Kitabı oku: «Hedelmällisyys», sayfa 12

"Niin kyllä, niin kyllä", vastasi toinen, joka oli tuskin kuunnellutkaan, vaan ajatteli ainoastaan omia asioitaan. "Minun mieheni on konttoorissa, ja minä tulen tänne päästäkseni kaikesta vaivasta siellä kotona; meillä on niin ahdas ja epämukava asunto. Muuten on minulla vaan pieni kaksivuotias tyttö, joka on maaseudulla imettäjänsä luona. Meidän täytyy ottaa hänet kotiin ja lähettää äsken syntynyt hänen sijalleen. Herra Jumala, kuinka paljon kustannuksia!"

Mutta nyt heidän puhelunsa keskeytettiin. Mustiin puettu, hunnutettu nainen tuli sisään talon palvelustytön kanssa, joka pyysi häntä odottamaan. Mathieu aikoi nousta ylös. Hän käänsi selkänsä naista kohden, mutta peilissä tunsikin hän rouva Morangen. Hän oli kahden vaiheilla, mutta rouva Morangen paksu huntu vaikutti sen, että hän istahti taaskin nojatuoliin, aivankuin lukemiseen vaipuneena. Rouva Morange ei nähnyt häntä, mutta peilissä seurasi Mathieu hänen pienimpiäkin liikkeitään.

"Vaikka täällä on kalliimpaa", jatkoi konttoristin vaimo, "tulin minä kuitenkin tänne, koska olin päättänyt, ett'en koskaan enään käytä sitä kätilöä, joka kirvoitti minut pikku tytöstäni. Minä olin nähnyt liian paljon hänen luonaan, ja niin likaista ja niin paljon vastuksia!"

"Kuka hän sitten oli?" kysyivät toiset.

"Oh, ilkeä lurjus, jonka pitäisi olla linnassa. Ette voi kuvitellakaan, millainen pesä se oli, viheliäisiä koppeja huoneina, sänkyjä sellaisia, että ne oksennuttavat ja sellainen hoito ja ruoka! Eikä ole ainoatakaan ryövärein luolaa, jossa olisi tehty niin paljon rikoksia. Se on käsittämätöntä, ett'ei poliisi iske häneen. Minä olen kuullut tytöiltä, jotka ovat päähoidokkaita siinä talossa, että kun menee sinne, niin saa olla varma synnyttävänsä kuolleen lapsen. Kuolleina syntyneet ovat sen talon erikoisala. Raha maksetaan etukäteen. Ja se noita harjoittaa myös sikiön ulos ajamista suuressa määrässä. Kun minä olin hänen luonaan, oli siellä kolme hienoa naista, joita hän kaiveli rautapuikolla."

Mathieu huomasi nyt, että Valérie seisoi liikkumatta ja kuunteli innokkaasti. Hän ei kääntänyt edes päätään noihin keskustelijoihin päin, mutta hänen silmänsä loistivat kuin kuumetautisen hunnun alla.

"Täällä ei teidän tarvitse nähdä mitään sellaista", huomautti työläisnainen. "Rouva Bourdieu ei tahdo saattaa itselleen ikävyyksiä."

Toinen alensi äänensä.

"Minä olen joka tapauksessa kuullut, että hän oli pahassa pulassa … erään kreivittären tähden, jonka eräs ylhäinen henkilö toi tänne. Ja se oli aivan äskettäin."

"Mahdollisesti, jos on kysymyksessä rikkaat. Kaikki kätilöt tekevät sellaista. Mutta rouva Bourdieun liike on joka tapauksessa arvossa pidetty."

Syntyi taas hiljaisuus. Sitten jatkoi hän palaamatta äskeiseen:

"Jos minä olisin edes voinut tehdä työtä viimeisiin hetkiin asti. Mutta tällä kertaa olen minä niin heikko, että minun on täytynyt olla pois työstä jo kaksi viikkoa. Ja minä en tosiaan saa hemmotella itseäni, minun täytyy lähteä täältä niin pian kuin voin, jos olen terve tai en. Pienokaiset odottavat minua kotona. Tiedättekö, te saatte minun ihan katumaan, ett'en ole mennyt tuon teidän ilkeän lurjuksenne luokse. Mikä hänen nimensä on?"

"Hän on rouva Rouche, jonka kaikki sen korttelin piiat ja nartut tuntevat erittäin hyvin. Hänen pesänsä on kauimpana Rocherkadun varrella, haiseva luola, jonne minä en enään uskaltaisi mennä keskellä päivääkään, nyt kun tiedän, millaisia julmuuksia siellä tehdään."

He vaikenivat ja menivät matkaansa. Rouva Bourdieu seisoi työhuoneensa ovella. Ja kun Mathieu ei noussut ylös, vaan istui unohdettuna suuren nojatuolin korkean selkälaudan takana, meni Valérie kätilön luokse. Hän oli nähnyt Valérien palavin silmin kuuntelevan noitten kahden naisen viimeisiä sanoja. Nyt antoi Mathieu sanomalehtensä vaipua polvilleen ja vaipui synkkiin ajatuksiin: hän ei voinut saada mielestään noita naisasioita, häntä hirvitti kaikki se kauheus, joka asuskeli pimeydessä. Kuinka kauvan olikaan hän istunut siinä? Sitä hän ei tiennyt, mutta kahden naisen ääni herätti hänet mietteistään.

Siinä oli rouva Bourdieu, joka saattoi Valériea ulos. Hän hymyili äidillisellä tavalla, mutta Valérie näytti itkeneen, ja hänen kasvonsa hehkuivat tuskasta ja häpeästä.

"Te olette ymmärtämätön, rakas lapseni, te puhutte tyhmyyksiä, joita minä en tahdo kuulla. Menkää nyt heti kotiinne ja olkaa järkevä."

Kun Valérie oli poistunut sanaakaan sanomatta, äkkäsi rouva Bourdieu Mathieun, joka oli noussut seisomaan. Hän muuttui äkkiä vakavaksi, hän oli luultavasti tyytymätön siihen, että oli puhunut liian kovalla äänellä. Mutta nyt tuli Norinekin sisään, ja silloin syntyi iloinen keskustelu, sillä kätilö myönsi mielellään, että hän erityisesti piti kauniista tytöistä. Kauneus on ainakin ymmärrettävä syy lankeemukseen, sanoi hän. Norine sai luvan saada kahvia aamiaisensa lisäksi, koska hän tarjoutui sen itse maksamaan. Ja kun Mathieu oli luvannut Norinelle, että hän tulee taaskin tervehtämään, läksi hän pois.

"Ottakaa mukaanne appelsiineja ensi kerralla!" huusi kaunis Norine portailta, punaposkisena ja onnellisena.

Kun Mathieu kulki Boëtiekatua, seisahtui hän äkkiä. Tämän kadun kulmassa näki hän Valérien, joka seisoi käytävällä puhumassa erään herran kanssa: se oli Morange, hänen miehensä. Mathieu oli aivan varma siitä, että Morange oli seurannut vaimoaan ja odottanut häntä kadulla, kun hän kävi kätilön luona, ja nyt seisoivat he siinä, hämmentyneinä, epäröiden ja neuvottomina ja keskustelivat asiastaan. He eivät edes huomanneet, että ohitsekulkijat heitä tyrkkivät; he olivat sekä kuurot että sokeat sen vaaran tähden, joka heitä uhkasi, ja antoivat kohtalon heitellä itseään kuin tahdottomia esineitä. Heidän tuskansa oli silminnähtävä, he taistelivat jotakin kauheata sisällistä taistelua. Senkin seitsemän kertaa muuttivat he paikkaansa, tulivat ja menivät, polkivat kuumeisina maata, pysähtyivät sitten taas ja alkoivat hiljaa keskustella. Kerran tunsi Mathieu ääretöntä helpotusta ja luuli, että he olivat pelastuneet, sillä he kääntyivät pois La Boëtiekadulta ja lähtivät Grenelleä kohden alakuloisina ja alistuneen näköisinä. Mutta sitten he pysähtyivät taas ja vaihtoivat muutamia epätoivon sanoja. Ja nyt sai Mathieu surukseen nähdä heidän taaskin kääntyvän takaisin, kulkevan La Boëtiekatua Rocherkadulle.

Mathieu oli seurannut heitä yhtä vapisevana ja häpeissään kuin he itsekin. Hän tiesi, mihin he menivät, mutta hän tahtoi päästä varmuuteen. Kolmekymmentä askeletta tuosta likaisesta, vanhasta talosta, juuri siinä, jossa Rocherkadun mäki alkaa, pysähtyi hän ja kätkeytyi erääsen porttikäytävään, sillä hän tiesi, että nuo aviopuolisot katselevat epäluuloisina ympärilleen, aivankuin pahantekijät. Ja niin tapahtuikin: kun Moranget tulivat tuohon mustaan ja haisevaan porttikäytävän luo, menivät he ensin ohitse ja vilkaisivat vaan keltaiseen osoitekilpeen; sitten kääntyivät he takaisin ja tulivat vakuutetuiksi siitä, että kukaan ei heitä nähnyt. Nyt eivät he enään epäröineet, he menivät sisään, vaimo edellä ja mies perässä, sillä vaimo tahtoi nähtävästi saada miehensä mukaansa. Tuo vanha, rappeutunut talo, joka haisi laskuojalta ja murhilta, näkyi nielleen heidät.

Mathieu oli näkevinään heidän kulkevan porttikäytävän läpitse, menevän yli ummehtuneen pihan, palvelustytön, jolla oli likainen esiliina, päästävän heidän sisälle ja rouva Rouchen, jolla oli suuri nenä ja aina hymyili happamesti, ottavan heidän vastaan pienessä vierashuoneessa. Ja affääristä keskusteltiin ja sovittiin. Tässä ei ollut enään kysymyksessä salainen äiteys, häpeällinen synnytys, joka oli saanut Mathieun sydämen vuotamaan verta rouva Bourdieun luona; tässä oli kysymyksessä halpamainen, ilkeä murha, tuo inhoittava sikiön ulos ajo, joka tuhoaa elämän sen omassa lähteessä. Vietellyt tytöt, jotka eivät tiedä viettelijänsä nimeä, palvelustytöt, joille lapsi on mahdottomana rasituksena, naidut naiset, jotka eivät tahdo tulla äideiksi, he kaikki menivät miehen suostumuksella tai ilman sitä kaikessa salaisuudessa tuohon rikoksien pesään. Sikiön ulosajajan rautapuikko teki tehtävänsä hiljaisuudessa, ja tuhansia elämänalkuja virtasi sieltä ulos yhdessä katuojan lian kanssa.

Sillä aikaa kuin elämänalkujen virta kasvoi ja paisui kirkkaassa auringon valossa ja nesteet kuohuivat lakkaamatta, musersivat rouva Rochen pienet, luisevat kädet elämänsiemenet tuossa pimeässä hökkelissä, joka haisi rasvalta ja vereltä. Rikoksellisempaa saastaisuutta, likaisempaa maan ikuisen hedelmällisyyden loukkaamista ei voi ajatellakaan.

V

Maaliskuun toisena päivänä, päivän koitteessa, tunsi Marianne ensimäiset synnytystuskat. Ensin ei hän tahtonut herättää Mathieutä, joka nukkui rautasängyssä hänen vieressään. Mutta kun hän seitsemän aikaan kuuli Mathieun liikkuvan, piti hän viisaampana ilmoittaa hänelle asiasta. Mathieu oli noussut suudellakseen Mariannen kättä, joka oli peitteen ulkopuolella.

"Niin, niin, rakkaani, ole nyt hyvin hellä minulle … minä luulen, että se tapahtuu tänään."

He olivat jo odottaneet kolme päivää ja kummastelivat hieman sen viipymistä. Sekunnissa oli Mathieu jalkeilla ja kysyi innossaan:

"Onko sinulla tuskia?"

Marianne hymyili rauhoittaakseen häntä.

"Eipä juuri paljon vielä. Vähän alkaa olla. Aukase ikkuna ja pane kaikki kuntoon, saammepa sitten nähdä."

Kun Mathieu veti syrjään ikkunaverhot, täyttyi huone iloisella auringon valolla. Avaralla, vaaleansinisellä aamutaivaalla ei ollut pilvenhattaraakaan. Suloisen lämmin kevätilma virtasi sisään, ja erään naapurin puutarhassa näkyi jo joukko suuria nupulla olevia syreenipuita.

"Katsohan, katsohan, rakkaani, mitenkä kaunista ulkona on. Oi, mikä onni! Hän syntyy auringon valossa, se pieni rakas olento!"

Ennenkuin Mathieu puki päälleen, istahti hän Mariannen vuoteen laidalle, katseli häntä tarkkaan ja suuteli silmille.

"Katso minuun, että minä saisin sen oikein tietää … vielä ei sinulla liene liian paha olla, eihän sinulla vielä lie liian suuret tuskat?"

Marianne hymyili yhä, vaikka hän juuri tällä hetkellä taisteli ankaraa, viiltävää kipua vastaan.

"Ei, minä vakuutan sen sinulle! Se menee kyllä aivan hyvästi. Pitää vaan pysyä järjellisenä, sehän on vaikea hetki. Anna minulle nyt oikein pitkä suutelo, niin että minä saan rohkeutta, äläkä sinä minua surkuttele, sillä silloin sinä saat minun itkemään."

Vasten tahtoaankin tuli hänelle kyyneleet silmiin hänen yhä hymyillessään. Mathieu sulki hänet intohimoisesti syliinsä.

"Ah, minun rakastettu vaimoni, sinä olet oikeassa, meidän täytyy olla iloisia ja toivoa. Minä antaisin sinulle kaiken vereni saadakseni kärsiä yhdessä sinun kanssasi. Olkoon ainakin minun rakkauteni sinulle tukena ja voimain antajana!"

Ja syvästi liikutettuina suutelivat he toisiaan, ja näytti siltä kuin tämä hellyydenpuuskaus olisi vaikuttanut lieventävästi, sillä Marianne ei enään tuntenut tuskia; se oli yksi noita rauhallisia hetkiä, joita on lopullisen ratkaisun edellä. Marianne alkoi melkein luulla, että hän oli erehtynyt. Ja kun Mathieu oli saanut kaikki kuntoon, kehoitti Marianne häntä menemään konttooriinsa, kuten tavallista. Mutta Mathieu kieltäytyi; hän tahtoi lähettää sanan, että hän ei voi tulla. Sillä aikaa kuin Mathieu pani vuoteensa kokoon ja puki päälleen, keskustelivat he niistä toimenpiteistä, joihin nyt olisi ryhdyttävä. Palvelustytön pitäisi heti mennä noutamaan sairaanhoitajatar, jonka kanssa oli sovittu jo neljätoista päivää sitten. Mutta ensin piti hänen pukea lapset, joitten iloinen melu kuului viereisestä huoneesta. Edeltäpäin oli jo päätetty, että kun synnytyspäivä lähestyy, lähetettäisiin nuo neljä mellakoitsijaa viettämään päivänsä Beauchênen luokse; Constance oli kohteliaasti sanonut, että hänen pikku Mauricensa tahtoisi sinä päivänä tarjota heille aamiaista. Suurin suru oli siitä, että tohtori Boutan oli vielä eilen illalla ollut rouva Séguinin luona, jolla oli neljäkolmatta tuntia ollut kauheita tuskia, voimatta sittenkään synnyttää. Näiden molempain rouvain pelko oli siis oikeutettu, heidän synnytyksensä tapahtui samana päivänä. Mikä ikävä sattuma, jos tohtori ei voi jättää Valentine parkaa, josta he eivät olleet saaneet hyviä tietoja vielä eilen yhdentoista aikaan, jolloin he olivat menneet maata.

"Minä menen sinne", sanoi Mathieu. "Siellä minä saan tietää, pitkällekö on tultu, ja sitten otan minä Boutanin mukaani."

Kun kello löi kahdeksan, oli kaikki järjestyksessä. Sairaanhoitajatar oli jo tullut ja puuhaili alkuvalmistuksissa. Lapset oli puettu ja odottivat, että he vietäisiin pikku ystävänsä Mauricen luokse puutarhan tuolle puolen. Kun Rose oli suudellut äitiään, purskahti hän itkuun itsekään tietämättä mistä syystä, ja tahtoi jäädä kotiin, mutta Blaise, Denis ja Ambroise ottivat hänet mukaansa, sanoivat, että Rose on tyhmä ja että he antavat mamman mennä yksinään torille, jos nyt on se päivä, jolloin hän tahtoo ostaa heille pienen veljen, jonka tuloa oli ennustettu. Ja he rupesivat taas leikkimään ja meluamaan salissa; silloin soitettiin ovikelloa.

"Siellä on ehkä tohtori!" huudahti Mathieu, joka oli jäänyt Mariannen luokse ja kiirehti nyt alas.

Mutta etehisessä tapasikin hän Morangen ja hänen tyttärensä Reinen. Ensin ei Mathieu voinut eroittaa Morangen kasvoja, hän vaan kummasteli tätä varhaista vierastelua, joka oli niin odottamatonta, että hän ei voinut salata kummastustaan.

"Mitä minä näen, oletteko se te, rakas ystäväni?"

Kassanhoitajan ääni oli aivan muuttunut, murtunut ja kauhusta vapiseva.

"Olen, minä se olen. Teidän täytyy tehdä minulle eräs palvelus!"

Kun hän kuuli lasten olevan salissa, tyrkkäsi hän Reinen sinne.

"Mene sinä, rakkaani, leikkimään sinne pienten ystäväisi kanssa. Minä tulen sitten noutamaan sinua."

Kun hän tuli takaisin sulettuaan oven, näki Mathieu, että hänen kasvonsa olivat vääristyneet kauheasta tuskasta nyt, kun hänen ei enään tarvinnut hillitä itseään tyttönsä tähden.

"Herra Jumala, mitä on tapahtunut?"

Morange tukahutti nyyhkytyksensä, mutta vapisi niin, että hän tuskin voi puhua.

"Se on vaan sitä, että minun vaimoni on kuolemaisillaan. Hän ei ole kotona. Minä kerron teille kaikki. Reine luulee, että hän on matkustanut, ja minä olen sanonut olevani pakoitettu menemään noutamaan häntä. Minä pyydän teiltä, pitäkää Reine täällä niin kauvan kuin se on välttämätöntä. Mutta ei sillä hyvä, minulla on hevonen tuolla ulkona, teidän täytyy heti tulla minun mukaani."

Syvästä säälistään huolimatta teki Mathieu kieltävän liikkeen.

"Se on mahdotonta, ei tänään. Vaimoni on lapsivuoteessa."

Morange tuijotti hämmästyneenä häneen, aivankuin uusi onnettomuus olisi häntä kohdannut. Sitten vavahti hän, ja vihlovan katkerasti vääristyi hänen suunsa.

"Aivan oikein, teidän vaimonne oli raskaana, ja hän synnyttää lapsensa, niin se on luonnollista. Minä voin käsittää, että te tahdotte olla läsnä tuossa onnellisessa tapahtumassa. Mutta se ei mitään tee, teidän täytyy tulla minun kanssani, minä olen varma siitä, että te seuraatte minua, minä olen aivan liiaksi onneton. Minä vakuutan, että minä en voi yksinäni palata takaisin sinne, minne minä nyt vien teidät, minä en voi, minä en jaksa, minulla täytyy olla joku mukanani … oh, minä rukoilen teitä, minä vaadin teitä tulemaan!"

Noissa värähtelevissä ja änkytetyissä sanoissa oli niin paljon kauhua ja tuskaa, että ne liikuttivat syvästi Mathieun mieltä. Hän ymmärsi, että tuo heikko ja hellämielinen miesparka oli nyt menettänyt kaikki voimansa, että hän oli avuton kuin hukkuva lapsi.

"Odottakaa", sanoi Mathieu sitten, "minä käyn kuulustamassa, jos voin seurata teitä."

Hän kiirehti ylös ja kertoi Mariannelle, että Morangelle on täytynyt tapahtua jonkun onnettomuuden ja että kassanhoitaja oli tuolla alhaalla ja vannotti häntä tulemaan hetkeksi auttamaan.

Marianne sanoi heti, että Mathieun ei pitäisi kieltäytyä, varsinkin kun tuskat eivät nyt vaivanneet. Hän, Marianne, oli ehkä erehtynyt. Ja nyt tuli Mariannen päähän eräs ajatus: koska Morangella oli hevonen, voisi Mathieu ensin käydä Séguinillä, ilmoittaa asia tohtori Boutanille ja lähettää hän tänne, jos hän oli vapaa; sitten voisi hän rauhallisesti tehdä ystävälleen pyydetyn palveluksen.

"Sinä olet oikeassa, sinä olet kunnon nainen", sanoi Mathieu ja suuteli häntä taaskin suulle. "Minä lähetän Boutanin luoksesi ja tulen takaisin niin pian kuin mahdollista."

Hän meni sitten alas saliin, otti jäähyväiset lapsiltaan ja Reineltä, joka ei näyttänyt aavistavan mitään ja iloitsi sydämessään aamiaisesta, jonka hänenkin piti saada syödä Beauchênen luona. Sitten kutsui hän palvelustytön ja tahtoi, että tämä veisi heti lapset sinne. Kun hän sitten oli saattanut heitä puutarhan läpitse, katsoi hän heidän jälkeensä, kunnes he olivat tulleet Beauchênen portille.

Sillä aikaa oli Morange kävellyt edestakaisin alhaalla eteisessä menehtyneenä tuskasta ja levottomuudesta.

"Tuletteko te nyt? Kiirehtikää Jumalan tähden!"

Ajopeleissä vaipui hän selkänojaa vasten murtuneena, sortuneena, silmät kiinni ja käsi kasvoilla. Ennenkuin Mathieu nousi ajopeleihin, oli hän kysynyt, eikö voitaisi ajaa d'Antinkatua, ja kun hän sai vastauksen, että se oli juuri tien varrella, sanoi hän ajurille Séguinin osoitteen. Siellä sai hän kamarineidiltä tietää, että rouva oli vihdoinkin synnyttänyt, mutta että kaikki ei näyttänyt olevan lopussa vielä. Hän tyyntyi kuitenkin, kun Boutan lähetti hänelle ulos terveisensä, että hän on rouva Fromentin luona tunnin kuluttua.

Kun Mathieu nyt taas nousi vaunuihin, kääntyi ajuri taaksepäin ja kysyi, minne nyt ajettaisiin.

"Ajuri kysyy osoitetta."

"Osoitetta … niin, se totta. Rocherkatu, mäen alapuolella. Siellä on eräs halkokauppa."

Mathieu ymmärsi. Hän oli nähnyt paikan, hän tiesi kaikki. Ja kun Morange oli tullut melkein mielettömänä sisään ja sanonut, että hänen vaimonsa oli kuolemaisillaan, oli hän tuntenut rikoksellisuuden kylmän hengähdyksen. Se oli rouva Rouchen luona, siellä oli Valérie kuolonkamppailussa.

Morange tunsi luultavasti, että hänen täytyy antaa jokin selitys. Hän lopetti pitkän hiljaisuutensa, ja kuumeellinen into valtasi hänet. Mutta alussa ei hän voinut tunnustaa totuutta, hän yritti valehdella.

"Valérie oli mennyt erään kätilön luokse antaakseen tarkastaa itsensä. Tarkastuksen aikana sai hän niin ankaran verenvuodon, että verta ei voitu pysähdyttää."

"Ettekö lähettänyt noutamaan lääkäriä?"

Tämä kysymys sai hänet hämille. Hän epäröitsi vastatessaan:

"Lääkäriäkö … kyllä. Lääkäri olisi ehkä voinut pelastaa hänet. Mutta he sanoivat, ett'ei siitä ole apua."

Ja sitten tuli tunnustus esiin nyyhkytysten katkomana:

"He pitivät kiinni minusta, sulkivat minut huoneesen, estivät minun hakemasta lääkäriä. Minä olisin voinut särkeä kaikki ja hypätä ulos ikkunasta, kun näin veren koskena kohisevan ja ymmärsin, että vaimoparkani oli mennyttä. Jos te tietäisitte, mitä he sanoivat minulle! Että minä olen hullu ja että me joutuisimme vankilaan kaikki. Valériekin suuttui minuun. Ne toiset panivat kätensä minun suulleni tukehuttaakseen huutoni, vakuuttivat, että ei ole mitään hätää ja että veritulva tukettaisiin … oi niitä viheliäisiä!"

Hän tunnusti kaikki, kertoi rautapuikosta, joka, vaikka tottunut käsi oli sitä käyttämässä, oli leikannut liian syvään, niin että kätilö ei voinut estää verenvuotoa. Kymmenen aikaan oli ollut vähän toiveita. Mutta puolenyön aikana oli Valérie mennyt tajuttomaksi.

"Ajatelkaahan, me olimme olleet siellä kello seitsemästä asti illalla, sillä tuo nainen tahtoi, että se tapahtuisi pimeän tultua, hänen ei tarvinnut nähdä, kynttilä oli kylliksi, ja se aika sopi hänelle parahiten monesta syystä. Kello kaksi yöllä olin minä vielä tuossa hirveässä huoneessa, jossa me olimme päättäneet, että Valérien pitäisi olla viisi kuusi päivää saadakseen voimansa takaisin. Mutta hän ei ollut vielä silloin tajussaan, hän makasi siellä pyörtyneenä, kalpeana, jääkylmänä eikä hänessä ollut muuta elonmerkkiä kuin muutamia heikkoja hengähdyksiä. Mitä minun nyt olisi ollut tehtävä? Kotona oli Reine varmaankin puolikuolleena pelosta, sillä minä olin sanonut saattavani vaan hänen äitiänsä asemalle ja tulevani pian takaisin. He ajoivat sitten minut ulos ja sanoivat, että minua ehkä kohtaa iloinen hämmästys, kun minä tulen takaisin aamulla; minä tuskin tiedän itsekään, miten tulin kotiin ja minä ajattelin teitä, minä en voinut palata yksinäni sinne. Jumalani, missähän tilassa me kohtaamme minun vaimoparkani?"

Hän oli ollut hyvin kärsimätön siitä, että hevonen ei kule tarpeeksi nopeasti, mutta nyt alkoi häntä hirvittää se ajatuskin, että hän lähestyi paikkaa ja voi pian tietää kaikki. Hän katseli katuvaisin silmäyksin ympärilleen.

"Ah, ystäväni, älkää minua tuomitko! Jos te tietäisitte, miten minä kärsin!"

Mathieu, joka ei voinut saada sanaakaan suustaan, tarttui hänen käteensä, likisti sitä ja piti omassaan. Tämä todistus osanottavaisuudesta ja anteeksi annosta liikutti tuota miesparkaa kyyneliin asti.

"Kiitos, kiitos!"

Mutta nyt seisahtuivat vaunut, ja Mathieu käski ajurin odottaa. Morange ryntäsi huoneesen, ja hänen seuraajansa täytyi kiirehtiä ennättääkseen hänen mukanaan.

Hän soitti rajusti, ja palvelustyttö tuli avaamaan. Mutta kun hän tunsi Morangen ja näki, että hänellä oli ystävä mukanaan, ei hän tahtonut päästää heitä kauemmaksi kuin tuohon pieneen eteiseen.

"Odottakaa tässä…"

Mutta kun Morange tuuppasi hänet syrjään, huudahti hän:

"Minä olen saanut käskyn … te ette saa tulla sisään. Antakaa minun ilmoittaa ensin rouvalle!"

Morange ei vastannut, hän ei sanonut sanaakaan, tuuppasi tytön sivulle ja meni hänen ohitsensa. Mathieu seurasi häntä, ja palvelustyttö juoksi emäntänsä luokse.

Morange kääntyi käytävässä ja löysi heti oven. Hän aukasi sen vapisevin käsin. Mikä kauhea näky, kun he astuivat sisään! Tuossa inhoittavassa, likaisessa kopissa, lavitsalla, joka vielä oli keskellä lattiata, makasi Valérie kylmänä ja kankeana, kuolleena jo kuusi tuntia. Hänen kauniit kasvonsa olivat valkeat kuin vaha ja niitä ympäröitsi tuuheat, komeat mustat hiukset; näytti siltä kuin jokainen veripisara hänen ruumiistaan olisi juossut ulos. Hänen pyöreät, terveet, rakastettavan iloiset kasvonsa, jotka aina olivat sädehtineet sellaista elämän iloa, sellaista rakkautta loisteliaisuuteen ja huvituksiin, olivat muuttuneet hämmästyttävän vakaviksi, ne ilmaisivat katkeraa kaipuuta kaikkeen siihen, minkä hänen nyt oli täytynyt jättää noin murheellisella tavalla. Peite oli valunut syrjään ja paljastunut oli osa hänen kauniista olkapäistään, joista hänen miehensä oli ollut niin ylpeä, kun hän esiintyi avokaulaisessa puvussa. Oikea käsi, valkoisempi, pienempi ja hienompi kuolemassa kuin elämässä, lepäsi peitteellä. Hän oli kuollut, ja hän oli yksinään ilman valvovaa ystävää ja ilman yhtäkään vahakynttilää.

Morange tuijotti häneen. Hän näytti silmät sulettuina nukkuvan ikuista untaan. Mutta Morange ei pettynyt, hän ei nähnyt enään rinnan kohoilevan, huulet olivat yhteen puristetut ja aivan valkeat. Tuo jäätävä kauhu, kun näkee kuolleen noin hylättynä, yksinään kuin murhattu, kuristi hänen sydäntään, niin että hän seisoi siinä aivan tylsistyneenä. Hän tarttui Valérien käteen, tunsi, että se oli kylmä ja huokasi sitten niin, että se tuntui korahdukselta. Sitten laskeutui hän polvilleen, pani poskensa tuota marmorikättä vastaan sanomatta sanaakaan, päästämättä nyyhkäystäkään, aivankuin hän olisi tahtonut jäädyttää itsensä tuossa kuolon kylmyydessä, tunkeutua siihen yhdessä vaimonsa kanssa. Ja niin oli hän liikkumatta polvillaan.

Ei Mathieukään liikahtanut; häntä kauhisti tämä raukkamainen loppu, tämä tuho inhoittavassa lätäkössä, johonka nuo aviopuolisot olivat uponneet. Tuo kamala hiljaisuus jatkui, mutta vihdoin kuuli Mathieu keveätä ääntä aivankuin varovainen kissa olisi lähestynyt. Avoimesta ovesta tuli sisään rouva Rouche ja lähestyi heitä lempeällä ja tyynellä tavallaan, maltillisena kuin ainakin. Hänen tunnusteleva nenänsä keksi heti tuon herran, joka oli eräänä päivänä käynyt hänen luonaan hakemassa sijaa eräälle naiselle. Hän ei nähtävästi pelännyt Mathieutä, sillä hän säilytti rohkean levollisuutensa, joka niin suuresti kummastutti Mathieutä. Sääli tuntuu ainoastaan vallanneen hänen tuota miesparkaa kohtaan, joka oli vaipunut lattialle polvilleen kuolleen vaimonsa viereen. Hänen rakastettava katseensa sanoi: "Mikä onnettomuus, miten voimattomia me olemme elämän säälimättömissä vaiheissa!" Kun Mathieu tahtoi nostaa Morangen ylös ja puhua hänelle lohdutuksen sanoja, esti rouva sen ja kuiskasi:

"Ei, ei, antakaa hänen olla, se tekee hänelle hyvää. Tulkaa, herrani, minä haluan puhua kanssanne."

Ja hän vei Mathieun kanssaan. Mutta käytävään kuului tukahutettua kirkunaa, jossakin kaukana huudettiin häntä. Ja yhä vaan yhtä tyynenä aukasi hän erään oven, laski Mathieun sinne sisään ja sanoi:

"Olkaa hyvä ja odottakaa minua."

Se oli kätilön vastaanottohuone, pieni huone, jossa oli kuluneet shaggihuonekalut ja pieni kirjoituspöytä, ja siellä istui nuori nainen – joka äskettäin oli synnyttänyt lapsen, se näkyi hänen kalpeudestaan – ja ompeli välinpitämättömän näköisenä, puoleksi maaten nojatuolissa.

Kun hän katsoi työstään, tunsi Mathieu ihmeekseen Célesten, rouva Séguinin kamarineidin. Tyttökin hätkähti hämmästyneenä tästä kohtauksesta ja huudahti:

"Ah, herra Froment! Älkää sanoko rouvalle, että olette nähnyt minun täällä."

Mathieu muisti nyt, että Céleste oli kolme viikkoa sitten saanut Valentinelta luvan olla muutamia päiviä Rougemontissa kuolemaisillaan olevan äitinsä luona. Céleste kirjoitti kirjeitä säännöllisesti. Hänen emäntänsä oli kirjoittanut ja vaatinut Célesten tulemaan takaisin synnytyshetkeksi, mutta kamarineiti oli vastannut, että hänen äitinsä oli viimeisillään eikä häntä voi jättää koska hänen joka hetki voidaan odottaa kuolevan. Ja nyt löysi Mathieu saman tytön rouva Rouchen luota, jossa hän korkeintaan viikko sitten oli synnyttänyt lapsen.

"Niin, se oli todellakin siten, että minä olin raskaana. Minä näin kyllä eräänä päivänä, että te huomasitte sen. Ainoastaan miehet voivat nähdä sellaista. Rouvalla ei ole koskaan ollut pienintäkään epäilystä, niin hyvin olen minä osannut sen salata. Mutta minä en tahdo menettää paikkaani, ja sentähden sanoin minä, että äiti on sairaana. Minulla on eräs ystävätär, rouva Couteau, joka ottaa vastaan kirjeet siellä ja panee taas minun vastaukseni postiin. Valehteleminen ei ole kaunista, mutta mihinkähän köyhä tyttö joutuisi, kun hän tulee onnettomaksi halpamaisen miehen kautta, joka ei pidä lupauksiaan?"

Mutta sitä ei Céleste sanonut, että tämä oli jo toinen kerta kuin hän oli tällaisessa tilassa ja että tällä kertaa ei ollutkaan luonnistanut niin hyvin kuin edellisellä. Viime vuonna, melkein päivälleen vuosi sitten, oli rouva Rouche kirvoittanut hänen kuolleena syntyneestä lapsesta, joka oli tämän rouvan erikoisala. Mutta tällä kertaa oli lapsi tullut maailmaan elävänä, vaikka se oli vaan seitsemän kuukauden vanha sikiö. Kaikki oli näyttänyt niin lupaavalta, mutta elämä tekee usein tuollaisia omituisia poikkeuksia. Ja koska tämän talon säännöt kielsivät lapsenmurhan, niin oli täytynyt kääntyä Couteauskan puoleen, joka oli viimeinen turva sellaisissa tapauksissa, hauta, jonne lasten ruumiit sikin sokin heitettiin. Hän oli tullut noutamaan lapsen seuraavana päivänä syntymisen jälkeen viedäkseen sen sinne "täysihoitoon." Nyt tuo lapsi oli luultavasti kuollut.

"Tehän ymmärrätte, minä en voi hankkia itselleni sellaista hoitoa kuin hienot naiset. Lääkärit sanovat, että täytyy maata ainakin kolme viikkoa, jotta voimat palaisivat. Minä makasin kuusi päivää, ja tänään nousin ylös ryhtyäkseni taas maanantaina palvelukseeni. Tällä aikaa olen minä täällä pieneksi hyödyksi, kuten näette paikkaan rouva Rouchen vaatteita, sillä hän on niin hyvä minua kohtaan. Tehän lupaatte, ett'ette paljasta minun salaisuuttani?"

Mathieu ilmaisi suostumuksensa pään nyökähdyksellä. Hän tarkasteli Célesteä, tuota rumaa, tuskin viidenkolmatta vuotiasta tyttöä, jolla oli hevosmaiset kasvot, ja hän oli näkevinään tuon tytön tulevan raskaaksi kerta toisensa perään ja hautaavan kuolleena syntyneet lapsensa maahan. Hän herätti Mathieussä samalla kertaa inhoa ja sääliä.

"Anteeksi, että kysyn mutta voitteko te, herrani, sanoa minulle, onko rouva jo saanut lapsensa?"

Mathieu vastasi, että rouva Séguin oli jo synnyttänyt, mutta että hänellä oli ollut kovia tuskia neljäkolmatta tuntia.

"Niin, se ei minua kummastutakaan, rouvahan on niin heikko. Mutta minä olen iloinen joka tapauksessa. Kiitos, herrani."

Nyt tuli rouva Rouche sisään ja sulki sitten hiljalleen oven. Talossa oli taaskin hiljaista. Rouva istahti kirjoituspöytänsä ääreen, aina yhtä hyväntahtoisen näköisenä, ja pyysi kohteliaasti Mathieunkin istumaan. Sitten kehoitti hän Célesten jäämään paikoilleen; Céleste oli ystävätär, luotettava tyttö, joka mielellään sai kuulla, mitä hän aikoi sanoa.

"Minulla ei ole edes kunniaa tietää teidän nimeänne, herrani, mutta minä huomasin heti, että edessäni on hieno ja ymmärtäväinen mies, joka tuntee elämää. Sentähden tahdon minä sanoa teille suoraan, että ystävänne epätoivo saattaa minun hieman levottomaksi … niin, ainoastaan hänen itsensä tähden. Ette voi ajatellakaan, miten mieletön hän oli yöllä. Jos hän tulee yhtä hulluksi taaskin, pelkään minä, että hän ryhtyy tekoihin, joitten vaaralliset seuraukset te varmaankin ymmärrätte. Se isku, joka häntä on nyt kohdannut, on kauhea, se on liikuttanut minuakin, enkä minä ole voinut nukkua vähääkään tuon tapauksen jälkeen. Mutta te ymmärrätte, se ei häntä auta, että hän tarpeettomasti huutelee tätä kaikkialla. Minä vakuutan, että minä tässä tapauksessa ajattelen enemmän häntä kuin itseäni, sillä … no niin, minä selviydyn kyllä aina."

Mathieu ymmärsi sen erittäin hyvin. Jos Morange on niin tyhmä, että hän joillakin varomattomilla sanoilla ilmaisee rikoksen, tulisi hän itse ensimäiseksi poliisin kynsiin.

"Mutta täytyy kunnioittaa ystäväparkani hirmuista surua", vastasi Mathieu kylmästi. "Minun ei tarvinne kehoittaa häntä pysymään järkevänä, sillä hän on varmaankin itse jo ajatellut kaikkine yksityiskohtineen, mitkä tämän hirveän työn seuraukset ovat."

Syntyi taas hiljaisuus. Rouva Rouche katseli Mathieutä levollisen näköisenä eikä voinut olla hymyilemättä.

"Minä näen kyllä, että te pidätte minua rikoksellisena, murhaajana. Oh, jos te olisitte ollut täällä, kun tuo miesparka tuli tänne rouvansa kanssa! He itkivät kuin lapset, he lankesivat polvilleen eteeni, kun minä ensin kieltäydyin. Ja mitkä kiitokset, mitkä lupaukset ikuisesta kiitollisuuden tunnosta, kun minä lopulta suostuin! Se ei onnistunut, minä erehdyin luultavasti jonkun elimen tavallisuudesta poikkeavan muodon tähden, ja seurauksena siitä oli suuri onnettomuus. Ei kukaan voi olla epätoivoisempi ja vaaranalaisempi kuin minä. Luuletteko te, ett'ei minullakin ole minun suruni ja murheeni? Minä annan naitujen naisten aivan mielelläni pysyä kotonaan, jos he eivät tahdo joutua vaaraan, vaikka he tarjoisivat minulle koko omaisuutensa!"