Kitabı oku: «Kalevala / Калевала», sayfa 4

Yazı tipi:

Kymmenes runo

 
Vaka vanha Väinämöinen
otti ruskean orihin,
pani varsan valjahisin,
ruskean re'en etehen;
itse reuoikse rekehen,
kohennaikse korjahansa.
Laski virkkua vitsalla,
helähytti helmisvyöllä;
virkku juoksi, matka joutui,
reki vieri, tie lyheni,
jalas koivuinen kolasi,
vemmel piukki pihlajainen.
Ajavi karettelevi.
Ajoi soita, ajoi maita,
ajoi aavoja ahoja.
Kulki päivän, kulki toisen,
niin päivällä kolmannella
tuli pitkän sillan päähän,
Kalevalan kankahalle,
Osmon pellon pientarelle.
Siinä tuon sanoiksi virkki,
itse lausui ja pakisi:
"Syö, susi, unennäkijä,
tapa, tauti, lappalainen!
Sanoi ei saavani kotihin
enämpi elävin silmin
sinä ilmoisna ikänä,
kuuna kullan valkeana
näille Väinölän ahoille,
Kalevalan kankahille."
Siitä vanha Väinämöinen
laulelevi, taitelevi:
lauloi kuusen kukkalatvan,
kukkalatvan, kultalehvän;
latvan työnti taivahalle,
puhki pilvien kohotti,
lehvät ilmoille levitti,
halki taivahan hajotti.
Laulelevi, taitelevi:
lauloi kuun kumottamahan
kultalatva-kuusosehen,
lauloi oksillen otavan.
Ajavi karettelevi
kohti kullaista kotia,
alla päin, pahoilla mielin,
kaiken kallella kypärin,
kun oli seppo Ilmarisen,
takojan iän-ikuisen,
luvannut lunastimeksi,
oman päänsä päästimeksi
pimeähän Pohjolahan,
summahan Sariolahan.
Jop' on seisottui oronen
Osmon uuen pellon päähän.
Siitä vanha Väinämöinen
päätä korjasta kohotti:
kuuluvi pajasta pauke,
hilke hiilihuonehesta.
Vaka vanha Väinämöinen
itse pistihe pajahan.
Siell' on seppo Ilmarinen:
takoa taputtelevi.
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Oi sie vanha Väinämöinen!
Miss' olet viikon viipynynnä,
kaiken aikasi asunut?"
Vaka vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Tuoll' olen viikon viipynynnä,
kaiken aikani elellyt
pimeässä Pohjolassa,
summassa Sariolassa,
liukunut Lapin lauilla,
tietomiesten tienohilla."
Siitä seppo Ilmarinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Oi sie vanha Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen!
Mitä lausut matkoiltasi
tultua kotituville?"
Virkki vanha Väinämöinen:
"Äijä on mulla lausumista:
onp' on neiti Pohjolassa,
impi kylmässä kylässä,
jok' ei suostu sulhosihin,
mielly miehi'in hyvihin.
Kiitti puoli Pohjan maata,
kun onpi kovin korea:
kuuhut paistoi kulmaluilta,
päivä rinnoilta risotti,
otavainen olkapäiltä,
seitsentähtinen selältä.
"Sinä, seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
lähe neittä noutamahan,
päätä kassa katsomahan!
Kun saatat takoa sammon,
kirjokannen kirjaella,
niin saat neion palkastasi,
työstäsi tytön ihanan."
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Ohoh vanha Väinämöinen!
Joko sie minun lupasit
pimeähän Pohjolahan
oman pääsi päästimeksi,
itsesi lunastimeksi?
En sinä pitkänä ikänä,
kuuna kullan valkeana
lähe Pohjolan tuville,
Sariolan salvoksille,
miesten syöjille sijoille,
urosten upottajille."
Siitä vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Viel' on kumma toinen kumma:
onp' on kuusi kukkalatva,
kukkalatva, kultalehvä
Osmon pellon pientarella;
kuuhut latvassa kumotti,
oksilla otava seisoi."
Sanoi seppo Ilmarinen:
"En usko toeksi tuota,
kun en käyne katsomahan,
nähne näillä silmilläni."
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Kun et usko kuitenkana,
lähtekämme katsomahan,
onko totta vai valetta!"
Lähettihin katsomahan
tuota kuusta kukkapäätä,
yksi vanha Väinämöinen,
toinen seppo Ilmarinen.
Sitte tuonne tultuansa
Osmon pellon pientarelle
seppo seisovi likellä,
uutta kuusta kummeksivi,
kun oli oksilla otava,
kuuhut kuusen latvasessa.
Siinä vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Nyt sinä, seppo veikkoseni,
nouse kuuta noutamahan,
otavaista ottamahan
kultalatva-kuusosesta!"
Siitä seppo Ilmarinen
nousi puuhun korkealle,
ylähäksi taivahalle,
nousi kuuta noutamahan,
otavaista ottamahan
kultalatva-kuusosesta.
Virkki kuusi kukkalatva,
lausui lakkapää petäjä:
"Voipa miestä mieletöintä,
äkkioutoa urosta!
Nousit, outo, oksilleni,
lapsen-mieli, latvahani
kuvakuun on nouantahan,
valetähtyen varahan!"
Silloin vanha Väinämöinen
lauloa hyrähtelevi:
lauloi tuulen tuppurihin,
ilman raivohon rakenti;
sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Ota, tuuli, purtehesi,
ahava, venosehesi
vieä vieretelläksesi
pimeähän Pohjolahan!"
Nousi tuuli tuppurihin,
ilma raivohon rakentui,
otti seppo Ilmarisen
vieä viiletelläksensä
pimeähän Pohjolahan,
summahan Sariolahan.
Siinä seppo Ilmarinen
jopa kulki jotta joutui!
Kulki tuulen tietä myöten,
ahavan ratoa myöten,
yli kuun, alatse päivän,
otavaisten olkapäitse;
päätyi Pohjolan pihalle,
Sariolan saunatielle,
eikä häntä koirat kuullut
eikä haukkujat havainnut.
Louhi, Pohjolan emäntä,
Pohjan akka harvahammas
tuop' on päätyvi pihalle.
Itse ennätti sanoa:
"Mi sinä lienet miehiäsi
ja kuka urohiasi?
Tulit tänne tuulen tietä,
ahavan rekiratoa,
eikä koirat kohti hauku,
villahännät virkkaele!"
Sanoi seppo Ilmarinen:
"En mä tänne tullutkana
kylän koirien kuluiksi,
villahäntien vihoiksi,
näillen ouoillen oville,
veräjille vierahille."
Siitä Pohjolan emäntä
tutkaeli tullehelta:
"Oletko tullut tuntemahan,
kuulemahan, tietämähän
tuota seppo Ilmarista,
takojata taitavinta?
Jo on viikon vuotettuna
sekä kauan kaivattuna
näille Pohjolan perille
uuen sammon laaintahan."
Se on seppo Ilmarinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Lienen tullut tuntemahan
tuon on seppo Ilmarisen,
kun olen itse Ilmarinen,
itse taitava takoja."
Louhi, Pohjolan emäntä,
Pohjan akka harvahammas,
pian pistihe tupahan,
sanovi sanalla tuolla:
"Neityeni nuorempani,
lapseni vakavimpani!
Pane nyt päällesi parasta,
varrellesi valke'inta,
hempe'intä helmoillesi,
ripe'intä rinnoillesi,
kaulallesi kaunihinta,
kukke'inta kulmillesi,
poskesi punottamahan,
näköpääsi näyttämähän!
Jo on seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
saanut sammon laaintahan,
kirjokannen kirjantahan."
Tuop' on kaunis Pohjan tytti,
maan kuulu, ve'en valio,
otti vaattehet valitut,
pukehensa puhtahimmat;
viitiseikse, vaatiseikse,
pääsomihin suoritseikse,
vaskipantoihin paneikse,
kultavöihin kummitseikse.
Tuli aitasta tupahan,
kaapsahellen kartanolta
silmistänsä sirkeänä,
korvistansa korkeana,
kaunihina kasvoiltansa,
poskilta punehtivana;
kullat riippui rinnan päällä,
pään päällä hopeat huohti.
Itse Pohjolan emäntä
käytti seppo Ilmarisen
noissa Pohjolan tuvissa,
Sariolan salvoksissa;
siellä syötti syöneheksi,
juotti miehen juoneheksi,
apatti ani hyväksi.
Sai tuosta sanelemahan:
"Ohoh seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen!
Saatatko takoa sammon,
kirjokannen kirjaella
joutsenen kynän nenästä,
maholehmän maitosesta,
ohran pienestä jyvästä,
kesäuuhen untuvasta,
niin saat neion palkastasi,
työstäsi tytön ihanan."
Silloin seppo Ilmarinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Saattanen takoa sammon,
kirjokannen kalkutella
joutsenen kynän nenästä,
maholehmän maitosesta,
ohran pienestä jyvästä,
kesäuuhen untuvasta,
kun olen taivoa takonut,
ilman kantta kalkuttanut
ilman alkusen alutta,
riporihman tehtyisettä."
Läksi sammon laaintahan,
kirjokannen kirjontahan.
Kysyi paikalta pajoa,
kaipasi sepinkaluja:
ei ole paikalla pajoa,
ei pajoa, ei paletta,
ahjoa, alasintana,
vasarata, varttakana!
Silloin seppo Ilmarinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Akatp' on epäelköhöt,
herjat kesken heittäköhöt,
eip' on mies pahempikana,
uros untelompikana!"
Etsi ahjollen alusta,
leveyttä lietsehelle
noilla mailla, mantereilla,
Pohjan peltojen perillä.
Etsi päivän, etsi toisen.
Jo päivänä kolmantena
tuli kirjava kivonen,
vahatukko vastahansa.
Tuohon seppo seisottihe,
takoja tulen rakenti;
päivän laati palkehia,
toisen ahjoa asetti.
Siitä seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
tunki ainehet tulehen,
takehensa alle ahjon;
otti orjat lietsomahan,
väkipuolet vääntämähän.
Orjat lietsoi löyhytteli,
väkipuolet väännätteli
kolme päiveä kesäistä
ja kolme kesäistä yötä:
kivet kasvoi kantapäihin,
vahat varvasten sijoille.
Niin päivänä ensimäisnä
itse seppo Ilmarinen
kallistihe katsomahan
ahjonsa alaista puolta,
mitä tullehe tulesta,
selvinnehe valkeasta.
Jousi tungeikse tulesta,
kaasi kulta kuumoksesta,
kaari kulta, pää hopea,
varsi vasken-kirjavainen.
On jousi hyvän näköinen,
vaan onpi pahan tapainen:
joka päivä pään kysyvi,
parahana kaksi päätä.
Itse seppo Ilmarinen
ei tuota kovin ihastu:
kaaren katkaisi kaheksi,
siitä tunkevi tulehen;
laitti orjat lietsomahan,
väkipuolet vääntämähän.
Jop' on päivänä jälestä
itse seppo Ilmarinen
kallistihe katsomahan
ahjonsa alaista puolta:
veno tungeikse tulesta,
punapursi kuumoksesta,
kokat kullan kirjaeltu,
hangat vaskesta valettu.
On veno hyvän näköinen,
ei ole hyvän tapainen:
suotta lähtisi sotahan,
tarpehetta tappelohon.
Se on seppo Ilmarinen
ei ihastu tuotakana:
venon murskaksi murenti,
tunkevi tulisijahan;
laitti orjat lietsomahan,
väkipuolet vääntämähän.
Jo päivänä kolmantena
itse seppo Ilmarinen
kallistihe katsomahan
ahjonsa alaista puolta:
hieho tungeikse tulesta,
sarvi kulta kuumoksesta,
otsassa otavan tähti,
päässä päivän pyöryläinen.
On hieho hyvän näköinen,
ei ole hyvän tapainen:
metsässä makaelevi,
maion maahan kaatelevi.
Se on seppo Ilmarinen
ei ihastu tuotakana:
lehmän leikkeli paloiksi,
siitä tunkevi tulehen;
laitti orjat lietsomahan,
väkipuolet vääntämähän.
Jo päivänä neljäntenä
itse seppo Ilmarinen
kallistihe katsomahan
ahjonsa alaista puolta:
aura tungeikse tulesta,
terä kulta kuumoksesta,
terä kulta, vaski varsi,
hopeata ponnen päässä.
On aura hyvän näköinen,
ei ole hyvän tapainen:
kylän pellot kyntelevi,
vainiot vakoelevi.
Se on seppo Ilmarinen
ei ihastu tuotakana:
auran katkaisi kaheksi,
alle ahjonsa ajavi.
Laittoi tuulet lietsomahan,
väkipuuskat vääntämähän.
Lietsoi tuulet löyhytteli:
itä lietsoi, lietsoi länsi,
etelä enemmän lietsoi,
pohjanen kovin porotti.
Lietsoi päivän, lietsoi toisen,
lietsoi kohta kolmannenki:
tuli tuiski ikkunasta,
säkehet ovesta säykkyi,
tomu nousi taivahalle,
savu pilvihin sakeni.
Se on seppo Ilmarinen
päivän kolmannen perästä
kallistihe katsomahan
ahjonsa alaista puolta:
näki sammon syntyväksi,
kirjokannen kasvavaksi.
Siitä seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
takoa taputtelevi,
lyöä lynnähyttelevi.
Takoi sammon taitavasti:
laitahan on jauhomyllyn,
toisehen on suolamyllyn,
rahamyllyn kolmantehen.
Siitä jauhoi uusi sampo,
kirjokansi kiikutteli,
jauhoi purnun puhtehessa:
yhen purnun syötäviä,
toisen jauhoi myötäviä,
kolmannen kotipitoja.
Niin ihastui Pohjan akka;
saattoi sitte sammon suuren
Pohjolan kivimäkehen,
vaaran vaskisen sisähän
yheksän lukon ta'aksi.
Siihen juuret juurrutteli
yheksän sylen syvähän:
juuren juurti maaemähän,
toisen vesiviertehesen,
kolmannen kotimäkehen.
Siitä seppo Ilmarinen
tyttöä anelemahan.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Joko nyt minulle neiti,
kun sai sampo valmihiksi,
kirjokansi kaunihiksi?"
Tuop' on kaunis Pohjan tyttö
itse noin sanoiksi virkki:
"Kukapa tässä toisna vuonna,
kenpä kolmanna kesänä
käkiä kukutteleisi,
lintusia laulattaisi,
jos minä menisin muunne,
saisin, marja, muille maille!
"Jos tämä kana katoisi,
tämä hanhi hairahtaisi,
eksyisi emosen tuoma,
punapuola pois menisi,
kaikkipa käet katoisi,
ilolinnut liikahtaisi
tämän kunnahan kukuilta,
tämän harjun hartehilta.
"Enkä joua ilmankana,
pääse en neitipäiviltäni,
noilta töiltä tehtäviltä,
kesäisiltä kiirehiltä:
marjat on maalla poimimatta,
lahen rannat laulamatta,
astumattani ahoset,
lehot leikin lyömättäni."
Siitä seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
alla päin, pahoilla mielin,
kaiken kallella kypärin
jo tuossa ajattelevi,
pitkin päätänsä pitävi,
miten kulkea kotihin,
tulla maille tuttaville
pimeästä Pohjolasta,
summasta Sariolasta.
Sanoi Pohjolan emäntä:
"Ohoh seppo Ilmarinen!
Mit' olet pahoilla mielin,
kaiken kallella kypärin?
Laatisiko mieli mennä
elomaillen entisille?"
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Sinne mieleni tekisi
kotihini kuolemahan,
maalleni masenemahan."
Siitä Pohjolan emäntä
syötti miehen, juotti miehen,
istutti perähän purren
melan vaskisen varahan;
virkki tuulen tuulemahan,
pohjasen puhaltamahan.
Siitä seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
matkasi omille maille
ylitse meren sinisen.
Kulki päivän, kulki toisen;
päivälläpä kolmannella
jo tuli kotihin seppo,
noille syntymäsijoille.
Kysyi vanha Väinämöinen
Ilmariselta sepolta:
"Veli, seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen!
Joko laait uuen sammon,
kirjokannen kirjaelit?"
Sanoi seppo Ilmarinen,
itse laatija pakisi:
"Jopa jauhoi uusi sampo,
kirjokansi kiikutteli,
jauhoi purnun puhtehessa:
yhen purnun syötäviä,
toisen jauhoi myötäviä,
kolmannen pi'eltäviä."
 

Yhdestoista runo

 
Aika on Ahtia sanoa,
veitikkätä vieretellä.
Ahti poika Saarelainen,
tuo on lieto Lemmin poika,
kasvoi koissa korkeassa
luona armahan emonsa
laajimman lahen perällä,
Kaukoniemen kainalossa.
Kaloin siinä Kauko kasvoi,
Ahti ahvenin yleni.
Tuli mies mitä parahin,
puhkesi punaverinen,
joka päästänsä pätevi,
kohastansa kelpoavi;
vaan tuli vähän vialle,
tavoiltansa turmiolle:
ain' oli naisissa eläjä,
yli öitä öitsilöissä,
noien impien iloissa,
kassapäien karkeloissa.
Kylli oli Saaren neiti,
Saaren neiti, Saaren kukka.
Kasvoi koissa korkeassa,
yleni ylen ehossa,
istuen ison majoilla,
peräpenkin notkumilla.
Kauan kasvoi, kauas kuului:
kaukoa tuli kosijat
neien kuuluhun kotihin,
kaunoisehen kartanohon.
Kosi Päivä poiallehen:
eip' on mennyt Päivälähän
Päivän luona paistamahan
kesäisillä kiirehillä.
Kosi Kuuhut poiallehen:
eip' on mennyt Kuutolahan
Kuun luona kumottamahan,
kehät ilman kiertämähän.
Kosi Tähti poiallehen:
eip' on mennyt Tähtelähän
pitkin öitä pilkkimähän
talvisilla taivahilla.
Tulevi Virosta sulhot,
toiset tuolta Inkereltä:
eip' on neiti mennytkänä;
itse vasten vastaeli:
"Suotta kultanne kuluvi,
hopeanne hoikkenevi!
En lähe minä Virohon,
en lähe, lupoakana,
Viron vettä soutamahan,
saarellista sauvomahan,
syömähän Viron kaloja,
Viron lientä lippomahan.
"Enkä lähe Inkerelle,
penkerelle, pänkerelle;
siell' on nälkä, kaiken nälkä:
puun nälkä, pärehen nälkä,
ve'en nälkä, vehnän nälkä,
rukihisen leivän nälkä."
Tuop' on lieto Lemminkäinen,
itse kaunis Kaukomieli,
lähteäksensä lupasi
Saaren kukkoa kosihin,
tuota mointa morsianta,
kaunokaista kassapäätä.
Emo kielteä käkesi,
varoitteli vaimo vanha:
"Ellös menkö, poikaseni,
parempihin itseäsi!
Ei suattane sinua
Saaren suurehen sukuhun."
Sanoi lieto Lemminkäinen,
virkki kaunis Kaukomieli:
"Jos en ole koiltani korea,
su'ultani aivan suuri,
mie valitsen varrellani,
otan muilla muo'oillani."
Aina kieltävi emonsa
lähtemästä Lemminkäistä
Saaren suurehen sukuhun,
laajahan lajiperähän:
"Siellä piiat pilkkoavat,
naiset nauravat sinua."
Mitä huoli Lemminkäinen!
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Kyllä hää'än naisten naurun,
soppityrskyt tyttärien:
potkaisen pojan povehen,
käsikannon kainalohon;
siin' on pää hyvänki pilkan,
parahanki parjauksen."
Emo tuon sanoiksi virkki:
"Voi poloinen, päiviäni!
Nauraisitko Saaren naiset,
pitäisit pyhäiset piiat,
niin siitä tora tulisi,
sota suuri lankeaisi!
Saisi kaikki Saaren sulhot,
sata miestä miekkoinensa
päällesi sinun, poloisen,
yksinäisen ympärille."
Mitä huoli Lemminkäinen
varoituksista emonsa!
Ottavi hyvän orosen,
valjasti valion varsan;
ajavi karittelevi
Saaren kuuluhun kylähän
Saaren kukkoa kosihin,
Saaren mointa morsianta.
Nauroi naiset Lemminkäistä,
piiat pisti pilkkojansa,
kun ajoi kummasti kujalle,
kamalasti kartanolle:
ajoi korjansa kumohon,
veräjähän vierähytti.
Siinä lieto Lemminkäinen
murti suuta, väänti päätä,
murti mustoa haventa.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"En ole tuota ennen nähnyt,
en ole nähnyt enkä kuullut
naisen nauravan minulle,
piian pilkkoja suannut."
Mitä huoli Lemminkäinen!
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Onko saarella sijoa,
maata Saaren manterella,
minun leikki lyöäkseni,
tanner tanhuellakseni
Saaren impien iloissa,
kassapäien karkeloissa?"
Saaren impyet sanovat,
niemen neiet vastoavat:
"Onp' on Saarella sijoa,
maata Saaren manterella,
sinun leikki lyöäksesi,
tanner tanhuellaksesi
karjalaisna kaskimailla,
paimenpoikana palolla:
lapset on laihat Saaren mailla,
lihavat hevosen varsat."
Mitä huoli Lemminkäinen!
Palkkasihe paimeneksi:
kävi päivät paimenessa,
yöt on impien iloissa,
noien neitojen kisoissa,
kassapäien karkeloissa.
Sillä lieto Lemminkäinen,
itse kaunis Kaukomieli,
jopa hääti naisen naurun,
piätteli piian pilkan.
Ei ollut sitä tytärtä,
piikoa pyhintäkänä,
kuta hän ei kosketellut,
jonk' ei vieressä venynyt.
Yksi on impi kaikkinensa
Saaren suuressa su'ussa,
jok' ei suostu sulhasihin,
mielly miehi'in hyvihin:
se oli Kyllikki korea,
Saaren kukka kaunokainen.
Tuop' on lieto Lemminkäinen,
itse kaunis Kaukomieli,
sa'at saappahat kulutti,
sa'at airot poikki souti
tuota neittä saaessansa,
Kyllikkiä pyytessänsä.
Kyllikki, korea neiti,
hänpä tuon sanoiksi virkki:
"Mitä, kehno, kierteletki,
rannan raukuja, ajelet,
täältä tyttöjä kyselet,
tinavöitä tieustelet?
En mä tästä ennen joua,
kuin kiven kuluksi jauhan,
pieksän petkelen periksi,
huhmaren sukuksi survon.
"Enkä huoli huitukoille,
huitukoille, haitukoille;
mie tahon tasaisen varren
tasaiselle varrelleni,
tahon muo'on muhkeamman
muhke'ille muo'oilleni
sekä kasvon kaunihimman
kaunihille kasvoilleni."
Oli aikoa vähäisen,
kului tuskin puoli kuuta.
Jo päivänä muutamana,
iltana moniahana
neitoset kisaelevi,
kaunokaiset karkelevi
mannerpuolella saloa
kaunihilla kankahalla;
Kyllikki ylinnä muita,
Saaren kukka kuuluisinna.
Tuli veitikkä verevä,
ajoi lieto Lemminkäinen
orihillansa omalla,
valitulla varsallansa
keskelle kisaketoa,
kaunokaisten karkeloa;
reutoi Kyllikin rekehen,
koppoi neien korjahansa,
tuon asetti taljallensa,
liitti liistehyisillensä.
Laski ruoskalla hevoista,
nauskahutti nauhasella,
siitä läksi liukumahan.
Lähtiessänsä sanovi:
"Elkätte minua, immet,
ilmi antako ikänä,
minun täällä käyneheni,
täältä neien vieneheni!
"Jos ette totelle tuosta,
niin teille paha paneikse:
laulan sulhonne sotahan,
nuoret miehet miekan alle,
ettei kuulla kuuna päänä,
nähä ilmoisna ikänä
kujasilla kulkemassa,
ahoilla ajelemassa."
Kyllä Kyllikki valitti,
Saaren kukka kuikutteli:
"Päästä jo minua poies,
laske lasta vallallensa,
kotihinsa kulkemahan
luoksi itkevän emonsa!
"Jos et laskea luvanne
kotihini kulkemahan,
viel' on viisi veljeäni,
seitsemän setäni lasta
jänön jälen polkijaksi,
neien pään perilliseksi."
Kun ei pääsnyt kuitenkana,
itse itkulle hyräytyi.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Joutenpa, poloinen, synnyin,
jouten synnyin, jouten kasvoin,
jouten aikani elelin;
jo nyt sainki joutavalle
miehelle mitättömälle,
suojihin soankävijän,
aina tuiman tappelijan!"
Virkki lieto Lemminkäinen,
sanoi kaunis Kaukomieli:
"Kyllikki, syänkäpyni,
minun maire marjueni!
Ellös olko milläkänä!
En sua pahoin pitäne:
sylissäni syöessäni,
käsissäni käyessäni,
sivullani seistessäni,
vieressä venyessäni.
"Mitäpä sinä sureksit,
mitä huollen huokaelet?
Tuotako sinä sureksit,
tuota huollen huokaelet,
lehmityyttä, leivätyyttä
ja kaiken elon vähyyttä?
"Ellös olko milläkänä!
Mont' on lehmeä minulla,
monta maion antajata:
yks' on suolla Muurikkinen,
toinen mäellä Mansikkinen,
kolmas Puolukka palolla.
Ne on syömättä soreat,
katsomatta kaunokaiset;
ei ole illoin kytkemistä
eikä aamuin laskemista,
heinävihkon heittämistä,
suolan, suuruksen surua.
"Vaiko tuotaki surisit,
tuota huollen huokoaisit,
ettei oo sukuni suuri,
kovin korkea kotini?
"Jos en oo su'ulta suuri
enkä korkea ko'ilta,
on mulla tulinen miekka,
säkenevä säilärauta.
Se onpi sukua suurta,
laajoa lajipereä:
onp' on Hiiessä hiottu,
jumaloissa kirkastettu.
Sillä suurennan sukuni,
laajennan lajini kaiken,
miekalla tuliterällä,
säilällä säkenevällä."
Neiti parka huokoaikse,
itse tuon sanoiksi virkki:
"Oi on Ahti, Lemmin poika!
Jos tahot minuista neittä
ikuiseksi puolisoksi,
kainaloiseksi kanaksi,
sie vanno valat ikuiset
et sotia käyäksesi
kullankana tarpehella,
hopeankana halulla!"
Siinä lieto Lemminkäinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Vannon mie valat ikuiset
en sotia käyäkseni
kullankana tarpehella,
hopeankana halulla.
Sie itse valasi vanno
et kyliä käyäksesi
hyvänki hypyn halulla,
tanhujuoksun tarpehella!"
Siitä vannoivat valansa,
laativat ikilupansa
eessä julkisen Jumalan,
alla kasvon kaikkivallan,
ei Ahin sotia käyä
eikä Kyllikin kyleä.
Siitä lieto Lemminkäinen
veti virkkua vitsalla,
löi oritta ohjaksella.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Jää hyvästi, Saaren nurmet,
kuusen juuret, tervaskannot,
joit' olen kesän kävellyt,
talvet kaiket tallaellut,
piileskellen pilviöillä,
paeten pahalla säällä,
tätä pyytä pyytessäni,
allia ajellessani!"
Ajoa hypittelevi:
jo kohta koti näkyvi.
Neiti tuon sanoiksi virkki
itse lausui, noin nimesi:
"Tupa tuolla tuulottavi,
nälkäraunio näkyvi.
Kenen onpi tuo tupanen,
kenen koti kunnottoman?"
Se on lieto Lemminkäinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Elä sie sure tuvista,
huokaele huonehista!
Tuvat toiset tehtänehe,
paremmaiset pantanehe
hirve'istä hirsiköistä,
parahista parsikoista."
Siitä lieto Lemminkäinen
jo kohta kotihin saapi
luoksi armahan emonsa,
tykö valtavanhempansa.
Emo tuon sanoiksi virkki,
itse lausui, noin nimesi:
"Viikon viivyit, poikaseni,
viikon mailla vierahilla."
Lausui lieto Lemminkäinen,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Piti naiset naurellani,
kostoa pyhäiset piiat
piännästä pitkän pilkan,
naurannoistansa minulle.
Sain parahan korjahani,
tuon asetin taljalleni,
liitin liistehyisilleni,
alle viltin vierähytin.
Sillä maksoin naisten naurun,
piikojen ilopiännän.
"Oi emoni, kantajani,
äitini, ylentäjäni!
Mitä läksin, senpä sainki,
kuta pyysin, sen tapasin.
Pane nyt patjasi parahat,
pehme'immät päänalaiset,
maatani omalla maalla
nuoren neiteni keralla!"
Emo tuon sanoiksi virkkoi,
itse lausui ja pakisi:
"Ole nyt kiitetty, Jumala,
ylistetty, Luoja, yksin,
kun annoit miniän mulle,
toit hyvän tulen puhujan,
oivan kankahan kutojan,
aivan kenstin kehreäjän,
pulskin poukkujen pesijän,
vaattehien valkaisijan!
"Itse kiitä onneasi!
Hyvän sait, hyvän tapasit,
hyvän Luojasi lupasi,
hyvän antoi armollinen:
puhas on pulmonen lumella,
puhtahampi puolellasi;
valkea merellä vaahti,
valkeampi vallassasi;
sorea merellä sorsa,
soreampi suojassasi;
kirkas tähti taivahalla,
kirkkahampi kihloissasi.
"Laai nyt lattiat laveat,
hanki ikkunat isommat,
seisottele seinät uuet,
tee koko tupa parempi,
kynnykset tuvan etehen,
uuet ukset kynnykselle,
nuoren neien saatuasi,
kaunihin katsottuasi,
paremmaisen itseäsi,
sukuasi suuremmaisen!"
 

Ücretsiz ön izlemeyi tamamladınız.

₺156,10
Yaş sınırı:
0+
Litres'teki yayın tarihi:
13 ekim 2021
Yazıldığı tarih:
1849
Hacim:
330 s. 1 illüstrasyon
ISBN:
978-5-9925-1539-8
Telif hakkı:
КАРО
İndirme biçimi:
Metin
Ortalama puan 0, 0 oylamaya göre
Metin
Ortalama puan 0, 0 oylamaya göre
Metin
Ortalama puan 0, 0 oylamaya göre
Metin
Ortalama puan 0, 0 oylamaya göre
Metin
Ortalama puan 0, 0 oylamaya göre
Metin
Ortalama puan 0, 0 oylamaya göre
Metin
Ortalama puan 0, 0 oylamaya göre
Metin
Ortalama puan 0, 0 oylamaya göre
Metin
Ortalama puan 0, 0 oylamaya göre
Metin
Ortalama puan 0, 0 oylamaya göre