Kitabı oku: «Kotisirkka», sayfa 3

TOINEN SIRKUTUS

Kaleb Plummer ja hänen sokea tyttärensä asuivat kahdenkesken yksiksensä, niinkuin satukirjoissa kerrotaan – ja Jumala siunatkoon heitä (toivon teidän ajattelevan samoin) ja Jumala siunatkoon satukirjoja, jotka vielä kertovat jotakin tässä arkipäiväisessä maailmassa! – Kaleb Plummer ja hänen sokea tyttärensä asuivat ihan yksin itseksensä pikkuisessa puuhuoneessa, joka oli niinkuin ohut pähkinänkuori, ja vain niinkuin syylä Gruff ja Tackletonin korkealle kohoovalla tiilikivinenällä. Gruff ja Tackletonin kivitalo oli kadun juhlallisena koristeena; mutta Kaleb Plummerin kodin olisitte voineet särkeä palasiksi parilla vasaraniskulla ja korjata pirstat rattailla pois. Jos joku semmoisen hävityksen perästä olisi kaipauksellaan kunnioittanut Kaleb Plummerin asuntoa, niin hän olisi epäilemättä tehnyt sen kiittäen sen hävittämistä suureksi parannukseksi. Mökki oli kiinni Gruff ja Tackletonin kivitalossa juurikuin raakku laivan pohjalaudassa, kuin etana ovessa tahi kääpä puussa. Mutta se oli se sinapin siemen, josta suuri Gruff ja Tackletonin suku oli saanut alkunsa; sen ränsistyneen katon alla oli Gruff-vainaja aivan huomaamatonna leikellyt leluja koko sukupolvelle, vihdoin vanhentuneita poikia ja tyttöjä, jotka olivat leikkineet niillä, rikkoneet ne ja – muuttaneet nurmen alle nukkumaan.

Sanoin Kalebin ja hänen sokean tyttö raukkansa asuneen tässä mökissä; mutta minun olisi pitänyt sanoa, että he asuivat Kalebin rakentamassa taikalinnassa, jossa ei nähty köyhyyttä eikä puutetta ja jonka ovelle eivät huolet osanneet. Kaleb ei suinkaan ollut mikään taikuri, hänellä oli vain se taikavoima, joka saattaa olla meillä kaikilla: hellän, äärettömän rakkauden taikavoima. Luonto oli ollut hänen opettajansa, ja sen opetuksista kaikki nämä ihmeet tulivat.

Sokea tyttö ei tietänyt katon olevan ruman, seinien värittömiä eikä rappauksen paikoittain karisseen; hän ei tietänyt, että seinässä oli suuria tukkimattomia rakoja, jotka päivä päivältä suurenivat senvuoksi, että hirret lahosivat ja laskeutuivat. Sokea tyttö ei tietänyt raudan ruostuvan, puun lahoavan eikä paperin repeytyvän; hän ei tietänyt, että huoneen ulkomuoto ja suhteet rappeutuivat ja muuttuivat. Sokea tyttö ei tietänyt, että pöydällä seisoi rumia saviastioita, että murhetta ja alakuloisuutta oli hänen vieressänsä, että Kalebin harvat hiukset harmaantuivat harmaantumistaan hänen näkemättömien silmiensä edessä. Sokea tyttö ei tietänyt, että heillä oli tyly, vaativa ja jäykkä isäntä hän ei tietänyt Tackletonia siksi Tackletoniksi, joksi me hänet tunnemme; hänen luulossaan Tackleton oli erinomainen leikinlaskija, joka halusi laskea pilaa heidän kanssansa ja joka, vaikka olikin heidän elämänsä varjeleva enkeli, ei kuitenkaan tahtonut kuulla sanaakaan kiitollisuudesta.

Tämä kaikki oli Kalebin aikaansaamaa, sokean tytön isä paran aikaansaamaa. Mutta hänen takkansa vieressä asuikin sirkka, ja kerran kun hän sokean, äidittömän tytön lasna ollessa kuunteli suruisin mielin sirkan sirritystä, johdatti tämä kodinhaltia sen ajatuksen hänen päähänsä, että hän voisi muuttaa juuri tytön suuren onnettomuuden siunaukseksi ja tehdä hänet vähällä onnelliseksi. Sillä sirkat ovatkin mahtavia haltioita, vaikkeivät ihmiset, jotka heidän kanssansa seurustelevat, siitä mitään tiedä (niinkuin useimmiten on laita); eikä näkymättömässä maailmassa ole suloisempia eikä uskollisempia ääniä – ääniä, joihin niin täydellisesti voi luottaa, jotka niin varmasti antavat ainoastaan hyviä neuvoja, kuin ne äänet, joilla kodin ja kotoisen takan haltiat puhuvat ihmisille.

Kaleb ja hänen tyttärensä työskentelivät yhdessä tavallisessa työhuoneessaan, joka samalla oli heidän jokapäiväinen asuntonsakin; ja ihmeellinen huone se olikin. Siinä nähtiin pikku taloja, valmiita ja puolivalmiita, täynnä kaikensäätyisiä nukkeja. Etukaupunkirakennuksia täynnä vähävaraisia nukkeja; keittiöitä ja yksinäisiä huoneita alhaisemman säädyn nukeille; loistorakennuksia suurisukuisille nukeille. Muutamat näistä huoneista olivat jo sisustetut semmoisten nukkein käytettäviksi, joiden varat olivat pienet, toiset sitävastoin voitiin tarpeen vaatiessa kalustaa mitä komeimmin, sillä hyllyt olivat täynnä tuoleja, pöytiä, sohvia, sänkyjä ja sänkyvaatteita. Korkea aatelisto, herrassääty ja kaikenlainen alhaisempi kansa, joiden tarpeeksi nämä rakennukset olivat aiotut, makasivat siellä täällä koreissa tuijottaen suoraan kattoon; mutta nukkein yhteiskunnallista asemaa, heidän säätyänsä ja arvoluokkaansa merkittäessä (joka oikeassa maailmassa valitettavasti osoittautuu sangen vaikeaksi) olivat nämä lelusepät menetelleet paljoa paremmin kuin luonto, joka usein käyttäytyy oikullisesti ja sopimattomasti, sillä he eivät suinkaan tyytyneet niin mielivaltaisiin eron merkkeihin kuin silkki, karttuuni ja puuvillainen vaate, vaan he lisäsivät toisia yksilöllisempiä tuntomerkkejä, joista ei saattanut erehtyä. Niin oli korkeasti vapaasukuisella naisella vahajäsenet erinomaisen täsmällisessä suhteessa keskenänsä; mutta niin oli vain hänellä ja hänen heimolaisillansa; seuraava arvoluokka yhteiskunnallisessa asteikossa oli nahasta; sen perästä seuraava karkeasta piikkokankaasta. Rahvaalla oli käsivarret ja jalat pelkistä tulitikuista, ja heidät kiinnitettiin paikallensa niin etteivät voineet siitä liikahtaa.

Paitsi näitä nukkeja nähtiin Kaleb Plummerin huoneessa toisiakin näytteitä hänen käsitöistänsä. Siinä oli Noakin arkkeja, joissa kaikenlaatuiset linnut ja eläimet tulivat erinomaisen hyvin toimeen yhdessä, sen voin vakuuttaa, vaikka ne pudotettiin sisään kuinka hyvänsä katosta, ja vaikka ne pudisteltiin ja sullottiin yhteen kauhean pieneen tilaan. Rohkealla, runollisella vapaudella oli useimpiin Noakin arkkeihin tehty portinkolkutin oveen, kenties sopimaton lisäys, joka vain toi mieleen aamuvierailut ja kirjeenkantajat, mutta oli muuten sopiva koriste rakennuksen ulkopuolella. Siellä oli tusinoittain pieniä, alakuloisia rattaita, joiden pyörät liikkuessaan synnyttivät mitä surullisimpia säveliä. Monta pikku viulua, rumpua ja muuta soittokalua korvan kiusaksi; suunnaton joukko tykkejä, kilpiä, miekkoja, keihäitä ja kiväärejä. Siellä oli pikkuisia punalahkeisia llvehtijöitä, jotka alinomaan kiipeilivät korkeilla, punaisesta langasta tehdyillä telineillä ja laskeutuivat alas toiselle puolen, pää edellä; samaten paljon vanhoja herroja, näöltänsä arvokkaita, miltei kunnioitettavia, jotka hyppivät kuin hullut vartavasten ovien eteen pantujen seipäitten yli. Siellä oli kaikenlaatuisia eläimiä, varsinkin hevosia, alkaen täplikkäästä ajohevosesta, jolla oli neljä tikkua jalkoina ja pieni rohdintukko harjana, aina puhdasrotuiseen keinuhevoseen, joka oli paraikaa laukkaamassa. Samoinkuin olisi ollut vaikea luetella ne monet kymmenet kummat kuvat, jotka olivat aina valmiit tekemään jotakin hulluutta, jos vain painettiin jotakuta ponninta, niin ei myöskään olisi ollut helppo mainita semmoista inhimillistä eriskummaisuutta, vikaa tahi heikkoutta, joka ei olisi ollut tarkemmin tahi huonommin kuvattuna Kaleb Plummerin kamarissa. Eikä saata sanoa, että nämä pilkkakuvat olisivat olleet aivan luonnottomia, sillä hyvin vähällä kehotuksella voidaan saada miehiä ja naisia tekemään yhtä kummallisia tekoja kuin mitä lelut konsanaan suorittavat.

Keskellä kaikkia näitä kaluja istuivat Kaleb ja hänen sokea tyttärensä työskennellen. Sokea tyttö puki yhtä nukkea, ja Kaleb maalasi sekä kiillotti neljättä ikkunaa sievän perheasunnon etuseinälle.

Kalebin kasvoihin uurtuneet huolet ja hänen miettivä, uneksiva olentonsa, joka olisi sopinut alkemian tai filosofian tutkijalle, näyttivät ensi silmäyksellä olevan jyrkässä ristiriidassa hänen työnsä ja häntä ympäröivien lastenlelujen kanssa. Mutta leivän hankkimiseksi keksityt ja tehdyt lapsellisuudet ovat kyllä totisia ja tärkeitä, enkä minä siihenkään katsomatta todella voi sanoa, tokko Kaleb, jos hän olisi ollut ylikamariherra tahi parlamentin jäsen tai asianajaja taikkapa suuri liikemies, olisi joutunut sen tärkeämpiin tehtäviin; vaikka hyvin suuresti epäilen, että hänen toimensa olisivat silloin olleet yhtä viatonta laatua.

"Isä, te olitte siis ulkona sateessa eilis-iltana puettuna uuteen, kauniiseen päällystakkiinne?" lausui Kalebin tytär.

"Niin uuteen, kauniiseen päällystakkiini", vastasi Kaleb katsahtaen vaatenuoraan, jolle hän oli huolellisesti ripustanut ennenmainitun piikkotakkinsa kuivamaan.

"Voi, kuinka minun on hyvä mieli, että olette sen ostanut, isä!"

"Ja semmoiselta räätäliltä sitten", sanoi Kaleb, "oikein uudenaikaiselta räätäliltä. Liian hyvä se on minulle."

Sokea tyttö keskeytti työnsä ja nauroi iloisesti. "Liian hyvä teille, isä! Mikään ei ole teille liian hyvä!"

"Tuskin kehtaan käydä siihen puettuna", lausui Kaleb katsoen tarkkaan minkä vaikutuksen sanat tekisivät tytön kirkastuviin kasvoihin. "Tosiaan kun kuulen poikien ja ihmisten takanani sanovan: 'kah! tuossa kulkee komea herra!' silloin en tiedä mihin kääntyä. Ja eilisiltana kun kerjäläinen ei tahtonut erota minusta, vaikka sanoin olevani köyhä mies, ja hän vastasi: 'ohoo, armollisin herra, älkää niin sanoko!' niin oikein hämmästyin. Minusta tuntuu, että minulla tuskin oli oikeutta käydä semmoisiin vaatteihin puettuna."

Onnellinen sokea tyttö! kuinka iloinen hän oli näkemättömyydessään!

"Minä näen teidät, isä!" lausui tyttö taputtaen käsiänsä yhteen, "niin selvään kuin olisi minulla näköni, jota en koskaan kaipaa teidän seurassanne. Sininen takki!" —

"Vaaleansininen", keskeytti Kaleb.

"Niin, niin! vaaleansininen!" huudahti tyttö kääntäen loistavat kasvonsa häneen, "se väri, jonka myös muistan olevan armaan, selkeän taivaan värin. Sanoitte sen olevan sinisen! Vaaleansininen takki" —

"Hyvin väljä", lisäsi Kaleb.

"Niin! väljä!" huusi sokea tyttö sydämestään nauraen, "ja te, isä kulta, kävelette siihen puettuna keveästi, silmät ilosta säteillen, suu naurussa – ja mustat hiukset sitten. Olettepa näöltänne nuori ja kaunis!"

"Hiljaa, hiljaa, nyt saatat minut turhamaiseksi", lausui Kaleb.

"Luulenpa teidän jo olevan vähän turhamainen", vastasi tyttö uhaten häntä iloisesti etusormellaan. "Minä tunnen teidät! isä! ha-ha-ha! – olen saanut teistä selon, näettekös!"

Kuinka erilainen oli luuloteltu kuva hänen mielessään ja se Kaleb, joka istui hänen edessänsä! Keveästä käynnistä oli tyttö puhunut. Siinä hän oli oikeassa. Moneen monituiseen vuoteen ei Kaleb ollut koskaan astunut tämän kynnyksen yli tavallisin hitain ja raskain askelin, vaan tepastellut vilkkaasti, tyttärensä korvaa pettääkseen; eikä hän ollut koskaan, sydämensä raskaimmillaankaan ollessa, unohtanut tätä keveää käyntiä, joka ilahutti hänen tytärtänsä suuresti.

Jumala tiesi! mutta luulen Kalebin uneksivan hajamielisyyden johtuneen osaksi siitä, että hän tällä tavoin, rakkaudesta sokeaan tyttäreensä, tekeytyi itse ja muutti koko ympäristönsä toiseksi. Kuinka taisikaan pikku mies muuta kuin joutua sekaannuksiin, kun hän niin monta vuotta oli harrastanut vain sitä, että saisi itsensä ja kaikki ympärillä olevat esineet muutetuksi toisenlaisiksi kuin ne todellisuudessa olivat.

"Siihen sitä on tultu", lausui Kaleb astuen pari askelta takaperin, työtänsä paremmin katsoakseen, "niin lähellä todellisuutta kuin viisi pennin rahaa pääsee lähestymään viiden pennin rahaa. Vahinko vain, että huoneen koko etupuoli aukeaa yhdellä kertaa! Jos siinä edes olisi portaat ja oikea sisäänkäytävä. Mutta sepä onkin vaikeinta työssäni, että minä petyn ja sekaannun alinomaa."

"Te puhutte niin hiljaa, lienettekö väsynyt, isä?"

"Väsynyt", toisti Kaleb hyvin vilkkaasti. "Mistä olisin väsynyt,

Bertha? En ole koskaan väsynyt. Mitä se on?"

Antaakseen sanoillensa enemmän pontta hän keskeytti väkisinkin näkyviin pyrkivän haukotuksen ja venyttelyn – joka teki hänet aivan samannäköiseksi kuin nuo takan reunalla seisovat kuvat, joiden yläruumis näytti aivan siltä kuin olisivat olleet alituisesti väsyksissä – ja rupesi hyräilemään laulua. Se oli juomalaulu, jossa kerrottiin jotakin kiiltävästä maljasta, ja hän yritti laulaa huolettomalla, keveällä äänellä, joka muutti hänen muotonsa tuhansin kerroin kuivemman ja surullisemman näköiseksi.

"Vai niin! vai täällä lauletaan, tekö laulatte?" lausui Tackleton, pistäen päänsä ovesta sisään. "Vai niin! Minä en osaa laulaa."

Ei kukaan olisi hänestä sitä luullutkaan. Hänellä ei ollut niinsanottua laulunlahjaa, ei alunkaan.

"Minulla ei olekaan varaa laulaa. Mieltäni ilahuttaa että te laulatte. Toivon että teillä on aikaa työhönkin. Tuskin, luulen ma, ihminen samalla kertaa molempiin joutaa."

"Jos nyt näkisit hänet, Bertha, kuinka hän iskee minulle silmää", kuiskasi Kaleb. "Hauska mies! jos et tuntisi häntä, niin luulisit hänen puhuvan totta, etkö luulisikin?"

Sokea tyttö nyökäytti hymysuin. "Lintu, joka osaa laulaa, mutta ei tahdo, on saatava laulamaan, niin sanotaan", murisi Tackleton. "Mutta kun tarhapöllö, joka ei taida ja jonka ei tarvitse, kuitenkin tahtoo laulaa, mikä saapi hänet siihen?"

"Näkisitpä kuinka hän iskee silmää!" jupisi Kaleb tyttärellensä. "Voi, armollista!"

"Aina hupaisella ja iloisella mielellä meidän kanssamme!" lausui Bertha hymyhuulin.

"Kah, oletkos sinäkin täällä!" huusi Tackleton. "Vaivainen heikkomielinen!"

Hän luuli tyttöä todella heikkomieliseksi ja perusti luulonsa – en voi varmaan sanoa tapahtuiko se tietämättömyydestä vai eikö – siihen, että tyttö piti hänestä. "Noh! koska olet täällä, kuinka sinä voit?" kysyi Tackleton äreällä tavallaan.

"Oi, hyvin! aivan hyvin! Olen niin onnellinen kuin ikänä voitte toivoa minun olevan, niin onnellinen kuin miksi te tekisitte koko maailman, jos voisitte!"

"Vaivainen heikkomielinen!" mutisi Tackleton. "Järkeä ei vähän vähääkään."

Sokea tyttö otti hänen kätensä ja suuteli sitä; hän piti sitä vähän aikaa käsissänsä ja nojasi hellästi poskensa sitä vastaan, ennenkuin laski sen irti. Tuossa kohtelussa oli niin sanomattoman paljon rakkautta ja hellää kiitollisuutta, että itse Tackleton leppyi kysyäkseen tavallista lempeämmällä äänellä:

"Mikä nyt on?"

"Panin sen päänalaiseni viereen eilen illalla maata mennessäni ja näin sen unissani. Ja kun päivä koitti ja ihana punainen aurinko – punainenko aurinko, isä?"

"Punainen illoin ja aamuin, Bertha", lausui Kaleb raukka katsoen surullisesti isäntäänsä.

"Kun aurinko nousi ja kirkas päivä, johon liikkuessani melkein pelkään loukkaavani itseäni, tulin huoneeseen, käänsin sen pienen puun aurinkoa kohti ja kiitin Jumalaa, joka on luonut maailman niin ihanaksi, ja kiitin teitä, kun sen lähetitte huvikseni!"

"Hän on hullu!" lausui Tackleton itsekseen. "Pian tarvitaan tässä pakkoröijyä ja köysiä. Pian!"

Tyttärensä puhuessa istui Kaleb ristissä käsin, tuijottaen suoraan eteensä, ikäänkuin olisi todellakin ollut epätietoinen siitä (luullakseni hän olikin epätietoinen), oliko Tackleton tehnyt mitään, joka olisi ansainnut hänen kiitollisuuttansa, vai eikö. Jos Kaleb olisi saanut sillä hetkellä menetellä aivan vapaasti ja jos hänelle olisi hengen uhalla määrätty joko karata lelukauppiaan kimppuun tahi langeta hänen jalkojensa juureen, kumman tämä vain paremmin ansaitsi, niin luulenpa, että hän olisi joutunut suureen neuvottomuuteen siitä, kumpi olisi tehtävä. Ja kuitenkin tiesi Kaleb varmasti omin käsin kantaneensa pikku ruusupuun kotiin tyttärellensä, omasta suustaan päästäneensä sen viattoman valheen, joka Berthalta oli salaava kuinka paljon isän täytyi päivä päivältä kieltää itseltänsä tehdäkseen lapsensa onnellisemmaksi.

"Bertha", lausui Tackleton tahallansa omituisella ystävällisyydellä, "tule tänne."

"No, jaksanpa kyllä kävelläkin luoksenne. Ei teidän tarvitse taluttaa minua!" vastasi hän.

"Ilmoittaisinkohan sinulle salaisuuden, Bertha?"

"Niinkuin tahdotte", vastasi hän kiireesti.

Kuinka hänen sokeat kasvonsa seestyivät! kuinka kuunteleva otsa kirkastui!

"Tänään on se päivä, jolloin tuo pikku kapine – mikä sen nimi taas onkaan – tuo lellitelty lapsi, Peerybinglen vaimo, tavallisesti käypi teitä tervehtimässä ja pitää iltahuvinsa täällä, eikö niin?" sanoi Tackleton, osoittaen armotonta ylenkatsetta koko asialle.

"Niin", sanoi Bertha, "tänä päivänä se on."

"Niinpä minäkin luulen!" lausui Tackleton. "Tahtoisin olla läsnä tänä iltana."

"Kuuletkos, isä!" huusi sokea tyttö vallan ihastuksissaan.

"Kuulen, kuulen", mutisi Kaleb tylsin katsein niinkuin unissa-kävijä, "mutta sitä minä en usko, lienee varmaan taas joku valheistani."

"Minä tahtoisin näet saattaa nuot Peerybingleläiset useammin May

Fieldingin seuraan", lausui Tackleton. "Minä aion naida Mayn."

"Naida!" huusi sokea tyttö paeten hänen luotaan.

"Hän on niin lemmon yksinkertainen, etten luullut hänen koskaan minua ymmärtävän", mutisi Tackleton. "Niin, Bertha, naida! kirkot, papit, lukkarit, vaunut, kellot, päivälliset, hääkakut, luumuputingit, vihkihameet, soitannot, maljat, onnentoivotukset ja kaikki nuo hullutukset. Häät, näet, häät! Etkös tiedä mitä häät ovat?"

"Tiedän kyllä", vastasi sokea tyttö hiljaisella äänellä. "Ymmärrän."

"Vai niin, se on enemmän kuin toivoinkaan", murisi Tackleton. "Noh, sentähden tahdonkin olla läsnä tänä iltana ja tuoda Mayn ja hänen äitinsä tänne. Minä lähetän tänne edeltäpäin jotakin pientä, kylmän lampaanlavan tahi sellaista. Te odotatte siis minua?"

"Odotamme", vastasi Bertha.

Hän oli, pää kallellaan, kääntynyt pois. Niin hän seisoi ristissä käsin, syvissä ajatuksissa.

"Tuskin uskon sitä", sanoi Tackleton häneen katsoen, "sillä sinä näytät jo unohtaneen kaikki, Kaleb!"

"Uskallankohan minä sanoa olevani täällä", mietti Kaleb; "Herra!"

"Pidä huoli siitä, ettei hän unohda mitä olen hänelle sanonut."

"Hän ei koskaan unohda", vastasi Kaleb; "eikä ole paljon semmoista, mitä hän ei taida, ja unohtaminen on yksi semmoinen seikka."

"Jokainen pitää omia hanhiansa joutsenina", sanoi lelukauppias surkutellen. "Voi mies parkaa!"

Sanomattomalla ylenkatseella sen sanottuaan lähti vanha Gruff &

Tackleton tiehensä.

Bertha seisoi yhä syvissä ajatuksissa, samassa paikassa, mihin Tackleton hänet jätti. Hänen alas painuneesta otsastaan oli ilo paennut; otsa oli nyt synkkä. Kolme tahi neljä kertaa hän pyöritti päätänsä, ikäänkuin olisi kaivannut kadonnutta muistoa tahi surkutellut kärsimäänsä vahinkoa; mutta hänen surulliset mietteensä eivät puhjenneet sanoiksi.

Vasta kun Kaleb oli hetken työskennellyt, valjastaen hevosparin vaunujen eteen ja naulaten muitta mutkitta silat hevosten rintaan, lähestyi tyttö hänen työpöytäänsä ja istui lähelle häntä lausuen: "Isä! olen niin yksinäni pimeässä, kaipaan silmiäni, surullisen näköisiä rakkaita silmiäni."

"Tässä ne ovat", sanoi Kaleb, "aina valmiit. Ne ovat enemmän sinun kuin minun, Bertha, kaikkina vuorokauden hetkinä. Mitä silmiesi pitäisi sinulle tekemän, kultaseni?"

"Katsoa ympäri huonetta, isä?"

"No niin!" lausui Kaleb, "samassa tehty kuin käsketty, Bertha!"

"Kertokaa minulle miltä se näyttää."

"Kaikki näyttää", sanoi Kaleb, "niinkuin tavallisesti yksinkertaiselta, mutta hyvin sievältä. Seinien vaalea väri, kauniit kukat astioissa, lattian hohtava puhtaus, koko huoneen sievyys ja somuus tekevät sen aivan ihanaksi."

Sievää ja somaa oli kaikki, minkä Berthan kädet voivat toimittaa. Mutta muutoin – kuinka olisi sievyys ja somuus voinut viihtyä siinä vanhassa töllissä, jonka Kalebin mielikuvitus oli niin muuttanut.

"Teillä on nyt arkitakki yllänne ettekä ole niin pulska kuin kauniissa takissanne", lausui Bertha koskien häneen.

"En aivan niin pulska", vastasi Kaleb, "mutta hyväpä näinkin."

"Isä", sanoi sokea tyttö tullen likemmäksi ja kiertäen käsivartensa hänen kaulaansa. "Kertokaa minulle jotakin Maysta. Hän lienee hyvinkin kaunis?"

"Tosin hän on kaunis", sanoi Kaleb. – Ja niin hän todella olikin. Kalebille oli tavatonta, ettei hänen tarvinnut vaivata mielikuvitustaan.

"Hänen tukkansa on musta", lausui Bertha miettivästi, "mustempi kuin minun. Hänen äänensä on suloinen, sen tiedän. Olen usein sitä ilokseni kuunnellut. Hänen vartalonsa – "

"Koko huoneessa ei ole sen näköistä nukkea", sanoi Kaleb. "Ja hänen silmänsä!" —

Hän vaikeni; sillä Bertha oli hiipinyt vielä likemmäksi häntä ja hänen kaulaava kätensä likisti isää varoittavasti, tavalla, jonka hän liiaksi hyvin käsitti.

Hän ryki hetken, taputteli hetken vasarallansa ja alkoi taasen laulaa hyräillä vaahtoavasta maljasta; sillä laulu oli hänen taattu turvansa ja apunsa jokaisessa semmoisessa pulassa.

"Puhukaa, isä, ystävästämme, hyväntekijästämme. En koskaan väsy kuulemaan hänestä puhuttavan. – Eikö niin, en koskaan?" lausui tyttö vireästi.

"Et koskaan", vastasi Kaleb. "Ja täydellä syyllä."

"Oi, kuinka suurella syyllä!" huudahti sokea tyttö sellaisella hartaudella, että Kaleb, vaikka hänen vaikuttimensa olivat niin puhtaat, ei sietänyt katsoa tyttöä kasvoihin, vaan loi silmänsä maahan, ikäänkuin Bertha olisi voinut lukea niistä hänen viattoman petoksensa.

"Puhukaa sitten vielä kerran hänestä, armas isä", sanoi Bertha, "monta, monta kertaa! Hän on näöltänsä hyvänsuopa ja ystävällinen, suora ja rehellinen, sen tiedän varmaan. Miehen sydän, hieno tunne, joka koettaa kylmällä karkeudella salata hyvät tekonsa, puhuvat jokaisesta kasvojenpiirteestä, joka silmänluonnista."

"Ja antavat hänen kasvoillensa jalon ilmeen", lisäsi Kaleb hiljaisella epätoivolla.

"Ja antavat hänen kasvoillensa jalon ilmeen", toisti tyttö. "Hän on

Mayta vähän vanhempi, isä?"

"On", vastasi Kaleb vastahakoisesti. "Hän on Mayta vähän vanhempi.

Mutta ei se tee mitään."

"Ei suinkaan, isä! Kun saisi seurata häntä kärsivällisesti hänen murheissaan ja vanhuudessaan; ystävällisesti hoitaa häntä sairaana, ja kärsimysten ja surujen aikana olla hänen uskollisena ystävänänsä; aina väsymättä työskennellä hänen hyväkseen; valvoa ja hoitaa häntä; istua hänen sänkynsä vieressä ja puhua hänen kanssansa kun hän on hereillä; rukoilla hänen edestään kun hän nukkuu; sepä olisi onnea! Kuinka paljon olisi tilaisuutta osoittaa hänelle uskollisuutta ja alttiutta! Tekeekö May kaiken tämän, isä?"

"Tekee varmaan", vastasi Kaleb.

"Minä rakastan Mayta, isä; rakastan häntä koko sydämestäni!" huudahti sokea tyttö. Hän nojasi näin sanoessaan sokeat kasvoparkansa Kalebin olkaan ja itki – itki niin, että Kalebin jo melkein tuli hätä, sillä hän tunsi olevansa syypää tuohon kyynelyttävään onnellisuuteen.

Sillaikaa oli ankara kiire ja liike Juho Peerybinglen luona; sillä pikku Peerybinglen matamille tietysti ei taitanut johtua mieleenkään lähteä mihinkään ilman poikaansa, ja ennenkuin poika saatiin kuntoon, kului aikaa. Ei senvuoksi, että lapsi olisi ollut kovin painava tahi suuri, jos häntä olisi punnittu tahi mitattu; mutta hän tuotti sittenkin paljon huolta ja puuhaa, ja kaiken piti tapahtua pienissä erissä. Esimerkiksi, kun poika suurella vaivalla oli saatu jotakuinkin puetuksi, ja järjellisesti ajatellen olisi arvellut ainoastaan hiukan puuttuvan ennenkuin hänestä olisi tullut siivoin ja sievin kapalolapsi koko maailmassa, niin hänet käärittiin aivan arvaamatta villaiseen viittaan ja pantiin kätkyeen, jossa hän hikoillen virui melkein tunnin ajan. Tästä joutilaasta tilasta hänet otettiin hohtavan punaisena ja ankarasti parkuvana, saadaksensa – minä esitän paremmin ajatukseni, jos kerran sallitte minun puhua – pienen einepalan. Sen jälkeen tuli taas nukkuminen. Peerybinglen matami käytti tämän väliajan pukeutuaksensa niin sieväksi kuin ikinä nähdään jonkun tekevän; ja siinä lyhyessä ajassa pani neiti Slowboy päällensä röijyn, joka oli niin hämmästyttävän omituisesti tehty, ettei se ollut missään suhteessa hänen vartaloonsa eikä mihinkään muuhun maailmassa, vaan semmoinen kissankorvainen, omavaltainen kalu, joka piti oman päänsä huolimatta vähintäkään mistään muodista tahi kauneusaistista. Sitten puettiin taas heränneen lapsen ruumis Peerybinglen matamin ja neiti Slowboyn yhteistyöllä kermavaaleaan mekkoon ja pää samanväriseen nankkilakkiin, ja sitten he välistä tulivat ovelle kaikki kolme. Ulkona kuopi vanha hevonen levottomasti irti kiviä pihasta ja oli jo hävittänyt enemmän kuin yhden päivän täydet tierahat – ja kaukana sumuisessa etäisyydessä nähtiin Harmi, joka katsoi taaksensa vietelläkseen hevosta lähtemään matkaan omin luvin.

Jos luulette tarvitun tuolia tai jakkaraa, jotta Peerybinglen matami pääsisi kärryihin, niin uskallan väittää teidän aivan huonosti tuntevan Juhoa. Tuskin olisitte ennättäneet vilaukseltakaan nähdä hänen nostavan, ennenkuin Pirkko jo istui verevänä ja pulskana paikallansa sanoen: "Juho, mitä ajattelet! Älä unohda Tillyä!" Jos on ollenkaan luvallista puhua nuoren naisihmisen sääristä, niin tahtoisinpa kertoa neiti Slowboyn sääristä, että kova onni saattoi ne aina loukkauksiin, niin ettei hän koskaan voinut nousta eikä laskeutua kirjoittamatta tätä tapausta sääriinsä punaisin viivoin, samoinkuin Robinson Krusoe merkitsi päivät puukalenteriinsa. Mutta koska sitä voitaisiin katsoa sopimattomaksi ja rikokseksi hyviä seuratapoja vastaan, niin tahdon aprikoida asiaa, ennenkuin rupean kertomaan.

"Juho, mihin olet pannut vasikkapaistin ja lammaspiirakan – ja olutpullot?" kysyi Pirkko. "Jos ne eivät ole mukana, on heti paikalla palaaminen."

"Oletpa sinä pikku hupsu vaimoksi", vastasi ajuri, "kun puhut palaamisesta, vaikka olet antanut minun odottaa puoli tuntia yli aikani."

"Olen siitä pahoillani, Juho", sanoi Pirkko aivan levotonna, "mutta

todellakaan en osaa ajatella – en millään tavoin tahtoisi tulla

Berthan luo vasikkapaistitta ja lammaspiirakatta ja olutpulloitta.

Ptruu!"

Viimeinen yksitavuinen sana koski hevosta, joka ei siitä ollut millänsäkään.

"Voi, sano ptruu, Juho!" lausui Peerybinglen matami. "Pyydän sinua!"

"Kyllä sitten on aika pysähtyä, kun minulta unohtuu tavaroita jälkeeni", sanoi Juho. "Tässä on kori tallella."

"Mikä kovaluontoinen, hirmuinen mies sinä olet, Juho, kun et heti vastannut minulle, vaan saatoit minut niin levottomaksi! Minä olen sanonut, etten tahdo tulla Berthan luo vasikkapaistitta, lammaspiirakatta ja olutpulloitta, en millään lailla. Olemme täsmälleen joka neljästoista päivä häistämme asti pitäneet siellä pienet iltakestimme. Jos joku turmelisi meiltä sen ilon, niin melkein pelkään, ettemme enää voisi olla niin onnellisia."

"Se oli sievä, ystävällinen ajatus", virkkoi ajuri, "ja siitä kunnioitan sinua, vaimoseni."

"Rakas Juho", vastasi punastuen Pirkko, "älä puhu minun kunnioittamisestani! Hyvä Jumala!"

"Kuulepas" – alkoi ajuri. "Vanha herra" —

Pirkko hämmästyi taas aivan huomattavasti ja äkkiä.

"Se on kummallinen mies", lausui ajuri katsoen suoraan eteensä pitkin tietä. "En tule hänestä hullua viisaammaksi. Kuitenkaan en ajattele hänestä mitään pahaa."

"Ei pidä ajatellakaan pahaa. Siitä – siitä olen varma, ei vähintäkään."

"Niin", virkkoi ajuri. "Olen hyvilläni, kun sinä olet niin varma siitä, sillä se vahvistaa minunkin ajatuksiani. Ihmeellistä, että juuri hän on ruvennut meille asumaan, eikös olekin? Joskus käypi niin kummasti."

"Ihmeellistä kyllä", sanoi Pirkko hiljaa, tuskin kuuluvalla äänellä.

"Hän näyttää hyväntahtoiselta vanhalta herralta", lausui Juho, "maksaa kuin kelpo mies, ja hänen sanaansa voi luottaa kuin kelpomiehen sanaan ainakin. Puhelin tänä aamuna pitkään hänen kanssansa; hän sanoo minua jo paremmin kuulevansa, kun on enemmän tottunut ääneeni. Hän jutteli paljon elämästänsä, ja minä kerroin paljon itsestäni, ja sitten hän kyseli yhtä ja toista. Kerroin hänelle, että ammattini vaatii minua tekemään kaksi matkaa: toisena päivänä oikealle kädelle ja sitten taas takaisin, (hän on näet vieras eikä tunne paikkain nimiä) ja hän näytti olevan hyvin mielissänsä. 'No silloinpa minulla on sama tie kuin teillä kotiin palatessani', sanoi hän, 'ja minä luulin teidän lähtevän aivan toisaalle. Se on hyvä. Matkustan kenties vielä kerran kanssanne, mutta lupaan, etten enää nuku niin paljon kuin viimein'. – Hän nukkuikin todella aika hyvin viime kerralla! – Pirkko! mitä mietit?"

"Mitä mietin, Juho? Minä – minä kuuntelin sinun puhettasi."

"No, se oli hyvä!" lausui rehellinen ajuri, "pelkäsin sinuun katsahtaessani puhuneeni niin kauan, että jo olit ruvennut muuta miettimään. Olipa vähällä niin käydäkin, luulen ma."

Pirkko ei vastannut, ja niin ajettiin hetkinen ääneti eteenpäin. Mutta eipä ollut helppo asia pitää suutansa kiinni Juho Peerybinglen kärryissä, sillä jok'ainoalla ihmisellä tiellä oli jotakin sanomista, vaikkei sitten muuta kuin "kuinka voitte!" – ja todella usein ei ollut muuta – mutta siihen, että vastaus olisi oikein ystävällinen, tarvittiin paitsi nyökkäystä ja myhäilyä myöskin niin terveellistä keuhkojen liikettä kuin ikänä pitkään parlamenttipuheeseen. Välistä seurasi heidän rinnallaan hevos- tahi jalkamiehiä saadaksensa jutella, ja silloin oli molemmin puolin hyvin paljon puhelemista.

Harmi sitten! se aiheutti enemmän ystävällisiä tuttavuuksia kuin kymmenkunta kristittyä ihmistä olisi tehnyt! Jokainen tunsi sen kaikkialla tien varrella, erittäinkin kanat ja porsaat, jotka nähdessään sen lähestyvän sivulta, korvat uteliaasti pystyssä ja heiluttaen häntäänsä, heti vetäytyivät asuntojensa suojaan, huolimatta lähemmän tuttavuuden kunniasta. Joka paikassa oli sillä tekemistä; se poikkesi joka kujaan, kurkisteli joka kaivoon, se pölähti joka mökkiin ja jälleen ulos, se ryöpsähti kouluihin keskelle lattiaa, se säikytti kaikkia kyyhkysiä, se tavoitti kissojen somia häntiä ja pistäytyi joka kapakassa niinkuin hyvä tuttava ainakin. Mihinkä se vain tuli, huusi aina joku: "Se, se, tule tänne Harmi!" ja samassa tuli se joku ulos, kaksi tahi kolme muuta jotakuta seurassaan, tervehtimään Juho Peerybingleä ja hänen kaunista vaimoansa.

Kärryissä oli suuri joukko laatikoita ja myttyjä, joita ottamaan ja antamaan oli tuontuostakin pysähdyttävä; mutta se ei suinkaan ollut ikävintä matkalla. Muutamat odottivat myttyjänsä niin hartaasti, toiset niitä niin suuresti ihmettelivät, vieläpä eräät niin loppumattomasti muistuttelivat myttyjänsä ja Juho hääräsi niin mielissään, että se kaikki oli yhtä hauskaa kuin näytelmässä. Oli siellä semmoistakin vietävää, josta sieti neuvotella ja tuumailla ja jonka suojelemisesta ja kuljettamisesta ajuri ja lähettäjä keskustelivat. Näihin keskusteluihin otti Harmikin osaa, milloin tarkasti valvoen asian menoa lyhyin hyppäyksin, milloin juoksennellen edestakaisin kokoontuneitten viisasten ympärillä ja haukkuen äänensä sorruksiin. Kaikki tämä huvitti suuresti Pirkkoa, joka istui kärryissä katsoen ympärillensä; se oli sangen viehättävä pienoiskuva, joka mahtui somiin kuomin puitteisiin. Minä takaan, että nuoret miehet nykivät hiljaa toisiansa katsoessaan häneen ja kuiskasivat toistensa korvaan, ja moni kadehti ajuria. Mutta ajuri Juho ihastui tästä suuresti, kun näki vaimoansa ihailtavan; hän tiesi, ettei tämä siitä huolinut – mutta kenties se kuitenkin oli hänen mieleensäkin.