Kitabı oku: «Kivihiilenkaivajat», sayfa 30
Mutta kaikki hiljeni eikä kuokkien iskuja kuulunut enää.
Äkkiä alkoi Katarina hiljaa nauraa heidän istuessa siinä nurkassa vierekkäin.
– Ulkona mahtaa olla kaunista… Tule, menkäämme täältä.
Etienne koetti taistella hänen mielettömyyttään vastaan. Mutta se tarttui hänenkin kestävämpiin aivoihin, niin että hän ei ollut selvillä todellisuudesta. Katarina vaipui kuumeiseen horrostilaan alkaen hourailla. Suhina hänen korvissaan tuntui hänestä lintujen laululta ja puron lorinalta. Hän tunsi niitetyn heinän tuoksua ja hänen silmiensä edessä vilkkui suuria keltaisia täpliä, niin suuria, että ne näyttivät hänestä laajoilta ruispelloilta kirkkaan auringon kultaamina.
– Kuinka lämmintä, eikö totta? Syleile minua, olkaamme aina yhdessä, aina!
Etienne syleili häntä ja tyttö painautui hänen luokseen hyväillen ja laverrellen kuin pieni onnellinen tyttö.
– Kuinka tyhmiä me olimme odottaessamme niin kauan. Minähän heti aloin pitää sinusta, mutta sinä et ymmärtänyt, vaan olit juro. Ja muistatko sitten öisin kotona, kun me molemmat valvoimme ja tunsimme halua lähestyä?
Etienneen tarttui hänen hilpeytensä ja hänkin muisteli heidän entistä äänetöntä hellyyttään.
– Ja sinähän löit minua kerran niin, niin, läimäytit oikein molemmille korville, että tuntui.
– Se oli siksi, että pidin sinusta, jatkoi tyttö. – Minä koetin olla ajattelematta sinua, sanoin itselleni että kaikki oli lopussa, mutta minä olin vakuutettu, että me lopulta tulemme yhteen. Tarvittiin ainoastaan joku onnellinen sattuma, eikö totta?
Etienne sävähti koettaen pudistaa yltään tuon hourailun, mutta toisti hänkin:
– Ei mikään lopu koskaan. Täytyy vain olla hiukan onnea, niin voi alkaa kaikki uudestaan.
– Siis sinä pidät minut luonasi? Meillä on onni tällä kertaa.
Katarinan voimat pettivät ja hän luisti hänen sylistään. Hänen äänensäkin kävi tuskin kuuluvaksi. Etienne pelästyt ja puristi häntä voimakkaammin rintaansa.
– Kärsitkö sinä?
Katarina oikasihe hämmästyneenä.
– En, miksi niin?
Mutta tämä kysymys saattoi hänet järkiinsä. Hän katsoi toivottomana pimeyteen, mursi käsiään ja ratkesi itkemään.
– Jumalani, jumalani, kuinka on pimeä!
Kukkivat pellot ja tuoksuva ruoho oli kadonnut, ei kuulunut enää leivosen laulua eikä aurinko paistanut vaan musta kuoppa ympäröi hänet, tulvinut ja lahonnut kaivos oli siinä, haiseva pimeys, missä he olivat kamppailleet jo niin monta päivää. Hän muisti lapsuudessaan kuulemiaan miehestä, joka tulee kuristamaan pahoja tyttöjä.
– Kuuletko? Se on Mustamies… Tuolla hän on. Oi minä pelkään, minä pelkään!
Hän vaikeni väristen. Sitten lausui hän taas kuiskaten:
– Tuo toinen on siinä taaskin.
– Kuka toinen?
– Hän, jota ei enää ole.
Chaval kummitteli hänen silmissään, hän puhui hänestä sekavin sanoin, kertoi koiraelämästä, jonka he viettivät yhdessä, kuinka hän yhden ainoan kerran oli nähnyt Chavalin ystävällisenä Jean-Bartissa, mutta muulloin oli hän milloin lyönyt häntä, milloin oli kuristaa rajuilla hyväilyillään.
– Hän tulee vieläkin, sen sanon sinulle, hän estää meidät kuulumasta yhteen. Oi, aja hänet pois, aja pois, anna minun olla luonasi.
Hän heittäytyi Etiennen kaulaan etsien kuumeisilla huulillaan tämän huulia. Pimeys hävisi taas, Katarina näki auringon ja nauroi onnekkaana. Etienne sävähti tuntiessaan hänen nuorekkaan väräjävän, puol'alastoman ruumiinsa omaansa vastaan. Hän sulki hänet syliinsä ja vihdoinkin tässä pimeässä haudassa antautuivat he toinen toisilleen, tuntien voittamatonta halua saada tuntea onnea ennenkuin kuolevat. Kesken toivottomuuden ja kuoleman kukoisti heidän rakkautensa.
Sitten ei ollut enää mitään. Etienne jäi istumaan nurkkaansa pitäen liikkumattoman naisen sylissään. Tunnit kuluivat. Hän luuli kauan, että Katarina nukkuu. Sitten kosketti hän häneen ja tunsi että hän oli kylmä, oli kuollut. Mutta Etienne ei uskaltanut kuitenkaan liikkua peläten herättävänsä hänet. Hän heltyi ajatellessaan että hän oli ensimäinen jolle Katarina oli antautunut naisena. Nyt hän oli hänen vaimonsa ja mahdollisesti he saisivat lapsen. Hänen päässään liiteli toisiakin mietteitä, hän kaihosi päästä yhdessä rakastettunsa kanssa maailmaan ja tulevaisuuden kuvat kepeinä koskettivat hänen otsaansa, häviten taas.
Hän tunsi voimansa yhä heikkenevän, vaivoin saattoi hän kohottaa kätensä tunnustaakseen, että hän oli yhä siinä hänen sylissään kuin nukkuva lapsi. Kaikki häipyi hänen mielestään, hän unohti, missä hän oli ja mikä häntä ympäröi. Hänen kuulohermojaan saavutti jokin koputus aivan hänen päänsä kohdalla, koputus kävi yhä kiivaammaksi ja lähemmäksi, mutta hän ei viitsinyt vastata, sillä hän oli niin sanomattoman väsynyt. Siten kului kaksi päivää, jolloin Katarina ei ollut liikahtanut, hän tunnusteli häntä tuntien tyydytystä, että hän oli siinä.
Äkkiä tunsi Etienne töytäyksen. Kuului ääniä. Hänen jalkoihinsa varisi kiviä. Hän sai nähdä lyhdyn ja puhkesi itkemään. Hän räpytti silmiään, mutta ei kääntänyt niitä pois ihastuneena tuohon kalpeaan, punertavaan pisteeseen keskellä pimeyden. Muutamat toverit nostivat ja kantoivat hänet, toiset kaatoivat hänen yhteen puristettujen hampaittensa väliin muutamia lusikallisia buljonkia. Vasta Requillartissa tunsi hän yhden henkilön, joka seisoi hänen edessään, nim. insinöri Negrelin. Ja molemmat miehet, jotka olivat syvästi halveksineet toinen toisiaan, kapinoiva työläinen ja ylimielinen päällikkö heittäytyivät toinen toistensa syliin itkien, syvästi liikutettuina kaikesta mitä oli tapahtunut.
Ylhäällä päivän valossa makasi Maheun vaimo kuolleen tyttärensä paarien vieressä päästäen ilmoille sydäntä särkeviä huutoja.
Oli tuotu ylös jo monta ruumista ja pantu riviin maahan, niiden joukossa oli Chavalkin, jonka luultiin saaneen surmansa maan vieremästä, yksi kaivosvouti ja kaksi hiilenmurtajaa, joitten pääkallot niinikään olivat rikki ja vatsat pöhöttyneet vedestä. Ilman tärisytti naisten valitushuudot. Kun vihdoin tuotiin ylös Etienne sen jälkeen kun hänet oli totutettu lyhdyn valoon ja annettu vähän ravintoa, oli hän laiha ja kuihtunut, tukkansa aivan harmaana, niin että joukko väistyi kauhistuneena hänen edestään. Maheun vaimokin vaikeni hetkeksi vaikeroimasta ja katsoi häneen tylsästi silmät selällään.
VI
Kello oli neljä aamulla. Viileä huhtikuun yö lämpeni päivän vaaletessa. Kirkkaalla taivaalla himmenivät tähdet, itäinen taivaanranta punertui aamuruskosta, Etienne kulki suurin askelin Vandamen maantietä.
Hän oli viettänyt kuusi viikkoa Montsoun sairashuoneessa. Vaikka hän oli vieläkin kalpea ja laiha, tunsi hän itsensä kyllin voimakkaaksi lähteäkseen sieltä. Yhtiö, joka yhä vieläkin pelkäsi kaivoksensa puolesta, erotti toisen työläisen toisensa jälkeen ja oli ilmoittanut Etiennelle, ettei hän enää saisi työtä. Sen sijaan oli yhtiö tarjonnut hänelle sadan frankin kannatuksen sekä antanut isällisen neuvon jättää kaivostyö, sillä se nyt olisi hänelle liian raskas. Mutta hän kieltäytyi sadasta frankista. Pluchart oli lähettänyt hänelle matkarahat ja kutsui hänet Pariisiin. Hänen vanha toiveensa oli toteutumaisillaan.
Kun hän edellisenä iltana oli lähtenyt sairaalasta oli hän viettänyt yön Desirin lesken luona "Ilossa." Hän oli noussut aikaseen ylös tahtoen ottaa jäähyväiset tovereiltaan ennekuin lähtisi Marchiennesta kahdeksan junassa.
Hän ei ollut vielä nähnyt ketään. Maheun vaimo oli käynyt hänen luonaan sairaalassa yhden ainoan kerran, sitten varmaankin hänelle oli tullut esteitä. Mutta hän tiesi, että koko kaivoskylä No. 240 työskenteli nyt Jean-Bartissa ja että Maheun vaimokin oli siellä saanut työtä.
Vähitellen alkoi tiellä näkyä työläisiä. Etienneä vastaan kulkivat jurot ja kalpeat kivihiilenkaivajat. He kertoivat miten yhtiö väärinkäytti voittojaan. Kun kahden ja puolen kuukauden lakon jälkeen työläiset palasivat töihin, täytyi heidän taipua kaikkiin yhtiön määräyksiin.
Kaikkialla oli työ jälleen käynnissä, Miroussa, Madeleinessa, Crevecoeurissa ja Victoiressa.
Mitä lähemmäksi Etienne tuli, sitä enemmän työmiehiä oli tiellä. He kulkivat kumarassa, raskain laahustavin askelin, väristen ohuissa vaatteissaan. Tuo pitkä jono näytti lyödyltä, mutta ei lannistetulta armeijalta, joka oli antanut perää ainoastaan vatsan vaatimuksesta.
Kestettyjen kauhujen jälkeen tunsi Etienne voittamatonta pelkoa nähdessään taas kaivoksen olevan työssä, sen jyrisevien koneitten käyvän ja työläisten laskeutuessa maan syvyyksiin. Hän tunsi syvää surua katsellessaan tovereita, unohtaen että he kerran olivat kivittäneet häntä, hänessä taas heräsi halu johtaa tuota sankarijoukkoa.
Häkkien luona tungeskelevassa joukossa tunsi erään innokkaan apulaisensa lakon ajoilta.
– Sinäkin! – lausui hän katkerasti.
Tämä kalpeni, hänen huulensa vavahtivat ja hän vastasi aivankuin pyytäen anteeksi:
– Kuinka muuten? Minulla on vaimo.
Hän tunsi toisiakin ryhmässä.
– Ja sinä! ja sinäkin! ja sinäkin! Ja kaikki vavahtivat vastaten kumeasti:
– Minulla on äiti… Minulla lapsia…
– Täytyyhän syödä.
– Entä Maheun vaimo? kysyi Etienne. He eivät vastanneet. Yksi teki merkin, että hän tulee. Toiset kohottivat kätensä, jotka vapisivat myötätunnosta: Oi, tuota vaimoparkaa! Kuinka kurjaa! Ja taas syntyi vaitiolo. Etienne ojensi heille kätensä jäähyväisiksi ja jokainen puristi sitä voimakkaasti ikäänkuin ilmaisten tällä käden puristuksella äänettömän raivonsa tappion johdosta ja kuumeisen toiveensa kostaa, Häkki kohosi, he istuivat siihen ja katosivat kuiluun.
Tuli Pierron, jolla lyhty oli kiinnitetty myssyyn. Hänet oli viikko takaperin nimitetty lastaajien päälliköksi, mutta työläiset pysyivät hänestä loitolla, sillä hän oli käynyt ylpeäksi asemastaan. Hänen oli näköjään vastenmielistä nähdä Etienneä, mutta kuitenkin lähestyi hän rauhoittuen täydelleen, kun Etienne ilmoitti lähtevänsä pois. He alkoivat jutella. Hänen vaimonsa piti nyt oluttupaa "Edistys", sillä kaikki nuo herrat, jotka olivat niin ystävällisiä häntä kohtaan, olivat antaneet kannatuksensa. Ukko Mouque puristi myöskin ääneti Etiennen kättä, joka liikutti viimemainittua suuresti.
– Tuleeko Maheun vaimo tänään? kysyi hän tuokion kuluttua Pierronilta.
Pierron ei ollut kuulevinaan kysymystä, sillä tuo onneton nainen toi aina onnettomuutta mukanaan, mutta sitten ikäänkuin ohimennen käskyjen ohella viittasi hän:
– Maheun vaimo… Tuolla hän tulee.
Maheun vaimo tuli vastaanottohuoneeseen housuissa ja mekossa, päässä päänmukainen myssy. Yhtiö, joka tunsi sääliä onnetonta naista kohtaan, oli armosta tehnyt poikkeuksen hänen suhteensa ja ottanut hänet työhön, vaikka hän oli jo täyttänyt neljäkymmentä. Mutta hiilirattaitten lykkäämiseen hän ei pystynyt, jonka vuoksi hänet pantiin hoitamaan ilmavaihtokonetta, joka oli pohjoiskäytävässä Tartaren alla, missä ei ilmavaihtoa ollut lainkaan. Kymmenen tuntia yhtämittaa sai hän seistä siinä pyörittäen lakkaamatta pyörää tuossa kauheassa käytävässä, missä oli aivan paistua neljänkymmenen asteen kuumuudessa. Palkaksi sai hän puolitoista frankia.
Kun Etienne sai nähdä hänet tuossa asussa, kurjana ja muodottomana miehen vaatteissa, tarttuivat sanat hänen kurkkuunsa ja liikutuksesta sopertaen selitti hän hänelle lähtevänsä pois ja tahtovansa sanoa hänelle hyvästit.
Vaimo katsoi häneen kuulematta, mitä hän puhui ja sanoi sitten sinutellen hänet jälleen:
– Mitä, hämmästytkö sinä nähdessäsi minut tässä asussa? Onhan totta, että minä vannoin kuristavani sen omaisistani, joka ensimäisenä uskaltaisi mennä töihin. Ja nyt tulin itse, ehkä minun pitäisi nyt kuristaa itseni? Niin, usko pois, sen olisinkin jo aikoja tehnyt, jollei olisi ukkoa ja pienokaisia kotona.
Ja hän jatkoi hiljaisella, väsyneellä äänellään. Hän ei puolustautunut, kertoi ainoastaan, miten oli, miten he olivat kaikki kuolla nälkään ja kuinka hän päätti mennä töihin, kun heidät uhattiin häätää pois kylästä.
– Miten on ukon laita? kysyi Etienne.
– Hän on yhtä kiltti ja siisti kuin ennenkin, mutta päässä näyttää olevan kaikki epäkunnossa. Häntä ei tuomittu siitä asiasta, tiedäthän. Sen sijaan aiottiin panna hänet hulluinhuoneeseen, mutta minä panin vastaan, sillä sieltä olisi hänet pian lähetetty toiseen maailmaan. Kuitenkin oli tämä juttu tehnyt meille suuren vahingon, sillä hänelle ei nyt anneta milloinkaan eläkettä. Joku niistä herroista oli sanonut, että se olisi epäsiveellistä.
– Onko Jeanlinilla jotain työtä?
– Kyllä, hänelle annettiin työtä täällä ylhäällä. Hän saa yhden frankin… Oh, enhän minä valita, olivathan ne hyvin ystävällisiä minulle, he selittivät sen itse. Minun puolitoista frankia ja pojan yksi franki tekee yhteensä kaksi ja puoli. Jollei meitä olisi kuusi henkeä, niin olisi tuosta riittänyt. Mutta Estellekin nyt syö yhtä paljon kuin muutkin ja pahinta on, että kestää vielä neljä, viisi vuotta ennenkuin Lenore ja Henri otetaan töihin.
Etienne teki epätoivoisen liikkeen.
– Kuinka, hekin!
Maheun vaimon kalpeat posket punehtuivat hetkeksi ja hänen silmiinsä syttyi tuli. Mutta hänen olkapäänsä painuivat alas ikäänkuin ylivoimaisen taakan alla.
– Kuinka muuten? Hekin samoinkuin kaikki muutkin. Kaikkien päät ovat siellä menneet ja tulee heidänkin vuoronsa.
– No, no, joutukaa laiskurit! kuului Pierronin ääni. – Menkää häkkeihin, menkää, muuten emme pääse koskaan alkuun.
Hän heitti katseita Maheun vaimoon, mutta tämä ei liikkunut paikalta. Hän oli jo antanut kolmen häkin mennä ja nyt vasta ikäänkuin tointuen ja muistaen Etiennen ensimäiset sanat, lausui:
– Sinä siis lähdet täältä?
– Niin, nyt heti.
– Teet oikein. Ken suinkin voi, hakekoon työtä muualta. Olen iloinen, että sain tavata sinua ja sanoa, ettei minulla ole mitään sinua vastaan. Oli aika, jolloin olin tappaa sinut tuon verilöylyn jälkeen… Mutta kun ajattelee… huomaa, ettei kukaan erikoisesti ollut siihen syynä. Ei, ei se ollut sinun syysi, se oli kaikkien meidän yhteinen syymme.
Nyt puhui hän aivan tyynesti vainajistaan, miehestään, Sakariaksesta, Katarinasta, vain silloin kun hän mainitsi Alzirea, nousi kyyneleitä hänen silmiinsä. Hän oli saanut takaisin järkevän vaimon harkintakykynsä ja punnitsi asioita hyvin järkevästi. Isännille ei koituisi onnea siitä, että he olivat tappaneet niin paljon köyhää kansaa. Kerran saisivat he sen maksaa. Hänessä oli tapahtunut muutos. Hän oli nyt täysin vakuutettu, ettei tällaista voi enää kauan kestää, että tuskin tarvitsee sekaantuakaan asioihin, sillä ne muuttuu kaikki itsestäänkin.
Hän puhui hiljaa, katsoen salavihkaa ympärilleen. Kun Pierron lähestyi heitä, lisäsi hän äänekkäästi:
– Jos sinä lähdet, niin hae kapineesi meidän luota. Siellä on vielä kaksi paitaasi, kolme nenäliinaa ja vanhat alushousut.
Etienne teki kieltävän liikkeen.
– Ei kannata, jääkööt lapsille. Kyllä minä saan mitä tarvitsen Pariisissa.
Vielä laskeutui kaksi häkkiä, ja vihdoin Pierron tohti kääntyä Maheun vaimon puoleen.
– Kuulkaas te siinä, teidät odotetaan alhaalla. Ettekö jo pian lopeta jaarittelunne?
Mutta vaimo kääntyi häneen selin. Mitä hän siinä pöyhkeilee, senkin lahjottu petturi! Ei hänellä ole mitään tekemistä häkkien kanssa. Ovathan hänen työläisensä jo kaikki työssä. Ja hän pelkästä mielenosoituksesta jäi seisomaan, vaikka hän värisi vedosta.
Ei Etienne eikä vaimo voineet keksiä, mitä vielä sanoisivat toisilleen. Mutta heidän mielensä olivat niin alakuloiset, että he mielellään sanoisivat jotain vielä toinen toisilleen.
Sitten keksi vaimo, mitä kertoisi.
– Levaquen vaimohan on raskaana. Levaque itse on vielä vankeudessa ja Bouteloup on sillä välin hänen sijallaan.
– Niin, Bouteloup.
– Olenko jo kertonut sinulle, että Philomene on mennyt matkoihinsa.
– Kuinka mennyt?
– Niin, erään kaivajan kanssa Pas-de-Calais'ta. Minä pelkäsin, että hän jättäisi molemmat lapsensa minulle, mutta hän otti ne mukaansa. Mitä sanot siitä? Itse sylkee verta, mutta mies pitää olla…
Enempää he eivät puhuneet. Häkki odotti häntä ja häntä huudettiin äreästi uhaten sakottaa. Hänen täytyi mennä ja hän puristi Etiennen kättä jäähyväisiksi. Hänenkin puristus ikäänkuin ilmaisi lujaa uskoa, että he tapaavat toisensa vielä kerran, kun jälleen alkaa heidän toimintansa ja hänen silmistäänkin loisti tyyntä varmuutta!
– Siinäpä on peijakkaan laiskuri! huusi Pierron.
Hänet työnnettiin häkkiin, missä istui jo neljä entisellään. Annettiin merkki, häkki irtaantui paikaltaan ja hävisi näkyvistä, vain rautaköydet pyörivät tavattomalla nopeudella.
Etienne jätti kaivoksen. Lajitteluvajan luona näki hän jonkun olennon istuvan hiilikasalla sääret ojennettuina. Se oli Jeanlin, joka lajitteli suuria hiiliä. Hän piti suuren hiilipalan polviensa välissä ja hakkasi siitä vasaralla liuskakiveä. Hieno hiilipöly peitti hänet paksulla kerroksella, että Etienne tuskin saattoi eroittaa pojan teräviä kasvojen piirteitä.
Etienne kulki maantietä myöten syviin ajatuksiin vaipuneena. Kaikellaisia mietteitä sekasin vilisi hänen aivoissaan. Mutta raitis ilma ja kirkas taivas pään päällä vähitellen virkistivät hänet ja hän huoahti helpotuksesta. Aurinko nousi mahtavana taivaanrannalla valaen iloisia kultasia säteitään yli koko tasangon idästä lanteen. Siinä heräsi elämän iloa, nuoruuden väreilyjä, kuului heräävän luonnon ääniä. Elämä oli niin kaunis ja vanha maailma tahtoi vielä kerran tuntea kevättä. Tämän toiveen valtaamana Etienne hiljensi askeleitaan katsellen oikealle ja vasemmalle tuntien kaikkialla kevään riemua. Hän ajatteli itseään, tunsi itseään voimakkaaksi, karaistuksi kokemuksistaan kaivoksen pohjalla. Hänen kasvatuksensa oli päättynyt, hänestä oli tullut vallankumouksellisen armeijan itsetietoinen sotamies, joka julisti sodan voimassa olevalle yhteiskuntamuodolle. Hän oli iloinen ajatellessaan, että Pluchart oli kutsunut hänet, että hänkin kerran tulisi Pluchartin tapaiseksi puhujaksi, jonka sanoja kuultaisiin, ja hän mielessään jo valikoi sanoja tuleviin puheisiinsa. Porvarillinen sivistys synnytti hänessä vielä syvempää vihaa porvaristoon. Työläiset, joitten ominainen ilkeä haju häntä vaivasi, herättivät hänessä voimakasta halua kohottaa nuo työläiset, näyttää kuinka jaloja he ovat, näyttää, että heissä yksin cm voima ja mahti, joista ihmiskunta voi saada uudistuksensa. Ja hän kuvitteli mielessään seisovansa puhujalavalla, juhlien kansan voittoa.
Jos toisen luokan täytyy hävitä, niin eikö ole selvä, että nuori ja voimakas kansanluokka astuu heikentyneen porvariston tilalle? Uusi veri synnyttää uuden yhteiskunnan. Ja tässä toiveessa yhteiskunnan pikaisesta uudistumisesta ilmeni hänen uskonsa pikaiseen työläisten vallankumoukseen.
Hän kulki yhä eteenpäin iskien kepillään maantien kiviin. Nyt oli taas alkanut huonosti palkattu koirantyö. Hän oli kuulevinaan alhaalta seitsemänsadan metrin syvyydestä kumeita yhtämittaisia kuokaniskuja. Mutta vaikkakin he ovat lyödyt, ovat he näyttäneet voimansa, he olivat oikeuden vaatimuksillaan herättäneet kaikki Ranskan työläiset. Siksi ei heidän tappionsa rauhoittanutkaan ketään. Montsoun suurporvarit voitostaan huolimatta vaanivat pelokkaina, olisiko työläisten äänettömyydessä jokin uusi uhka, heidän läheinen perikatonsa. He ymmärsivät, että vallankumouksen täytyy välttämättä puhjeta uudelleen, mahdollisesti hyvinkin pian suurlakossa, silloin kun kaikki työläiset sopivat keskenään ja apukassojensa avulla voivat kestää monta kuukautta.
Etienne kääntyi vasemmalle Joisellen tielle. Hän muisti, kuinka hän täällä oli estänyt joukon hyökkäämästä Gaston-Mariehin. Etäältä näkyi auringonpaisteessa monen kaivoksen tornit, Mirou oikealla, Madeleine ja Crevecoeur vierekkäin. Kaikkialla oli työ käynnissä, maan alla iskivät työläisten kuokat tasangon toisesta päästä toiseen.
Hän jatkoi mietelmiään, tullen yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että täytyy hiljalleen järjestyä, liittyä yhdistyksiin, kun vaan lait sallivat sen. Ja silloin kun miljoonat työläiset ovat järjestyneet muutamia tuhansia toimettomia vastaan, silloin täytyy ottaa valta omiin käsiinsä. Kuinka ihana olisikaan totuuden ja oikeuden herääminen!
Tuo ilkeä jumala tuntemattomassa pyhäkössään, jossa onnettomat olivat lihottaneet sitä omalla verellään, kertaakaan näkemättä sen kasvoja, se joutuisi silli hetkellä perikatoon ja kuolisi.
Etienne kääntyi nyt Vandamen tieltä ja astui kivitetylle tielle. Oikealla oli Montsou, suoraan edessään näki hän Voreux'n rauniot, tuo kirottu kuilu, missä koko ajan oli kolme pumppua työssä. Taivaanrannalla näkyi toisia kaivoksia: Victoire, Saint-Thomas, Feutry-Cantel. Pohjoisessa kohosi savu korkeista sulatusuunien piipuista. Hänen piti jouduttaa askeleensa, jos hän aikoi ehtiä kahdeksan junaan, sillä hänellä vielä oli kuljettavana kuusi kilometriä.
Mutta hänen jalkojensa alla yhäti kuului kuokkien iskuja. Kaikki toverit olivat siellä maan alla, hän tunsi heidän saattavan häntä askel askeleelta. Eikö juuri tämän valkojuurikaspellon alla seisonut Maheun vaimo kumarassa uupuneena säestäen raskaalla käheällä hengityksellään ilmavaihtokoneen lakkaamatonta kitinää? Huhtikuun aurinko loisti koko komeudessaan taivaalla lämmittäen synnyttävää maata. Sen äidillisestä helmasta puhkesi esiin uusi elämä, viheriät hiirenkorvat puhkesivat, pelloilla alkoi ruoho viheriöidä. Siemenet kypsyivät ja paisuivat kaikkialla, puhkaisivat maanpinnan pyrkien valoon ja lämpöön. Elämän nesteet vuosivat yli äyräittensä ja siemenet läpäsivät maanpinnan tuskin kuuluvalla suutelon äänellä. Mutta alhaalla toverit yhä jyskivät ja heidän iskunsa kuuluivat täällä selvemmin aivankuin lähempänä maanpintaa. Auringon lämpöisten säteitten alla maa ikäänkuin elostui noista mahtavista iskuista. Sen uumenista kasvoi miehiä, musta, kostava armeija, joka hitaasti kypsyi maanalaisissa käytävissä, valmistaen tulevan vuosisadan satoa, ja jonka oraat pian puhkaisivat maapinnan.
