Kitabı oku: «Syrjästäkatsojan tarina», sayfa 31

XXXIII
HERRA PAUL TÄYTTÄÄ LUPAUKSENSA

Toukokuun ensimmäisenä päivänä meidän kaikkien – so. kahdenkymmenen sisäoppilaan ja neljän opettajattaren – oli määrä nousta kello viisi aamulla, olla pukeutuneina ja valmiina kello kuusi ja asettua professori Emanuelin käskettäviksi. Hän oli johtava kulkuamme ulos Villettestä, sillä nyt oli päivä jolloin hän aikoi täyttää lupauksensa ja viedä meidät syömään aamiaista maaseudulle. Kuten lukija kenties muistaa, en ollut saanut kunniaa tulla kutsutuksi, kun tätä retkeä ensin oli suunniteltu – pikemmin päinvastoin, mutta kun nyt viittasin tähän tosiseikkaan ja halusin tietää kuinka asia oikein oli, sai korvani sysäyksen jonka toistumiselle en uskaltanut antautua alttiiksi.

"Je vous conseille de vous faire prier",⁹⁴ sanoi Emanuel mahtavasti uhaten toista korvaani. Yhdessä Napoleonin-kohteliaisuudessa oli kylliksi ja niin päätin tulla mukaan retkelle.

Aamu koitti leppoisana kuin kesäaamu, linnut lauloivat puutarhassa, ja maassa oli kevyt kastesumu, joka lupasi hellettä. Me kaikki sanoimme että tulee lämmin, riisuimme ilomielin raskaat vaatteet ja pukeuduimme aurinkoisen vuodenajan mukaan. Puhdas uusi kesäpuku ja keveä olkihattu, kumpikin ommeltu ja koristeltu niinkuin vain ranskalainen ompelijatar osaa ommella ja koristella – siten että äärimmäinen vaatimattomuus yhtyy täydelliseen kuosikkuuteen – siinä pukeutumisemme sääntö. Kukaan ei koreillut haalistuneessa silkissä, kenelläkään ei ollut kulunut parhaimpansa yllään.

Kuudelta soi hilpeä kello, ja me kiirehdimme portaita alas, läpi nelikulmaisen eteisen, pitkin käytävää ulkoeteiseen. Siellä seisoi professorimme, ei villinnäköisessä päällystakissaan eikä ankara kreikkalaislakki päässä, vaan vyöllä varustettu nuorekas mekko yllä ja hauska olkihattu päässä. Häneltä riitti mitä ystävällisin aamutervehdys meille kaikille, ja useimmilta meistä riitti kiitollinen hymyily hänelle. Meidät komennettiin jonoon, ja pian lähdimme.

Kadut olivat hiljaiset, bulevardit raikkaat ja rauhalliset kuin niityt. Uskon että olimme kaikki hyvin onnellisia kulkiessamme. Tällä päälliköllämme oli hallussaan salainen taito antaa eräänlaista yllykettä onnellisena-oloon, kun hän tahtoi, aivan samoin kuin hän vastakkaisella tuulellaan osasi herättää pelkoa.

Hän ei kulkenut edellämme eikä perässä, vaan käveli pitkin jonoa, sanoi sanasen jokaiselle, puhui paljon suosikkiensa kanssa, eikä kokonaan laiminlyönyt niitäkään joista ei pitänyt. Oikeastaan oli minun toiveeni – minulla oli siihen omat syyni – pysytellä hieman etäämmällä huomiosta, ja koska parinani oli Ginevra Fanshawe ja sain käsivarrellani kannattaa tuon enkelin ei suinkaan aineettomien jäsenten rakasta painoa – (hänen vointinsa oli edelleenkin erinomainen, ja voin vakuuttaa lukijalle ettei ollut mikään pieni työ kantaa hänen rakastettavuutensa taakkaa; monta kertaa tuon lämpimän päivän kuluessa toivoin hartaasti että tuota ihastuttavaa mukavuutta olisi ollut vähemmän) – niin, koska hän kerran oli parinani, koetin hyötyä hänestä asettamalla hänet aina itseni ja Paulin väliin ja vaihtamalla paikkaa aina kun kuulin monsieur'n tulevan oikealta tai vasemmalta. Yksityisen syyni tähän sotaliikkeeseen huomattakoon olleen siinä asianhaarassa, että uusi karttuunipukuni oli väriltään neilikanpunainen – tosiseikka joka kulkueessamme sai minut olemaan suunnilleen samassa mielentilassa kuin olisin ollut, jos minun olisi täytynyt punainen huivi hartioilla mennä laitumen poikki, jolla kuljeskeli härkä.

Joksikin aikaa vaihtelujärjestelmä sekä erinäiset muunnokset mustan silkkivyöni asettelussa vastasivat tarkoitustani, mutta vähitellen Paul huomasi että tuli hän oikealle tai vasemmalle puolen, neiti Fanshawe oli aina hänen naapurinaan. Tuttavuussuhde hänen ja Ginevran välillä ei ollut koskaan sujunut niin tasaisesti, ettei hänen sisuaan aina hieman karmaissut kun hän kuuli Ginevran englantilaisen ääntämisen. Heidän luonnonlaadussaan ei mikään sopinut yhteen, he sähähtivät jos joutuivat kosketuksiin, mies piti tyttöä tyhjänä ja teeskentelevänä, tyttö miestä karhumaisena, tungettelevana ja vastenmielisenä.

Vihdoin, kun hän oli kuudennen kerran vaihtanut puolta ja aina joutunut samaan epäsuotuisaan tulokseen kokeessaan, hän työnsi päänsä eteenpäin, iski silmänsä minuun ja kysyi kärsimättömästi:

"Mitä tämä nyt on? Teettekö minulle kujeita?"

Sanat olivat kuitenkin tuskin päässeet hänen suustaan, kun hän jo tavanmukaisella vikkelyydellään oli keksinyt menettelyni syyn: turhaan ravistelin pitkiä ripsuja ja levitin vyönauhani avaraa päätä. "A-h-h! punainen puku!" pääsi hänen huuliltaan, ja se vaikutti minuun samaan suuntaan kuin jonkin laitumen valtiaan äkillinen ja vihainen mörähdys.

"Se on vain pumpulia", kiirehdin vakuuttamaan, "ja halvempaa ja kestää pesua paremmin kuin mikään muu väri."

"Ja mademoiselle Lucy keimailee kuin kymmenen pariisitarta", hän vastasi. "Onko koskaan nähty moista englannitarta? Katsokaas vain hänen hattuaan ja hänen käsineitään ja hänen kenkiään!" Nämä vaatekappaleet olivat minulla ihan samanlaiset kuin seuralaisillani, totisesti ei hitustakaan hienommat – kenties pikemmin yksinkertaisemmat kuin useimmilla – mutta monsieur oli nyt päässyt tekstiinsä, ja minä aloin kuumeta odottaessani saarnaa. Se meni kuitenkin ohi yhtä lempeästi kuin myrskyn uhka väliin kesäpäivinä. Minä sain vain yhden salamanvälähdyksen yhden ainoan ivallisen hymyn muodossa, ja sitten hän sanoi:

"Rohkeutta – totta puhuen en ole suuttunut, ehkä olen tyytyväinenkin kun on laittauduttu niin kauniiksi pikku juhlaani varten."

"Mutta pukuni ei ole kaunis, monsieur – se on vain siisti."

"Minä pidän siisteydestä", hän sanoi. Kerta kaikkiaan häntä ei nyt saatu tyytymättömäksi, hyväntuulen aurinko oli voittava tänä onnellisena aamuna, ja se hälvensi myrskypilvet ennen kuin ne ehtivät pimentää sen kiekkoa.

Ja nyt olimme maalla, keskellä "metsiä ja pikku polkuja", niinkuin he sanoivat. Kuukautta myöhemmin nämä samat metsät ja polut olisivat tarjonneet vain tomuisen ja epäilyttävän eristäytymispaikan, mutta nyt, toukokuun vihreydessä ja aamun rauhassa ne näyttivät oikein hauskoilta.

Tulimme erään kaivon luo, jonka ympärille oli labassecourilaisen makusuunnan mukaan istutettu säännöllinen piiri lehmuksia. Tähän oli päätetty pysähtyä, meitä käskettiin istumaan vihreälle pengermälle, joka ympäröi kaivoa. Monsieur asettui keskellemme ja salli meidän kerääntyä ryhmäksi ympärilleen. Ne jotka enemmän rakastivat kuin pelkäsivät häntä, tulivat lähelle, ja ne olivat enimmäkseen pienokaisia; ne taas, jotka pelkäsivät enemmän kuin rakastivat, pysyttelivät hieman etäämpänä; ne joille oli annettu paljon rakkautta ja joissa pelon jäte oli hupaisena lisämausteena, pysyivät kauimpana.

Hän alkoi kertoa meille satua. Hyvin hän osasi kertoa, tavalla, jota lapset rakastavat ja oppineet miehet tavoittelevat, tavalla joka oli yksinkertainen voimassaan ja voimakas yksinkertaisuudessaan. Tuossa pikku tarinassa oli kauniita kohtia, suloisia tunteen väläyksiä ja kuvailun vivahduksia, jotka painuivat mieleeni kun kuuntelin, eivätkä sen jälkeen ole haihtuneet. Hän maalasi eteemme hämärämaiseman – muistan sen vieläkin – sellaista taulua en ole koskaan nähnyt maalarin siveltimestä lähteneenä.

Olen itsestäni sanonut että minulla ei ole improvisoimiskykyä, ja ehkä juuri oma puutteellisuuteni sai minut sitä enemmän ihmettelemään niitä, jotka omistivat tämän kyvyn koko täydellisyydessään. Emanuelissa ei ollut miestä kirjoittamaan kirjoja, mutta olen kuullut hänen huolettomana ja itsetiedottomana tuhlailevan sellaisia henkisen rikkauden aarteita, joista kirjat harvoin saavat kerskua. Hänen henkensä oli minun kirjastoni, ja aina kun ovet avattiin, astuin onnellisena sisään. Älyllisesti kehittymätön kun olin, saatoin lukea vain vähän; oli vain harvoja sidottuja ja painettuja teoksia, jotka eivät väsyttäneet minua – joiden tutkiminen ei uuvuttanut eikä sokaissut – mutta hänen ajatuksensa vivahdukset olivat voidetta hengen silmille, niiden sisällys kirkastui ja voimistutti sisäistä näkövoimaa. Ajattelin usein mikä nautinto olisi jollekin, joka rakasti häntä enemmän kuin hän itse rakasti itseään, koota ja järjestää nuo kourantäydet kultatomua, joita niin huolettomasti viskeltiin taivaan huolettomiin tuuliin.

Kertomuksen päätyttyä hän lähestyi pientä kumpua, jolla Ginevra ja minä istuimme erikseen. Tahtoen, kuten tavallisesti, heti tietää toisen mielipiteen (hän ei malttanut odottaa kunnes se vapaaehtoisesti tarjottiin), hän kysyi:

"Kiinnostiko se teitä?"

Minä vastasin innottomaan tapaani vain:

"Kiinnosti."

"Oliko se hyvä?"

"Oikein hyvä."

"En kuitenkaan voisi kirjoittaa sitä muistiin", hän sanoi.

"Miksi ette, monsieur?"

"Vihaan koneellista työtä, vihaan kumartumista ja hiljaa istumista.

Voisin kuitenkin mielihyvin sanella sen mieleiselleni kirjurille.

Tahtoisiko mademoiselle Lucy kirjoittaa minulle, jos pyytäisin häntä?"

"Monsieur olisi liian nopea, kiirehtisi minua ja suuttuisi jollei kynäni pysyisi hänen huultensa tahdissa."

"Koettakaa joskus, niin saamme nähdä minkälaisen hirviön voin tehdä itsestäni sellaisissa olosuhteissa. Mutta juuri nyt ei ole kysymys sanelusta, aion saada teistä hyötyä toisessa toimessa. Näettekö tuolla maatalon?"

"Puiden keskelläkö? Näen."

"Siellä me syömme aamiaista, ja sillä välin kun kunnon emäntä valmistaa maitokahvia, saatte te ja viisi muuta, jotka valitsen, levittää voita puolellesadalle sämpylälle."

Asetettuaan joukkonsa vielä kerran jonoon hän marssitti meidät suoraan taloon, joka nähtyään ylivoimamme antautui ilman muuta.

Puhtaita veitsiä ja lautasia sekä tuoretta voita oli hankittu, ja professorimme valitsemina puolen tusinaa meistä ryhtyi nyt hänen johdollaan valmistamaan aamiaiseksi isoa korillista sämpylöitä, joita leipurin oli ollut määrä varata taloon meidän tuloamme varten. Kahvi ja suklaa olivat jo kuumina, kermaa ja tuoreita munia oli lisätty kestitykseen, ja aina anteliaana Emanuel olisi tilannut vielä suuren määrän silavaa ja hilloa, jollei muutama meistä, ylpeillen kenties vaikutusvallastaan, olisi väittänyt että sellainen olisi mitä kevytmielisintä elintarpeiden tuhlausta. Hän pilkkasi intoamme, nimitteli meitä "saidoiksi emänniksi", mutta me annoimme hänen puhua ja hoidimme aterian taloudellista puolta omalla tavallamme.

Kuinka hauskannäköisenä hän seisoikaan siinä keittiölieden ääressä katsellen meitä! Hän oli mies jonka onnena oli tehdä toiset onnellisiksi, hän näki mielellään liikettä, elämää, runsautta ja iloa ympärillään. Me kysyimme mihin hän tahtoi istua. Hän vastasi meidän kyllä tietävän että hän oli meidän orjamme ja me hänen tyrannejaan ja että hän ei uskaltanut edes valita tuolia ilman meidän lupaamme. Niinpä asetimme talon isännän ison tuolin pitkän pöydän päähän ja istutimme hänet siihen.

Hyvin saatoimme pitää hänestä intohimoineen ja äkkimyrskyineen, kun hän aika ajoin osasi olla niin hyvä ja lauhkea kuin juuri nyt. Itse asiassa pahimpinakin hetkinä olivat vain hänen hermonsa ärtyneet eikä luonne ollut jyrkästi paha; jos tyynnytit, ymmärsit ja lohdutit häntä, oli hän kuin karitsa eikä olisi tehnyt pahaa kärpäsellekään. Vain hyvin typerälle, uppiniskaiselle ja ymmärtämättömälle hän oli vähäisessä määrin vaarallinen.

Muistaen aina uskontonsa vaatimuksia hän pani nuorimman seurueesta lukemaan pienen rukouksen ennen kuin rupesimme syömään, ja teki ristinmerkin hartaasti kuin nainen. En koskaan ennen ollut nähnyt hänen rukoilevan enkä tekevän tuota hurskasta liikettä, ja hän teki sen niin koruttomasti, niin lapsekkaan uskovana, etten voinut olla hymyilemättä mielihyvästä katsellessani häntä. Hänen katseensa kohtasi hymyilyni, hän ojensi kätensä ja sanoi:

"Antakaa minulle kätenne! Minä näen että palvelemme samaa Jumalaa samassa hengessä, vaikka eri menojen mukaan."

Enimmät herra Emanuelin opettajatovereista olivat vapaa-ajattelijoita, uskottomia ja ateisteja, monet miehiä joiden elämä ei sietänyt lähempää tarkastelua. Hän oli pikemmin kuin vanhanajan ritari, uskonnollinen omalla tavallaan ja tahraton maineeltaan. Viaton lapsuus ja kaunis nuoruus olivat turvassa hänen seurassaan. Hänellä oli voimakkaat intohimot, kiihkeät tunteet, mutta hänen puhdas kunniantuntonsa ja koruton hurskautensa olivat se väkevä taikavoima, joka piti näitä leijonia makuulla.

Aamiainen oli hilpeä ateria, eikä hilpeys ollut vain tyhjänpäiväistä räpätystä: Paul pani sen alulle, johti, hallitsi ja kohotti sitä. Hänen vilkas ja seuraarakastava luonteensa oli valloillaan kahleettomana ja pilvettömänä; sillä kun hänen ympärillään oli vain naisia ja lapsia, ei mikään voinut kiusata eikä kahlita häntä, hän sai noudattaa omaa tapaansa, ja hauska tapa se olikin.

Syötyä sai seurue vapaasti juosta ja leikkiä niityillä, muutamat vain jäivät auttamaan talon emäntää astianpesussa. Paul kutsui minut näiden joukosta ulos istumaan viereensä puun alle – josta hän saattoi nähdä koko avaralla niityllä hyppelevän lauman, ja lukemaan hänelle ääneen hänen polttaessaan sikaria. Hän istui maalaisrahilla ja minä puunjuurella. Kun minä luin (taskuklassikkoa – jotakin Corneillen näytelmää – minä en pitänyt siitä, mutta hän piti ja löysi siitä kauneutta jota minua ei koskaan saatu huomaamaan), kuunteli hän lempeän tyynesti, mikä oli sitäkin vaikuttavampaa kun hänen luonteensa yleensä oli niin kiihkeä, ja syvällinen onni täytti hänen siniset silmänsä ja tasoitti hänen leveän otsansa. Minäkin olin onnellinen – onnellinen kauniista päivästä, onnellinen hänen läsnäolostaan, onnellisin hänen ystävällisyydestään.

Hän kysyi ennen pitkää, enkö mieluummin juoksisi tovereitteni luo kuin istuisi siinä. Minä vastasin kieltävästi, olin tyytyväinen siinä missä olin. Hän kysyi olisinko aina tyytyväinen jos olisin hänen sisarensa, saadessani olla sellaisen veljen kanssa kuin hän. Minä sanoin että luulisin olevani, ja siltä minusta tuntuikin. Sitten hän kysyi, olisinko suruissani jos hän jättäisi Villetten ja lähtisi kauas pois, ja minulta putosi Corneille, enkä vastannut mitään.

"Petite soeur",⁹⁵ hän sanoi, "kuinka kauan voisitte muistaa minua, jos olisimme erossa?"

"Sitä en voi sanoa, monsieur, koska en tiedä kuinka kauan kestää ennen kuin lakkaan muistamasta kaikkea maallista."

"Jos minun pitäisi mennä merten taa kahdeksi – kolmeksi – viideksi vuodeksi, toivottaisitteko minut tervetulleeksi palatessani?"

"Monsieur, kuinka voisin elää sillä välin?"

"Pourtant j'ai été pour vous bien dur, bien exigeant."⁹⁶

Kätkin kasvoni kirjaan, sillä ne olivat kyynelten peitossa. Kysyin häneltä miksi hän puhui tuolla tavoin, ja hän sanoi että hän ei enää puhu niin, ja rohkaisi minua mitä herttaisimmin. Kuitenkin se lempeys, millä hän kohteli minua lopun päivää, koski jollakin tavoin sydämeeni. Se oli liian hellää. Olisin mieluummin antanut hänen olla kiivas, oikullinen ja äreä, niinkuin tavallisesti.

Kun kuuma keskipäivä saapui – sillä päivästä tuli, niinkuin odotimme, helteinen kuin kesäkuussa – kokosi hän lampaansa laitumelta ja rupesi kauniisti johtamaan meitä kotiin. Mutta meillä oli koko peninkulma käveltävänä – niin kaukana Villettestä oli talo jossa olimme syöneet aamiaista – varsinkin lapset olivat leikistä väsyneet, ja useimpia uuvutti jo pelkkä ajatus, että edessä oli keskipäivän kävely pitkin kivisiä, hehkuvia ja tomuisia viertoteitä. Tämä asia oli otettu huomioon jo edeltäpäin, ja sen varalta oli ryhdytty toimenpiteisiin. Heti talomme rajojen ulkopuolella kohtasimme kahdet tilavat ajoneuvot, jotka oli lähetetty noutamaan meitä – ne olivat juuri sitä lajia, joita vuokrataan kouluretkiä varten – niihin mahduimme kaikki, kun hyvin järjestettiin, ja tunnin kuluttua jätti herra Paul hänelle uskotun katraan onnellisesti Rue Fossettelle. Päivä oli ollut hauska, se olisi ollut täydellinen ilman tuota surumielisyyden henkäystä, joka hetkiseksi oli himmentänyt sen päivänpaisteen.

Tuo pimennys uusiutui samana iltana.

Juuri auringonlaskun aikaan näin Emanuelin astuvan ulos päätyovesta madame Beckin seurassa. He kävelivät keskikäytävällä lähes tunnin puhellen vakavasti. Monsieur näytti totiselta ja kuitenkin levottomalta, madamen ilme oli kummastunut, moittiva, epäävä.

En voinut käsittää mistä he keskustelivat, ja kun madame Beck palasi sisään pimeän tullen jättäen sukulaisensa Paulin vielä puutarhaan, sanoin itsekseni:

"Hän sanoi minua 'pikku sisareksi' tänä aamuna. Jos hän todella olisi veljeni, kuinka mielelläni menisinkään hänen luokseen juuri nyt, ja kysyisin mikä painaa hänen mieltään. Kas kuinka hän nojautuu tuohon puuhun, käsivarret ristissä ja otsa painuksissa. Hän tarvitsee lohdutusta, tiedän sen: madame ei lohduta, hän vain nuhtelee. Mutta mitä nyt?"

Siirtyen äkkiä lepotilasta toimintaan herra Paul astui suorana ja nopein askelin puutarhan poikki. Eteisen ovet olivat vielä auki, luulin että hän aikoi mennä kastamaan ruukuissa kasvavia appelsiinipuita, niinkuin hänellä väliin oli tapana, mutta pihalle tultuaan hän tekikin jyrkän käännöksen ja lähti lehtimajaa ja ensi luokan ovea kohti. Siellä ensi luokassa olin minä, sieltä olin katsellut häntä, mutta en saanut rohkeutta odottaa hänen tuloaan siellä. Hän oli kääntynyt niin äkkiä, hän kulki niin nopeasti, hän oli niin oudon näköinen; pelkuri sielussani kalpeni ja horjui, ja kuullessani pensaiden rapisevan ja hiekan narskuvan hänen tullessaan – olin tipotiessäni pakokauhun vallassa, odottamatta järjen ääntä.

Enkä pysähtynyt ennen kuin olin päässyt rukoussalin pyhäkköön, joka nyt oli tyhjä. Seisoessani siellä tykyttävin valtimoin, mielessä selittämätön epämääräinen aavistus, kuulin hänen astuvan läpi kaikkien kouluhuoneiden paiskien ovia kärsimättömästi kulkiessaan, kuulin hänen tunkeutuvan ruokasaliin, jota "hurskas iltaluku" nyt piti pyhitetyn pakkonsa alla, kuulin hänen lausuvan nämä sanat:

"Ou est mademoiselle Lucie?"⁹⁷

Ja juuri kun kokosin rohkeuteni ja aioin mennä alas tekemään sitä mitä loppujen lopuksi hartaimmin toivoin, so. tapaamaan häntä, kuulin St. Pierren terävän äänen vastaavan hänelle liukkaasti ja valheellisesti: "Elle est au lit."⁹⁸ Ja hän lähti harmista jalkaa polkien käytävään. Siellä hänet kohtasi madame Beck, joka otti hänet haltuunsa, torui häntä, saattoi hänet katuovelle ja vihdoin lähetti pois.

Kun katuovi sulkeutui, iski minuun salaman tavoin äkillinen kummastus oman typerän menettelyni johdosta. Olin ensi hetkestä tuntenut että minua hän kaipasi, minua hän etsi, ja enkö minäkin ollut kaivannut häntä? Mikä sitten oli vienyt minut pois? Mikä oli temmannut minut hänen ulottuviltaan? Hänellä oli jotakin kerrottavaa, hän aikoi kertoa sen minulle, korvani jännittivät hermojaan kuulemaan sitä, ja minä olin tehnyt tuon luottamuksen mahdottomaksi. Olin ikävöinyt kuunnella ja lohduttaa niin kauan kuin luulin kuuntelemisen ja lohdutuksen olevan toiveiden ulkopuolella – ja tuskin oli tilaisuus äkkiä ja täysinäisenä saapunut, kun pakenin niinkuin olisin paennut minuun suunnattua turman nuolta.

Mieletön heikkouteni sai kyllä palkkansa. Sen lohdun, sen tyydytyksen sijasta, jonka olisin kenties saavuttanut – jos vain olisin voinut hillitä lamauttavan pakokauhuni ja seisoa lujana kaksi minuuttia – oli edessäni nyt kuollut tyhjyys, pimeä epäilys ja synkkä epätietoisuus.

Otin palkkani päänaluselleni ja kulutin yön laskemalla sitä.

XXXIV
MALEVOLA

Madame Beck kutsui minut luokseen torstai-iltapäivänä ja kysyi, oliko minulla mitään työtä mikä estäisi minua lähtemästä kaupungille ja toimittamasta hänelle muutamia pieniä ostoksia.

Koska olin vapaa ja asetuin hänen käytettäväkseen, annettiin minulle nyt luettelo villa-, silkki- ja koruompelulangoista jne., joita tarvittiin oppilaiden käsitöihin. Pukeuduin tavalla joka oli uhkaavan pilvisen ja hiostavan sään mukainen, ja olin juuri avaamaisillani katuoven aikoen mennä ulos, kun madamen ääni kutsui minut takaisin ruokasaliin.

"Suokaa anteeksi, meess Lucie!" hän huusi muka kiireissään, kuin olisi jokin äkillinen ajatus tullut hänen mieleensä, "mieleeni on juuri juolahtanut vielä yksi asia, ellei hyväntahtoisuuttanne ole jo liiaksi rasitettu."

Tietenkin minä olin pelkkää päinvastaisen vakuuttelua, ja madame riensi pieneen salonkiinsa, otti sieltä sievän korin, joka oli täynnä kauniita kasvihuonehedelmiä, – ruusunpunaisia, virheettömiä ja houkuttelevia – keskellä tummanvihreitä vahamaisia lehtiä ja jonkin ulkomaisen kasvin vaaleankeltaisia tähtikukkia.

"Kas tässä", hän sanoi, "se ei ole raskas eikä tuota häpeätä siistille puvullenne muka liian taloudellisena, palvelijattareen viittaavana esineenä. Tehkää minulle se palvelus, että viette tämän pienen korin madame Walravensin taloon ja lausutte onnitteluni hänen syntymäpäivänsä johdosta. Hän asuu vanhassa kaupungissa, Rue des Mages numero 3. Pelkään että pidätte kävelyä aika pitkänä, mutta onhan teillä koko iltapäivä edessänne, eikä ole mitään kiirettä. Jollette ehdi ajoissa päivälliselle, käsken säästää teidän osanne, tai Goton, jonka suosikki te olette, saa pyöräyttää jotakin erityisesti teitä varten. Teitä ei unohdeta, hyvä meess. Ja voi kuulkaas!" (hän kutsui minut vielä kerran takaisin) "pyytäkää kaikin mokomin tavata madame Walravens itse ja antakaa kori hänen omiin käsiinsä, jottei mitään erehdystä tapahtuisi, sillä hän on miltei turhantarkka ihminen. Hyvästi! Näkemiin!"

Vihdoinkin pääsin lähtemään. Ostoksien suorittaminen vei jonkin verran aikaa, tuo silkki- ja villalankojen valitseminen ja yhteensovitteleminen kun aina on vaivalloista puuhaa, mutta vihdoin pääsin luetteloni päästä päähän. Ainekset tohveleita, kellonnyörejä ja ompelukoreja varten oli valittu – lukot ja tupsut hankittu kukkaroihin – koko sekasotku sanalla sanoen poissa mielestäni, mitään muuta ei ollut jäljellä kuin hedelmäkori ja onnittelu.

Minua oikeastaan miellytti edessä oleva pitkä kävely syvälle vanhaan ja rumaan Basse-Villeen, enkä pitänyt siitä vähemmän, vaikka iltataivas kaupungin yläpuolella oli peittymässä mustansiniseen metallimassaan, joka kuumeni reunastaan ja kiihtyi vähitellen raskaan punaiseksi.

Minä pelkään suurta tuulta, koska myrsky vaatii voimanponnistusta ja toimintaa, johon minä aina vaivoin antaudun, mutta yrmeä sade, sakea lumipyry tai pimeä sadekuuro vaativat vain alistumista – itsensä ja vaatteittensa hiljaista jättämistä kastumisen varaan. Palkaksi se lakaisee suuren pääkaupungin puhtaaksi edessäsi, se antaa sinulle hiljaisen matkan pitkin leveitä suuria katuja, se verhoaa suuren kaupungin kuin itämaiseen lumoukseen, se tekee Villettestä Tadmorin. Antaa siis sateen valua, virtojen pauhata – mutta ensin minun täytyy vapautua hedelmäkoristani.

Tuntematon kello tuntemattomasta tornista (Jean Baptisten ääni oli nyt liian kaukainen voidakseen kuulua) löi juuri neljännestä vailla kuuden, kun pääsin kadulle ja taloon jonka osoitteen madame Beck oli minulle antanut. Se ei ollutkaan mikään katu, se oli pikemmin osa puistikkoa: se oli hiljainen, ruoho kasvoi leveiden harmaiden katukivien välistä, talot olivat suuria ja näyttivät hyvin vanhoilta – niiden takaa näytti kohoavan puita, joten siellä täytyi olla puutarhoja. Korkea ikä suojeli tätä aluetta, liike ja hyörinä olivat täältä karkotetut. Rikkaat miehet olivat ennen omistaneet tämän kaupunginosan, ja kerran oli mahtavuus asustanut täällä. Tuo kirkko, jonka pimeät rappeutuneet tornit vallitsivat puistikkoa, oli kunnianarvoinen ja muinoin rikas Tietäjän lipas.⁹⁹ Mutta rikkaus ja mahtavuus olivat jo ammoin levittäneet kultaiset siipensä ja lentäneet pois jättäen nämä vanhat pesänsä, kenties puutteen asunnoiksi joksikin aikaa, tai kenties virumaan tyhjinä ja kylmillään ja lahoamaan asumattomina talvien kuluessa.

Kun kuljin tuon aution torin poikki, jonka kiveystä melkein viiden-frangin suuruiset sadepisarat nyt alkoivat hitaasti pimentää, en koko sen laajuudella nähnyt mitään elonoiretta tai – merkkiä, paitsi mikä näkyi vanhan sairaan papin hahmossa, joka kumaraisena ja sauvaansa nojaten kulki ohitseni – vanhan ja rappeutuneen esikuvana. Hän oli tullut juuri siitä talosta johon minun oli mentävä, ja kun pysähdyin oven eteen heti hänen jälkeensä ja soitin kelloa, hän kääntyi katsomaan minua. Eikä hän kääntänytkään katsettaan minusta pian – ehkä hän piti minua, seisoessani siinä suvihedelmäkoreineni, vailla vanhuuden arvokkuutta, huonosti soveltuvana tuollaiseen ympäristöön. Minä tiedän, että jos nuori punakka palvelustyttö olisi tullut avaamaan minulle ovea, en olisi katsonut sellaisen olennon olevan sopusoinnussa asuntonsa kanssa, mutta kun näin edessäni hyvin paksun naisen, yllä hyvin vanhanaikainen talonpoikaispuku, johon kuului ruma ja samalla kallisarvoinen päähine pitkine pitsireunoineen, verkahame, liivit ja puukengät, jotka pikemmin muistuttivat pieniä saappaita kuin kenkiä – silloin oli mielestäni kaikki niin kuin pitikin, rauhoittavasti luonteenomaista.

Hänen kasvojensa ilme ei ollut aivan yhtä rauhoittava kuin hänen pukunsa kuosi; olen harvoin nähnyt mitään sen äkäisempää; hän tuskin vastasi kun kysyin madame Walravensia, ja luulen että hän olisi siepannut hedelmäkorin käsistäni, jollei vanha pappi olisi nilkuttanut paikalle, hillinnyt häntä ja itse kallistanut korvaansa kuulemaan sanomaani.

Hänen ilmeinen kuuroutensa teki hieman vaikeaksi saada hänet täysin ymmärtämään, että minun täytyi tavata madame Walravens ja jättää hedelmät hänen omiin käsiinsä. Vihdoin hän kuitenkin ymmärsi, että sellaiset määräykset oli minulle annettu ja että velvollisuus vaati niiden kirjaimellista täyttämistä. Hän puhutteli vanhaa palvelijatarta, ei ranskaksi vaan Labassecourin paikalliskielellä, ja sai hänet vihdoin päästämään minut tuon epävieraanvaraisen kynnyksen yli. Pappi itse saattoi minut portaita ylös, minut työnnettiin jonkinlaiseen salonkiin ja jätettiin sinne.

Huone oli avara, siinä oli kaunis vanha katto ja miltei kirkkomaiset ikkunat värillistä lasia, mutta se oli autio ja näytti lähenevän myrskyn varjossa omituisen synkältä. Sisemmällä avautui ovi pienempään huoneeseen; sen ainoan ikkunan kaihtimet olivat kuitenkin suljetut, ja syvän pimeyden läpi häämötti joitakin huonekaluja. Huvittelin koettamalla keksiä mitä nuo esineet olivat, ja erityisesti kiinnitti huomiotani erään seinämaalauksen ääriviivat.

Yhtäkkiä tuo maalaus näytti ikään kuin väistyvän, suureksi ihmeekseni se järkkyi, se vaipui, se kääriytyi kokoon ja hävisi, ja sen hävitessä tuli näkyviin holvattu oviaukko, joka johti holvattuun käytävään salaperäisine kiertoportaineen. Sekä käytävä että portaat olivat kylmää kiveä, ilman mattoja ja maalauksia. Noilta maanalaisilta portailta kuului lähenevää kopsetta kuin keppi olisi iskenyt niihin, pian lankesi portaisiin varjo, ja viimeiseksi kaikista huomasin erään olennon.

Vai oliko se mikään olento, tuo ilmestys joka lähestyi minua, tuo kappale joka pimensi osan oviaukkoa?

Se tuli lähelle ja minä näin sen hyvin. Aloin ymmärtää missä olin. Hyvin saattoi tämän vanhan puistikon nimenä olla Tietäjäin puistikko – hyvin saattoi noilla kolmella vanhalla tornilla, jotka vallitsevat sitä, olla kummisetinä kuolleen ja pimeän taiteen kolme salaperäistä tietäjää. Harmaantunut lumous vallitsi täällä, jokin taika oli avannut minulle tarujen maan – tuo pimeä kammio, tuo häviävä maalaus, tuo holvikäytävä kiviportaineen – kaikki ne kuuluivat satuun. Vieläkin selvempänä kuin nämä näyttämölaitteet seisoi edessäni päähenkilö – Kuningunda, velhonainen! Malevola, paha haltijatar. Minkälainen hän oli?

Hän saattoi olla kolme jalkaa pitkä, mutta hänellä ei ollut minkäänlaista vartaloa, hänen kätensä lepäsivät päällekkäin ja puristivat velhomaisen norsunluusauvan kultaista nuppia. Hänen kasvonsa olivat leveät, lujat, mutta niiden paikka ei ollut olkapäillä, vaan rinnan edessä; hänellä ei näyttänyt olevan kaulaa ollenkaan; olisin sanonut että hänen piirteissään eli sata vuotta, ja hänen silmissään ehkä vielä enemmän – hänen viekkaissa epäystävällisissä silmissään, joiden päällä oli paksut harmaat kulmakarvat ja ympärillä lyijynkarvaiset luomet. Kuinka tuimasti ne katselivatkaan minuun, täynnä eräänlaista tympeätä vastenmielisyyttä.

Tällä olennolla oli yllään kullalla kirjailtu kirkkaansininen puku, helakka kuin gentianan kukkanen, siinä koristeena isokuvioinen silkkipitsi, puvun päällä kallisarvoinen koreareunainen huivi, joka oli hänelle niin suuri, että sen moniväriset hetaleet viistivät lattiaa. Mutta hänen vahvin kohtansa olivat jalokivet: hänellä oli pitkät välkkyvät korvarenkaat, joiden kiilto ei voinut olla lainattu, eikä väärä, hänellä oli sormuksia luurangon-sormissaan, paksuja kultavanteita, joissa säteili kiviä – purppuraa, vihreätä ja veripunaista. Tuo kyttyräselkäinen hullu kääpiö oli koristeltu kuin raakalaiskuningatar.

"Que me voulez-vous?"¹⁰⁰ hän kysyi karkealla äänellä, joka pikemmin muistutti vanhaa miestä kuin vanhaa naista, ja tottakin, hänen leuassaan törrötti hopeinen parta.

Minä annoin korin ja sanoin asiani.

"Siinäkö kaikki?" hän kysyi.

"Siinä kaikki", sanoin minä.

"Totisesti se ei maksanut vaivaa", hän vastasi. "Palatkaa madame Beckin luo ja sanokaa hänelle, että minä kyllä voin ostaa hedelmiä, kun tahdon, et quant à ses félicitations, je m'en moque!"¹⁰¹ Ja tämä kohtelias rouva käänsi selkänsä.

Juuri kun hän kääntyi, jyrähti ukkonen, ja salaman väläys valaisi leveälti salonkia ja sisähuonetta. Satu näytti jatkuvan luonnonvoimien asianmukaisella säestyksellä. Vaeltaja, joka oli tullut houkutelluksi lumottuun linnaan, kuulee taian herättämän myrskyn nousevan ulkona.

Mitä oli minun kesken tätä kaikkea ajateltava madame Beckistä? Hänellä oli ihmeellisiä tuttavuuksia, hän kantoi tervehdyksiään ja lahjojaan ainoalaatuiselle alttarille, ja pahaenteiseltä näytti hänen palvelemansa kummallisen olennon käytös. Tuolla meni pois tuo yrmeä Sidonia, kompuroiden ja vavisten kuin ruumiillistunut halvaus, kopistellen norsunluusauvallaan mosaiikkilattiaan ja mutisten ilkeästi hävitessään näkyvistä.

Sade valui virtanaan, taivaankansi painui matalalle, pilvet, jotka hetki sitten olivat olleet punertavia, olivat nyt kaiken mustuutensa kautta muuttuneet kuolemankalpeiksi, ikään kuin olisivat kauhuissaan. Vaikka äsken kerskailinkin etten muka pelkää rankkasadetta, ei minua juuri haluttanut mennä ulos tuohon vesisuihkuun. Salamakin leimahteli hyvin vihaisesti, ukkonen jyrisi hyvin lähellä, rajuilma oli keskittynyt aivan Villetten päälle, se näytti puhjenneen keskitaivaalta, se syöksyi suoraan alas. Haaraiset vinot salamat lävistivät kohtisuoraan vesivirtoja, punaiset vinkkuraviivat risteilivät läpi metallin valkoisen suihkeen, ja tämä kaikki puhkesi taivaalta, joka voimiensa runsaudessa oli pelottava ja synkkä.