Kitabı oku: «Syrjästäkatsojan tarina», sayfa 36

XXXVIII
PILVIÄ

Mutta niin ei käy kaikille. Entä sitten? Hänen tahtonsa tapahtukoon, niinkuin se varmasti tapahtuukin, joko me sitten nöyrästi alistumme siihen tai emme. Luomisen vaisto vie sitä eteenpäin; kaikilla voimilla, näkyvillä ja näkymättömillä, on sen toteuttaminen tehtävänään. Todistus tulevaisesta elämästä on annettava. Tulella ja verellä, jos niin tarvitaan, on tämä todistus kirjoitettava. Tulessa ja veressä näemme sen merkit kautta koko luonnon. Tulessa ja veressä tulee se oman kokemuksemme tielle. Kärsijä, älä anna tämän polttavan todistuksen näännyttää ja kauhistuttaa itseäsi. Väsynyt vaeltaja, vyötä kupeesi, katso ylöspäin, kulje eteenpäin. Pyhiinvaeltajat ja kärsimysveljet, yhtykää ystävälliseen seuraan. Pimeänä aukeaa tie läpi tämän maailman erämaan useimmille meistä: olkoon käyntimme tasainen ja luja, olkoon risti lippunamme. Sauvana meillä on hänen lupauksensa, jonka "sana on koeteltu, tie täydellinen", toivona tällä hetkellä Hänen kaitselmuksensa, "joka antaa pelastuksen kilven, jonka lempeys tekee suureksi", lopullisena kotina Hänen helmansa, joka "asuu taivaan korkeudessa", kruununa autuus, rajaton ja iäinen. Rientäkäämme niin että saamme voiton seppeleen, kestäkäämme vaivoja hyvien sotilaiden tavoin, päättäkäämme juoksumme ja säilyttäkäämme usko luottaen siihen että lopussa olemme enemmän kuin valloittajat: "Etkö sinä ole alusta minun pyhäni? MEIDÄN EI PIDÄ KUOLEMAN."

Torstaiaamuna olimme kaikki kokoontuneet luokkaan odottamaan kirjallisuudentuntia. Hetki oli tullut, me odotimme opettajaa.

Ensi luokan oppilaat istuivat hyvin hiljaa, puhtaaksikirjoitetut aineet, jotka oli valmistettu viime tunnin jälkeen, lepäsivät valmiina heidän edessään, siististi nauhalla sidottuina, odottaen vain sitä hetkeä, jolloin professorin käsi kokoaisi ne hänen tehdessään nopean kiertomatkansa pulpetilta pulpetille. Oli heinäkuu, aamu oli kaunis, luokan ovi raollaan, sen läpi puhalsi raikas tuulenhenki, ja oven edessä seisovat kasvit keinuivat, taipuivat, kurkistivat sisään ikään kuin kuiskaten uutisia.

Herra Emanuel ei aina ollut ihan täsmällinen, joten emme juuri ihmetelleet että hän hiukan myöhästyi, mutta sitä ihmettelimme, että kun ovi vihdoin aukeni, hänen nopean ja tulisen olemuksensa asemesta meidät yllättikin tyyni ja varovainen madame Beck.

Hän lähestyi Paulin pöytää, hän seisoi sen edessä, kietoutui kevyeen huiviinsa, joka peitti hänen hartiansa, alkoi puhua hiljaisella mutta varmalla äänellä, katse kiinteänä, ja sanoi:

"Tänä aamuna ei tule kirjallisuudentuntia."

Puheen toinen pykälä seurasi pari minuuttia myöhemmin.

"On luultavaa että tunnit peruutetaan viikon ajaksi. Tarvitsen ainakin niin pitkän ajan hankkiakseni pätevän sijaisen herra Emanuelille. Sillä välin koetamme käyttää tyhjät hetket hyödyllisesti."

"Professorinne, neidit", hän jatkoi, "aikoo, jos suinkin mahdollista, sanoa teille kunnollisesti hyvästi. Tällä hetkellä hänellä ei ole siihen aikaa. Hän valmistelee pitkää matkaa. Hyvin äkillinen ja tärkeä velvollisuus kutsuu häntä kauas täältä. Hän on päättänyt jättää Euroopan epämääräiseksi ajaksi. Ehkä hän itse saattaa kertoa teille enemmän. Neidit, tavallisen kirjallisuudentuntinne asemesta saatte tänä aamuna lukea englantia mademoiselle Lucyn johdolla."

Hän nyökäytti päätään kohteliaasti, veti huivinsa tiukemmalle ja poistui.

Tuli suuri hiljaisuus, sitten kuului muminaa yli huoneen. Luulen että muutamat oppilaat itkivät.

Kului hetkinen. Hälinä, kuiske, paikoittainen nyyhkytys yltyi. Huomasin että kuri oli höltynyt, epäjärjestys kasvamassa, ikään kuin tyttöni olisivat tunteneet että valvova silmä oli poissa ja todellinen kaitsija jättänyt luokan. Tottumus ja velvollisuudentunne sai minut toipumaan nopeasti, nousemaan kuten tavallisesti, puhumaan tavallisella äänelläni, pyytämään hiljaisuutta ja vihdoin palauttamaan sen. Tein englannintunnista pitkän ja kiinteän. Pidin tyttöjä siinä kaiken aamua. Muistan olleeni kärsimätön niitä oppilaita kohtaan, jotka itkivät. Itse asiassa ei heidän liikutuksensa ollut paljonkaan arvoinen, se oli vain hysteeristä kiihtymystä. Sanoin sen heille armotta. Melkein ilkuin heitä. Olin ankara. Tosiasia oli etten sietänyt heidän kyyneliään enkä tuota huohottavaa ääntä, en kestänyt sitä. Eräs verrattain lahjaton ja heikkointoinen oppilas pitkitti sitä kun toiset jo olivat lopettaneet; ehdoton välttämättömyys pakotti ja auttoi minua kohtelemaan häntä niin ettei hän uskaltanut jatkaa mielenosoitustaan, vaan hänen oli pakko tukahduttaa itkunsa.

Tuolla tytöllä olisi ollut oikeus vihata minua, jollen tunnin päätyttyä olisi käskenyt häntä jäämään, ja kun hänen toverinsa olivat lähteneet, tein sellaista mitä en koskaan ollut tehnyt kenellekään heistä – painoin hänet rintaani vasten ja suutelin häntä. Mutta antauduttuani tälle mielijohteelleni työnsin hänet nopeasti ulos luokasta, sillä tämän purkauksen jälkeen hän itki entistä katkerammin.

Täytin työllä sen päivän jokaisen hetken, ja olisin mielelläni istunut ylhäällä koko yön, jos olisin saanut polttaa kynttilää. Yöstä kuitenkin tuli huono, se jätti pahat jäljet ja valmisti minua huonosti seuraavan päivän sietämättömän lörpöttelyn tulikokeeseen. Tietysti tämä uutinen tuli nyt yleisen keskustelun aiheeksi. Pieni pidättyväisyys oli seurannut ensimmäistä yllätystä, mutta se oli pian ohi, nyt aukeni joka suu, nyt liikkui joka kieli. Opettajien, oppilaiden, vieläpä palvelijain huulilla oli nimi "Emanuel". Hän, jonka yhteys koulun kanssa palautui sen alkuaikoihin, hänkö nyt poistuisi näin äkkiä! Kaikkien mielestä se oli omituista.

He puhuivat niin paljon, niin kauan, niin usein, että heidän sanojensa ja huhujensa summattomuudesta kävi vihdoinkin selville jotakin. Kolmannen päivän tienoilla kuulin sanottavan että hän matkustaisi viikon kuluttua, sitten – että hän lähtisi Länsi-Intiaan. Katselin madame Beckin kasvoja, tutkin hänen silmiään saadakseni peruutuksen tai vahvistuksen tälle tiedolle, tarkastelin häntä kauttaaltaan saadakseni selvyyttä, mutta mikään hänessä ei ilmaissut muuta kuin mikä oli järkkymätöntä ja ylimalkaista.

Tämä ero oli hänelle suunnaton tappio, hän vakuutti. Hän ei käsittänyt miten täyttäisi tyhjän tilan. Hän oli niin tottunut sukulaiseensa, tästä oli tullut hänen oikea kätensä, kuinka hän tulisi toimeen ilman herra Paulia? Hän olikin vastustanut tätä askelta, mutta Paul oli vakuuttanut, että se oli hänen velvollisuutensa.

Hän sanoi tämän kaiken julkisesti päivällispöydässä, puhuen kuuluvalla äänellä Zélie St. Pierrelle.

"Miksi se oli hänen velvollisuutensa?" Olisin voinut tehdä hänelle tämän kysymyksen. Mieleni teki yllättää hänet äkkiä, kun hän tyynesti kulki ohitseni luokassa, ojentaa käteni, tarttua häneen lujasti ja sanoa: "Seis. Kuulkaamme nyt koko asia loppuun saakka. Miksi on hänen velvollisuutensa lähteä maanpakoon?" Mutta madame puhutteli aina jotakin toista opettajaa eikä koskaan katsonut minuun, ei koskaan näyttänyt tietävän että tämä asia mitenkään koskisi minua.

Viikko laahautui eteenpäin. Ei puhuttu enää mitään siitä että Emanuel tulisi sanomaan meille hyvästi, eikä kukaan näyttänyt välittävän hänen tulostaan, kukaan ei ilmaissut kiduttavaa pelkoa että hän lähtisi ääneti ja näkymättömänä, he puhuivat lakkaamatta, mutta eivät koskaan puheessaan koskettaneet tätä elinkysymystä. Mitä madameen tuli, saattoi hän tietysti nähdä Emanuelin ja puhua hänelle niin paljon kuin halutti. Mitä hän välitti siitä, tuliko professori näyttäytymään luokkahuoneisiin vai eikö?

Viikko läheni loppuaan. Meille sanottiin että hän lähtee sinä ja sinä päivänä, että matkan päämääränä oli "Basseterre, Guadaloupessa". Asia joka pakotti häntä lähtemään, koski erään ystävän etuja eikä hänen omiaan. Sitä juuri luulinkin.

"Basseterre, Guadaloupe." Nukuin vähän siihen aikaan, mutta aina kun nukahdin, oli ehdottomana seurauksena että sävähdin nopeasti pystyyn ja olin kuulevinani sanat "Basseterre" ja "Guadaloupe" lausuttavan päänaluseni vieressä, tai tanssivat kirjaimet punaisina ja sinipunervina ympärilläni pimeässä.

Siihen mitä sydämessäni tunsin, ei ollut mitään apua, ja minkä sille mahdoin että tunsin? Emanuel oli ollut hyvin ystävällinen minua kohtaan viime päivinä, hän oli tunti tunnilta käynyt paremmaksi ja ystävällisemmäksi. Nyt oli kuukausi kulunut siitä kun olimme ratkaisseet uskonnollisen erimielisyytemme, ja koko sinä aikana emme olleet kertaakaan riidelleet. Eikä rauhamme ollut eron kylmä tytär, emme olleet etääntyneet toisistamme, hän oli tullut useammin, hän oli puhunut kanssani enemmän kuin ennen, viettänyt tuntikausia seurassani, mieli rauhoittuneena, katse tyytyväisenä, käytös kodikkaana ja lempeänä. Ystävällisiä puheenaiheita oli noussut välillemme, hän oli kysynyt suunnitelmiani ja minä olin kertonut mistä. Koulusuunnitelma miellytti häntä, hän pani minut puhumaan siitä yhä uudestaan, vaikka hän nimittikin sitä Alnaschar-unelmaksi. Soraääni oli poissa, keskinäinen ymmärtämys tasoittui ja lujittui, yhdistymisen ja toivon tunteet sykkivät syvällä sydämessä, kiintymys ja syvä arvonanto ja orastava luottamus lujittivat siteitään.

Kuinka hiljaisia tunteja minulla oli tähän aikaan! Ei enää mitään ivaa "henkevyydestäni", ei uhkauksia vastenmielisistä näytteistä julkisuudessa! Kuinka suloisesti korvasikaan mustasukkaista ivaa ja vieläkin mustasukkaisempaa, miltei kiihkeätä kiitospuhetta nyt mykkä ja suvaitsevainen apu, lempeä johto ja hellä kärsivällisyys, joka antoi anteeksi mutta ei koskaan ylistänyt. Oli aikoja jolloin hän istui monta minuuttia puhumatta sanaakaan, ja kun pimeäntulo tai velvollisuus pakottivat meidät eroamaan, hän lähti pois sanoen: "Il est doux, le repos! Il est précieux, le calme bonheur!"¹¹⁵

Eräänä iltana, ei edes kymmentä lyhyttä päivää sitten, hän liittyi seuraani kun kävelin käytävälläni. Hän tarttui käteeni. Minä katsoin hänen kasvoihinsa. Minusta näytti että hän aikoi vangita huomioni.

"Bonne petite amie!" hän sanoi pehmeästi. "Douce consolatrice!"¹¹⁶ Mutta tämä kosketus, nämä sanat herättivät minussa uuden tunteen ja oudon ajatuksen. Voiko olla niin että hänestä oli tuleva enemmän kuin ystävä tai veli? Puhuiko hänen katseestaan tunne joka oli enemmän kuin veljeyttä tai ystävyyttä?

Hänen kaunopuheisella katseellaan oli enemmän sanottavaa, hänen kätensä veti minua lähemmäksi, hänen huulensa liikkuivat. Ei. Ei nyt. Tänne hämärään käytävään tuli keskeytys: se tuli kaksinkertaisena ja pahaenteisenä. Tapasimme kaksi kohtalokasta haamua – naisen ja papin – madame Beckin ja isä Silaksen.

Jälkimmäisen ilmettä en koskaan unohda. Ensi silmäyksellä siinä näkyi Jean-Jacquesin tunteellisuutta, jota äsken yllättäen havaitut kiintymyksen merkit olivat herättäneet, sitten sitä välittömästi tummensi kirkollisen kateuden keltatauti. Hän puhui minulle mahtipontisesti. Hän katsoi oppilaaseensa ankarasti. Mitä madame Beckiin tulee, hän tietenkään ei nähnyt mitään – ei mitään, vaikka hänen sukulaisensa hänen läsnä ollessaan piti kerettiläisen muukalaisen kättä omassaan eikä antanut sen vetäytyä pois, painoi vain lujemmin ja kiinteämmin.

Näiden tapausten jälkeen tuo äkillinen uutinen hänen lähdöstään ei ensin ollut tuntunut minusta uskottavalta. Itse asiassa vasta yhtämittainen toistaminen ja sata viisikymmentä uskovaa mieltä ympärilläni pakottivat minut vihdoinkin ottamaan sen toden kannalta. Mitä tulee tuohon odotuksen viikkoon, sen tyhjiin mutta polttaviin päiviin, jotka eivät tuoneet mitään selityksen sanaa häneltä – muistan mutta en voi kuvata sen kulkua.

Viimeinen päivä koitti. Nyt hän oli käyvä luonamme. Nyt hän oli tuleva sanomaan hyvästit, tai häviäisi sanattomana, emmekä koskaan saisi nähdä häntä.

Tämä vaihtoehto ei näyttänyt vaivaavan ketään elävää sielua koulussa. Kaikki nousivat tavalliseen aikaan, kaikki söivät aamiaista kuten tavallista, kaikki ryhtyivät jokapäiväisiin töihinsä yhtä rasvatyyninä kuin ainakin, ilman että yksikään viittasi entiseen professoriinsa tai näytti ajattelevan häntä.

Niin unohtavainen oli talo, niin piittaamatonta, niin totunnaista sen toiminta, niin vailla odotusta sen ulkonäkö, että tuskin osasin hengittää niin liikkumattomassa, niin tukahduttavassa ilmassa. Eikö kukaan lainaisi minulle ääntään? Eikö kenelläkään ollut toivomusta, sanaa, rukousta, johon minä voisin sanoa amen.

Olin kuullut tyttöjen yhteen ääneen pyytävän jotakin pikkuseikkaa – kestitystä, lupapäivää, vapautusta jostakin tunnista, ja nyt he eivät voineet, he eivät tahtoneet yksissä neuvoin piirittää madame Beckiä ja vaatia viimeistä kohtausta opettajan kanssa josta sentään oli pidetty, ainakin muutamat olivat rakastaneet häntä niin kuin he osasivat rakastaa – mutta mitä sitten on laumojen rakkaus?

Minä tiesin missä hän asui, tiesin missä hänestä saisi kuulla ja missä hänet saisi tavata. Välimatkaa oli tuskin kivenheitto, mutta vaikka hän olisi ollut viereisessä huoneessa, en kutsumatta olisi käyttänyt tietoani hyväkseni. Kulkea perässä, hakea, muistuttaa, kutsua – sellaisiin ei minulla ollut kykyä.

Emanuel olisi voinut kulkea ohitseni käsivarren ulottumalta: jos hän olisi kulkenut hiljaisena ja huomaamatta – hiljaisena ja liikahtamatta olisin minä antanut hänen kulkea ohi.

Aamu kului hukkaan. Iltapäivä tuli, ja minä luulin että kaikki oli ohi. Sydämeni vapisi rinnassani. Vereni oli häiriytynyt juoksussaan. Olin aivan sairas, tuskin osasin pysyä paikallani ja tehdä työni. Pieni maailma ympärilläni hyöri kuitenkin välinpitämättömänä, kaikki näyttivät hilpeiltä, vailla huolia, pelkoa tai pohdintaa. Samat oppilaat, jotka seitsemän päivää sitten olivat hysteerisesti itkeneet hämmästyttävää uutista, näyttivät unohtaneen koko asian, sen tärkeyden ja oman liikutuksensa.

Vähän ennen kello viittä, jolloin tunnit loppuivat, madame Beck lähetti hakemaan minut huoneeseensa, lukemaan ja kääntämään jonkin englantilaisen kirjeen, jonka hän oli saanut, ja kirjoittamaan vastauksen. Ennen kuin ryhdyin työhön, huomasin kuinka hän hiljaa sulki huoneensa molemmat ovet. Hän sulki tarkoin myös ikkunan, vaikka oli kuuma päivä ja hän yleensä piti vapaata ilmanvaihtoa välttämättömänä. Miksi tämä varovaisuus? Valpasta epäluuloa, miltei vihaista epäluottamusta herätti tällainen toimenpide. Tahtoiko hän sulkea pois äänet? Mitkä äänet?

Kuuntelin niin kuin en ikinä ennen ollut kuunnellut, kuuntelin kuin talvinen susi illalla, kun se nuuskii lunta, vainuaa saalista ja kuulee etäisen vaeltajan askelet. Voin kuitenkin sekä kuunnella että kirjoittaa. Puolivälissä kirjettä kuulin jotakin joka pysäytti kynäni – askeleita eteisestä. Ovikello ei ollut soinut, Rosine – toimien epäilemättä määräysten mukaan – oli estänyt moisen hälytyksen. Madame näki minun pysähtyvän. Hän yskäisi, koetti hälistä, puhui kovemmin. Askelet olivat kulkeneet luokkahuoneeseen.

"Jatkakaa", sanoi madame, mutta käteni oli kuin kytketty, korvani kahleissa, ajatukseni viety pois vangittuna.

Kouluhuoneet muodostivat toisen rakennuksen, eteinen erotti ne asuinhuoneista, mutta huolimatta etäisyydestä ja eristyksestä kuulin joukkojen äkkiä liikahtavan, koko osaston nousevan pystyyn.

"He panevat työnsä pois", sanoi madame.

Oli kyllä juuri se aika, jolloin työt pantiin pois, mutta miksi tuo äkillinen hiljaisuus – tuo metelin tilapäinen hiljeneminen?

"Odottakaa, madame – minä tahdon nähdä mitä siellä on."

Ja minä laskin pois kynäni ja jätin hänet. Jätin hänet? Ei, hän ei tahtonut tulla jätetyksi: koska hän ei kyennyt pidättämään minua, nousi hän ja seurasi minua, kiinteästi kuin varjoni. Minä käännyin portaiden viimeisellä askelmalla.

"Tuletteko mukaan?" kysyin.

"Tulen", hän sanoi ja kohtasi katseeni omituisen näköisenä – ilme verhottuna mutta kuitenkin päättäväisenä. Kuljimme siis edelleen, emme yhdessä, vaan hän seurasi kintereilläni.

Paul oli tullut. Astuessani ensi luokkaan näin hänet. Siinä oli vielä kerran edessäni tuo perin tuttu hahmo. En epäile etteivätkö he olleet koettaneet pidättää häntä poissa, mutta hän oli tullut.

Tytöt seisoivat puoliympyrässä, hän kulki ympäri ja sanoi hyvästi, puristi jokaisen kättä, kosketti huulillaan jokaisen poskea. Ulkomainen tapa salli tämän viimeisen tempun tällaisen eron – niin juhlallisen ja pitkäaikaisen – hetkellä.

Minusta tuntui kovalta että madame Beck tällä tavoin ajoi minua takaa seuraten kintereilläni ja pitäen minua tarkasti silmällä. Niskani ja olkapääni värisivät kuin kuumeessa hänen hengityksensä kohtaamina, minun tuli hirveän paha olla.

Paul lähestyi, hän oli kiertänyt melkein koko puoliympyrän, hän ehti viimeiseen oppilaaseen, hän kääntyi. Mutta madame ehti edelleni, hän oli äkkiä astunut eteeni, hän näytti suurentavan mittasuhteitaan ja levittelevän verhoaan, hän pimitti minut niin että minä jäin piiloon. Hän tunsi heikkouteni ja kyvyttömyyteni, hän osasi arvioida henkisen lamaannukseni – sen täydellisen itseluottamuksen puutteen, joka voi yllättää minut ratkaisevina hetkinä. Hän riensi sukulaisensa luo, rupesi puhelemaan hänelle liukkaasti, vangitsi hänen huomionsa, saattoi hänet kiireisesti ovelle – lasiovelle joka avautui puutarhaan. Luulen että Paul katseli ympärilleen – jospa vain olisin saanut kiinni hänen katseestaan, olisi luullakseni rohkeus tulvahtanut mieleeni auttamaan tunnetta, ja seurauksena olisi ollut hyökkäys, kenties vapautus. Mutta huone oli jo yhtenä hälinänä, puoliympyrä oli hajaantunut ryhmiksi, ja minun hahmoni hävisi kolmenkymmenen silmäänpistävämmän joukkoon. Madame sai tahtonsa läpi, niin, hän sai herra Paulin pois, ja tämä ei ollut nähnyt minua, hän luuli minun olevan poissa. Kello löi viisi, kovaääninen lähtökello soi, oppilaat hajaantuivat, huone tyhjentyi.

Muistissani näyttää olevan täydellinen pimeys ja hämmennys parin seuraavan minuutin suhteen – kuvaamaton tuska sietämättömän tappion johdosta. Mitä minun piti tehdä, oi, mitä minun piti tehdä, kun koko elämäni toivo juurineen revittiin särjetystä ja poljetusta sydämestäni?

Mitä olisin tehnyt, sitä en tiedä, kun eräs pieni tyttö – koulun pienin – yksinkertaisena ja pahaa aavistamatta tunkeutui sisäisen taistelun kuohuvaan vaikkakin hiljaiseen keskukseen.

"Mademoiselle", leperteli kimeä ääni, "minun pitää antaa teille tämä. Herra Paul sanoi että minun pitää hakea teitä läpi talon, ullakolta kellariin saakka, ja antaa teille tämä, kun löydän teidät."

Ja lapsi antoi kirjelapun, pieni kyyhkynen pudotti polvelleni öljypuunlehden. En nähnyt nimeä enkä osoitetta, nämä sanat vain:

"Aikomukseni ei ollut sanoa teille hyvästi samalla kun toisille, mutta toivoin näkeväni teidät luokassa. Olin pettynyt. Kohtauksemme lykkääntyy. Olkaa valmis tapaamaan minua. Ennen kuin matkustan, minun täytyy tavata teidät kaikessa rauhassa ja puhua kanssanne pitkälti. Olkaa valmis, hetkeni ovat luetut ja nyt juuri toisen hallussa, sitä paitsi minulla on tekeillä yksityinen hanke, jossa ei kenelläkään ole osuutta ja jota en ilmoita kenellekään, en edes teille. – PAUL."

"Olkaa valmis!" Tänä iltana siis, sillä eikö hänen pitänyt matkustaa seuraavana päivänä? Piti, siitä olin varma. Olin nähnyt ilmoitettavan hänen laivansa lähtöpäivän. Oi, minä kyllä olin valmis, mutta voiko tuo ikävöity kohtaus todella tapahtua? Aika oli niin lyhyt, vehkeilijät niin valppaita, toimivia ja vihamielisiä, tie näytti ahtaalta kuin vuorenonkalo, syvältä kuin rotko – Apollyon istui hajareisin sen päällä hengittäen liekkejä. Voiko Jalosydämeni tulla sitä tietä? Pääsikö oppaani luokseni?

Kuka voisi sanoa? Kuitenkin tuli mieleni vähän rohkeammaksi, vähän turvallisemmaksi, olin tuntevinani hänen sydämensä sykkivän uskollisena, samaan tahtiin kuin omani.

Minä odotin ritariani. Apollyon tuli, vetäen helvetin joukkoja perässään. Minä luulen että jos iäisyydessä on vaivaa, ei sen muoto ole polttava piina eikä sen luonne epätoivo. Minä ajattelen että jonakin noista päivistä, jolloin aurinko ei koskaan nouse eikä koskaan laske, enkeli astuu alas Tuonelaan – seisoo siinä loistavana ja hymyilevänä, tuo mukanaan ennustuksen jonkinlaisesta anteeksiannosta, sytyttää epävarman autuuden toivon, ilmaisee omassa loistossaan ja suuruudessaan lupauksensa merkityksen ja laajuuden, puhuu – liitelee sitten ylös, muuttuu tähdeksi ja katoaa omaan taivaaseensa. Sen antimena oli epävarmuus – pahempi lahja kuin epätoivo.

Koko sen illan minä odotin, luottaen kyyhkysen tuomaan öljypuun lehteen, ja kuitenkin kesken luottamustani pelkäsin kauheasti. Pelko ahdisti raskaana sydäntäni. Se oli niin kylmä ja erikoinen, että tiesin sen kuuluvan harvoin pettävään aavistukseen. Ensimmäiset tunnit tuntuivat pitkiltä ja hitailta, mutta hengessäni takerruin viimeisen pakeneviin liepeisiin. Ne kiitivät kuin pyrypilvet – kuin hattarat myrskyn edellä.

Ne kuluivat. Koko helteinen kesäpäivä paloi loppuun kuin jouluvalkea, sen laskun purppura sammui, minä jäin kumarruksiin keskelle kylmiä sinisiä varjoja, keskelle yön kalpeata tuhkavälkettä.

Rukoukset olivat ohi, oli maatamenon aika, huonetoverini olivat kaikki vetäytyneet suojiinsa. Minä vain viivyttelin vielä pimeässä ensi luokassa unohtaen tai ainakin jättäen huomioonottamatta säännöt, joita en koskaan ennen ollut unohtanut enkä halveksinut.

En osaa sanoa kuinka kauan kävelin edestakaisin siinä luokassa. Olin varmaan liikkeellä monta tuntia, olin koneellisesti siirtänyt syrjään penkit ja pulpetit ja tehnyt itselleni tien pitkin huoneen pituutta. Siellä kävelin ja siellä – kun olin varma siitä että koko talo oli makuulla ja poissa kuuluviltani – siellä vihdoinkin itkin. Turvautuen yöhön, luottaen yksinäisyyteen en enää hillinnyt kyyneleitäni enkä kahlinnut nyyhkytyksiäni. Ne painoivat sydäntäni, ne mursivat tiensä. Mikä suru voi olla pyhä tässä talossa?

Pian yhdentoista jälkeen – hyvin myöhäinen hetki Rue Fossettella – ovi aukeni – hiljaa mutta varmasti, ja lampun valo tunkeutui kuutamoon. Madame Beck tuli sisään yhtä tyynenä kuin jos olisi tullut aivan tavalliselle asialle tavalliseen aikaan. Sen sijaan että olisi heti puhutellut minua hän meni laatikolleen, otti avaimet ja näytti hakevan jotakin. Hän aikaili tuossa teeskennellyssä etsinnässä kauan, liian kauan. Hän oli tyyni, liian tyyni, ja minä olin sillä tuulella että saatoin tuskin sietää hänen verukkeitaan. Olin nyt tavallisten rajojen ulkopuolella, kaksi tuntia sitten olin jättänyt taakseni totunnaiset kunnioitukset ja pelot. Minä, joka tavallisissa oloissa olin pelkän kosketuksen johdettavissa, yhden sanan määrättävissä, en nyt sietänyt mitään iestä, en totellut mitään pakkoa.

"On jo enemmän kuin aika mennä levolle", sanoi madame, "talon sääntöjä on jo liian kauan rikottu."

Madame ei saanut vastausta, en keskeyttänyt kävelyäni, ja kun hän tuli tielleni, työnsin hänet pois.

"Antakaa minun viihdytellä teidät tyyntymään, meess, antakaa minun taluttaa teidät huoneeseenne", hän sanoi koettaen puhua lempeästi.

"Ei!" sanoin minä. "Ette te eikä kukaan muu saa houkutella eikä taluttaa minua."

"Vuoteenne lämmitetään. Goton on ylhäällä vielä. Hän on tekevä vuoteenne mukavaksi, hän on antava teille rauhoittavan juoman."

"Madame", puhkesin sanomaan, "te olette materialisti. Kaiken iloisuutenne, rauhanne ja säädyllisyytenne verhon alla olette kiistaton materialisti. Tehkää oma vuoteenne lämpimäksi ja pehmeäksi, ottakaa rauhoittavia juomia ja liharuokia, makeita ja höystettyjä juomia niin paljon kuin tahdotte. Jos teillä on surua tai pettymyksiä – ja ehkä teillä onkin – ei, minä tiedän että teillä on – käyttäkää omia lievityskeinojanne, hakekaa omista valituista varastoistanne. Jättäkää minut nyt. Jättäkää minut, minä sanon!"

"Minun täytyy lähettää joku toinen pitämään teistä huolta, meess, minun täytyy lähettää Goton."

"Minä kiellän sen. Jättäkää minut yksin. Pitäkää kätenne kaukana minusta, minun elämästäni, minun suruistani. Oi, madame, teidän kädessänne on sekä jäätävää kylmyyttä että myrkkyä. Te myrkytätte ja lamaannutatte."

"Mitä minä olen tehnyt, meess? Ette te saa mennä naimisiin Paulin kanssa. Ei hän voi mennä naimisiin."

"Kademieli", sanoin, sillä minä tiesin että hän salaa tahtoi Paulia itselleen ja oli aina tahtonut. Hän sanoi sukulaistaan "sietämättömäksi", teki pilaa hänen "hurskaudestaan", hän ei rakastanut, mutta tahtoi mennä naimisiin hänen kanssaan kiinnittääkseen hänet omiin etuihinsa. Olin tunkeutunut syvälle madamen muutamiin salaisuuksiin – en tiedä miten, ehkä sisäisen näkemyksen tai aavistuksen tietä. Eläessäni hänen lähellään olin niin ikään hitaasti oppinut ymmärtämään että – paitsi alempiensa seurassa – hänen täytyi aina olla toisen kilpailija. Hän oli minun kilpailijani, sielussaan ja sydämessään, vaikkakin salaisesti, mitä sileimmän pinnan alla ja kenenkään paitsi hänen ja minun sitä aavistamatta.

Kaksi minuuttia olin minä madamen valtiattarena, tunsin että koko nainen oli minun vallassani, sillä muutamina hetkinä, sellaisina kuin nyt – hetkinä jolloin tajunta oli kiihottunut niin kuin nyt – hänen tavallinen verhonsa, hänen naamarinsa ja kaapunsa olivat minulle pelkkää reikäistä verkkoa, jonka alla näin sydämettömän, mukavuutta rakastavan ja halpamaisen olennon. Hän vetäytyi hiljaa luotani pois ja sanoi säyseästi ja hillitysti mutta hyvin väkinäisesti, että jollen suostunut tulemaan levolle, hänen täytyi vastahakoisesti jättää minut. Minkä hän viipymättä tekikin, ehkäpä iloisempana päästessään pois kuin minä olin nähdessäni hänen katoavan.

Tämä oli ainoa salamoiva, totuutta vaativa kohtaus, mitä koskaan sattui madame Beckin ja minun välillä: tämä lyhyt yönäytelmä ei koskaan uusiutunut. Se ei hitustakaan muuttanut hänen käytöstään minua kohtaan. En tiedä hänen kostaneen. En usko että hän vihasi minua enemmän armottoman rehellisyyteni vuoksi.

Luulen että hän kietoutui voimakkaan luonteensa salaiseen filosofiaan ja päätti unohtaa sellaiset asiat, joita oli kiusallista muistaa. Tiedän että yhteisen elämämme loppuun saakka ei tämä kiivas kohtaus uusiutunut eikä siihen kertaakaan viitattu.

Se yö kului: kaikkien öiden – myös tähdettömän yön ennen loppua – täytyy kulua ja mennä ohi. Kuuden tienoilla – se oli hetki jolloin talo herätettiin – menin pihalle ja pesin kasvoni kylmällä raikkaalla kaivovedellä. Kun palasin sisään nelikulmaisen eteisen kautta, näytti tammikaappiin upotettu peililasin palanen kuvani. Peili sanoi, että olin muuttunut: posket ja huulet olivat vettyneen valkoiset, silmät kuin lasia, silmäluomet turvonneet ja punaiset.

Tullessani toverieni joukkoon tiesin että kaikki katsoisivat minua – sydämeni näytti paljastuneen heille, uskoin tulleeni ilmi. Inhottavan varmalta tuntui että koulun nuorimmankin täytyi arvata minkä ja kenen tähden olin joutunut epätoivoon.

"Isabelle", lapsi jota olin kerran hoitanut sairauden aikana, lähestyi. Pilkkaisiko hänkin minua?

"Que vous êtes pâle! Vous êtes donc bien malade, mademoiselle?"¹¹⁷ hän sanoi pannen sormen suuhunsa ja töllisteli minuun, kasvoissaan surumielinen typeryys, joka sillä hetkellä näytti minusta kauniimmalta kuin terävin älykkyys.

Isabelle ei pitkäksi aikaa yksin jäänyt tietämättömyyden suosioon: ennen kuin päivä oli loppunut, oli minulle kokoontunut kiitollisuuden aihetta koko sokeata taloa kohtaan. Joukoilla on muuta tekemistä kuin lukea sydämiä ja tulkita hämäriä puheita. Joka tahtoo, pitäköön oman salaisuutensa – hoitakoon omat asiansa. Sen päivän kuluessa sain todistuksen toisensa jälkeen, ei ainoastaan siitä, että kukaan ei aavistanut nykyisen suruni syytä, vaan myös siitä, että koko sisäinen elämäni kuuden viime kuukauden aikana oli vielä yksin minun. Ei tiedetty – sitä ei ollut huomattu – että pidin erityisessä arvossa yhtä olentoa kaikkien toisten joukosta. Juorupuhe oli mennyt ohitseni, uteliaisuus oli katsonut ylitseni; nuo molemmat ovelat voimat, jotka aina hiiviskelevät ympäri, eivät koskaan olleet keskittyneet minuun. Määrätynlainen elimistö voi elää täyteen ahdetussa kuumesairaalassa ja säästyä lavantaudilta. Emanuel oli tullut ja mennyt, hän oli opettanut minua ja etsinyt seuraani, mahdollisina ja mahdottomina hetkinä hän oli kutsunut minua ja minä olin totellut. "Herra Paul kysyy neiti Lucya" – "Neiti Lucy on herra Paulin kanssa" – sellaisia tiedonantoja oli kuulunut alituiseen, eikä kukaan etsinyt selitystä, vielä vähemmän tuomitsi. Kukaan ei vihjaissut mitään, kukaan ei laskenut leikkiä.

Madame Beck luki arvoituksen, kukaan muu ei sitä ratkaissut. Mitä nyt kärsin, sitä sanottiin sairaudeksi – päänsäryksi – ja minä hyväksyin nimityksen.

Mutta mikä ruumiillinen kipu voisi vetää vertoja tälle tuskalle? Tälle varmuudelle, että hän oli lähtenyt sanomatta hyvästi – julmalle tiedolle että kohtalo ja vainoavat raivottaret – naisen kateus ja papin tekopyhyys – eivät sallineet minun enää nähdä häntä? Ihmekö siis että toinen ilta tapasi minut samanlaisena kuin ensimmäinen – kesyttömänä, kidutettuna, taaskin astelemassa pitkin tyhjää huonetta muuttumattoman, katkeran, äänettömän epätoivon vallassa.

Madame Beck ei itse kutsunut minua vuoteeseen sinä iltana – hän ei tullut lähelleni, mutta hän lähetti Ginevra Fanshawen – parempaa asianajajaa ei hän olisi voinut käyttää tähän tarkoitukseen. Ginevran ensimmäiset sanat: "Onko päänsärkynne hyvin häijyä tänä iltana?" (sillä Ginevra niinkuin kaikki muutkin, luuli että minulla oli päänsärkyä – sietämätöntä päänsärkyä, joka teki kasvoni pelottavan valkoisiksi ja jalkani hermostuneen levottomiksi) – niin, hänen ensimmäiset sanansa herättivät minussa halun paeta minne tahansa, niin että vain pääsisin pois hänen ulottuviltaan. Ja se mitä seurasi – valitukset hänen omasta päänsärystään – vahvisti päätökseni pian.

Minä menin yläkertaan. Pian olin vuoteessani – kurjassa vuoteessani. Olin maannut tuskin viittä minuuttia, kun toinen lähetti saapui, Goton, joka toi minulle jotakin juotavaa. Olin nääntymäisilläni janoon – join kiihkeästi. Juoma oli makeata, mutta tunsin lääkkeen maun.

"Madame sanoo että se panee teidät nukkumaan, nuppuseni", sanoi Goton ottaessaan tyhjän kupin pois.

Ahaa, siinä oli siis tyynnyttävä juoma. Itse asiassa he olivat antaneet minulle voimakkaan unilääkkeen. Minut oli pidettävä rauhassa yksi yö.

Koko talo paneutui levolle, yölamppu sytytettiin, makuusalissa tuli hiljaista. Uni vallitsi pian: noiden päänalusten luona sen oli helppo päästä herruuteen. Uni, terveiden päiden ja sydänten tyytyväinen valtias – se sivuutti levottoman.

Juoma alkoi vaikuttaa. En tiedä oliko madame vahvistanut vai miedontanut annosta: vaikutus ei ainakaan ollut se mitä hän oli tarkoittanut. Raukeuden sijasta tuli kiihtymys. Minua alkoi elähyttää uusi ajatus – omituisesti väritetty unelma. Rohkaiseva kutsu tunkeutui aisteihini, niiden torvet raikuivat, pasuunat törähtelivät tavattomia vaatimuksia. Mielikuvitus oli nostettu levostaan ja se tuli esiin rajuna ja huimana. Se katseli halveksien ainetta, kumppaniaan.