Kitabı oku: «Robinson Crusoe», sayfa 10

Perjantai, joka minun lähdettyäni oli jäänyt yksin, lähti ajamaan villejä takaa ilman muuta asetta kuin pelkkä kirves kädessään. Ensi työkseen hän löi kuoliaaksi ne kolme, jotka olivat haavoittuneet ensimmäisestä laukauksesta, ja sitten jokaisen, jonka vain saavutti. Espanjalainen tuli hakemaan minulta uusia aseita ja saatuaan käteensä lintupyssyn lähti ajamaan takaa kahta villiä, joita hän haavoitti kumpaistakin. He pakenivat metsään, jonne espanjalainen vähillä voimillaan ei jaksanut heitä seurata, mutta Perjantai juoksi heidän jäljessään ja löi toisen kuoliaaksi. Toinen oli kovin ketterä jaloistaan ja pakeni rantaan. Siellä hän heittäytyi veteen ja ui kanootin luo, jossa oli kolme muuta henkiin jäänyttä villiä. Nämä neljä olivat ainoat, jotka yhdestäkolmatta miehestä olivat päässeet meiltä pakoon.

Kanoottiin pelastuneet soutivat nyt kaikin voimin ulapalle ja pääsivätkin pyssyn kantamattomiin, sillä vaikka Perjantai ampuikin heitä kohti muutamia laukauksia, en huomannut yhdenkään sattuneen. Perjantai vaati nyt kiihkeästi, että lähdettäisiin ajamaan heitä takaa. Minäkin ajattelin, että jos nuo neljä pääsisivät meidän käsistämme, niin he veisivät kotipuoleensa sanoman tästä tapauksesta, ja ennen pitkää saisimme pari-, kolmesataa villiä kimppuumme. Sen vuoksi riensin rantaan, käskin Perjantain mukaani ja hyppäsin kanoottiin. Mutta suuri oli hämmästykseni nähtyäni veneen pohjalla miehen, jonka kädet ja jalat olivat sidotut. Hän oli kuolemaisillaan pelosta ja kauhistuksesta, sillä hän ei voinut nostaa päätään eikä siis tiennyt, mitä rannalla vallinnut kova pauke ja melu merkitsi. Mies parka oli niin lujasti sidottu ja niin kauan ollut tässä vaikeassa asemassa, että hän oli melkein henkitoreissaan.

Hetkeäkään epäröimättä katkaisin hänen siteensä ja yritin auttaa häntä ylös, mutta hän ei pysynyt pystyssä eikä kyennyt puhumaan. Hän voivotteli vain surkeasti luullen nyt joutuvansa teurastettavaksi. Käskin Perjantain ilmoittaa hänelle, että hän oli nyt pelastettu, ja annoin hänelle muutaman tipan rommia pullostani. Tämä vahvisti häntä, ja kuultuaan sen iloisen sanoman, että hän jäisi henkiin, hän elpyi kerrassaan ja nousi istumaan. Mutta tuskin oli Perjantai mennyt hänen luokseen ja nähnyt hänen kasvonsa, niin – kukaan ei olisi kyynelittä voinut heitä katsella! Perjantai sulki hänet äkkiä syliinsä, suuteli häntä, hyväili häntä, huusi sitten riemuissaan, nauroi, hyppi ja tanssi, väänteli käsiään, löi kasvoihinsa ja huusi ja hyppi taas kuin mieletön. Aivan mahdotonta oli saada häntä puhumaan yhtään selvää sanaa. Vasta pitkän ajan kuluttua hän hiukan tyyntyi, ja silloin sain tietää, että mies oli hänen isänsä.

En kykene kuvailemaan sitä rajatonta riemua ja hellää lapsen rakkautta, jota tämä villi parka osoitti nähtyään kuolemasta pelastetun isänsä. Hän hyppäsi veneeseen, hyppäsi siitä pois, riensi jälleen siihen, istahti isänsä viereen, avasi sylinsä ja painoi isänsä pään rintaansa vasten painellen ja hieroen käsillään isän jäykistyneitä ja siteistä pöhöttyneitä jäseniä. Tämän huomattuani annoin Perjantaille hiukan rommia, millä hieroa, ja se näkyi tekevän varsin hyvää.

Nyt ei voitu enää ajatellakaan takaa-ajoa. Villejä ei enää näkynyt. Hyvä olikin ettemme lähteneet, sillä parin tunnin kuluttua nousi ankara tuuli, jota kesti koko yön. Se puhalsi luoteesta ja oli heille siis aivan vastainen. En usko heidän koskaan enää päässeen rantaan.

Seitsemästoista luku

Vieraille eri teltta. – Ensimmäinen neljän miehen päivällinen. – Suuren matkan varustuksia. – Espanjalainen ja Perjantain isä lähettiläiksi.

Oli liikuttavaa nähdä, miten hellää huolta Perjantai piti vanhasta isästään, joka vieläkin istui kanootin pohjalla. Hän kantoi hänelle minulta saamansa leivän ja rommin. Omasta puolestaan hän vei sinne leilillisen vettä, ja tämä näytti virkistävän vanhusta enemmän kuin mikään muu.

Käskin hänen sitten viedä virvokkeita espanjalaisellekin, joka oli kovin näännyksissä istahtanut nurmelle tuuhean puun siimekseen, jäsenet vielä kovista siteistä hellinä ja pöhöttyneinä ja kykenemättä omin voimin nousemaan pystyyn. Perjantai alkoi hieroa rommilla hänenkin jäseniään tuon tuostakin vilkaisten sinne päin, missä isä oli. Äkkiä hän huomasi isän kadonneen näkyvistä ja sanaakaan sanomatta hän lähti juoksemaan rantaa niin hurjaa vauhtia, että tuskin näki jalan koskettavan maata. Ei vanhuksella mitään hätää ollut, hän oli vain oikaissut itsensä pitkäkseen kanootin pohjalle.

Sen jälkeen pyysin häntä taluttamaan espanjalaisenkin veneeseen ja soutamaan hänet sekä isän kotiin. Mutta Perjantai, roteva ja väkevä mies, nosti espanjalaisen selkäänsä ja kantoi rantaan laskien hänet sitten varovasti isänsä viereen kanootin pohjalle. Vastatuulesta välittämättä hän sitten sauvoi veneen lyhyessä ajassa joen poukamaan, jonne minä lähdin jalan. Jätettyään vieraat veneeseen hän kiiti takaisin entiseen paikkaan samaa hurjaa vauhtia ja toi sieltä toisenkin kanootin saapuen joen rantaan melkein samaan aikaan kuin minä. Soudettuaan sitten minut joen yli kotirantaan hän auttoi veneessä olijat maihin, mutta nämä poloiset olivat niin heikkoja, etteivät he jaksaneet kävellä.

Tuota pikaa tein Perjantain kanssa paarit, joilla kannoimme vieraat uloimman vallin juurelle. Mutta siinäpä oli taas pulma: mahdotonta oli saada heidät nostamalla vallin yli, enkä tahtonut valliakaan murtaa. Ei auttanut muu kuin ryhtyä teltan tekoon, ja parissa tunnissa me kahden saimmekin teltan pystytetyksi uloimman vallin ja istuttamani viidakon väliselle aukiolle. Sinne laitoimme riisin oljista vuoteet, panimme vuoteisiin alus- ja päällyspeitteitä ja nostimme niihin väsyneet vieraamme.

* * * * *

Nyt oli saaren väkiluku lisääntynyt, ja minä olin kuin kuningas: saari oli valtakuntani ja itse olin sen herra ja lainsäätäjä. Alamaisiakin minulla oli, uskollisia alamaisia, jotka vakuuttivat olevansa valmiita panemaan henkensä alttiiksi minun puolestani. Oli omituista, että kaikki alamaiseni olivat eri uskontoa: Perjantai oli protestantti, hänen isänsä pakana ja espanjalainen katolilainen. Täydellinen omantunnonvapaus meillä kuitenkin vallitsi.

Perjantain kanssa teurastimme vuoden vanhan vuohen ja keitimme siitä lihalientä ja laitoimme paistia. Telttaan kannettiin pöytä, ja niin söimme yhdessä päivällistä Perjantain toimiessa tulkkina minun ja vieraitteni välillä. Espanjalainenkin oli näet jo ennättänyt oppia villien kieltä varsin hyvin.

Päivällisen jälkeen käskin Perjantain keräämään meren rannalta kaikki sinne jääneet aseemme. Seuraavana päivänä hän sai tehtäväkseen haudata kaatuneiden ruumiit ja peittää hiekkaan pienimmätkin jäännökset villien julmasta ateriasta. Tämän kaiken hän suoritti niin tunnollisesti ja tarkasti, että myöhemmin siellä käydessäni tuskin olisin paikkaa entiseksi hävityksen tantereeksi tuntenut.

Illemmalla käskin Perjantain kysyä isältään, luuliko hän noiden neljän karkulaisen päässeen kotiin, ja olisiko meillä sieltäpäin odotettavissa hyökkäys. Vanhus arveli, että ankara tuuli oli joko kaatanut heidän veneensä, jolloin miehet olivat hukkuneet, tai ajanut heidät muille rannoille vieraitten heimojen luo, ja mennyttä kalua he siinäkin tapauksessa olivat. Mutta vaikka he olisivat päässeet omaan kotirantaansakin, oli heillä niin paljon kauheita asioita kerrottavana täältä, ettei muiden suinkaan enää tekisi mieli lähteä samoja kauhuja kokemaan. He kertoisivat kotonaan, että salama ja ukkonen oli tappanut heistä suurimman osan ja että saaressa oli kaksi kamalaa olentoa, jotka putosivat taivaasta heitä tuhoamaan. Sellaista hän oli kuullut heidän hädissään huutelevan toisilleen, eikä ihmekään, sillä mahdotontahan heidän oli käsittää, että tavallinen ihminen saattoi saada jyrinää ja salamoita aikaan ja tappaa ihmisiä pitkän matkan päästä. Ukko oli oikeassa: villit eivät sen koommin uskaltaneet tulla saareeni, sillä kuultuaan karkurien kertomuksen he pitivät saarta pahan hengen tyyssijana. Nuo neljä olivat näet, niin kuin jälkeenpäin sain tietää, todellakin päässeet kotiinsa. Nyt sitä en vielä tiennyt ja päätin joka tapauksessa olla yhä edelleenkin varuillani.

Koska pitkään aikaan ei näkynyt kanootteja, alkoi pelkonikin vähitellen haihtua, ja niinpä rupesin jälleen miettimään, millä keinoin voisin päästä pois täältä, varsinkin kun Perjantain isä vakuutti, että minut otettaisiin hänen kotimaassaan ystävällisesti vastaan. Intoni laimeni sentään koko lailla keskusteltuani asiasta espanjalaisen kanssa.

Hän kertoi, että siellä oli kuusitoista espanjalaista ja portugalilaista haaksirikkoista miestä. Rauhassa he kyllä elivät villien kesken, mutta kärsivät kaikenlaista puutetta. Heidän matkansa vaiheista hän kertoi seuraavaa. Heidän laivansa oli matkalla Rio de la Platasta Havannaan, lastina parhaasta päästä vuotia ja hopeaa. Mutta heillä oli viisi portugalilaista, jotka he olivat pelastaneet toisesta haaksirikkoisesta laivasta. Sitten oli heidän omakin laivansa joutunut haaksirikkoon, jolloin viisi miestä oli hukkunut. Muut olivat laskeutuneet veneisiin ja suurten ponnistusten ja seikkailujen jälkeen vähissä hengin vihdoin päässeet maihin.

Kysyin sitten, miten hän luuli heidän siellä lopulta käyvän ja olivatko he koskaan miettineet keinoja päästä sieltä pois. Hän kertoi heidän useinkin neuvotelleen asiasta, mutta kun ei heillä ollut laivaa eikä työkaluja sellaisen rakentamiseen, ei tietoa eväistä eikä muista varustuksista, niin oli keskustelujen lopputuloksena joka kerta ollut mielenmasennus ja epätoivo. Minä puolestani huomautin, että jos heidät saataisiin tänne, niin me täällä miehissä kyllä saisimme rakennetuksi laivan. Mutta, sanoin suoraan, uskallanko antaa niin suuren joukon vierasta väkeä tulla tänne ja siten kukaties joutua kokonaan heidän valtaansa? Kiitollisuushan, minä virkoin, valitettavasti ei ole pysyvä avu ihmisessä: etuja odotellessaan hän tuntee kiitollisuutta, mutta edut saatuaan unohtaa sen. Sanoin kyllä tietäväni, millä tavoin espanjalaiset olivat kohdelleet englantilaisia, ja sen vuoksi olisin mieluummin halunnut joutua ihmissyöjäin käsiin kuin katolisten pappien ja inkvisition armottomiin kouriin.

Espanjalainen puolestaan selitti yhtä avomielisesti heidän elämänsä villien maassa olevan niin viheliäistä, etteivät he ikinä saattaisi pahasti kohdella sitä, joka auttaisi heidät jälleen vapauteen. Hän lupasi, jos vain niin toivoin, lähteä heidän luokseen puhumaan asiasta ja tuoda minulle heidän vastauksensa. Siellä hän vaatisi heidät juhlallisesti vannomaan, että he pitäisivät minua päällikkönään ja johtajanaan ja ehdottomasti tottelisivat minua. Heidän täytyisi pyhien sakramenttien ja evankeliumin nimessä valallansa vahvistaa, että pysyvät uskollisina minulle ja suostuvat lähtemään siihen kristittyyn maahan, mihin minä heidät vien. Hän lupasi tuoda nimenomaisen, heidän allekirjoittamansa sopimuksen. Ensimmäiseksi hän itse vannoi minulle uskollisuutta luvaten koko ikänsä pysyä luonani, ellen itse käskisi häntä pois, ja sitoutuen puolustamaan minua viimeiseen veripisaraan asti, jos niin kävisi, että hänen maanmiehensä rikkoisivat valansa. Hän oli kumminkin vakuuttunut siitä, että he kerran tänne päästyään tahtoisivat elää ja kuolla minun kanssani. Olivathan he sivistyneitä miehiä kaikki ja siksi paljon puutetta nähneet ja kovaa kokeneet, etteivät millään muotoa saattaneet olla kiittämättömiä pelastajaansa kohtaan.

Nämä vakuutukset kuultuani päätin koettaa pelastaa heidät villien maasta ja lähettää espanjalaisen ja Perjantain isän heidän luokseen asiasta keskustelemaan. Mutta tuskin oli näin päätetty, kun espanjalainen itse huomautti eräästä seikasta, joka siirsi koko hankkeen ainakin puolta vuotta tuonnemmaksi. Asia oli näin:

Hän oli nyt ollut kuukauden päivät saaressa ja nähnyt, miten minä Jumalan avulla olin pitänyt huolta elatuksestani. Viljaa ja karjaa hän näki minulla olevan enemmän kuin omiksi tarpeiksi, mutta kuinka kävisi, jos tulisi kuusitoista henkeä lisää? Ja tarvitaanhan eväitä laivallakin, jos sellainen joskus rakennetaan. Elintarpeita oli siis ehdottomasti hankittava lisää ja sitä varten oli raivattava uusi pelto. Uusia tulokkaita, niin hän arveli, ei voitaisi ottaa vastaan ennen kuin ensi sadon jälkeen. Muutoin jouduttaisiin ennen pitkää pulaan, ja vierailla olisi silloin kiusaus ruveta valittamaan, että he olivat joutuneet ojasta allikkoon. Niinhän, hän sanoi, niinhän oli Israelin lastenkin laita: he riemuitsivat päästyään Egyptin orjuudesta, mutta napisivat sitten Herraa Jumalaa vastaan siitä, että olivat tulleet korpeen muka nälkään kuolemaan.

Neuvo oli kerrassaan järkevä, ja sitä ryhdyttiin heti noudattamaan. Ei kulunut kuukauttakaan, niin jo oli neljän miehen voimalla saatu raivatuksi uusi pelto ja kylvetty siihen kaksikolmatta bushelia ohria ja kuusitoista leilillistä riisiä. Kotitarpeiksi oli tietysti jätetty tarpeellinen määrä kumpaakin. Metsästä kaadettiin sopivia laivanrakennuspuita, ja niistä tehtiin – samalla vaivalla, vaikka suuremmilla voimilla kuin ennen – kaksitoista leveää lankkua, viisineljättä jalkaa pitkiä, kaksi jalkaa leveitä ja kahden, jopa neljän tuuman paksuisia. Minun ei tarvinne korostaa, miten suunnaton työ siinä oli.

Karjaakin lisättiin. Sitä varten käytiin metsällä, vuoroin Perjantai ja espanjalainen, vuoroin minä Perjantain kanssa. Siellä ammuttiin joukko emävuohia, kilit otettiin elävinä kiinni ja vietiin sitten tarhoihin entisten lisäksi.

Pian läheni rypäleittenkin korjuuaika, ja niitä kuivasimme päivänpaisteessa suuret määrät. Yhteensä olisi niistä tullut täyteen parikymmentäkin tynnyriä.

Viljasato ei ollut tällä kertaa kaikkein parhaimpia, mutta sittenkin korjattiin kahdenkolmatta bushelin kylvöstä kaksisataakaksikymmentä bushelia. Meillä oli nyt siis riittävästi viljaa laivamatkankin varalle. Heti senjälkeen rupesimme punomaan suuria koreja, missä säilyttäisimme jyvät, ja siinä työssä oli espanjalainen erittäin taitava.

Ja nyt, kun elatusvaroja oli riittävästi päästin espanjalaisen ja Perjantain isän lähtemään jo kauan suunnitellulle matkalle. Annoin espanjalaiselle nimenomaisen määräyksen, ettei hän saa tuoda tänne yhtään miestä, joka ei ensin ole hänen ja vanhan villin edessä vannonut ehdotonta uskollisuutta ja kuuliaisuutta minulle. Siitä oli tehtävä kirjallinen ja kunkin allekirjoittama sitoumus. Miten se kävisi päinsä paperitta ja musteetta, sitä ei tullut silloin kukaan meistä ajatelleeksikaan. Annoin sitten kummallekin musketin sekä ruutia ja luoteja.

Eväitä pantiin mukaan heille itselleen ja sitä paitsi kuudentoista miehen varalle kahdeksaksi päiväksi. Sovittiin niinikään merkistä, minkä he paluumatkalla nostavat saarta lähestyessään, jotta heidät tuntisimme.

Ja niin he lähtivät navakalla tuulella matkaan yhdellä niistä kanooteista, joilla olivat tänne tulleet tai joissa heidät paremminkin oli tänne vankeina tuotu.

Kalenteri oli mennyt sekaisin, mutta otaksuin, että silloin oli lokakuu, ja myöhemmin asiaa tutkiessani huomasin olleeni oikeassa.

Mieltäni ilahdutti tämän suunnitelman toteutuminen, koska se oli ensimmäinen yritys päästä pois saarestani seitsemäänkolmatta vuoteen.

Kahdeksastoista luku

Englantilainen laiva ankkurissa. – Purjevene laskee saareen. – Kolme vankia. – Taisteluja voitto. – Miten laiva olisi vallattava?

Kahdeksan päivää kului eikä matkamiehiä vieläkään kuulunut kotiin.

Mutta silloin sattui kummallinen ja odottamaton tapaus.

Kerran aamulla varhain, ollessani vielä sikeimmässä unessa, Perjantai hyökkäsi sisään huutaen kovalla äänellä: Master, master! Ne tulee jo, ne tulee jo!

Hyppäsin vuoteeltani, sieppasin hiukan vaatetta ylleni ja riensin ulos kiiruhtaen varomattomasti kyllä, suoraa päätä viidakon (nyt jo tiheän metsän) halki rantaan, vastoin tapaani aivan aseetonna. Sinne päästyäni hämmästyin sanomattomasti nähdessäni ulapalla, noin puolentoista meripeninkulman päässä veneen, joka lampaanlapapurje pystyssä tuli myötätuulessa täyttä vauhtia saarta kohti. Se ei tullut siltä puolen, mistä olin kanoottiamme odottanut, vaan saaren eteläpuolelta.

Käskin Perjantain pysyä piilossa, sillä vene oli vieras enkä lainkaan vielä tiennyt, tuliko siinä ystäviä vai vihollisia. Heti sen jälkeen juoksin hakemaan kiikarini ja kiipesin vuoren huipulle niin kuin monesti ennenkin. Tuskin olin sinne ennättänyt, kun jo huomasin kauempana ulapalla laivan, joka oli laskenut ankkurin noin puolenkolmatta meripeninkulman päähän eteläkaakkoon. Se näkyi olevan englantilainen alus niinkuin venekin oli englantilainen purjevene.

Sekavat tunteet valtasivat minut sillä hetkellä. Toisaalta olin riemuissani nähtyäni laivan, jossa todennäköisesti oli maanmiehiäni, siis ystäviä. Toisaalta taas minussa nousi kaikenlaisia epäluuloja – ties mistä syystä – ja ne vaativat minua olemaan varuillani. Ensiksi juolahti mieleeni: mitä tekemistä englantilaisella laivalla oli näillä seuduilla, jotka eivät olleet edes englantilaisten kauppaväylien varrella? Eihän äskettäin ollut ollut myrskyäkään, joka olisi laivan ajanut tänne. Jos se todellakin oli englantilainen alus, niin tuskinpa se täällä liikkui hyvissä aikeissa. Parempi on pysyä erakkona edelleenkin kuin joutua merirosvojen ja murhamiesten käsiin.

Älköön ihminen milloinkaan ylenkatsoko salaisia sisäisiä merkkejä ja aavistuksia, joita hänelle välistä annetaan hetkinä, jolloin hän kaikista vähimmin luulee vaaran uhkaavan. Ne ovat varmaankin tiedonantoja salatusta maailmasta. Ellen olisi ottanut niitä varteen, olisin ollut auttamattomasti hukassa, niin kuin lukija saa pian nähdä.

Hetken kuluttua näin veneen kulkevan rantoja myöten hakien kaiketi jotain lahdelmaa tai joensuuta, mihin laskisi maihin. Koska vene ei kuitenkaan tullut tarpeeksi lähelle, niin se ei päässytkään siihen joensuuhun, johon minä ensi kerran olin lauttani laskenut, vaan se jäi rannan hiekalle puolen peninkulman päähän minusta. Siitä olin kiitollinen, sillä muuten nuo oudot vieraat olisivat nousseet maihin miltei oveni kynnyksellä ja aivan varmasti karkottaneet minut asunnostani ja ryöstäneet kaiken, mitä minulla oli.

Miesten noustua maihin tunsin ainakin useimmat heistä englantilaisiksi. Pari kolme näytti hollantilaisilta. Kaikkiaan heitä oli yksitoista miestä, kolme aseetonta ja mikäli osasin päättää, edellisten vankeja, sillä he näyttivät tekevän kiihkeitä liikkeitä käsillään, milloin rukoilevia, milloin epätoivoisia. Olin aivan ymmällä enkä osannut aavistaakaan, mitä heillä oli mielessä. Äkkiä Perjantai sanoa tokaisi:

– Voi master! Villi mies syö vanki ja englantilainen syö vanki myös.

– Mitä? huudahdin minä. – Luuletko heidän aikovan syödä nuo vangit?

– Syö ne, syö ne.

– Ei Perjantai, eivät he syö vankejaan, mutta pahoin pelkään, että he aikovat murhata heidät.

Pelko kasvoi minussa kasvamistaan, ja vapisin ajatellessani noiden kolmen poloisen kohtaloa, varsinkin sen jälkeen kun olin huomannut erään noista kahdeksasta merimiehestä puukolla uhkaavan yhtä vankiansa. Kuinka kaipasinkaan nyt espanjalaista ja Perjantain isää! Miehissä me kyllä olisimme voineet pelastaa nuo onnettomat, varsinkin kun heidän vangitsijansa olivat aseettomia. Mutta asiat muuttuivatkin itsestään vangituille edullisiksi.

Hetken kuluttua huomasin merimiesten hajaantuvan eri tahoille: he lähtivät arvatenkin saarta tarkastelemaan. Nuo kolme istahtivat puun juurelle murheellisina, epätoivoisina. Mieleeni muistui nyt selvästi se hetki, jolloin itse ensi kertaa olin astunut tähän saareen täynnä epätoivoista pelkoa. Niin vähän tietää ihminen tulevista kohtaloistaan, mutta joka Luojaansa luottaa, ei joudu hukkaan.

Vene oli laskenut rantaan nousuveden ollessa korkeimmillaan. Tällä välin merimiesten kuljeskellessa saaressa vesi oli alkanut taas laskea, niin että vene ennen pitkää jäi kuivalle maalle. Kaksi miestä oli jätetty venettä vartioimaan, mutta he olivat – kuten sittemmin sain tietää – juoneet itsensä humalaan ja nukkuneet. Toinen heräsi kuitenkin jonkin ajan kuluttua ja huomattuaan veneen olevan kiinni hiekassa hän alkoi huutaa ja huhuilla muita. He tulivatkin, mutta vene oli liian raskas heidän liikutella, meren pohja kun tässä kohden oli liejusavea. Niinpä he eivät saaneetkaan venettänsä siirretyksi veden rajaan, vaan – huolettomina kuin merimiehet ainakin – jättivät sen siihen ja lähtivät nyt kaikki saarta samoilemaan.

– Mitäpä sillä on väliä, Jack! virkkoi yksi heistä mennessään. —

Kelluupahan taas veden pinnalla, kun nousuvesi tulee.

Nämä sanat sanottiin selvällä englanninkielellä, ja siitä tiesin nyt varmasti, mitä kansallisuutta merimiehet olivat.

Olin koko ajan pysytellyt piilossa uskaltamatta lähteä linnastani muualle kuin vuoren huipulle, jossa myös saatoin olla aivan näkymättömissä. Nousuvesi – sen tiesin – palaa vasta kymmenen tunnin perästä. Silloin on jo pimeä. Minulla on siis tilaisuus tarkastella heidän puuhiaan ja kenties kuulla heidän puheitaankin. Aloin kuitenkin varustautua taisteluun pitäen silmällä sitä, että nyt joutuisin tekemisiin toisenlaisten vastustajien kanssa kuin äskettäin. Perjantain kanssa latasin pyssyt. Itse otin kaksi lintupyssyä. Hänen huostaansa jätin kolme muskettia. Asuni oli kerrassaan kauhistava: tahrainen pukinnahkatakki yllä, tuuhea karvalakki päässä, kaksi pistoolia vyöllä, paljas miekka kupeella ja kaksi pyssyä olalla.

Aikomukseni oli, kuten jo viittasin, ryhtyä taisteluun vasta pimeän tultua, mutta kello kahden tienoissa, auringon paahtaessa täydeltä terältään, huomasin kaikkien merimiesten hajaantuneen metsään ja arvatenkin nukahtaneen sinne. Kolme jäljelle jäänyttä istui yhä puun juurella, heitä ei nukuttanut, poloisia. Päätin silloin mennä heidän luokseen saamaan lähempiä tietoja heidän kohtalostaan. Ja niin lähdin jäljessäni Perjantai yhtä sotaisessa asussa, vaikkei niin kerrassaan metsänpeikon näköisenä kuin isäntänsä.

Menin lähemmäksi niin huomaamatta kuin suinkin ja sitten, ennen kuin kukaan oli ennättänyt huomata minua, lausuin kovalla äänellä englanniksi:

– Keitä olette, hyvät herrat?

He kavahtivat ylös ja näyttivät sanomattomasti hämmästyneen outoa asuani. He eivät saaneet sanaakaan suustaan, vaan olivat juuri lähtemäisillään pakoon, kun virkoin heille englanninkielellä:

– Älkää hämmästykö, hyvät herrat! Teillä on kenties ystävä lähempänä kuin luulettekaan.

– Sitten hänet on lähetetty meille suoraan taivaasta, lausui yksi heistä vakavasti nostaen samassa hattuansa minulle, sillä turhaa olisi tässä ihmisten apu.

– Kaikki apu tulee ylhäältä, vastasin minä, – mutta saatatteko sanoa, millä keinoin muukalainen voisi olla teille avuksi? Näytätte olevan suuressa hädässä! Näin teidän nousevan maihin, näin teidän pyytävän jotain noilta tylyiltä miehiltä, näinpä yhden heistä uhkaavan teitä puukollaankin.

Mies parka, jota puhuttelin, katseli minua hämillään vavisten ja kyynelet silmissä.

– Itse Jumalako minua nyt puhuttelee vai ihminen? hän kysyi. —

Todellinen ihminenkö vai enkelikö?

– Olkaa huoleti, sir! minä vastasin. – Jos teidän luoksenne olisi lähetetty enkeli, niin hän olisi varmasti ilmestynyt jalommassa puvussa, ja hänellä olisi ollut toisenlaiset aseetkin kuin minulla. Ihminen minä vain olen, englantilainen, ja valmis auttamaan teitä. Niinkuin näette, ei minulla ole kuin yksi palvelija mukanani. Aseita meillä on ja ampumavaroja myös. Sanokaa suoraan, voiko meistä olla teille mitään apua? Millainen on teidän tilanne?

– Tarinamme on liian pitkä, virkkoi puhuteltu, – ja murhamiehet liian lähellä. Siis muutama sana vain. Olen tuon laivan kapteeni. Laivaväkeni nousi kapinaan minua vastaan. He päättivät murhata minut, ja töin tuskin heidät saatiin suostumaan siihen, että he jättävät minut tähän autioon saareen, minut ja nämä kaksi miestä, joista toinen oli alikapteenini ja toinen matkustaja. Me emme voineet odottaa muuta kuin että meidän täytyy kuolla täällä, sillä emmehän tienneet saaren olevan asuttu.

– Missä ovat nuo konnat, teidän vihollisenne? kysäisin minä. —

Tiedättekö minne he ovat menneet?

– Tuolla he makaavat, sir, hän vastasi viitaten tiheikköön metsässä. – Sydämeni vapisee pelosta, että he ovat nähneet teidät ja kuulleet teidän puhuvan. Ja jos niin on, silloin he murhaavat meidät joka miehen.

– Onko heillä aseita?

– Kaksi pyssyä vain. Niistä toinen on jätetty veneeseen.

– No niin, minä sanoin, – jättäkää loput minun huolekseni. He näyttävät nyt nukkuvan, ja helppoa olisi ampua heidät siihen paikkaan kaikki, mutta eiköhän olisi parempi vangita heidät?

Kapteeni kertoi kahden heistä olevan paatuneita konnia, joille tuskin kannattaisi antaa armoa, mutta jos heidät saataisiin vangituksi, niin muut varmaankin palaisivat pahoilta teiltään. Kysyin ketkä nuo kaksi olivat. Hän ei sanonut voivansa erottaa heitä näin pitkän matkan päästä, mutta lupasi kaikessa noudattaa määräyksiäni heidän kiinnisaamisekseen.

– Hyvä, sanoin minä. – Nyt vetäydymme syrjään, niin etteivät he näe eivätkä kuule mitään, ja mietimme miten menetellä.

Ja niin me peräydyimme, kunnes pääsimme kokonaan metsän suojaan.

– Kuulkaahan nyt, sir, minä lausuin kapteenille. – Jos minä oman henkeni uhalla ryhdyn pelastamaan teitä, lupaatteko suostua kahteen ehtoon?

Hän ennätti edelleni vakuuttaen, että niin hän kuin hänen laivansakin, jos se saadaan takaisin, on oleva kokonaan minun käytettävissäni, mutta ellei sitä saada, niin hän tahtoo elää ja kuolla minun kanssani missä maanääressä vain mielin. Samoin vakuuttivat hänen seuralaisensakin.

– Hyvä, minä vastasin. – Minulla on vain kaksi ehtoa. Ensiksi: niin kauan kuin asutte tällä saarella, on teidän pidettävä minua ylipäällikkönänne. Jos annan aseita käytettäväksenne, niin ne on aina annettava minulle takaisin! Te ette jaa omistusoikeuttani tähän saareen, joten se kuuluu yhä edelleen minulle. Sallin teidän tietysti jäävän saarelle. Toiseksi: jos laiva saadaan takaisin, niin teidän on maksutta vietävä minut ja palvelijani Englantiin.

Hän vakuutti minulle niin lujasti ja luotettavasti kuin kunnon mies ikinä voi vakuuttaa olevansa valmis täyttämään kohtuulliset ehtoni ja sitäpaitsi altis palvelemaan minua koko ikänsä.

– Niinpä sitten, sanoin minä, – tässä on teille musketti mieheen sekä ruutia ja luoteja. Sanokaa nyt, mitä teidän mielestänne olisi ensiksi tehtävä.

Kiitollisena hän otti vastaan aseet, mutta sanoi tahtovansa noudattaa minun määräyksiäni. Minun mielestäni olisi parasta ampua kapinalliset heidän levätessään metsässä. Kuka silloin jäisi henkiin ja lupaisi antautua, se armahdettaisiin. Sallimus itse siis määrätköön luotien suunnan. Kapteeni sanoi siihen, ettei hän puolestaan tahtoisi miehiä surmata, jos sen suinkin voisi välttää, vaikka heidän joukossaan olikin nuo kaksi perinpohjaista konnaa, koko kapinan alkuunpanijat. Jos he pääsisivät pakoon, niin hukka meidät perisi joka miehen: he palaisivat laivalle ja toisivat sieltä koko laivaväen meitä tuhoamaan.

– No niin, minä sanoin, – tilanne on sellainen, että voimme pelastaa henkemme vain, jos toimimme minun suunnitelmani mukaan.

Koska hän kuitenkin yhä edelleen näytti kammoavan verenvuodatusta, jätin hänen kahden toverinsa valtaan tehdä, minkä hyväksi näkivät.

Kesken kaiken näkyi pari miestä heräävän ja kavahtavan pystyyn. Kysyin olivatko he yllyttäjiä. – Eivät, vastasi kapteeni. – Pääskööt sitten, minä sanoin, – pääskööt karkuun. Itse Sallimus näkyy tahtovan säästää heidän henkensä, koska herätti heidät ennen muita. Mutta jos nuo toisetkin pääsevät pakoon, niin syy on teidän.

Tästä rohkaistuneena hän otti musketin käteensä, pisti pistoolin vyöhönsä ja lähti miehiä kohti kahden toverinsa kanssa, joilla kummallakin oli musketti kädessä. He eivät kuitenkaan osanneet kulkea aivan hiljaa, ja siitä oli seurauksena, että toinen heränneistä merimiehistä kääntyi taakseen ja huomattuaan tulijat huusi muutkin hereille. Mutta se oli liian myöhäistä, sillä samassa kun hän huusi, kapteenin toveritkin laukaisivat muskettinsa. Kapteeni oli varovasti kyllä säästänyt laukauksensa viimeiseksi. Ensinmainitut olivat tähdänneet kumpikin niin tarkasti joukon johtajiin, että toinen näistä kuoli heti, toinen haavoittui. Jälkimmäinen hyppäsi pystyyn ja alkoi huutaa tovereitaan avuksi, mutta kapteeni meni hänen luokseen sanoen, että nyt oli jo liian myöhäistä kutsua apua, vaan parasta oli pyytää Jumalalta anteeksi pahoja tekojaan. Sen sanottuaan hän löi hänet pyssyn perällä maahan, niin ettei toinen enää äännähtänytkään. Samassa tulin minäkin paikalle.

Joukossa oli vielä kolme muuta miestä, yksi näistä lievästi haavoittunut, mutta huomattuaan, ettei vastustaminen enää auta, he alkoivat rukoilla armoa. Kapteeni lupasi säästää heidän henkensä, jos he katuisivat kapinoimistaan ja vannoisivat koettavansa uskollisesti auttaa häntä saamaan laivan jälleen valtaansa. Pyhästi miehet silloin vannoivat täyttävänsä hänen vaatimuksensa, ja kapteeni puolestaan lupasi jättää heidät henkiin. Siihen minäkin suostuin, kuitenkin sillä ehdolla, että miehet sidotaan käsistä ja jaloista siksi aikaa kun he ovat saarella.

Sitten lähetin Perjantain ja alikapteenin rantaan viemään veneen talteen ja ottamaan airot ja purjeet siitä pois. Jonkin ajan kuluttua palasi metsästä vielä kolme merimiestä, jotka kuultuaan pyssynlaukaukset riensivät paikalle. Nähtyään nyt kapteenin, entisen vankinsa, olevan herrana ja käskijänä, heidän ei auttanut muu kuin antautua armoille ja suostua sidottaviksi. Meidän voittomme oli siis täydellinen. Jotakin juotuamme ja syötyämme aloimme miettiä, miten saisimme laivan vallatuksi. Kapteeni ei tietänyt mitään keinoa.

– Laivassa, selitti hän, – on vielä kuusikolmatta miestä, jotka kyllä tietävät tehneensä hengenrikoksen noustuaan laivalla kapinaan päällikköänsä vastaan ja joutuvansa hirsipuuhun Englannissa tai ensimmäisessä englantilaisessa satamassa. Siksi he puolustautuvat epätoivon vimmalla viimeiseen saakka. Heitä vastaan emme voi hyökätä näin vähillä voimilla.

Kapteeni oli oikeassa mielestäni, mutta nopeaa toimintaa tässä tarvittiin. Meidän täytyi jollakin keinoin saada laivaväki ansaan, ennenkuin he miehissä hyökkäisivät meidän kimppuumme. Varmaa oli, että laivallaolijat kummastelivat toveriensa viipymistä, lähtisivät ennen pitkää toisella veneellä heitä hakemaan ja nousisivat maihin ties kuinka lujasti varustettuina ja kuinka suurella joukolla. Sen vuoksi oli mielestäni rannalla oleva purjevene tehtävä käyttökelvottomaksi, etteivät kapinalliset sillä enää pääsisi palaamaan laivalle. Niinpä menimmekin rantaan ja otimme veneestä sinne jätetyt aseet sekä muut tavarat, nimittäin pullon viinaa, toisen rommia, laivakorppuja, ruutisarven ja viisi, kuusi naulaa sokeria, jotka kaikki olivat minulle sangen tervetullutta tavaraa.