Kitabı oku: «Ihmiskunnan edustaja»

Esipuhe

Ralph Waldo Emerson syntyi 25 p. toukok. 1803 Bostonissa. Hän kuului vuonna 1685 Amerikaan muuttaneeseen englantilaiseen dissenters' sukuun. [Dissenters'eiksi nimitettiin Englannissa valtiokirkkoon kuulumattomia uskonlahkoja.] Hänen esi-isänsä olivat kuudessa polvessa olleet pappeja, samalla myöskin kulkien paikkakuntansa kirjallisten harrastusten etunenässä. Papilliselle uralle antautui nuori Ralph Waldokin, suorittaen 1829 papintutkinnon, ja tullen papiksi Bostonin unitaristiseen seurakuntaan. Vaikka hän saavuttikin suurta suosiota saarnaajana, ilmeni kumminkin pian ristiriitoja, ja jo 1832 erosi hän vakinaisesta papintoimestaan. Hän kyllä myöhemminkin vielä esiintyi saarnaajana, mutta suhde hänen ja teologisen maailman välillä oli sentään särkynyt, ja kun hän 1837 julkaisi Jumaluusopillisen tiedekunnan vanhemmalle osastolle osoitetun kirjelmänsä, jossa hän julisti uskonnollista riippumattomuutta ja vapautumista muodollisesta, kirkollisesta kristinuskosta, tuli juopa täydelliseksi, ja hän erosi lopullisesti papillisesta toimestaan 1838.

Sitä ennen oli hän 1833 matkustanut Europaan, kulkenut Italiassa, Ranskassa, Englannissa, tutustunut Europan johtaviin henkiin, tullen persoonalliseen yhteyteen m.m. Wordsworthin, Coleridgen, ja samoin Thomas Carlylen kanssa, johon hän liittyi elinikäisen ystävyyden siteillä. Amerikaan palattuaan alkoi hän toimia kirjailijana, sekä esiintyä luennoitsijana, tehden lukuisia laajoja luentomatkoja. Aluksi sai hän kokea kiihkeää vastustusta, häntä pidettiin hourupäisenä haaveilijana, mutta vähitellen, kirja kirjalta ja luento luennolta alkoi hänen vaikutuksensa teho kasvaa. Hänen ympärilleen muodostui Bostonissa ja pienessä lähikaupungissa Concordissa piiri nuoria intoilijoita – transcendentalisteiksi he nimittivät itseään – ; ehkä voi ryhmää lähimmin ja valaisevimmin verrata vähän myöhemmin Englannissa John Ruskinin ympärille muodostuneeseen prerafaelitiseen liikkeeseen. Tähän ryhmään kuului joukko myöhemmin laajempaakin mainetta saavuttaneita nimiä, kuten Thoreau, Hawthorne, Alcott, Margaret Fuller y.m. Tästä, sanoisinko seurakunnasta säteili Emersonin vaikutus, vähä vähältä, mutta varmasti leveten, kunnes hänen saavuttamansa tunnustus jo noin 1860 tienoilla alkoi olla täysi ja ehdoton. Yhä senkin jälkeen hän jatkoi luentomatkojaan viime vuosiinsa asti, matkaten Amerikassa ja Englannissakin, ja julkaisi yhä uusia, kasvavalla suosiolla vastaanotettuja kirjoitelmakokoelmia. Täten viettäen tyyntä ja työteliästä ajattelija-elämää kuoli hän vihdoin 27 p. huhtik. 1882 yhtenä Europan ja Amerikan ajatuselämän tunnustettuna johtajana ja kasvattajana. —

Emersonin maine perustuu hänen lukuisiin kirjoitelmakokoelmiinsa. Hän on kyllä julkaissut kokoelman runojakin, mutta hänen hengenlaadullaan ei ollut sitä välitöntä lyyrillisyyttä, että runous olisi ollut hänen henkensä lähin ja luonnollisin ilmaisumuoto. Hän oli liika kylmä karu ihminen, voidakseen tulvahtua elämän välitöntä lämpöä huokuviin näkyihin ja tuntemuksiin, hän oli elämään etäisemmässä viileämmässä suhteessa kuin elämää luova, iloonsa ja suruunsa hykertyvä runoilija. Runoilijan, puhuakseen täydestä, vavahtuneesta rinnasta, täytyy tuntemuksellaan sukeltaa elämän aaltoihin, täytyy itse elää mukana ilon ja kärsimyksen erehdyksessä, täytyy tuntea hetken tuska kaikessa kovassa pakahduttavassa lievittämättömyydessään, suoraan rajoitettuun ihmiseen kohdistuvassa rajattomuudessaan, täytyy tuntea ilokin ehdottomana, varjottomana, sulana elämän valona ja viserryksenä. Ajattelija on elämästä kauempana. Hänkin näkee elämän, mutta elämän, jossa on nykyhetkessä läsnä entisyyskin ja tulevaisuuden mahdollisuudet. Niinpä ei hän voikaan niin täydellä olennon pohjaisella vakuutuksella jättäytyä hetken mielialan valtaamaksi. Hänen ajatuksensa ikäänkuin eristää hänet suorasta syttyneestä tuskasta ja suorasta syttyneestä ilosta.

Jotain tämmöistä on Emersonin suhteessa elämään. Hänen järkensä on kuin tasainen tyyni valaistus, joka yltäyleisenä levittäytyy elämän ylitse. Hänessä on jotain omituista älyn irrallisuutta ja viileyttä, on kuin ei persoonallisen elämän kipeät, samentavat, tuskalliset liikutukset ylettyisi häneen asti, hän näkee kaiken inhimillisen, mutta joku ihmeellinen taika vapahtaa hänet joutumasta tämän inhimillisen uhriksi, hän näkee elämän, mutta ei ikäänkuin tunne elämän yksityistuntemuksien sakeaa samentavaa pakkoa, hänen henkisessä ilmapiirissään vallitsee valaiseva, läpinäkevä järki, ei kipeä, elämän pohjalla kärsivä, inhimillinen rajoitettu tuntemus. Kun lukee hänen kirjojaan, on kuin saisi järkensä omituisesti valaistummaksi ja ikäänkuin ylennetyksi, vapautetuksi, näkee saman elämän, kuin jokapäiväisesti ympärillään, mutta ihmeellisesti itsestään eroitettuna, nähtynä kuin ihmeellisen tyynnyttävän ja kirkastavan seesteen läpi. Aivan kuin seisoisi ihminen läpinäkyvällä jäällä ja näkisi rauhassa allaan kirkkaana ja heijeisen selvänä sen syvänteen, joka muulloin levottomana vaarallisena velloo.

Jokainen hänen lauseensa on kylmää, lämmittämätöntä, mutta lempeästi valaisevaa järjen säteilyä, josta levittäytyy mieleen tyven ehtymätön henkinen ilo. Ja ne ovat jokainen vilpittömiä, läheisiä, oleellisia. Niitä saa jättäytyä pohtimaan mielessään turvallisella luottamuksella. Ne sisältävät aina jotakin. Ne ovat niin sanoakseni sentraalisia, aina kunkin sanottavan keskelle upottauvia, ja valaisevat ne sieltä kuin yhdessä silmänräpäyksessä kaikki sanottavan kanssa yhteydessä olevat asiat. Jokainen lause on oma ajatuksensa, ja vaikka se ensi silmäykseltä olisi hämäräkin ja oraakelinomainen, tietää ennakolta, että kannattaa vaivan aukaista sen tarkoitus itselleen selväksi, sillä jokainen niistä lauseista kätkee valovoimaa itsessään.

Emersonin kirjat ovat valmiin kypsän miehuuden hartauskirjoja. Hän kirjoittaa ihmisille, jotka vakavan, ihmisensä vaativan työn lomassa kaipaavat hengen maailmankin virvoittavaa vilvakasta kosketusta ja sitä varten etsivät ystävää, jonka huulilta juoksee elämänkokemus painokkaina, sisällökkäinä sanoina, joita saavat hetkeksensä unohtua kuulemaan ja omassa mielessään tosiksi havaitsemaan. Tämmöinen kokenut, miehekäs ystävä juuri on Emerson. Hän puhuu meille jokapäiväisimmistä asioista, puhuu kaikesta, mikä jokapäiväisessä elämässä on mieltämme ja ajatuksiamme lähellä; tuskinpa on ihmisellä mielentilaa, jota hän ei jossain lauselmassaan olisi pukenut sanoiksi ja kuulakkaaksi, tyynnyttäväksi ajatukseksi.

Se ytimekkyys ja sisällökkyys, jolla Emersonin joka lause on ladattu, riippuu osaksi hänen työtavastaan kirjailijana. Hän ei kirjoita mitään yhtenäisiä esityksiä, hän kirjoittaa lauseittain. Ajatuksen, mikä kulloinkin on kirkastunut hänelle, on hän pukenut lauselmaksi, nämä lauselmansa sommittelee hän myöhemmin yhteen, sikäli kuin ne ovat jossakin ajatus- tai asiayhteydessä keskenään. Tätenpä ei hän johdukaan mihinkään kuolleeseen johtelemiseen, jokaisen lauseensa antaa hän semmoisenaan, asiallisuudellaan itsensä todistavana, elävänä, elämää sisältävänä. Sisällökäs ihminen on sulkenut itsensä niihin kokonaisesti, antanut niissä koko hetkellisen elämän näkemyksensä.

Tosin johtuu tästä samasta asiasta sekin, ett'ei hän koskaan anna järjestelmällistä, täydellistä esitystä elämänkatsomuksestaan. Ja myöskin se, että hänen ajatuksensa yhdessä kohtaa saattavat näyttää olevan vaikeasti ristiriidassa hänen jossakin toisessa yhteydessä esittämiensä ajatusten kanssa. Mutta tämä on ainoastaan näennäistä ja johtuu arvostelijan malttamattomuudesta. Hänen maailmankatsomuksensa, semmoisena kuin se puhuu hänen kaikista teoksistaan ja hänen jokaisesta lauseestaan, on päinvastoin ihmeellisen eheä. Juuri se, että hän joka lauseessa antaa ajatuksensa niin välittömästi ja kokonaisesti ja minkään sivuajatuksen heikentämättä, valaa niihin semmoisen yhtenäisyyden ja yhteenkuuluvaisuuden, jommoista hän ei olisi voinut saavuttaa rautaisimmallakaan ulkonaisella järjestelmällisyydellä. Jos hänen ajatuksensa joskus tilapäisesti näyttävät olevan ristiriidassa keskenään, niin on upottauduttava niiden henkeen, tunkeuduttava ainoastaan syvemmälle hänen persoonallisuuteensa, ja sieltä käsin, kuin korkeammalta tasolta, on selkenevä, kuinka tämä ristiriita ei olekaan mikään ristiriita, ainoastaan sama asia nähtynä eri valaistuksessa. Ajatusrakenteen kokonaisuus riippuu sisällisesti rehellisyydestä ja kiinteästä, kohdistuvasta, asiassa pysyvästä kuvausvoimasta, eikä mistään ulkonaisesti noudatetusta johdonmukaisuudesta. Ken puhuu välittömästi havaitsemuksensa mukaisesti ja valaa lauselmansa omasta persoonallisuudestaan, hänen sanansa oikeassa hengessä ymmärrettyinä eivät voi joutua ristiriitaan keskenään; ristiriidan tuo niihin ainoastaan vieras, typistävä, ajatusten hennot juuret katkaiseva katsoja, joka ei voi omassa mielessään uudestaan synnyttää ja nähdä herätettyä kuvaa yhteyksissään ja riippuvaisuuksissaan.

Tämmöisen jokaiseen yksityiseen kohtaan keskittyvän sisältöpitoisuutensa vuoksi onkin Emerson henkisesti ravitsevimpia kirjailijoita. Sanon ravitsevimpia, sillä en löydä muutakaan sanaa, joka lähemmin vastaisi sitä tyydytettyä, turvallista tunnetta, jolla häntä lukee. Tosin löytyy kirjailijoita ja ajattelijoita, jotka ovat elämän tykyntää lähempänä, joiden suonissa elämä itse väkevämpänä, ahdistavampana, mutta ihanampanakin sykkii, joilla on hedelmällisempi, suurempia kokonaisuuksia omakseen sulattava omistuskyky, jotka voivat hengestään heittää valtaavammat siltakaaret ihmisen järjen ja olemisen salaperäisyyden välille, jotka, lyhyesti sanoen, ovat elämää uhkuvammat, riemukkaammat ja riemastuttavammat, semmoisia, joiden olennossa on väkevämpi usko ja elämä, ja jotka siis voivat sytyttääkin väkevämpää uskoa ja elämää, mutta näiden ihmiskunnan huumaajain ja hurmaajain rinnalla ja ohella on Emersonin laatuisilla viileämmillä, karummilla hengilläkin oma ihana ylevä tehtävänsä ihmiselämän kirkastajina ja tyynnyttäjinä. Heidän silmäinsä alla ei tosin olemisemme salaperäisyydessä muodostu mitään uutta, he eivät hedelmöitä meitä, avaa meitä uusiin näkemyksiin, näkemyksiin, joiden huumauksessa unohtaisimme itsemme, omat rajamme, ulkonaisen olemisemme vajanaisuudet, mutta he avaavat meille olevan hetken arvokkaaksi, täyttävät mielemme mietiskeliäällä tyvenellä järjen ilolla, rikastuttavat jokapäiväistä olemistamme. —

Se Emersonin kirja, joka täten ilmestyy suomenkielellä, ei ehkä ole se kirja, jossa Emersonin kirjoitustapa esiintyy luonteenomaisimpanaan ja välittömimpänään. Emerson on siellä parhaiten kotonaan, missä hän saa lausua ajatuksensa vapaasti, minkään ulkonaisen sommittelu-näkökohdan häntä häiritsemättä. Niinpä ovatkin hänen omimpia kirjojaan ne, joissa hänen selvitettävänään oleva aine ei mitenkään sido häntä pysymään jonkun ulkonaisen kokonaisuuden puitteissa, vaan joissa hän saa pudotella ajatuksensa kuin kultamurusina lukijan poimittaviksi ja joissa ei useinkaan näe, missä yhteydessä juuri luettu lause on edelliseensä ja selvitettävään asiaan, mutta joissa lause itsenään ja semmoisenaan on täyden ajattelevan huomion arvoinen. Tässä, nyt puheenaolevassa kirjassa ei Emerson ihan niin vapaasti ja huolettomasti saa jättäytyä kuhunkin yksityiseen lauseeseensa, hänen täytyy, – vaikka toisinaan tunteekin miten väkinäisesti se tapahtuu – koota ajatuksensa kulloinkin käsiteltävän persoonallisuuden ympärille, ryhmittää ne tiukemmin ja kohdistuvammin käsiteltävää ainetta koskeviksi. Mutta tästä ulkonaisesta keskittäymispakosta johtuu myöskin, että tämä kirja lienee edullisin ensi tutustaumiselle Emersoniin. Hänen ihmiskunnan johtavia henkiä käsittelevät luentonsa saavat siitä semmoisen helposti seurattavan yhtenäisyyden, jota muuten ei Emersonilla tapaa, ja ovat ne siitä syystä kevyemmät lukea kuin useat muut hänen kirjoituksensa. Sen ohella on Emerson näissäkin yhä Emerson, lyhyt, ytimekäs, sattuva, ja tarjoo esitettävä, korkea, ihmistä lähellä oleva aine hänelle tilaisuuden lukemattomiin karun miehekkäisiin, henkeä rohkaiseviin ja valaiseviin sanoihin.

– Varsinkin luulisi kirjan semmoisen kun tämä otolliseksi ja terveelliseksi aikana ja oloissa semmoisissa kuin nykyiset meillä täällä Suomessa, jolloin kaikki keskinäinen arvonanto ja kunnioitus ihmisten välillä tuntuu olevan järkähtänyt sijoiltaan ja jolloin kaikenmoiset, ei päivänsankarit edes, vaan päivänkirkujat täyttävät pimeällä, pienellä touhullaan ja kiihkollaan mielet ja jolloin räikeys tuntuu vievän miehensä pitemmälle kuin pätevyys. On hyvä, jos tässä masentavassa sekasorrossa mielet hetkeksi tulevat johdetuiksi siihen mielentilaan, joka on kaiken todellisen edistymisen ensimäinen ehto ja lähde, kunnioitukseen ihmiskunnan parhaimpia kohtaan. Kunnioitus, ehdoton, avaroittava, on nimittäin ihmisen kasvattavin, kohottavin tunne; siitä juo sielu iäisyyttä ja kasvuvoimaa, ja sen varassa vartumme, tulemme ihmisiksi. Kunnioituksen voima on sivistyksen voimaa. Siinä kansassa ei ole ainesta sivistyskansaksi, jonka jäsenissä ei pala sammumaton, harras kunnioitus, joka ei, kaiken muun unohtaen, kunnioita henkeä. Ja hengen kunnioittamiseen on Emerson suuri kasvattaja.

Volter Kilpi.

I.
Suurten miesten merkityksestä

On luonnollista uskoa suuriin miehiin. Emme hämmästyisi yhtäkkiä tavatessamme nuoruutemme toverit sankareina ja ruhtinaallisessa asemassa. Kaikki mytologia alkaa puolijumalilla, ja olot, joissa nämä elävät, saavat ylevän ja runollisen loisteen: heidän neronsa kohottaa ne kirkkauteen. Gautama-taruissa söivät ensimäiset ihmiset maata, ja maistui se heistä suloisen hyvältä.

Luonto näyttää olevan olemassa jaloimpia varten. Maailman säilyttävä voima on parasten ihmisten totuudenrakkaus: he ovat maan suola ja terveys. Ken on elänyt heidän kanssaan, hänelle on elämä ollut iloisaa ja virkistävän voimakasta. Elämä tulee suloiseksi ja siedettäväksi ainoastaan uskoessamme, että tällainen seurustelu on mahdollista, ja todellisuudessa tai henkisesti pyrimme me olemaan ylempiemme seurassa. Heidän nimiensä mukaan nimitämme me lapsemme ja maamme. Heidän nimensä ovat kutouneet sanoiksi kieleen, heidän teoksensa ja kuvansa kaunistavat huoneitamme, ja jokainen päiväntapahtuma johtaa mieleen jonkun kaskun heistä.

Etsiä suurta miestä on nuoruuden unelma ja miehuuden vakavin teko. Me matkustamme vieraisiin maihin tavataksemme hänen luomiaan – jos mahdollista saadaksemme nähdä vilahduksen hänestä itsestäänkin. Mutta sen sijaan työntää kohtalo meidät toisaalle. Te sanotte, että englantilaiset ovat käytännöllistä väkeä, saksalaiset vieraanvaraisia, että Valensiassa on suloinen ilmasto ja että Sacramenton vuorissa on kultaa koottavana. Entä sitte, mutta minä en matkusta tavatakseni mukavuudessa elävää, rikasta ja vieraanvaraista kansaa tai kirkasta sini-ilmaa tai kalleuksia, jotka ovat liika kalliita. Mutta kunpa olisi joku magneetti, joka osoittaisi ne maat ja asumukset, missä sisällisesti rikkaita ja voimakkaita ihmisiä asuu, niin moisin kaiken ja ostaisin sen, ja vielä tänäpäivänä lähtisin minä matkalle.

Koko ihmissuku on yhdessä kanssamme velassa heille. Tieto, että jossakin kaupungissa asuu mies, joka on keksinyt rautatien, kohottaa kaikkien sen asukkaiden arvoa silmissäni. Mutta suunnattominkin kaupunki, jos sen asukkaat ovat henkisesti mierolaisia, on inhottava kuin mätänevä juusto, tai muurahaiskeko, – mitä suurempi, sitä inhottavampi.

Meidän uskontomme on näiden suojeluspyhäimme rakastamista ja hellimistä. Tarujen jumalat ovat huippu- ja välkekohtia suurten miesten elämässä. Kaikki me valamme astiamme saman kaavan mukaan. Kaikki meidän valtaavat jumaluusoppimme, juutalaisuus, kristinusko, buddhalaisuus, muhamettilaisuus, ovat välttämättömiä ja välittömiä ihmismielen vuodatuksia. Historiantutkija on kuin mies, joka menee kauppapuotiin ostaakseen pukuja tai verhoja. Hän kuvittelee saaneensa uuden esineen. Jos hän käväisisi tehtaassa, havaitsisi hän, että hänen uusi kankaansa vain toistaa samoja kiehkuroita ja ruusukkeita kuin ne, mitkä tapaa Theben pyramidien sisäseinämillä. Käsityksemme jumalasta ja jumaluudesta on ihmissielun kirkastunut kuva. Ihminen ei voi piirtää, luoda taikka ajatella muuta kuin ihmistä. Hän uskoo, että suurten alkuaineitten pohjana ovat hänen ajatuksensa. Ja meidän ajattelumme tapaa kaikkialla saman alkuolemuksen, olkoon se sitte yhtenä tai erillisenä.

Jos nyt ryhdymme tutkimaan sen avun laatua, minkä saamme muilta, niin varokaamme liiaksi noudattamasta nykyaikaista tutkimusta ja alkakaamme kylliksi alusta. Me emme saa taistella rakkautta vastaan emmekä kieltää toisten ihmisten oleellista olemassaoloa. En tiedä, miten meidän on käyvä. Meissä elää yhteiskunnallisia voimia ja vaistoja. Meidän tunteemme toisia ihmisiä kohtaan synnyttää jonkinlaisen edun ja hyödyn vuorovaikutuksen, jota ei mikään voi korvata. Voin toisen avulla tehdä semmoista, jota en voi tehdä yksin. Voin sanoa sinulle semmoista, jota en ennen ole voinut sanoa itselleni. Muut ihmiset ovat suurennuslaseja, joiden avulla luemme omaa mieltämme. Kukin ihminen etsii ihmisiä, jotka ovat toista laatua kuin hän itse, ja hyviä laatuaan; se on: hän etsii ihmisiä, jotka ovat hänen vastakohtiaan, ja mitä jyrkimmässä määrässä hänen vastakohtiaan. Mitä voimakkaampi on luonto, sitä tehokkaampi on sen vastavaikutus. Säilyttäkäämme laadut puhtaina. Jättäkäämme pikkunerot arvoonsa. Pääeroavaisuus ihmisten välillä on siinä, täyttävätkö he omat tehtävänsä vai eivätkö. Ihminen on semmoinen jalo kasvi, joka kehkeää kuin palmu sisältä ulospäin. Omat tehtävänsä, vaikka mahdottomat toisille, voi hän suorittaa kevyesti ja kuin leikillä. Sokurin on helppoa olla makeata ja salpietarin suolaista. Näemme usein paljon vaivaa tavoittaaksemme ja saavuttaaksemme semmoista, joka itsestään lankeaisi käsiimme. Sitä ihmistä pidän minä suurena miehenä, joka elää korkeammissa ajatuspiireissä, joihinka toisten täytyy kohota työllä ja vaivalla; hänen tarvitsee ainoastaan aukaista silmänsä nähdäkseen asiat niiden todellisessa valossa ja suurissa suhteissa, kun taas toisten täytyy tehdä tuskallisia korjauksia ja valppaasti varoa itseään kaikilta mahdollisilta erehdyksiltä. Sellainen ihminen auttaa meitä juuri tässä suhteessa. Kauniin henkilön ei ole mikään vaiva kuvastaa kauniilta silmiimme, ja kuitenkin, kuinka armaan hyvä on hänen tekonsa! Vaikeampaa ei ole viisaankaan jakaa viisauttaan toisille. Ja kukin voi tehdä omat parhaat tekonsa helpoimmasti. "Peu de moyens, beaucoup d'effét." [Vähällä paljon.] Se on suuri, ken luonnostaan on sitä, mitä hän on, eikä missään muistuta toisia.

Mutta hänen täytyy olla hengenheimolaisemme ja vaikuttaa jollakin tapaa selvittävästi elämäämme. En voi itse ilmaista, mitä haluaisin tietää, mutta olen huomannut löytyvän ihmisiä, joiden luonne tai teot vastaavat kysymyksiin, joita en ole älynnyt tehdäkään. Vastaapa joku semmoiseenkin kysymykseen, jota ei kukaan hänen aikalaisistaan ole tehnyt, ja jää yksin. Menneet ja nykyiset uskonnot ja filosofiat vastaavat moneen muuhun kysymykseen. Muutamat ihmiset vaikuttavat meihin rikkaina mahdollisuuksina, mutta ollen avuttomia itsessään ja avuttomia aikansa keskellä eivät he – ikäänkuin jonkun leikkivän ilmassa liihottelevan vaiston uhreina – voi ilmaista sitä, mitä kaipaamme ilmaistuksi. Mutta suuret ovat lähellä, me tunnemme heidät ensi silmäykseltä. He tyydyttävät kaikki odotuksemme ja täyttävät aina paikkansa. Mikä on hyvää, se on aina vaikutusvoimaista, hedelmällistä; se ottaa tilansa, hankkii ravintonsa ja liittolaisensa. Terve omena kantaa siemeniä, ei sekasikiö. Jos mies on paikallaan, on hän luova, hedelmällinen, kiehtova, ja hurmaten joukot panee hän aikeensa täytäntöön. Virta uurtaa omat uomansa, ja kukin oikeutettu aate murtaa omat tiensä ja luo omat menestymisehtonsa: – viljaa ravinnoksi, muodot ja laitokset ilmaisukeinoiksi sisäisille pyrinnöille, aseet taistelua varten, oppilaat, jotka sitä selvittävät. Todellisella taiteilijalla on koko maanpiiri alustanaan, seikkailijalla ei vuosikausien taistelujen jälkeenkään ole leveämpää ponnistusalaa jalkainsa alla kuin omat anturansa.

Tavallisessa puheessamme eroitamme kaksi eri laatua hyötyä tai etua, joita meillä on suurista miehistä. Välitön anti on mieluista alkuperäisemmälle käsityskannalle; välitön aineellisen tai henkisen avun anti, semmoisten kuin terveys, ikuinen nuoruus, tarkat aistit, parannustaito, taikavoima, ennustustaito. Poikanen uskoo, että on olemassa opettaja, joka voi myydä hänelle viisautta. Kirkkokunnat uskovat vieraaseen lunastusvoimaan. Mutta, tarkemmin katsoen, emme anna suurta arvoa välittömille antimille. Ihminen on sisältäpäin kehkeävä olento, ja kasvatus on ainoastaan kehittämistä. Muilta saamamme apu on keinotekoista, ulkonaista, verrattuna luonnon ilmestyksiin itsessämme. Minkä täten opimme, on ihanaa opittuna ja toteutettuna, ja vaikutus siitä jää elämään. Todellinen siveys on sisäistä ja säteilee sielusta ulospäin. Antimet ovat ristiriidassa kaikkeuden lakien kanssa. Toisia palvellen palvelemme itseämme. Ihmisen lunastus tapahtuu hänen itsensä kautta. "Hoida omat asiasi!" sanoo henki: "houkkio, aiotko kurottaa pilviin tai sekaantua muiden ihmisten asioihin?" Vielä on jälellä välillinen palvelus. Ihmisillä on kuvannollinen ja edustava merkitys, ja hyödyttävät he meitä henkisesti. Böhme ja Swedenborg näkivät, että oliot ja asiat ovat esikuvallisia ja edustavia. Samaten ovat ihmiset esikuvallisia, edustaen ensinnäkin olioita, toiseksi aatteita.

Kuten kasvit muuntavat kivennäisaineita eläinten ravinnoksi, siten muuntaa kukin ihminen jotakin raaka-ainesta luonnossa ihmistarpeisiin. Tulen, sähkön, magnetismin, raudan, lyijyn, lasin, pellavan, silkin, puuvillan keksijät; työ-aseitten tekijät, kymmenmurtolaskutavan keksijä, mittaustieteilijä, insinööri, soittotaiteilija, – kukin he omalta kohdaltaan tasoittavat yhteistä tietä läpi tiettömän, tuntemattoman tiheikön. Kussakin ihmisessä elää joku salaperäinen veto jotakin varmaa luonnonalaa kohti, jonka toteuttaja ja tulkitsija hän on, kuten Linné kasvien, Huber mehiläisten, Fries jäkäläin, Van Mons päärynäin, Dalton atoomien, Euclides viivojen, Newton differentsiaalilaskutavan.

Ihminen on luonnon keskiö, josta langat johtavat kaikkeen maailmassa, niin juoksevaan kuin kiinteäänkin, niin aineellisesti olevaan kuin aineessa vaikuttavaankin. Maa pyörii, ja jokainen turve, jokainen kivi joutuu kerta puolipäivän auringon paahteeseen: samaten joutuu jokainen elin, jokainen elintoiminta, happo, kide, tomuhiukkanen suhteeseen ihmisen aivojen kanssa. Se saa vartoa kauan, mutta sen vuoro tulee. Kullakin kasvilla on oma loisensa ja kullakin luodulla oliolla oma rakastajansa ja runoilijansa. Höyry, rauta, puu, kivihiili, magneetti, jodi, vilja, puuvilla ovat jo päässeet oikeuksiinsa; mutta kuinka harvoja aineksia on taidokkuutemme sentään tähän asti käyttänyt hyväkseen! Enimmät luontokappaleet ja luonnonvoimat piilevät vielä salassa ja odottavat. Näyttää kuin kukin niistä odottaisi, kuten tarujen lumottu prinsessa, määrättyä ihmisellistä vapauttajaansa. Kukin niistä on päästettävä lumouksestaan ja astuva päivänvaloon ihmishaamussa. Keksintöjen historiassa näyttää kuin olisi kukin kypsä ja salattu totuus ikäänkuin muovaillut aivot itselleen. Magneetin piti ruumiillistua ihmiseksi jonakin – Gilbertinä, Swedenborgina, tai Örstedinä, ennenkuin ihmisjärki voi käsittää sen voimat.

Jos rajoitamme huomiomme ainoastaan silmiinpistävimpiin voittopuoliin; – niin liittyy kivennäis- ja kasvimaailmaan omituinen vakava viehätys, joka korkeimmissa asteissa suorastaan ilmenee luonnon sulona – kuten kiteen säihke, luontaistaipumusten varmuus, kulmien täsmällisyys. Valo ja pimeys, kuumuus ja kylmyys, nälkä ja ravinto, makea ja karvas, kiinteät ja nestemäiset aineet sekä kaasut kiertävät ympärillämme armaassa kehässä, viihdyttäen miellyttävällä vaihtelullaan elämän päivää. Jok'ikinen päivä toistaa silmä tuota ensimäistä olemisen ylistystä, – "ja katso, kaikki oli sangen hyvää". Me tiedämme, missä ne ovat löydettävissä nuo taiturit, ja mieltymyksemme niihin yhä suurenee rohkeampien sielujen vähäisen kokemuksen perustalla. Mutta olemmekin oikeutetut korkeampiin etuihin. Tiede näet on vajanainen niin kauan kuin ihmismieli ei ole leimannut sitä vaikutuksellaan. Toista on logaritmijärjestelmä ja toista sen elävä toteutuminen kasvitieteessä, säveltaiteessa, optiikassa, rakennustaiteessa. Laskutaito, anatomia, rakennustaide, tähtitiede kätkevät itsessään edistysmahdollisuuksia, joita tuskin voi aavistaakaan ensi näkemältä, kun ne yhtyneinä järkeen ja tahtoon astuvat elämään ja toistuvat puhelussa, luonteissa ja yhteiselämässä. Mutta tästä myöhemmin. Nyt puhumme ainoastaan perehtymisestämme niihin niiden omassa piirissä ja siitä, miten ne näyttävät ikäänkuin tenhoavan ja vetävän luokseen jonkun neron, joka koko elämäkseen omistautuu yhdelle ainoalle asialle. Tulkitsemisen ja selvittämisen mahdollisuus perustuu jonkinmoiseen yhteyteen havaitsijan ja havaittavan välillä. Kaikella aineellisella on taivaallinen puolensa, on se kohtansa, jossa se kosketuksessa ihmismielen kanssa vaihtuu henkiseksi ja kohoo välttämättömyyksien piiriin, jossa sillä on yhtä ehdoton sijansa kuin kaikella muullakin. Ja tätä päätekohtaansa kohden pyrkii kaikki oleva alinomaa. Kaasut tihenevät kiinteiksi, kemialliset aineet joutuvat kasveihin ja kasvavat, joutuvat eläimiin ja liikkuvat, joutuvat ihmiseen ja ajattelevat. Mutta valitsijakunta määrää myöskin edustajansa kannan. Hän ei ainoastaan edusta, vaan kuuluu itse myöskin edustettavainsa piiriin. Ainoastaan kaltainen voi ymmärtää kaltaistaan. Syy, miksi ihminen ymmärtää jotakin luonnosta, on se, että hän itsekin on sitä, hän on suorastaan puhjennut luonnosta, tai olemasta sen osana. Eläväksi tullut kloori tietää jotakin kloorista, lihaksi tullut sinkki sinkistä. Ainesten laatu määrää hänen elämänsä suunnan; ja hän voi lukuisissa vivahduksissa ilmaista näiden ainesten ominaisuuksia ja voimia, koska hän on muodostunut niistä. Ihminen, maailman tomusta luotu, ei unohda alkuperäänsä; ja kaikki mitä ei henki vielä ole virvoittanut eläväksi, on kerta puhuva ja ajatteleva. Luonto, jonka syvänteitä ei vielä ole paljastettu, on joskus tuleva ilmi kaikissa salaisuuksissaan. Sanoisimmeko että kvartsivuoret ovat jauhenevat lukemattomiksi Vernereiksi, von Buch'eiksi, Beaumont'eiksi, ja että ilmapiirien laboratoriossa soljuu alkutilassaan ties mitä Berzeliuksia ja Davys'ia?

Niinpä istumme lietemme ääressä ja tapailemme käsillämme maailmaa navasta napaan. Tämä ikäänkuin kaikkialla läsnäoleminen lievittää tilamme puutteenalaista vajanaisuutta. Jonakin noista taivaallisista päivistä, jolloin taivas ja maa kohtaavat ja kohottavat ihanuuteen toisensa, tuntuu vajanaiselta, että meillä on ainoastaan yksi elämä elettävänämme: halajaisimme itsellemme tuhannet päät ja tuhannet ruumiit, jotta voisimme viettää sen sanomatonta kauneutta lukemattomilla tavoilla ja lukemattomissa paikoissa. Onko tämä ainoastaan kuvittelua? Niinpä toden totta, edustajissamme toistuvat voimamme moninkertaisina. Kuinka helposti omistammekaan heidän töittensä hedelmät! Kukin Amerikaan purjehtiva laiva on saanut karttansa Kolumbukselta. Joka ainoa novelli on lainannut Homeroolta. Jokainen salvumies, joka käyttää höyläänsä, lainaa unohtuneen keksijän neroa. Elämää ympäröi tietojen kehä, ihmisten jälkeenjättämä, ihmisten, jotka ovat häipyneet, jättääkseen valosäikeensä taivaallemme. Insinööri, kauppias, lakimies, lääkäri, siveysopin saarnaaja, jumaluusoppinut, jokainen ihminen, sikäli kuin hänellä on jotakin tietoa, kaikki ovat he elinehtojemme kartoittajia, sen pituus- ja leveysasteiden määrittelijöitä. Nämä uranaukaisijat rikastuttavat meitä joka taholle. Meidän pitää avaroittaa elinpiiriämme ja monistaa suhteitamme. Me voitamme yhtä paljon havaitessamme uuden ominaisuuden vanhassa maapallossamme kuin keksiessämme uuden tähden.

Olemme liian alttiisti vastaanottavia saadessamme tuollaista aineellista tai puol'aineellista apua. Emme saa olla yksinomaan säkkejä ja vatsoja. Tai astuaksemme askelta korkeammalle – meitä hyödyttää enemmän myötätuntomme. Toimeliaisuus on tarttuvaa. Tähtäämällä katseemme sinne, minne toisetkin tähtäävät katseensa, ja käsittelemällä samoja asioita, tavoitamme ja oivallamme sen lumon, joka on viehättänyt nämä toisetkin. Napoleon sanoi: "Älä taistele liika usein saman vihollisen kanssa, muuten opetat hänelle koko sotataitosi." Puhumalla paljon jonkun valpasmielisen ihmisen kanssa opimme hyvin nopeasti näkemään asiat samassa valossa kuin hänkin, ja aavistamme kussakin eri tapauksessa hänen ajatuksensa.

Ihmiset voivat auttaa toisiaan järjellään ja tunteellaan. Muu apu on minusta ainoastaan näennäistä. Jos aiotte antaa minulle leipää ja lämpöä, niin tunnen maksavani niistä täyden hinnan, ja lopulta jään kuitenkin samaksi mitä olinkin, en paremmaksi enkä huonommaksi; kaikki henkinen ja siveellinen hyvä taas on suoranaista voimien lisäystä. Se lähtee sinusta, tahtoen tai tahtomattasi, ja hyödyttää minua, jota et ikinä ole ajatellutkaan. En voi kuulla puhuttavankaan minkäänlaatuisista persoonallisista avuista ja suuresta työkyvystä tuntematta mielessäni virkoavan elokkaan päättäväisyyden. Kaikki mikä on ihmisvoimin suoritettavissa herättää meissä kilvoittelun halua. Cecilin sanat Valter Raleighistä: "Tiedän hänellä olevan suunnattoman työkyvyn", ne vaikuttavat kuin sähköisku. Samaten vaikuttavat Clarendonin kuvaukset Hampdenista, "jonka työteliäisyyttä ja valppautta ei uutterinkaan voinut väsyttää ja uuvuttaa, ja joka oli niin läpitunkevan lahjakas, ettei ovelinkaan ja teräväpäisinkään voinut johtaa häntä harhaan, sekä jonka mieskohtainen rohkeus oli tasapinnassa hänen parhaiden avujensa kanssa", – tai Falklandista, "joka siinä määrin kunnioitti totuutta, että hän ennemmin olisi tahtonut varastaa kuin teeskennellä". Emme voi lukea Plutarkoa sykähtämättömin sydämin; yhdyn kiinalaisen Menciuksen lauselmaan: "Viisas mies on satojen sukupolvien opettaja. Missä Loon tavat tunnetaan, siellä tulevat tyhmät viisaiksi ja horjuvat päättäväisiksi."

Tämä selittää elämäkerrallisten kuvausten siveellisen merkityksen; kuitenkin on vainajien vaikeampi liikuttaa elävien sydämiä kuin omien aikalaisten, vaikkapa näiden nimet eivät eläisikään yhtä kauan. Mitä merkitsee minulle semmoinen ihminen, jota en koskaan ajattele, kun taas syvimmässä yksinäisyydessäkin ovat luonani ne, jotka tukevat henkeäni ja ihmeellisesti ylentävät ja elähyttävät mieltäni. Rakkaus osaa aavistaa toisen ihmisen elämäntehtävän paremmin kuin hän itse ja uljaasti rohkaisten pysyttää häntä tehtävässään. Mitä on ystävyydessä ylevämpää kuin tuo jalo vetovoima, jolla se liittyy kaikkeen hyvään meissä? Emme koskaan enää ole ajattelevat halventavasti itsestämme ja elämästä. Olemme kannustetut pyrkimään jotakin tarkoitusperää kohti, eikä maatyömiehen työskentely radan varrella enää saata meitä häpeämään.