Kitabı oku: «Syrjästäkatsojan tarina», sayfa 39

XL
ONNELLINEN PARI

Päivä joka seurasi tätä merkillistä kesäyötä, ei ollut tavallinen. En tarkoita että se toi mukanaan tunnustähtiä taivaalle ja ennuksia maan päälle, en myöskään ajattele sääilmiöitä, myrskyä, rankkasadetta tai pyörretuulta. Päinvastoin: aurinko nousi iloisena, heinäkuisin kasvoin. Aamutar koristi rubiineilla sen kauneutta ja kukkuroi ruusuilla sen sylin niin että niitä karisi kuin satamalla, ja auringon tie oli punervaa. Hetket heräsivät raikkaina kuin luonnon immet, valoivat varhaisaamun kukkuloille virkistävän kasteen ja astuivat esiin usvavaippaa vailla: varjottomina, taivaansinisinä, loistavina ne johdattivat auringon valjakkoa pitkin helteistä ja pilvetöntä tietä.

Lyhyesti sanoen oli niin kaunis päivä kuin niistä kaunein kesä konsanaan voi ylpeillä, mutta epäilen että minä olin ainoa Rue Fossetten asukas, joka viitsi tai muisti panna merkille tämän mieluisan tosiseikan. Toinen ajatus askarrutti kaikkia toisia päitä; ajatus jolla tosin oli osansa minunkin mietteissäni, mutta tämä tärkein ongelma ei ollut minulle niin kokonaan uusi, niin yllättävän äkillinen eikä varsinkaan niin ylen salaperäinen kuin useimmille kanssapohtijoilleni, ja niinpä se jätti minut jonkin verran alttiimmaksi sivuhuomioille ja – vaikutelmille.

Kuitenkin, astellessani puutarhassa, tuntien auringon paisteen ja pannen merkille kukkivat kasvit, mietin samaa asiaa mistä koko talo puhui.

Mitä asiaa?

Vain tätä. Kun aamurukoukset luettiin, oli eräs paikka tyhjänä sisäoppilaiden eturivissä. Kun aamiainen tarjottiin jäi yksi kahvikuppi koskematta. Kun sisäkkö laittoi vuoteet, hän huomasi että erääseen oli pantu pitkittäin yöpukuun ja myssyyn puettu tyyny, ja kun Ginevra Fanshawen soitonopettajatar tuli aikaisin antamaan tavallista aamutuntiaan, pysyi tuo lahjakas ja lupaava nuori henkilö yhäti poissa.

Ylhäältä ja alhaalta etsittiin neiti Fanshawe'ta, pitkin ja poikin tutkittiin talo. Kaikki turhaan, ei ainoakaan jälki, ei merkki, ei edes pieni kirjelappunen palkinnut etsintää. Keijukainen oli kadonnut, viime yö oli niellyt hänet niinkuin pimeys nielee tähdenlennon.

Syvä oli valvovien opettajien mielipaha, syvempi velvollisuutensa unohtaneen johtajattaren kauhu. En koskaan ole nähnyt madame Beckiä niin kalpeana ja masentuneena. Tämä oli isku hänen arkaan paikkaansa, hänen heikkoon puoleensa; tämä oli vahingoksi hänen edulleen. Ja kuinka olikin tuo onneton tapaus voinut sattua? Mistä aukosta karkuri oli päässytkin lentämään? Ainoatakaan ikkunaa ei löydetty avoimena, ainoakaan ruutu ei ollut rikki, kaikki ovet olivat teljettyinä. Tähän päivään saakka ei madame Beck ole saanut tyydyttävää selvitystä asiaan, eikä liioin kukaan muu, paitsi yksi, Lucy Snowe, joka ei voinut unohtaa kuinka erään yrityksen helpottamiseksi muuan suuri ovi oli hiljaa avattu ja taas suljettu, mutta ei teljetty. Mieleen muistuivat myös yölliset kolisevat vaunut kuten tuo yllättävä merkkikin, liehuva nenäliina.

Näistä esitiedoista ja muutamista muista, joita ei kukaan muu kuin minä voinut käyttää, tein vain yhden johtopäätöksen. Tässä oli kysymys karkaamisesta. Sisäisesti varmana tästä asiasta ja nähdessäni madame Beckin syvän hämmennyksen, kerroin hänelle vihdoin vakaumukseni. Viitattuani herra de Hamalin kosiskeluun huomasin, niinkuin odotinkin, että madame Beck oli täysin selvillä asiasta. Hän oli jo kauan sitten keskustellut siitä rouva Cholmondeleyn kanssa ja pannut vastuunsa koko jutusta mainitun rouvan hartioille. Rouva Cholmondeleyhin ja herra de Bassompierreen hän nyt turvautuikin.

Huomasimme että Hotel Crécyssä jo tiedettiin mitä oli tapahtunut. Ginevra oli kirjoittanut serkulleen Pauliinalle viitaten epämääräisesti aviollisiin aikomuksiin, de Hamalin perheeltä oli tullut tietoja, ja herra de Bassompierre ajoi karkureita takaa. Hän sai heidät kiinni liian myöhään.

Viikon kuluessa toi posti minulle kirjelappusen. Voin yhtä hyvin jäljentää sen tähän kokonaan, se sisältää selityksen enemmän kuin yhteen kohtaan.

"Rakas vanha Tim" (lyhennys Timonista) – minä olen tiessäni, kuten näette – lähtenyt kuin ammuttu kuula. Alfred ja minä aioimme melkein alun pitäen mennä naimisiin tällä tavoin, emme koskaan aikoneet tulla liitetyiksi yhteen toisten ihmisten typerällä tavalla. Alfred oli liian sisukas sellaiseen, ja niin olen minäkin, Dieu meret! Tiedättekö, Alfred, joka nimitti teitä 'lohikäärmeeksi', on nähnyt teidät niin usein parin viime kuukauden kuluessa, että hän alkaa tuntea itsensä aivan ystävälliseksi teitä kohtaan. Hän toivoo että ette kaipaa häntä nyt kun hän on poissa, ja pyytää anteeksi pientä häiriötä, mikä teillä mahdollisesti on ollut hänestä. Hän pelkää olleensa teille pahasti haitaksi kerran yllättäessään teidät ullakolla juuri kun luitte kirjettä joka näytti olevan aivan erikoisen mielenkiintoinen, mutta hän ei voinut vastustaa kiusausta ja olla hiukan säikäyttämättä teitä, kun näytitte niin ihmeesti syventyneeltä kirjeenvaihtoonne. Kostoksi hän sanoo teidän kerran säikäyttäneen häntä syöksymällä hakemaan pukua tai huivia tai jotakin muuta pikkuesinettä juuri kun hän oli raapaissut tulta ja odottaessaan minua aikoi vetää pari rauhallista haikua sikaristaan.

Joko nyt alatte ymmärtää että kreivi de Hamal oli ullakon nunna ja että hän tuli tapaamaan nöyrintä palvelijaanne? Minäpä kerron teille kuinka hän menetteli. Te tiedätte että hänellä on pääsy Athénée-kouluun, missä on oppilaina kaksi tai kolme hänen vanhimman sisarensa madame de Melcyn poikaa. Te tiedätte että Athénéen piha on toisella puolen korkeata seinää, joka rajoittaa teidän kävelypaikkaanne, 'kiellettyä käytävää'. Alfred osaa kiivetä yhtä hyvin kuin tanssia ja miekkailla; häntä huvitti rynnistää kouluumme kiipeämällä ensin muurin yli; sitten – tuon korkean puun avulla, joka varjostaa suurta lehtimajaa ja jonka muutamat oksat ulottuvat talon matalampien osien katolle – hän onnistui valloittamaan ensi luokan ja suuren salin. Eräänä iltana hän putosi puusta, repi alas muutamia oksia, melkein taittoi niskansa ja paetessaan pelästyi hirveästi – . Vähältä piti ettei kaksi ihmistä käytävässä, madame Beck ja herra Emanuel, niin hän luulee, nähnyt häntä. Suuren salin katolta ei ole vaikea nousta rakennuksen korkeimpaan osaan, joka päättyy ullakkoon. Ullakkoikkuna on yöt ja päivät raollaan ilmanvaihdon vuoksi, niinkuin tiedätte, ja ullakkoikkunan kautta hän tuli sisään. Lähes vuosi sitten satuin kertomaan hänelle tarinan nunnastamme; siitä hän sai romanttisen ajatuksensa pukeutua aaveeksi, ja luulen, että teidän täytyy myöntää hänen toteuttaneen ajatuksensa hyvin nokkelasti.

Ilman nunnan mustaa pukua ja valkoista huntua hän olisi yhtä päätä joutunut sekä teidän että tuon jesuiittatiikerin, herra Paulin suuhun. Hänen mielestään te molemmat olette oivallisia kummitustennäkijöitä ja hyvin urhoollisia. Minä puolestani ihmettelen vielä enemmän teidän vaiteliaisuuttanne kuin rohkeuttanne. Kuinka saatoitte kestää tuon pitkän kummituksen näkemistä kerta toisensa jälkeen huutamatta sitä julki, kertomatta jokaiselle ja hälyttämättä koko taloa ja ympäristöä?

Oi, ja mitä piditte nunnasta vuodetoverina? Minä puin hänet, enkö tehnyt sitä hyvin? Kirkaisitteko kun näitte hänet? Minä olisin tullut hulluksi, mutta teillä nyt onkin sellaiset hermot – silkkaa rautaa ja anturanahkaa! Minä uskon että te ette tunne mitään. Teissä ei ole samaa herkkyyttä kuin ihmisessä jolla on minun ruumiinrakenteeni. Te näytätte olevan tunteeton sekä tuskalle että pelolle ja surulle. Olette oikea vanha Diogenes.

No niin, rakas isoäiti, oletteko nyt valtavan suuttunut paostani kuutamoyönä ja karkurinaimisestani? Vakuutan teille että se oli erinomainen pila, ja minä tein sen osaksi tuon hienohelman Pauliinan ja tuon karhun, tohtori Johnin kiusaksi, näyttääkseni heille että vaikka he kulkevatkin niin nenä pystyssä, pääsen minä naimisiin yhtä hyvin kuin he. Herra de Bassompierre oli ensin kauhean vihainen Alfredille, uhkasi antaa hänelle haasteen "alaikäisen ryöstöstä" ja tiesi mistä, hän oli niin hirvittävän tosissaan että minun oli pakko olla hiukan melodraamallinen – langeta polvilleni, nyyhkyttää, itkeä ja kastaa kolme nenäliinaa. Tietysti 'mon oncle' pian taipui, ja mitä olisi hyödyttänytkään elämöidä? Minä olen naimisissa, siinä kaikki. Hän sanoo vielä että avioliittomme ei ole laillinen, koska minä en ole täysi-ikäinen, mukamas! Ikään kuin se tekisi mitään eroa! Minä olen ihan yhtä paljon naimisissa kuin jos olisin sata vuotta vanha. Mutta meidän pitää sentään mennä uudestaan naimisiin, ja minä saan myötäjäiset, ja rouva Cholmondeley pitää niistä huolta, ja on hiukan toiveita että herra de Bassompierre antaa minulle sievoisen summan, mikä olisi hyvin sopivaa, koska Alfred-kullalla ei ole mitään muuta kuin aateluutensa, joka on synnynnäinen ja perinnöllinen, ja palkkansa. Toivon vain että setä tekisi tehtävänsä ilman ehtoja, jalomielisesti, ritarillisesti, mutta hän on niin epämiellyttävä että antaa myötäjäisten riippua siitä, lupaako Alfred kirjallisesti olla koskaan kajoamatta kortteihin tai pelinappuloihin siitä päivästä asti kun summa maksetaan. He syyttävät enkeliäni taipumuksesta pelaamiseen: minä en tiedä siitä mitään, mutta minä tiedän että hän on suloinen ja ihastuttava olento.

En voi kylliksi ylistää sitä nerokkuutta millä Alfred suoritti pakomme. Kuinka viisasta valita juuri tuo juhlayö, jolloin madame (Alfred tuntee hänen tapansa) ihan varmasti olisi konsertissa puistossa. Otaksun että te olitte lähtenyt hänen mukanaan. Näin teidän nousevan ja lähtevän makuusalista yhdentoista tienoilla. Miksi palasitte yksin ja jalkaisin, sitä en voi arvata. Te se kai olitte, jonka tapasin ahtaalla vanhalla Rue St. Jeanilla? Näittekö minun liehuttavan nenäliinaa vaununikkunasta?

Hyvästi! Iloitkaa hyvästä menestyksestäni, onnitelkaa minua verrattoman autuuteni johdosta ja uskokaa, rakas kyynikko ja ihmisten vihaaja, että olen mitä terveimpänä ja parhaalla tuulella teidän Ginevra Laura de Hamal, o.s. Fanshawe.

"JK. Muistakaa että olen nyt kreivitär. Isä, äiti ja tytöt kotona ihastuvat kun saavat kuulla sen. 'Tyttäreni, kreivitär! Sisareni, kreivitär!' Bravo! Kuuluu vähän paremmalta kuin rouva John Bretton, vai mitä?"

Ennen kuin päätän rouva Fanshawen muistelmat, lukija epäilemättä odottaa kuulevansa että hän lopulta sai katkerasti katua nuorekasta kevytmielisyyttään. Tietysti on hänenkin tulevaisuuteensa varattu suuri mitta kärsimystä.

Enemmät tietoni hänestä sisältykööt muutamaan sanaan.

Näin hänet kuherruskuukauden loppupuolella. Hän tuli käymään madame Beckin luo ja lähetti noutamaan minut salonkiin. Hän syöksyi nauraen syliini, näytti hyvin kukoistavalta ja kauniilta, kiharat olivat pitemmät, posket ruusuisemmat kuin konsanaan, valkoinen hattu ja flanderilainen harso, oranssinkukat ja nuorikon puku sopivat hänelle erinomaisesti.

"Minä olen saanut osuuteni", hän huusi heti. (Ginevra piti aina kiinni aineellisesta; mielestäni hänen luonteessaan oli hyvä annos liikemiestä, niin suuresti kuin hän halveksikin "porvareita"). "Setä de Bassompierre on kokonaan leppynyt. Mitä siitä vaikka hän sanookin Alfredia 'tolvanaksi', se johtuu vain hänen karkeasta skotlantilaisesta syntyperästään, ja luulen että Pauliina kadehtii minua ja tohtori John on vimmatun mustasukkainen – valmis lyömään päänsä seinään – ja minä olen niin onnellinen! Luulen todellakin ettei minulla ole enää mitään toivomista – jollei ehkä vaunut ja hotellia, ja oi! minun pitää esittää teidät miehelleni. Alfred, tule tänne!"

Ja Alfred ilmestyi näkyviin sisemmästä salista, missä hän oli puhellut madame Beckin kanssa ottaen vastaan mainitun rouvan sekä kohteliaisuudet että moitteet. Minut esitettiin eri nimilläni: lohikäärme, Diogenes ja Timon. Nuori luutnantti oli hyvin kohtelias. Hän piti minulle sievästi veistetyn sirosanaisen puolustuspuheen kummituskäynneistä ym., lopettaen sanomalla että "paras puolustus kaikkiin hänen synteihinsä seisoi tuossa!" ja viitaten nuoreen rouvaansa.

Ja nuori rouva lähetti hänet takaisin madame Beckin luo, veti minut viereensä ja ryhtyi kirjaimellisesti tukehduttamaan minua hillittömiin hyväntuulen-purkauksiinsa ja huimiin tyttömäisiin hullutteluihinsa. Hän näytteli ilakoiden sormustaan, nimitti itseään rouva kreivitär de Hamaliksi ja kysyi ainakin kaksikymmentä kertaa miltä se kuului. Minä sanoin hyvin vähän. Annoin hänelle vain luonteeni kuoren ja kaarnan. Mitä siitä: hän ei odottanut minulta mitään parempaa – hän tunsi minut liian hyvin toivoakseen kohteliaisuuksia – kuivat pistopuheeni miellyttivät häntä koko lailla, ja mitä proosallisempi ja mahdottomampi olin, sitä iloisemmin hän nauroi.

Pian häiden jälkeen herra de Hamal saatiin uskomaan että eroaminen armeijasta oli hänelle varmin keino päästä irti erinäisistä epäedullisista tovereista ja tottumuksista; hänelle hankittiin lähetystövirkamiehen toimi, ja hän matkusti ulkomaille nuoren vaimonsa kanssa. Luulin että Ginevra unohtaisi minut nyt, mutta niin hän ei tehnyt. Useita vuosia hän piti yllä eräänlaista oikukasta ja puuskittaista kirjeenvaihtoa kanssani. Vuoden tai parin kuluessa hän kirjoitti yksinomaan Alfredista ja itsestään, sitten Alfred häipyi taustaan, ja hän itse sekä muuan uusi tulokas olivat etualalla. Eräs Alfred Fanshawe de Bassompierre de Hamal alkoi nyt olla vallitsevana isänsä sijasta. Suuresti ylistettiin tätä henkilöä, hurjasti liioiteltiin hänen varhaisen kehityksensä ihmeitä, ja samalla kiivaasti manattiin minun tyynen epäuskoista suhtautumistani niihin. Minä en tietänyt "mitä merkitsi olla äiti", "tunteeton otus kun olin, olivat äidinsydämen värähtelyt minulle kreikkaa ja hepreaa", jne. Luonnon asiaankuuluvan järjestyksen mukaan tämä nuori herrasmies asteittain kesti hammastensaannin, tuhkarokon ja hinkuyskän: se oli kauhea aika minulle – äidin kirjeet olivat oikeata tuskanhuutoa – kukaan nainen ei koskaan ollut ollut niin onnettomuuden runtelema, kukaan ihminen niin myötätunnon tarpeessa kuin hän. Minä pelästyin ensin ja kirjoitin pateettisia vastauksia, mutta pian huomasin että koko jutussa oli "enemmän porua kuin villoja", ja palasin julmaan tunteettomuuteeni, joka oli minulle luontaista. Mitä tulee kärsimysten nuoreen uhriin, kesti hän kaikki myrskyt sankarin tavoin. Viisi kertaa oli tämä nuorukainen "in articulo mortis" ja viisi kertaa hän ihmeellisesti toipui.

Vuosien kuluessa alkoi kuulua pahaenteistä kuisketta Alfred ensimmäistä vastaan; oli vedottava herra de Bassompierreen, oli maksettava velkoja, joista muutamat kuuluivat tuohon ikävään ja likaiseen "kunniavelkojen" luokkaan; häpeällisiä kanteita ja vaikeuksia sattui usein. Joka pilven varjostaessa Ginevra, kuten ennenkin, hilpeästi huusi toisten apua ja myötätuntoa. Hänellä ei ollut mitään käsitystä vastoinkäymisen kohtaamisesta yksinään. Jossakin muodossa, joltakin taholta hän ihan varmaan oli saava sen mitä tahtoi, ja niin hän jatkoi – kamppaillen elämän taistelua sijaisten kautta ja loppujen lopuksi kärsien vähemmän kuin kukaan tuntemani ihminen.

XLI
FAUBOURG CLOTILDE

Täytyykö minun, ennen kuin lopetan, tehdä hieman tiliä tuosta Vapaudesta ja Uudistumisesta, jotka saavutin juhlayönä? Täytyykö minun kertoa kuinka minä ja nuo kaksi uljasta toveria, jotka toin mukanani kotiin juhlaloisteisesta puistosta, kestimme läheisen tuttavuuden kokeen?

Koettelin niitä heti seuraavana päivänä. Ne olivat äänekkäästi kerskuneet voimastaan kutsuessaan minut pois rakkaudesta ja sen siteistä, mutta kun vaadin tekoja eikä sanoja, joitakin todistuksia paremmasta olosta, kokemuksia keventyneestä elämästä – silloin Vapaus pyysi anteeksi sanoen sillä hetkellä olevansa heikentynyt ja kykenemätön tulemaan avukseni, ja Uudistuminen ei hiiskunut mitään – se oli yön aikana äkkiä kuollut.

Minulle ei siis jäänyt muuta kuin salainen usko, että arvailuni oli kenties rientänyt liian nopeasti ja vienyt minut liian pitkälle; ei muuta neuvoa raskaiden tuntien kestämiseksi kuin muistaa että mustasukkaisuudella on vääristelevä ja värejä muuttava taikavoima. Lyhyen ja turhan taistelun jälkeen huomasin uudelleen joutuneeni vanhan kiduttavan epävarmuuden vangiksi, takaisin kahleisiin ja jännitykseen.

Näenkö hänet vielä ennen kuin hän lähtee? Olenko minä hänen mielessään? Aikooko hän tulla? Tämäkö päivä – seuraavako tunti tuo hänet luokseni vai täytyykö minun taaskin kestää pitkän odotuksen jäytävää tuskaa – ja sen päättyessä eron ankaraa kipua, tuota mykkää ja kuolettavaa tempausta, joka riistää sekä toivon että epäilyksen ja järkyttää koko elämää, kun kättä joka tekee väkivaltaa, ei voi hyväilyillä saada sääliväksi, koska pitkä välimatka erottaa!

Oli helatorstai, eikä pidetty koulua. Sisäoppilaat ja opettajat olivat kuunnelleet messua aamulla ja olivat nyt pitkällä kävelyllä maaseudulla nauttiakseen välipalansa jossakin talossa. Minä en lähtenyt heidän kanssaan, sillä nyt oli enää kaksi päivää Paul et Virginien lähtöön, ja minä tarrauduin viimeiseen mahdollisuuteeni niinkuin laivan hylyn eloon jäänyt matkustaja tarrautuu viimeiseen pelastuslauttaan tai köyteen.

Ensi luokassa oli jotakin puusepäntyötä tekeillä, joku penkki tai pulpetti korjattavana; lupapäiviä käytettiin usein näiden töiden suoritukseen, mikä ei voinut tulla kysymykseen huoneiden ollessa täynnä oppilaita. Kun istuin yksinäni aikoen siirtyä puutarhaan ja jättää tien selväksi, mutta liian laiskana panemaan aiettani täytäntöön, kuulin työmiesten tulevan.

Ulkomaalaiset palvelijat ja käsityöläiset tekevät kaiken pareittain – luulen että tarvittaisiin kaksi labassecourilaista puuseppää lyömään yhtä naulaa. Sitoessani päähän hattuani, joka siihen asti oli nauhojensa varassa riippunut veltossa kädessäni, tunsin epämääräistä hetkellistä ihmettelyä, kun kuulin vain yhden työmiehen askelet. Panin myös merkille – niinkuin vangit kopeissaan toisinaan saavat synkkää huvia pelkkien pikkuseikkojen huomaamisesta – että tällä miehellä oli tavalliset jalkineet eikä puukengät. Päättelin että se varmaan oli puuseppämestari, joka tuli tarkastukselle ennen kuin lähetti miehensä työhön. Heitin huivin hartioilleni. Hän tuli lähemmäksi, hän avasi oven. Selkäni oli ovea kohti, mutta tunsin pientä väristystä – omituinen tunne, liian nopea ja ohimenevä eriteltäväksi. Minä käännyin, seisoin otaksutun puuseppämestarin edessä: katsoessani oviaukkoon näin että eräs olento täytti sen, ja silmäni välittivät aivoihini herra Paulin kuvan.

Sadat rukoukset, joilla väsytämme taivasta, eivät tuo rukoilijalle täyttymystä. Ehkä kerran elämässä yksi kultainen lahja putoaa suoraan hänen syliinsä – yksi anti, runsas, loistava ja täydellinen, kotoisin ilon aarreaitasta.

Emanuelilla oli yllään puku jota hän nähtävästi aikoi pitää matkallaan – samettireunuksinen lievetakki; luulin että hän oli valmis heti lähtemään, ja kuitenkin olin kuullut että kaksi päivää oli vielä kuluva ennen kuin laiva lähti. Hän näytti terveeltä ja iloiselta. Hän näytti ystävälliseltä ja hyvältä: hän tuli sisään innokkaasti, oli silmänräpäyksessä likelläni, hän oli pelkkää ystävyyttä. Ehkä hänen sulhastuulensa sai hänet niin säteilemään. Oli syy mikä tahansa, en voinut kohdata hänen päivänpaistettaan pilvisenä. Jos, tämä oli viimeinen hetkeni hänen seurassaan, en tahtonut tuhlata sitä pakotettuun, luonnottomaan etäisyyteen. Rakastin häntä paljon – liian paljon ollakseni työntämättä tieltäni itse mustasukkaisuuttakin, kun se tahtoi pilata ystävälliset hyvästit. Sydämellinen sana hänen huuliltaan tai lempeä katse hänen silmistään oli tekevä minulle hyvää koko sen elämän varalle, mikä minulla vielä oli jäljellä, se olisi lohdutuksena yksinäisyyden viimeisellä taipaleella. Minä ottaisin sen – maistaisin virvoittavaa juomaa, eikä ylpeys saisi pilata minulta maljaa.

Kohtaus olisi lyhyt, tietenkin: hän sanoisi minulle juuri saman mitä oli sanonut kokoontuneille oppilaille, hän tarttuisi käteeni ja pitäisi sitä omassaan kaksi minuuttia, hän koskettaisi poskeani huulillaan ensimmäisen, viimeisen, ainoan kerran – ja sitten – ei muuta. Sitten todellakin tulisi lopullinen ero, sitten pitkä välimatka, suuri kuilu, jonka yli en pääsisi hänen luokseen – ja jonka yli hän ei ehkä katsoisi muistellen minua.

Hän otti käteni omaansa, toisella kädellään hän työnsi päähineeni pois; hän katsoi kasvoihini, hänen valoisa hymynsä sammui, hänen huulensa ilmaisivat jotakin joka oli melkein kuin äidin sanatonta kieltä, kun hän tapaa lapsensa suuresti ja odottamatta muuttuneena, taudin murtamana tai puutteen jäytämänä. Sitten tuli keskeytys.

"Paul, Paul!" sanoi hätäinen naisen ääni takaapäin, "Paul, tulkaa salonkiin, minulla on teille paljon paljon puhumista – keskustelua koko päiväksi – ja niin on Victorilla myös, ja Josef on täällä. Tulkaa, Paul, tulkaa ystävienne luo."

Madame Beck, jonka oli tuonut paikalle valppaus tai tutkimaton vaisto, tuli niin lähelle että melkein tunkeutui minun ja Emanuelin väliin. "Tulkaa, Paul!" hän sanoi uudestaan, ja hänen silmiensä kova säde viilsi minua kuin terästikari. Hän painautui sukulaiseensa. Minä luulin että tämä peräytyi, luulin että hän menisi pois. Haavoitettuna syvemmälle kuin saatoin kestää, mielessäni sellaiset tunteet, jotka halveksivat itsehillintää, minä huusin:

"Sydämeni murtuu!"

Se mitä tunsin oli todellakin kuin olisi sydämeni kirjaimellisesti murtunut; mutta erään toisen lähteen sulut avautuivat paineen vaikutuksesta; yksi ainoa Paulin henkäys kuiskasi: "Luottakaa minuun!" nosti painon, avasi tien. Monin syvin nyyhkytyksin, jäätävin puistatuksin, väristen, vapisten kovin ja kuitenkin huojentuneena – minä itkin.

"Jättäkää hänet minun haltuuni, se on hermokohtaus, minä annan hänelle rauhoittavan juoman, niin se menee ohi", sanoi tyyni madame Beck.

Tulla jätetyksi hänen ja hänen rauhoittavan juomansa haltuun oli minusta jotenkin samaa kuin joutua myrkyttäjän käsiin. Kun Paul vastasi syvällä äänellä, tuikeasti ja lyhyesti:

"Laissez-moi!"¹²² oli tuo tyly ääni minun korvissani kuin soittoa – outoa, väkevää, mutta elähyttävää.

"Laissez-moi!" hän toisti, ja hänen sieraimensa laajenivat ja kasvolihakset värähtelivät kun hän puhui.

"Mutta tämä ei mitenkään käy päinsä", sanoi madame ankarasti. Vielä ankarammin vastasi hänen sukulaisensa:

"Ulos täältä!"

"Minä lähetän hakemaan isä Silasta, heti paikalla lähetän hakemaan häntä", uhkasi madame hellittämättä.

"Nainen!" huusi professori, ei enää syvällä äänellä, vaan korkeimmalla ja kiihtyneimmällä diskantillaan, "nainen, ulos heti paikalla!"

Hän oli noussut, ja minä rakastin häntä hänen vihassaan intohimolla jonka vertaista en ollut koskaan ennen tuntenut.

"Mitä teette, on väärin", jatkoi madame, "sellainen teko on luonteenomainen teidänlaisillenne epäluotettaville mielikuvitusihmisille; se on harkitsematon, epäviisas, epävakainen askel – kiusallinen toimenpide, jolle päättäväisemmät ja lujaluonteisemmat ihmiset eivät voi antaa arvoa."

"Te ette tiedä mitä minussa on lujaa ja päättäväistä", vastasi Paul, "mutta te saatte nähdä, tämä tapaus on opettava teitä. Modeste", hän jatkoi vähemmän vihaisesti, "olkaa lempeä, olkaa sääliväinen, olkaa nainen; katsokaa näitä kasvoparkoja ja taipukaa. Te tiedätte että olen ystävänne ja ystävienne ystävä, ja solvauksistanne huolimatta te varsin hyvin ja syvästi tiedätte että minuun voi luottaa. Oman itseni uhraamisessa en tehnyt vaikeuksia, mutta sydäntäni ahdistaa se mitä nyt näen; minun täytyy osata ja saada lohduttaa. Jättäkää minut."

Tällä kertaa oli sanoissa "jättäkää minut" niin katkera ja käskevä sävy, että minua ihmetytti kun edes madame voi hetkisenkään olla tottelematta. Mutta hän seisoi lujana, tuijotti Pauliin pelottomasti ja kohtasi hänen katseensa ankarana ja kovana kuin kivi. Hän avasi suunsa vastatakseen, mutta silloin näin Paulin kasvoissa äkillisen salamanleimahduksen. Osaan tuskin sanoa kuinka hän suoritti liikkeensä, se ei näyttänyt väkivaltaiselta, se säilytti kohteliaisuuden muodon. Hän ojensi kätensä, se luullakseni tuskin kosketti madameen, mutta madame juoksi, hän lensi tuulena huoneesta, hän oli poissa ja ovi kiinni seuraavassa silmänräpäyksessä.

Suuttumuksen leimahdus oli pian ohi. Paul hymyili käskiessään minun pyyhkiä silmäni, hän odotti levollisesti kunnes olin rauhoittunut, lausuen silloin tällöin tyynnyttävän ja lohduttavan sanan. Ennen pitkää istuin hänen vieressään taaskin omana itsenäni – tyyntyneenä, en epätoivoisena enkä lohduttomana, en ystävättömänä, elämään kyllästyneenä enkä kuolemaa etsivänä.

"Ystävänne menettäminen teki teidät siis hyvin surulliseksi?" hän sanoi.

"Unohdus tappaa minut, monsieur", sanoin. "Kaikkina näinä väsymyksen päivinä en ole kuullut teistä sanaakaan, ja olin murtua siihen mahdollisuuteen, josta jo näytti tulevan varmuus, nimittäin että matkustaisitte sanomatta hyvästi!"

"Täytyykö minun sanoa teille sama minkä sanoin Modeste Beckille – että ette tunne minua? Täytyykö minun opettaa teitä tuntemaan luonnettani? Te siis tahdotte todistuksen siitä että voin olla uskollinen ystävä? Ilman selviä todistuksia ei siis tämä käsi lepää hiljaa omassani, ei siis painaudu olkapäähäni kuin luotettavaan tukeen? Hyvä. Todistus on valmiina. Tulen puhdistamaan itseni."

"Sanokaa mitä tahdotte, opettakaa mitä tahdotte, todistakaa mitä tahdotte, monsieur. Minä voin kuunnella nyt."

"Sitten teidän täytyy ensiksikin lähteä kanssani aika kauas kaupungille. Aikomukseni oli tulla hakemaan teitä."

Kysymättä hänen tarkoitustaan, ottamatta selvää hänen suunnitelmastaan tai teeskentelemättä vastarintaa sidoin hattuni nauhat uudelleen: olin valmis.

Tie jota hän lähti, kulki pitkin bulevardeja; hän pani minut useat kerrat istumaan lehmusten alle asetetuille penkeille; hän ei kysynyt olinko väsynyt, katsoi vain ja teki omat johtopäätöksensä.

"Kaikkina näinä väsymyksen päivinä", hän sanoi toistaen sanani ja herttaisesti matkien ääntäni ja muukalaista ääntämistäni. Tuollainen matkiminen ei ollut uutta hänen huuliltaan, mutta tämä leikillinen pilkka ei koskaan haavoittanut, ei edes silloin kun siihen yhtyi vakuutus – ja se tapahtui usein – että vaikka osasinkin kirjoittaa hänen kieltään, puhuin ja tulisin aina puhumaan sitä puutteellisesti ja epäröiden.

"'Kaikkina näinä väsymyksen päivinä' en ole unohtanut teitä hetkeksikään. Uskolliset naiset erehtyvät siinä, että luulevat olevansa ainoat uskolliset Jumalan luomista olennoista. Viime aikoihin saakka en minäkään uskaltanut luottaa siihen että kukaan olisi minulle kovinkaan tulisesti ja elävästi uskollinen, mutta – katsokaa minuun."

Minä nostin onnelliset silmäni: ne olivat onnelliset nyt, muuten ne eivät olisi tulkinneet sydäntäni.

"Hyvä", sanoi hän parin sekunnin tutkimisen jälkeen, "mikään ei voi tehdä tyhjäksi tuota nimimerkkiä. Uskollisuus on sen kirjoittanut, sen kynä on rautainen. Oliko kirjoittaminen tuskallista?"

"Ankaran tuskallista", sanoin minä totuudenmukaisesti. "Vetäkää pois sen käsi, monsieur, minä en kestä enää sen painamista."

"Elle est toute pâle", sanoi hän puhuen itsekseen, "cette figure là me fait mal."¹²³

"Ah, minä en ole nyt miellyttävä näky – "

En voinut olla sanomatta tätä, sanat tulivat pyytämättäni. En muistakaan aikaa jolloin en olisi tuntenut ahdistavaa pelkoa ulkomuotoni vajavaisuuden vuoksi; tämä pelko vaivasi minua nyt erikoisen voimakkaasti.

Suuri hellyys värähti hänen kasvoissaan, hänen orvokinsiniset silmänsä vettyivät ja kimalsivat pitkien espanjalaisten ripsien takaa. Hän hypähti pystyyn ja sanoi: "Lähdetään jo."

"Olenko hyvin vastenmielinen silmillenne?" rohkenin kysyä, sillä asia oli minulle erittäin tärkeä.

Hän pysähtyi ja antoi minulle lyhyen mutta väkevän vastauksen, vastauksen joka teki äänettömäksi ja lannisti, mutta samalla syvästi tyydytti. Tämän jälkeen aina tiesin mitä olin hänelle, ja lakkasin tuskallisesti välittämästä siitä mitä saatoin olla muulle maailmalle. Oliko heikkoa panna niin suurta painoa ulkomuotoa koskevalle mielipiteelle. Pelkään että saattoi olla, pelkään että oli, mutta siinä tapauksessa minun täytyy tunnustaa että minussa ei suinkaan ollut pieni annos heikkoutta. Minun täytyy myöntää että suuresti pelkäsin olevani vastenmielinen – ja hartaasti toivoin voivani edes kohtalaisesti miellyttää Paulia.

Minne kuljeskelimme, sitä tuskin tiesin. Kävelymme oli pitkä, mutta tuntui lyhyeltä; tie oli hauska, päivä kaunis. Emanuel puhui matkastaan – hän arveli viipyvänsä poissa kolme vuotta. Palattuaan Guadaloupesta hän arveli pääsevänsä irti velvollisuuksistaan ja olevansa vapaa; ja mitä minä aioin tehdä sillä välin? hän kysyi. Olin kerran puhunut, hän muistutti, että koettaisin päästä itsenäiseksi ja ruveta pitämään omaa pientä koulua – olinko luopunut siitä ajatuksesta?

"En suinkaan, minä teen parhaani mukaan säästöjä, jotta kykenisin panemaan aikeeni täytäntöön."

"En mielelläni jättäisi teitä Rue Fossettelle, pelkään että kaipaisitte minua siellä liian paljon – tuntisitte itsenne turvattomaksi – tulisitte surulliseksi?"

Niin oli varmaan, mutta lupasin koettaa kestää parhaani mukaan.

"On vielä", hän sanoi hiljaisella äänellä, "toinen haitta nykyisessä olinpaikassanne. Tahtoisin kirjoittaa teille joskus; ei olisi hyvä jos täytyisi olla hiukankin epävarma kirjeiden perilletulosta, ja Rue Fossettella – no niin, katolinen kasvatuksemme voisi jossakin suhteessa – niin oikeutettua ja edullista kuin se muutoin onkin – erikoisten asianhaarojen vallitessa antaa aihetta väärinkäsityksiin – ehkä väärinkäytöksiin."

"Mutta jos te kirjoitatte", sanoin minä, "minun täytyy saada kirjeenne ja minä tahdon saada ne: kymmenen johtajaa, kaksikymmentä johtajatarta ei estä minua saamasta niitä. Minä olen protestantti, minä en siedä tuollaista oppia. Monsieur, minä en siedä."

"Kauniisti – kauniisti", hän vastasi, "me teemme suunnitelman, meillä on keinomme, olkaa rauhassa."

Näin puhuen hän pysähtyi.

Meidän piti kai nyt palata pitkältä kävelyltämme. Olimme tulleet keskelle erästä siistiä esikaupunkia, missä talot olivat pieniä, mutta näyttivät hauskoilta. Paul oli pysähtynyt erään hyvin siistin pikku talon valkoisen kynnyksen eteen.

"Minä pistäydyn täällä", hän sanoi.

Hän ei koputtanut vaan otti taskustaan avaimen, avasi oven ja astui heti sisään. Hän työnsi minut edellään sisään ja sulki oven jälkeemme. Mitään palvelijaa ei näkynyt. Eteinen oli pieni, niinkuin koko talo, mutta äsken ja aistikkaasti maalattu; sen näköalan kehysti ranskalainen ikkuna, jonka ympärille oli istutettu viiniköynnöksiä niin että niiden vihreät lehdet hyväilivät ruutuja. Hiljaisuus vallitsi tässä asumuksessa.