, murtunutta ja katkennutta. Asunnot, aidat, kotieläimet, miehet, naiset, lapset ja maa, jota he polkivat – kaikki oli kulunutta.

Monseigneur (yksilönä useinkin vallan kelpo herrasmies) oli kansalle siunaus, loi moneen seikkaan ritarillisen leiman, oli hienostunut esimerkki upeasta ja loistavasta elämästä ja paljon muuta sentapaista, mutta siitä huolimatta oli Monseigneur luokkana katsoen, tavalla tai toisella synnyttänyt nykyiset olot. Kumma, että erityisesti Monseigneuriä varten aiottu luomistyö väännettiin ja puserrettiin niin pian kuivaksi. Mahtoipa noissa ikuisissa säädöksissä olla jotain lyhytnäköistä. Mutta niinpä asiat vain olivat, ja kun viimeinen pisara verta oli puserrettu piikivestä ja viimeistä ruuvia piinapenkissä oli niin usein väännetty, että sen mutteri katkesi ja että se nyt vääntyi vääntymistään löytämättä mitään iskettäväkseen, alkoi Monseigneur pötkiä pakoon niin alhaista ja käsittämätöntä ilmiötä.

Mutta ei muutos tässä kylässä eikä monessa muussakaan ollut tämän vaikuttamaa. Vuosikymmeniä oli Monseigneur puristanut sitä ja harvoin muulloin kunnioittanut sitä läsnäolollaan kuin metsästysretkillään käydessään – jolloin hän metsästi milloin kansaa, milloin eläimiä, joiden suojelukseksi Monseigneur oli laatinut suuria aloja metsäisiä ja hedelmättömiä erämaita. Ei. Muutoksen saivat aikaan kylässä näyttäytyvät oudot kasvot, alhaista syntyperää sekä se seikka, että ylhäinen sääty ja Monseigneurin hienopiirteiset ja muutenkin jalostuneet ylimyskasvot olivat hävinneet.

Sillä nyt kun tientekijä työskenteli yksinään tomussa vaivaamatta paljon päätään sillä ajatuksella että hän itsekin oli tomua ja taas kerran oli siksi tuleva – sillä hän ajatteli yleensä liian paljon iltaruokansa niukkuutta ja kuinka paljon enemmän hän söisi jos vain syötävää olisi – ja nosti silmänsä yksinäisestä työstään ja katseli näköalaa, sattui hän joskus näkemään renttumaisen olennon lähestyvän jalkasin, sellaisen joka ennen oli harvinainen näillä seuduilla, mutta nykyään usein nähty. Hänen lähestyessään, havaitsi tientekijä hämmästymättä, että mies oli pörröinen, melkeinpä raakamainen näöltään, pitkä ja laahasi jaloissaan puukenkiä, jotka tientekijänkin silmissä olivat kömpelöt, ruma, mustunut, monen maantien saven ja pölyn peitossa, märkä rämeikköjen kosteudesta, metsäin, oikopoluista lähteneiden okaitten ja lehtien ja sammalten sirottama.

Senlaatuinen mies lähestyi häntä kummituksen tavalla päivällisajan seutuvilla eräänä heinäkuun päivänä hänen istuessaan kivikasallaan kummun alla suojellakseen itseään niin hyvin kuin taisi raesateelta.

Mies katseli häneen, katseli kylää alhaalla notkossa, myllyä ja kalliolla olevaa linnaa. Kun hän jotenkin sameassa muistissaan oli elähyttänyt nämät esineet, sanoi hän tuskin ymmärrettävällä murteella:

"Mitä kuuluu, Jaakko?"

"Hyvää vaan, Jaakko."

"Paiskaa kättä siis!"

He löivät kättä ja mies istui kivikasalle.

"Ei mitään päivällistä?"

"Illallista vain", sanoi tientekijä nälkäisen näköisenä.

"Se on muodissa", mutisi mies, "minä en ole nähnyt mitään päivällistä missään." Hän otti esiin mustuneen piipun, täytti ja sytytti sen limsiöllä ja teräksellä, imi sen hyvin hehkumaan, ojensi sen sitten äkkiä ulommaksi ja pudotti näpistään siihen jotakin, joka leimahti tuleen ja sammui puhahtavaan savuun.

"Paiskaa kättä siis!"

Nyt sanoi tientekijä vuorostaan tämän, tarkasteltuaan näitä temppuja ja he puristelivat taas toistensa käsiä.

"Tänä iltana?" sanoi tientekijä.

"Tänä iltana", sanoi mies ja pisti piipun suuhunsa.

"Missä?"

"Tässä."

Mies ja tientekijä istuivat kiviläjällä ja katselivat sanaakaan sanomatta toisiinsa, raesateen kääpiökuulasateen tavoin piiskatessa maata heidän ympärillään, kunnes taivas kirkastui.

"Näyttäkää minulle", sanoi kuleksija ja nousi mäen päälle.

"Katsokaa!" vastasi tientekijä osottaen sormellaan. "Menkää tuonne alas, suoraan katua myöten, kaivon ohi…"

"Hiiteen kaikki tuo!" keskeytti toinen silmäillen maisemata. "Minä en mene mitään katuja myöten, enkä kaivon ohi. No?"

"No niin, parin neljänneksen vaiheilla mäen tuolla puolen kylän takana."

"Hyvä. Koska lopetatte työnne?"

"Auringon laskiessa."

"Tahdotteko herättää minut, ennenkuin menette? Minä olen kävellyt kaksi yötä lepäämättä. Kunhan poltan loppuun piippuni, niin nukun kuin lapsi. Tahdotteko herättää minut?"

"Tietysti."

Kuleksija poltti piippunsa, pisti sen puseroonsa, kopisti jalastaan suuret puukenkänsä ja paneutui selälleen kiviläjälle ja nukkui heti sikeästi.

Tientekijän jatkaessa pölyistä työtään ja etenevien raepilvien paljastaessa kirkkaita juovia taivaalla, joita vastasivat hopeajuovat maisemassa, näytti kuin olisi pieni mies (joka nyt käytti punasta lakkia sinisen sijasta) ollut tuon toisen kivikasalla lepäävän miehen noituma. Hänen silmänsä kääntyivät niin usein sinnepäin että hän käytti työkalujaan vain koneellisesti ja sai hyvin vähän aikaan. Pronssinkarvaiset kasvot, takkuinen musta tukka ja parta, karkea, punanen villalakki, renttumaiset vaatteet kotikutoisesta kankaasta ja karvasesta nahasta, huonosta ruoasta riutunut voimakas ruumiinrakennus ja unessa tuimasti ja epätoivoisesti yhteenpuristetut huulet, täyttivät tientekijän pelvolla. Vaeltaja oli taivaltanut pitkän matkan, hänen jalkansa olivat hankaantuneet ja hänen nilkkansa veriset, hänen suuret kenkänsä, jotka olivat täynnä lehtiä ja ruohoa, olivat olleet raskaat laahata jaloissa niin monta peninkulmaa ja hänen vaatteensa olivat yhtä täynnä reikiä kuin hän itse oli haavoja. Kumartuen hänen ylitsensä, koetti tientekijä keksiä vilauksen kätketyistä aseista hänen povessaan tai muualla, mutta turhaan, sillä hän nukkui käsivarret ristissä rinnalla ja yhtä päättäväisesti suljettuina kuin huuletkin. Linnoitetut kaupungit paalutuksineen, vahtihuoneet, portit, vallihaudat, nostosillat olivat tientekijälle ilmaa tämän olennon rinnalla. Ja kun hän nosti silmänsä hänestä ja katsoi taivaanrannalle ja ympärilleen, näki hän ahtaassa mielikuvituksessaan samanlaisten olentojen esteettömästi johdattavan askeliaan kaikille suunnille Ranskassa.

Mies nukkui yhä huolimatta raekuuroista, kirkkaista vilahduksista, auringosta tai varjosta kasvoillaan, huolimatta jääpalasista, jotka pieksivät hänen ruumistaan, tai niistä timanteista, joiksi aurinko ne muutteli, kunnes päivä meni kauvas länteen ja taivas rusotti. Silloin tientekijä, koottuaan työkalunsa ja ollen menossa alas kylään herätti hänet.

"Hyvä", sanoi mies, ja kohosi kyynäspäälleen. "Kaksi peninkulmaa toisella puolen kummun?"

"Niillä main."

"Niillä main. Hyvä."

Tientekijä vaelsi kotiapäin, tomun pyöriessä hänen edellään aina tuulen suunnan mukaan ja hän oli pian kaivon luona. Siellä tunkeutui hän laihojen raavaseläinten sivuitse, joita oli kuletettu sinne juomaan ja näytti melkein kuin olisi hän kuiskutellut niittenkin kanssa kuten koko kylän kanssa. Kun kylä oli syönyt niukan illallisensa, ei se kömpinytkään nukkumaan kuten tavallisesti vaan tuli ulos jälleen ja jäikin sinne oleskelemaan. Siihen oli tarttunut merkillinen kuiskutustauti ja kun se kokoontui kaivon luona pimeässä, huomattiin siinä myöskin merkillinen halu tarkastaa odottavaisena taivasta, mutta ainoastaan yhdeltä kohdalta. Herra Gabelle, seudun päävirkamies tuli levottomaksi, kapusi yksin talonsa katolle ja katseli myös samaan suuntaan, tirkisti savupiippujen takaa synkkiä kasvoja alhaalla kaivon luona ja lähetti sanan lukkarille, jolla oli kirkonavaimet hallussaan, että oli ehkä tarpeen soittaa hätäkelloja pian.

Pimeys yltyi. Vanhaa linnaa ympäröivät puut, jotka sulkivat sen yksinäisen komeuden ulkomaailmasta, liikkuivat kiihtyvässä tuulessa ikäänkuin uhkaisivat ne jykevää rakennusta, joka seisoi vankkana ja mustana pimeässä. Sade virtasi hurjasti molemmille terrassinportaille ja rapisi suurelle ovelle kuin kiirehtivä sanantuoja joka tahtoi herättää sisälläolevia. Levottomia tuulenpuuskia lensi etehisessä vanhojen keihäitten ja veitsien lomassa, kiisi valittaen ylös portaita löyhyttäen uutimia vuoteen ääressä jossa viimeinen markiisi oli levännyt. Idästä, lännestä, pohjoisesta ja etelästä tuli metsistä raskaasti polkien neljä takkuista olentoa, jotka tallasivat korkeata ruohoa ja taittoivat puun oksia lähestyessään hitaasti linnaa yhtyäkseen pihalla. Siellä syttyi neljä kynttilää, jotka poistuivat eri haaroille ja kaikki pimeni jälleen.

Mutta ei pitkäksi aikaa. Pian näyttäytyi linna omituisessa valossa, jonka se itse levitti kuin olisi se tullut valoisaksi. Sitten leimuava viiru leikitteli koristeilla linnan etusivulla ja näytti pilariaitojen, kaarien ja ikkunoitten paikat. Sitten kohosi se korkeammalle ja tuli leveämmäksi ja kirkkaammaksi. Pian leimusivat liekit ulos suurista ikkunoista ja kivikasvot heräsivät ja tuijottivat ulos tulesta.

Talon ympärillä nousi heikko hälinä niitten harvojen ihmisten kesken jotka siellä vielä olivat. Hevonen satuloittiin ja joku ratsasti pois. Kuultiin hänen ravaavan ja kannustavan hevostaan pimeydessä, kylän kaivon luona hän pidätti ja hevonen seisahtui vaahdossa suin herra Gabellen oven eteen. "Auttakaa Gabelle! Auttakaa kaikki!" Hätäkello soi kärsimättömästi, mutta muuta apua (jos sekään oli apu) ei kuulunut. Tientekijä ja kaksisataa viisikymmentä hänen hyvää ystäväänsä seisoivat kädet ristissä kaivolla ja katselivat tulipylvästä, joka kohosi taivasta kohti. "Se mahtaa olla neljäkymmentä jalkaa korkea", sanoivat he tuimasti, mutta paikaltaan liikahtamatta.

Ratsumies linnasta ja vaahtoava ratsu ravasivat kylän poikki ja nelistivät ylös kivistä mäkeä kallion vankilaan. Portilla katseli ryhmä upseereja tulta, vähän matkaa heistä seisoi joukko sotilaita. "Auttakaa, herrat upseerit! Linna on tulessa, arvokkaita kapineita on vielä pelastettavissa jos saamme apua ajoissa. Auttakaa! Auttakaa!" Upseerit silmäilivät sotilaita, jotka katselivat tulta, mutta he eivät antaneet mitään käskyjä, vaan vastasivat olkapäitään kohottaen ja huuliaan purren: "Palakoon."

Kun ratsumies jälleen ravasi alas mäkeä ja läpi katujen, hommattiin kylässä ilotulitusta. Tientekijä ynnä hänen kaksisataa viisikymmentä ystäväänsä kaikki yksimielisessä tulitusinnossa syöksyivät koteihinsa, ja asettivat kynttilän jokaisen pienen, himmeän lasiruudun taakse. Yleinen puute kaikesta vaikutti sen, että täytyi lainata herra Gabellelta jotenkin vaativalla tavalla kynttilöitä ja kun tämä virkamies kotvasen epäili ja näytti vastahakoisuutta, lausui tientekijä, joka ennen oli ollut niin alamainen viranomaisille, että vaunut kelpasivat ilotulituksiksi ja että postihevosia saattoi paistaa.

Linna sai mielensä mukaan leimuta ja palaa. Tulipalon loimutessa ja raivotessa, tuntui kuin olisi tulikuuma viima pohjattomasta syvyydestä puhaltanut pois koko rakennuksen. Valon kirkastuessa ja loimutessa näyttivät kivikasvot vaikeroivan. Silloin kun suuria määriä kiviä ja rakennusainetta romahti alas, pimenivät tosin nuo kasvot, joilla oli syvennykset nenäpielissä, kohottaakseen itsensä taas hetken päästä savun seasta, aivan kuin se olisi ollut itse julma markiisi, joka roviolla taisteli tulen liekkiä vastaan.

Linna paloi; lähimmät puut olivat syttyneet tuleen ja kärventyivät ja kutistuivat kokoon; nuo neljä synkkää haamua olivat sytyttäneet etempänäkin olevat puut, joten liekehtivä rakennus jäi kuin savumetsän sisään. Sulaa lyijyä ja rautaa kihisi suihkukaivon marmorialtaaseen, vesi kuivi, tornien suippokatot hävisivät kuin jää kuumuudessa ja valuivat alas tulikoskena. Suuria rakoja ja halkeamia ilmestyi kuin kristalleja pitkin paksuja muureja, huumaantuneita lintuja räpytteli ympärillä ja syöksyi alas pätsiin; neljä synkkää haamua joille heidän sytyttämänsä tulimajakka valaisi tietä, läksi nyt liikkeelle itään, länteen, pohjoiseen ja etelään, seuraaville määräpaikoilleen. Valaistun kylän väestö oli ottanut haltuunsa hätäkellon ja soitteli sitä riemuissaan, ajettuaan pois vakinaisen soittajan.

Mutta ei siinä kyllin; nälästä, palosta ja kellonsoitosta kiihtyneenä ja muistaessaan, että herra Gabelle oli jossain tekemisissä verojen ja arentien noston kanssa – vaikka hän näinä päivinä oli saanut sisään ainoastaan vähäsen määrän varoja eikä mitään arentia – kävi rahvas kärsimättömäksi, haluten keskustella hänen kanssaan, sekä ympäröi hänen asuntonsa vaatien häntä tulemaan ulos neuvottelemaan. Silloin herra Gabelle salpasi ovensa ja vetäytyi sisään neuvotellakseen itsensä kanssa. Seurauksena tästä neuvottelusta kiipesi hän taaskin katolle savupiippujen taakse, tällä kertaa sillä päätöksellä, että jos hänen ovensa murrettaisiin, (hän oli pieni eteläranskalainen ja kostonhimoinen luonteeltaan) hän heittäytyisi päistikkaan alas, musertaen pari ihmistä alleen.

Luultavasti vietti herra Gabelle pitkän yön siellä ylhäällä, kaukainen linna takkavalkeana ja valona ja kuunnellen koputusta ovellaan sekä ilosoittoa kirkontornissa, puhumattakaan turmiotatietävästä lyhdystä, joka riippui poikki tien postihuoneen portin edustalla, ja jota kylä näkyi hartaasti haluavan muuttaa toiseen paikkaan hänen tähtensä. Miten tuskallisen jännittävää viettää koko kesäinen yö mustan valtameren partaalla, valmiina hyökkäämään sen helmaan kuten herra Gabelle oli päättänyt tehdä. Mutta kun ensimmäinen päivänsarastus näyttäytyi ja kylän kynttiläpahaset olivat loppuun palaneet, hajaantui rahvas onneksi ja herra Gabelle tuli alas ja elämä oli hänellä sillä kertaa tallella.

Kymmenien peninkulmien alalla löytyi sinä yönä ja toisina öinä toisten tulipalojen valossa toisia virkamiehiä, joita seurasi huonompi onni ja joita nouseva aurinko tapasi riippumassa ennen rauhallisilla kaduilla, jossa he olivat syntyneet ja kasvaneet. Olipa myöskin olemassa toisia kyläläisiä ja kaupunkilaisia, jotka olivat kovaosaisempia kuin tientekijä ja hänen toverinsa, sillä virkamiehet ja sotamiehet asettuivat vastarintaan ja hirttivät vuorostaan niitä. Mutta kävi miten kävi, synkät haamut vaelsivat herkeämättä itään, länteen, pohjoiseen ja etelään ja hirtettiinpä kuka hyvänsä, paloi tuli kumminkin. Sen hirsipuun korkeutta, joka muuttuisi vedeksi ja sammuttaisi sitä, ei yksikään virkamies olisi saattanut laskemalla mitata.

NELJÄSKOLMATTA LUKU

Magneettivuori vetää puoleensa.

Tämänlaatuisten tulipalojen ja tulvien kestäessä – manteretta tärisytti ärjyvä meri, jolla nyt ei ollut mitään pakovettä, vaan ainainen nousuvesi, joka yhä oli kohoamassa rannalla katsojain kauhuksi ja ihmeeksi – kului kolme myrskyistä vuotta. Kolme pikku Lucyn syntymäpäivää oli kultainen lanka pujottanut elämän rauhaisaan kudelmaan hänen kodissaan.

Monta yötä ja päivää olivat sen asujamet raskaalla mielellä kuulostaneet kulman kaikuja kuullessaan näitä kovia askeleita. Sillä askeleet olivat heistä kuin punasen lipun alla ryntäävän kansan askeleet, kansan, jonka maa on vaarassa, ja joka on muuttunut pedoiksi kauheasta lumouksesta, jonka alaisena se kauvan on huokaillut.

Monseigneur luokkana katsottuna oli kääntänyt selkänsä sille ilmiölle, että häntä ei enää pidetty arvossa ja että hän oli niin vähän tarpeellinen Ranskassa, että oli vähällä joutua poispotkituksi sekä sieltä että koko elämästä. Kuten sadun talonpoika, joka äärettömällä vaivalla manasi esille pirun ja pelästyi niin häntä nähdessään, ettei voinut tehdä paholaiselle ainoatakaan kysymystä, vaan pakeni kiireimmiten, niin Monseigneurkin, sillä luettuaan vuosikausia isämeidän takaperin ja harjoitettuaan monta muuta voimakasta noitatemppua, pakottaakseen paholaista näkyville, oli hän tuskin nähnyt pirun vilahdukselta kaikessa kamaluudessaan ennenkuin lähti jänistämään aatelisine jalkoineen.

Loistava hoviseurue oli hälvennyt, muuten olisi se ollut kansallisten kuulien pilkkatauluna. Hovi oli kokonaan hävinnyt, kaikkein hienoimmasta sisäisestä piiristä alkaen, aina ulommaiseen madonsyömään piiriin, joka oli täynnä salavehkeitä, mädännystä ja ulkokultaisuutta, kaikki oli yhtähaavaa hävinnyt. Kuninkuus oli hävinnyt, se oli piiritetty palatsissaan ja erotettu virastaan viimeisten ilmoituksien mukaan.

Oli elokuu vuonna 1792 ja Monseigneur oli siihen aikaan hävinnyt pitkin maailmaa.

Lontoossa oli Monseigneurin pääkortteerina ja kokouspaikkana luonnollisesti Tellsonin pankki. Henkien otaksutaan ilmestyvän niillä seuduilla joissa heidän ruumiinsa ovat oleskelleet, ja Monseigneur jolla ei ollut yhtä guineaa, kävi usein sillä paikalla, jossa hänen guineansa olivat oleskelleet. Sitäpaitsi tulivat huolestuttavat tiedot Ranskanmaalta ensimmäiseksi sinne. Sen lisäksi oli Tellsonin pankki vieraanvarainen toiminimi ja oli hyvin aulis vanhoja, korkeasta asemastaan pudonneita pankkituttaviaan kohtaan. Sen lisäksi aatelismiehet, jotka ajoissa olivat nähneet myrskyn ja aavistaneet ryöstöä ja takavarikkoonpanoa, olivat varovaisesti lähettäneet remissejä Tellsoniin ja heidän hätääkärsivät veljensä taisivat aina siellä saada heistä viestejä. Tähän on vielä lisättävä, että jokainen Ranskasta vastatullut ilmottautui heti Tellsonin pankissa. Näistä monista syistä oli pankki tähän aikaan jonkinlaisena pörssinä ranskalaisiin uutisiin nähden. Ja tämä oli niin levinnyt yleisön tietoon, ja kyselyjä sateli siellä niinmuodoin niin tiheään, että Tellsonilaiset väliin kirjoittivat viimeiset uutiset muutamilla riveillä paperille ja asettivat sen pankin ikkunaan, jotta kaikki Temple Barilla käyskentelevät taisivat ne lukea.

Eräänä usvaisena iltapäivänä istui herra Lorry pulpettinsa ääressä ja Charles Darnay seisoi siihen nojautuneena ja puheli hänen kanssaan hillityllä äänellä. Se rangaistuskoppi jota ennen oli käytetty keskusteluja varten toiminimen johtajan kanssa oli nyt uutispörssi ja tulvillaan ihmisiä. Oli noin puolituntia pankin sulkemiseen.

"Vaikka te olette nuorekkain mies maailmassa", sanoi Charles Darnay, vähän epäröiden, "täytyy minun kuitenkin huomauttaa teille – ".

"Ymmärrän. Että olen liian vanha?" sanoi herra Lorry.

"Epävakainen sää, pitkä matka, epäluotettavat kulkuneuvot, järjestämätön maa, kaupunki, jossa ehkä tekään ette ole varma."

"Rakas Charles", sanoi herra Lorry ilosella luottamuksella, "te mainitsette syitä, jotka kehottavat minua matkustamaan eikä kotia jäämään. Minä olen kyllin hyvässä turvassa, ei kukaan välitä hätyyttää vanhaa kahdeksannellakymmenellä olevaa vanhusta, kun löytyy niin monta jota kannattaa mieluummin hätyyttää. Ja ellei kaupunki olisi niin sekavassa tilassa, ei meidän pankistamme lähetettäisi sikäläiseen konttooriimme henkilöä täältä, joka vanhastaan tuntee kaupungin ja meidän asiamme ja joka nauttii Tellsonilaisten luottamusta. Mitä taas tulee epäluotettaviin kulkuneuvoihin, pitkään matkaan ja talvi-ilmaan niin … ellen minä kaikkien näitten vuosien jälkeen suostuisi kärsimään muutamia ikävyyksiä Tellsonin pankin tähden, kuka sen tekisi?"

"Toivon, että itse voisin matkustaa", sanoi Charles Darnay jotenkin levottomasti ja ikäänkuin olisi ääneen ajatellut.

"Todellakin, te olette oivallinen tekemään muistutuksia ja antamaan neuvoja!" huudahti herra Lorry. "Toivotte, että voisitte itse matkustaa. Ja te olette ranskalaista syntyperää. Mainio neuvonantaja totta tosiaan!"

"Rakas herra Lorry, juuripa siksi että olen itse ranskalainen on se ajatus (jota ilmottaa täällä ei ollut tarkoitukseni) usein juolahtanut mieleeni. Se, joka on tuntenut myötätuntoisuutta tätä kurjaa kansaa kohtaan ja on uhrannut jotain sen eteen" – hän puhui vanhalla miettiväisellä tavallaan, "ei saata olla ajattelematta, että hän ehkä voisi vaikuttaa siihen kansaan ja houkutella sitä jonkinlaiseen maltillisuuteen. Viimeistään eilisiltana, teidän mentyänne, puhellessani Lucyn kanssa – ."

"Puhellessanne Lucyn kanssa", kertoi herra Lorry. "Kummastelen, ett'ette häpeä mainita Lucyn nimeä. Ja samassa toivotte, että voisitte matkustaa Pariisiin!"

"Mutta, enhän aio lähteä", sanoi Charles Darnay hymyillen. "Itsehän sanotte aikovanne lähteä."

"Ja niin aionkin täydellä todella. Te, rakas Charles", sanoi herra Lorry silmäillen kaukaisuudessa olevaa johtajaa ja alentaen äänensä kuiskaukseksi, "ette saata aavistaa mitä hankaluuksia on pankkimme hoidossa nykyään, eikä sitä vaaraa jonka alaisena kirjamme ja paperimme ovat tuolla puolen Kanaalin. Herramme tietää mitä pahoja seurauksia koituisi lukuisille ihmisille, jos joitakin meidän asiakirjojamme otettaisiin takavarikkoon tai hävitettäisiin ja se saattaa tapahtua milloin tahansa, kuten tiedätte, sillä kuka takaa ettei Pariisia sytytetä tuleen tänään tai ryöstetä huomenna? Mutta nyt saattaa tuskin kukaan muu kuin minä kiireimmän kautta viisaasti valikoida näitten papereitten joukosta ja kaivaa ne maahan tai muulla lailla saada ne vahingoittumatta talteen (hukkaamatta kallista aikaa). Ja minäkö peräytyisin kun Tellsonilaiset tietävät ja sanovat tämän – Tellsonilaiset, joiden leipää olen syönyt nämät kuusikymmentä vuotta – siitä syystä että jäseneni ovat vähän jäykät? Minähän olen vain poikanen, vertaillessani itseäni toisiin ukkorähjiin täällä!"

"Kuinka minä ihailen nuorekasta urheuttanne, herra Lorry."

"Hiljaa! mitä joutavia! – Ja rakas Charles", sanoi herra Lorry silmäillen johtajaa taas, "muistakaa, että on melkein mahdotonta saada mitään Pariisista nykyään, oli se sitten mitä tahansa. Juuri tänäpäivänä toivat meille papereita ja muita kalleuksia (uskon sen teille syvimmässä salaisuudessa, ei ole asiamiehen tapaista kuiskaamallakaan puhua siitä, ei edes teille) eriskummallisimmat sanantuojat mitä ajatella voi. Kunkin elämä oli hiuskarvan varassa heidän mennessään kaupungin portista. Toisina aikoina tulisivat ja menisivät lähetyksemme yhtä helposti kuin vanhassa Englannissa, mutta nyt tulee kaikki pidätetyksi."

"Matkustatteko tosiaan tänä iltana?"

"Matkustan tosiaankin tänä iltana, sillä asia on käynyt niin kiireiseksi, ettei se siedä viivytystä."

"Ja ettekö ota ketään kanssanne?"

"Kaikenlaisia ihmisiä on minulle ehdotettu, mutta en huoli kenestäkään. Aion ottaa Jerryn mukaani, Jerry on ammoin ollut henkivartiani sunnuntai-iltoina ja minä olen häneen tottunut. Ei kukaan epäile Jerryä muuksi kuin englantilaiseksi verikoiraksi, eikä luule hänellä olevan päässään muita tuumia kuin karata jokaisen kimppuun, joka ryhtyy hänen herraansa."

"Sanon vielä kerran että sydämestäni ihailen urheuttanne ja nuorta mieltänne."

"Ja minä sanon vielä kerran, joutavia, joutavia. Kun olen toimittanut tämän pienen tehtävän, vastaanotan ehkä Tellsonilaisten ehdotuksen, vetäydyn rauhalliseen yksityiselämään. Silloin on kyllä aikaa miettiä vanhaksi tulemista."

Tämä keskustelu oli tapahtunut herra Lorryn tavallisen pulpetin ääressä, Monseigneurin harhaillessa lähitienoilla ja laverrellessa mitä hän oli tekevä kostaakseen ennen pitkää tuolle roskaväelle. Monseigneurin tapana onnettomana maanpakolaisena ollen – kuten myöskin aivan liian paljon oli maassa syntyneen brittiläisen puhdasoppisuuden tapana – oli puhua tästä kauheasta vallankumouksesta ikäänkuin olisi se ainoa sato taivaan alla, jota ei koskaan oltu kylvetty – ikäänkuin koskaan olisi tehty tai jätetty tekemättä mitään, joka olisi voinut antaa aihetta siihen. He eivät olleet tietävinään että ne, jotka olivat tarkastaneet onnettomia miljoonia Ranskassa ja niitä väärinkäytettyjä ja väärennettyjä keinoja, jotka olisivat saattaneet tehdä ne onnellisiksi, olivat vuosikausia sitten nähneet sen välttämättömästi lähestyvän ja selvin sanoin lausuneet nähtävänsä. Sellaista jaaritusta ynnä Monseigneurin eriskummallisia hankkeita palauttaa olojen järjestystä, joka jo aikoja sitten on aikansa elänyt ja kuluttanut taivaan ja maan ja vielä itsensä kaupanpäälliseksi, taisi ilman vastaväitteitä tuskin kukaan järkevä ihminen kärsiä, joka oli totuuden perillä. Tämä jaaritus hänen ympärillään, hämmennys hänen omassa päässään sekä levottomuus hänen sielussaan, oli tehnyt Charles Darnayn huolestuneeksi.

Puhelevien joukossa oli Stryver Kings Benchistä, joka oli aika vauhtia nousemassa virka-arvossaan ja sen vuoksi jutteli hyvin suuriäänisesti tästä aineesta, ilmottaen Monseigneurille tuumiaan mitenkä voisi räjähyttää ilmaan kansan, hävittää sen juuria myöten maanpinnalta ja tulla toimeen ilman sitä ja muitakin samantapaisia keksintöjä, kuten hävittää kotkia sirottamalla suolaa niitten pyrstölle. Darnay kuunteli häntä erityisellä vastenmielisyydellä ja hänen siinä epäillessään menisikö hän matkaansa päästäkseen kuulemasta enempää tai jäisikö sinne ja sekaantuisi puheisiin, alkoi asia, joka oli tapahtuva, kehittyä.

Johtaja lähestyi herra Lorrya ja asetti tahraisen ja avaamattoman kirjeen hänen eteensä kysyen eikö hän vieläkään ollut löytänyt mitään jälkiä henkilöstä, jolle se oli osotettu. Johtaja asetti kirjeen niin lähelle Darnayta, että hän näki osotteen – sitä paremmin kun se oli hänen oma todellinen nimensä. Osoite käännettynä oli seuraava: "Hyvin tärkeä. Herra, entinen markiisi St Evrémonde Ranskasta. Osoite: Tellson & Kumpp. Lontoo. Englanti."

Hääaamuna oli tohtori hartaasti ja nimenomaisesti vaatinut Charles Darnaylta lupauksen että tämän nimen salaisuus jäisi heidän kesken, – kunnes hän, tohtori, päästäisi hänet tästä lupauksesta. Ei kukaan muu tietänyt sitä hänen nimekseen, hänen omalla vaimollaan ei ollut aavistusta siitä, eikä myöskään herra Lorry saattanut sitä tietää.

"Ei", sanoi herra Lorry johtajalle, – "olen kyllä näyttänyt sen kaikille täällä, mutta ei kukaan tiedä ilmottaa tämän herran olinpaikkaa."

Koska kellon viisarit lähestyivät pankin sulkemisaikaa, alkoivat puhelevat virtailla herra Lorryn pulpetin ohi. Hän piti kirjettä näytteillä kysyvällä katseella ja Monseigneur katseli sitä ja aina oli hänellä sanottavana jotain alentavaa ranskan tai englannin kielellä tästä markiisista, joka ei ollut löydettävissä.

"Luulen, että hän on tuon hienosti sivistyneen ja murhatun markiisin veljenpoika ja jälkeinen – mutta kaikessa tapauksessa on hän suvustaan huonontunut", sanoi yksi. "Kaikeksi onneksi en ole koskaan häntä tuntenut."

"Pelkuri, joka jätti paikkansa", sanoi toinen, "tämä Monseigneur pääsi lähtemään Pariisista sääret taivasta kohti ja puoleksi tukehtuneena heinäkuormassa – joitakin vuosia takaperin."

"Uusien oppien tartuttama", sanoi kolmas, ja katseli sivumennen osoitetta lornjetillaan, "asettui markiisivainajaa vastaan, jätti tilan periessään sen ja heitti sen roskajoukon valtaan. Toivon että he nyt palkitsevat häntä hänen ansioittensa mukaan."

"Mitä?" huusi möläjävä Stryver. "Niinkö hän teki? Sellainenko mies hän on? Katsokaamme hänen häpeällistä nimeänsä. Piru hänet periköön!"

Darnay, joka ei enää kyennyt itseään hillitsemään, laski kätensä herra Stryverin olkapäälle ja sanoi:

"Minä tunnen sen miehen."

"Piru vie, vai tunnette?" sanoi Stryver. "Silloin surkuttelen teitä."

"Miksi niin?"

"Miksi niin, herra Darnay? Ettekö kuulleet hänen tekojaan. Älkää kysykö, miksi, näihin aikoihin."

"Mutta minä kysyn, miksi?"

"Silloin sanon vielä kerran, herra Darnay, että surkuttelen teitä. Olen pahoillani kuullessani teidän tekevän niin eriskummallisia kysymyksiä. Tässä puhutaan miehestä joka on saastaisimman ja herjaavimman helvetinopin tartuttama, mistä koskaan on kuultu puhuttavan, miehestä, joka on jättänyt tilansa alhaisimpain hylkiöitten, joukkomurhaajien käsiin, ja te vielä kysytte miksi surkuttelen, että mies joka opettaa nuorisoa, tuntee hänet? Hyvä, minä vastaan teille. Minä surkuttelen teitä syystä että luulen sellaisesta konnasta saattavan jotain tarttua. Siinä syy."

Muistaen salaisuutta, hillitsi Darnay itseään suurella vaivalla ja sanoi: "Ehkäpä ette ymmärrä sitä gentlemannia."

"Mutta ymmärrän mitenkä saada teitä pussiin, herra Darnay", sanoi riitapukari Stryver, "ja sen olen tekevä. Jos se lurjus on gentlemanni, en häntä ymmärrä. Te voitte sanoa sen hänelle ynnä minun terveiseni. Voitte myöskin sanoa hänelle minun puolestani, että luovutettuaan maallisen omaisuutensa ja asemansa tuolle vertajanoavalle roistoväelle, hämmästyttää minua ettei hän ole heidän etunenässään. Mutta ei hyvät herrat", katsellen ympärilleen ja napsahuttaen sormillaan, "minä tunnen jotakuinkin ihmisluonnon ja minä sanon teille ettei koskaan senkaltainen mies usko itseään niin kalliitten holhokkien armoihin. Ei, hyvät herrat, hän panee pillit pussiin heti jymäkän alkaessa ja pujahtaa pois."

Näin puhuen ja vielä kerran sormiaan napsahuttaen tuppaantui herra

Stryver Fleet-kadulle saavuttaen kuulijoittensa yleistä hyväksymistä.

Herra Lorry ja Charles Darnay jäivät kahden pulpetin ääreen kaikkien lähtiessä pois pankista.

"Tahdotteko ottaa tämän kirjeen huoleksenne?" sanoi herra Lorry. "Te tiedätte varmaan minne se on tuleva?"

"Tiedän."

"Olkaa hyvä ja selittäkää, että otaksumme sen osotetun tänne siinä luulossa että tietäisimme minnekkä se olisi jätettävä ja että se on vetelehtinyt täällä jonkun aikaa?"

"Kyllä sanon. Matkustatteko Pariisiin suoraan täältä?"

"Niin, kello kahdeksan aikana."

"Siis tulen takasin heittämään teille jäähyväisiä."

Hyvin tyytymättömänä itseensä, Stryveriin ja moneen muuhun, kiiruhti Darnay rauhalliseen Templeen, avasi kirjeensä ja luki sen. Tässä sen sisällys:

/# L'Abbayen vankila Pariisissa 21 p. kesäkuuta 1792.

Herra entinen Markiisi.

Oltuani kauvan hengenvaarassa kylässä, on minut otettu kiinni väkivaltaisesti ja loukkaavasti ja kuletettu jalan pitkän matkaa Pariisiin. Matkalla olen suuresti kärsinyt. Ei siinä tarpeeksi, taloni on hävitetty – tasotettu maan tasalle.

Rikos, jonka vuoksi olen vangittu, herra entinen markiisi ja jonka vuoksi minut asetetaan tuomioistuimen eteen ja kadotan elämäni (ilman teidän jalomielistä apuanne) on, kuten minulle sanotaan, petos kansan majesteettia vastaan, sillä minä olen esiintynyt sitä vastaan erään emigrantin hyväksi. Olen turhaan selittänyt heille, että olen esiintynyt heidän edukseen enkä heitä vastaan teidän käskyjenne mukaan. Olen turhaan selittänyt heille, että minä ennen emigranttien omaisuuden takavarikkoon ottamista, annoin anteeksi ne verot, joita he olivat herenneet maksamasta, etten ollut vaatinut mitään arentia, etten ollut turvaantunut mihinkään oikeudenkäyntiin. Ainoa vastaus on, että olen toiminut erään emigrantin hyväksi ja missä on tämä emigrantti?

Oi, armollinen herra entinen markiisi! missä on tämä emigrantti? Huudan unissani: missä hän on? Kysyn taivaalta eikö hän tule minua pelastamaan? Ei vastausta. Oi, herra entinen markiisi, lähetän epätoivoisen huutoni meren ylitse siinä toivossa että se ehkä kuuluu teidän korviinne Tellsonin suuren pankin välityksellä, joka on tunnettu Pariisissa.

Taivaan, oikeuden, jalomielisyyden ja jalon nimenne kunnian tähden, rukoilen teitä herra entinen markiisi, auttakaa ja vapauttakaa minua. Minun vikani on, että olen ollut teille uskollinen. Oi, herra entinen markiisi, nyt pyydän teitä olemaan uskollinen minua kohtaan!

Tästä kauhun vankilasta, jossa minä joka päivä yhä lähenen perikatoani, lähetän minä teille herra entinen markiisi suruisen ja onnettoman alamaisuuteni vakuutuksen.

Teidän onneton palvelijanne Gabelle. #/

Salainen levottomuus Darnayn mielessä virkosi tästä kirjeestä voimakkaasti eloon. Vaara, joka uhkasi vanhaa, hyvää palvelijaa, jonka ainoa rikos oli uskollisuus häntä ja hänen perhettään kohtaan, tuijotti niin nuhtelevaisesti häntä kasvoihin, hänen kävellessään edestakasin Templessä mietiskellen mitä hänen tulisi tehdä, että hän melkein peitti kasvonsa ohitsekulkevilta.

Hän tiesi hyvin, että kauhuissaan siitä ilkityöstä joka seppelöitsi vanhan suvun pahat työt ja pahan maineen, epäillessään setäänsä ja katsellessaan vastustavalla omallatunnolla sitä huojuvaa rakennusta jota hänen otaksuttiin ylläpitävän, oli hän toiminut puutteellisesti. Hän tiesi aivan hyvin, että hän rakkaudessaan Lucyyn oli liian hätäisesti ja puutteellisesti luopunut yhteiskunnallisesta asemastaan, vaikka hän jo kauvan oli sitä miettinyt tehdä. Hän tiesi että hänen olisi pitänyt viedä se perille järjestelmänmukaisesti ja antaa sille laillista muotoa, ja että hän olikin aikonut sen tehdä, vaikka se oli jäänyt sikseen.

Onni hänen itsevalitsemassa englantilaisessa kodissaan, pakko olla alituisessa työssä, ajan pikaiset muutokset ja huolet, jotka seurasivat niin nopeasti toisiaan, että yhden viikon tapahtumat pyyhkivät pois edellisen viikon kypsymättömät tuumat, tekivät tyhjiksi hänen aikeensa. Hän tiesi aivan hyvin että hän oli alistunut tähän asianhaarojen pakosta, ei tosin ilman levottomuutta, mutta kuitenkin ilman johdonmukaista ja kasvavaa vastustusta. Hän oli odottanut tilaisuutta toimiakseen, ajat olivat vaihdelleet ja olleet levottomat, kunnes tilaisuus oli mennyt hukkaan ja aatelisto oli tulvinut pois Ranskasta sekä maanteitä että syrjäteitä ja heidän omaisuutensa otettu takavarikkoon ja hävitetty, vieläpä heidän nimensäkin pyyhkäisty pois. Tämän kaiken tiesi hän yhtä hyvin kuin jotkut uudet viranomaiset Ranskassa, jotka taisivat häntä siitä syyttää.

Mutta hän ei ollut sortanut ketään, eikä vanginnut ketään. Velkojensa kerääminen oli hänelle niin vastenmielistä että hän oli vapaaehtoisesti luopunut niistä, lähtenyt maailmalle ilman yhtäkään suojelijaa, hankkinut itselleen oman paikan siellä ja ansainnut oman leipänsä. Herra Gabelle oli hoitanut köyhtynyttä ja kiinnitettyä tilaa kirjeellisten määräysten mukaan, joissa kehotettiin säästämään kansaa, antamaan sille se vähänen mikä annettavissa oli – ne polttoaineet, joita ankarat velkojat sallivat heidän ottaa talvella ja ne tuotteet, joita kesällä voitiin pelastaa heidän kynsistään – ja hän oli epäilemättä omaksi turvakseen ottanut nämät määräykset todisteiksi, siis nyt tuli vain hänen esiintyä.

Tämä edisti epätoivoista päätöstä, jonka Charles Darnay oli tekemäisillään, hän aikoi näet lähteä Pariisiin.

Niin. Kuten merimiestä vanhassa sadussa, olivat tuulet ja virrat ajelleet häntä magneettikallion alueelle, ja se veti hänet nyt luokseen ja hänen täytyi seurata. Kaikki mikä kohosi hänen ajatuksissaan, syyti hänet yhä nopeammin ja varmemmin kohti kauheata vetovoimaa. Hänen salainen levottomuutensa oli syntynyt siitä, että hänen onnettomassa synnyinmaassaan toimitettiin huonoja aikeita huonoilla välikappaleilla ja siitä, ettei hän, tietäessään olevansa heitä parempi, ollut siellä, toimimassa jotain verenvuodon ehkäisemiseksi ja täyttämässä laupeuden ja inhimillisyyden vaatimuksia. Tämän puoleksi tukahutetun ja puoleksi kalvavan levottomuuden johdosta oli hän tullut tekemään sattuvia vertauksia itsensä ja sen vanhan kunnon herran välillä, jonka velvollisuuden tunto oli niin vahva. Tätä (hänelle niin alentavaa) vertausta oli paikalla seurannut Monseigneurin iva, joka oli häntä katkerasti loukannut, samoin Stryverin sanat, jotka vanhoista syistä olivat karkeammat ja sapekkaammat kuin toisten. Tähän oli tullut lisäksi Gabellen kirje, viattoman, hengenvaarassa olevan vangin vetoaminen hänen oikeuteensa, kunniaansa ja hyvään nimeensä.

Hänen päätöksensä oli tehty. Hänen oli lähdettävä Pariisiin.

Niin, magneettikallio veti hänet puoleensa ja hänen täytyi purjehtia kunnes ajoi karille. Hän ei tiennyt mistään kalliosta, hän näki tuskin vaaraakaan. Hänen toimiensa tarkotus, joskin hän oli heittänyt työnsä kesken, esiintyi hänen silmissään sellaisessa valossa, että hän arveli sitä kiitollisuudella tunnustettavan Ranskassa jos hän itse ilmestyisi sitä täyttämään. Sitäpaitsi kuvastui hänen mielessään kunniakas toivo tehdä hyvää, joka usein on niin monen hyvän sydämen sangviininen kangastus ja hän oli mielikuvituksessaan voimakkaasti johtavinaan tätä raivoavaa vallankumousta, joka oli eksynyt niin hirvittävästi harhaan.

Tehtyään päätöksensä, käveli hän edestakasin ja mietiskeli ettei Lucyn, eikä hänen isänsä tulisi saada mitään tietää ennen hänen lähtöään. Lucyä oli säästettävä eron haikeudesta ja hänen isänsä, joka aina vastenmielisesti käänsi ajatuksensa menneisyyden maaperälle, oli saava tiedon tästä askeleesta vasta silloin kun se oli peruuttamattomasti pantu täytäntöön. Hän ei ajatellut kuinka suuresti Lucyn isä oli syypää tähän hänen ontuvaan asemaansa kantaessaan tuskallisen kiihkeästi vanhojen Ranskaan liittyvien muistojen elvyttämistä. Mutta tämäkin asianhaara oli vaikuttanut hänen menettelytapaansa.

Hän kulki edestakasin kiihkeissä mietteissään, kunnes oli aika palata

Tellsonin pankkiin jättämään hyvästi herra Lorrylle. Tultuansa

Pariisiin, oli hän siellä käyvä vanhaa ystäväänsä tervehtimässä, mutta nyt hän ei saanut sanoa sanaakaan aikeestaan.

Vaunut ja postihevoset odottivat pankin ovella ja Jerry oli matkapuvussa pitkävartiset saappaat jaloissaan.

"Olen vienyt kirjeen perille", sanoi Charles Darnay herra Lorrylle. "En suostunut vaivaamaan teitä kirjallisella vastauksella, vaan ehkä tahdotte viedä perille suullisen?"

"Sen tahdon mielelläni tehdä", sanoi herra Lorry, "ellei se ole vaarallista."

"Ei laisinkaan. Mutta se on eräälle vangille l'Abbayessa."

"Mikä hänen nimensä on?" sanoi herra Lorry, avonainen muistikirja kädessään.

"Gabelle."

"Gabelle. Ja mikä on viesti onnettomalle vangille?"

"Sanokaa vain, että hän on saanut kirjeen ja tulee."

"Eikö mitään määräaikaa?"

"Hän lähtee matkalle huomeniltana."

"Ei mitään määrättyä henkilöä?"

"Ei."

Hän auttoi herra Lorrya kääriytymään lukuisiin takkeihin ja kaapuihin ja seurasi häntä vanhan pankin lämpimästä ilmasta Fleet kadun usvaan. "Terveiseni Lucylle ja pikku Lucylle", sanoi herra Lorry jäähyväisiä heittäessään "ja pitäkää hyvä huoli heistä siksi kun palajan." Charles Darnay pudisti päätään ja hymyili epäilevästi, vaunujen pyöriessä pois.

Sinä iltana – se oli neljästoista päivä elokuuta, valvoi hän kauvan ja kirjoitti kaksi hellää kirjettä. Toinen oli Lucylle ja siinä kertoi hän ankarasta velvollisuudesta, joka kutsui häntä Pariisiin, selvittäen hänelle seikkaperäisesti ne syyt, joihin nähden hän oli vakuutettu välttävänsä kaikkia vaaroja; toinen oli tohtorille ja siinä uskoi hän Lucyn ja heidän rakkaan lapsensa hänen huostaansa, kosketellen siinä myös samaa ainetta. Kummallekin kirjoitti hän että hän oitis perille päästyään oli heille kirjoittava, näytteeksi että hän oli turvassa.

Tämä päivä oli vaikea, sillä ensi kerran heidän yhdyselämänsä aikana oleskeli hän heidän seurassaan, salaisuus mielessä. Oli vaikeata panna täytäntöön se viaton petos, josta heillä ei ollut vähintäkään aavistusta. Mutta hellä silmäys hänen vaimoonsa, joka oli niin ilonen ja toimekas, vahvisti hänen päätöstään olla mitään puhumatta tuumistaan (hän oli jo melkein ilmoittamaisillaan ne, niin omituista oli hänestä toimittaa mitään ilman hänen hiljaista apuaan) ja päivä kului nopeasti. Aikasin illalla syleili hän vaimoaan ja hänen yhtä rakasta kaimaansa, sanoen pian palaavansa (ennen tehty sopimus pakotti muka hänet kaupungille ja matkalaukun oli hän jo salaisesti pannut järjestykseen) ja läksi ulos kadulle raskaaseen sumuun vielä raskaammalla sydämellä.

Näkymätön voima veti hänet nyt nopeasti puoleensa ja kaikki tuulet ja virrat puhalsivat häntä suoraan ja voimakkaasti sitä kohti. Hän jätti molemmat kirjeensä luotettavalle sananviejälle vietäväksi määräpaikkaansa puolta tuntia ennen puoliyötä mutta ei ennen, vuokrasi hevoset Doveriin ja alkoi matkansa. "Taivaan, oikeuden, jalomielisyyden ja jalon nimenne kunnian tähden!" kuului vankiraukan huuto, ja sillä Darnay vahvisti raskasta sydäntään, kun hän jätti taaksensa kaikki, mikä oli hänelle rakasta maan päällä ja ajeli kohti magneettikalliota.

Toisen kirjan loppu.