Kitabı oku: «Syrjästäkatsojan tarina», sayfa 14

Minä nousin ja kiitin häntä. Olin poistumassa kun hän viittasi minut takaisin.

"Teidän ei pidä tulla tähän kirkkoon", hän sanoi. "Näen että olette sairas, ja tämä kirkko on liian kylmä. Teidän pitää tulla kotiini, asun" – (ja hän antoi minulle osoitteensa). "Tulkaa luokseni huomenaamulla kello kymmenen."

Minä vain kumarsin vastaukseksi tähän ehdotukseen, laskin harson kasvoilleni, tiukensin päällystakkiani ja hiivin pois.

Otaksutko, lukija, että aioin uudelleen uskaltaa tämän kunnianarvoisen isän ulottuville? Yhtä hyvin olisin voinut marssia suoraan Babylonian pätsiin. Tällä papilla oli aseita jotka voivat tepsiä minuun, hän oli luonnostaan ystävällinen; se oli tuota mielevää ranskalaista ystävällisyyttä, jonka viehätykselle tiesin olevani jonkin verran altis. Vaikkakaan en kunnioittanut kaikkea rakkautta, oli olemassa tuskin ainoatakaan kiintymyksen laatua, edes hiukankin todellisuuteen perustuvaa, jota olisin uskonut pystyväni kokonaan vastustamaan. Jos olisin mennyt hänen luokseen, olisi hän näyttänyt minulle kaiken mikä on suloista, viihdyttävää ja lempeätä kunnon paavilaisessa taikauskossa. Sitten hän olisi koettanut sytyttää, virittää, yllyttää minussa intoa hyviin töihin. Minä en tiedä kuinka kaikki olisi päättynyt. Me kaikki luulemme olevamme lujia muutamissa asioissa, me kaikki tiedämme olevamme heikkoja monissa. On mahdollista, että jos olisin käynyt Rue des Mages n: o 10:ssä määrättynä päivänä ja hetkenä, voisin juuri nyt, sen sijaan että kirjoitan tätä kerettiläistä kertomusta, laskea rukousnauhani helmiä erään karmeliittiluostarin kammiossa Boulevard de Crécyn varrella Villettessä. Tuossa lempeässä vanhassa papissa oli jotakin fénelonimaista, ja olivat hänen virkaveljensä minkälaisia tahansa ja ajattelin sitten mitä hyvänsä hänen kirkostaan ja uskostaan (en pidä kummastakaan), hänet itsensä olen aina säilyttävä kiitollisessa muistossa. Hän oli ystävällinen kun tarvitsin ystävällisyyttä, hän teki minulle hyvää. Taivas siunatkoon häntä!

Hämy oli vaihtunut pimeäksi ja lamput oli sytytetty kaduilla, kun astuin ulos tuosta hämärästä kirkosta. Kotiinpaluu oli nyt käynyt minulle mahdolliseksi; hurja kaipuu saada hengittää tätä lokakuun tuulta pienellä kukkulalla kaukana kaupungin muurien ulkopuolella oli lakannut olemasta ehdottomasti käskevä vaikutin ja lauhtunut hiljaiseksi toiveeksi, jota järki voi nousta vastustamaan. Järki työnsi sen syrjään ja minä palasin, kuten luulin, Rue Fossettelle. Mutta olinkin joutunut siihen osaan kaupunkia, jota vähimmin tunsin; se oli vanha osa, täynnä ahtaita katuja ja vanhoja, kauniita, lahoavia taloja. Olin aivan liian heikko kokoamaan ajatukseni ja vielä liian välinpitämätön omasta hyvinvoinnistani ja turvallisuudestani, ollakseni varovainen; hämmennyin kokonaan, sotkeuduin outojen kadunkulmain verkkoon. Olin eksynyt enkä osannut kysyä neuvoa keneltäkään.

Jos myrsky oli hieman torkahtanut auringonlaskun aikana, otti se nyt vahingon takaisin. Väkevänä pyyhkäisi viuhuva tuuli luoteesta kaakkoon; satoi kuin kaatamalla ja väliin kuului ankara paukaus. Oli kylmä, ja minua paleli ytimiin saakka. Painoin pääni alas päästäkseni paremmin vastatuuleen, mutta se löi minut takaisin. En menettänyt rohkeuttani tässä taistelussa, toivoin vain siipiä, jotta olisin voinut nousta tuuliratsun selkään, levittää lentimeni ja lepuuttaa niitä sen voimassa, kiitää sen mukana, pyyhkäistä minne se pyyhkäisi. Juuri kun toivoin tätä, tunsin äkkiä vieläkin ankarampaa vilua, vaikka minun jo muutenkin oli ollut kylmä, vielä kauheampaa voimattomuutta, vaikka jo olin niin heikko. Koetin päästä läheisen suuren rakennuksen porttikäytävään, mutta sen valtava päätymässä ja jättiläistorni musteni ja katosi näkyvistäni. Sen sijaan että olisin vaipunut portaille kuten aioin, tuntui kuin olisin suinpäin syöksynyt syvyyden kuiluun. Enempää en muista.

XVI
"KAUAN KAUAN SITTEN"

Missä sieluni oli tuon tainnostilan aikana, sitä en osaa sanoa. Mitä se näki, missä se matkusti lumouksessaan tuona kummallisena yönä, sen se piti omana salaisuutenaan, kuiskaamatta koskaan sanaakaan muistille, nolaten mielikuvituksen järkähtämättömällä vaitiolollaan. Ehkä se oli liidellyt ylöspäin ja kaukaa nähnyt ikuisen kotinsa, toivoen pääsevänsä sinne nyt, luullen tuskallisen kytkeytyneisyytensä aineeseen vihdoinkin loppuneen. Sieluni näin arvellessa oli kenties enkeli käskenyt sitä poistumaan taivaan kynnykseltä, johtanut itkevän takaisin maan päälle ja sitonut sen värisevänä ja vastahakoisena uudelleen kylmään ja kuihtuneeseen ruumisparkaan, jonka seuraan se oli enemmän kuin väsynyt.

Tiedän että se astui takaisin vankilaansa murehtien, ja vastahakoisesti vaikeroiden ja väristen. Eronneita tovereita, henkeä ja ainetta, oli vaikeata yhdistää uudelleen: ne eivät tervehtineet toisiaan syleillen, vaan ponnistellen tuskallisesti vastaan. Näköaisti palasi mutta kaikki oli punaista, ikään kuin veressä uivaa, menetetty kuulo syöksyi takaisin korviini kuin ukkosen jylinä, tietoisuus palasi pelkona: nousin säikähtyneenä istumaan kysyen itseltäni missä maailmoissa, minkälaisten olentojen joukossa heräsin. Ensin en tuntenut mitään minkä näin: seinä ei ollut seinä, lamppu ei ollut lamppu. Olisin yhtä hyvin ymmärtänyt sitä mitä sanomme kummitukseksi, kuin ymmärsin tavallisimpia esineitä, toisin sanoen: kaikki mihin silmäni sattui, näytti aavemaiselta. Mutta aistini asettuivat pian kukin paikalleen, ja elämänkoneisto alkoi totutun säännöllisen työnsä.

En vieläkään tietänyt missä olin, vähitellen vain näin että minut oli kaatumapaikaltani siirretty jonnekin. En maannut missään portailla, yön ja myrskyn erottivat minusta seinät, ikkunat ja katto. Minut oli kannettu johonkin taloon – mutta mihin taloon?

Saatoin vain ajatella tyttökoulua Rue Fossetten varrella. Vieläkin melkein unessa koetin kaikin mokomin päästä selville mihin huoneeseen minut oli viety, suureen makuusaliinko vai johonkin pienistä makuuhuoneista. Olin ihmeissäni kun en voinut nähdä pilkahdustakaan huonekaluista, jotka tajunnassani kuuluivat yhteen näiden huoneiden kanssa. Poissa olivat tyhjät valkoiset vuoteet, poissa suurten ikkunain pitkä rivi. "Eivätköhän vain ole panneet minua madame Beckin omaan huoneeseen?" ajattelin. Ja silloin katseeni sattui sinisellä damastilla verhottuun nojatuoliin. Vähitellen huomasin toisiakin istuimia, jotka olivat verhotut samalla tavoin, ja vihdoin käsitin olevani hauskassa arkihuoneessa, jonka takassa paloi iloinen tuli, lattialla oli matto, jonka himmeän ruskeasta pohjasta erotin heleänsinisiä lehtikoristeita, vaaleiden seinien yläreunassa oli kapea mutta loppumaton seppele sinisiä lemmenkukkia, jotka kietoutuivat ja sotkeentuivat lukemattomiin kultalehtiin ja kiehkuroihin. Kultakehyksinen peili täytti kahden ikkunan välisen seinäpinnan. Ikkunoissa oli runsaslaskoksiset verhot sinistä damastia. Tästä peilistä näin itseni, ja huomasin että minut oli laskettu sohvalle eikä vuoteeseen. Näytin aavemaiselta, silmäni olivat suuremmat ja ontommat, tukkani tummempi kuin tavallisesti vasten laihojen kasvojeni tuhkanharmaata hipiää. Oli ilmeistä, päättäen ei ainoastaan huonekaluista, vaan ikkunain, ovien ja takan paikasta, että tämä oli tuntematon huone oudossa talossa.

Melkein yhtä ilmeistä oli, ettei järkeni vielä ollut ennallaan, sillä kun tuijotin siniseen nojatuoliin, näytti se tulevan tutuksi, niin myös muuan kääntösohva, samoin pyöreä pöytä keskellä lattiaa verhonaan sininen liina, jota reunusti kirjavien syyslehtien köynnös, ja ennen kaikkea kaksi pientä jakkaraa, joissa oli kirjailtu päällinen, ja pieni eebenpuinen tuoli, jonka istuin ja selusta niin ikään olivat kirjaillut loistavilla kukkaryhmillä tummaa taustaa vasten.

Ihmeissäni tästä kaikesta tutkin edelleen. Kummallista sanoa, kaikki oli minulle vanhastaan tuttua, ja "kauan kauan sitten" hymyili vastaani joka sopesta. Kamiinan reunuksen yläpuolella riippui kaksi soikeata pienoiskuvaa: tunsin ulkomuistista "päiden" korkeissa puuteroiduissa hiuslaitteissa olevat helmet, valkoisten kaulojen ympäri kaartuvat samettiröyhelöt, musliinipäähineiden runsaat laskokset ja hihojen pitsireunusten kuosin. Kamiinan reunuksella oli kaksi porsliinimaljakkoa, jotka olivat jätteitä siromuotoisesta teekalustosta, sileitä kuin emalji ja ohuita kuin munankuori, ja keskellä oli muuan koriste, klassillinen alabasteriryhmä, jota säilytettiin lasikuvun alla. Kaikkien näiden erikoisuudet olisin voinut mainita, luetella säröt ja naarmut kuin selvänäkijä. Ennen kaikkia näin pari käsivarjostinta, joissa oli taidokkaita lyijykynäpiirroksia, huoliteltuja kuin teräspiirrokset, ja näitä katsellessani kirveli silmiäni vieläkin, sillä muistin hetket jolloin ne olivat viiva viivalta, piirros piirrokselta seuranneet vitkastelevaa, heikkoa, koukertelevaa koulutytön kynää, jota olivat pidelleet nämä nyt niin luurankomaiset sormet.

Missä minä olin? Eikä ainoastaan missä paikassa maailmaa, vaan minä armon vuonna? Sillä kaikki nämä esineet kuuluivat menneisiin päiviin, kaukaiseen maahan. Kymmenen vuotta sitten olin sanonut niille hyvästi; sitten neljännentoista ikävuoteni emme olleet kohdanneet toisiamme. Voihkaisin ääneen: "Missä olen?"

Muuan olento, jota en tähän asti ollut huomannut, liikahti, nousi ja lähestyi minua: olento joka ei ollut sopusoinnussa ympäristön kanssa ja teki arvoituksen vieläkin monimutkaisemmaksi. Se oli vain jonkinlainen maalaispalvelijatar, yllä karttuunipuku ja päässä arkipäiväinen palvelijattaren myssy. Hän ei puhunut ranskaa eikä englantia, enkä saanut häneltä mitään selvyyttä, kun en ymmärtänyt hänen murrettaan. Mutta hän hautoi ohimoitani ja otsaani jollakin viileällä ja hyvänhajuisella nesteellä, ja sitten hän kohensi pielusta johon nojasin, viittasi minua olemaan puhumatta ja palasi paikalleen sohvan jalkopäähän.

Hänellä oli kudin kädessä, ja koska hänen katseensa niin ollen oli minusta poispäin, saatoin tuijottaa häneen keskeytymättä. En käsittänyt kuinka hän oli tullut sinne ja mitä tekemistä hänellä oli sen ympäristön ja lapsuuteni päivien kanssa. Vielä käsittämättömämpää oli, mitä tekemistä sillä ympäristöllä ja niillä päivillä nyt saattoi olla minun kanssani.

Koska olin liian heikko tutkimaan salaisuutta perinpohjin, koetin selvittää sen sanomalla että kaikki oli erehdystä, unta, kuumehouretta, ja kuitenkin tiesin, että se ei voinut olla erehdystä ja että en nukkunut vaan uskoin olevani tajuissani. Olisin suonut ettei huone olisi ollut niin hyvin valaistu, jotta en olisi niin selvästi nähnyt pieniä kuvia, koristeita, suojuksia ja kirjailtua tuolia. Kaikki nämä esineet, samoin kuin sinipäällyksinen huonekalusto, olivat pienimpiä yksityiskohtia myöten samat kuin ne, jotka niin hyvin muistin ja jotka olivat minulle niin perin tutut kummitätini salongista Brettonissa. Minusta tuntui että ainoastaan huoneisto oli muuttunut, mittasuhteet olivat toiset.

Ajattelin Bedreddin Hassania, joka nukkuessaan kuljetettiin Kairosta Damaskoksen porteille. Oliko joku haltija laskeutunut tummilla siivillään läpi myrskyn joka oli minut kaatanut, ottanut minut kirkon portailta ja "nousten korkealle ilmaan", kuten itämainen satu kertoo, kantanut minut yli merten ja mannerten ja laskenut minut kauniisti takkavalkean ääreen vanhaan Englantiin? Mutta ei; minä tiesin että tuon takan valkea ei enää lämmittänyt kotijumaliaan – valkea oli sammunut kauan sitten ja kotijumalat viety muualle.

Palvelijatar kääntyi taaskin katsomaan minua, ja huomatessaan silmieni olevan selkiselällään ja pitäen arvatenkin niiden ilmettä hämmentyneenä ja kiihtyneenä, hän pani pois kutimensa. Näin hänen hetkisen askartelevan pienen pöydän ääressä, hän kaatoi vettä lasiin ja tiputti pisaroita pullosta. Mitähän tummaa nestettä hän aikoi minulle tarjota – mitähän elämänvettä tai taikajuomaa?

Oli myöhäistä kysyä – olin jo niellyt sen aivan passiivisesti ja heti. Levollisen ajatuksen virta hyväili nyt lempeästi aivojani, se paisui korkeammalle yhä leppoisampana, ja sen lauhat aallot olivat suloiset kuin palsami. Heikkouden tuska haihtui jäsenistäni, lihakset nukkuivat. Menetin liikuntakykyni, mutta kun samalla menetin halun liikkua, ei se ollut mikään tappio. Ystävällinen palvelijatar asetti varjostimen minun ja lampun väliin; näin hänen sitä varten nousevan, mutta en muista huomanneeni hänen palaavan paikalleen, sillä näiden kahden tapauksen välillä vaivuin uneen.

Kun heräsin, katso! kaikki oli taaskin muuttunut. Kirkas päivänvalo ympäröi minua, se ei tosin ollut lämmintä kesävaloa, vaan myrskyisen ja kolean syksyn lyijynharmaata hohdetta. Nyt luulin varmasti olevani madame Beckin koulussa – varmasti, koska sade pieksi ikkunaruutuja, tuuli ulvoi puissa – siis puutarhassa – ja koska makasin keskellä vilua, valkeutta, yksinäisyyttä. Sanon valkeutta, sillä valkoiset parkkumiuutimet, jotka verhosivat ranskalaista vuodettani, sulkivat minulta näköalan.

Minä kohotin niitä ja katsoin ulos. Olin valmistunut näkemään pitkän, suuren, valkoisen huoneen, ja räpyttelin hämmentyneenä silmiäni nähdessäni vain pienen kamarin rajoitetun pinta-alan – pienen kamarin, jossa oli merensiniset seinäpaperit. Viiden suuren ja alastoman ikkunan sijasta näin vain yhden korkean ikkunan, jota musliiniuutimet verhosivat; parinkymmenen pienen puisen pesutelineen sijasta näin pukupöydän joka oli puettu kuin tanssiaisiin lähtevä nainen, valkoiseen punareunuksiseen pukuun; suuri hiottu peili riippui sen yläpuolella, ja soma pitsireunuksinen neulatyyny koristi sitä. Tämä pukupöytä sekä pieni ja matala, vihreän ja valkoisenkirjavalla sintsikankaalla päällystetty nojatuoli ja marmorilevyinen pesupöytä himmeänvihreine kalustoineen riittivät täyttämään tämän pienen huoneen.

Lukija, minä hätäännyin! Minkä tähden, kysyt. Oliko tuossa yksinkertaisessa, omalla tavallaan kauniissa makuuhuoneessa mitään mikä olisi voinut säikyttää arintakaan? Ei muuta kuin tämä: nuo huonekalut eivät voineet olla todellisia, oikeita nojatuoleja, peilejä ja pesupöytiä – niiden täytyi olla aaveita; ja jos tämä otaksuma torjuttaisiin muka liian hurjana – ja kesken hämmennystänikin minä torjuin sen – oli jäljellä vain se mahdollisuus, että minä itse olin joutunut luonnottomaan mielentilaan, että olin sairas ja houreissa, ja sittenkin tämä mielikuva oli varmaan oudoimpia millä kuumehoureet koskaan ovat uhrejaan ahdistaneet.

Minä tunsin, minun täytyi tuntea tuon pienen nojatuolin sintsipäällinen, mukava pikku tuoli itse, peilin kiiltävänmusta kehys kaiverrettuine lehtikoristeineen, pesuastioiden sileä vaaleanvihreä porsliini, pesupöytä itse harmaine marmorilevyineen, joka oli särkynyt yhdestä nurkasta, minun oli pakko tuntea nämä kaikki ja tervehtiä niitä, kuten edellisenä iltana olin väkisinkin tuntenut ja tervehtinyt salongin ruusupuisia huonekaluja, verhoja ja porsliineja.

Bretton, Bretton ja kymmenen vuoden takainen aika heijastui tuosta peilistä! Ja minkä tähden Bretton ja neljästoista ikävuoteni kummittelivat tuolla tavoin mielessäni? Ja jos ne kerran tulivat eteeni, miksi eivät sitten täydellisinä? Miksi leijaili hämmentyneiden silmieni edessä vain huonekalusto, kun taas huoneet ja muut ympäristötekijät olivat poissa? Mitä tulee tuohon punaisesta satiinista tehtyyn, kultahelmillä kirjailtuun ja pitsiripsuilla reunustettuun neulatyynyyn, oli minulla sama oikeus tuntea se kuin tuntea varjostimet – olin tehnyt sen itse. Nousin ponnistellen vuoteesta, otin tyynyn käteeni ja tutkin sitä. Tuossa oli nimimerkki "L. L. B.", kirjailtuna kultahelmillä, ympärillään soikea, valkoisella silkillä ommeltu kukkakiehkura. Ne olivat kummitätini Louisa Lucy Brettonin nimen alkukirjaimet.

"Olenko Englannissa? Olenko Brettonissa?" mumisin, kiirehdin vetämään kaihtimen ikkunan edestä ja katsoin ulos saadakseni selville missä olin. Olin melkein valmistunut näkemään hiljaiset, vanhat, kauniit rakennukset, Pyhän Annan kadun siistin harmaan kiveyksen ja sen toisessa päässä Brettonin kirkon tornit, ja jos toisin olisi, odotin kuitenkin varmaan näkeväni kaupunkinäköalan, kadun Villettessä, jollei katua vanhassa hauskassa englantilaisessa kaupungissa.

Mutta minä jouduinkin katselemaan korkeata ikkunaa ympäröivän lehtikehyksen läpi vihreälle niityn tapaiselle kentälle, ruohopengermälle, jonka takaa, alavammalta maalta, kohosi puita – korkeita metsän puita, jollaisia en ollut nähnyt moniin aikoihin. Ne huojuivat nyt lokakuun tuulessa, ja niiden runkojen lomitse näin käytävän ääriviivat, käytävän jolla keltaiset lehdet kertyivät kasoiksi tai lentelivät yksitellen viuhuvassa länsituulessa. Etäämpänä täytyi maiseman olla tasankoa, ja nämä suuret pyökit estivät sitä näkymästä. Paikka näytti eristetyltä ja oli minulle aivan outo. En tuntenut sitä ensinkään.

Panin uudelleen makuulle. Vuoteeni oli pienessä makuukomerossa; jos käänsin kasvoni seinään, katosi huone hämmennyttävine esineineen näkyvistäni. Katosi? Ei! Sillä kun siinä toivossa järjestin asentoani, sattui silmääni vihreässä seinässä kahtaalle solmittujen verhojen välissä riippuva kultakehyksinen muotokuva. Se oli vesivärimaalaus – hyvin maalattu, vaikka vain luonnos – ja esitti päätä, pojan päätä, raikasta ja eloisaa, ilmeikästä ja vilkasta. Poika saattoi olla kuusitoistavuotias, hänellä oli kaunis iho ja terve puna poskissaan, tukka oli pitkä, ei tumma vaan vaalea ja aurinkoinen, silmät läpitunkevat, suu veitikkamaisen iloinen, hymy huulilla. Itse asiassa sangen hauskat kasvot, varsinkin niiden katseltaviksi, joilla oli oikeutta vaatia rakkautta tuolta pojalta – vanhempien esimerkiksi, tai sisarten. Joku romanttinen pieni koulutyttö olisi melkein voinut rakastua tauluun kehyksineen päivineen. Nuo silmät näyttivät sellaisilta, jotka hieman vanhempina kykenisivät antamaan salamoivan vastauksen rakkauteen: en ole varma tokko niissä oli uskollisuuden himmentymätöntä säteilyä. Mutta sille tunteelle, joka liian kevyessä muodossa tulisi hänen tielleen, uhkasivat nuo kauniit mutta lujat huulet vähäistä ja epävarmaa arvonantoa.

Koettaen suhtautua jokaiseen uuteen keksintöön mahdollisimman rauhallisesti kuiskasin itsekseni:

Oi niin, tuo muotokuva riippui kamiinanreunuksen päällä ruokasalissa – vähän liian korkealla minun mielestäni. Muistan hyvin, kuinka nousin pianotuolille ja otin kuvan irti seinästä, pidin sitä käsissäni ja katselin noihin iloisiin silmiin, jotka nauroivat ja säteilivät ruskeiden ripsiensä alla. Ja minusta oli hauska tarkata noiden poskien punaa ja suun ilmettä. En uskonut että oivallisinkaan mielikuvitus olisi voinut parantaa tuon suun tai tuon leuan kaarta; minäkin tietämättömyydessäni ymmärsin että ne olivat kauniit, ja pohdin neuvottomana, kuinka oli mahdollista että "se mikä oli niin viehättävää, samalla saattoi tehdä niin kipeätä". Kokeeksi nostin kerran pienen Missy Homen käsivarsilleni ja käskin häntä katsomaan kuvaa.

"Pidätkö siitä, Polly?" kysyin. Hän ei vastannut, tuijotti vain kauan, ja vihdoin hänen herkkätunteiset silmänsä tummenivat ja värisivät, ja hän sanoi: "Laskekaa minut alas." Minä laskin hänet alas ja sanoin itsekseni: "Lapsikin tuntee sen."

Kaikkia näitä ajattelin nyt ja lisäsin: "Hänellä oli vikansa, mutta onkohan sentään toista sen hienompaa ihmistä, jalomielisempää, herkempää, miellyttävämpää." Mietteeni päättyivät siihen että ääneen lausuin nimen "Graham".

"Graham!" kaikui odottamaton ääni vuoteen vierestä. "Tarvitsetteko Grahamia?"

Minä katsoin. Salaisuus sakeni vain, ihme kehittyi huippuunsa. Jos oli outoa nähdä tuo tuttu kuva seinässä, oli vieläkin oudompaa kääntyä ja huomata vastakkaisella puolella yhtä tuttu elävä olento – nainen, rouva, täysin todellinen ja aineellinen, hyvin pukeutunut, yllään silkkinen leskenpuku ja sellainen päähine, joka parhaiten sopi hänen arvokkaaseen ja äidilliseen tukkalaitteeseensa. Hänellä oli hyväntahtoiset kasvot, kenties nyt jo liian uurteiset ollakseen kauniit, mutta silti yhä älykkäät ja luonteenomaiset. Hän oli hyvin vähän muuttunut – hieman tuikeampi, hieman kookkaampi nyt – mutta hän oli kummitätini, ilmetty rouva Bretton.

Olin vaiti, mutta sisimmässäni olin hyvin kiihtynyt, suonet tykyttivät, veri pakeni poskista, jotka kylmenivät.

"Hyvä rouva, missä minä olen?" kysyin.

"Hyvin varmassa turvapaikassa, toistaiseksi aivan suojattuna. Malttakaa mielenne kunnes vähän voimistutte. Näytätte sairaalta tänä aamuna."

"Olen kokonaan hämmentynyt, en tiedä voinko ollenkaan luottaa aisteihini vai johtavatko ne minut aivan harhaan. Mutta tehän puhutte englantia, eikö niin, rouva?"

"Pitäisipä teidän se kuulla – en osaisi pitkältäkään puhua ranskaa."

"Ettekö ole tullut Englannista?"

"Olen hiljan saapunut sieltä. Oletteko te ollut kauan tässä maassa?

Näytätte tuntevan poikani?"

"Niinkö, rouva? Ehkä tunnenkin. Teidän poikanne – tuoko kuva tuossa?"

"Se on hänen kuvansa poikavuosilta. Kun katselitte sitä, lausuitte hänen nimensä."

"Graham Bretton?"

Hän nyökäytti päätään.

"Puhuttelenko rouva Brettonia, joka ennen asui Brettonissa, – shiressa?"

"Aivan niin, ja te kuulutte olevan englanninkielen opettaja eräässä täkäläisessä koulussa, poikani tunsi teidät."

"Kuinka minut löydettiin, ja kuka löysi?"

"Poikani kertoo teille vähitellen", hän sanoi, "mutta nyt olette liian hämmentynyt ja heikko puhumaan, koettakaa syödä vähän aamiaista ja sitten nukkua."

Huolimatta kaikesta mitä olin saanut kestää – ruumiillista väsymystä, mielenliikutusta, sadetta ja myrskyä – tuntui minusta kuitenkin että voin paremmin. Kuume, varsinainen tauti joka oli vaivannut ruumistani, oli nyt väistymässä, sillä kun viimeisinä yhdeksänä päivänä en ollut voinut nauttia mitään kunnollista ruokaa, kärsinyt vain alituista janoa, tunsin sinä aamuna aamiaista tarjottaessa oikeata ruoantarvetta, sisäistä heikkoutta, joka sai minut innokkaasti tarttumaan ojennettuun teekuppiin ja nauttimaan kappaleen paahdettua leipää, jonka rouva Bretton salli minun syödä. Se oli vain murunen, mutta se riitti pitämään minua voimissa kunnes palvelijatar kaksi tai kolme tuntia myöhemmin toi kupillisen lihalientä ja korpun.

Kun ilta alkoi hämärtyä, ainainen tuuli yhä vinkui kylmänä ja rajuna ja sade virtasi kuin kaatamalla, rupesin kyllästymään – kovasti kyllästymään vuoteeseeni. Vaikka huone oli sievä, oli se kuitenkin pieni; tunsin sen ahtaaksi ja ikävöin vaihtelua. Yhä enenevä kylmyys ja pimeä myös ahdisti minua, tahdoin nähdä ja tuntea takkavalkean loimua. Sitä paitsi ajattelin koko ajan tämän talon poikaa – koska saisin nähdä hänet? En varmaankaan ennen kuin olin jättänyt tämän huoneen.

Vihdoin tuli palvelijatar laittamaan vuoteeni yökuntoon. Hän aikoi kääriä minut peitteeseen ja istuttaa pieneen sintsituoliin, mutta minä torjuin nämä palvelukset ja rupesin pukeutumaan. Puuhani oli juuri päättynyt ja olin istahtanut hengähtämään, kun rouva Bretton taaskin näyttäytyi.

"Vaatteet yllä?" hän huudahti hymyillen tuota hymyä, jonka niin hyvin tunsin – se oli hauska hymy, joskaan ei lempeä. "Oletteko parempi siis? Ihan tervekö – mitä?"

Hän puhui minulle siinä määrin entisellä tavallaan, että melkein luulin hänen alkavan tuntea minut. Hänen äänessään ja käytöksessään oli sama suojeleva sävy, johon jo pikkutyttönä olin tottunut – suojeleva sävy johon alistuin ja josta pidinkin, sillä se ei perustunut sovinnaisiin varallisuus- eikä säätysuhteisiin (viimeksi mainitussa ei välillämme ollut koskaan ollutkaan mitään erilaisuutta, hänen säätynsä oli sama kuin minun), vaan luonnollisiin, ruumiillisesta etevämmyydestä johtuviin syihin. Hän suojasi minua kuin puu ruohoa. Tein muitta mutkitta erään pyynnön.

"Antakaa minun mennä alakertaan, rouva, minun on niin kylmä ja ikävä täällä."

"Parempaa en toivokaan, jos vain olette kyllin vahva kestämään muuttoa", hän vastasi. "Tulkaa sitten, tässä on käsivarsi." Ja hän tarjosi minulle käsivartensa, minä nojauduin siihen, ja me laskeuduimme mattojen peittämiä portaita eteiseen, josta suuri avoin ovi johti sinidamasti-huoneeseen. Kuinka hauska se olikaan, kuinka verrattoman kodikas ja mukava! Kuinka lämmin olikaan sen kultainen lampunvalo ja takkavalkean punainen loimu! Jotta kuva olisi täydellinen, oli teepöytä katettu valmiiksi – englantilainen teepöytä, jonka kiiltävä kalusto tervehti minua niin tutusti. Siinä oli hopeinen teekeittiö, vanhanaikainen ja jykevä. Lisäksi painava kannu samaa metallia, ja ohuet purppuran- ja kullankirjavat porsliinikupit. Tunsin tuon erikoisen aniskakun, joka oli paistettu erikoisessa muotissa ja jolla Brettonissa aina oli paikkansa teepöydällä. Graham piti siitä, ja siinä se oli kuten ennen vanhaan – Grahamin lautasen edessä, vieressään hopeaveitsi ja haarukka. Grahamia siis odotettiin teelle, Graham oli talossa ehkä nyt jo, ja muutaman minuutin kuluttua saisin nähdä hänet.

"Istukaa, istukaa!" sanoi taluttajani, kun jalkani hieman kompastui mennessäni takan luo. Hän istutti minut sohvaan, mutta minä asetuin pian sen taakse sanoen että tulenloimu oli liian kuuma. Sohvan varjosta löysin toisen istuimen, joka sopi minulle paremmin. Rouva Brettonilla ei koskaan ollut tapana tehdä numeroa kenestäkään tai mistään, ja hän salli minun pitää pääni ilman muuta. Hän valmisti teen ja otti sitten käteensä sanomalehden. Minusta oli hauska seurata kummitätini puuhia; hänen jokainen liikkeensä oli niin nuori: hänen täytyi nyt olla yli viidenkymmenen, mutta vuosien ruoste ei näyttänyt koskeneen hänen jäntereihinsä eikä henkeensä. Kaikessa upeudessaan hän oli ketterä, kaikessa levollisuudessaan hän saattoi väliin tulistua – hyvä terveys ja oivallinen mielenlaatu säilyttivät hänet vihreänä kuin keväimessään.

Huomasin että hän lukiessaan kuunteli – kuunteli poikansa askeleita. Hän ei ollut sellainen nainen, joka koskaan olisi tunnustanut olevansa levoton, mutta myrsky ei tänä iltana hellittänyt hetkeksikään, ja jos Graham oli ulkona tuossa vihaisessa tuulessa, joka vieläkin ärjyi tyytymättömänä, tiesin kyllä että äidin sydän oli ulkona hänen mukanaan.

"Kymmenen minuuttia yli aikansa", hän sanoi kelloonsa katsoen; seuraavassa minuutissa hän kohotti katseensa lehdestä ja käänsi päänsä kevyesti ovea kohti, mikä oli merkkinä siitä että hän oli kuullut jotakin. Samassa hänen otsansa kirkastui, ja silloin minunkin korvani, vähemmän harjaantunut kuin hänen, kuuli rautaveräjän paukauksen, askeleita hiekkakäytävältä ja vihdoin ovikellon soiton. Hän oli tullut. Hänen äitinsä täytti teekannun, veti sinipäällyksisen nojatuolin lähemmäksi tulta – oikeastaan oman tuolinsa, mutta minä huomasin että oli muuan joka rankaisematta sai käyttää sitä omanaan. Ja kun tuo muuan nousi portaita – minkä hän pian tekikin, arvatenkin siistittyään itseään ensin sen verran kuin märkä ja myrskyinen ilta teki välttämättömäksi – ja marssi muitta mutkitta sisään, salasi hänen äitinsä iloisen hymyilynsä ja kysyi lyhyesti:

"Sinäkö se olet, Graham?"

"Kuka muukaan se olisi, äiti?" vastasi myöhästyjä, julkeasti anastaen luovutetun valtaistuimen.

"Ansaitset kylmää teetä, kun tulet myöhään?"

"Minä en saa rangaistustani, sillä keitin porisee iloisesti."

"Vedäpä itsesi pöydän ääreen, laiska poika: sinulle ei kuitenkaan kelpaa muu kuin minun tuolini, ja jos sinussa olisi kipinäkin säädyllisyyttä, jättäisit tuon istuimen aina Vanhalle Rouvalle."

"Niin minun pitäisikin, mutta kun rakas Vanha Rouva aina itsepintaisesti jättää sen minulle! Kuinka jaksaa potilaasi, äiti?"

"Ehkä hän haluaa itse puhua puolestaan?" sanoi rouva Bretton kääntyen minun nurkkaani, ja tämän kehoituksen kuullessani tulin esiin. Graham nousi kohteliaasti tervehtimään minua. Hän seisoi takan luona pitkänä ja sorjana – ilmestys joka oikeutti äidin peittelemättömän ylpeyden.

"Vai olette tullut alas?" hän sanoi. "Te voitte siis paremmin – paljon paremmin. Enpä juuri olisi osannut odottaa että kohtaisimme tällä tavoin ja täällä. Olin hätääntynyt eilen illalla, ja jollei minun olisi ollut pakko kiirehtiä erään kuolevan potilaan luo, en tottakaan olisi jättänyt teitä, mutta äitini itse on pikku tohtori, ja Martha oivallinen hoitajatar. Näin että kysymyksessä oli pyörtymiskohtaus, joka tosin ei ole ehdottomasti vaarallinen. Mikä sen aiheutti, se minun vielä on saatava tietää, ja kaikki yksityiskohdat. Toistaiseksi uskon teidän todella voivan paremmin."

"Paljon paremmin", vastasin levollisesti. "Paljon paremmin, kiitos kysymästä, tohtori John."

Sillä lukija, tämä pitkä nuori mies – tämä äitinsä kultapoika – tämä isäntäni – tämä Graham Bretton oli tohtori John, hän eikä kukaan muu, ja mikä merkillisempää, minä totesin tämän yhtäpitävyyden miltei hämmästymättä. Vielä enemmän: kun kuulin Grahamin askelet portaissa, tiesin minkälainen olento oli astuva sisään, tiesin mitä näkemään saisin valmistaa silmäni. Keksintö ei ollut peräisin siltä päivältä, se oli sarastanut mielessäni jo kauan sitten. Tietysti muistin nuoren Brettonin hyvin, ja vaikka kymmenen vuotta (kuudestatoista kuuteenkolmatta) suuresti muuttaakin poikaa tehdessään hänestä kypsyneen miehen, ei muutos sentään voinut olla niin perinpohjainen, että se olisi kyennyt sokaisemaan silmäni ja saattamaan muistini häpeään. Tohtori John Graham Bretton muistutti vielä monessa suhteessa tuota kuusitoistavuotiasta poikaa, hänellä oli tämän silmät, useimmat tämän piirteistä, nimittäin juuri kasvojen alaosan verrattoman kauniit viivat, ja minä tunsin hänet pian. Keksin hänet ensi kerran tuossa useita lukuja sitten mainitussa tilaisuudessa, jolloin varomattoman tarkkaavaisuuteni tähden olin saanut niellä moitetta. Myöhempi havaintojenteko varmensi joka suhteessa tuon varhemman arvelun. Näin hänen miehuutensa liikkeissä, ryhdissä ja tavoissa kaikki hänen poikaikänsä lupaukset. Kuulin hänen äänessään, joka nyt oli syvä, entisaikojen soinnin. Erinäiset lauseparret, jotka ennen olivat hänelle ominaiset, olivat sitä vieläkin, ja samoin oli moni suun värähdys ja silmän isku, moni hymy, moni äkillinen silmien pilkahdus luonteenomaisten kulmain alla.

Puhua asiasta, viitata keksintööni, se ei olisi soveltunut ajatustapaani eikä tunnemaailmaani. Päinvastoin olin tahtonut pitää asian omana tietonani. Minusta oli hauskaa tulla hänen läheisyyteensä verhottuna pilveen, jonka läpi hän ei nähnyt, kun taas hän seisoi edessäni aivan erityisessä valaistuksessa, joka lankesi aivan puolueellisena hänen päänsä päälle, värisi hänen jaloissaan eikä valaissut sen pitemmälle.

Varsin hyvin tiesin, että hänelle oli sangen yhdentekevää tulinko vai enkö hänen luoksensa ilmoittamaan: "Tässä on Lucy Snowe!" Niinpä pysyin vain opettajan-paikallani, ja kun hän ei koskaan kysynyt nimeäni, en minäkään maininnut sitä. Hän kuuli minua sanottavan neidiksi tai neiti Lucyksi, mutta ei koskaan kuullut sukunimeä Snowe. Mitä tulee yhtäkkiseen tuntemiseen, ei sellainen "herääminen" päässyt häntä yllättämään – vaikka minä ehkä olinkin muuttunut vielä vähemmän kuin hän – ja miksi olisin kuvitellutkaan sellaista?