Kitabı oku: «Kuinka anopista päästään», sayfa 2

2 Kohtaus

Federico. Mariana.

MARIANA. Mikä sinun nyt on, kun et yhdessä lähtenyt?

FEDERICO. Anna minun olla. (Nousee ylös.)

MARIANA. Sinä olet pahoilla mielin.

FEDERICO. Ei ikään, lapseni.

MARIANA. Seuratkaamme siis toisia.

FEDERICO. Me miehet tahdomme rukoilla itseksemme, me miehet emme tahdo iäti olla holhon alaisina.

MARIANA. Nyt näen minä hyvin, ettäs olet suutuksissa.

FEDERICO. Olisiko ihme? Olenko sentähden nainut, että niinkuin siimaa myöten joka ilta rukoilisin ja kello 9:ltä panisin maata?

MARIANA. Äiti tahtoo nyt kerrallaan niin.

FEDERICO. Ja iso-äiti, äiti n: o II, hänkin pitää siinä päänsä.

MARIANA. Mitäpäs tuon siis tekee?

FEDERICO. Nuot toiset onnettomat, jotka naimisiin menevät, ovat rasitetut ainoasti yhdellä anopilla; minä olen kovemmin rangaistu: minulle on paha onni kaksi antanut! Hukka näille tyranneille!

MARIANA. Minun äitiänikö ja iso-äitiäni sinä tyranneiksi nimität?

FEDERICO. Niin juuri, tyranneiksi, jotka minulta vapauteni riistävät. Minä tulen, minä menen, minä syön, minä juon, minä hyppään, minä tanssin, – kaikki vaan sitä myöten kuinka anoppimuorein ennakko-luettelossa seisoo. Heiltä minä päivittäin vastaan-otan jokahetkiset tehtäväni. Tiedätkö, mitä nyt tekisin, jos minun mieleni mukaan kävisi? Me lähtisimme yhdessä kävelemään, menisimme maalle, ihanaan, yksinäiseen metsään, siellä laulelisimme, hyppelisimme ja olisimme iloiset. Vaimoseni kanssa minä tahtoisin viheriäisessä metsässä keikutella! Mitäshän muutoin naimisesta onkaan?

MARIANA. Ja jonakuna aamuna me nousta ripsahutamme vuoteestamme ja haemme taas, kunnes löydämme tuon kuohuvan metsälähteen – muistatko vielä, ukkoseni?

FEDERICO. En minä muista.

MARIANA. Kuinka? Sinä et tunne enään sitä lähdettä, jonka reunalla me ensikerran näimme toinen toisemme?

FEDERICO. Samalla lähteellä nä'in myöskin ensikerran iso-äidin.

MARIANA. Mutta ennen naimisiin ruvettuamme olithan sinä aina niin iloissasi, kun mummu saapuvilla oli?

FEDERICO. Minä kätkin kynteni.

MARIANA. Ja nyt olet niin pahoilla mielin.

FEDERICO. Niin ajat muuttuvat. Mutta sinun huvitustuumasi ei tullut vielä päätökseen. Me menemme siis maalle. —

MARIANA. Kävelemme metsää ristin rastin, tulemme lähteellemme ja juomme vettä siitä.

FEDERICO. Oivallista! Me olemme taivaassa, me olemme yksinämme!

MARIANA. Ja tätä hetken tehtyämme me käännymme takaisin kotia.

FEDERICO. Voi kumminkin! Me palaamme taas anoppien luo.

MARIANA. Olin mar tuon melkein unohtamaisillani – minun täytyy heti jälleen mennä heidän tykönsä.

FEDERICO. Onpa kuin riivattua. Juuri nyt, kun näin herttaisesti keskenämme juttelemme, kun näin ihania unelmia uneksimme, täytyy sinun lähteä, taikka saarna tarjona.

MARIANA. Jää hyvästi, Federico.

FEDERICO. Suutele mummua minun puolestani.

MARIANA. Mutta ensin anna minun suuta.

(Menee.)

3 Kohtaus

Federico. Sittemmin Juan ja Rafael.

FEDERICO. Hän on ilmeinen enkeli, ja tämä lempeä olento, itse hiljamieli, hänkö ottaisi äitinsä ja iso-äitinsä kanssa riitaantuakseen?

JUAN (tulee perä-ovesta ja ilmoittaa). Don Rafael de Cardennas.

FEDERICO. Kuinka! Don Rafael?

JUAN. Tuossa on hän jo. (Vetäytyy takaisin.)

RAFAEL (oven suussa). Federico!

FEDERICO. Rafael!

RAFAEL. Kuinka minä olen sinua ikävöinnyt.

FEDERICO. Kallis ystävä, sinäkö Toledossa?

RAFAEL. Minä tulin juuri nyt rautatien junalla.

FEDERICO. Kuinka pitkään aikaan me emme ole toinen toistamme nähneet!

Et ole kolmeen vuoteen minulle mitään tietoa antanut.

RAFAEL. Tulen sen vuoksi nyt viimeistä kertaa sinua syleilläkseni.

FEDERICO. Viimeistä kertaa?

RAFAEL. Niin Federico, minä olen sangen onnetoin.

FEDERICO. Onnetoin? No, niin oikein, minä muistan, sinä elit yhdessä anoppisi kanssa.

RAFAEL. Anoppini on kuollut.

FEDERICO. Tuo raukka, ja sinä puhut vielä onnettomuudesta? Kuinka siis rouvasi jaksaa?

RAFAEL. Hän on myös kuollut.

FEDERICO. Vai niin, kyllä nyt ymmärrän onnettomuutesi.

RAFAEL. Jo kolme vuotta takaperin hän meni mättääsen, tämän surun on aika haihduttanut.

FEDERICO. Haihduttanut? Etkös ollut onnellinen avioliitossasi?

RAFAEL. Me rakastimme toinen toistamme, että olimme hulluksi tulla; mutta lempo osasi pariimme; anoppi asui tykönämme.

FEDERICO. Aivan oikein, lempo ja anoppi ovat yhtä.

RAFAEL. Onnemme meni hiiteen. Ystäväni, jos nait —

FEDERICO. Kuukausi aikaa minä sen jo tein.

RAFAEL. Entä onko sinullakin anoppi?

FEDERICO. Kaksi yhden verosta.

RAFAEL (peljästyneenä). Kaksi? Kuinka se on mahdollista?

FEDERICO. Ilman mitään mutkia, rouvani äiti ja iso-äiti.

RAFAEL. Onneton itseäsi, sinä olet siis niellyt kaksi arsenikki-palleroa. Tuosta on hirmuinen remahus syntyvä!

FEDERICO. Toinen anoppi heittää nuoran kaulaani, toinen sillä kurkkuani kuristaa.

RAFAEL. Niin aina, niin aina, minä tunnen sen perinpohjin, tuon anoppitaudin. Paksun kirjan saisin minä kokoon tämän taudin laadusta ja eri asteista. Anoppimuori sadan peninkulman päässä pariskunnasta, on kolmas aste, – anoppi samassa asuinpaikassa on toinen, – mutta anoppi samassa talossa, samassa huoneessa uhrinsa kanssa, tämä on (juhlallisella äänellä), tämä on anoppi ensimäisessä asteessa, hai-kala, joka saaliinsa säälimättä lätkäisee.

FEDERICO. Paras keino anoppein suhteen siis olisi heidän siirtämisensä ensimäisestä asteesta toiseen.

RAFAEL. Ja toisesta kolmanteen.

FEDERICO. Eiköhän vielä neljättäkin astetta löytyne?

RAFAEL. Se alkaa sitte vasta, kuin he silmänsä kiinni painavat. Mutta tämä on kaviaaria, sammin mähnää, jota ei kaikki lapset pääse maistamaan. —

FEDERICO. Surkuttele minua, veikkonen, minä sairastan tuota tautia, vieläpä ensimäisessä asteessa, kaksin-kertaisesti minä piinapenkkiin pannaan, teloitetaan, hirtetään!

RAFAEL. Ja sinä kärsit näitä kaikkia aivan pitkämielisesti?

FEDERICO. Mitäs voin minä semmoista, kuin iso-äitiä vastaan? Harmi tappaisi hänen, vaimoni kiroisi minua, minua nimitettäisiin murhamieheksi, anopin murhaajaksi!

RAFAEL (haistellen). Toden totta, nyt minä vasta huomaan, kuinka väkevästi täällä anopeilta tulee.

FEDERICO. Eriskummainen tulikiven haju, eikö niin?

RAFAEL. Niin, ihan kuin salama olisi iskenyt alas. —

FEDERICO. Anoppi on kuin Egyptin maan kiusaukset – vastaan-sanomisia sataa kuin heinäsirkkoja.

RAFAEL. Anopin suussa on meri vedetön, aurinko valotoin, tanssijattarella ei ole hyväilijää, eikä vanhalla piialla pahaa kieltä. Oi, esi-isäini kautta olen minä sen vannonut, ett'en iki pitkinä päivinä asu saman katon alla anopin kanssa.

FEDERICO. Aivotko siis jälleen mennä naimisiin?

RAFAEL. Oikein osattu – nyt tunnet haavani.

FEDERICO. Todella siis?

RAFAEL. Enkö sanonut sinulle, että olin onnettomin kaikista ihmisistä?

FEDERICO. Mutta minkä vuoksi?

RAFAEL. Minä olen rakastunut.

FEDERICO. Onkohan se mikään onnettomuus?

RAFAEL. Mutta enhän minä tiedä keneen.

FEDERICO. Minä pelkään, ystävä, että sinulta on järki päästä mennyt.

RAFAEL. Minä melkein luulen itsekin niin.

FEDERICO. No kerroppas viimeinkin.

RAFAEL. Vuosi on siitä, vuosi, kuin hänen näin. Minä matkustelin Ranskan maalla. Me pidimme parikymmentä minutia purtoa eräässä väli-pysäyspaikassa, jossa syötiin yhteispöydässä, minä istuin vastapäätä yhtä naista – ei, yhtä jumalatarta! – Luuletkos, että olisin mitäkään suuhuni pannut? Silmäni rippuivat vaan kiini hänessä, ja jos toisinaan hänenkin silmänsä tapasi minun silmäni, lensi äkisti hänen kasvonsa tulipunaiseksi. Mutta yksi pahuksen Engelsmanni. —

FEDERICO. Vai oli yksi Engelsmannikin läsnä?

RAFAEL. Engelsmanni istui hänen vieressänsä. Nyt tuotiin gurkkuja esiin, ja kun kippo joutui Engelsmannin saapuville, oli siinä enään vaan yksi jälellä. Meillä on tapana: naiset ensin – mutta tuo vieras kurotti jo ahneesti kahveliansa, hävyttömästi gurkkua itselleen kaapatakseen, kun minä edistin hänen kahvelinsa, pistää sieppasin gurkun pois häneltä ja taritsin sen kauniille tuntemattomalle.

FEDERICO. Oikein, sehän oli kavalierin tavoin tehty.

RAFAEL. Kaunokainen otti sen ja hymyili. Hänen hymyilemisensä oli peräti suloista, mutta sitä kiukkuisemmin katseli minua Engelsmanni – me nousimme pöydästä ja syrjempänä alkoi tuosta kauhea nyrkkiputilka, pari santarmia juoksi väliimme; mutta meidän vielä tapellessa, lähti juna, enkä minä enää hempukastani nähnyt. Kaikissa Ranskan kaupungeissa etsin sitten hänen jälkiänsä, se oli turhaa. Vasta kaksi kuukautta myöhemmin minä kotiin päin palatessani näin hänen äkki-pikaa junassa, joka tuli vastaamme, istuvan akkunassa: "Sennora, Sennora!" huusin kuin hullu hänelle, mutta nuolen nopeudella juna kiidähti ohitse ja taas olin minä pimeydessä.