Kitabı oku: «Naisten aarreaitta»

I

Denise tuli jalkaisin Saint-Lazaren asemalta, jonne hän oli kahden veljensä kanssa saapunut Cherbourg'in junassa kolmannen luokan kovalla penkillä vietetyn yön jälkeen. Hän talutti kädestä nuorempaa, Pépétä, ja Jean tuli perästä. Kaikki kolme olivat matkasta uupuneita ja vaelsivat aran ja neuvottoman näköisinä keskellä suunnatonta Pariisia tarkastellen nenä pystyssä talojen seiniä ja joka kadun kulmauksessa kysellen Michodièrenkatua, jonka varrella heidän setänsä Baudu asui. Mutta kun he lopulta joutuivat Gaillonin aukiolle, tyttö pysähtyi äkkiä hämmästyksen valtaamana.

– Voi! hän sanoi, – katsopa, Jean!

He jäivät siihen ihmeissään seisomaan kylki kyljessä. He olivat mustiin puettuina, heidän piti kuluttaa loppuun isän kuoleman johdosta ostetut surupuvut. Tyttö, kaksikymmenvuotias, ikäisekseen sangen hintelä, asultaan köyhä, kantoi toisessa kädessään kääröä tukien toisella viisivuotiasta pientä veljeään, joka riippui hänen käsivarressaan. Hänen takanaan seisoi toinen veli, kuudentoista vanha, kookas ja komea poika, käsiään heilutellen ja kurkistellen hänen olkapäänsä takaa.

– Siinäpä vasta tavaratalo! Denise jatkoi hetken vaiti oltuaan.

Heidän edessään kohosi Michodièren- ja Neuve-Saint-Augustininkadun kulmassa mahtava muotitavara- ja vaatekauppa, jonka näyteikkunat leimusivat vilkasvärisinä lokakuun haaleassa ja kalpeassa valossa. Saint-Rochin tornissa kello löi kahdeksan, ja katukäytävillä liikkui vain Pariisin varhaista väkeä, virastojen ja liikkeiden pikkuvirkailijoita, jotka riensivät konttoreihinsa, ja emännöitsijöitä, jotka juoksivat ostoksilleen. Tavaratalon ovella kaksi kauppa-apulaista viimeisteli tikapuilla seisten villakankaiden näytteillepanoa, ja Neuve-Saint-Augustininkadun puoleisessa näyteikkunassa toinen apulainen laskosteli siroihin poimuihin sinistä silkkikangasta. Talosta, jossa ei vielä ollut ostajia ja johon henkilökunta tuskin oli saapunut, kuului kuhinaa kuin heräävästä mehiläispesästä.

– Peijakas! sanoi Jean. – Komeampi on kuin sinun muotikauppasi. Ei tuollaista Valognes'issa ollut.

Denise pudisti päätään. Hän oli palvellut kaksi vuotta Cornaillen liikkeessä, pikkukaupungin hienoimmassa muotikaupassa, ja tämä tavaratalo, jonka hän nyt äkkiarvaamatta näki ja joka hänen silmissään oli suunnaton, paisutti hänen sydäntään ja sai hänet liikuttuneena unohtamaan kaiken muun. Kulmauksessa Gaillonin aukiolle avautuva ovi, joka oli kokonaan peililasia, ulottui välikerrokseen saakka keskellä muhkeita, kullalle loistavia koristeveistoksia. Kaksi naispatsasta, povi paljaana ja pää kallellaan pitivät ylhäällä kilpeä Naisten Aarreaitta. Tämän kummaltakin puolen alkoivat näyteikkunat pitkinä jonoina Michodièren- ja Neuve-Saint-Augustininkaduille anastaen paitsi kulmarakennusta neljä vasta ostettua ja sisustettua taloa, kaksi oikealla, kaksi vasemmalla puolella. Denisestä tavaratalo näytti jatkuvan loppumattomiin, katosi silmänkantamattomiin pohjakerroksen näyteikkunoineen ja välikerroksessa sijaitsevine toimistoineen, joiden elämää ja toimintaa kadullakävijä saattoi seurata peili-ikkunoista. Ylhäällä neiti silkkipuvussa teroitti lyijykynää, ja hänen vieressään kaksi hänen toveriaan levitteli samettipukuja.

– Naisten Aarreaitta, Jean luki nauraen rakkausasioihin perehtyneen nuorukaisen ylpeätä ja raikasta naurua. Hänellä oli jo ollut kokemuksensa Valognes'issa. – Näppärä nimi, vai mitä? jatkoi hän. – Saa ihmiset juoksemaan!

Mutta Denise näytti vajonneen ajatuksiinsa keskioven tavarapaljouden edessä. Siinä oli oven ulkopuolella, jopa katukäytävällä kokonainen vyöry huokeahintaisia tavaroita, jotka houkuttelivat ohimeneviä ja joiden ääreen täytyi pysähtyä. Yläkerroksista valui pakottain villakankaita ja verkoja, merinoita, seviotteja, flanelleja; välikerroksen ikkunoista liehui harmaansinisiä, merensinisiä, öljypuunvärisiä kangaskaistoja, joissa oli valkeat hintalaput. Niiden vieressä riippui oven kehyksenä nahkareunuksia, kapeita koristenauhoja, hienoja, tuhkanvärisiä oravan selkänahkoja, lumivalkeita joutsenen vatsauntuvia, kaniiniturkiksia, valekärppää ja – näätää. Ja sitten, maassa, hyllyillä ja pöydillä, jäännöskappalekasojen keskellä kudottua vaatetavaraa melkein ilmaiseksi, käsineitä ja huiveja, villakudonnaisia, päähineitä ja liivejä, kokonainen talvivarasto raidallista, juovikasta, ruudullista, punapilkullista villatavaraa. Denise näki neljänkymmenenviiden centimen ruudullista villakangasta, yhden frangin maksavia reunuksia amerikkalaista näädännahkaa ja kahdenkymmenenviiden centimen käsineitä. Tämä tavaroiden paljous muistutti jättiläismäisen markkinakuorman purkamista. Olisi voinut luulla koko talon haljenneen ja vyöryttäneen liiat varastonsa kadulle.

Setä Baudu oli unohtunut. Pépékin, joka ei päästänyt sisarensa kättä, katseli silmät tapillaan. Mutta ajoneuvot pakottivat heidät siirtymään aukiolta, ja koneellisesti he lähtivät Neuve-Saint-Augustininkatua kulkien näyteikkunan luota toisen luo ja pysähtyen jokaisen kohdalla. Ensin he ihmettelivät taitavasti järjestettyä tavararakennelmaa: ylhäällä oli ikäänkuin maalaismajan katto, muodostettu viistoon asetetuista sateenvarjoista; sen alla silkkisukkia siten että pohkeiden kaarevuus tuli näkyviin. Kaikenvärisiä ja kaikenlaatuisia sukkia siinä oli, ruusuilla kirjailtuja, pitsimäisiä mustia, sellaisia joissa oli vaalean hipiän vivahdus; veralla verhotulla hyllypöydällä oli käsineitä kauniisti järjestettyinä, hoikkasormisia ja kapeakämmenisiä niinkuin bysanttilaisen neitosen käsi, uhkuen vielä naisen käyttämättömien vaatekappaleiden jäykkää ja neitseellistä suloa. Mutta viimeinen ikkuna varsinkin kiehtoi heitä. Siinä oli näytteillä silkkikankaita, satiinia ja samettia, kokonainen väriasteikko herkkiä ja sointuvia vivahduksia, heiveröisiä kuin kukkien lehdet; ylimpänä sametit, toiset sysimustia, toiset valkeita kuin maito; alempana satiinit alkaen kirkkaista ruusunpunaisista ja sinisistä vaaleten koko ajan niin että lopulta saavuttivat värivivahduksen äärimmäisen hienous- ja vaaleusrajan; alimpana kokonainen taivaankaari silkkikankaita, solmuiksi poimuteltuja, laskostettuja kaareutuvan vartalon muotoisiksi, taitavien käsien kosketuksen eloon herättämiä; ja väriyhtymiä erottaen kierteli vienona säestyksenä kepeän kuohkea punos kermanväristä fulardia. Mahtavina päätepinoina ikkunan laidoissa oli ne kaksi silkkilajia, joita liike erikoisesti suositteli, paris-bonheur ja cuir-d'or – nimiset silkit, käytännöllisyyteensä nähden tavattoman huokeita, mikä oli aiheuttanut silkkikankaiden hinnoittelussa täydellisen mullistuksen.

– Tuo silkki tuossa, viisi frangia ja kuusikymmentä metriltä! Denise huokasi paris-bonheuria ihmetellen.

Jeania alkoi jo kyllästyttää. Hän pysäytti ohikulkijan:

– Michodièrenkatu, voisitteko neuvoa?

Saatuaan vastauksen että se oli ensimmäinen oikealla, he palasivat samaa tietä kiertäen tavaratalon. Mutta heidän tultua määräkadulle Denise pysähtyi taas katselemaan. Siinä oli valmiiden naistenpukujen ikkuna. Cornaillen liikkeessä Valognes'issa hän oli toiminut juuri valmiiden vaatteiden myyjänä, mutta tällaista hän ei ollut ikinä nähnyt, ja ihastuksen valtaamana hän tuijotti liikkumatta. Takimmaisena pitkä vyö kallisarvoista bruggelaista pitsiä levisi kuin alttaripeite punertavan valkoiset siivet levällään. Alençon nypläykset kiemurtelivat kiehkuroina sen ympärillä, kaikenlaiset pitsit, valencialaiset, brysseliläiset ja venetsialaiset kuohuivat vaahtopäinä, kasaantuivat kinoksiksi. Oikealla ja vasemmalla kohosi synkänvärisiä verkapatsaita, jotka siirsivät vielä etäämmälle tämän tabernaakkelin taustan. Ja tässä naisen viehätysvoimalle pystytetyssä kappelissa pöyhkeilivät vaatteet: keskellä hopeakiiltoisella ketunnahalla reunustettu samettinen vaippa; sen toisella puolen silkillä päällystetty, oravannahkainen turkki, toisella puolella kukonsulilla koristettu verkanuttu; sitten nukkapunoksilla ja joutsenen untuvilla reunustettuja tanssiaisviittoja valkeasta kasmirista ja verasta. Niitä oli kaiken hintaisia alkaen kaksikymmentäyhdeksän frangia maksavasta huokeahintaisesta viitasta aina puolentoista tuhannen arvoiseen samettivaippaan. Pyöreäpoviset mannekiinit paisuttivat kankaita, korkeat lanteet liioittelivat vyötäisten hoikkuutta; nuket olivat ilman päitä, niiden sijalla oli iso valkea hintalappu nuppineulalla kiinnitettynä punaiseen flanellikaulaan. Taitavasti sijoitetut sivupeilit kuvastivat ja kertasivat loppumattomiin loistavia nukkeja, täyttivät koko kadun komeilla, kaupaksi tarjolla olevilla naisilla, joilla pään asemesta oli valkea lappu ja hinta oli suurilla numeroilla.

– Ovatpa komeita! Jean kuiskasi osaamatta paremmin selittää tunteitaan.

Hänkin tuijotti liikkumatta, suu auki. Kaikki nämä naisen ylellisyystavarat saivat hänet punastumaan mielihyvästä. Hän oli kaunis kuin tyttö ja näytti itse asiassa varastaneen sisareltaan kauneuden, iho oli raikas, tukka punertava ja kihara, silmät ja huulet lempeydestä kosteat. Hänen rinnallaan Denise, hämmästyksen leima koko olennossaan, näytti vieläkin hennommalta kuin tavallisesti. Hänen kasvonsa olivat pitkähköt, suu liian iso, ja hänen ihonsa oli jo hieman lakastunut, tukka oli vaalea. Pépé, hänkin vaaleaverinen, puristautui sisarta vastaan levottomana, hyväilyjen kaipuun valtaamana ja tarkasteli ujosti näyteikkunan hienoja neitosia. Katukäytävällä nuo kolme vaaleaveristä ja mustapukuista lasta muodostivat niin oudon ja samalla miellyttävän ryhmän, että ohikulkijat kääntyivät hymyillen katsomaan surumielistä tyttöä, joka oli herttaisen lapsen ja reippaan pojan seurassa.

Jonkin aikaa oli jo harmaatukkainen paksu mies, jonka kasvot olivat leveät ja keltaiset, katsonut heitä toisella puolen katua olevan kauppansa ovelta. Hän oli raivostuneena ja hammasta purren seurannut vastapäisen tavaratalon heräämistä, kun hän huomasi lapset, joiden ilmeinen ihastus yhä enemmän katkeroitti hänen mieltään. Senkin hölmöt siinä töllistelivät silmänkääntäjien kujeita.

– Entäpä setä! sanoi Denise äkkiä kuin unesta heräten.

– Tämähän on Michodièrenkatu, Jean vastasi. – Täällä kai hän asuu.

He kääntyivät katsoen ylös ja näkivät juuri edessään sen oven yläpuolella, mistä tuo paksu mies heitä tarkasteli, vihreäksi maalatun nimikilven: Vanhan Elbeufin tehtaan verkaa ja flanelleja. Baudu, Hauchecornen seuraaja. Talo, jonka ruskealla vesivärillä töhrityssä seinässä tuo kilpi kellertävine, sateen haalistamine kirjaimineen oli, näytti aivan litistyneen sitä ympäröivien Ludvig XIV: n tyylisten isojen rakennusten alle. Siinä ei ollut kadun puolella kuin kolme ikkunaa, ne olivat neliömäisiä, vailla kaihtimia, kaunistuksena vain kaksi ristissä olevaa rautatankoa, jotka jakoivat ne neljään ruutuun. Mutta tässä alastomuudessa hämmästytti Deniseä, jonka silmät vielä olivat täynnä vastapäätä olevan tavaratalon komeutta, varsinkin pohjakerroksessa sijaitseva myymälä, matala ja kuin kasaan painunut, ja sen päällä olevan ahtaan välikerroksen puolikuunmuotoiset ikkunat, jotka toivat mieleen vankilan. Lasinvihreä laudoitus, samaa väriä kuin kilpikin, mutta ajan ruskettama ja tummentama, ympäröi kahta mustana ammottavaa, pölyistä näyteikkunaa, joiden takaa hämärästi erotti päällekkäin ladottuja kangaspakkoja. Selällään oleva ovi näytti johtavan pimeään kellariholviin.

– Tuossahan se on, Jean sanoi.

– No niin, täytyy mennä sisään, päätteli Denise. – Pépé, tulehan nyt!

He lähestyivät epäröiden, ujouden valtaamina. Kun heidän isänsä oli kuollut samaan kuumetautiin, joka kuukautta aikaisemmin oli vienyt heiltä äidin, setä oli kuolemantapausten liikuttamana kirjoittanut veljentyttärelleen tarjoten hänelle liikkeessään paikan, jos tämän tekisi mieli lähteä Pariisiin onnensa hakuun. Mutta siitä oli jo melkein vuosi, ja tyttö katui nyt, että oli lähtenyt matkaan ilmoittamatta sedälleen. Eihän setä tuntenut heitä, koska hän ei ollut kertaakaan käynyt Valognes'issa sittenkun oli lähtenyt sieltä aivan nuorena ruvetakseen asiapojaksi Hauchecornen verkakauppaan, jossa oli vähitellen kohonnut omistajan vävyksi.

– Onkohan herra Baudu kotona? Denise kysyi uskaltaen vihdoin puhutella paksua miestä, joka katseli heitä ihmetellen.

– Minä olen Baudu, vastasi tämä.

Denise punastui ja sammalsi:

– Sepä hyvä!.. Minä olen Denise, ja tämä tässä on Jean ja tämä on

Pépé. Olemme tulleet luoksenne, niinkuin näette, setä.

Baudu hätkähti. Hänen keltaiset kasvonsa pingottuivat, ja hänen vihaisten silmiensä katse kävi harhailevaksi. Hän takertui puheessaan, sillä nähtävästi hän ei ollut moneen aikaan ajatellut tätä perhettä, joka nyt oli heittäytymässä hänen niskoilleen.

– Vai niin! Vai olette tulleet! hän toisti moneen kertaan hitaasti ja painokkaasti. – Mutta Valognes'issahan teidän piti olla!.. Miksikä ette ole Valognes'ssa?..

Denisen täytyi selittää. Hiljaisella, hiukan vapisevalla äänellä hän kertoi asiansa. Kun isä oli kuollut kulutettuaan viimeisenkin roponsa onnettomaan värjäyslaitokseen, Denisen oli täytynyt pitää huolta kaikista. Hänen palkkansa Cornaillen liikkeessä ei riittänyt heille. Jean oli kyllä ollut työssä erään puusepän luona, missä hän oli korjaillut vanhoja huonekaluja, mutta hänelle ei maksettu palkkaa. Kumminkin poika mieltyi vanhoihin esineisiin ja rupesi itsekin veistämään puuta. Kerran sitten löydettyään norsunluunkappaleen, hän oli huvikseen veistänyt ihmisen pään, jonka eräs ohikulkeva herra oli nähnyt. Juuri tämä herra oli saanut heidät lähtemään Valognes'ista hankkimalla Jeanille paikan Pariisiin erään norsunluutöiden valmistajan luo.

– Voitteko kuvitella, setä, Jean pääsee jo huomenna oppiin uuden mestarinsa luo. Hänelle annetaan siellä ruoka ja asunto, eikä hänen tarvitse maksaa mitään… Silloin ajattelin, että Pépé ja minä tulisimme kyllä myös toimeen. Onnettomammiksi kuin Valognes'issa emme ainakaan voi tulla.

Mutta jotakin hän jätti kertomatta. Hän ei puhunut Jeanin rakkausseikkailusta mitään, ei mitään tämän kirjeistä eräälle pikkukaupungin hienon perheen tyttärelle eikä aidan yli vaihdetuista suudelmista; koko tuosta häväistysjutusta, minkä johdosta hän oli päättänyt lähteä Valognes'ista. Hän oli tahtonut seurata veljeään Pariisiin valvoakseen levottomana pikku äitinä tuota suurta, kaunista poikaa, joka oli niin iloinen ja johon kaikki naiset mieltyivät.

Setä ei vielä tyyntynyt. Hän alkoi jälleen kysellä. Mutta nyt hän sinutteli tyttöä kuultuaan hänen puhuvan sillä tavalla veljistään.

– Vai ei isäsi siis jättänyt teille mitään perintöä. Enkö minä neuvonut häntä tarpeeksi, ettei hänen pitänyt sekaantua tuon värjäyslaitoksen ostamiseen. Vai näin sinä siis jäit, nämä veitikat niskoillesi. Ja sinunko on pitänyt elättää koko tätä joukkoa!

Äreys oli haihtunut hänen kasvoiltaan, eivätkä hänen silmänsä näyttäneet enää vihaisilta niinkuin äsken hänen katsellessaan Naisten Aarreaittaa. Äkkiä hän huomasi sulkevansa heiltä tien.

– No niin, hän sanoi, – koska nyt kerran olette tulleet… Käykäähän sisälle! Parempi se kuin laiskotteleminen jonninjoutavien hullutusten vuoksi.

Heitettyään viimeisen vihaisen katseen näyteikkunoihin toiselle puolen katua hän päästi lapset sisään astuen itse ensimmäisenä myymälään ja huutaen vaimolleen ja tyttärelleen:

– Elisabeth, Geneviève, tulkaapa tänne! Täällä on teille vieraita.

Denise ja hänen veljensä astuivat epäröiden pimeään kauppaan. Kadun kirkkaan päivän sokaisemina he räpyttivät silmiään ja koettelivat jalalla permantoa ennen kuin uskalsivat liikkua eteenpäin. Painautuen näin vielä lähemmäksi toisiaan, pienokainen ison siskon jaloissa ja vanhempi veli viimeisenä, he tulivat sisään levottomuudesta värähtelevä kohteliaisuuden hymy huulilla. Heidän surupukunsa kuvastuivat mustina ovesta tulvivaa aamukirkkautta vastaan, ja viistosti lankeava valo kultasi heidän vaaleat hiuksensa.

– Niin, käykää sisään vain, toisti Baudu.

Muutamin sanoin hän selitti asian rouva Baudulle ja tyttärelleen.

Rouva Baudu oli pieni, kalpea, vähäverisyyttä poteva nainen, hiukset, huulet, jopa silmätkin olivat lähes valkeat. Geneviève, joka oli perinyt äitinsä kivulloisuuden, muistutti voimattomuudessaan ja värittömyydessään varjossa kasvanutta tainta. Vain hänen tukkansa, komea, musta tukka, tuuhea ja raskas, kuin ihmeestä kasvanut, loi hänen piirteilleen surullista viehätystä.

– Käykää sisään, sanoivat naiset vuorostaan. – Tervetuloa!

He tarjosivat Deniselle myyntipöydän takana olevaa istuinta. Pépé kiipesi heti siskonsa syliin ja Jean asettui hänen viereensä nojaten laudoitukseen. Tuntui jo paremmalta ja he katselivat myymälää, jonka pimeyteen heidän silmänsä olivat jo tottuneet. Nyt he erottivat jo matalan ja savun mustaaman katon, tammiset, kiiltäviksi kuluneet myyntipöydät ja satavuotiset, rautavanteiset kaapit. Synkkiä kangaspakkoja kohosi aina kattohirsiin asti. Verkkojen värjäämiseen käytettyjen väriaineiden haju, kemiallisten aineiden väkevä lemu, levisi ilmaan lattian kosteuden väkevöimänä. Huoneen perällä eräs neiti ja kaksi kauppa-apulaista järjesteli valkeita flanellipakkoja.

– Tahtoisikohan tuo pikku mies mielellään jotakin suuhunsa? rouva

Baudu sanoi hymyillen Pépélle.

– Kiitos vaan, sanoi Denise. – Mutta olemme asemalta tullessa juoneet maitoa eräässä kahvilassa.

Vastaten Genevièven katseeseen, joka kysyvästi tutki lattialla olevaa pientä tavarakääröä, Denise jatkoi:

– Olen jättänyt matkakirstumme asemalle.

Hän punastui. Ymmärsihän hän toki, ettei kysymättä saanut tuppautua ihmisten luo. Jo heti rautatievaunussa junan lähdettyä Valognes'ista hän oli syvästi katunut ajattelemattomuuttaan; ja sentähden hän oli perille tultua jättänyt matkakirstun asemalle ja hankkinut lapsille aamiaista.

– Kas niin, Baudu sanoi äkkiä. – Pitkistä puheista ei ole mihinkään… Parempi sanoa suoraan sanottavansa. Olen kirjoittanut sinulle, se on totta, mutta siitä on jo vuosi, ja näetkö tyttäreni, liike ei ole lainkaan edistynyt sillä aikaa…

Hän vaikeni. Liikutus, jota hän ei tahtonut näyttää, katkaisi lauseen.

Rouva Baudu ja Geneviève laskivat nöyrän näköisinä katseensa maahan.

– Kyllä, Baudu jatkoi, – kyllä kai siitä selvitään, en minä hätäile… Mutta meidän on täytynyt vähentää henkilökuntaa; minulla ei ole enää apulaisia kuin kolme. Eivätkä ajat ole nyt sellaiset, että voisin ottaa neljännen. Sanalla sanoen, en voi nyt ottaa sinua luokseni niinkuin lupasin, lapsi parka.

Denise kuunteli häntä kalpeana jännityksestä. Baudu jatkoi yhä kiivaammin:

– Siitä olisi yhtä vähän hyötyä sinulle kuin meillekin.

– Hyvä on, setä, sai Denise lopulta vaivoin sanotuksi. – Koetan selvitä jotenkin.

Baudu enempää kuin hänen vaimonsakaan eivät olleet kovia ihmisiä. Onni vain ei ollut koskaan suosinut heitä. Siihen aikaan, jolloin liike menestyi, heillä oli ollut viisi poikaa kasvatettavana. Näistä kolme oli kuollut kahdenkymmenen iässä, neljäs oli joutunut huonoille jäljille, ja viides oli äskettäin purjehtinut kapteenina Meksikoon. Nyt oli vain Geneviève jäljellä. Perheen elatus oli niellyt suuria summia, ja sitten Baudu oli kuluttanut viimeiset varansa ostamalla Ramboullet'sta, appensa kotiseudulta, ison talorähjän. Vanhan rehellisyysintoilijan sielussa olikin katkeruus yhä enemmän päässyt valloille.

– Olisi ollut parempi ilmoittaa tulosta, hän jatkoi suutuksissaan omasta kovuudestaan. – Olisit kirjoittanut, niin minä olisin kehoittanut sinua jäämään sinne missä olit… Kun isäsi kuolemasta ilmoitettiin minulle, niin sanoin hitto vieköön, mitä sellaisessa tilanteessa sanotaan. Mutta sinä tulla tupsahdat muitta mutkitta… Se on kiusallista.

Hän korotti äänensä kuin etsiäkseen helppoa ratkaisua. Hänen vaimonsa ja tyttärensä eivät uskaltaneet kohottaa silmiään maasta. He olivat tottuneet nöyrästi kuuntelemaan koettamattakaan koskaan vastustella. Jean kalpeni, mutta Denise painoi pelästyneen pikku veljensä rintaansa vasten. Kaksi suurta kyyneltä vieri hänen silmistään.

– Hyvä on, setä, hän toisti. – Kyllä me menemme pois.

Silloin Baudu äkkiä hillitsi itsensä. Syntyi painostava hiljaisuus.

Sitten hän jatkoi jurosti:

– En minä aio ajaa teitä ulos… Koska kerran olette tulleet, niin saatte olla meillä yötä. Tottapahan sitten nähdään.

Rouva Baudu ja Geneviève vilkaisivat perheen isäntään ja ymmärsivät että heidän oli lupa toimia. Kaikki selveni. Jeanistahan ei tarvinnut pitää huolta. Mitä Pépéhen tuli, niin hänelle oli mainio asunto rouva Gras'n luona, vanhan rouvan, joka asui Orties'nkadun varrella ja otti lapsia täysihoitoon neljästäkymmenestä frangista kuukaudessa. Denise sanoi, että hänellä oli rahaa maksaa ensimmäinen kuukausi. Siis hänelle itselleen vain oli hankittava paikka. Kyllä kai paikka löytyisi tästäkin kaupunginosasta. – Eikö Vinçard tarvinnut apulaista? sanoi Geneviève.

– Niin, todellakin, taisipa tarvita, huudahti Baudu. – Aamiaisen syötyämme lähdemme käymään siellä. Täytyy takoa raudan ollessa kuumaa.

Yksikään ostaja ei tullut keskeyttämään perheneuvottelua. Myymälä pysyi pimeänä ja tyhjänä.

Perällä kauppa-apulaiset ja neiti jatkoivat työtään kuiskaillen. Mutta sitten kolme naista astui kauppaan ja Denise jäi hetkeksi yksin. Hän suuteli Pépétä sydän raskaana, ajatellessaan että heidän oli piakkoin erottava. Lapsi, hyväilynhaluinen kuin kissanpoika, peitti kasvonsa sanaakaan sanomatta. Kun rouva Baudu ja Geneviève palasivat, he sanoivat poikaa hyvin kiltiksi. Denise kertoi, ettei lapsi koskaan telminyt, koko päivän se oli ääneti haluten vain hyväilyjä. Sitten he puhelivat aamiaiseen saakka lapsista, talousasioista, elämästä Pariisissa ja maalla, katkonaisin lausein ja aivan yleisesti, sukulaisina, joista tuntuu hiukan tukalalta, etteivät tunne toisiaan. Jean oli mennyt kaupan ovelle eikä tullut enää sisälle. Hän katseli kadulla viliseviä joukkoja hymyillen ohimeneville sieville tytöille.

Kymmenen aikaan palvelustyttö kutsui aamiaiselle. Tavallisesti pöytä oli katettu Baudulle, Genevièvelle ja ensimmäiselle kauppa-apulaiselle. Toinen pöytä katettiin yhdentoista aikaan rouva Baudulle, toiselle kauppa-apulaiselle ja neidille.

– Nyt syömään! verkakauppias huudahti kääntyen veljentyttärensä puoleen. Kun perhe oli asettunut pöytään ahtaassa ruokasalissa, isäntä kaipasi ensimmäistä kauppa-apulaista, joka hiukan myöhästyi.

– Colomban!

Nuori mies saapui pyytäen anteeksi; hän oli ensin tahtonut järjestää flanellin. Colomban oli kahdenkymmenenviiden ikäinen ovela nuorukainen, ruumiinrakenteeltaan raskas, rehellisyyden leima kasvojen samoin kuin ison, pehmeähuulisen suun piirteissä, mutta silmissä viekkautta.

– Joutavia, kaikella on aikansa, Baudu sanoi, leikellen jykevästi istuen kylmää vasikanpaistia täsmällisesti ja varovasti niinkuin ainakin tarkkaan silmäänsä luottava liikkeen esimies, joka erehtyy tuskin grammastakaan.

Hän jakoi kaikille heidän osansa, leikkasipa leivänkin. Denise oli ottanut Pépén viereensä auttaakseen häntä syömisessä. Mutta huoneen pimeys vaivasi häntä. Hän oli tottunut kotiseutunsa suuriin, valoisiin huoneisiin, ja hänestä tuntui ahdistavalta. Ainoa ikkuna aukeni pienelle sisäpihalle, josta ei päässyt kadulle muuten kuin kulkemalla talon pimeän käytävän läpi, ja kostea, haiseva piha, jota vähäinen valonheijastus niukasti valaisi, muistutti kaivon pohjaa. Talvipäivinä huoneessa täytyi polttaa kaasua aamusta iltaan. Kirkkaalla ilmalla, kun ei tarvinnut kaasua sytyttää, oli huone vieläkin surkeampi. Kului vähän aikaa, ennenkuin Denise tottui tarpeeksi valaistukseen voidakseen erottaa ruuan lautaseltaan.

– Siinä poika, joka ei lykkää ruokaa luotaan, Baudu virkkoi nähdessään, että Jean oli lopettanut paistinsa. – Jos hänestä on yhtä kovaksi työntekijäksi kuin paistinsyöjäksi, niin kyllä hänestä mies tulee… Mutta sinä, tyttäreni, et syö?.. Ja sano minulle, kun saamme nyt rauhassa keskustella, miksi et mennyt naimisiin Valognes'issa. Denise päästi lasin johon oli tarttunut.

– Naimisiinko minä! hän huudahti. – Voi, setä, ettehän toki tarkoittane… Entä lapset!

Hänen täytyi nauraa, sillä niin hullunkuriselta tuntui hänestä ajatus.

Kuka sitäpaitsi hänestä olisi huolinut? Hän oli köyhä ja pieni kuin kiuru eikä edes kaunis. Eikö mitä! Hän ei aikonut koskaan naimisiin.

Olihan hänellä jo kahdessa lapsessa tarpeeksi.

– Olet väärässä, vastasi Baudu. – Nainen tarvitsee aina miehen tuekseen. Jos olisit ottanut kunnon pojan, niin et olisi joutunut kiertämään veljinesi Pariisin katuja kuin mustalaiset.

Hän keskeytti jakaakseen säästäväisesti ja täsmällisesti, ketään erityisesti suosimatta, uuden ruokalajin, silavassa paistetut perunat, jotka palvelija toi pöytään. Osoittaen lusikallaan Genevièveä ja Colombania hän jatkoi:

– Nuo aikovat viettää häitä ensi keväänä, jos kauppa käy tänä talvena hyvin.

Sellainen oli tämän kauppahuoneen tapa. Sen perustaja, Aristide Finet, oli naittanut tyttärensä ensimmäiselle kauppa-apulaiselleen Hauchecornelle, ja Baudu itse, jolla ei ollut Michodièrenkadulle saapuessaan kuin seitsemän frangia taskussaan, oli nainut isä Hauchecornen tyttären Elisabethin. Nyt hän vuorostaan aikoi antaa tyttärensä Genevièven ja kauppahuoneen Colombanille, niin pian kuin kauppa taas alkaisi vilkastua. Syy miksi hän näin viivytteli kolme vuotta sitten päätetyn liiton toteuttamista, oli hänen ääretön tunnollisuutensa, jonkinlainen itsepintaisuus rehellisyydessä. Kun liike oli joutunut hänelle, se oli ollut sangen tuottava; nyt hän ei puolestaan tahtonut luovuttaa sitä vävylle, ennenkuin ostajamäärä taas oli entisellään ja asiat paranemaan päin.

Baudu jatkoi yhä puhettaan ja esitteli Colombania, joka oli kotoisin Rambouillet'sta niinkuin rouva Baudun isäkin. Kymmenen vuotta hän oli jo palvellut liikkeessä, työssä aamusta iltaan, hän oli toimelias mies. Täydellä syyllä hän oli kohonnut arvoonsa. Eikä hän ollut ihan mitätöntä sukuakaan. Olihan hänen isänsä kuuluisa huijari Colomban, eläinlääkäri, joka oli tunnettu koko Seine-et-Oisessa, ammatissaan taitava, mutta sellainen syömäri, että pisti poskeensa mitä vain eteen sattui.

– Jumalan kiitos, kauppias lopetti, – joipa isä ja mässäsi, mutta poika on meillä oppinut tuntemaan rahan arvon.

Baudun puhellessa Denise tarkasteli Colombania ja Genevièveä. He istuivat rinnan pöydässä, mutta tuntuivat välinpitämättömiltä, eivät punastuneet eivätkä hymyilleet. Siitä alkaen kun tuli taloon Colomban oli elänyt tämän ratkaisun toivossa. Hän oli läpikäynyt kaikki asteet ja kohonnut asiapojasta ja halvasta palkkalaisesta talonväen uskotuksi ja seuralaiseksi osoittaen aina samaa kärsivällisyyttä, samaa säntillisyyttä työssään ja samaa harrastusta tähän avioliittoon, joka oli hänestä kaikin puolin mainio ja kunniallinen kauppa. Hän oli niin varma siitä, että Geneviève kerran tulisi hänen omakseen, ettei muistanut enää sitä toivoakaan. Tyttö puolestaan oli tottunut rakastamaan häntä, mutta hän rakasti umpimielisen luonteensa vakavuudella, intohimoisella kiihkeydellä, josta hän ei itsekään, yksitoikkoisen ja säännöllisen arkielämänsä vieriessä, tiennyt mitään.

Denise ajatteli velvollisuudekseen vastata jotakin ja sanoi kohteliaasti hymyillen:

– Hyvähän tietysti on, että mieltyy toisiinsa ja kun on varoja siihen.

– Niin, sehän se aina lopuksi tulee eteen, julisti Colomban, joka ei ollut tähän asti sanonut sanaakaan, sillä hän oli hidas syöjä.

Geneviève sanoi vuorostaan luotuaan sulhaseensa pitkän katseen:

– Kun vain on rakkautta ja hyvää sopua, niin kaikki selviää itsestään.

Heidän lempensä oli syntynyt ja kasvanut vanhan Pariisin ummehtuneessa ilmassa. Se oli kuin kellarissa puhjennut kukka. Kymmenen vuoden aikana Geneviève oli seurustellut vain tämän yhden miehen kanssa. Päiväkaudet tyttö oli häärinyt hänen seurassaan verkapakkapinojen takana pimeässä puodissa; aamuin ja illoin he olivat istuutuneet saman pöytään toistensa viereen, aina samassa kaivomaisen kolkossa ruokasalissa. He eivät olisi voineet olla paremmin piilossa, tarkemmin maailmalta kätkettyinä maallakaan lehtojen siimeksessä. Mutta nuoren tytön mielessä oli heräämässä epäilys, mustasukkaisuuden aavistus, joka kerran oli opettava hänelle, että hän oli antautunut iäksi, siksi että varjo, jossa hän hapuili, esti häntä näkemästä muita, siksi hänen sydämensä oli tyhjä ja hänen päivänsä ilottomat.

Denise luuli huomaavansa tuon levottomuuden oireen Genevièven sulhaseensa luomassa katseessa, ja hän vastasi ystävällisen osanottavaisena:

– Kyllä kai sopua on, kun vain on rakkautta.

Mutta Baudu suoritti edelleen mahtavana isännän tehtäviä. Hän oli jakanut juuston, ja sukulaistensa kunniaksi hän käski tuoda toisenkin jälkiruoan, viinimarjahilloa, tavaton tuhlaavaisuus, joka näytti hämmästyttävän Colombania. Pépé, joka tähän asti oli ollut hyvin kiltti, käyttäytyi sopimattomasti hillon nähdessään, Jean taas innostuneena kuuntelemaan, kun puhuttiin häistä, katseli serkkuaan Genevièveä, joka oli hänestä liian hiljainen, liian kalpea, ja hän vertasi mielessään tätä pieneen valkeaan, mustakorvaiseen ja punasilmäiseen kaniiniin.

– Tarpeeksi juttuja, ruokavuoro muille! kauppias sanoi nousten pöydästä osoittaen aterian päättyneen. – Yhden ylimääräisen nautinnon ei välttämättä tarvitse johtaa toiseen.

Rouva Baudu, toinen kauppa-apulainen ja neiti asettuivat nyt vuorostaan pöytään. Denise jäi taas yksin ja istuutui ovelle odottamaan, milloin setä joutaisi tulemaan hänen kanssaan Vinçard'in luo. Pépé leikki kiltisti ja Jean oli uudestaan asettunut ulko-oven kynnykselle jatkamaan havaintojaan. Lähes tunnin ajan Denise seurasi hiljaisena katselijana mitä hänen ympärillään tapahtui. Aika-ajoin tuli kauppaan ostajia, naisia, ensin yksi, sitten kaksi yhdessä. Mutta kaupan elämä ei tuntunut vilkastuvan. Sama ummehtunut haju, sama puolihämärä, missä entisten aikojen sävyisä ja koristeeton kaupankäynti kitui hylättynä vanhuuttaan. Deniseä innostutti Naisten Aarreaitta, joka toisella puolen katua kohosi loistossaan ja jonka näyteikkunoita näki avoinna olevasta ovesta. Taivas oli yhä pilvessä, ja hieno usvan kaltainen sade täytti ilman lämpimällä kosteudella, jossa oli ikäänkuin pölyksi hajonnutta auringonpaistetta. Tämän kalvakan päivän valossa tavaratalo vilkastui koko ajan, täyttyi ostajista.

Denisen valtasi outo tunne. Tavaratalon sisässä ikäänkuin jyskytti korkeapaineen alaisena kone, jonka tärähdykset ulottuivat näyteikkunoihin asti. Ikkunat eivät enää päilyneet kylminä niinkuin aamulla, vaan värähtivät hehkuvina sisäisen jyskeen voimasta. Väkeä kokoontui niiden eteen, naisia, jotka tuuppivat toisiaan, kokonainen valtaisa hurjistunut joukko. Kadulla kuohuvan intohimon vaikutuksesta kankaat heräsivät eloon, pitsit lehahtivat lentoon ja yhtyivät hienoksi verhoksi, joka verkalleen laskeutui peittäen kuumeesta hehkuvilta katseilta tavaratalon salaperäisinä houkuttelevat syvyydet. Tanakat verkapakat hengittivät paisuttaen viekoittelevasti paksun ja jykevän rintansa. Puvut aaltoilivat yhä enemmän eläviltä näyttävien mannekiinien hartioilla, ja samettinen vaippa, täyteläisten olkapäiden kannattamana, kohotti notkean ja elämästä lämpimän vartalonsa aaltoilevine povineen ja keinuvine lanteineen. Kuumuus, joka sai koko talon hehkumaan, syntyi myynnistä, väentungoksesta myyntipöytien ympärillä, mistä kadulla seisojallakin oli aavistus. Koneen yhtämittaista jyskettä ylläpitivät ostajajoukot, jotka tunkeilivat näytehyllyjen ympärillä, huumaantuivat houkuttelevista tavaroista ja joutuivat kassanhoitajien käsiin. Kaikki oli järjestetty säännölliseksi ja konemaisen täsmälliseksi, naislaumat liikkuivat hammasrattaiston voimasta.

– Menen setä, jos ette kovin pane pahaksenne.

II

Seuraavana aamuna puoli kahdeksan Denise seisoi Aarreaitan edessä. Hän tahtoi toimittaa oman asiansa ennenkuin saattoi Jeanin mestarin luo, sillä tämä asui kaukana Templen esikaupungissa. Mutta hän oli pitänyt liian kiirettä, hän oli tottunut nousemaan varhain. Kauppa-apulaiset alkoivat vasta saapua, ja ujouden valtaamana hän pilkkaa peläten kulutti aikaa kävelemällä edestakaisin Gaillonin aukiolla.

Kiveys oli jo kuivunut kylmässä tuulessa. Tuhkanväriseltä taivaalta laskeutuva kalvakka päivänvalo valaisi kadut, joita kauppa-apulaiset saapuivat kiireisin askelin, nutun kaulus nostettuna ja kädet taskuissa, viluisina ensimmäisen talvipäivän pakkasessa. Useimmat kulkivat yksin, riensivät tavarataloon sanomatta sanaakaan tovereilleen ja luomatta heihin katsettakaan. Jotkut tulivat kaksin tai kolmin, kävelivät vierekkäin katukäytävän täydeltä vilkkaasti keskustellen, ja kaikki he samalla tavalla heittivät katuojaan savukkeensa tai sikarinsa, ennenkuin menivät sisään.

Denise huomasi, että moni heistä katsoi häneen ohikulkiessaan. Hänen ujoutensa lisääntyi yhä, ja hänellä ei tuntunut olevan rohkeutta seurata heitä. Hän päätti mennä sisään vasta kun kaikki olivat saapuneet, sillä hän pelkäsi niin tungosta ovella, että paljas ajatus sai hänet punastumaan. Mutta yhä heitä vain tuli, ja paetakseen heidän katseitaan hän lähti hiljalleen kiertämään aukiota. Palatessaan hän näki Aarreaitan edessä pitkän nuorukaisen, hontelon ja kalpean, joka oli odottanut siinä noin neljännestunnin niinkuin hänkin.

– Neiti, sammalsi tämä heidän vähän aikaa seisottuaan, – oletteko kenties myyjätär tässä talossa?

Denise hämmästyi niin suuresti kuullessaan tämän tuntemattoman miehen puhuttelevan häntä, ettei pystynyt heti vastaamaan.

– Minä, nuori mies jatkoi yhä enemmän hämillään, – olen tiedustelemassa paikkaa, ja sentähden ajattelin, että voisin mahdollisesti saada teiltä neuvoja.

Nuorukainen oli siis ujo niinkuin Denisekin ja oli rohjennut puhutella häntä, koska havaitsi hänet yhtä araksi.

– Neuvoisin kyllä mielelläni, sai Denise vihdoin sanotuksi, – mutta en ole itsekään päässyt sen pitemmälle. Olen paikkaa hakemassa niinkuin tekin.

– Niinkö, nuori mies vastasi nolostuneena.

Molemmat punastuivat ja jäivät hetkeksi vastakkain heltyneinä kohtalonsa yhtäläisyydestä, mutta uskaltamatta toivottaa toisilleen onnea. Sitten kun eivät tienneet mitä sanoa ja kun tilanne alkoi käydä kiusalliseksi, he erosivat neuvottomina ja jäivät kumpikin odottamaan omalle taholleen, muutaman askelen päähän toisistaan.

Yhä vain myyjiä tuli. Denise kuuli heidän laskevan leikkiä vilkaistessaan häneen. Hän kiusaantui yhä enemmän huomatessaan olevansa huomion kohteena ja päätti vielä kerran mennä puoleksi tunniksi kävelemään, mutta sitten hän pysähtyi nähdessään nuoren miehen kävelevän erityisen tarmokkaan näköisenä Port-Mahonilta päin. Varmaan tämä oli osastonjohtaja, sillä kaikki tervehtivät häntä. Hän oli kookas, vaalea ja hänen partansa oli hyvin hoidettu. Kulkiessaan torin poikki hänen tummankullanväriset silmänsä sattuivat hetkeksi tyttöön. Sitten hän välinpitämättömästi meni sisälle taloon Denisen seisoessa liikkumattomana miehen katseen vaikutuksen alaisena ja tuntien pikemmin vastenmielisyyttä kuin mielihyvää. Nyt hän todenteolla pelästyi ja lähti hitaasti Gailloninkatua, josta hän kääntyi Saint-Rochinkadulle saadakseen aikaa rauhoittua.

Denisen kohtaama mies oli vielä korkeammassa asemassa oleva henkilö kuin osastonjohtaja, nimittäin itse Octave Mouret. Hän ei ollut nukkunut sinä yönä ollenkaan, sillä oltuaan kutsuissa erään liikemiehen kodissa hän oli mennyt syömään illallista ravintolaan erään ystävänsä ja kahden pikkuteatterin näyttämöltä löytämänsä naisen seurassa. Hänen kaulaan asti napitettu päällystakkinsa peitti hänen pukunsa ja valkean solmukkeensa. Hän kiipesi reippaasti huoneistonsa portaat, peseytyi, muutti vaatteita, ja kun hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen välikerroksessa sijaitsevassa työhuoneessaan, hän oli virkeän näköinen, silmät olivat kirkkaat, iho raikas, hän oli toiminnanhaluinen kuin olisi nukkunut kymmenen tuntia. Avaraa työhuonetta, jonka kalusto oli vanhaa, vihreällä ripsillä verhottua tammea, koristi vain yksi muotokuva, rouva Hédouinin, naisen, josta kaupungissa vieläkin puhuttiin. Nyt kun häntä ei enää ollut, Octave muisti häntä hellyydellä, tunsi kiitollisuutta vaimovainajaansa kohtaan siitä rikkaudesta, joka hänen kauttaan oli tullut hänen osakseen. Ennenkuin hän ryhtyi allekirjoittamaan kirjoituspöydälle tuotuja papereita, hän katsahti kuvaan hymyillen onnellisen miehen hymyä. Näiden silmien alle hän aina palasi tekemään työtä huviteltuaan pikkuhuoneistoissa, joihin hän joskus eksyi, kun nuoren leskimiehen huolet painoivat liiaksi hänen mieltään.

Ovelta kuului koputus, ja vastausta odottamatta huoneeseen astui nuori mies. Hän oli pitkä ja laiha, ohuthuulinen ja terävänenäinen, sangen säntillisesti pukeutunut, paikoin harmahtava tukka oli sileäksi kammattu. Mouret katsahti häneen. Sitten hän kysyi jatkaen työtään:

– Oletteko nukkunut hyvin, Bourdoncle?

– Kiitos, oikein hyvin, nuori mies vastasi liikkuen vapaasti niinkuin kotonaan.

Bourdoncle, köyhän tilanvuokraajan poika Limoges'ista, oli tullut Naisten Aarreaitan palvelukseen samaan aikaan kuin Mouretkin, tavaratalon mahtuessa vielä Gaillonin aukion kulmarakennukseen. Tälle erittäin terävälle ja toimeliaalle nuorelle miehelle tulevaisuus tuntui lupaavan enemmän kuin Mouret'lle, joka oli vähemmän vakavamielinen, laiskotteli milloin tilaisuus tarjoutui ja parantumattomana lemmenseikkailijana käyttäytyi toisinaan sangen ajattelemattomasti ja arveluttavasti. Mutta Bourdonclella ei ollut tämän provencelaisen neronleimauksia, ei hänen rohkeuttaan eikä viehättävää voitonvarmuuttaan. Ja tämän huomatessaan hän oli tarpeeksi viisas väistymään vastarintaa tekemättä ja heti alussa kumartamaan itseään voimakkaampaa. Kun Mouret oli neuvonut virkailijoitaan panemaan säästönsä liikkeeseen, Bourdoncle oli ensimmäisiä suostumaan siihen luovuttaen vieläpä tätinsä hänelle jättämän odottamattoman perinnönkin. Ja vähitellen, kaikki arvoasteet läpikäytyään, kohottuaan myyjästä silkkiosaston johtajaksi hän oli nyt isännän uskotuimpia ja läheisimpiä neuvonantajia ja kuului siihen kuusimiehiseen neuvostoon, jonka tämä oli ymmärtänyt liittää avukseen hallitessaan pientä kuningaskuntaansa. Kullakin neuvostoon kuuluvalla oli oma hallintoalueensa; Bourdonclelle oli uskottu yleinen valvonta.

– Entä te, Bourdoncle jatkoi tuttavallisesti, – oletteko te nukkunut hyvin?

Mouret'n vastattua, ettei ollut ummistanut koko yönä silmäänsä,

Bourdoncle pudisti päätään mutisten:

– Huonoa terveydenhoitoa.

– Miksi niin? sanoi toinen hilpeästi. – En ole niinkään väsynyt kuin te, veikkoseni. Teillähän on silmät turpeina paljosta nukkumisesta. Kangistutte liiallisesta järkevyydestä. Huvitelkaa toki hiukan, niin päänne selviää.

Siitä ystävykset kiistelivät alinomaa kaikessa sovussa. Bourdoncle ei välittänyt rakkaudesta, koska se esti häntä nukkumasta, ja hän kerskasi halveksivansa naisia. Hänellä saattoi tavaratalon ulkopuolella olla juttunsa, mutta niistä hän ei puhunut, niin vähän hän muka niistä välitti, mutta tavaratalon sisällä hän tyytyi käyttämään hyväkseen naisten ostonhalua, vähääkään säälimättä heitä heidän tuhlatessaan kevytmielisesti rahojaan turhanpäiväisten helyjen hankkimiseen. Mouret sitävastoin oli aina muka rakastunut, alati keksivinään uusia ihastuksen kohteita, joita hän mairitellen ja kumarrellen nöyrästi palveli; ja tämä hänen näennäinen herkkäsydämisyytensä oli mainosta talolle. Hän ikäänkuin kietoi koko naissukupuolen yhteiseen hivelevään hyväilyyn, huumatakseen paremmin sen, johtaakseen sen palvelemaan omia etujaan.

– Olen tavannut rouva Desforges'in tänä yönä, jatkoi Mouret. – Hän oli viehättävä tanssiaisissa.

– Hänenkö kanssaan söitte illallista? Bourdoncle kysyi.

Mouret kiivastui:

– Älkäähän nyt! Hän on kunniallinen nainen. En toki. Illallista söin Héloisen, Folies-Bergeres'in kaunottaren seurassa. Tyhmä on kuin pöllö, mutta lystikäs!

Mouret otti toisen paperipinon ja jatkoi allekirjoittamista. Bourdoncle käveli yhä edestakaisin liikkuen vapaasti kuten ainakin jokapäiväinen vieras. Käytyään Neuve-Saint-Augustininkadun ikkunassa katsahtamassa ulos hän palasi sanoen:

– Uskokaa minua, vielä ne kostavat.

– Ketkä? kysyi Mouret, joka oli eksynyt keskustelun juonesta.

– Naiset tietysti.

Mouret naurahti kohauttaen olkapäitään. Tuo liike paljasti hetkeksi hänen naisihailussaan piilevän karkeuden. Se ilmaisi paremmin kuin mitkään sanat, että sinä päivänä, jona hän oli naisten avulla päässyt menestyksensä huipulle, nämä joutivat kaikki heitettäviksi syrjään kuin tyhjät säkit. Mutta Bourdoncle pysyi itsepintaisesti väitteessään:

– Kyllä kostavat. Aina heidän joukossaan on joku, joka kostaa muiden puolesta. Niin vain on.

– Loruja! Mouret sanoi korostaen provencelaista ääntämistään. – Ei ole sitä vielä syntynyt, joka kykenee kostamaan. Ja voisi vaikka tullakin, kyllä minä…

Hän oli nostanut kynänvartensa ja heilutteli sitä kädessään ikäänkuin haluten pistää veitsen jonkun sydämeen. Toveri lähti jälleen liikkeelle väistyen kuten aina isännän nerokasta etevyyttä, joka kaikesta onttoudestaan huolimatta kumminkin kykeni vaikuttamaan häneen. Hänen terävä ja johdonmukainen, intohimoton järkensä, joka ei sallinut hänen eksyä mihinkään heikkouteen, ei voinut käsittää onnen naisellisesti oikkuilevaa luonnetta, ja hän ihmetteli Pariisia, joka lemmen palavassa suudelmassa antautuu rohkeimmalle.

Seurasi hiljaisuus, jota vain kynän rapina paperilla häiritsi. Sitten Bourdoncle vastasi isännän lyhyihin ja säntillisiin kysymyksiin selittäen talvivaraston näytteillepanoa koskevia asioita. Talvivaraston hankkiminen oli kysynyt suuria uhrauksia, ja kaupungissa liikkuvissa huhuissa oli sen verran perää, että liikkeen olemassaolo todellakin riippui talvimyynnin onnistumisesta. Mouret oli suunnitellut myynnin runoilijaluonteensa vaatimalla suurenmoisella ylellisyydellä ja komeudella, niin että varusteiden suunnattomuus sai koko rakennuksen horjumaan. Kaupankäynti näytti hänen käsissään saavan aivan uuden merkityksen, muuttuvan jonkinlaiseksi salaperäiseksi taikakaluksi, joka muinoin rouva Hédouinistakin oli näyttänyt arveluttavalta ja joka vieläkin, tähän asti tuottamistaan hyvistä tuloksista huolimatta, säikähdytti joskus liikkeen osakkaita. Johtajaa moitittiin salaa siitä, että hän kiirehti liikaa, että hän suunnattomilla laajennuspuuhillaan pani koko kauppahuoneen vaaranalaiseksi, ennenkuin oli hankkinut päteviä takeita siitä, että ostajakunta lisääntyi vastaavasti. Sitä varsinkin paheksuttiin, että hän oli pannut kaikki liikkeen varat yhden ainoan kortin varaan, täyttänyt tulvilleen kaikki varastohuoneet, vähääkään välittämättä vararahaston säilyttämisestä. Kun suurten rakennustöiden jälkeen koko pääoma oli tuhlattu tämän talvivaraston hankkimiseen, oli nyt vielä kerran jouduttu ratkaisuhetkeen, jossa kysyttiin voittaako vai häviää. Keskellä tätä yleistä pelästystä Mouret yksin säilytti voittajan riemuitsevan varmuuden luottaen siihen, ettei onnetar hennoisi kieltää naistenlemmikiltä miljoonia. Kun Bourdoncle uskalsi esittää arveluja muutamista liian suurten varastojen rasittamista osastoista, joissa menekki ei vastannut kulunkeja, Mouret huudahti luottavasti hymyillen:

– Turhaa pelkoa, ystäväni! Talo on vieläkin liian pieni!

Toisen hämmästys oli rajaton. Hänet valtasi kauhu, jota hän ei koettanutkaan salata. Liian pieni, liike, jossa oli yhdeksäntoista osastoa ja jonka henkilökunta nousi neljäänsataankolmeen henkeen!

– Epäilemättä, Mouret jatkoi, – laajennettava on, ennenkuin olemme päässeet puolitoista vuottakaan eteenpäin… Olen jo alkanut ajatella sitä. Viime yönä rouva Desforges lupasi kotonaan tutustuttaa minut erääseen henkilöön… No niin, puhutaan siitä sitten kun aika on kypsä.

Ja lopetettuaan vekselien allekirjoittamisen hän nousi ja tuli hämmästyksestä mykistyneen kumppaninsa luo lyöden häntä ystävällisesti olkapäälle. Varovaisten ihmisten pelästyneet katseet huvittivat häntä. Äkillisen suoruudenpuuskan vallassa, sellaisen, jolla hän joskus hämmästytti läheiset tuttavansa, hän julisti olevansa sielunsa pohjasta juutalainen, suuremmassa määrässä vielä kuin kaikki maailman muut juutalaiset yhteensä; siinä suhteessa hän oli isäänsä, jota hän muistutti niin ruumiinsa kuin sielunsakin puolesta. Se veitikka tunsi rahan arvon! Ja jos hän lisäksi oli perinyt äidiltään hiukkasen mielikuvitusta, niin se oli talolle vain onneksi, sillä hän tunsi, että tämä mielikuvitus teki hänet vastustamattomaksi, koska se antoi hänelle rohkeutta uskaltaa kaikki voittaakseen kaiken.

– Tiedätte kyllä, että seuraamme teitä loppuun asti, Bourdoncle sanoi vihdoin.

Ennenkuin he lähtivät tapansa mukaan luomaan silmäyksen tavarataloon, he vielä sopivat muutamista yksityiskohdista. He katselivat Mouret'n laatiman tarkistuskirjan näytekappaletta. Mouret oli huomannut, että muodista joutuneet tavarat menivät sitä paremmin kaupaksi, mitä isompi palkkio luvattiin apulaisille niiden myymisestä, ja tälle havainnolleen hän oli perustanut uuden järjestelmänsä. Hän päätti tehdä myyjät kaikkien kaupaksimenneiden tavaroiden voitosta osallisiksi antamalla heille määrätyn prosentin vähimmänkin heidän myymänsä tavaran hinnasta. Näin hän oli saanut aikaan perinpohjaisen mullistuksen muotitavaroiden myynnissä ja aiheuttanut kauppa-apulaisten kesken raivokkaan taistelun olemassaolosta, mistä taistelusta liikkeenomistajat hyötyivät. Tästä taistelusta tuli hänen käsissään se taikakeino, järjestelyn periaate, jota hän koetti sovittaa joka kohtaan. Hän päästi intohimot valloilleen, yllytti toiset toisia vastaan, pani taitavat syömään taitamattomia ja itse hän rikastui tästä itsekkyyden ottelusta. Näytekappale hyväksyttiin. Sekä kirjan kiinteässä että irtirevittävässä lehdessä oli yläreunassa osaston ja myyjän numero, niiden alla kummassakin lehdessä, sarakkeet metriluville, tavaroiden laadulle ja hinnalle. Irtirevittävä lehti tuli myyjän allekirjoittaa, ennenkuin se vietiin kassaan. Tällä tavalla valvominen kävi helpoksi. Tarvitsi vain verrata irtirevityt, kassaan luovutetut lehdet myyjän hallussa olevan kirjan vastaaviin kiinteisiin lehtiin. Kerran viikossa myyjät saivat nostaa prosenttinsa, jonka määrästä ei voinut syntyä mitään erehdystä.

– Täten käy varastaminen vaikeammaksi, sanoi Bourdoncle. – Siinä olette tehnyt oivallisen keksinnön.

– Olen miettinyt tänä yönä muutakin, Mouret sanoi. – Niin, tänä yönä, ystäväni, illallispöydässä. Tahtoisin antaa tarkistustoimiston virkailijoille pienen palkkion jokaisesta heidän huomaamastaan erehdyksestä myyjien laskuissa… Siten, näettekö, ei tarvitse pelätä leväperäisyyttä laskujen tarkistamisessa. Heiltä ei jää virheitä huomaamatta; panevatpa niitä mieluummin lisää omasta päästään.

Hän nauroi toisen katsellessa häntä ihailevin silmin. Häntä ihastutti tämä uusi muoto soveltaa olemassaolon taistelun periaatetta liikeyritykseen. Hänellä oli mekaanikon nerokas järjestelykyky, ja hän uneksi liikkeen kehittämistä koneistoksi, joka sallisi hänen käyttää hyväkseen muiden itsekkäitä pyyteitä omien pyyteittensä täydelliseksi ja runsaaksi tyydyttämiseksi. "Jos tahtoo saada ihmiset tekemään työtä tarmonsa takaa ja harjoittamaan hiukan rehellisyyttäkin", sanoi hän usein, "täytyy ensin yllyttää heitä taistelemaan omien tarpeittensa tyydyttämiseksi".

– No niin, mennään nyt, Mouret sanoi. – Täytyy ajatella esillepanoa… Silkkivarasto saapui eilen, eikö niin?.. Bouthemont on kai vastaanottamassa.

Bourdoncle seurasi häntä. Tavaroiden vastaanotto tapahtui Neuve-Saint-Augustininkadulle päin olevassa kellarikerroksessa. Siinä aukeni katukäytävän tasalla lasi-ikkunoilla varustettu suoja, johon tavarakuormat purettiin. Sitten tavarat toimitettiin kellarikerrokseen jyrkästi viettävää, tammipuusta ja raudasta rakennettua liukurataa myöten, jonka tavarapakat ja laatikot olivat jo kuluttaneet kiiltäväksi. Kaikki lähetykset kulkivat tästä ammottavasta kidasta, joka kohisten kuin kuohuva virta alituisesti nieli uusia annoksia. Varsinkin suurten myyntien aikana rata luisutti kellarikerrokseen loppumattoman tavaratulvan, Lyonin silkkikankaita, englantilaisia villakankaita, flanderilaista palttinaa, elsassilaisia pumpulikankaita, Rouenin karttuunia. Joskus tavaravankkurien piti jonottaa vuoroaan. Jokaisen tavaratukun jysähtäessä kellarikerroksen lattiaan syntyi ääni, joka muistutti syvään veteen heitetyn kiven kumeaa kulahdusta.

Mouret pysähtyi hetkeksi katsomaan tavaroiden liukumista. Se sujui hyvin. Laatikoita tulla tupsahteli kuin näkymättömien käsien työntäminä; niitä valui lakkaamatta kuin vettä vuoresta pulppuavasta lähteestä. Kangaspakkoja tuli vierien kuin kivet mäkeä alas. Mouret katseli sanaakaan sanomatta. Mutta hänen kirkkaissa silmissään leimahti ylpeys. Tavaravirran mukana valui hänelle tuhansia frangeja minuutissa. Hän ei ollut koskaan niin selvästi tuntenut olevansa keskellä taistelua. Tämä suunnaton tavaramäärä hänen oli hajotettava Pariisin kaikkiin kolkkiin. Hän ei puhunut vieläkään mitään, jatkoi vain tarkastustaan.

Kellarinluukuista virtaavassa kalvakkaassa valossa miehet ottivat tavarat vastaan toisten avatessa laatikkoja osastojen johtajien nähden. Taaempana oli rautapatsaiden kannattamissa sementtiseinäisissä kellariholveissa liikettä ja häärinää niinkuin rakennuspaikalla.

– Pääsettekö tavaroistanne selville, Bouthemont? kysyi Mouret lähestyen harteikasta miestä, joka par'aikaa tutki, pitikö laatikkojen sisällys luettelojen kanssa yhtä.

– Ei taida puuttua mitään, tämä vastasi, – mutta on tässä lukemista täksi aamuksi.

Ison myyntipöydän edessä osastonjohtaja laski aika ajoin luetteloon katsahtaen silkkipakat, joita myyjä nosti laatikosta ja asetti pöydälle. Heidän takanaan näkyi pitkä jono muita pöytiä, kaikki samalla tavalla tavaraa pullollaan, ja ympärillä hääri laumoina liikkeen virkailijoita. Kaikkialla purettuja tavaratukkuja, kaikkialla näennäinen sekasorto kankaita, joita yhtämittaisessa äänien sorinassa tutkittiin, käänneltiin, merkittiin.

Bouthemont, joka oli tulemaisillaan kuuluisaksi toimessaan, oli iloinen vekkuli, kasvot olivat pyöreähköt, tukka pikimusta ja silmät kauniin ruskeat. Tämä Montpellier'ssä syntynyt suupaltti oli huononlainen myyjä, mutta tavaroiden hankinnassa ei kukaan vetänyt hänelle vertoja. Hänen isänsä, muotikauppias, oli lähettänyt hänet Pariisiin, mutta isäukon määräämän oppiajan kuluttua poika ei suostunutkaan palaamaan kotiin jatkamaan isän liikettä. Siitä lähtien oli isän ja pojan välillä vallinnut yhä vain kiihtyvä kilpailu. Isä kehui pientä maaseutukauppaa ja suuttui nähdessään mitättömän kauppa-apulaisen ansaitsevan kaksi, jopa kolmekin vertaa enemmän kuin hän; poika pilkkasi isän vanhoillisuutta kerskaten ansioistaan ja pannen nurin koko kodin siellä käydessään. Kuten muillakin osastonjohtajilla Bouthemont'illa oli kolmeentuhanteen nousevan kiinteän palkkansa ohessa määrätty myyntiprosentti. Koko Montpellier tiesi ihmetellen ja kunnioittaen kertoa Bouthemont'in pojan edellisenä vuotena ansainneen melkein viisitoistatuhatta frangia. Tämä oli vasta alkua, vimmastuneelle isälle ennustettiin, että summa vielä kohoaa.

Bourdoncle oli nostanut yhden silkkipakan tarkastaen sen pintaa tuntijan tavoin huolellisesti. Se oli kaunista, sileäpintaista kangasta, jossa oli hopeareunainen sininen hulpio, kuuluisaa paris-bonheur – kangasta, johon Mouret kiinnitti suuria toiveita.

– Todellakin, sangen hyvää, hän kuiskasi.

– Ja se näyttää vielä paremmalta kuin mitä se onkaan, Bouthemont vastasi. – Dumonteil yksin pystyy valmistamaan tällaista… Kyllä Gaujean suuttui silmittömästi minuun, kun viimeksi kävin hänen luonaan. Hän tarjoutui kyllä panemaan sadat kangaspuut toimimaan tätä varten, mutta vaati 25 centimea enemmän metriltä.

Melkein joka kuukausi Bouthemont kävi tehtaissa viettäen päiväkausia Lyonissa, asuen sen parhaimmissa hotelleissa ja kestiten tehtailijoita avokätisesti tavaratalon laskuun. Sitäpaitsi hän nautti täydellistä vapautta toiminnassaan ja osteli mielensä mukaan vain se ehtona, että hän joka vuosi edeltäpäin määrätyssä suhteessa lisäisi osastonsa myyntisummaa; ja juuri tämän myyntisumman lisäyksestä laskettiin hänen voittoprosenttinsa. Sanalla sanoen hän oli asemaltaan Naisten Aarreaitassa, samoin kuin muutkin osastonjohtajat, miltei itsenäinen erikoiskauppias suureksi kauppayhtiöksi yhtyneessä liikkeessä, jonkinlaisessa kauppaa harjoittavassa yhdyskunnassa.

– On siis päätetty, Bouthemont jatkoi, – että sille pannaan hinnaksi viisi frangia kuusikymmentä… Tehän tiedätte, että sillä tuskin ostohintakaan tulee korvatuksi.

– Niin, niin, viisi frangia kuusikymmentä, Mouret sanoi kiivaasti. —

Jos olisin yksin määräämässä, moisin alle ostohinnan.

Osastonjohtaja nauroi makeasti.

– Ei se ainakaan olisi minulle vahingoksi, hän sanoi. – Moisin vain kolme vertaa enemmän, ja kun oma voittoni riippuu yksinomaan myyntisumman suuruudesta…

Mutta Bourdoncle ei nauranut, vaan vakavana nyrpisti huuliaan. Hänen prosenttinsa laskettiin yleisestä voitosta, ja hintojen alentamisesta ei ollut hänelle hyötyä. Hänen asiansa oli juuri valvoa, ettei Bouthemont, saadakseen oman myyntisummansa korkeammaksi, tyytyisi liian vähään voittoon. Sitäpaitsi häntä vaivasi ainainen pelko hänelle käsittämättömien mainospuuhien johdosta. Hän uskalsi julkilausua paheksumisensa sanoen:

– Jos myymme sillä hinnalla, niin se tietää tappiota, sillä meidänhän täytyy laskea hinnasta pois kulumme, jotka ovat melkoisen suuret… Tästä tavarasta vaadittaisiin joka paikassa seitsemän frangia.

Mutta silloin Mouret suuttui. Hän löi kämmenellään silkkipakkaa huutaen hermostuneesti:

– Kyllä kai minä sen tiedän, ja siksi juuri tahdon pitää hinnan alhaalla. Ette tosiaankaan, kunnon ystävä, opi koskaan ymmärtämään naista. Ettekö käsitä, että he tulevat kilvan hyökkäämään tämän silkkikankaan kimppuun…

– Kyllä tietysti, Bourdoncle keskeytti itsepintaisesti, – ja kuta suurempi heidän ostohalunsa, sitä suurempi meidän tappiomme.

– Muutamien centimien tappio, myönnän kyllä. Entä sitten? Ei taida vahinko tulla kovinkaan suureksi, jos siten houkuttelemme luoksemme kaikki naiset, johdamme heitä oman mielemme mukaan ja hurmaamme heidät tavaroillamme, niin että he arvelematta tyhjentävät kukkaronsa. Pääasia, ystäväni, on sytyttää heidän mielikuvituksensa, ja siihen on keksittävä tavara, johon he voivat mieltyä ja joka herättää huomiota. Sitten, vaikka panisimme muille tavaroille yhtä korkeat hinnat kuin muutkin, he vain luulevat ostavansa meiltä kaiken yhtä halvalla. Katsokaa esimerkiksi cuir-d'or – silkkiä. Sille pannaan hinnaksi seitsemän frangia viisikymmentä niinkuin muuallakin, mutta sitäkin he pitävät sitten edullisena kauppana, ja se kyllä korvaa vähäiset paris-bonheurin tuottamat vahingot… Saatte nähdä!

Hän innostui puhumaan mahtipontisesti.

– Ymmärrättekö! Tahdon, että viikon kuluttua paris-bonheur on valloittanut kaupungin. Siitä tulee taikakalumme, joka johtaa pelastukseen ja maineeseen. Se on oleva koko Pariisin puheenaiheena, ja sen hopeareunainen sinihulpio on tuleva kuuluisaksi Ranskan päästä päähän. Ennen pitkää kilpailijoiden raivokkaat valitukset soivat korvissanne pikkuliikkeiden siipirikkoisina painuessa maahan. Hautaan joutavat kaikki nälkäiset kauppasaksat, jotka kituvat luuvaloa kellareissaan.

Tavaralähetyksien tarkastajat kuuntelivat hänen ympärillään hymyillen.

Johtaja piti mielellään puheita eikä kärsinyt vastaväitteitä.

Bourdoncle peräytyi tälläkin kertaa. Sillä välin laatikko oli tyhjennyt, ja kaksi miestä alkoi avata toista.

– Tehtailijat eivät vain hyväksy teitä, sanoi Bouthemont. – Lyonissa he ovat vimmoissaan teille ja väittävät, että teidän halvat hintanne tuottavat heille häviötä. Gaujean sanoi nousevansa todenteolla sotaan meitä vastaan. Hän vannoi antavansa mieluummin pitkäaikaista luottoa pienille liikkeille kuin hyväksyvänsä teidän tarjouksenne.

Mouret kohautti olkapäitään:

– Jos Gaujean ei tahdo kuulla järjen ääntä, syyttäköön itseään. Mitä he valittavat? Me maksamme heille heti ja otamme kaikki mitä he valmistavat; täytyyhän heidänkin hiukan joustaa… Ja sitäpaitsi, pääasia on, että yleisö hyötyy.

Kauppa-apulainen tyhjensi toisenkin laatikon, ja Bouthemont jatkoi luetteloa seuraten kangaspakkojen merkitsemistä. Toinen kauppa-apulainen myyntipöydän toisessa päässä pani hintalaput, ja tarkistuksen loputtua osastonjohtajan allekirjoittama lasku vietiin keskuskassaan. Hetkeksi Mouret jäi vielä katselemaan purkamista, sitten hän mitään sanomatta poistui Bourdonclen seuraamana ylpeänä kuin komppaniaansa tyytyväinen kapteeni.

He kulkivat hitaasti kellarikerroksen läpi. Paikkapaikoin kellariluukut päästivät holveihin niukkaa päivänvaloa, mutta pimeissä nurkissa ja ahtailla käytävillä kaasuliekit paloivat alituisesti. Käytävissä olivat varastohuoneet, ahtaat, lautaseinillä toisistaan erotetut kammiot, joissa osastot säilyttivät tavaransa. Sivumennen isäntä tarkasti uuden lämpöjohdon, joka otettaisiin käyttöön maanantaina, talvinäyttelyn avauspäivänä, sekä palovartiopaikan, jossa oli suunnattoman iso, rautahäkillä eristetty kaasumittari. Keittiöksi ja ruokasaleiksi sisustetut entiset kellarit olivat vasemmalla, Gaillonin aukiolle päin olevassa nurkkauksessa. He tulivat kellarikerroksen toisessa päässä sijaitsevaan ostoksien lähettämöön. Ostokset, joita asiakkaat eivät itse vieneet mukanaan, tuotiin tänne ja lajiteltiin eri säiliöihin, joista kukin vastasi yhtä kaupunginosaa. Leveä porraskäytävä johti vastapäätä Vanhaa Elbeufiä olevalle ovelle, jonka edustalla katukäytävän vieressä oli rattaita lähetyksiä odottamassa. Aarreaitan suuressa koneistossa tämä Michodièrenkadun porraskäytävä oli viemäri, joka lakkaamatta johti pois maailmalle Neuve-Saint-Augustininkadun luisuradan nielaisemia tavaroita niiden kierrettyä yläkerroksien huoneet.

– Campion, Mouret sanoi lähettämön esimiehelle, laihakasvoiselle entiselle kersantille. – Miksi eilisiltana ei viety kotiin erään rouvan päivällä ostamaa lakanaparia?

– Missä tämä rouva asuu? kysyi Campion.

– Rivolinkadun varrella, Alger'inkadun kulmauksessa… Rouva

Desforges.

Tähän aikaan aamusta lajittelupöydät olivat tyhjät ja säiliöt sisälsivät vain edellisen illan lähettämättömät paketit. Campionin nostellessa niitä ja verratessa luetteloon Bourdoncle katseli Mouret'ta ajatellen, että mies tiesi kaikki ja ajatteli kaikkea, jopa ravintolassa illallista syödessään ja rakastajattariensa luona. Vihdoin esimies huomasi missä vika oli. Kassasta oli annettu väärä numero, ja lähetys oli tuotu takaisin.

– Missä kassassa lasku on merkitty? Mouret kysyi. – Numero kymmenessä? Niinkö…

Ja kääntyen yhtiökumppaninsa puoleen hän jatkoi:

– Kassa numero kymmenen, se on Albert, eikö niin… Hänelle meillä on asiaa.

Mutta ennenkuin he lähtivät kiertämään itse tavarataloa, Mouret tahtoi käydä tilaustoimistossa, jonka käytettävänä oli huoneisto toisessa kerroksessa. Sinne saapuivat kaikki tilaukset maaseudulta ja ulkomailta. Joka aamu Mouret'n oli tapana käydä siellä tarkastamassa kirjeenvaihto. Kahden vuoden aikana kirjeiden luku oli päivä päivältä lisääntynyt, ja osaston henkilökunta oli kohonnut kymmenestä kolmeenkymmeneen. Toiset avasivat kirjeet, toiset lukivat ne ja seuraavat luokittelivat ne pannen jokaiseen numeron, jota vastasi aina kaapissa lokero. Kun sitten kirjeet oli lähetetty eri osastoille, joissa tilatut tavarat valittiin, lähetykset pantiin kirjeineen numerolla merkittyyn lokeroon. Jäljellä oli ainoastaan tilattujen tavaroiden tarkistaminen ja toimittaminen postiin, joka tapahtui viereisessä huoneessa, missä sitä varten palkatut henkilöt käärivät paketteja ja naulasivat laatikkoja aamusta iltaan.

Mouret teki tavallisen kysymyksensä:

– Montako kirjettä tänä aamuna, Levasseur?

– Viisisataakolmekymmentäneljä, johtaja, vastasi osastonhoitaja. – Pelkään, että maanantaina avattavan näyttelyn jälkeen henkilökunta käy liian pieneksi. Eilen meidän oli jo hyvin vaikea selvitä.

Bourdoncle nyökäytti tyytyväisenä päätään. Niin paljon kirjeitä, ja vielä tiistaipäivänä! Sitä hän ei olisi uskonut. Pöytien ympärillä virkailijat lukivat ja avasivat kirjeitä paperin kahistessa ja tilattujen tavaroiden kasaantuessa kaapin lokeroihin. Tämä oli liikkeen monimutkaisimpia ja tärkeimpiä toimintoja. Täällä elettiin alituisessa kuumeisessa kiireessä, sillä määräyksenä oli, että aamulla saapuneet tilaukset oli toimitettava ennen iltaa.

– Apulaisia saatte niin paljon kuin haluatte, vastasi Mouret huomattuaan kaiken olevan kunnossa. – Tiedättehän, että otamme väkeä, kun kerran työtä on.

Ullakolla olivat myyjättärien makuuhuoneet, mutta niin ylös Mouret ei mennyt, vaan laskeutui välikerrokseen ja meni oman työhuoneensa vieressä sijaitsevaan keskuskassaan. Sitä suojasi kupariluukulla varustettu lasiseinä, ja takaosassa oli iso, seinään kiinnitetty kassakaappi. Kaksi kassanhoitajaa työskenteli siinä ottaen joka ilta Lhommelta, ensimmäiseltä kassanhoitajalta, vastaan eri osastojen kassoihin keräytyneet rahat ja pitivät myös huolta laskujen suorittamisesta tehtailijoille ja palkkojen maksamisesta henkilökunnalle, sanalla sanoen koko sille pienelle yhdyskunnalle, joka sai elatuksensa liikkeestä. Kassahuoneesta johti ovi huoneeseen, jossa oli seinillä vihreitä pahvirasioita ja jossa kymmenen virkailijaa tarkasti laskuja. Sitten tuli yhteenlaskutoimisto, jossa kuusi nuorta miestä, takanaan paksut rekisterikokoelmat, nojasi mustiin pulpetteihin ja laski myyjille tulevat prosentit kassaan luovutettujen myyntilaskujen perusteella. Tämä toimisto, joka oli aivan uusi, ei vielä toiminut tyydyttävästi.

Kuljettuaan kassahuoneen ja tarkistustoimiston läpi Mouret ja Bourdoncle tulivat yhteenlaskutoimistoon, jossa par'aikaa nauravat ja ilvehtivät nuoret virkailijat säikähtivät pahanpäiväisesti.

Mutta Mouret ei nuhdellut heitä, vaan ilmoitti heille päätöksensä antaa pienen palkkion jokaisesta heidän myyntilaskuista löytämästään virheestä. Hänen mentyään virkailijat eivät enää nauraneet, vaan tarttuivat niinkuin ruoskaniskun saaneina intohimoisesti työhönsä etsimään virheitä.

Alakerrassa Mouret meni suoraan kassalle n: o 10, jossa Albert Lhomme kiillotti kynsiään odottaen ostajien tulvaa. Tavaratalossa puhuttiin yleisesti "Lhommein hallitsijasuvusta", siitä lähtien kun Aurélie rouva päästyään itse valmiiden vaatteiden osaston johtajattareksi ja hankittuaan miehelleen ensimmäisen kassanhoitajan paikan oli saanut poikansa, pitkän, kalpean ja huonotapaisen nuoren miehen, joka ei pysynyt missään ja joka aiheutti hänelle alituista huolta, otetuksi osaston kassanhoitajaksi. Mouret vetäytyi hetkeksi syrjemmälle. Hän ei tahtonut pilata hyvää mainettaan toimittamalla santarmin virkaa, se oli hänestä vastenmielistä. Sitäpaitsi hän tiesi pääsevänsä paremmin tarkoitustensa perille esiintyessään alati hyvänsuopana. Hän antoi vaivihkaa kyynärpäällään merkin Bourdonclelle, jonka tiesi pelkäksi laskukoneeksi ja jolle hän tavallisesti uskoi rangaistuksien toimeenpanemisen.

– Neiti, onnistuitteko? kuului hänen takaansa liikutuksesta värisevä ääni, kun hän vihdoin oli takaisin kadulla.

Hän kääntyi ja tunsi onnettomuustoverinsa, pitkän ja hontelon nuorukaisen, joka oli puhutellut häntä aamulla. Tämäkin tuli Naisten Aarreaitasta ulos ja näytti vielä pelästyneemmältä kuin Denise tavaratalossa kokemansa tutkinnon johdosta.

– En tiedä vielä, Denise vastasi.

– En minäkään. Kummallinen tapa niillä on katsella ja puhutella!..

Minä tahtoisin pitsiosastolle. Olen palvellut Crève-coeurilla

Mailinkadulla.

Taas he seisoivat vastakkain ja punastuivat kun eivät tienneet kuinka erota. Sitten nuori mies neuvottomana, sanoakseen vielä jotakin, uskalsi kömpelön kohteliaasti kysyä:

– Saanko kysyä nimeänne, neiti?

– Denise Baudu.

– Minä olen nimeltäni Henri Deloche.

Nyt heitä nauratti. Heidän asemansa yhdisti heitä ja he kättelivät.

– Onnea! sanoi Denise.

– Niin, onnea! vastasi toinen.

III

Joka lauantai neljästä kuuteen rouva Desforges tarjosi teetä tuttavilleen, jotka tulivat häntä tervehtimään. Hänen asuntonsa oli kolmannessa kerroksessa Rivol'n ja Alger'nkadun kulmatalossa, ja hänen kahden salinsa ikkunat olivat Tuileries'n puistoon.

Eräänä tällaisena lauantaina Mouret, jolle palvelija juuri aikoi avata ison salin oven, huomasi eteisen toisesta avoimesta ovesta rouva Desforges'in, joka kulki pienen salin poikki. Tämä pysähtyi nähdessään hänet, ja Mouret astui sisään juhlallisesti tervehtien. Kun palvelija oli sulkenut oven, hän tarttui innokkaasti nuoren naisen käteen ja suuteli sitä hellästi.

– Varo, siellä on vieraita, rouva Desforges sanoi hiljaa osoittaen päännyökkäyksellä ison salin ovea. – Kävin hakemassa tämän viuhkan näyttääkseni sitä heille.

Ja viuhkan varrella hän hipaisi leikillisesti nuoren miehen kasvoja. Rouva Desforges oli tummaverinen, pyylevähkö nainen, silmät olivat suuret ja mustasukkaiset. Mutta Mouret piti yhä hänen kädestään kiinni ja kysyi:

– Tuleekohan?

– Epäilemättä, niin hän ainakin lupasi.

He puhuivat paroni Hartmannista, Kiinteistöpankin johtajasta. Rouva Desforges, valtioneuvoksen tytär, oli ollut naimisissa pörssivälittäjän kanssa ja oli tämän kuoltua perinyt häneltä omaisuuden, jota toiset sanoivat sangen suureksi, toiset peräti mitättömäksi. Kerrottiin hänen jo miehensä eläessä osoittaneen kiitollisuutta paroni Hartmannille niistä neuvoista, jotka tämä raha-asiain tuntija oli heille antanut ja jotka olivat olleet hyödyksi, ja myöhemmin, miehen kuoltua, sanottiin suhteen yhä jatkuvan, mutta mitä suurimmassa salaisuudessa, niin ettei vähinkään varomattomuus päässyt herättämään epäluuloa. Rouva Desforges osasi käyttäytyä niin, ettei hän koskaan herättänyt huomiota, ja hän oli tervetullut vieras kaikkialla ylemmän porvariston kodeissa, joihin hän syntyperänsäkin puolesta kuului. Ja vaikka nyt, kun pankinjohtajan rakkaus oli muuttumassa isälliseksi ystävyydeksi, hän tämän ennakkoluulottoman ja valistuneen ystävänsä suostumuksella lahjoitti lempensä muillekin, oli hän niin arka maineestaan ja osasi käyttäytyä niin taitavasti, ettei pienintäkään syytä ollut moitteisiin ja ettei kukaan uskaltanut julkisesti epäillä hänen kunniallisuuttaan. Tavattuansa Mouret'n heidän yhteisten tuttaviensa luona hän oli alussa vihannut tätä. Sittemmin, kun ei jaksanut vastustaa hänen rajun rakkautensa hyökkäyksiä, hän oli antanut myöten. Nyt kun Mouret oli päässyt niin pitkälle, ettei hänen suhteellaan ollut muuta tarkoitusta kuin päästä paronin suosioon, olivat rouva Desforges'in tunteet kehittyneet vähitellen todelliseksi hellyydeksi. Hän oli kolmekymmentäviisi vuotta vanha, vaikka sanoi olevansa vasta kaksikymmentäyhdeksän vuotta ja oli siis joutunut siihen ikään, jolloin nainen intohimoisesti pitää rakkaudestaan kiinni. Tuntien olevansa vanhempi rakastajaansa, jonka pelkäsi kylmenevän, hän ponnisteli epätoivoisesti pysyttääkseen hänet luonaan.

– Joko hän on selvillä asiasta? Mouret kyseli.

– Ei, saatte itse esittää asianne, vastasi rouva Desforges lakaten sinuttelemasta.

Hän katsoi Mouret'hen, ajatellen ettei tämä mahtanut aavistaa mitään hänen suhteestaan paroniin, koska käytti häntä välittäjänä, ikäänkuin olisi ollut kysymys vain vanhasta ystävästä. Mutta Mouret piteli yhä hänen kättään nimittäen häntä hyväksi Henriettekseen, ja nainen tunsi sydämensä sulavan. Sanaakaan sanomatta hän tarjosi huulensa suudeltaviksi; sitten hän kuiskasi:

– Hiljaa! Minua odotetaan. Tulkaa hetken kuluttua perässäni.

Isosta salista kuului verhojen heikentämiä hilpeitä ääniä. Rouva Desforges astui sisään, jättäen oven kokonaan auki, ja ojensi viuhkan yhdelle niistä neljästä naisesta, jotka istuivat huoneen keskiosassa.

– Tässä se nyt vihdoinkin on, hän sanoi. – Palvelija ei olisi koskaan löytänyt sitä, kun en itsekään oikein osannut neuvoa.

Kääntyen ovea kohti hän sanoi vilkkaasti:

– Käykää toki sisälle, herra Mouret. Tulkaa pienen salin kautta, niin ei tunnu niin juhlalliselta.

Mouret tervehti naisia, jotka hän tunsi. Sali kukikkaalla hopeakirjosilkillä verhottuine Ludvig XVI: n tyylisine huonekaluineen, kullattuine pronssikoristeineen ja isoine ruukkukasveineen uhkui korkeudestaan huolimatta naisellisen kodikasta viehkeyttä, ja sen kahdesta ikkunasta näkyi erittäin kauniisti Tuileries'n puiston kastanjapuita, joiden lehdet varisivat syksyisessä tuulessa.

– Tämä pitsi on tosiaankin sangen hienoa, sanoi rouva Bourdelais tarkastellen viuhkaa.

Rouva Bourdelais oli pieni, vaaleaverinen, kolmenkymmenen ikäinen nainen, Henrietten koulutoveri, naimisissa raha-asiainministeriön alajohtajan kanssa. Vanhasta porvarisperheestä lähteneenä hän hoiti talouttaan ja kolmea lastaan sievästi ja toimeliaasti noudattaen vaistomaisesti käytännöllisyyden periaatteita.

– Ja tästä pitsipalasesta olet siis maksanut kaksikymmentäviisi frangia, hän sanoi tutkien tarkasti jokaista pitsin silmukkaa. – Sanoit ostaneesi Lucista maalaisnaiselta?.. Se ei suinkaan ollut kallista… Mutta entä viuhkan tekeminen.

– Tietysti, vastasi rouva Desforges. – Tekokuluja maksoin kaksisataa frangia.

Rouva Bourdelais naurahti. Tällaistako Henriette kehui hyväksi kaupaksi! Kaksisataa frangia yksinkertaisen viuhkan valmistamisesta. Pelkkää norsunluuta ja siinä nimikuvio! Ja vielä sellaista pitsiä varten, jonka hinta tuotti hänelle enintään viiden frangin voiton. Sadallakahdellakymmenellä frangilla sai tällaisia viuhkoja valmiina. Hän mainitsi liikkeen Poissonnièrenkadun varrella.

Viuhka kiersi pöytää kulkien kädestä käteen. Rouva Guibal tuskin katsahtikaan siihen. Hän oli pitkä ja hoikka, punatukkainen nainen, joka teeskenteli aina mitä suurinta välinpitämättömyyttä. Kyllästyneestä ilmeestä huolimatta hänen harmaissa silmissään välähtivät hetkittäin itsekkyyden rajut pyyteet. Miehensä, tunnetun asianajajan seurassa hän ei esiintynyt koskaan, ja tämän sanottiin omalla tahollaan viettävän varsin vapaata elämää jakaen aikansa asiapaperiensa ja huviensa kesken.

– Oh, hän sanoi väsyneesti antaen viuhkan rouva de Boves'ille, – olen ostanut tuskin ainoatakaan viuhkaa eläessäni… Ainahan niitä saa lahjaksi … liiaksikin.

Kreivitär de Boves vastasi hiukan pisteliäästi:

– Olette todellakin onnellinen, kun olette sattunut saamaan niin kohteliaan miehen.

Ja kallistuen tyttärensä, pitkän, kahdenkymmenen ikäisen nuoren tytön puoleen hän jatkoi:

– Katsopa nimikuviota, Blanche. Miten hienoa työtä! Se kai nostaa hinnan.

Rouva de Boves, joka oli jo viidennelläkymmenellä, oli uhkea nainen, ryhdikäs kuin jumalatar, selkeät, säännölliset kasvonpiirteet ja suuret, raukeat silmät. Hänen miehensä, hevoshoidon ylitarkastaja, oli nainut hänet hänen kauneutensa tähden. Nimikuvion hienous tuntui aivan hurmaavan hänet ja nostattavan hänessä intohimon, josta hänen katseensa himmeni. Äkkiä hän sanoi:

– Sanokaapa te meille mielipiteenne, herra Mouret, onko tämän viuhkan valmistamisesta kaksisataa frangia liian korkea hinta?

Mouret oli jäänyt seisomaan ja kuunteli hymyillen ja tarkkaavaisesti naisten puhetta. Hän otti viuhkan, tarkasteli sitä ja aikoi juuri lausua mielipiteensä, kun palvelija avasi oven ilmoittaen:

– Rouva Marty.

Saliin astui laiha ja ruma, rokonarpinen nainen, joka oli komeasti, mutta sangen monimutkaisesti pukeutunut. Hänen iästään oli vaikea päästä selville. Todellisuudessa hän oli kolmenkymmenen viiden vanha, mutta häntä saattoi luulla hänen mielialojensa vaihtelun mukaan milloin kolmen-, milloin neljänkymmenen ikäiseksi. Hänellä oli oikeassa kädessään punainen nahkalaukku, josta hän ei uskaltanut erota.

– Hyvä rouva, hän sanoi Henriettelle, – annattehan minulle anteeksi, että saavun näin laukku kädessä… Ajatelkaahan, pistäydyin tullessani Aarreaittaan, ja kun taas satuin mielettömästi tuhlaamaan rahoja, en uskaltanut jättää laukkua ajoneuvoihini. Olisi voitu varastaa.

Samassa hän huomasi Mouret'n ja jatkoi nauraen:

– Ah, herra Mouret! En minä tässä teidän vuoksenne kauppaliikettänne kehunut, koska en tiennyt teidän edes olevan täällä. Mutta kyllä teillä tällä hetkellä on erinomaisen hienoja pitsejä.

Tämä sai huomion kääntymään pois viuhkasta, jonka Mouret laski pienelle pöydälle. Nyt naisia kiusasi uteliaisuus. Rouva Martyn laukku ei antanut heille rauhaa. Hänet tiedettiin mielettömän tuhlaavaiseksi ja sangen heikoksi kiusauksen edessä. Rakastajalle hän ei olisi voinut antautua, siihen hän oli liian kunniallinen, mutta hänen oli mahdotonta vastustaa pienimmänkään ylellisyysesineen houkutusta. Hän oli köyhän virkamiehen tytär ja valmisteli nyt hurjilla ostoksillaan taloudellista häviötä miehelleen, Bonaparten lyseon viidennen luokan opettajalle, jonka täytyi antaa yksityistunteja ansaitakseen kuuteentuhanteen nousevan palkkansa lisäksi toiset kuusituhatta yhä lisääntyvien menojen suorittamiseksi.

Rouva Marty ei suostunut avaamaan laukkuaan, vaan painoi sitä molemmin käsin syliinsä ja puhui neljätoistavuotiaasta tyttärestään Valentinesta, jota hän piteli kuin kukkaa kämmenellä ja jonka pukuihin niinkuin omiinsakin hän sommitteli kaikki muodin vastustamattomat uutuudet.

– Tiedättehän, rouva Marty selitteli, – että tänä vuonna nuorten tyttöjen puvut koristellaan pitseillä… Ja kun satuin saamaan näin sievää valenciennea…

Hän suostui vihdoinkin avaamaan laukkunsa. Naiset kurottivat kaulaansa nähdäkseen, kun samassa hiljaisuuden katkaisi ovikellon soitto.

– Mieheni tulee! rouva Marty huudahti hätäisesti. – Hänen piti poiketa tänne noutamaan minua tullessaan Bonapartesta.

Nopeasti hän sulki laukkunsa ja pisti sen vaistomaisella liikkeellä piiloon nojatuolin alle. Rouvat purskahtivat nauruun. Rouva Marty punastui ja nosti sen takaisin polvilleen väittäen, etteivät miehet koskaan ymmärtäneet mitään ja ettei heidän tarvinnut tietää.

– Herra de Boves ja herra de Vallagnosc, ilmoitti palvelija.

Yleinen hämmästys. Rouva de Boves ei tiennyt itsekään odottaa miestään. Tämä kaunis herrasmies, jolla oli viikset ja pujoparta ja Tuileries'n linnan vaatima sotilaallisen täsmällinen ryhti, suuteli kädelle rouva Desforges'ia, jonka hän oli tuntenut tämän vielä ollessa isänsä kodissa. Sitten hän vetäytyi syrjään antaakseen tilaa toiselle tulijalle, kalpealle ja hienokäytöksiselle nuorelle miehelle, joka vuorostaan tervehti talon emäntää. Mutta tuskin oli keskustelu taas päässyt alkuun, kun hämmästyksen huudahdus veti puoleensa yleisen huomion.

– Sinäkö siinä, Paul!

– No totta tosiaan! Octave!

Mouret ja Vallagnosc puristivat kättä. Nyt rouva Desforges vuorostaan hämmästyi. He siis tunsivat toisensa! Tietysti, koska olivat istuneet rinnatusten Plassans'in koulun penkillä. Sattumalta vain he eivät olleet koskaan tavanneet toisiaan hänen kodissaan.

Päästämättä toistensa käsiä herrat vetäytyivät leikkisästi puhellen pieneen saliin. Samassa palvelija asetti rouva Desforges'in vieressä olevalle kuparireunaiselle marmoripöydälle hopeisen teetarjottimen hienoine kiinalaisine kuppeineen. Naiset siirtyivät lähemmäksi äänekkäästi puhellen herra de Boves'in seisoessa heidän takanaan kumarrellen ja pistäen sanan sinne, toisen tänne seurustelutapoihin perehtyneen korkean virkamiehen kohteliaisuudella.

– Onpa hauska tavata, Mouret toisti.

Hän oli istuutunut Vallagnoscin viereen sohvalle. Mukavasti sisustetun, keltaisella silkillä verhoillun salongin perällä, jossa salin ison, avonaisen oven toisella puolen liikkuvat naiset eivät voineet kuulla heitä, he nauroivat sydämensä pohjasta lyöden toisiaan polvelle ja katsoen toisiaan silmiin. Koko heidän nuoruutensa nousi heidän eteensä, vanha Plassans'in opisto pihoineen, kosteine luokkahuoneineen, ruokasaleineen, jossa heille tarjottiin paljon turskaa, ja makuuhuoneineen, joissa pielukset lensivät sängystä sänkyyn heti kun vain opettaja nukahti. Paul, tuomarin poika köyhtyneestä aatelisperheestä, oli luokan etevimpiä oppilaita, mainio aineenkirjoittaja, jonka opettaja alati asetti esimerkiksi tovereille ennustaen hänelle loistavaa tulevaisuutta. Octave sitävastoin istui luokan peränpitäjänä ja vanheni laiskurien ja kuhnuksien joukossa, onnellisena ja lihavana, kaikissa huvituksissa ensimmäisenä. Luonteittensa eroavaisuudesta huolimatta he pysyivät läpi koulun erottamattomina ystävinä ja tovereina aina ylioppilastutkintoon asti, jonka toinen suoritti loistavasti, toinen töin tuskin saatuaan kaksi kertaa reput. Sitten elämä oli heidät erottanut, ja nyt he kymmenen vuoden päästä sattuivat jälleen yhteen vanhenneina ja muuttuneina.

– No kerrohan nyt mitä sinusta on tullut, Mouret sanoi.

– Ei mitään, vastasi toinen.

Vallagnosc oli kohtaamisen ilosta huolimatta yhä yhtä väsyneen ja kyllästyneen näköinen. Kun hänen ystävänsä kummastellen jatkoi kyselyä sanoen:

– Teet kai kumminkin jotakin? Mitä sinä teet? hän vastasi:

– En mitään.

Octave rupesi nauramaan. Etkö mitään. Se ei todellakaan riittänyt. Ja vähitellen hän urkkimalla pääsi ystävänsä elämäkerrasta selville. Tälle oli käynyt samoin kuin köyhien poikien ylipäänsä käy, kun sääty-ylpeys pidättää heidät virka-alalla, jossa he arvokkuutensa ylläpitämiseksi hautautuvat kaikkine todistuksineen johonkin vähäpätöiseen toimeen ansaiten juuri sen verran, että pysyvät hengissä. Paul oli suvussaan vallitsevan tavan mukaan lukenut lakitiedettä. Sitten hän oli jäänyt kotiin leskeksi jääneen äitinsä elätettäväksi, vaikka tämä tuskin tiesi kuinka tulla toimeen kahden tyttärensä kanssa. Vihdoinkin Paul oli häveten jättänyt näiden käytettäväksi mitä vielä perheen omaisuudesta oli jäljellä ja hakenut pienen viran sisäasiainministeriössä, jossa hän nyt oli kuin myyrä kolossaan.

– Paljonko sinulle maksetaan palkkaa?

– Kolmetuhatta frangia…

– Voi surkeutta! Oikein säälittää, poika parka… Ja niin hyväpäinenkin olit vielä, että kykenit puhumaan meidät kaikki pussiin. Kolmetuhatta frangia, viiden vuoden raatamisen jälkeen! Se on sulaa vääryyttä.

Hän keskeytti puhuakseen itsestään:

– Minä olen kääntänyt heille selkäni. Tiedäthän mitä minusta on tullut?

– Tiedän, sanoi Vallagnosc. – Olen kuullut, että olet antautunut kauppa-alalle. Sinä taidat omistaa tuon suuren liikkeen Gaillonin aukion kulmauksessa.

– Niin… Verkasaksa, veikkoseni!

Mouret oli nostanut päänsä, löi uudestaan toveriaan polveen, ujostelematta, miehenä, joka ei hävennyt tuottavaa ammattiaan.

– Niin, verkasaksa… Muistathan, tartuinko koskaan heidän onkeensa kun he virittivät minulle syöttejään, vaikken luullakseni ollut sen tyhmempi kuin muutkaan? Luettuani ylioppilaaksi tyydyttääkseni perheeni toiveen olisin vallan hyvin voinut jatkaa asianajajaksi tai lääkäriksi niinkuin toverit. Mutta nuo ammatit eivät houkutelleet minua. Olen nähnyt niissä liiaksi kurjuutta… Annoin palttua kaikelle sellaiselle, katumatta, usko pois! Ja rupesin tekemään kauppaa.

Vallagnosc nauroi hiukan hermostuneesti.

– Ei sinulla tosiaan mahda olla suurta hyötyä ylioppilastodistuksestasi palttinan mittailemisessa, hän sanoi lopuksi.

– Pääasia vain, ettei se ole minulle esteeksi, Mouret sanoi iloisesti. – En todellakaan vaadi siltä enempää. Kyllähän sinä tiedät, että kun kerran on ollut tarpeeksi tyhmä hankkiakseen sellaisen niskoilleen, niin siitä ei ole helppoa päästä erilleen. Kuhnustaa kuin kilpikonna, kun muut, avojalkaiset, juoksevat kuin riivatut.

Huomatessaan tuottavansa toverilleen pahaa mieltä hän tarttui tätä kädestä jatkaen:

– Kuule, en minä pahaa tarkoittanut, mutta tunnusta pois, etteivät sinun todistuksesi ole tyydyttäneet ainoatakaan sinun tarpeistasi… Tiedätkö, että liikkeeni silkkiosaston johtaja ansaitsee tänä vuonna yli kahdentoistatuhannen. En liioittele vähääkään. Tosin hän on sangen terävä poika, joka on oppinut oikeinkirjoitusta ja neljä laskutapaa… Tavallisesti myyjät ansaitsevat kolme- tai neljätuhatta frangia, siis enemmän kuin sinä. Heidän kasvatukseensa ei ole tuhlattu varoja niinkuin sinun, eikä heille ole kerrottu heidän elämään astuessaan, että maailma on luotu heitä varten. Myönnän tosin, ettei siinä ole kaikki, että osaa ansaita rahaa. Mutta jos kysytään, onko annettava etusija tieteen teitä kulkeneille köyhille raukoille, jotka nälkäänsä huutaen tunkeilevat virka-alalla, vai käytännön elämään antautuneille pojille, joita on karaistu kestämään elämää ja jotka osaavat perinpohjin ammattinsa, niin minä en toden totta epäile puolustaa jälkimmäisiä, sillä minun mielestäni he ovat aikansa tasalla.

Hän oli kiihtynyt ja korottanut äänensä. Henriette, joka kaatoi teetä kuppeihin, oli kääntänyt päänsä ja hymyili hänelle isosta salista. Kun Mouret havaitsi sen ja huomasi toistenkin naisten kuuntelevan, hän ei katunut sanojaan.

– Sanalla sanoen, vanha kumppani, hän sanoi, – nykyään on miljoonia verkasaksojen saavutettavissa.

Vallagnosc nojautui veltosti sohvan pehmeään selkänojaan silmät puoleksi ummessa. Hänen asennossaan oli elämään kyllästyneen ylenkatsetta, osaksi teeskenneltyä, osaksi todellista, kuolevan sukupolven veltostumisesta johtuvaa.

– Ei maksa vaivaa tavoitella niitä, hän sanoi. – Ei elämä ole sen arvoista.

Kun Mouret katsoi häneen hämmästyneenä hän lisäsi:

– Tekipä mitä tahansa, ei mikään parane. Parempi istua kädet ristissä.

Ja hän alkoi selittää pessimististä katsantokantaansa, moitiskeli olemisen mitättömyyttä ja puolinaisuutta. Kerran hän oli uneksinut tulevansa kuuluisaksi kirjailijaksi, mutta runoilijapiireissä hän oli tavannut vain yleistä toivottomuutta. Kaikki ponnistukset osoittautuivat turhiksi, elämän hetket tyhjiksi, maailma nurinkuriseksi. Nautinnot pettivät, ei edes paheesta ollut iloa.

– Entä sinä, onko elämä sinulle nautintoa? hän kysyi lopuksi.

Mouret'n hämmästys alkoi muuttua vihaksi.

– Onko elämä minulle nautintoa!.. Mitä loruja sinä puhut? Etkö ole päässyt vielä sen pitemmälle?.. Tietysti se on nautintoa silloinkin, kun kaikki käy hullusti, sillä silloin olen raivoissani siitä, että käy hullusti. Minun luonteessani ovat intohimot vallalla, ja minusta ei ole hiljaiseksi syrjästä katsojaksi. Sentähden en kyllästykään.

Hän heitti silmäyksen saliin päin ja sanoi hiljaisemmalla äänellä:

– Onhan naisia, joihin kyllästyy, ja silloin saattaa olla kiusallista minun täytyy myöntää. Mutta ennen en, hitto vieköön, anna periksi; ja on sitä siinäkin nautintoa, jota ei kukaan minulta riistä, usko pois… Enkä minä juuri liioin naisistakaan välitä… Mutta kun saa tahtoa ja toimia, sanalla sanoen luoda… Kun saa taistella oman päähänpistonsa puolesta ja takoa vasaralla sen muidenkin päähän, ja kun pääsee voittajaksi ja kohoaa pinnalle… Se on nautintoa, elämän nautintoa!

Hänen sanoissaan kaikuivat toiminnanhalun ja elämänilon raikkaat sävelet. Olihan jokaisen pakko, jolla vähänkin oli järkeä päässä ja kuntoa kädessä, tarttua työhön tänä toiminnan aikakautena, jolloin koko vuosisata tavoitteli uusia päämääriä. Hän pilkkasi synkkäkatseisia ja elämään kyllästyneitä pessimistejä, kaikkia noita hermoherkkiä haaveilijoita, uikuttavia runoilijoita ja viisastelevia epäilijöitä, joiden ääni hukkui ajan suunnattomaan rakennustyöhön. Kaunis tehtävä tosiaankin ja kunniakas ja järkevä oli haukotella ikävästä muiden tehdessä työtä.

– Haukotteleminen muiden nähden on ainoa iloni, sanoi Vallagnosc hymyillen kylmää hymyä.

Samassa Mouret'n kiihko katosi ja hänen äänensä sai aikaisemman ystävällisen kaikunsa.

– Yhä sinä olet entisesi, vanha veikko, mahdottomine väitteinesi, hän sanoi… – Sovitaan pois. Emme kai me nyt riitelemistä varten ole sattuneet yhteen. Jokaisella on omat ajatuksensa, onneksi! Mutta sinun täytyy käydä katsomassa koneistoani, kun se oikein on käynnissä… Saat nähdä, ettei se niinkään hullu ole… No, kerro nyt kaikki mikä sinua painaa. Voivatko äitisi ja siskosi hyvin? Ja eikö sinun pitänyt mennä naimisiin Plassans'issa puoli vuotta sitten…

Hän keskeytti huomatessaan Vallagnoscin tekevän äkillisen liikkeen ja vilkaisevan levottomasti saliin. Hänkin kääntyi ja huomasi, että neiti de Boves katseli heitä. Blanche oli pitkä ja voimakasvartaloinen ja muistutti äitiään, mutta hänessä kauneus ei ollut niin puhdasta, piirteet olivat karkeammat ja kasvot hiukan pöhöttyneet. Mouret'n hiljaiseen kysymykseen Paul vastasi, ettei vielä mitään ollut päätetty, kenties siitä ei tulisikaan mitään. Hän oli tutustunut tähän nuoreen tyttöön rouva Desforges'in luona, jota hän edellisenä talvena kävi usein tervehtimässä, vaikka nyt vain harvoin. Siksi kai hän ei ollut sattunut tapaamaan Mouret'takaan täällä. Nykyään hän vieraili usein Boves'in perheessä. Isä varsinkin miellytti häntä, vanha elostelija, joka haki lepoa toimistostaan. Varakkaita he eivät olleet. Rouva de Boves ei tuonut naimisiin mennessään muita myötäjäisiä kuin jumalaisen kauneutensa, ja perhe eli nyt viimeisen kiinnityslainoilla rasitetun maatilansa tuottamilla tuloilla, joita onneksi lisäsi kreivin hevoshoidontarkastajan virasta nostama palkka, yhdeksäntuhatta frangia. Ja äiti ja tytär, jotka olivat aina rahapulassa, kun isä kodin ulkopuolella vielä sitä tuhlasi hellän sydämensä tyydykkeeksi, olivat joutuneet niin pitkälle, että ompelivat joskus pukunsa itse.

– No, miksi sitten? kysyi Mouret peittelemättä.

– Hyvä Jumala, täytyyhän sitä vihdoinkin, vastasi Vallagnosc väsyneesti, sulkien miltei silmänsä. – Ja onhan meillä toiveitakin. Odotamme erään tädin kohta kuolevan.

Mouret katsoi herra de Boves'iin, joka istui rouva Guibalin vieressä keskustellen vilkkaasti ja nauraen hakkailua suunnittelevan miehen hellän kohteliasta naurua. Sitten hän kääntyi ystävänsä puoleen iskien niin merkitsevästi silmää, että tämä ehätti sanomaan:

– Ei … ei ainakaan vielä. Mutta valitettavasti hänen täytyy virkansa puolesta matkustella Ranskaa päästä toiseen, käydä orinäyttelyissä ja sellaisissa, ja siten hänellä on aina tilaisuus lähteä kotoa, milloin vain mieli tekee. Viime kuussa esimerkiksi hänen vaimonsa luuli hänen olevan Perpignanissa, mutta hän asui Pariisin syrjäkaupungin hotellissa rakastajattarensa, pianonsoitonopettajattaren kanssa.

Hän vaikeni hetkeksi katsellen vuorostaan kreiviä, joka tuhlasi yhä kohteliaisuuksiaan rouva Guibalille. Sitten hän sanoi aivan hiljaa:

– Kunniani kautta, olet oikeassa!.. Olet varmaankin, koska muistan kuulleeni sanottavan, ettei tuo kaunis rouva ole kovinkaan arka. On sangen hauska juttu hänestä ja eräästä upseerista… Mutta katsopa tuota vanhaa veitikkaa, kuinka hän osaa hallita katseellaan naista. Itse vanha Ranska, ystäväni!.. Minä en voi olla ihailematta tuota miestä ja jos otan tyttären, teen sen varmasti isän tähden.

Mouret nauroi suuresti huvittuneena. Hän alkoi kysellä uudestaan, ja kun hän sai kuulla rouva Desforges'in naimispuuhan alkuunpanijaksi, tuntui asia hänestä vielä hullunkurisemmalta. Oli Henriette sentään sukkela! Mainio avioliittojen suunnittelija niinkuin ainakin lesket. Ja pidettyään huolta tyttäristä hän tarjosi joskus isillekin tilaisuuden valita itselleen lemmityn hänen seurapiiristään, ja hän hoiti kaiken niin näppärästi ja mukavasti, ettei ihmisillä ollut koskaan mitään sanomista. Mouret, joka rakasti rouva Desforges'ia kiireisen liikemiehen tavoin, miehen, jonka täytyy pitää lukua lemmellekin uhratuista hetkistään, unohti tuokioksi kaikki harkitut viettelijän temppunsa ja tunsi lemmittyään kohtaan toverin ystävyyttä.

Samassa rouva Desforges ilmestyikin pienen salin ovelle noin kuudenkymmenen ikäisen miehen seurassa. Ystävykset eivät olleet kuulleet hänen saapuvan, sillä naisten kimakat äänet täyttivät huoneen ja kiinalaiskupit kilahtelivat. Lyhyen vaitiolon aikana kuului silloin tällöin liian nopeasti siirretyn teevadin helähdys marmoripöytää vasten. Paksun pilven alta sukeltava aurinko kultasi ennen mailleenmenoaan hetkeksi kastanjapuiden latvoja ja heitti ikkunoihin hehkuvan sädetulvan, joka sytytti tuleen hopeakirjosilkit ja pronssikoristeet.

– Tätä tietä, hyvä paroni, rouva Desforges sanoi. – Saanko esittää teille herra Octave Mouret'n joka haluaa esittää teille hartaan kunnioituksensa.

Ja kääntyen Octaven puoleen hän lisäsi:

– Herra paroni Hartmann.

Vanha herra tervehti hymyillen. Tällä lyhytvartaloisella, tanakalla miehellä oli iso elsassilainen pää ja hiukan turpeat kasvot, joita vilkastutti jokaisesta suun piirteestä, jokaisesta silmäluomen väreestä pilkistävä älykkyys. Jo kaksi viikkoa hän oli kieltäytynyt tapaamasta Mouret'ta, ei siksi, että hän olisi ollut mustasukkainen, sillä älykkäänä miehenä hän oli jo aikoja sitten tyytynyt isällisen ystävän asemaan, vaan sentähden, että Mouret oli jo kolmas, jolle Henriette pyysi hänen suositustansa, ja hän pelkäsi joutuvansa lopulta naurettavaksi.

Tuo hieman ivallinen hymy hänen huulillaan merkitsi siis, että joskin hän hyväntahtoisesti suostui näyttelemään rikkaan suosijan osaa, niin hän ei suostunut olemaan narrina.

– Oh, herra paroni, sanoi Mouret, joka provencelaisena oli herkkä innostumaan. – Kiinteistöpankin viimeinen toimenpide oli mitä nerokkain! Te ette voi uskoa, kuinka onnellinen ja ylpeä olen, kun saan puristaa kättänne.

– Olette liian ystävällinen, herra Mouret, liian ystävällinen, paroni vastasi yhä hymyillen.

Henriette ihastuksissaan että miehet tulivat niin hyvin toimeen keskenään, katseli kirkkain silmin vähääkään kainostelematta heitä siirtäen katseensa toisesta toiseen. Hän oli viehättävä avokaulaisessa pitsipuvussaan, joka korosti kaulan ja ranteiden hentoutta.

– Hyvät herrat, hän sanoi, jätän teidät kahden, että saatte vapaasti keskustella. Kääntyen Pauliin, joka myös oli noussut, hän lisäsi:

– Haluatteko kupin teetä, herra de Vallagnosc?

– Kiitos, mielelläni, tämä vastasi.

He palasivat yhdessä saliin. Kun Mouret oli asettunut äskeiselle paikalleen sohvaan paroni Hartmannin viereen, hän alkoi jälleen innokkaasti kiitellä Kiinteistöpankin toimintaa. Sitten hän ryhtyi puhumaan asiasta, joka sillä hetkellä täytti hänen sydämensä, nimittäin uudesta kadusta, joka Dix-Décembrenkadun nimisenä aiottiin rakentaa Réaumurinkadun jatkoksi Pörssiaukiolta Ooppera-aukiolle. Yrityksen tarpeellisuus oli jo puolitoista vuotta aikaisemmin tunnustettu julkisesti, pakkoluovutustoimikunta oli nimitetty, ja koko kaupunginosa odotti jännittyneenä töiden alkamista levottomana siitä mitkä talot oli tuomittu revittäviksi. Jo kolme vuotta Mouret oli toivonut suunnitelman toteutumista, aluksi sentähden, että hän ajatteli liike-elämän vilkastuvan, ja sittemmin sentähden, että oli alkanut uneksia Aarreaitan laajentamista niin suureksi, että uskalsi tuskin sitä itselleenkään tunnustaa. Koska Dix-Décembrenkatu oli suunniteltu leikkaamaan Choiseulin- ja Michodièrenkadut, hän tahtoi saada liikkeensä haltuun koko sen alueen, joka kolmelta puolen tulisi rajoittumaan näihin katuihin ja neljänneltä puolen Neuve-Saint-Augustininkatuun, ja hän näki jo mielikuvituksessaan uuden kadun varrella tavaratalonsa komean, palatsimaisen julkisivun kohoavan voittajana valloitetun kaupungin yli. Siitä johtui hänen harras toiveensa tutustua paroni Hartmanniin, sillä hän oli saanut tietää, että Kiinteistöpankki oli hallituksen kanssa tehdyn sopimuskirjan nojalla sitoutunut aukaisemaan uuden kadun, ehtona, että saisi omistusoikeuden kadun varrelle syntyviin uusiin tontteihin.

– Te siis todellakin sitoudutte, hän sanoi tekeytyen lapsellisen suoraksi, – luovuttamaan heille kadun täydessä kunnossa viemäreineen, jalkakäytävineen, kaasulyhtyineen? Ja korvaukseksi vaaditte vain sen varrella olevat tontit? Se on omituista, sangen omituista!

Sitten hän siirtyi asiansa arkaluontoisimpaan kohtaan. Hän oli kuullut kerrottavan, että Kiinteistöpankki ostatti salaa Naisten Aarreaittaa ympäröivät talot, sekä ne, jotka oli määrätty revittäviksi, että myös ne, joiden oli määrä jäädä pystyyn. Tämä oli pannut hänet epäilemään, että jotakin oli tekeillä, jonkinlainen liikeyritys muodostumassa, mahtava kiinteistöyhtiö kenties, joka saatuaan maan haltuunsa ei enää suostuisi luovuttamaan sitä muille ja joka siten estäisi hänen laajentamissuunnitelmiensa toteutumisen. Sen vuoksi hän oli koettanut lähestyä paronia naisen välityksellä, tietäen että kestävin side kahden miehen välillä on rakastettavan naisen ystävyys. Varmaankaan paroni ei olisi kieltäytynyt ottamasta häntä vastaan omassa työhuoneessaankaan, jossa olisi voitu rauhassa keskustella, sillä hänen ehdotuksensa oli siksi tärkeä. Mutta Henrietten kodissa hän luotti paremmin itseensä; hän tiesi mikä yhdistävä ja sulattava voima on kahdelle miehelle siinä ajatuksessa, että he ovat saman naisen rakkaudesta osallisia. Lemmityn kodissa, hänen suloutta uhkuvassa läheisyydessään, hänen lempeän hymynsä puoltamana Mouret uskalsi luottaa onneensa.

– Tehän olette ostanut Duvillard'in talon, tuon vanhan rakennuksen minun taloni vierestä? hän kysyi äkkiä.

Paroni epäröi hetkisen; sitten hän kielsi. Mutta katsoen häntä suoraan silmiin Mouret rupesi nauramaan. Siitä hetkestä lähtien hän oli käytökseltään vilpitön, avosydäminen nuori mies, jolla ei ole mitään salattavaa.

– Kuulkaahan, herra paroni, koska kohdalleni nyt kerran on sattunut se verraton onni, että olen päässyt teidän puheillenne, niin minun täytyy tehdä teille tunnustus… Älkää pelätkö, en minä sen tähden pyri uskotuksenne. Mutta tahdon kertoa teille itsestäni kaiken, sillä olen vakuuttunut, etten voisi uskoa salaisuuttani parempiin käsiin… Sitäpaitsi tarvitsen teidän neuvojanne; jo aikoja sitten olisin pyytänyt teiltä neuvoa, jos olisin uskaltanut.

Hän teki todellakin tunnustuksen, kertoi kuinka oli alkanut ja jatkanut, eikä salannut edes rahapulaakaan, johon oli joutunut keskellä voitonriemua. Hän luetteli laajentamispuuhiaan, kertoi kuinka liike yhä uudelleen nielaisi voiton, kuinka liikkeen virkailijat toivat säästönsä hänen käytettäväkseen, kuinka talo jokaista uutta sesonkia suunniteltaessa pani koko pääomansa alttiiksi, niinkuin pelaaja panee viimeiset rahansa peliin. Mutta hän ei kuitenkaan aikonut pyytää rahaa, sillä hänellä oli ostajakuntaansa intoilijan usko. Korkeammalle hän tähtäsi. Hän uskalsi ehdottaa paronille yhtiön muodostamista. Kiinteistöpankki sitoutuisi kustantamaan hänelle hänen uneksimansa suunnattoman, palatsimaisen rakennuksen, hän sitävastoin puolestaan sitoutui antamaan yhtiön käytettäväksi kykynsä ja hyvässä alussa olevan liikkeensä. Oli vain verrattava, olivatko panokset toistensa arvoiset. Ja se kävi vallan helposti.

IV

Maanantaina, lokakuun 10: ntenä, kirkas aurinko lävisti voitollisena harmaat pilvet, joiden peitossa taivas oli jo viikon ajan piillyt. Pitkin yötä oli vielä sataa tihuuttanut ja kadut olivat täynnä lokaa. Mutta päivän sarastaessa pilviä hajottavat tuulet olivat kuivanneet katukäytävät, ja taivas kaareutui sinisenä ja selkeänä kuin keväällä.

Jo kahdeksasta lähtien aamuauringon kultaama Naisten Aarreaitta leimusi juhlapuvussaan talvivarastonäyttelyn avaamispäivänä. Lippuja liehui ovella, villakangaskaistaleet pieksivät ilmaa ja niiden pauke täytti Gaillonin aukion maalaisjuhlan riemuitsevalla melskeellä. Aukion kulmaan päättyvien katujen varsilla olevat näyteikkunat tarjosivat katsojalle mahtavia rakennelmia, joiden kirjavaa komeutta ikkunalasien puhtaus yhä lisäsi. Siinä puhkesi kadun iloksi tuhatvärisiä silmänherkkuja, kokonainen tulvillaan oleva juhlapöytä, jossa oli ohikulkijoiden katseille yltäkyllin tyydykettä.

Mutta tavaratalon sisällä oli vielä hiljaista; silloin tällöin saapui kiireinen ostaja, naapuriston emännöitsijä tai joku iltapäivän väentungosta pelkäävä rouva. Liehuvien lippujensa takana tavaratalo kiillotettuine parkettilattioineen ja täyteen sullottuine osastoineen tuntui odottavan aseet ojossa, valmiina ostajakunnan hyökkäyksien varalta. Varhaiset kävelijät riensivät pysähtymättä ohi, tuskin katsahtivatkaan siihen. Neuve-Saint-Augustininkadulla, johon ajoneuvot pysähtyivät, ei vielä yhdeksän aikana ollut kuin kahdet vaunut. Kaupunginosan asukkaat, pikkukauppiaat varsinkin, ryhmittyivät oville ja katukäytävien kulmiin ihmetellen viirien ja töyhtöjen paljoutta katsellen nenä pystyssä ja tehden katkeria huomautuksia. Varsinkin heitä suututtivat Michodièrenkadulla, lähettämön edessä odottavat tavaravaunut, loistaviksi maalatut, punaiset ja keltaiset kuviot vihreällä pohjalla, joiden kiiltävän uudet pinnat hohtivat auringonpaisteessa kullalta ja purppuralta. Tällaisia vaunuja Mouret'lla oli neljät, ja kaikki oli maalattu uudelleen tilaisuutta varten, kyljissä oli liikkeen nimi suurin kirjaimin ja keskellä kattoa korkea kilpi, jossa kerrottiin talvinäyttelyn avaamisesta. Vastapäätä olevan puotinsa ovelta Baudu katseli vihasta kalpeana, miten vaunut sullottiin edellisestä illasta jääneitä tavaralähetyksiä täyteen ja miten ne sitten lähtivät liikkeelle komeiden hevosten vetäminä. Aina bulevardille asti hän seurasi katseellaan näitä päivänpaisteessa säihkyviä, vieriviä ilmoitustauluja, jotka lähtivät Pariisin kaikille kulmille julistamaan Naisten Aarreaitan vihattua nimeä.

Vähitellen ajurinvaunuja alkoi tulla ja pysähtyä riviin. Joka kerta kun uusi ostaja saapui, ovikäytävässä seisovat, tavaratalon livreehen puetut palveluspojat – takki ja housut vihreät, liivit puna- ja keltaraitaiset – riensivät kadulle. Isä Jouve, virastaan eronnut kapteeni, pitkä takki yllä, kaulassa valkea solmuke ja rinnassa arvokkaana kilpenä loistava mitali, kunniamerkki pitkästä ja nuhteettomasta palveluksesta, otti asiakkaan vastaan vakavan kohteliaasti ja kumartui selittämään eri osastoja. Sitten tulija päästettiin eteishalliin, joka oli sisustettu itämaiseksi saliksi.

Jo heti sisään astuessa oli siis ihailemisen aihetta, jonka vaikutus ei mennyt hukkaan kenenkään kohdalla. Mouret oli itse keksinyt tämän yllätyksen. Hän oli tuottanut sangen edullisilla ehdoilla itämailta suuren valikoiman mattoja, sekä vanhan- että uudenmallisia, joita tähän asti oli ollut myytävinä ainoastaan harvinaisuuksien kauppiailla sangen korkeaan hintaan. Näille hän toivoi suurta menekkiä, ja hän möi ne melkein ostohinnasta, sillä hänelle niiden pääasiallinen tarkoitus oli tavaratalon koristaminen ja taiteenihailijoiden houkutteleminen. Tämä itämainen sali näkyi Gaillonin aukion keskipalkoille asti. Se oli kokonaan matoista ja verhoista rakennettu, ja Mouret oli itse johtanut niiden ripustamista paikoilleen. Kattoa verhosivat smyrnalaiset matot, joiden monimutkaiset mallit kasvoivat esiin punaiselta pohjalta. Seinät olivat oviverhojen peitossa. Oli vihreä-, kelta- ja punaraitaisia syyrialaisia ja karamanilaisia verhoja, vähempiarvoisia Diarbekirin mattoja, karkeapintaisia kuin paimenpuvut, kaitoja Ispahanin, Teheranin ja Kermanin mattoja, leveämpiä kukikkaita mattoja Sumakasta ja Madrasista täynnä oudonmuotoisia pioneja ja palmuja, mielikuvituksen lumotuista puutarhoista poimittuja. Maassa oli lattiamattoja, pehmeitä kuin turkikset, keskellä agralainen matto, erinomaisen hieno malliltaan, keskus oli valkea ja leveät reunat vaaleansinipohjaisia mielikuvituksellisin sinipunervin koukeroin. Joka paikassa oli ihmeellisiä kudonnaisia: Mekan samettimaisen häiveisiä mattoja, rukousmattoja Daghestanista vertauskuvallisine kuvioineen, Kurdistanin kukkakirjaisia mattoja ja vihdoin eräässä nurkassa halpahintaisten mattojen pino, Gheurdesin, Coulan ja Kircheerin mattoja viidestätoista frangista alkaen. Tähän muhkeaan passan telttaan, jossa huonekaluina oli kamelintyynyistä rakennettuja nojatuoleja ja sohvia, toiset ruudullisia, toiset maalaisruusuilla kirjailtuja, tuntuivat itämaat levittäneen kaiken komeutensa, Turkki, Arabia, Persia, Intia olivat siellä edustettuina. Palatsit oli tyhjennetty, moskeijat ja basaarit riistetty aarteista puhtaiksi. Tummennut kulta vallitsi vanhojen mattojen kuluneissa muodoissa, joiden vaalenneissa vivahduksissa oli rauenneen hiilloksen himmeää hehkua ja vanhojen mestarien paahtunutta väriä. Tämä barbaarinen taide huokui itämaiden näkyjä vahvan tuoksun ohella, jonka vanhat villakankaat olivat tuoneet muassaan auringon ja syöpäläisten maista.

Kun Denise, joka juuri sinä päivänä astui palvelukseen, tuli tähän saliin, hän pysähtyi hämmästyneenä ovelle ihmetellen eteishallin outoa asua ja uskaltamatta mennä edemmäksi haaremin tapaan sisustettuun huoneeseen. Erään palveluspojan täytyi lähteä näyttämään hänelle tietä ullakolle ja luovuttaa hänet siellä makuuhuoneiden hoitajan ja siivoojan rouva Cabinin käsiin; tämä osoitti hänelle asunnoksi huoneen n: o 7, johon hänen matkakirstunsa jo oli tuotu. Huone oli ahdas kammio, viettävän, ikkunan puhkaiseman katon alla, ja sen kalustona oli pieni vuode, pähkinäpuinen kaappi, pukeutumispöytä ja kaksi tuolia. Ullakolla oli pitkänä jonona kaksikymmentä yhtäläistä pientä kammiota, joista johti ovi pitkään, keltaiseksi maalattuun luostarimaiseen käytävään. Talon kolmestakymmenestäviidestä tytöstä nukkui näissä ne kaksikymmentä, joilla ei ollut Pariisissa sukulaisia; muut asuivat kaupungilla, muutamat keksittyjen tätien tai serkkujen luona. Heti huoneeseen tultuaan Denise riisui köyhän, harjaamisesta kuluneen mustan pukunsa paikattuine hihoineen, ainoan, minkä hän oli Valognes'ista tuonut mukanaan, ja puki ylleen osastonsa mustan silkkipuvun, joka oli korjattu häntä varten ja odotti vuoteella. Puku oli vieläkin liian väljä ja kohosi olkapäistä. Mutta Denise oli niin hätääntynyt, ettei joutanut ajattelemaan sellaisia pikkuasioita. Hän ei ollut koskaan ennen käyttänyt silkkipukua. Kun hän laskeutui portaita mennäkseen osastolleen ja näki hameen välkkyilevän, hän ujosteli juhlallista pukuaan ja häpesi kankaan kahinaa.

Tullessaan osastolle hän kuuli että siellä riideltiin. Clara vakuutti kimeällä äänellä:

– Aivan varmaan, rouva, minä saavuin ennen häntä.

– Se ei ole totta, väitti Marguerite vastaan. – Hän tyrkkäsi minua ovella, mutta minä olin jo toisella jalallani astunut saliin.

Oli kysymys palvelusvuoroista. Myyjättäret kirjoittivat sitä mukaa kun saapuivat nimensä kivitaululle, ja näin syntynyt luettelo määräsi jokaiselle oman vuoronsa palvella asiakkaita. Heti kun joku oli suorittanut asiakkaansa asiat, hän riensi uudestaan merkitsemään nimensä viimeiseksi luetteloon. Näistä vuoroista tytöt nyt riitelivät, ja Aurélie rouva päätti lopulta, että Marguerite oli oikeassa.

– Aina minulle tehdään vääryyttä, Clara mutisi vihoissaan.

Mutta Denisen astuessa sisään riitakumppanit leppyivät heti. He katsoivat toisiinsa ja naurahtivat. Voi raukan pukua. Ujoudesta jäykkänä Denisekin meni kirjoittamaan nimensä luetteloon kaikkein viimeiseksi. Aurélie rouva katseli häntä levottomana eikä voinut olla sanomatta:

– Mutta, ystäväni, teitähän sopisi kaksi tuohon pukuun. Se on välttämättä pienennettävä… Ja sitten, ettehän te osaa pukeutua! Tulkaa tänne, korjaan vähän asuanne.

Hän vei Denisen kahden vaatteita täyteen sullotun kaapin välissä olevan suuren peilin eteen. Huone, jonka kaikki seinät olivat tällaisia peilejä ja kaappeja täynnä, muistutti punapohjaisine kukikkaine plyyssiverhoineen ja veistettyine tammipaneeleineen hotellin salia. Ja yhä enemmän ravintolamaisuus johtui mieleen, kun näki silkkipukuiset ja hymyhuuliset myyjättäret, jotka asiakkaiden mieliksi alinomaa häärivät uskaltamatta istuutua ostajien käytettäviksi varatuille tuoleille, vaikka niitä oli koko tusina. Jokaisen tytön rinnassa oli napinreikään pistettynä lyijykynä, terä ylöspäin, ja taskussa puoleksi näkyvissä tarkistusvihko, joka muodosti valkean täplän mustalle kankaalle. Jotkut koettivat sormuksilla, rintaneuloilla, kaulaketjuilla ja muilla koristeilla elävöittää pukunsa yksitoikkoisuutta, mutta varsinkin he kilpailivat hiuslaitteiden komeudesta kähertäen ja järjestäen hiuksensa mitä monimutkaisemmin, palmikoille, kiharoille ja koukeroille.

– Vetäkää toki vyö kireämmäksi edestä, sanoi Aurélie rouva. Noin, ette edes näytä enää kyttyräselkäiseltä… Entä hiuksenne! No, jo te osaatte hapsenne pörröttää! Ja kaunis tukka teillä olisi, jos tahtoisitte.

Denisessä ei tosin muuta kaunista ollutkaan kuin paksu, tuhkanvaalea tukka, joka irralla ollessaan valui nilkkoihin asti ja jonka saaminen kampaukselle oli hyvin vaivalloista niin että hänen täytyi tyytyä nostamaan se paksupiikkisellä sarvikammalla solmuksi niskaan. Clara, jota hiukset suututtivat, oli nauravinaan niille, kun ne muka eivät taipumattoman vallattomina pysyneet kunnollisessa solmussakaan, ja hän viittasi luokseen erään valkovaateosaston myyjättären, jolla oli leveät, mutta miellyttävät kasvot. Nämä kaksi naapuriosastoa olivat alituisessa riidassa keskenään, mutta joskus myyjättäret suvaitsivat yhdessä pilkata muita.

– Neiti Cugnot, katsokaa tuota harjaa, nauroi Clara, jota Marguerite tyrkkäsi kyynärpäällään ollen hänkin nauravinaan menehtyäkseen.

Mutta valkovaateosaston myyjätär ei ollut naurutuulella. Hän oli jo jonkin aikaa katsellut Deniseä, ja hänelle oli johtunut mieleen, mitä hän itse oli saanut kestää palveluksensa ensi kuukausina.

– Niin, eihän sitä kaikilla sellaista harjaa ole, vastasi hän.

Ja hän palasi osastoonsa toisten vaietessa nolostuneina. Denise, joka oli kuullut, katsoi kiitollisena hänen jälkeensä ja otti Aurélie rouvan kädestä vastaan omalla nimellään merkityn tarkistusvihkon.

– No niin, sanoi Aurélie rouva, – huomenna saatte pukeutua sievemmin… Ja nyt koettakaa tottua talon tapoihin ja odottakaa vuoroanne. Meillä on kova työpäivä edessä, ja teillä on tilaisuus näyttää mihin kelpaatte.

Mutta osasto oli yhä tyhjä, näin aikaisin ei yleisö vielä ollut liikkeellä. Myyjättäret eivät vaivanneet liikaa itseään, vaan liikkuivat veltosti ja välinpitämättömästi säästääkseen voimiaan iltapäivää varten. Denise, jota vaivasi ajatus, että muut pitivät häntä silmällä nähdäkseen kuinka hän alussa suorittaisi tehtäviä, rupesi teroittamaan kynäänsä jotakin tehdäkseen, ja pisti sen sitten niinkuin muutkin rintaansa napinreikään. Hän koetti rohkaista mieltään. Täytyihän hänen taistella päästäkseen alkuun. Edellisenä iltana hänelle oli sanottu, että hänet otettiin ylimääräisenä ilman kiinteätä palkkaa; hänen täytyi siis tyytyä vain myyntiprosentteihin. Hän toivoi kumminkin ansaitsevansa edes tuhatkaksisataa vuodessa, sillä hän tiesi, että hyvät myyjättäret ansaitsivat aina kahteentuhanteenkin, jos vähänkin vaivasivat itseään. Hän oli tehnyt menoarvionsa ja luuli voivansa sadalla frangilla kuukaudessa maksaa Pépén ylläpidon ja lisäksi suorittaa Jeanin menot, sillä eihän tämäkään ansainnut vielä mitään. Itse hän ei tarvinnut muuta kuin vähän vaatteita. Mutta ansaitakseen niin paljon hänen täytyi olla luja ja ahkera eikä olla muiden äreydestä ja kiusanteosta millänsäkään. Hänen tuli rohkeasti pitää puoliaan, ja jos muu ei auttanut, ryöstää väkisin osansa. Koettaessaan näin karaistua kestämään taistelua hän näki osaston ohi kulkevan pitkän nuoren miehen, joka tervehti häntä hymyillen. Tunnettuaan Delochen, joka oli edellisenä päivänä otettu pitsiosaston myyjäksi, Denise vastasi hänen tervehdykseensä onnellisena ystävyydenosoituksesta, joka tuli hänen osakseen, ja näki siinä hyvän enteen.

Puoli kymmenen aikana ruokakello soi, ja ensimmäiseen vuoroon kuuluvat menivät aamiaiselle. Sitten uusi soitto kutsui toisen vuoron syömään. Ostajia vain ei näkynyt. Rouva Frédéric, joka katkeroituneena leskenä koetti hakea lievennystä ennustamalla muille onnettomuuksia, väitti jurosti, että päivä oli hukassa, ettei tarvinnut enää odottaa kissaakaan ja että oli parasta sulkea kaapit ja lähteä tiehensä. Marguerite, joka oli sangen ahne, tuli tästä ennustuksesta nyrpeälle mielelle, ja hänen litteät kasvonsa synkkenivät, mutta hevoskaula Clara, joka ei välittänyt muusta, kunhan pääsi kedoille laukkaamaan, ajatteli jo huvimatkaa Verrières'iin, jos liike romahtaisi. Aurélie rouva käveli osastollaan vakavan näköisenä ja sanaakaan sanomatta, kenraalina, jonka on vastattava niin voitosta kuin tappiostakin.

Yhtätoista käydessä alkoi tulla ostajia. Denisen myyntivuoro lähestyi, eräs rouva tuli sisään.

– Pulloposki maalta, tiedättehän, kuiskasi Marguerite.

Saapunut oli noin neljänkymmenenviiden ikäinen tukevanpuoleinen nainen, joka kaukaisesta maaseutukaupungistaan tuli aika-ajoin käymään Pariisissa. Kotona hän pitkinä kuukausina pani rahoja säästöön, ja kun hän tuli Pariisiin, hän tuli suoraa päätä Naisten Aarreaittaan, missä kulutti kaikki säästönsä. Harvoin hän kirjeitse tilasi mitään, sillä hän tahtoi itse nähdä, omaksi ilokseen kosketella tavaroita, ja hän osti Naisten Aarreaitasta koko vuoden tarpeensa, yksin silmäneulatkin, joista häneltä muka kotikaupungissa kiskottiin hävyttömät hinnat. Koko tavaratalo tunsi hänet ja tiesi, että hän oli rouva Boutarel, kotoisin Albista, mutta sen enempää hänen oloistaan ja elämästään ei tiedetty, eikä välitettykään tietää.

– Toivon, että voitte hyvin, rouva Boutarel, sanoi Aurélie rouva tullen kohteliaasti häntä vastaan. – Mitä haluatte? Teitä palvellaan heti paikalla.

Sitten kääntyen neitien puoleen hän sanoi:

– Pian joku tänne.

Denise lähestyi, mutta Clara heittäytyi väliin. Viimeksimainittu oli yleensä laiska myymään eikä suuresti välittänyt rahoista, koska hän ansaitsi niitä enemmän ja vaivatta liikkeen ulkopuolella. Mutta nyt hän innostui, kun huomasi voivansa tehdä kiusaa vastatulleelle.

– Anteeksi, nyt on minun vuoroni, Denise vastusteli.

Aurélie rouva pysähdytti hänet ankaralla katseella, ja kuiskasi:

– Tässä ei ole nyt vuoroista kysymys, minun käskyjäni täällä totellaan. Odottakaa kunnes opitte kuinka tunnettuja asiakkaita on palveltava.

Denise vetäytyi pois tieltä. Tuntien silmiensä kostuvan hän käänsi selkänsä salatakseen herkkyytensä ja oli katsovinaan ikkunasta kadulle. Joko hänet nyt estettiin myymästäkin? Kaikkiko he yksissä tuumin aikoivat riistää häneltä ansiot? Tulevaisuus alkoi pelottaa häntä, ja hänestä tuntui mahdottomalta kestää tässä itsekkyyden taistelussa. Sydän täynnä katkeruutta hän painoi otsansa kylmää lasia vastaan, ja katsellen vastapäätä olevaa Vanhaa Elbeufia hän ajatteli, että hänen kenties sittenkin olisi pitänyt pyytää setää ottamaan hänet luokseen; ehkä setä oli jo muuttanutkin mieltä. Olihan hän näyttänyt niin liikuttuneelta eilisiltana. Nyt hänen täytyi olla yksin tässä laajassa talossa, johon hän oli eksynyt kaikkien loukattavaksi ja vihattavaksi. Pépé ja Jean, jotka olivat aina tottuneet turvautumaan häneen, olivat vieraiden luona; tuntui aivan siltä, kuin häneltä olisi revitty sydän rinnasta. Vaivoin pidätettyjen kyynelten läpi näytti koko katu hänestä värisevän sakeassa usvassa. Hänen takaansa kuului yhtämittaista puhetta.

– Tämähän nousee niskaan, kuului rouva Boutarel sanovan.

– Rouva on väärässä, Clara vakuutti, – se istuu erinomaisen hyvin olkapäistä… Tai kenties rouva mieluummin tahtoo pienen turkin.

Mutta samassa Denise tunsi käsivarttaan kosketettavan ja säpsähti.

Rouva Aurélie puhutteli häntä ankarasti:

– Taas seisotte mitään tekemättä, katsotte vain huviksenne kadulle. Se ei käy ollenkaan.

– Hyvä rouva, eihän minun anneta palvella asiakkaita.

– Teille on muuta työtä. Alusta teidän on alettava. Pankaa vaatteet takaisin paikoilleen.

Osastolla käyneitä vähälukuisia ostajia varten oli kaapit pengottu jo sekaisin. Pitkillä tammipöydillä salin oikealla ja vasemmalla puolella oli suuria vaatekasoja, turkkeja, viittoja, vaippoja, kaikenkokoisia ja kaikenmallisia. Vastaamatta Denise rupesi lajittelemaan niitä, käänsi ne siististi kokoon ja pani takaisin kaappeihin. Tämä oli vasta-alkavien työtä. Hän ei väittänyt enää vastaan, sillä hän ymmärsi, että täällä vaadittiin ehdotonta tottelevaisuutta ja että hänen oli odotettava, kunnes johtajatar sallisi hänen myydä, niinkuin ensiksi oli tuntunut aikovankin. Hän järjesteli yhä vaatteita, kun Mouret saapui. Denise hätkähti hänet nähdessään. Puna kohosi hänen kasvoilleen, ja hänet valtasi uudestaan outo pelko, kun hän luuli, että Mouret puhuisi hänelle. Mutta tämä ei edes nähnytkään häntä. Tuskin lienee muistanutkaan tyttöä, jota hän hetkeksi viehättyen oli puoltanut.

– Rouva Aurélie, hän sanoi käskevästi.

Hän oli hiukan kalpea, mutta katse oli kirkas ja päättäväinen. Kiertäessään osastoja hän oli huomannut ne tyhjiksi, ja äkkiä hänen mieleensä oli johtunut, että onni voisi pettää lujauskoisenkin palvelijansa. Eihän kello tosin vielä ollut paljoa, tuskin yhtätoista, ja hän tiesi kokemuksesta, ettei varsinaista ostajakuntaa voinut odottaa ennenkuin iltapäivällä. Mutta eräistä merkeistä päättäen oli syytä levottomuuteen. Ennen oli näyttelyissä ollut liikettä jo aamusta alkaen, mutta tällä kertaa tavaratalossa ei näkynyt naapuriston rouviakaan, joiden oli tapana pistäytyä paljain päin ikäänkuin tervehtimään. Niinkuin kaikkien suurten sotajoukonjohtajien on laita, hänkin masentumattomasta toimintatarmostaan huolimatta joutui jonkinlaisen taikauskoisen heikkouden valtaan. Asiat eivät sujuneet. Hän oli hukassa. Eikä hän tiennyt minkä tähden. Hän luuli lukevansa tappionsa ohikulkevien asiakkaidenkin kasvoista.

Samassa rouva Boutarelkin, joka tavallisesti aina osti, meni pois sanoen:

– Ei teillä ole mitään, mikä miellyttäisi minua… En ainakaan vielä voi päättää, täytyy miettiä.

Mouret näki hänen lähtevän, ja kun Aurélie rouva kutsua noudattaen riensi saapuville, Mouret vei hänet syrjään kysyäkseen häneltä jotakin. He vaihtoivat muutaman kiireisen sanan. Aurélie rouva oli masentuneen näköinen ja teki liikkeen ikäänkuin sanoakseen, ettei kauppa ottanut vilkastuakseen. Hetkeksi he jäivät vastakkain seisomaan neuvottomina, sellaisen epäilyksen vallassa, jota kenraalit eivät tahdo miehistölle paljastaa. Sitten Mouret sanoi ääneen tavallisella rohkeudellaan:

– Ottakaa työhuoneesta ompelutyttö tänne, jos tarvitsette väkeä. Aina hänestäkin kai on vähän apua.

Epätoivoisena hän jatkoi kierrostaan. Aamusta alkaen hän oli koettanut välttää Bourdonclea, jonka levottomat huomautukset suututtivat häntä. Mutta astuessaan ulos valkovaateosastolta, jossa kaupanteko oli vieläkin huonompaa, hän sattui suoraan tätä onnettomuudenennustajaa vastaan eikä voinut päästä pakoon. Voimatta kestää Bourdonclen valituksia hän lähetti tämän muitta mutkitta tiehensä kiukkuisin sanoin, joilta hän ei säästänyt korkeitakaan virkailijoitaan, kun oli pahalla päällä.

– Jättäkää minut rauhaan, hän ärjäisi. – Kaikki on kunnossa. Jos suutun, niin ajan kaikki pelkurit niin pitkälle kuin tietä piisaa.

Mouret asettui yksin seisomaan välikerroshalliin kaidepuihin nojaten. Sieltä hän saattoi katseellaan hallita koko tavaratalon, niin hyvin välikerroksen osastot, jotka olivat hänen ympärillään, kuin alakerrankin osastot, jotka levisivät hänen alapuolellaan. Yläkerran tyhjyys tuntui hänestä kammottavalta. Pitsiosastolla eräs vanha rouva tyhjennytti kaikki laatikot ostamatta mitään, ja valkotavaraosastolla kolme tytönheilakkaa käänteli ja katseli loppumattomiin yhdeksänkymmenen centimen kauluksia. Alhaalla ostajakunta tuntui jo vähän lisääntyvän; hän havaitsi sen kirkkaista valonvälähdyksistä ovien auetessa. Mutta ostajajono osastoilla oli katkonainen ja liikkui hitaasti. Lyhyttavaraosastolla ja trikootavaraosastolla liikkui aamupukuisia naisia, mutta kangasosastoilla ei ollut ketään. Sisäänkäytävässä liikkeen livreepukuiset palveluspojat odotellessaan ostajia laiskottelivat väläytellen messinkisiä kiiltonappejaan. Aika-ajoin järjestyksenvalvoja kulki ohi juhlallisen täsmällisenä valkeine solmioineen. Mouret'n sydäntä kouristi varsinkin hänen katsellessaan keskushallin: kuolonkolkkoa rauhaa. Valo lankesi katon hiotun lasin himmeäksi siivilöimänä ja täytti huoneen oudolla, ilmassa väräjävällä kirkkaudella, jonka kappelimaisen viileässä äänettömyydessä silkkipakat uinuivat. Myyjien askeleiden kaiku, muutamat kuiskaten lausutut sanat, lattiaa laahaavan hameen kahina yksistään hämmensivät hallin painostavaa hiljaisuutta. Ulkoa kuului kyllä vaunujen räminää, äkkiä pysähtyvien hevosien kavionkopsetta, vaununovien kiinnilyömistä, näyteikkunoiden takana tunkeilevien kadullakulkijoiden rähinää, sanalla sanoen, lähenevän väkijoukon kuhinaa. Mutta nähdessään kassanhoitajien vetelehtivän joutilaina luukkujensa takana, pakettipöytien sinisine käärepapereineen ja lankakerineen olevan tyhjinä Mouret tunsi väkisinkin joutuvansa pelon valtaan. Hänen suuri koneensa tuntui herkeävän liikkumattomaksi ja jähmettyvän.

– Kuulkaahan, Favier, Hutin kuiskasi. – Näettekö isännän tuolla ylhäällä. Siinä mies, joka ei näytä olevan juhlatuulella.

– Kehno talo kerrassaan, Favier vastasi. – Eihän koko päivänä synny myyntiä ollenkaan!

Asiakkaita väijyessään ystävät toisiinsa katsomatta tuontuostakin purkivat vihaansa kuiskaten toisilleen. Osaston muut myyjät pinosivat paris-bonheur – pakkoja Robineaun johdolla, kun taas Bouthemont juhlallisessa neuvottelussa erään nuoren, laihan naisen kanssa puhui puoliääneen, arvokkaan näköisenä kuten ainakin, kun oli tärkeästä tilauksesta kysymys. Silkkikankaat heidän ympärillään olivat sirotekoisilla hyllypöydillä vaaleankeltaisiin papereihin käärittyinä, ladottuina päällekkäin niinkuin tavattoman isokokoiset korukansikirjat. Pöydillä oli suurina kasoina kaikenlaiset läikesilkit, satiinit, puolisilkit ja sametit, kirjavat niinkuin viikatteen kaatamat ja haravan kokoamat kukat niityllä. Kaikista osastoista tämä oli komein, tavaratalon upea juhlasali, missä kaupan olevat tavarat näyttivät olevan vain kallisarvoisia koristeita.

– Minun täytyy ansaita sata frangia pyhään mennessä, sanoi Hutin. – Jos en saa keskimäärin kahtatoista frangia päivässä, olen pahassa pulassa. Luotin juuri tähän näyttelyyn.

– Peijakas! Vai sata frangia, eipä vähän, sanoi Favier. – Minä olen tyytyväinen kun pääsen viiteen- tai kuuteenkymmeneen… Vai niin kalliita henttuja sinä itsellesi kustannat?

– Eikö mitä, ystäväni! Tyhmyyden minä tein. Satuin lyömään vetoa ja hävisin… Ja nyt minun täytyy kestitä viisi henkeä, kaksi miestä ja kolme naista… Tuhat tulimmaista! Tulkoonpa vain ostaja niin tyrkkään hänelle heti kaksikymmentä metriä paris-bonheuria. Ei hän vähemmällä pääse käsistäni.

He keskustelivat vielä vähän aikaa, kertoivat mitä olivat tehneet edellisenä iltana ja mitä aikoivat tehdä viikonloppuna. Favier oli innostunut kilpa-ajoihin ja löi vetoa hevosista. Hutin oli etevä soutaja ja seurusteli kahvilakonserttien laulajattarien kanssa. Mutta kumpikin he olivat alituisessa rahanpuutteessa, ajattelivat aina vain rahaa ja tappelivat rahasta pitkin viikkoa maanantaista lauantaihin. Sunnuntaina he sitten söivät kaikki ansionsa. Armoa tuntematta myyjät varastivat toisiltaan ostajia, se oli heidän urheiluaan tavaratalossa. Nyt esimerkiksi Bouthemont, se veijari, oli vienyt heiltä rouva Sauveurin hankkijan, tuon laihan naisen, jonka kanssa hän juuri keskusteli. Mainio saalis, kaksi tai kolme tusinaa kangaspakkoja, sillä tunnettu ompelija ei tyytynyt vähään. Ja vastikään Robineaukin oli siepannut Favier'lta asiakkaan.

– Robineau! Hänestä meidän on kaikin mokomin päästävä erille, sanoi Hutin, joka käytti vähimmätkin tilaisuudet yllyttääkseen osaston sitä miestä vastaan, jonka paikalle hän halusi. – Eihän johtajien ja alajohtajien pitäisi saada myydä… Kunniani kautta, kun minä pääsen alajohtajaksi, niin saatte nähdä kuinka siivosti teitä kohtelen.

Parhaansa mukaan tuo pieni, pullea ja liehakoiva normandialainen koetti taivuttaa kasvojaan toverillisen suopeiksi. Favier ei voinut olla vilkaisematta häneen, mutta vastasi, yksitotiset kasvot aina yhtä äreinä:

– Niin, niin, kyllä tiedän… En ainakaan minä pane vastaan. Sitten nähdessään erään naisen lähestyvän hän lisäsi hiljaa:

– Huomio! Tuo on teitä varten.

Tulija oli rokonarpinen nainen, jolla oli keltainen hattu ja punainen puku. Hutin näki hänet heti asiakkaaksi, joka ei osta. Hän kumartui kiireesti myyntipöydän taakse muka sitoakseen kengännauhojaan, ja kuiskasi piilostaan:

– Ei, lempo vieköön! Pitäkööt muut hänestä huolta… Minä en pilaa vuoroani.

Mutta Robineau huusi:

– Kenen vuoro? Herra Hutininko? Missä herra Hutin on?

Kun tämä itsepintaisesti pysyi piilossaan, seuraava myyjä sai pitää huolta rokonarpisesta naisesta. Tämä ei todellakaan tahtonut muuta kuin näytetilkkuja hintalappuineen, mutta pidätti sittenkin myyjää ainakin kymmenen minuuttia rasittaen häntä kysymyksillään. Alajohtaja oli sattunut näkemään, kun Hutin nousi pöydän takaa, ja uuden ostajan saapuessa hän tuli ankaran näköisenä väliin, kun Hutin riensi tulijaa vastaan.

– Teidän vuoronne on ohi, hän sanoi. – Kun kutsuin, ette suvainnut nousta tuolta.

– En minä kuullut…

– Älkää väitelkö!.. Kirjoittakaa nimenne viimeiseksi luetteloon…

Teidän vuoronne, herra Favier.

Favier, joka salaa oli asiasta hyvillään, katsoi ystäväänsä ikäänkuin pyytääkseen anteeksi, mutta Hutin oli huulet valkeina kääntänyt päänsä pois. Asia oli hänelle sitä kiusallisempi, kun hän tunsi hyvin vastatulleen, viehättävän, nuoren, vaalean naisen, joka kävi usein silkkiosastolla ja jota myyjät keskenään sanoivat "kaunottareksi", kun eivät tienneet hänen nimeään. Hän osti paljon, käski tuoda ostokset vaunuihin ja katosi sitten tietymättömiin. Hän oli pitkä ja sirorakenteinen, sangen aistikkaasti pukeutunut ja käyttäytyi niinkuin ainakin rikas ja hienosukuinen nainen.

– Entä hempukkanne? kysyi Hutin Favier'lta, kun tämä palasi kassalta, jonne oli saattanut kaunottaren.

– Ei hänestä taida olla minun hempukakseni eikä teidänkään, liiaksi näyttää hienolta, Favier vastasi. – Hän on varmaan jonkun raha- tai virkapohatan vaimo tai jotain sen tyylistä.

– Mitä vielä! sanoi Hutin. – Hienoiltahan ne näyttävät kaikki, olivatpa sitten mitä hyvänsä.

Favier katseli tarkistusvihkoaan.

– Yhdentekevää! hän sanoi. – Hyvän kaupan minä tein. Kaksisataayhdeksänkymmentäkolme frangia. Siitä jää minulle lähes kolme frangia.

Hutin puri huultaan ja purki vihansa tarkistusvihkoon. Oli sekin koko laitos, kun ei taskuunkaan sopinut. Vaikka toverit ulkonaisesti olivat mitä parhaimmat ystävät, he kävivät salaa kovaa sotaa keskenään. Favier oli aina väistyvinään Hutinin etevyyttä, mutta tiesi kyllä korvata vahinkonsa, kun toinen käänsi selkänsä. Hutinia kiusasivat nuo kolme frangia, jotka olisivat kuuluneet hänelle ja jotka häntä paljon taitamattomampi myyjä oli vienyt. Päivä alkoi tosiaan hyvin. Jos se jatkui näin, niin hänellä ei ollut millä maksaa soodavettäkään vierailleen. Taistelun näin alettua hän ryhtyi kävelemään edestakaisin niinkuin nälkäinen susi väijyen saalista ja kadehtien yksin osastonjohtajaakin, joka saattoi ovelle rouva Sauveurin laihan hankkijattaren toistaen:

– Aivan oikein, asia on siis päätetty. Sanokaa hänelle, että teen voitavani taivuttaakseni herra Mouret'n myöntävään vastaukseen.

Mouret oli jo aikoja sitten poistunut välikerroksen hallista. Hän oli äkkiä ilmestynyt alakertaan vieville pääportaille, josta hän myös saattoi nähdä mitä talossa tapahtui. Veri oli jälleen kohonnut hänen kasvoilleen, ja hänen luottamuksensa oli palannut ja yhä lujentunut hänen nähdessään tavarataloon vähitellen tulvivat joukot. Se oli odotettu rynnäkkö, iltapäivän kaivattu tungos, jonka tuloa hän peloissaan oli hetken epäillyt. Kaikki virkailijat olivat paikoillaan, sillä viimeinen kellonsoitto oli jo kolmannellekin pöydälle ilmoittanut aterian päättyneen. Huono-onnisen aamupäivän huono tulos, jonka arvatenkin oli aiheuttanut yhdeksän aikaan purkautunut rankkasade, oli vielä korjattavissa, sillä nyt taivaan laki jälleen kohosi häikäisevän kirkkaana voitonriemua ennustaen. Välikerroksen osastot vilkastuivat. Mouret'n täytyi väistyä syrjään antaakseen tietä naisille, jotka pieninä ryhminä kulkivat hänen ohitsensa kokoontuakseen valkotavarain tai valmiiden vaatteiden osastoille. Takanaan pitsi- ja huiviosastolla hän kuuli mainittavan suuria summia. Mutta hallit varsinkin elvyttivät hänen toivoaan. Lyhyttavaraosastolla oli tungosta, villakangasosastot olivat tulvillaan ja ostajajono tiivistyi kaiken aikaa. Asiakkaat olivat melkein kaikki hattupäisiä, siellä täällä vain joku myöhästynyt huivipäinen palvelijatar. Keskushallissa, kattovalaistuksen selkeässä kirkkaudessa naiset olivat riisuneet käsineensä sivelläkseen paris-bonheur – pakkoja ja puhellen puoliääneen. Mouret oli nyt tietoinen kadulta kantautuvista sekavista äänistäkin: ne ennustivat lukemattoman joukon lähestymistä. Hän tunsi jalkojensa alla koneen kuumenevan ja pärskyvän luoden liikuntoa ja elämää mahtavan tavaratalon joka soppeen alkaen kassasta, johon kulta helisten kasaantui, ja pöydistä, missä apulaiset yhtä mittaa käärivät ostoksia paperiin, aina kellarikerroksen syvänteisiin saakka, lähettämöön, joka tulvi täyteen tavarapaketteja ja jonka kuumeinen toiminta tärisytti koko taloa. Keskellä väentungosta isä Jouve asteli vakavana varkaita tarkkaillen.

– Kas, sinäkö siinä! Mouret sanoi äkkiä huomatessaan Paul de Vallagnosc'in, jonka palveluspoika saattoi hänen luokseen. – Et ollenkaan häiritse… Sitä paitsi sinun vain tarvitsee seurata minua, jos tahdot nähdä kaiken, sillä tänään minun on oltava koko päivä pahimmassa kahakassa.

– Kyllä, aika hyvin kaikki onnistuu. Olen tyytyväinen, Mouret toisti säteilevänä, vastaten hymyllä Henrietten helliin katseihin. – Mutta älkää antako minun häiritä…

Silloin huomio kääntyi taas Deniseen, joka antautui vastustelematta

Margueriten käänneltäväksi.

– No, miltä näyttää? rouva Marty kysyi rouva Desforges'ilta.

Tämä lausui mielipiteensä järkähtämättömän varmasti, muodin erehtymättömänä arvostelijana.

– Ei ole tosiaankaan hullumpi. Ja uutta kuosia… Mutta minusta se ei ole oikein siro vyötäisistä.

– Oh, keskeytti Aurélie rouva, se olisi arvosteltava teidän oman vartalonne mukaan, hyvä rouva… – Te kyllä ymmärrätte, ettei se voi näyttää miltään tuollaisella vartalolla… Enemmän ryhtiä, neiti! Seisokaa toki suorana, että joltakin näyttäisi.

Naurettiin. Denise oli käynyt aivan kalpeaksi. Häntä hävetti asettuminen koneeksi näiden ihmisten tutkittavaksi ja pilkattavaksi. Rouva Desforges, joka tunsi vaistomaista vastenmielisyyttä Deniseä kohtaan hänen lempeän luonteensa ilmaisevien kasvojen tähden – rouva itse oli kaikkea muuta kuin lempeä – lisäsi pisteliäästi:

– Epäilemättä se sopisi paremmin, jos neidin puvussa olisi vähemmän väljyyttä.

Ja hän heitti Mouret'hen pariisittaren veitikkamaisen, maaseutulaisen naurettavaa pukua pilkkaavan katseen. Tämä tunsi silmäyksessä hellyyttä ja kauneudestaan ja viehättävyydestään onnellisen naisen voitonriemua. Palkitakseen saamansa rakkaudenosoituksen hänkin arveli velvollisuudekseen yhtyä pilkkaan huolimatta Deniseä kohtaan tuntemastaan hyväntahtoisuudesta ja tytön oudosti kiinnostavasta vaikutuksesta hänen naistenihailijaluonteeseensa.

– Ja jos tukka olisi kammattu, hän kuiskasi.

Tämä oli jo liikaa. Johtaja suvaitsi laskea leikkiä, ja kaikki neidit purskahtivat nauruun. Marguerite uskalsi päästää kikatuksenkin, jonka hän kumminkin heti tukahdutti koettaen hienona neitinä pidättää nauruaan. Clara päästi käsistään hyvän myynnin saadakseen kerran oikein mielensä mukaan ilvehtiä, ja valkotavaraosaston myyjättäret tulivat ovelle katsomaan, mikä sellaisen ilon nosti. Rouvatkin naurahtivat, mutta hiljaa, vilkaisten toisiinsa ja luopumatta ylhäisen naisen arvokkaasta ryhdistä. Aurélie rouva yksin ei vetänyt keisarinnaamaansa nauruun, vaan näytti loukkaantuneelta, ikäänkuin uuden tulokkaan hento vartalo ja vallattomat hiukset olisivat häväisseet sekä hänen että osaston maineen. Denisen kalpeus kävi vieläkin vahvemmaksi keskellä pilkkaajien joukkoa. Hän tunsi itsensä häväistyksi, alastomaksi riisutuksi, avuttomaksi. Mihin rikokseen hän oli syypää, kun hänen liian hoikkaa vartaloaan ja liian suurta tukkaansa näin uskallettiin pilkata. Mutta varsinkin häntä loukkasi Mouret'n ja rouva Desforges'in nauru, hän arvasi vaistomaisesti heidän salaiset välinsä, ja hän tunsi sydämessään tuskan kouristuksen. Tuo rouva oli hyvin häijy, koska saattoi kiusata köyhää parkaa, joka ei sanonut sanaakaan. Mouret nosti hänessä sellaisen pelon, että kaikki muut hänessä kuohuvat tunteet hyytyivät siihen, eikä hän enää tiennyt mitä ne olivatkaan. Hylättynä, syvästi loukattuna naisellisessa kainoudessaan ja ymmärtämättä minkä tähden häntä kohdeltiin niin väärin, hän nieli nyyhkytyksensä, jotka väkisinkin tahtoivat kohota hänen rinnastaan.

– Sopimatonta kerrassaan. Muistakoon tyttö siis, että hänen on kammattava huomenna tukkansa, toisti Bourdoncle moneen kertaan Aurélie rouvalle, joka jo heti alusta oli vastustanut Denisen ottamista liikkeen palvelukseen ja jonka mielestä nuoren tytön hentous oli ylenkatseen arvoinen.

Vihdoin Aurélie rouva tuli ottamaan vaipan Denisen hartioilta ja kuiskasi hänelle aivan hiljaa:

– Kaunis alku tosiaankin! Jos ette onnistu paremmin, niin… Hullummin ei voisi kukaan käyttäytyä.

Denise peläten puhkeavansa itkuun kiirehti pois kantaen vaatekasaa joka hänen oli myyntipöydällä järjestettävä. Nyt hän pääsi ainakin piiloutumaan väkijoukkoon, ja työ esti häntä ajattelemasta tapahtunutta. Samassa hän huomasi vieressään valkotavaraosaston myyjättären, joka jo aamulla oli puolustanut häntä. Tämä oli ollut kohtauksessa läsnä ja kuiskasi hänen korvaansa:

– Älkää olko millännekään, lapsi parka. Ei pidä olla noin herkkätunteinen. Teidän täytyy karaistua, sillä muuten he eivät koskaan jätä teitä rauhaan… Minä olen kotoisin Chartres'ista, ja nimeni on Pauline Cugnot, myllärin tytär… He olisivat syöneet minut suuhunsa jo ensi päivänä, ellen olisi noussut vastarintaan… Rohkaiskaa mielenne ja antakaa tänne kätenne. Keskustellaan silloin kun haluatte.

Denise joutui yhä enemmän hämilleen hänelle tarjotun käden johdosta. Hän puristi sitä arasti ja päästi sen sitten jatkaakseen työtään peläten, että hänen vihollisensa suuttuisivat siitäkin, jos saisivat tietää, että hänellä oli ystävätär.

Sillä aikaa Aurélie rouva pani vaipan rouva Martyn hartioille, ja kaikki kiittelivät kilvan. Se istui hyvin, mainiosti! Se näytti heti aivan toisenlaiselta. Rouva Desforges väitti, ettei parempaa voinut saada. Sitten tuttavat erosivat. Mouret kumarsi jäähyväisiksi, ja Vallagnosc, joka oli huomannut rouva de Boves'in tyttärineen pitsiosastolla, kiirehti heidän luokseen tarjotakseen kätensä äidille. Marguerite ilmoitti välikerroksen kassaan rouva Martyn ostokset, ja tämä maksoi käskien tuoda tavarat kotiin. Rouva Desforges oli saanut kassasta n: o 10 ostamansa tavarat. Asiansa toimitettuaan naiset vielä kerran kohtasivat toisensa itämaisessa salissa, ja heidän ihastuksensa puhkesi innostuneeseen sanatulvaan. Rouva Guibalkin kehui ja kiitteli:

– Kuinka ihanaa… Luulisi melkein olevansa itämailla!

– Niin, eikö totta! Oikea haaremi! Eikä kallistakaan!

– Smyrnalaiset matot ovat vasta kauniita. Smyrnalaisista minä pidän.

Mitkä värit! Mikä hienous!

– Entäpä tuo kurdistaani! Katsokaapa!

Hitaasti joukot alkoivat vähetä. Kellon soitto oli jo ilmoittanut kaksi ruokailuvuoroa tunnin väliajoin, ja kolmatta vuoroa varten alettiin kattaa. Osastot olivat melkein tyhjät, siellä täällä vain joku myöhästynyt ostaja, joka tuhlaamishulluuden riivaamana unohti ajan kulun. Viimeisten ajurinvaunujen räminä häipyi kuulumasta, ja mahtava kaupunki kylläisenä syömisestä kuorsasi kuin ravittu hirviö ja sulatti uneen vaipuessaan palttinat, verat, silkit ja pitsit, joita aamusta alkaen oli heitetty sen kitaan. Myynnin viimeisten elonmerkkien lakattua tavaratalo näytti kaasuliekkien valossa taistelutantereelta, joka vielä höyrysi raastettujen uhrien jäännöksistä. Myyjät lepäsivät uupumuksesta voimattomina kaappiensa ja pöytiensä keskellä, joilla vallitsi epäjärjestys, kuin hirmumyrsky olisi kulkenut. Alakerran halleissa pääsi vaivoin kulkemaan tuolien tähden, täytyi astua niiden ylitse. Käsineosastolla Mignot seisoi pahvirasiavallin ympäröimänä. Villakangasosastolla ei päässyt ollenkaan liikkumaan; Liénard torkkui lainehtivassa kangasmeressä, mistä puoleksi luhistuneet pakkapinot kohosivat kuin talon rauniot, joita tulvillaan oleva joki kuljettaa mukanaan. Ja kauempana valkotavarat olivat sirottaneet lumensa maahan; joka paikassa kompastui ruokaliinojen jäälohkareisiin ja tallasi jaloillaan nenäliinojen kepeitä lumihiutaleita. Ylhäällä välikerroksen osastoilla sama sekasorto; turkikset viruivat pitkin lattiaa, valmiit puvut olivat läjinä kuin kaatuneiden sotamiesten viitat. Rutistuneita ja kääröistään avattuja pitsejä ja liinavaatteita venyi missä sattui. Olisi voinut luulla kokonaisen naislauman riisuutuneen ja heittäneen vaatteensa sikin sokin. Alhaalla pohjakerroksessa tulistunut kone vielä pärskyi tuskastuneen lähettämön työntäessä kadulle tavaratukkuja vaunuihin toimitettaviksi.

Mutta varsinkin silkkiosaston kimppuun ostajajoukot olivat rynnänneet; siellä oli tehty puhdasta jälkeä. Halli oli raastettu alastomaksi. Ääretön paris-bonheur – varasto oli kadonnut teille tietymättömille kuin lukemattomien heinäsirkkojen hävittämänä. Keskellä tyhjyyttä Hutin ja Favier, vaivoin taistelun touhusta tointuen, selailivat tarkistusvihkojaan ja laskivat myyntiprosenttejaan. Favier oli päässyt viiteentoista frangiin. Hutin huomasi raivokseen jääneensä tänä kovanonnenpäivänä toiseksi, sillä hänen voittonsa nousi tuskin kolmeentoistakaan. Voitonhimo leimusi heidän silmissään. Koko myymälä heidän ympärillään luetteli yhtä kiihkeästi numeroita saman kuumeen vallassa, riemuitsi niinkuin verilöylystä päihtynyt sotajoukko.

– Mitä nyt sanotte, Bourdoncle? Mouret huusi. – Vieläkö pelko vaivaa teitä?

Hän oli palannut lempipaikalleen välikerroksen portaille, missä seisoi käsipuihin nojaten. Nähdessään ympärillään hävityksen jäljet hän nauroi voitonriemuista naurua. Hänen aamuinen pelkonsa, tuo anteeksiantamaton heikkous, joka oli ainiaksi jäävä hänen salaisuudekseen, pakotti hänet huutamaan ääneen iloansa. Hän oli siis vihdoinkin lopullisesti voittanut. Pikkukauppa oli joutunut tappiolle, paroni Hartmann miljoonineen ja maa-alueineen oli voitettu hänen puolelleen. Nähdessään kassanhoitajien laskevan kumartuneina kassakirjojensa yli yhteen pitkiä numerojonoja ja kuullessaan kullan helinän rahojen vieriessä messinkisiin rasioihin Mouret tunsi Naisten Aarreaitan paisuvan ja kasvavan, sen hallin laajenevan ja sen käytävien pitenevän aina Dix-Décembrenkadulle asti.

– Joko nyt uskotte talon liian pieneksi? hän jatkoi… – Olisimme voineet myydä kahta vertaa enemmän.

Bourdoncle tunnusti nöyryytettynä erehtyneensä, mutta tämä tunnustus tuotti hänelle iloa. Samassa kummankin huomio kiintyi omituiseen näkyyn, ja ystävät kävivät jälleen vakaviksi. Niinkuin aina illalla Lhomme, ensimmäinen kassanhoitaja, oli koonnut eri kassoista tulot, ja laskettuansa ne yhteen ja kirjoitettuansa loppusumman lappuun, jonka pisti rautakoukkuun, hän oli lähtenyt viemään rahoja keskuskassaan kantaen niitä rahan laadun mukaan salkussa tai säkissä. Tänään kulta ja hopea oli voitolla. Lhomme nousi hitaasti portaita kantaen kolmea suunnatonta säkkiä, jotka hän, oikean käden puutteessa, vasemmalla kädellään painoi rintaansa vastaan ja esti luisumasta leuallaan lattialle. Raskaasti läähättäen hän kulki kallisarvoisen taakkansa painamana nöyrästi väistyvien myyjien välitse.

– Paljoonko nousee, Lhomme? kysyi Mouret.

Kassanhoitaja vastasi:

– Kahdeksaankymmeneentuhanteen seitsemäänsataanneljäänkymmeneenkahteen frangiin kymmeneen centimeen.

Mielihyvän hämmästys kulki Aarreaitan toisesta päästä toiseen sitä mukaa kun tieto levisi. Niin korkeaan tulokseen ei yksikään muotitavaroiden liike ollut tähän saakka yhdessä päivässä päässyt.

Illalla, kun Denise hoippui portaita ylös mennäkseen huoneeseensa, hänen täytyi nojautua ahtaan, peltikattoisen käytävän seiniin. Kun hän oli päässyt kammioonsa ja sulkenut ovensa, hän heittäytyi vuoteelleen, niin sietämättömästi hänen jalkojaan särki. Kauan hän tuijotti elottomin silmin pukeutumispöytää, vaatekaappia, koko hotellikaluston alastomuutta. Täälläkö hänen piti kuluttaa elämänsä? Hänen ensimmäinen täällä viettämänsä päivä tuntui niin armottoman pitkältä, niin lohduttoman raskaalta. Hän ei ikinä jaksaisi toista samanlaista. Sitten hän huomasi olevansa silkkipuvussa. Tämän talon määräämä puku kiusasi häntä, ja lapsellisuudessaan hän pukeutui vanhoihin villavaatteisiinsa purkaakseen muka matkakirstuaan. Mutta kun hän oli saanut ylleen oman köyhän pukunsa, hän tunsi kuristuvansa liikutuksesta, ja nyyhkytykset, joita hän oli koettanut aamusta asti pidättää, puhkesivat äkkiä kuumaan kyynelvirtaan. Hän heittäytyi uudelleen vuoteelle, itki veljiensä tähden, itki loppumattomasti, jaksamatta riisua kenkiänsäkään, itki menehtyäkseen sekä väsymyksestä että surusta.

V

Seuraavana päivänä, tuskin puoli tuntia sen jälkeen kuin Denise oli saapunut osastolleen, Aurélie rouva tuli sanomaan hänelle kuivalla äänellä:

– Neiti, teitä kysytään johtokunnassa.

Denise tapasi Mouret'n istumassa yksinään suuressa, vihreällä ripsillä verhotussa työhuoneessaan. Hän oli sattunut muistamaan "Tappuratukan", minkä nimen Bourdoncle oli keksinyt Deniselle, ja vaikka hän ei yleensä välittänyt alentua toimittamaan santarmin virkaa, hän halusi nähdä uuden myyjättärensä peloitellakseen tätä, jos tämä vielä olisi yhtä huolimattomasti pukeutunut. Vaikka Mouret oli edellisenä iltana yhtynyt rouva Desforges'in pilkkaan, hänen itserakkautensa oli kärsinyt siitä, että hänen myyjättärensä pukua vastaan oli ollut muistuttamista. Hänen tunteensa tyttöä kohtaan olivat sangen sekavat, hänen olisi ollut vaikea selittää, oliko se ystävyyttä vai vihaa.

– Neiti, hän alkoi, – olemme ottaneet teidät palvelukseemme setänne tähden, ja jottei meidän vastoin tahtoamme olisi pakko…

Tähän hän lopetti. Hänen edessään, toisella puolella kirjoituspöytää, seisoi Denise suorana, vakavana ja kalpeana. Hänen silkkipukunsa ei ollut enää liian väljä, vaan mukautui pehmeästi hänen neitseellisen hennon vartalonsa ja puhdaspiirteisten olkapäittensä mukaan. Ja joskin hänen hiuksensa, jotka olivat sidotut paksuille palmikoille, yhä vielä vastustelivat vallattomasti, niin ne kumminkin koettivat taipua.

Itkettyään edellisenä iltana Denise oli vaipunut uneen ja nukkunut vaatteet päällä neljään asti. Herättyään häntä oli hävettänyt hermostunut herkkätunteisuuden purkauksensa. Hän oli ryhtynyt pienentämään pukuaan, ja sitten hän oli kampa kädessä kuluttanut kokonaisen tunnin peilin edessä saamatta kuitenkaan tukkaansa mielensä mukaan.

– No, olettehan sentään siistimpi tänä aamuna… Mouret jatkoi. – Nuo pahanilkiset suortuvat vain eivät ota taipuakseen.

Mouret oli noussut ja ruvennut muitta mutkitta korjailemaan Denisen tukkaa yhtä tuttavallisesti kuin edellisenä päivänä Aurélie rouva.

– Pistäkää nuo korvan taa, hän sanoi. – Ja palmikot ovat liian korkealla.

Denise ei avannut suutaan, antoi vain johtajansa menetellä mielensä mukaan. Vaikka tyttö oli vannonut karaistuvansa kestämään kaiken, häntä värisytti kun hän tuli johtajan eteen, sillä hän luuli, että hänet aiottiin erottaa. Mouret'n silminnähtävä hyväntahtoisuuskaan ei pystynyt rauhoittamaan häntä. Denise pelkäsi häntä yhtä paljon ja tunsi hänen läsnäollessaan ahdistusta, joka tuntui hänestä aivan luonnolliselta, sillä riippuihan hänen kohtalonsa tuon mahtavan miehen tahdosta. Kun Mouret sattui hipaisemaan tytön niskaa ja huomasi tämän vapisevan, hän katui, että oli luopunut hetkeksi ankaruudestaan, sillä auktoriteetin ylläpitäminen oli hänestä kaikesta tärkeintä.

– No niin, neiti, hän jatkoi asettuen entiselle paikalleen kirjoituspöydän taakse. – Koettakaa hoitaa pukunne. Te ette enää ole Valognes'issa, oppikaa nyt pariisittareksi… Jos setänne nimi riitti hankkimaan teille paikan meillä, niin tahdon uskoa, ettette te puolestanne petä teihin asettamiani toiveita. Valitettavasti eivät muut täällä kannata mielipidettäni teidän suhteenne… Kun nyt olen varoittanut teitä, älkää saattako minua häpeään.

Hän kohteli Deniseä kuin lasta osoittaen hänelle enemmän sääliä kuin hyvyyttä. Nuoren tytön olemuksessa oli jotakin, joka herätti hänen uteliaisuutensa ja sai hänet aavistamaan, että tuosta köyhästä ja taitamattomasta lapsesta oli kerran kehittyvä viehättävä nainen. Hänen toruessaan Denise oli sattunut katsomaan rouva Hédouinin kuvaan, jonka kauniit, säännölliset kasvot hymyilivät vakavasti kultakehyksessään, ja hänet valtasi väristys Mouret'n rohkaisevista sanoista huolimatta. Tuollainenko hän oli ollut, tuo nainen, jonka Mouret kaupungilla liikkuvien huhujen mukaan oli tappanut rakentaakseen talonsa hänen verestään tahraantuneiden kivien perustalle. Mouret jatkoi yhä puhettaan.

– Menkää, hän sanoi lopuksi ja tarttui uudestaan kynään.

Denise meni, ja käytävässä häneltä pääsi helpotuksen huokaus.

Tästä päivästä lähtien Denise piti päänsä pystyssä. Herkkätunteisuudestaan huolimatta hän oli rohkea tyttö, joka tiesi, että heikon ja turvattoman täytyy noudattaa järjen ääntä, ja iloisesti hän kävi asettamaansa tehtävään kiinni. Melua nostamatta hän kulki suoraan eteenpäin tähdäten esteistä huolimatta maaliinsa. Ja tämän hän teki mitä luonnollisimmalla ja yksinkertaisimmalla tavalla, sillä voittamaton lempeys oli juuri hänen luonteensa ydin.

Ensiksikin hänen oli voitettava työn aiheuttama ääretön väsymys. Vaatteiden nosteleminen rasitti hänen käsivarsiaan ja koko hänen ruumistaan niin suuresti, että kuutena ensi viikkona hän valitteli kääntyessään yöllä vuoteessaan. Hänen selkäänsä ja hartioitaan pakotti liiallisesta rasituksesta. Mutta vielä enemmän häntä vaivasivat hänen paksupohjaiset ja raskaat kenkänsä, jotka hän oli tuonut Valognes'ista mukanaan ja joita hänen täytyi käyttää, koska rahat eivät riittäneet kevyempien ostamiseen. Alituisesta menosta aamusta iltaan ja peläten nuhteita, jos hetkeksikään nojautui seinään levätäkseen, hänen hennot pikkutytön jalkansa olivat jalkineiden sopimattomuudesta turvonneet muodottomiksi. Kantapäitä särki, ja jalkaterät olivat täynnä rakkoja, jotka puhjetessaan märkivät niin, että jalka tarttui sukkaan kiinni. Jalkojen liiallinen rasittaminen, joka varsinkin naiselle on epäterveellistä, aiheutti hänen elimistössään häiriöitä, jotka hänen ihonsa kalpeus paljasti. Mutta vaikka hän oli niin hoikka ja näytti niin peräti heikolta, hän kesti, vaikka niin monen muun muotikaupan myyjättären täytyi luopua palveluksesta ammatin tuottamien tautien johdosta. Hänen lujuutensa kestämään tuskaa, hänen itsepintaiset ponnistuksensa ja hänen vaatimaton rohkeutensa pitivät hänen selkänsä suorana ja huulensa hymyssä, vaikka hän tunsi heikkenevänsä ja riutuvansa työstä, jota miehenkään voimat tuskin olisivat kestäneet.

Toisena kiusana oli koko hänen osastonsa vihamielisyys. Ruumiillisiin tuskiin, joita hänen oli kestettävä, liittyivät toverien vainoista aiheutuneet kärsimykset. Vaikka hän oli kaksi kuukautta lempeydellä ja kärsivällisyydellä koettanut lepyttää heitä, ei hän ollut vielä päässyt heidän äreydestään voitolle. Hänen hellyydentarpeeseensa vastattiin pistosanoilla ja kiusanteolla; toverit olivat aina yhtä mieltä häntä vastaan, aina he sulkivat hänet pois yhteisistä riennoistaan. Hän sai kauan kestää heidän pilkkaansa epäonnistuneen ensiesiintymisensä johdosta, häntä sanottiin "Pörröpääksi" ja "kampurajalaksi", ja kun joku ei onnistunut myynnissään, hänen sanottiin olevan Valognes'ista kotoisin; sanalla sanoen, hän oli ainaisen pilkan kohteena. Kun hän sitten tavaratalon koneistosta selville päästyään osoittautui jonkin ajan kuluttua oivalliseksi myyjättäreksi, hämmästys oli yleinen. Nyt tytöt yksissä tuumin koettivat ryöstää häneltä paremmat myyntivuorot. Marguerite ja Clara, jotka arvasivat vaistomaisesti hänen etevyytensä ja pelkäsivät joutuvansa alakynteen, tekivät liiton uutta tulokasta vastaan, ja kätkeäkseen levottomuutensa he teeskentelivät mitä suurinta ylenkatsetta häntä kohtaan. Aurélie rouvaa loukkasi tytön jäykkyys, joka ei sallinut hänen yhtyä muiden imartelevaan suitsuttamiseen. Siksi johtajatar ei ottanutkaan häntä puolustaakseen, vaan yllytti häntä vastaan suosikkinsa, hovinsa suosikit, jotka alinomaa polvillaan ollen osasivat tarjota hänelle sitä mairittelevaa ylistystä, jota hän muhkeassa mahtavuudessaan tarvitsi pysyäkseen hyväntuulisena. Näytti siltä kuin rouva Frédéric, alajohtajatar, olisi tahtonut pysyä heidän liitostaan erillään, mutta sen hän teki kai vahingossa, sillä hän osoittautui yhtä kovaksi kuin muutkin, niin pian kuin huomasi, mihin rettelöihin saattoi joutua, jos uskalsi vastoin muiden tahtoa osoittaa hyväntahtoisuutta. Denisellä ei ollut kenessäkään turvaa. Kaikki he olivat "Tappuratukkaa" vastaan, ja hänen täytyi alinomaa olla sotakannalla tulematta sittenkään kunnollisesti toimeen.

Sellaista hänen elämänsä oli. Hänen oli pakko hymyillä, esiintyä uljaasti ja kohteliaasti silkkipuvussa, joka ei ollut hänen omansa. Hänen täytyi raataa rohkeasti, vaikka oli menehtymäisillään väsymyksestä, vaikka häntä ravittiin huonosti, kohdeltiin pahoin, ja vaikka yhtämittaiset karkeat erottamisuhkaukset painoivat hänen mieltään. Hänen huoneensa oli hänen ainoa turvapaikkansa, ainoa paikka, missä hän saattoi antautua kyyneltensä valtaan, kun päivän kärsimykset olivat käyneet liian koviksi. Mutta sielläkin oli hyytävän kylmä. Lumen peittämästä peltikatosta syntyvä jäinen viima värisytti hänen jäseniään, niin että hänen täytyi maata vuoteessa käppyrässä, panna kaikki vaatteet lisäpeitoksi ja itkiessään kätkeä kasvonsa peitteen alle estääkseen niitä sierettymästä. Mouret ei puhutellut häntä enää koskaan. Kun Denise sattui työssään kohtaamaan Bourdonclen ankaran katseen, hän vavahti, sillä hän arvasi tämän leppymättömäksi viholliseksi, joka ei antaisi hänelle vähintäkään virhettä anteeksi. Keskellä tätä yleistä vihamielisyyttä isä Jouven hänelle osoittama kohteliaisuus tuntui hänestä oudolta. Jos tämä tapasi hänet jossakin syrjässä, hän puhutteli häntä naurussa suin koettaen sanoa jotakin miellyttävää. Kaksi kertaa järjestyksenvalvoja oli säästänyt Denisen nuhteilta taivuttamatta häntä kiitollisuuteen, sillä nuori tyttö ei välittänyt hänen suojeluksestaan. Se herätti hänessä pelkoa.

Eräänä iltana päivällisen jälkeen, kun Denise toveriensa kanssa järjesteli kaappeja, Joseph tuli ilmoittamaan hänelle, että alhaalla eräs nuori mies kysyi häntä. Denise meni alakertaan levottomana.

– No jopa nyt jotakin, sanoi Clara, kun Tappuratukallakin on sulhanen!

– Mahtaa olla miehellä nälkä, vastasi Marguerite.

Alhaalla ovikäytävässä Denise tapasi Jeanin. Hän oli kieltänyt veljeään tulemasta tavarataloon häntä tapaamaan, sillä tällaiset käynnit tekivät siellä ikävän vaikutuksen. Mutta hän ei hennonut torua poikaa. Poika parka näytti olevan aivan suunniltaan. Hän oli juossut paljain päin Templen kaupunginosasta asti ja oli aivan hengästynyt.

– Onko sinulla kymmenen frangia? hän sammalsi. – Anna minulle kymmenen frangia tai olen hukassa.

Pojan liehuvat kiharat ja tyttömäisen lempeät kasvot olivat niin lystikkäänä vastakohtana tälle juhlallisen synkkämieliselle lauseelle, että Deniseä olisi naurattanut, jos hän ei olisi pelästynyt rahanpyyntöä.

– Kymmenen frangia? hän sanoi. – Mihin?

Jean punastui. Hän kertoi tavanneensa erään toverinsa sisaren, mutta Denise käski hänen vaieta ollen hämillään hänkin ja haluamatta tietää enempää. Jo kaksi kertaa Jean oli tullut pyytämään häneltä apua samanlaisiin tarpeisiin, mutta silloin oli ollut kysymys pienistä summista. Ensimmäisellä kertaa hän oli tarvinnut vähän toista frangia, toisella kertaa puolitoista. Aina hän lankesi samanlaisiin erehdyksiin, aina oli naisista kysymys.

– En voi antaa sinulle kymmentä frangia, sisar jatkoi, – Pépén kuukausimaksua ei ole vielä suoritettu, ja minulla on rahaa vain siihen. Minulle jää sen verran, että saan itselleni uudet kengät. Tarvitsen ne välttämättä… Et ole lainkaan järkevä, Jean. Käyttäydyt tyhmästi.

– Olen hukassa, Jean toisti traagillisella äänellä. – Kuule sisko kulta, nyt on kysymys pitkästä, mustasilmäisestä tytöstä. Menin kahvilaan hänen ja hänen veljensä kanssa, enkä voinut arvata, että se tulisi niin kalliiksi…

Denisen täytyi taas keskeyttää, ja kun hän näki lemmikkinsä silmien täyttyvän kyynelistä, hän otti kukkaron taskustaan ja haki siitä kymmenen frangin rahan, jonka pisti veljen käteen. Jeanilta pääsi heti nauru.

– Tiesinhän… Mutta kunniani kautta, en enää toiste tee niin. Se olisi kerrassaan konnamaista.

Hän puikki tiehensä suudeltuaan sisartaan poskelle kuin mieletön.

Tavaratalon kauppa-apulaiset ihmettelivät.

Sinä yönä Denise nukkui levottomasti. Siitä asti kun hän oli tullut Naisten Aarreaittaan, hänellä oli ollut alituinen huoli toimeentulosta. Hän oli yhä ylimääräisenä ilman kiinteää palkkaa, ja kun osaston tytöt veivät häneltä kaikki paremmat kaupat, ei hänelle annetuilla mitättömillä myynneillä voinut ansaita enempää kuin että sai Pépén ylläpidon maksetuksi. Kurjuutta tämä hänelle merkitsi, silkkipukuista kurjuutta. Hänen täytyi valvoa yönsä pitääkseen kunnossa vähäisen vaatevarastonsa, parsiakseen alusvaatteensa ja korjatakseen paitojaan, jotka olivat läpeensä kuluneet, hän oppi lisäksi taitavaksi suutariksi paikkaamalla vähän väliä kenkiään. Hän pesi pesuvadissa vaatteensa. Mutta varsinkin hän oli levoton vanhasta villapuvustaan. Hänellä ei ollut toista ja hänen täytyi pukea se päälleen illalla riisuttuaan talon vaatteet. Se kului. Hän tarkasteli sitä pelokkaasti. Likapilkku oli hänelle suruksi, repeämä todelliseksi epätoivoksi. Omiin tarpeisiinsa hänellä ei ollut mitään, ei mitään millä ostaa niitä pieniä tarvikkeita, joita nainen tarvitsee. Kaksi viikkoa hänen piti odottaa, ennenkuin sai kokoon sen verran rahaa, että kykeni ostamaan neuloja ja lankaa. Siksi hän joutuikin täydelliseen rahapulaan, kun Jean rakkausjuttuineen odottamatta tuli aiheuttamaan häiriötä hänen menoarvioonsa. Jo frangin menettäminen tuotti tuntuvan vaillingin hänen kukkaroonsa. Kuinka hän nyt korvaisi nuo kymmenen frangia, jotka puuttuivat? Ei ajattelemistakaan, että hän yhdessä päivässä ansaitsisi niin paljon. Ajatus vaivasi painajaisena häntä unessa aina päivänkoitteeseen asti. Milloin Pépé heitettiin kadulle, milloin hän itse verissä sormin käänteli katukiviä katsoakseen, eikö niiden alla olisi kätkössä rahoja.

Seuraavana päivänä hänen oli hymyiltävä ja näyteltävä hienopukuisen neidin osaa. Tunnettuja asiakkaita tuli osastolle, ja moneen kertaan Aurélie rouva kutsui hänet luokseen heittääkseen hänen hartioilleen milloin minkin vaatekappaleen uuden kuosin näyttämistä varten. Kaartaessaan vartaloaan muotilehtien naiskuvien tapaan hän ajatteli Pépén kuukausimaksua, josta puuttui kymmenen frangia ja joka oli sinä iltana maksettava. Vaikka hän lisäsi siihen kenkärahaksi varatut säästönsä – sillä tulihan hän vielä jonkin kuukauden vanhoilla toimeen – niin siitä ei sittenkään tullut kolmeakymmentäneljää frangia enempää. Mistä ottaa nuo kuusi frangia, jotka vielä puuttuivat. Hänen sydämensä oli pakahtua tuskasta.

– Huomatkaa, puku on olkapäistä väljä, sanoi Aurélie rouva. – Samalla sangen aistikasta ja sangen mukavaa. Näettekö, se ei ollenkaan ahdista käsivarsia liikutettaessa.

– Ei ollenkaan, vakuutti Denise kohteliaasti hymyillen. – Ei edes tunnukaan. Varmaankin se on rouvalle mieleen.

Tätä sanoessaan hän muisti vieneensä Pépén edellisenä sunnuntaina kävelemään Elyséen puistoon ja katui sitä. Eihän lapsi parka tosin usein päässyt hänen kanssaan kävelemään, eipä silti, mutta hänen oli täytynyt ostaa pienokaiselle piparkakkuja ja pieni lapio, ja sitten he eivät voineet olla menemättä nukketeatteriin. Heti siitä oli karttunut koko summa, frangi kolmekymmentäviisi centimea. Jean ei todellakaan muistanut ajatella pikku veikkoaan kun teki tyhmyyksiä. Denisen oli vastattava lopuksi kaikesta.

– Jos ei tämä miellytä rouvaa, jatkoi johtajatar, niin… Pankaahan tuo vaippa, neiti, jotta rouva voi vertailla.

Ja Denise sipsutteli pienin askelin, vaippa hartioillaan ja sanoi:

– Tämä on kyllä lämpimämpi… Ja aivan muodin mukainen.

Iltaan asti Denise kätki ammattinsa vaatiman hymyn alle kiduttavat rahahuolensa. Osaston tytöt, joilla oli yltä kyllin työtä sinä päivänä, sallivat hänenkin myydä, mutta oli vasta tiistai ja täytyi odottaa lauantaihin, ennenkuin sai nostaa viikon ansiot. Päivällisen syötyään hän päätti mennä vasta seuraavana päivänä rouva Gras'n luo. Hän saattoi sanoa saaneensa esteen, ja siihen mennessä hänen kenties onnistuisi saada jostakin kuusi frangia kokoon.

Denise, joka pelkäsi vähimpiäkin menoja, meni aikaisin huoneeseensa. Mitä hänellä olisi ollut ulkona tekemistä, kun kukkaro taskussa oli tyhjä ja kun hän lisäksi oli niin arka, ettei uskaltanut mennä tuntemiaan tavaratalon lähikatuja kauemmaksi. Käveltyään Palais-Royaliin asti hengittääkseen raitista ilmaa hän palasi nopeasti kotiin ommellakseen tai pestäkseen vaatteitaan. Tyttöjen huoneiden sivu kulkevassa käytävässä oli iltaisin ja aamuisin kasarmintapainen epäjärjestys. Tytöt juoksentelivat sangen huolimattomassa asussa, hakivat pesuvettä, järjestelivät pesuvaatteita, viivyttelivät juoruja levittääkseen, suuttuivat ja leppyivät vuorotellen. Kun heitä oli kielletty menemästä huoneisiin työpäivän aikana, he itse asiassa vain nukkuivat niissä saapuen illalla viime hetkessä ja lähtien pois aamulla, ennenkuin olivat oikein heränneetkään, siistiydyttyään ja pukeuduttuaan kiireesti. Tämä käytävää vähän väliä lakaiseva, tuulenpuuskan tapainen meno, väsymys, joka sai tytöt kolmetoista tuntia kestävän työpäivänsä jälkeen heittäytymään vuoteelle siitä sen koommin enää hievahtamatta, rasittumisesta johtuva äreys, joka alinomaa yllytti heitä toinen toistaan vastaan, kaikki muistutti kiusaantuneiden joukkojen ohikulkiessaan käyttämää majataloa. Denisellä ei ollut yhtään ystävää. Kaikista myyjättäristä yksi ainoa, naapuriosaston myyjätär Pauline Cugnot, osoitti hänelle myötätuntoa, mutta kun valmiiden vaatteiden osasto ja valkotavaraosasto olivat ilmisodassa keskenään, oli tyttöjen täytynyt rajoittua vaihtamaan silloin tällöin jokin kiireinen sana, ja ystävyys ei ottanut kehittyäkseen. Pauline asui aivan Denisen huoneen vieressä, sen oikealla puolella, mutta hän katosi heti pöydästä noustuaan ja palasi vasta yhdentoista aikaan, jolloin Denise kuuli hänen menevän levolle. He tapasivat siis toisensa ainoastaan työn aikana.

Denise oli vielä kerran ryhtynyt korjaamaan kenkiään. Hän käänteli niitä kädessään huolestuneena tarkastellen, vieläkö ne kestäisivät yhden kuukauden. Sitten hän päätti ryhtyä työhön, paksulla silmäneulalla hän koetti ommella irtipäässeet pohjat päällisiin kiinni. Kauluksensa ja kalvosimensa hän oli pannut saippuaveteen pesuvatiin.

Joka ilta hän kuuli kuinka toverit palasivat. Kuului hiljaista supatusta ja naurua, joskus riitaa, jota koetettiin tukahduttaa. Sitten vuoteet ritisivät, haukoteltiin syvään, ja lopuksi huoneet vaipuivat toinen toisensa jälkeen makeaan uneen. Hänen vasemmanpuoleinen naapurinsa puheli usein unissaan, mistä Denise oli alussa pelästynyt. Oli kenties niitäkin, jotka ohjesäännöstä huolimatta valvoivat myöhäiseen yöhön niinkuin Denisekin korjatakseen vaatteitaan, mutta sen he tekivät kai yhtä varovasti kuin hänkin sukkasillaan liikkuen ja vähintäkään melua aiheuttamatta, sillä suljettujen ovien takaa ei kuulunut hiiskahdustakaan.

Kello oli kymmenen minuuttia yli yksitoista kun käytävässä äkkiä kuului liikettä, ja Denise nosti päätään. Jokohan nyt taas joku oli myöhästynyt? Pauline kai, sillä Denise kuuli viereistä ovea avattavan. Mutta hämmästyksekseen hän huomasi, ettei valkotavaroiden myyjätär mennytkään omaan kammioonsa, vaan koputti hänen ovelleen:

VI

Kun kesän kuollut kausi oli tullut, Naisten Aarreaitassa vallitsi hermostunut jännitys. Jokaisella oli syytä pelätä menettävänsä paikkansa, sillä johtokunta erotti henkilökuntaa joukoittain, kun kesän kuumimpana aikana, heinä- ja elokuussa, ostajia oli vähän. Joka aamu tehdessään Bourdonclen kanssa tavallisen tarkastuskiertonsa Mouret puhutteli osastojen johtajia kehoittaen heitä vähentämään väkeä, jota talven kiireisimpänä aikana oli ylenmäärin lisätty. Kulujen supistamiseksi oli ainakin kolmas osa myyjistä erotettava, ja väkevät pitivät tässäkin puolensa heikkoja vastaan.

– On kai teillä myyjiä, joihin ette ole tyytyväinen, sanoi hän. —

Emme me voi pitää heitä täällä laiskottelemassa.

Ja jos osaston johtaja ei osannut päättää kenen uhrata, hän jatkoi:

– Tehkää miten tahdotte, se on teidän asianne. Mutta kuutta myyjää enempää ette tarvitse. Lokakuussa saatte ottaa uusia, niitä on tarpeeksi kaduilla kuljeskelemassa.

Sitä paitsi Bourdoncle piti kyllä huolen asiasta. Hänellä oli julma tapa julistaa tuomionsa, ja hänen sanansa "käykää kassaan" sattuivat onnettomaan kuin kirveen isku. Kaikesta hän sai aihetta rettelöihin. Jos ei todellisia syitä ollut, niin hän kyllä osasi keksiä niitä, ja hän käytti hyväkseen vähimmänkin tilaisuuden. "Taisitte istua, herra, käykää kassaa! – Vai niin, te uskallatte vastata, käykää kassaan! – Kenkänne eivät ole kiillotetut, käykää kassaan!" Ja rohkeimmatkin vapisivat seuratessaan hänen hirmukulkuaan. Jos hän ei päässyt tarpeeksi nopeasti tarkoitustensa perille, hän viritti myyjille satimen, johon hän sai muutamassa päivässä vaivatta lankeamaan edeltäpäin erotettaviksi tuomitut. Hän asettui kahdeksalta ovelle, kello kädessä, ja jos joku myöhästyi kolmekin minuuttia, niin heti leppymätön "käykää kassaan!" taittoi häneltä niskan. Bourdoncle ei vitkastellut ja hän teki tarkkaa työtä.

– Teillä on inhottava naama, hän sanoi eräälle vinonenäiselle raukalle, jota ei voinut sietää. – Käykää kassaan!

Suosikeille annettiin kahden viikon loma, miltä ajalta heille ei maksettu palkkaa; siten saatiin menot inhimillisemmällä tavalla vähenemään. Sitä paitsi myyjät pakon ruoskaa totellen tyytyivät nurisematta epävakaiseen asemaansa. Pariisiin tultuaan he olivat ajelehtineet paikasta toiseen, mihinkään pysähtymättä, aloittaen oppiaikansa tuolla, täällä lopettaen, lähtien palveluksesta pakosta tai vapaaehtoisesti, sattumalta tai pyrkiäkseen parempaan. Kun tehtaan toiminta taukosi, työmiehet jäivät leivättä. Jos jokin ratas kävi konepajassa tarpeettomaksi, niin se jouti pois; kukapa vanhasta rattaasta välitti, eihän se kiitosta kaivannut. Itseään saivat syyttää, jotka eivät osanneet pysyä pystyssä.

Nyt ei osastoilla enää muusta puhuttukaan. Joka päivä oli uutta kerrottavaa. Laskettiin montako päivässä erotettiin, niinkuin kulkutaudin aikana lasketaan kuolleita. Huivi- ja villatavaraosasto varsinkin joutuivat surman suuhun; seitsemän henkeä katosi sieltä yhdessä viikossa. Sitten onnettomuus kohtasi valkotavaraosastoa, jossa eräs myyjätär syytti apulaistyttöä siitä, että tämä oli syönyt sipulia osastolla. Tyttö sai heti eron, vaikka ei ollut syönyt muuta kuin leivänkannikoita, joita raukka oli säästänyt taskussaan nälkänsä tyydyttämiseksi, kun ei saanut koskaan tarpeekseen ruokaa. Johtokunta oli armoton, jos ostajakunnan puolesta tuli vähintäkään moitetta. Puolustusta ei koskaan otettu huomioon. Myyjä oli aina väärässä ja pois heitettävä kuin kelpaamaton tavara, joka oli myynnin menestykselle haitaksi. Toverit painoivat päänsä alas eivätkä koettaneetkaan puolustaa. Hirmumyrskyn raivotessa jokainen ajatteli vain itseään. Mignot, joka kerran kätki ohjesäännön määräyksistä huolimatta tavarapaketin takkinsa alle, oli vähällä joutua kiinni ja luuli jo hetkensä tulleen. Liénard, joka oli kuuluisa laiskuudestaan, sai kiittää isänsä asemaa muotitavarakaupan alalla siitä, ettei häntä ajettu pois, kun Bourdoncle tapasi hänet kerran nukkumasta seisoallaan kahden englanninsamettipakkapinon välissä. Mutta varsinkin Lhommein perhe oli levoton odottaen joka aamu Albertin erottamista. Hänen tapaansa hoitaa kassaa oltiin sangen tyytymättömiä. Hänen tuntemiaan naisia kävi häiritsemässä häntä, ja jo kaksi kertaa oli Aurélie rouvan täytynyt rukouksillaan lepyttää johtokunta.

Denisen asema oli tämän suursiivouksen aikana niin epävarma, että hän oli alituisessa pelossa. Turhaan hän ponnisteli pysyäkseen rohkeana ja hilpeänä, turhaan hän koetti noudattaa järjen ääntä ja vastustaa herkkätunteisuuttaan. Kyynelet kohosivat hänen silmiinsä heti kun hän illalla sulki huoneensa oven. Minne hän joutuisi, jos hänet heitettiin kadulle. Hänen ja sedän välit olivat rikkoutuneet, säästöjä hänellä ei ollut, ja veljet oli elätettävä. Hän joutui uudelleen ensimmäisten viikkojensa tunnelmien valtaan. Pieni jyvänen hän oli suuren ja painavan myllynkiven alla. Hän tunsi olevansa niin yksin, merkitsevänsä niin vähän tuon mahtavan koneen rinnalla, jolta hän ei voinut odottaa vähintäkään sääliä. Jos valmiiden vaatteiden osastolta aiottiin vähentää myyjättäriä, niin hän tiesi olevansa määrätty erotettavaksi; siitä ei ollut epäilyäkään. Rambouillet'n retkellä toverit olivat kai panetelleet häntä Aurélie rouvalle, sillä siitä lähtien tämä oli kohdellut häntä entistäkin ankarammin. Sitä paitsi hänelle ei annettu anteeksi hänen huvimatkaansa Joinvilleen. Ilmeistä kapinaahan se oli. Koko osastoa hän piti pilkkanaan, kun näyttäytyi julkisesti vihamielisen osaston myyjättären seurassa. Denisellä ei ollut milloinkaan ollut niin vaikeaa osastollaan kuin nyt, eikä hän uskonut enää voittavansa koskaan sen suosiota.

– Älkää välittäkö noista virnistelijöistä, sanoi Pauline. – Tyhmiä ovat kuin pöllöt.

Mutta vaikka he olisivat olleetkin tyhmiä, niin he olivat oppineet matkimaan säätyläisnaisen tapoja, ja tämä etevyys masensi Deniseä. Melkein kaikki myyjättäret olivat rikkaan ostajakuntansa jokapäiväisestä kosketuksesta hienostuneet esiintymisessään niin, että heistä lopulta oli muodostunut jonkinlainen epämääräinen erikoisluokka, joka ei kuulunut työväen eikä säätyläisten luokkaan, vaan häilyi näiden välillä. Mutta heidän komean pukunsa ja ulkoa opittujen puheenparsiensa alla ei useimmiten ollut muuta kuin näennäistä sivistystä, sanomalehdistä kerättyjä tietoja, näytelmistä lainattuja mielipiteitä ja Pariisia kiertävien mitättömien sukkeluuksien kaikua.

– Tiedättekö, että Tappuratukalla on lapsi? sanoi Clara eräänä aamuna saapuessaan osastolle.

Toisten ihmetellessä hän väitti:

– On, aivan varmaan, koska näin eilen hänet kävelemässä lapsensa kanssa… Kai hänellä on se jossakin kaupungilla piilossa.

Pari päivää sen jälkeen Marguerite tullessaan päivälliseltä tiesi kertoa toisen uutisen:

– Kaikkea sitä pitää nähdäkin! Tappuratukan sulhanen kävi täällä. Ajatelkaa, työmies, niin, likainen keltatukkainen työmies, joka odotti häntä ikkunan takana.

Nyt kaikki tiesivät sen. Denisellä oli työmies sulhasena ja lapsi kätkössä jossakin tavaratalon läheisyydessä. Nyt hän ei enää saanut pistosanoilta ja viittauksilta pienintäkään rauhaa ja kun hänelle ensi kerran selveni, mitä ne tarkoittivat, hän kävi aivan kalpeaksi. Se oli häpeällistä. Denise tahtoi puolustautua ja selitti:

– Veljiänihän ne ovat.

Clara sanoi ivallisella äänellä:

– Veljiä! Vielä mitä!

Aurélie rouvan täytyi ruveta välittäjäksi:

– Olkaa hiljaa. Parempi on, että käytätte aikanne noiden hintalappujen vaihtamiseen… Saahan neiti Baudu talon ulkopuolella käyttäytyä mielensä mukaan, kunhan tekee edes jotakin työtä täällä.

Vaikka Aurélie rouvan kuivalla äänellä lausutut sanat olivat Deniseä puolustavinaan, ne samalla julistivat hänelle hänen tuomionsa. Tyttö koetti turhaan selittämällä puhdistautua julmasta syytöksestä. Toiset vain nauroivat ja kohauttivat olkapäitään, Denisen sydämeen aukeni haava, joka ei kasvanut umpeen. Kun Deloche sai kuulla asiasta, hän suuttui niin, että sanoi aikovansa antaa noille houkille korvapuustin. Hän olisi tehnytkin sen, jollei olisi pelännyt Denisen maineen kärsivän siitä. Joinvillen retkestä asti hänen rakkautensa Deniseen oli alistuvaista ja harrasta, yliluonnollisen olennon palvelemista, ja hän seurasi häntä uskollisen koiran katsein. Tätä hartautta ei kumminkaan kukaan saanut aavistaa, sillä silloin heitä olisi pilkattu. Mutta Deloche tunsi verensä kuohuvan ja kätensä puristuvan nyrkkiin, kun Deniseä paneteltiin hänen kuultensa.

Lopuksi Denise ei enää välittänyt vastatakaan. Se oli liian häpeällistä, eikä kukaan kuitenkaan uskonut häntä. Kun joku tovereista viittasi noihin asioihin, Denise katsoi vain häneen pitkään vakavan ja surullisen näköisenä. Sitä paitsi hänellä oli muita huolia, aineellisia huolia, jotka painoivat häntä vielä enemmän. Jean ei parantanut käytöstään, vaan vaivasi häntä yhä rahanpyynnöillään. Harvoin kului viikkoakaan, ettei Denise saanut häneltä pitkää, nelisivuista kirjettä joka sisälsi loppumattomia juttuja. Kun vahtimestari toi hänelle nämä kirjeet, joiden iso käsiala ilmaisi intohimoista luonnetta, Denise kätki ne nopeasti taskuunsa, sillä jos myyjättäret sattuivat näkemään ne, he olivat nauravinaan ja hyräilivät häväistyslauluja. Kun hän sitten jollakin tekosyyllä pääsi poistumaan lukeakseen ne talon toisessa päässä, häntä kauhistutti niiden sisällys, sillä Jean parka tuntui hänestä olevan hukassa. Pojan ei ollut vaikea uskotella hänelle vaikka minkälaisia satumaisia rakkausseikkailuja; Denise uskoi aina, ja hänen tietämättömyytensä näissä asioissa sai hänet liioittelemaan vaaroja. Milloin oli Jeanin saatava kaksi frangia paetakseen jonkun naisen mustasukkaisuutta, milloin viisi, milloin kuusi frangia onnettomuuteen saattamaansa tyttöä varten pelastaakseen hänet isän vihasta. Kun Denisen palkka ja myynnistä tulevat prosentit eivät riittäneet sellaisten menojen suorittamiseen, hän oli hankkinut itselleen vähäisiä sivutuloja. Robineau, joka oli osoittanut hänelle ystävyyttä siitä asti, kun he ensi kertaa tapasivat toisensa Vinçard'in luona, ja jolle hän oli uskonut rahahuolensa, oli toimittanut hänelle solmionompelua kahdestakymmenestäviidestä centimestä tusina. Yhdeksästä yhteen Denise ennätti ommella kuusi tusinaa, ja työ tuotti hänelle yhden frangin viidenkymmenen centimen tulon, josta täytyi kumminkin vähentää kahdenkymmenen centimen kynttilä. Jäännös riitti parantamaan tuntuvasti hänen asemaansa, eikä Denise katunut unettomia öitänsä. Hänellä olisi mielestään ollut syytä iloitakin, ellei uusi onnettomuus vielä kerran olisi tuottanut häiriötä hänen raha-asioihinsa. Kun hän toisen kerran, kaksiviikkoisen määräajan kuluttua, ilmestyi työnantajarouvan ovelle, hän ei päässytkään sisään. Liike oli tehnyt vararikon, ja niin meni häneltäkin kahdeksantoista frangia kolmekymmentä centimea, suuri summa, jota hän pitkin viikkoa oli hartaasti odottanut. Kaikki muut huolet tuntuivat hänestä aivan mitättömiltä tähän onnettomuuteen verrattuina.

– Mistä olette pahoillanne? Pauline sanoi, joka tapasi hänet huonekaluosastolla. – Tarvitsetteko jotakin, sanokaa?

Mutta Denise oli jo kaksitoista frangia velkaa ystävättärelleen ja vastasi pakottautuen hymyilemään:

– En, kiitos… Olen nukkunut huonosti, siinä kaikki.

Oli jouduttu heinäkuun kahdenteenkymmenenteen päivään, ja suursiivous oli pahimmillaan. Neljästäsadasta kauppa-apulaisesta Bourdoncle oli jo lakaissut pois viisikymmentä, ja huhuiltiin, että uusia erottamisia oli vielä odotettavissa. Mutta Denise ei ajatellut nyt uhkaavaa vaaraa, sillä hänellä oli sydän täynnä tuskaa Jeanin tähden. Pojan tekemä uusi rikos, joka oli edellisiä vielä pahempi, oli sovitettava, ja se antoi hänelle tarpeeksi ajattelemista. Nyt Jean tarvitsi viisitoista frangia, mikä summa yksin saattoi pelastaa hänet petetyn aviomiehen kostolta. Edellisenä iltana Denise oli saanut asiaa koskevan kirjeen, heti sen jälkeen vielä kaksi, ja kun hän tapasi Paulinen, hän oli juuri päässyt lukemasta viimeistä, missä Jean sanoi, että hän kuolisi illalla, jollei saanut viittätoista frangia. Turhaan Denise koetti keksiä jotakin keinoa. Tällä kertaa hänen oli mahdoton turvautua Pépén kuukausimaksuunkaan, sillä hän oli kaksi päivää aikaisemmin suorittanut sen. Ja päällepäätteeksi Robineau, jolta hän oli toivonut saavansa korvausta solmioiden ompelemisessa menettämistään rahoista, ei ollut vielä edellisenä iltana palannut kaksiviikkoiselta lomaltaan, niinkuin oli odotettu.

Mutta Pauline jatkoi kyselemistään. Kun he kerran olivat sattuneet yhteen syrjäisellä osastolla, he eivät voineet olla hiukan puhelematta katsoen kumminkin vähän väliä pelokkaasti ympärilleen. Äkkiä Pauline kääntyi paetakseen, sillä hän oli huomannut järjestyksenvalvojan, jolla oli valkea solmio, lähtevän huiviosastolta.

– Ah, Isä Jouvehan tuo on, hän kuiskasi rauhoittuneena. – En ymmärrä mitä hänellä on nauramista, kun hän näkee meidät yhdessä… Teidän sijassanne minä pelkäisin, sillä hän on liian kohtelias teille. Viekas kettu hän on, ja pahaa hänellä on mielessä. Luulee kai vielä olevansa tekemisissä sotamiesten kanssa.

Totta oli, että kaikki myyjät vihasivat isä Jouvea hänen ankaruutensa tähden, sillä useimmat erottamiset tapahtuivat hänen ilmiannostaan. Hänen suuri, punainen, elostelijamenneisyyttä ilmaiseva sotilasnenänsä lauhtui ainoastaan naisten hoitamilla osastoilla.

– Mitä minun olisi pelättävä? kysyi Denise.

– Katsokaahan, vastasi Pauline nauraen; – kenties hän vaatii kiitollisuutta… On tyttöjä, jotka maksavat hänen suosiostaan.

Jouve ei ollut huomaavinaan heitä, vaan jatkoi matkaansa, ja he kuulivat hänen iskevän erääseen myyjään, joka oli rikkonut järjestystä katsomalla ikkunasta Neuve-Saint-Augustininkadulla kaatunutta hevosta.

– Mutta tuli mieleeni, Pauline sanoi. – Ettekö eilen hakenut

Robineauta? Hän on palannut.

Denise luuli jo pelastuneensa.

– Kiitos, hän sanoi, – menen silkkiosaston kautta… Syyttäkööt itseään osastolla; oliko heidän pakko lähettää minut työhuoneeseen hakemaan ratkomaveistä.

He erosivat. Denise laskeutui portaat halliin. Kello oli neljännestä vaille kymmenen, ja ensimmäinen pöytäkunta oli vasta soitettu kokoon. Polttava aurinko paahtoi kattoikkunoita ja harmaista palttinaverhoista huolimatta sietämätön kuumuus raskautti hallin liikkumatonta ilmaa. Aika-ajoin kohosi viileämpää ilmaa lattialta, jota palveluspojat pirskottivat vedellä. Tyhjillä osastoilla tuntui kaikki uinuvan kesähelteen raskasta unta, niinkuin kappelissa varjo uinuu päivän viimeisen jumalanpalveluksen loputtua. Myyjät seisoivat huolimattomasti, mitään tekemättä, ja siellä täällä harhaili yksinäisiä ostajia kuumuuden raukaisemina.

Kun Denise saapui, mittaili Favier parhaillaan punaruusuista silkkiä rouva Boutarelille, joka oli juuri saapunut Etelä-Ranskasta. Jo alkukuusta lähtien asiakkaat olivat enimmäkseen olleet maaseutunaisia, joiden puvut, keltaiset huivit ja vihreät hameet ilmaisivat heidän kotiseutunsa. Myyjät eivät viitsineet enää nauraakaan heille. Favier saattoi rouva Boutarelin lyhyttavaraosastolle, ja kun hän palasi, hän sanoi Hutinille:

– Eilen he olivat kaikki auvergnelaisia, tänään on provencelaisten vuoro… Minun on jo paha olla.

Mutta Hutin riensi erästä asiakasta vastaan. Hänen vuoronsa oli myydä, ja juuri sattui tulemaan tuo vaalea "kaunotar", josta ei tiedetty mitään, ei edes nimeäkään. Kaikki hymyilivät hänelle, kun hän säännöllisesti kerran viikossa tuli sisään, aina yksin… Tällä kertaa hänellä oli kumminkin pieni, neljän tai viiden vuoden vanha poika muassaan. Tämä tiesi puheenaihetta.

– Hän on siis naimisissa, Favier sanoi, kun Hutin palasi kassalta, jossa "kaunotar" suoritti maksua ostamastaan kolmestakymmenestä metristä herttuatarsilkkiä.

– Mahdollista, Hutin vastasi, – vaikka eihän tuo lapsi mitään todista. Voisihan hänellä olla jonkun ystävättärensä lapsi muassaan… Mutta se on varmaa, että hän on itkenyt. Hän oli alakuloisen näköinen, silmät aivan punaisina.

Seurasi hetken vaitiolo. Myyjät jäivät seisomaan tuijottaen eteensä.

Sitten Favier jatkoi hitaalla äänellä:

– Jos hän on naimisissa, niin hänen miehensä on kenties lyönyt häntä.

– Mahdollista, Hutin vastasi, – mutta voi olla niinkin, että hänen rakastajansa on hylännyt hänet.

Oltuaan vähän aikaa vaiti hän päätteli:

– Yhdentekevää se kai minulle on.

Tällä hetkellä juuri Denise kulki osaston poikki hiljentäen kulkuaan katsoakseen ympärilleen Robineauta. Mutta kun häntä ei näkynyt, tyttö meni villakangasosastolle ja sieltä hän vielä kerran palasi silkkiosastolle. Myyjät seurasivat häntä katseillaan.

– Taas tuo selkärangaton on täällä, Hutin kuiskasi.

– Hän hakee Robineauta, Favier sanoi. – En tiedä mitä yhteistä puuhaa heillä lienee… Oh, en minä mitään sellaista tarkoita, Robineau on liian tyhmä sellaiseen. Mutta kerrotaan, että hän on hankkinut tuolle suosikilleen jotakin työtä, solmionompelua… On niitä kauppoja monenlaisia.

Hutinin silmistä näki, että hän hautoi ilkeätä kepposta. Denisen kulkiessa hänen ohitseen hän pysäytti tytön kysyäkseen:

– Minuako haette, neiti?

Denise lensi aivan punaiseksi. Joinvillen illasta lähtien hän ei ollut enää uskaltanut tutkia sydämensä syvyyksiä, ja sen sekavia tunteita. Hänen muistostaan ei lähtenyt tuo punatukkainen tyttö, jonka seurassa Hutin oli ollut, ja jos hän vieläkin tunsi vavahtavansa Hutinin nähdessään, niin se oli kai vain vastenmielisyyttä. Oliko hän rakastanut Hutinia, vai rakastiko kenties vieläkin? Hän ei välittänyt ajatella sitä, sillä hän tunsi silloin vain tuskaa.

– En, vastasi hän ujosti.

Silloin Hutin, jota hänen hämmennyksensä huvitti, jatkoi:

– Neiti haluaa kenties nähdä Robineaun. Favier, hakekaa Robineau käsiin neidille näytettäväksi.

Denise katsoi häneen pitkään samalla surullisella ja vakavalla katseella, jolla hän koetti torjua toveriensa häpeällisiä viittauksia. Hutinkin oli siis kova ja vihamielinen, loukkasi häntä tahallaan niinkuin muutkin. Hänestä tuntui, kuin jokin olisi hänessä särkynyt, viimeinen side katkennut. Hänen kasvoiltaan kuvastui sellainen tuska, että Favier, joka ei luonteeltaan ollut kovinkaan hellä, tuli kumminkin hänen avukseen.

– Herra Robineau on varastontarkastuksessa, hän sanoi. – Hän kai palaa aamiaista syömään… Iltapäivällä hän on tavattavissa, jos teillä on hänelle asiaa.

Denise kiitti ja palasi katkerana osastolleen, missä Aurélie rouva odotti kylmän katkerana. Mitä! Denise oli ollut puoli tuntia poissa. Mistä hän nyt tuli? Ei ainakaan työhuoneesta. Tyttö painoi päänsä alas. Kaikki oli hukassa, jos ei Robineau palannut. Kumminkin hän päätti, maksoi mitä maksoi käydä vielä iltapäivällä tapaamassa häntä.

Robineaun palaaminen oli aiheuttanut silkkiosastolla oikean kapinan. Osasto oli toivonut, että hän yhtämittaisista rettelöistä väsyneenä jäisi sille tielleen, ja kerran Robineau oli näyttänytkin halukkaalta lunastamaan Vinçardin hänelle alinomaan tyrkyttämän liikkeen. Hutinin pitkään salassa toimittama myyräntyö alkoi kantaa hedelmää, ja alajohtajan turmioksi viritetty miina oli räjähtämäisillään. Robineaun lomalla ollessa Hutinin tuli ensimmäisenä myyjänä hoitaa hänen virkaansa, ja hänelle tarjoutui mainio tilaisuus panetella Robineauta esimiehilleen ja osoittautua itse eteväksi ja innokkaaksi viransijaiseksi. Aina oli pieniä säännönvastaisuuksia, jotka piti korjata ja kertoa johtokunnalle, tarpeellisia parannuksia, joita oli puuhattava, uusia hänen keksimiään kangasmalleja, joita oli arvosteltava. Hutin ei sitä paitsi ollut ainoa, joka pyrkiessään eteenpäin koetti syrjäyttää tiellä olevan toverin. Kaikki he olivat saman eteenpäin pääsemisen halun vallassa, aina myyjän paikkaa tavoittelevasta uudesta tulokkaasta alkaen osakkaan asemaa kadehtivaan osastonjohtajaan saakka. Olemassaolon taistelu teki tehtävänsä. Itsekkyyden kiihottamisesta koneenkin toiminta yltyi tuottaen sen hämmästyttävän menestyksen ja huimaavan vauhdin, jota Pariisi ihmetteli. Hutinin takana oli Favier ja Favier'n takana muut myyjät pitkässä jonossa. Kaikki he haukkasivat niin, että leukapielet naksahtivat. Robineau oli julistettu uhrattavaksi, ja jokainen irvisteli jo mielihyvästä. Kun Robineau siitä huolimatta palasi, kohosi tyytymättömyyden nurina häntä vastaan niin rajuna ja uhkaavana, että osaston johtaja näki tarpeelliseksi tehdä siitä lopun ja lähetti Robineaun varastontarkastukseen antaakseen johtokunnalle siten aikaa päätöksen tekemiseen.

– Eroamme kaikki, jos Robineau jää paikalleen, julisti Hutin.

Asia suututti Bouthemont'ia, jonka hilpeä luonne ei kestänyt alituisia rettelöitä. Häntä kiusasi nähdä ympärillään harmistuneita kasvoja. Mutta sittenkään hän ei tahtonut tehdä kenellekään vääryyttä.

– Jättäkää hänet rauhaan, hän sanoi. – Eihän hän ole tehnyt teille mitään.

Mutta tämä synnytti yleistä paheksumista. Vai ei mitään… Sietämätön olio ja aina hermostunut. Ja niin ylpeä vielä, että päälle astui, jos ei väistynyt. Siitä varsinkin osasto oli Robineaulle vihainen. Hänellä oli naisen hermot, ja hän oli käytöksessään jäykkä ja mahdikas, niin ettei kukaan voinut häntä sietää. Siitä kerrottiin sen seitsemän juttua. Sanottiin hänen kerran säikäyttäneen erään nuoren miehen niin kovasti, että tämä oli pyörtynyt, ja monta ostajaa hän kuului suututtaneen ivallisilla huomautuksillaan.

– Minä en voi mitään, Bouthemont sanoi. – Olen antanut asian johtokunnan ratkaistavaksi ja menen vain tiedustelemaan päätöstä.

Toinen pöytäkunta soitettiin kokoon. Kellon kilinä kohosi kaukaa pohjakerroksesta liikkumattomaan ilmaan. Hutin ja Favier laskeutuivat portaita alas. Kaikilta osastoilta tuli yksitellen myyjiä rientäen ahtaaseen ja kosteaan ruokasalin ja keittiön väliseen käytävään, jossa kaasu paloi pitkin päivää ja jossa aina oli tungos.

Ihmiset olivat vakavia ja äänettömiä, astiat kalisivat ja ruoanhaju täytti ilman. Käytävän päässä pysähdyttiin erään luukun edessä. Siinä keittäjä lautaspinojen takana, varustettuna haarukoilla ja kauhoilla, joita upotti suunnattomiin kuparikattiloihin, jakeli annoksia. Ja jos hän hetkeksi väistyi, näkyi hänen valkealla esiliinalla peitetyn vatsansa takaa keittiön hehkuva liesi.

– Jo taas, Hutin kuiskasi lukien luukun yläpuolella olevasta mustasta taulusta päivän ruokalistaa. – Häränlihaa kirpeällä kastikkeella tai rauskua. Eivät koskaan kustanna paistia tässä laitoksessa. Kuka jaksaa aina syödä soppalihaa ja kaloja.

Kalasta ei näkynyt kukaan huolivan, sillä kattila oli yhä täysi. Favier otti kumminkin kalaa. Hänen takanaan Hutin kumartui sanoen:

– Häränlihaa kirpeällä kastikkeella.

Koneellisella liikkeellä keittäjä tarttui haarukalla lihanpalaseen ja valeli sitä kastikkeella, ja kun Hutin saatuaan kasvojaan vasten tulisen leyhkän peräytyi ja lähti lautasineen, kuului jo hänen takanaan: "Häränlihaa kirpeällä kastikkeella", ja taas: "Häränlihaa kirpeällä kastikkeella" loppumattomiin kerrattuna kuin kirkossa litanian surunvoittoiset sävelet. Ja keittäjä tarttui lihanpaloihin ja valeli kastikkeella liikkuen reippaasti ja kiireisesti, niinkuin hyvässä käynnissä oleva kello.

– Kylmää heidän kalansa, Favier sanoi, jonka käteen ei kohonnut lautasesta minkään vertaa lämpöä.

Kaikki liikkuivat nyt varovasti käsivarret ojossa, lautaset suorassa, peläten törmäävänsä johonkin. Kymmenen askeleen päässä oli toinen luukku, mistä sai juomista. Kiiltävällä peltipöydällä oli jokaiselle pieni viinipullo, joka oli ilman korkkia ja pesusta vielä kostea. Jokainen otti vapaalla kädellään pullonsa ja meni eteenpäin vakavana ja jäykkänä tarkasti valvoen tasapainoaan.

Hutin mutisi äreästi:

– No, juhlakulusta ei tunnu tulevan loppua.

Hänellä oli paikka Favier'n kanssa samassa pöydässä käytävän päässä viimeisessä ruokasalissa. Kaikki salit olivat yhtäläisiä, viiden metrin pituisia ja neljän levyisiä kellareita, jotka oli sivelty sementillä ja sisustettu ruokailuhuoneiksi. Mutta maali oli halkeillut kosteudesta ja keltaiset seinät olivat täynnä vihertäviä täpliä. Ahtaista kadulle johtavista luukuista tuli kuin kaivon suusta kalpeaa valoa, jota kadulla kulkijain varjot pilvinä pimittivät. Kautta vuoden, niin heinäkuussa kuin joulukuussakin, siellä oli vähällä tukehtua keittiöstä tuleviin vastenmielisiin kuumiin höyryihin.

Hutin oli tullut ensimmäisenä sisään. Pöydällä, joka oli toisesta päästä seinässä kiinni ja vahakankaan peittämä, ei ollut ruokailijoiden paikkoja merkitsemässä muuta kuin lasit, haarukat ja veitset. Pöydän kummassakin päässä oli pino lautasia vaihtamista varten, ja keskellä pöytää oli suuri leipä, johon oli pistetty veitsi pystyyn. Hutin pani pullonsa pois ja asetti lautasensa pöydälle; sitten otettuaan ruokaliinansa hyllyltä, joka oli seinien ainoa somiste, hän istuutui huoahtaen.

– Nälkä minulla on kuin sudella, hän sanoi.

– Sellaista se aina on, vastasi Favier, joka asettui hänen vasemmalle puolelleen. – Ei ole mitään syömistä, kun nälkään nääntyy.

Pöytä oli kohta täynnä. Siinä oli tilaa kahdellekymmenellekahdelle hengelle. Alussa kuului äänekästä astioiden kolinaa, sillä nälkäisinä, kolmetoista tuntia kestävän työpäivän rasittamina, miehet ahmivat minkä jaksoivat. Alussa kauppa-apulaisilla oli ollut lupa tunnin ruokatauollaan käydä kaupungilla kahvilla. He söivät kahdessakymmenessä minuutissa päästäkseen kiireesti ulos. Mutta kaupungilla käynti käänsi heidän ajatuksensa työstä, ja he palasivat hajamielisinä ja haluttomina. Siksi johtokunta oli päättänyt kieltää heitä menemästä ulos ja myöntänyt sen sijaan halukkaille kahvia tavaratalossa viidentoista centimen maksusta. Nyt kaikki viivyttelivät pöydässä, kun eivät halunneet mennä osastolle ennen aikojaan. Moni luki syödessään sanomalehteä, joka sopivaksi taitettuna oli pystytetty viinipulloa vasten. Toiset keskustelivat tyydytettyään pahimman nälkänsä äänekkäästi, pohtien loppumattomiin iänikuisesti jauhamiaan asioita, ruoan huonoutta, raha-asioita ja pyhäpäivänviettoa.

– Kuinka pitkälle olette päässeet Robineaun asiassa? eräs myyjä kysyi

Hutinilta.

Silkkiosaston alajohtajaa vastaan nostettu kapina oli puheenaiheena kaikilla osastoilla, ja asiasta keskusteltiin joka ilta Saint-Rochin kahvilassa puoliyöhön saakka. Hutin, joka pureskeli raivoissaan sitkeää häränlihaa, vastasi lyhyesti:

– Robineauko? Hänhän on palannut.

Sitten äkkiä suuttuen hän tiuskaisi:

– Mutta tuhat tulimmaista! Aasinlihaa ne ovat minulle antaneet.

– Jos teillä on syytä valituksiin, Favier sanoi, – niin on myös minulla. Olin kyllin tyhmä ottaakseni kalaa, ja se on mädännyttä.

Kaikki puhelivat yhtaikaa, toiset sadattelivat, toiset laskivat sukkeluuksia. Deloche söi ääneti. Luonto oli antanut hänelle mainion ruokahalun, jota hän ei ollut koskaan saanut tarpeekseen tyydyttää, ja kun hän ansaitsi liian vähän hankkiakseen muualta lisää syömistä, hän leikkeli itselleen paksuja leipäpaloja ja söi vähemminkin maukkaita ruokia virnistelemättä. Kaikki nauroivat hänelle:

– Favier, tarjotkaapa kalanne Delochelle… Hän pitää varmasti siitä.

– Ja te lihanne, Hutin. Deloche söisi sen jälkiruoakseen.

Poika kohautti olkapäitään eikä edes vastannut. Ei ollut hänen syynsä, että nälkä vaivasi häntä alinomaa. Moittikoot muut ruokaa; hänen täytyi syödä sitä vatsansa täytteeksi.

Heikko vihellys keskeytti heidät ilmoittaen Mouret'n ja Bourdonclen tulosta. Myyjät olivat jo jonkin aikaa valittaneet ruokaa niin kehnoksi, että johtokunta oli päättänyt käydä itse arvostelemassa. Keittiön hoitaja sai henkeä ja päivää kohti puolitoista frangia, josta kaikki oli maksettava, ruoka-aineet, hiilet, kaasu, palvelusväki, ja sittenkin johtokunta ihmetteli, että ruokaa sanottiin huonoksi. Juuri tänä aamuna myyjät olivat valinneet edustajat ajamaan ruoanparannusta, ja Mignot ja Liénard olivat saaneet tehtäväkseen puhua esimiehille muiden puolesta. Äkkiä syntyneessä hiljaisuudessa jokainen höristi korviaan kuullakseen mitä viereisessä huoneessa sanottiin, jonne Mouret ja Bourdoncle olivat menneet. Jälkimmäinen väitti häränlihaa oivalliseksi, ja Mignot sanoi toistamiseen hämmästyen tätä järkkymätöntä väitettä: "Pureskelkaa koetteeksi", Liénard moitti kalaa ja sanoi hiljaa: "Sehän haisee, herra." Silloin Mouret puhkesi ystävällisiin sanoihin väittäen tahtovansa tehdä voitavansa henkilökuntansa hyväksi. Olihan hän heidän isänsä, ja itse hän puolestaan tyytyi vaikka kuivaan leipään, kunhan vain tiesi, että he saivat tarpeeksi.

– Lupaan tutkia asian, hän sanoi korottaen ääntään, niin että se kuului käytävän päästä toiseen.

Johtokunnan tarkastus päättyi siihen, ja syömäaseiden helinä alkoi uudestaan. Hutin mutisi:

– Niin, usko sitä ja juo vettä!.. Ei heiltä kauniita sanoja puutu. Jos lupauksia haluatte, niin tuossa teille niitä on. Mutta kengänanturoita he teille paistavat päivälliseksi, ja sitten ajavat pois niinkuin koirat.

Myyjä, joka äsken oli puhunut hänelle, toisti kysymyksensä:

– Sanoitteko siis, että Robineau…

Mutta nyt syntyi sellainen melu, että hänen äänensä hukkui siihen. Ruokailijoiden piti itse vaihtaa lautaset, ja kun nähtiin, että keittäjänapulainen toi pöytään suuria peltiastioita, tuli jokaiselle kiire, ja nopeasti lautaspinot vähenivät pöydän kummastakin päästä. Hutin huudahti:

– Riisivanukasta! Se vain puuttui.

– Liisteriksi hyvää, Favier sanoi ottaen lautaselleen.

Toiset kiittivät sitä hyväksi, toiset moittivat. Ne, jotka lukivat, eivät sanoneet mitään, olivat niin innostuneet lehtensä jatkoromaaniin, että tuskin tiesivät mitä söivät. Ilma oli kuumaa höyryä täynnä, ja jokainen pyyhki hikeä otsaltaan. Kadulla kulkijoiden varjot pimittivät yhtä mittaa epäjärjestyksessä olevaa pöytää.

– Deloche tahtoo leipää, huusi joku pilkkakirves.

Leipä kiersi pöytää. Jokainen leikkeli siitä palasen itselleen ja upotti sitten veitsen siihen vartta myöten.

– Kuka vaihtaa jälkiruokansa minun riisivanukkaaseeni? kysyi Hutin.

Muuan nuori myyjä ilmoittautui halukkaaksi. Sitten Hutin tahtoi luovuttaa viininsäkin, mutta siitä ei kukaan huolinut. Se oli liian huonoa.

– Johan minä sanoin, että Robineau on palannut, Hutin jatkoi kääntyen äskeisen myyjän puoleen häiriintymättä muitten nauruista ja puheista. – Hänen asiansa on sangen vakava… Ajatelkaahan, hän turmelee myyjättäremme toimittamalla heille solmionompelua.

– Hiljaa! Favier kuiskasi. – Tuossa häntä parhaillaan tuomitaan.

Tätä sanoessaan hän vilkaisi Bouthemont'iin, joka käveli Mouret'n ja Bourdonclen välissä kertoen heille nopeasti puoliääneen jotakin, jota nämä hartaasti kuuntelivat. Osastojen johtajain ja alajohtajain ruokasali oli toisella puolella käytävää aivan vastapäätä. Bouthemont oli aamiaisen lopetettuaan nähnyt Mouret'n kulkevan ohi ja käytti tilaisuutta hyväkseen ilmoittaakseen hänelle osastossa syntyneistä rettelöistä ja välittääkseen hänelle pulmaansa. Mouret ja Bourdoncle eivät tahtoneet suostua uhraamaan Robineauta, joka oli tunnettu eteväksi myyjäksi rouva Hédouinin ajoilta asti. Mutta kun päästiin niin pitkälle, että tuli puhe solmionompelusta, Bourdoncle kiivastui. Hulluko mies oli, kun rupesi toimittamaan myyjättärille lisätyötä. Maksoihan talo näille tarpeeksi korkean palkan; jos he tekivät yöllä työtä itselleen, niin eivät he päivällä jaksaneet innokkaasti suorittaa talon tehtäviä, sehän oli päivänselvää. Varkautta se oli, ja he panivat alttiiksi terveytensä, joka ei ollut heidän omansa. Yö oli nukkumista varten, kaikkien tuli nukkua tai saivat mennä matkaansa.

VII

Denise jäi hetkeksi seisomaan kivikadulle aivan huumaantuneena. Kello oli jo viisi, mutta päivä oli vielä polttavan kuuma ja taivas täynnä keskikesän häikäisevän valkeaa hohdetta. Onnettomuus oli kohdannut hänet niin äkkiarvaamatta, hänet oli ajettu pois niin odottamatta, ettei hän tiennyt minne mennä eikä mitä tehdä, hän käänteli vain koneellisesti taskussaan kassasta saamiaan rahoja.

Ajurinvaunujen jono pakotti hänen odottamaan Naisten Aarreaitan jalkakäytävällä, ennenkuin hän uskalsi heittäytyä tungokseen. Päästyään vihdoinkin kadun toiselle puolelle hän kulki Gaillonin aukion poikki ikäänkuin mennäkseen Ludviginkadulle, mutta muuttaen mieltään hän kääntyikin Saint-Rochinkadulle. Kuitenkaan hän ei näyttänyt vielä tietävän minne suunnata kulkunsa, sillä hän pysähtyi Neuve-des-Petits-Champs'inkadun kulmaan ja lähti kulkemaan tätä katua katsottuaan epäröiden ympärilleen. Jouduttuaan Choiseulin kauppakujalle hän poikkesi sille ja palasi sitten, tietämättä kuinka, Monsignynkadun kautta Saint-Augustininkadulle. Hänen päätään pyörrytti ja korvissa soi. Kun hän sattui näkemään kaupunginlähetin, hän ajatteli, että matkakirstu olisi ollut haettava, mutta eihän hän tiennyt minne viedä sen. Hänestä tilanne tuntui mielettömältä, hänellä oli vast'ikään ollut huone missä asua ja vuode missä nukkua.

Kohottaen katseensa hän rupesi tutkimaan talojen ikkunoita, joissa oli kaikenlaisia ilmoituksia. Hajamielisesti hän luki niitä sisäisen väristyksen puistattamana. Tämä äkillinen muutos tuntui hänestä aivan mahdottomalta. Vielä äsken hän oli suojassa, ja nyt hän harhaili tämän suuren, tuntemattoman kaupungin kaduilla turvatonna, avutonna. Olihan hänen kumminkin jossakin syötävä ja nukuttava. Kadut seurasivat toisiaan. Moulininkadulta hän joutui Annankadulle ja kiersi samaa kaupunginosaa uskaltamatta mennä sen rajojen ulkopuolelle. Äkkiä hän hämmästyksekseen huomasi olevansa uudestaan Naisten Aarreaitan edessä, ja paetakseen tätä taloa, josta hän näkyi olevan pääsemättömissä, hän lähti kiireesti kulkemaan Michodièrenkatua.

Onneksi Baudu ei ollut ovellaan. Elbeufin vanha liike näytti lepäävän kuoleman unta himmeiden ikkunalasiensa takana. Hän ei olisi koskaan uskaltanut näyttäytyä sedälleen, joka ei ollut häntä tuntevinaan, eikä hän tahtonut joutua hänen elätettäväkseen nyt, kun kamalat ennustukset olivat käyneet toteen. Mutta toisella puolen katua keltainen ilmoitus pysähdytti hänet: Kalustettu huone vuokrattavana. Tämä vuokrailmoitus oli ensimmäinen, joka ei häntä pelottanut, niin köyhältä talo näytti. Katsottuaan lähempää hän huomasi sen olevan vanhan, Naisten Aarreaitan ja Duvillard'in välissä kituvan kaksikerroksisen hökkelin ruosteenvärisessä seinässä. Puotinsa ovella vanha, parrakas Bourras, silmälasit päässä, tutki norsunluista kepinsakaraa. Talo oli kokonaan hänellä vuokralla, ja vähentääkseen vuokrasummaa hän otti huoneisiin asukkaita.

– Teillä taitaa olla huone vuokrattavana, sanoi Denise totellen äkillistä päähänpistoa.

Bourras kohotti terävät, tuuheiden kulmakarvojen alla piilevät silmänsä ja hämmästyi nähdessään Denisen. Hän tunsi tavaratalon neidit, ja vastasi silmäiltyään Denisen huolellista pukua ja siivoa käytöstä:

– Ei se teille kelpaa.

– Paljonko siitä on vuokraa? Denise kysyi.

– Viisitoista frangia kuussa.

Denise tahtoi käydä katsomassa huonetta. Kun vanhus päästettyään hänet ahtaaseen puotiin, katseli häntä yhä ihmeissään, hän kertoi eronneensa tavaratalon palveluksesta ja lisäsi, ettei tahtonut vaivata setäänsä. Bourras suostui hakemaan avaimen puodintakaisesta ahtaasta kammiosta, joka oli hänen makuuhuoneenaan ja keittiönään ja jonka tomuisesta ikkunasta kuulsi vähäisen, tuskin kahden metrin levyisen sisäpihan vihertävä valo.

– Menen edeltä, jottette kaatuisi, Bourras sanoi kaupan sivulla kulkevassa kosteassa käytävässä.

He kävelivät haparoiden, kunnes porraskäytävä tuli eteen. Bourras varoitteli yhä enemmän. Kaidepuut olivat seinän puolella. Käänteessä oli kolo, johon ei pitänyt astua. Joskus asukkaat jättivät rikkalaatikkonsa käytävään, joten täytyi varoa, ettei kompastunut niihin. Pimeys oli niin sakea, ettei Denise nähnyt mitään. Hän tunsi seinän muurauksesta lähtevän kylmän kosteuden. Käytävän käännöksen kohdalla pieni, pihalle antava ruutu valaisi heikosti kiertoportaiden mustana ammottavaa kuilua, likaisia seiniä sekä halkeilleita ja maalaamattomia ovia.

– Jospa edes nuo huoneet olisivat vapaina! Bourras jatkoi. – Niissä teidän olisi hyvä olla… Mutta siellä asuu naisia.

Toisessa kerroksessa valaisi vähän kirkkaampi valo rappiolla olevan talon surkeaa alastomuutta. Leipurinoppilas asui ensimmäisessä huoneessa ja toinen huone käytävän perällä oli vuokrattavana. Kun Bourras oli avannut oven, täytyi hänen jäädä kynnykselle, jotta Denisellä olisi tilaa tarkastella huonetta. Vuode oli oven suussa, niin että yksi henkilö pääsi juuri ja juuri siitä sisään. Perällä oli pieni pähkinäpuinen lipasto, mustunut kuusipuinen pöytä ja kaksi tuolia. Niitä asukkaita varten, jotka itse keittivät ruokansa, oli kamiinan edessä pieni muurattu uuni, jonka ääressä täytyi askaroida polvillaan.

– Ei se muhkea ole, Jumala paratkoon, Bourras sanoi, – mutta ikkuna on iloinen. Siitä näkee kadulle.

Kun Denise hämmästyen katsoi sängyn yläpuolella olevaa katon nurkkaa, johon huoneen joku asukas oli kynttilällä polttanut nimensä "Ernestine", Bourras lisäsi vaatimattomasti:

– Olisihan tässä parantamista, mutta jos rupeaisin tekemään korjauksia, en tulisi itse toimeen.

– Tämä sopii sangen hyvin, sanoi Denise.

Hän maksoi kuukaudesta, pyysi lakanoita ja kaksi pyyheliinaa ja teki vuoteensa tyytyväisenä, kun tiesi missä nukkua yön. Sitten hän haetti matkakirstunsa ja muutto oli tehty.

Nyt Denisellä oli kaksi kovaa kuukautta edessä. Koska hän ei voinut maksaa Pépén hoidosta, hänen täytyi ottaa lapsi luokseen ja käyttää hänelle vuoteena vanhaa sohvaa, jonka Bourras lainasi. Puolellatoista frangilla päivässä hän tuli toimeen, vuokra siihen laskettuna, jos hän itse söi kuivaa leipää ja antoi lapselle vähän lihaa. Kahtena ensimmäisenä viikkona hän suoriutui jotenkin hyvin, sillä hänelle oli vuokran maksettuaan jäänyt kymmenen frangia, ja sitten hän sai saatavansa solmioiden ompelemisesta, kahdeksantoista frangia kolmekymmentä. Mutta kun nämä varat loppuivat, hän näki puutetta. Turhaan hän koetti hakea paikkaa Clichyn aukion, Bon Marchén ja Louvren tavarataloista. Kuolleen kauden kestäessä kauppa oli joka paikassa lamassa, ja hänen käskettiin odottaa syksyyn. Enemmän kuin viisituhatta erotettua kauppa-apulaista samoili niinkuin hänkin Pariisin katuja työn haussa. Hän koetti hankkia itselleen käsityötä, mutta kun hän ei tuntenut Pariisia, ei hän tiennyt mistä tuottavaa työtä sai, vaan otti vastaan mitä tahansa eikä saanut aina maksuakaan. Joskus hän syötti Pépélle päivälliseksi lientä sanoen syöneensä itse kaupungilla, ja sitten hän meni nälkäisenä nukkumaan, pää kuumeesta suhisevana. Kun Jean sattui tulemaan tällaisina puutteen päivinä, hän oli aivan epätoivoissaan, sillä hän tiesi olevansa kurjuuteen syypää, ja hän katui niin kipeästi konnamaisuuttaan, että Denisen täytyi usein valehdella rauhoittaakseen häntä. Kun muu ei auttanut, tyttö antoi hänelle usein kahden frangin rahankin osoittaakseen, että hänellä oli muka säästöjä. Denise ei koskaan valittanut veljien kuullen. Ja pyhänä, jos hänen varansa sallivat hänen ostaa palasen vasikanpaistia, jonka hän valmisti polvillaan uunin edessä, niin ahdas huone oli täynnä huoletonta iloa. Sitten, kun Jean oli palannut mestarinsa luo ja Pépé vaipunut unen helmaan, Denisellä oli koko yö edessään seuraavan päivän toimeentulon hankkimiseen.

Mutta hänellä oli muitakin huolia, jotka pitivät häntä yöllä valveilla. Ensimmäisessä kerroksessa asuvat naiset ottivat iltaisin myöhään vieraita vastaan, ja joskus tapahtui, että vieraat erehtyivät ja tulivat nyrkillä takomaan hänen oveaan. Bourras oli neuvonut häntä pysymään aivan hiljaa, sanaakaan sanomatta, ja Denise pisti hiiskumatta päänsä pieluksen alle tukkiakseen korvansa ja saadakseen kirouksilta rauhan. Myöskin hänen naapurinsa, leipurinoppilas, oli kiusana. Tämä pääsi vasta aamulla kotiin ja vahti Deniseä, kun tämä meni hakemaan vettä. Ja sitten hän kaivoi seinään reikiä nähdäkseen Denisen peseytyvän, niin että tytön täytyi ripustaa vaatteita seinälle saadakseen olla rauhassa. Mutta vielä enemmän häntä vaivasivat kadulla törkeät ahdistelut. Hän ei voinut pistäytyä vähimmällekään asialle kaduille, missä huonomaineisten kaupunginosien hylkiöt kuljeskelivat, kuulematta takanaan läähättävää hengitystä ja riettaita ehdotuksia. Miehet ajoivat häntä takaa aina mustan käytävän perälle asti. Miksi hän ei ottanut rakastajaa? Se tuntui oudolta, jopa naurettavaltakin. Olihan hän kumminkin kerran siihen joutuva. Hän ei olisi voinut itsekään selittää, kuinka hän pystyi pitämään puoliaan, vaikka nälkä hätyytti alituisesti ja ilma hänen ympärillään oli hehkuvaa himoa täynnä.

Eräänä iltana hänellä ei ollut leipääkään Pépélle illalliseksi, kun muuan mies, ritarinauha napinlävessä, alkoi seurata häntä. Käytävän edessä mies lähenteli hävyttömästi, ja Denise paiskasi vastenmielisyyden vallassa häntä ovella vasten kasvoja. Päästyään huoneeseensa hän istuutui vapisten kauttaaltaan. Pienokainen nukkui. Mitä hän vastaisi, jos lapsi heräisi ja pyytäisi ruokaa. Hänenhän olisi vain tarvinnut suostua äsken, ja hänen kärsimyksensä olisivat olleet lopussa. Hänellä olisi ollut rahaa ja vaatteita ja kaunis huone. Sehän oli aivan helppoa, ja sanottiin, että kaikkien kävi niin, koska nainen ei voinut Pariisissa elää työllään. Mutta koko hänen luontonsa nousi sellaista ratkaisua vastaan. Saivathan muut elää mielensä mukaan, ei hän heitä tuominnut, mutta itse puolestaan hän vaistomaisesti inhosi kaikkea, mikä oli likaista ja järjetöntä. Hänen käsityksensä mukaan elämän tuli olla pelkkää järkeä, siveyttä ja rohkeutta.

Monta kertaa Denise tutki itseään. Hänen mieleensä muistui vanha laulu, jossa kerrottiin, miten merimiehen morsian pelastui rakkautensa suojelemana odotuksen vaaroista. Valognes'issa hänen oli ollut tapana katsellessaan autiota katua hyräillä laulun hentomielistä loppusäettä. Piiliköhän hänenkin sydämessään hellyys, koska hän niin rohkeasti vastusti kiusausta? Hän ajatteli Hutinia, mutta tunsi vain vastenmielisyyttä. Joka ilta tämä kulki hänen ikkunansa ohitse. Päästyään alajohtajaksi hän kulki nykyisin ylpeästi yksin myyjien kumarrellessa nöyrästi häntä. Hän ei milloinkaan kohottanut katsettaan ikkunaan, ja Denise, joka luuli kärsivänsä hänen ylpeydestään, seurasi häntä katseellaan tarvitsematta koskaan pelätä, että hän huomaisi. Mouret kulki myös joka ilta ohi, mutta hänet nähdessään Denise tunsi sydämensä värisevän ja vetäytyi nopeasti piiloon. Ei Mouret'n tarvinnut tietää, missä hän asui. Denise häpesi taloa ja hän oli levoton siitä, mitä Mouret mahtoi hänestä ajatella, vaikka heillä ei enää ollut mitään tekemistä toistensa kanssa.

Denise eli sitä paitsi yhä Naisten Aarreaitan lähimmässä läheisyydessä. Ohut seinä vain erotti hänen huoneensa hänen entisestä osastostaan, ja aamusta alkaen hän saattoi seurata sen toimintaa, kuulla ostajajoukon lähestyvän ja lisääntyvän myynnin yhä enenevässä touhussa. Pieninkin melu tärähdytti tätä vanhaa, hirviön kyljessä kituvaa loisrakennusta, johon mahtavan valtasuonen tykytys loi näennäistä elämää. Denisen olikin mahdotonta kätkeytyä täydellisesti entisiltä tovereiltaan. Kaksi kertaa hän oli tavannut Paulinen, joka säälien hänen onnettomuuttaan oli tarjoutunut auttamaan häntä. Denisen oli täytynyt keksiä tekosyitä estääkseen häntä käymästä hänen nykyisessä kurjassa asunnossaan tai kieltäytyäkseen tulemasta eräänä sunnuntaina Baugén luo häntä tapaamaan. Mutta vaikeampi Denisen oli taistella Delochen toivotonta ystävyyttä vastaan. Tämä seurasi häntä alati, tiesi kaikki hänen huolensa ja odotti häntä ovella. Eräänä iltana Deloche oli tahtonut lainata Deniselle kolmekymmentä frangia, veljensä hänelle luovuttamat säästöt, niinkuin hän punastuen väitti. Nämä kohtaukset elvyttivät yhä Denisen rinnassa kipeän kaipauksen ja pitivät muistot vireillä, niin että hän melkein luuli vielä kuuluvansa Naisten Aarreaittaan.

Denisen luona ei käynyt juuri kukaan. Suuresti hän sentähden hämmästyikin, kun hän eräänä iltana kuuli ovellensa koputettavan. Se oli Colomban. Denise ei pyytänyt häntä istumaan, vaan puhutteli häntä seisoallaan. Colomban sopersi hämillään muutamia sanoja, tiedusteli hänen terveyttään, puhui Vanhasta Elbeufista. Mikä hänet tänne toi? Oliko kenties setä Baudu katunut kovuuttaan ja lähettänyt hänet tänne? Tuskin, sillä ukko ei tervehtinyt vieläkään kadulla, vaikka hän ei voinut olla tietämätön sukulaisensa onnettomuudesta. Kun Denise kysyi asiaa Colombanilta, tämä joutui yhä enemmän hämilleen. Ei, ei isäntä ollut häntä lähettänyt, itsestään hän tuli. Vihdoin hän alkoi puhua Clarasta. Sitä varten hän oli tullut, että saisi tietoja Clarasta. Käyden rohkeammaksi hän pyysi neuvoja, toivoen että Denise suostuisi välittäjäksi. Turhaan Denise nuhteli häntä hänen uskottomuudestaan Genevièveä kohtaan ja vieläpä sellaisen sydämettömän tytön tähden. Colomban kävi vielä toisenkin kerran, ja vähitellen hän tottui käymään Denisen luona. Näissä keskusteluissa oli hänen ujolle rakkaudelleen tarpeeksi tyydykettä, ja hän palasi aina samaan aiheeseen nauttien siitä, että sai seurustella naisen kanssa, joka tunsi Claran. Tämäkin vaikutti, että Denise tunsi yhä enemmän liittyvänsä Aarreaitan elämään.

Syyskuun loppupäivinä Denise vasta oppi tuntemaan kurjuuden. Pépé oli sairastunut kovaan yskään, ja hänen olisi pitänyt saada ravitsevaa ruokaa, mutta Denisellä oli tuskin leipääkään antaa hänelle. Kun hän eräänä iltana taisteluun kyllästyneenä itki sellaisen epätoivon vallassa, joka heittää tytöt turmion teille tai Seineen, vanha Bourras koputti hiljaa hänen ovelleen. Hän toi leivän ja kannussa lihalientä.

– Kuulkaahan, tässä on pienokaiselle, hän sanoi juron näköisenä niinkuin aina. – Älkää itkekö niin kovasti; se häiritsee muita vuokralaisia.

Kun Deniseltä kiittäessä pääsi uudestaan itku, hän jatkoi:

– No, olkaa nyt itkemättä ja tulkaa huomenna minun puheilleni. Minulla on teille työtä.

Siitä lähtien kun Naisten Aarreaitta odottamatta oli ruvennut Bourras'inkin kilpailijaksi liittämällä liikkeeseensä sateen- ja päivänvarjo-osaston, tämä ei enää käyttänyt apulaisia. Hän teki kaikki itse menoja vähentääkseen, pesi, korjasi, ompeli. Sitä paitsi hänen ostajakuntansa väheni niin suuressa määrässä, että häneltä puuttui joskus kokonaan työtä. Siksi hänen täytyi keksimällä keksiä Deniselle tekemistä, kun hän seuraavana päivänä otti hänet apulaisekseen. Eihän hän kuitenkaan voinut antaa ihmisten kuolla taloonsa.

– Annan teille kahden frangin päiväpalkan, hän sanoi. – Kun teillä on parempaa tarjona, niin saatte mennä.

Denise pelkäsi häntä ja joudutti niin nopeasti työnsä valmiiksi, ettei vanhus kohta tiennyt mitä antaa hänelle. Hän ompelutti silkkikaistoja yhteen ja korjautti pitsejä. Ensi päivinä Denise ei uskaltanut päätään nostaa, niin kovan kurin alaisena hän luuli olevansa tuon koukkunenäisen ja teräväsilmäisen ukon luona, jolla oli tukka tuuhea kuin leijonan harja ja paksut, jäykät kulmakarvat. Hän oli sitä paitsi kovaääninen ja rajuliikkeinen, niin että hän oli naapuriston lapsille mörkö, jonka äidit aina uhkasivat kutsua, kun eivät saaneet muuten pienokaisia olemaan siivolla. Kuitenkaan eivät pojannaskalit juostessaan hänen ohitsensa koskaan voineet olla huutamatta hänelle kompasanoja, joista hän ei ollut tietävinäänkään. Sillä vanhan kiihkoilijan viha kohdistui yksinomaan noihin kurjiin heittiöihin, jotka uskalsivat häväistä hänen ammattiaan myymällä huokeahintaista ja ala-arvoista tavaraa, koirillekin kelpaamatonta, kuten hän sanoi.

Denise vapisi, kun ukko raivoissaan ärjyi:

– Taiteesta ei ole enää mihinkään, kuuletteko!.. Ei mistään saa enää kunnollista kahvaa. Keppejä kyllä saa, mutta kahvoja! Niitä ei enää ole. Hakekaa minulle käsiin kunnollinen kahva, niin annan teille kaksikymmentä frangia.

Siitä hän taiteilijana ylpeili, ettei Pariisissa ollut ainoaakaan työmiestä, joka olisi vetänyt hänelle vertoja kahvojen veistämisessä. Hän teki keveää ja kestävää työtä. Varsinkin hän oli sakaroiden teossa mestari, ja hän osasi muovailla niitä jos minkä muotoisiksi, kukiksi, hedelmiksi, eläimiksi, jopa ihmisten päiksikin, jotka usein olivat hämmästyttävän eläviä ja kauniita. Hän vuoli niitä kynäveitsellä, ja silmälasit nenällä hän istui usein päiväkaudet kumarassa puksipuu- tai norsunluukappale kädessä.

– Hölmöjä ne ovat, jatkoi hän, – jotka eivät muuta osaa kuin liimata silkkikangasta valaanluihin. Kahvat ostavat valmiina, tukuttain… Sen arvoista siitä sitten tulee. Kuuletteko, taiteesta ei enää ole mihinkään!

Lopulta Denise kumminkin tottui häneen ja lakkasi pelkäämästä. Bourras tahtoi Pépén päivällä kauppaan leikkimään, sillä hän piti paljon lapsista. Kun Pépé kulki nelinkontin, eivät muut enää sopineet liikkumaan; Denise istui nurkassaan parsien ja ommellen, Bourras ikkunansa luona veistäen kynäveitsellään. Päivät vaihtuivat, mutta työt ja keskustelunaiheet olivat aina yhtäläiset. Naisten Aarreaittaa ukko moitti alati, ja väsymättä hän kertoi, kuinka pitkälle oli joutunut kaksintaistelussaan hirviön kanssa. Vuodesta 1845 alkaen hän oli asunut tässä samassa talossa, sillä hänellä oli kolmenkymmenen vuoden sopimus, ja vuokraa hän maksoi tuhatkahdeksansataa. Kun hän muille vuokraamistaan huoneista sai tuhat frangia, niin itse kauppa tuli hänelle maksamaan kahdeksansataa. Se ei ollut kallista. Muita menoja hänellä ei ollut, niin että kauan hän vielä kesti. Kun vain jaksoi odottaa, niin voitosta ei ollut epäilemistäkään. Vielä hän aikoi syödä hirviön suuhunsa. Äkkiä hän keskeytti.

– Onko heillä siellä tuollaisia koiranpäitä?

Tirkistellen silmälasiensa takaa hän arvosteli veistämäänsä verikoiran päätä, joka huuli nostettuna ja hampaat näkyvissä näytti tahtovan hyökätä päälle. Pépé nousi katsomaan nojaten pienillä käsillään vanhuksen polveen.

– Vähät minä muusta, kun vain tulen toimeen, jatkoi ukko korjaten varovasti kieltä veitsensä kärjellä. – Jos en voita, niin en ole vielä tappiollakaan, en ainakaan paljon. Ja, näettekö, minä en aio luopua. Menköön vaikka kaikki, mutta minä en luovu.

Vihan vimmoissaan hän ravisteli valkeaa harjaansa ja väläytteli pientä veistään.

– Mutta, uskalsi Denise väittää vastaan nostamatta silmiään ompeluksestaan, – jos he tarjoaisivat teille riittävän summan, niin olisihan parempi luopua.

Silloin ukon viha puhkesi ilmituleen.

– Ei ikinä!.. Mestausveitsen altakin minä huutaisin, että ei ikinä! Tuhat tulimmaista!.. Kestäähän vuokrasopimukseni vielä kymmenen vuotta, ja sitä ennen he eivät saa taloani, vaikka minun olisi pakko siihen kuolla, nääntyä nälkään tyhjään puotiin… Kaksi kertaa he ovat jo tulleet minua kiusaamaan. Kaksitoistatuhatta tarjosivat minulle kaupastani ja lisäksi jäljellä olevasta vuokra-ajasta tuhatkahdeksansataa vuodesta, siis yhteensä kolmekymmentätuhatta… En luovu viidestäkäänkymmenestä tuhannesta. Minun vallassani he ovat, ja maata he saavat nuoleksia minun edessäni.

– Kolmekymmentätuhatta on jo iso summa, sanoi Denise. – Sillä voisitte alkaa muualla… Ja jos ostavat talon?

Bourras, joka viimeisteli koiranpäätä, vajosi hetkeksi ajatuksiinsa, valkeapartaiset isäjumalankasvot lapsellisen hymyn kirkastamina. Sitten hän vastasi:

– Ei ole pelkoa, että ostavat talon!.. Viime vuonna uhkasivat ostaa ja tarjosivat kahdeksankymmentätuhatta frangia, siis kaksi kertaa enemmän kuin sen nykyisen arvon. Mutta omistaja, entinen hedelmäkauppias, on roisto niinkuin hekin, eikä hän tyydy niin vähiin. Ja sitä paitsi he epäilevät minua, sillä he tietävät, etten sittenkään luopuisi… Ei, kun kerran tässä olen, niin tänne jään… Tulkoon vaikka keisari kaikkine tykkeineen, niin minä en tästä hievahda.

Denise ei uskaltanut enää väittää vastaan. Hän pisteli neulallaan kangasta vanhuksen yhä urahdellessa, veitsenvetäisyjen välillä. Tämä oli vasta alkua, mutta perästä kuului. Hänellä oli jotakin mielessä, ja hän ennusti, ettei tavaratalossa sateenvarjot kovinkaan kauan mene kaupaksi. Hänen itsepintaisuutensa pohjalla oli käsityöläisen vihaa arkisten tehdastavaroiden tulvaa kohtaan.

Pépé oli kiivennyt Bourras'n polvelle ja tavoitteli kärsimättömästi käsillään koiranpäätä pyytäen:

– Antakaa, herra.

– Kohta, lapsi kulta, vastasi vanhus, lempeäksi muuttuneella äänellä.

– Sillä ei ole vielä silmiä. Nyt sille pitää tehdä silmät.

Silmää kovertaessaan hän kääntyi taas Denisen puoleen.

– Kuunnelkaapa, vieläkö sieltä kuuluu ääntä?.. Vieläkö ne rähisevät tuolla vieressä? Se se vasta suututtaa, kun tietää heidän jyskyttävän tuolla selän takana konettaan.

Usein hänen pieni pöytänsä aivan tärisi ja koko kauppa vapisi Naisten Aarreaitassa liikkuvien joukkojen astunnasta, kun taas hänen puotiinsa ei päiväkausiin tullut ainoatakaan ostajaa. Tästä riitti alituisesti jankutusta. Ukko luuli arvaavansa äänestä kaupan voiton. Kun ääni oli kovempi, hän arveli silkkiosaston ansainneen kymmenentuhatta frangia; jos se heikkeni tai kokonaan lakkasi, hän oli mielissään laskien tulojen vähenemisen sadeilman ansioksi. Ja vähinkin hiiskaus antoi hänelle aihetta loppumattomiin johtopäätöksiin.

– Joku taisi kaatua siellä. Kaatuisivat kaikki ja taittaisivat niskansa!.. Joko rouvat taas riitelevät. Sitä parempi vain!.. No nyt tavarakääröt alkavat mötkähtää alakertaan. Inhottavaa!..

Jos Denise uskalsi epäillä hänen selityksiään, hän muistutti heti sapekkaasti hänelle, millä tavalla hänet oli syyttä ajettu pois. Ja sitten Denisen täytyi yhä uudelleen kertoa ukolle kärsimyksistään palveluksensa ensi ajoilta, epäterveellisistä makuuhuoneista, ruoan huonoudesta, eripuraisuudesta myyjien kesken… Aamusta iltaan he eivät puhuneet mistään muusta kuin tavaratalosta, imivät sen vereensä ja hengittivät ilman mukana keuhkoihinsa.

– Antakaa, herra, sanoi Pépé toistamiseen, kädet yhä ojossa.

Veistos oli nyt valmis. Bourras katseli sitä lähempää ja kauempaa hyvillään sen onnistumisesta.

– Varo, sanoi hän lapselle, – se puree… Tuossa on! Leiki nyt, mutta pitele kauniisti, jottei säry.

Antautuen sitten uudelleen päähänpiintymänsä valtaan hän hosui seinää nyrkillään.

– Turhaan te siellä tyrkitte kaataaksenne taloni. Ette sittenkään sitä saa, vaikka kadun täydeltä tulisitte.

Denisellä oli nyt leipää joka päivä, ja hän tunsi suurta kiitollisuutta vanhaa kauppiasta kohtaan, jolla oli niin lämmin sydän karkean pintansa alla. Mutta hänen kiihkein toiveensa oli sittenkin saada muualta paikka, sillä hän huomasi, kuinka vaikea ukon oli keksiä hänelle työtä, ja ymmärsi, että tämä piti hänet luonaan pelkästä hyvyydestä, sillä eihän hänen nykyisissä oloissaan olisi kannattanut pitää apulaista. Puoli vuotta oli kulunut, ja talven kuollut kausi oli jo käsissä. Denise ei enää toivonutkaan paikkaa ennen maaliskuuta, kun Deloche, joka eräänä iltana odotti häntä portilla, kysyi miksi hän ei mennyt tarjoutumaan Robineaulle. Siellä kenties tarvittaisiin myyjätärtä.

Syyskuussa Robineau oli vihdoinkin tehnyt päätöksensä ja ostanut Vinçard'in liikkeen, vaikka hän yhä epäili, oliko järkevää panna siihen vaimonsa perintörahat. Hän maksoi liikkeestä neljäkymmentätuhatta, ja loput kaksikymmentätuhatta hän käytti varaston hankkimiseen. Eihän se tosin pitkälle riittänyt, mutta Robineaulla oli takanaan Gaujean, joka myönsi hänelle pitkäaikaisen luoton. Suututtuaan Naisten Aarreaittaan tämä koetti tehdä suurelle tavaratalolle kiusaa toimittamalla sille niin monta kilpailijaa kuin suinkin, ja hän luuli varmasti voittavansa, jos sen läheisyyteen perustettaisiin useita erikoisliikkeitä, missä ostajille olisi tarjona runsas ja vaihteleva valikoima. Ainoastaan Lyonin rikkaimmat tehtailijat, sellaiset kuin Dumonteil, pystyivät suorittamaan suurten tavaratalojen tilaukset niillä ehdoilla, jotka nämä tarjosivat, ja he suostuivat niihin ainoastaan pitääkseen koneensa työssä. Voittonsa he saivat myymällä pienemmille liikkeille. Mutta Gaujeanin liike ei ollut läheskään niin vakavarainen kuin Dumonteil'in. Hän oli alkanut kauppamatkustajana, ja oman liikkeen hän oli perustanut vasta viisi tai kuusi vuotta aikaisemmin. Sitä paitsi hän kudotti paljon itsenäisillä kankureilla, joille hän toimitti aineet maksaen työstä metriä kohti määrätyn hinnan. Tämä järjestelmä, joka korotti hänen omia tuotantokustannuksiaan, esti juuri häntä kilpailemasta Dumonteil'in kanssa paris-bonheurin valmistamisessa. Siitä hän oli vihainen suurille tavarataloille, varsinkin Naisten Aarreaitalle, ja toivoi nyt saaneensa Robineausta taitavan välikappaleen ratkaisevaan taisteluun näitä Ranskan teollisuutta tuhoavia muotikauppoja vastaan.

Kun Denise tuli Robineaun liikkeeseen, hän tapasi rouvan yksin kotona. Rouva, jonka isä oli ollut pikkuvirkamies silta- ja tierakennusvirastossa, ei tiennyt kaupankäynnistä mitään, ja kasvatettuna Blois'n luostarissa hänellä oli vielä ujon ja maailman menosta tietämättömän koulutytön viehätys. Hän oli tumma ja hyvin kaunis, ja hänen lempeä ja hilpeä luonteensa teki hänet sangen miellyttäväksi. Sitä paitsi hän oli mieheensä suuresti rakastunut ja eli vain tästä rakkaudesta. Denise aikoi juuri antaa kirjoittaa nimensä muistiin lähteäkseen pois, kun Robineau saapui. Tämä suostui ottamaan heti hänet, sillä toinen hänen myyjättäristään oli juuri eronnut mennäkseen Naisten Aarreaitan palvelukseen.

– He eivät soisi meille ainoatakaan kunnollista myyjätärtä, hän sanoi. – Mutta teistä en ole levoton, sillä te kai ette pidä heistä enempää kuin minäkään… Tulkaa huomenna.

Illalla Denisen oli hyvin vaikea ilmoittaa Bourras'lle, että alkoi lähteä. Vanhus syyttikin häntä kiittämättömyydestä ja kiivastui, mutta kun Denise kyynelsilmin sanoi koko ajan tienneensä, että Bourras oli ottanut hänet pelkästä hyvyydestä palvelukseensa, tämä vuorostaan heltyi, sopersi jotakin kiireisistä töistä ja väitti Denisen lähtevän juuri pahimpana aikana, kun uusi, hänen keksimänsä sateenvarjo oli valmis tarjottavaksi kaupan.

– Entä Pépé? hän kyseli.

Pépéstä Denise juuri olikin levoton. Hän ei vielä uskaltanut viedä tätä takaisin rouva Gras'n luo eikä hän voinut jättää häntä yksinkään koko päiväksi lukittuun huoneeseen.

– Hyvä on, vanhus sanoi. – Pidän hänet luonani. Hänen on hyvä olla täällä puodissa… Ja me keitämme yhdessä ruokaa.

Kun Denise epäröi peläten vaivaavansa, ukko ärjyi:

– Tuhat tulimmaista! Epäilettekö minua… Pelkäättekö että syön hänet!

Denise viihtyi hyvin Robineaun luona. Palkkaa hänelle ei maksettu paljon, kuusikymmentä frangia kuukaudessa ja ruoka eikä myyntivoittoa. Ehdot olivat siis yhtäläiset kuin vanhemmissakin liikkeissä. Mutta häntä kohdeltiin hyvin; varsinkin rouva Robineau osoittautui ystävälliseksi, hymyillen hänelle aina oman pöytänsä takaa. Robineau itse, hermostuneena ja levottomana, kiivastui joskus. Kuukauden heillä oltuaan Denise oli jo kuin perheenjäsen, samoin toinen myyjätär, pieni ja hiljainen, terveydeltään heikko nainen. Heiltä ei salattu mitään, heidän kuultensa puhuttiin liikeasioista ruokapöydässä myymälän takana olevassa isolle pihalle antavassa huoneessa. Siellä Naisten Aarreaittaa vastaan käytävä sotakin päätettiin alkaa kerran, kun Gaujean oli tullut syömään päivällistä.

Heti paistin jälkeen – se oli yksinkertaista, porvariperheissä suosittua lampaanpaistia – Gaujean oli ottanut asian puheeksi puhuen lyonilaisen soinnuttomalla, Rhonen sumuissa käheäksi käyneellä äänellään.

– Mahdotonta meidän on kestää kilpailua, sanoi hän. – He tulevat Dumonteil'in luo ja hankkivat itselleen oikeuden johonkin erityiseen malliin, jota ostavat heti kolmesataa pakkaa vaatien viidenkymmenen centimen alennuksen metriä kohti. Koska he maksavat käteisellä, heille myönnetään lisäksi kahdeksantoista prosentin alennus… Usein Dumonteil ei saa kahtakymmentä centimeäkään voittoa. Hän tekee työtä ainoastaan pitääkseen koneensa käynnissä, sillä seisovat kangaspuut ovat kuolleet… Miten meidän sitten olisi mahdollista kestää, kun meillä on niin paljon pienempi liike ja vieläpä tuo kankurijärjestelmä.

Robineau vaipui niin syviin mietteisiin, ettei muistanut syödäkään.

– Kolmesataa pakkaa, hän sanoi. – Ja minä pelkään, kun otan kaksitoista kolmessa kuukaudessa… He voivat panna hintansa yhtä, jopa kahtakin frangia alemmaksi kuin me. Olen huomannut, että heidän tavaraluetteloissaan hinnat ovat viisitoista prosenttia halvemmat meidän hintoihin verrattuina… Se se on samaa kuin tappaa pikkukaupat.

Hän oli silloin synkällä tuulellaan. Hänen vaimonsa katsoi häneen levottomana, hellästi tutkien. Rouva Robineau ei pystynyt innostumaan kaupankäynnistä ja kiusaantui loppumattomista laskelmista ja numeroista. Miksi antautuakaan huoliin, kun elämä olisi voinut olla naurua ja rakkautta täynnä. Kumminkin, kun hän huomasi kuinka kiihkeästi hänen miehensä pyrki voittajaksi, hänkin koetti innostua ja olisi vaikka heittänyt henkensä myyntipöytänsä taakse.

– Mutta miksi kaikki tehtailijat eivät yksissä tuumin pidä puoliaan? Robineau jatkoi kiivaasti. – Silloinhan he voisivat määrätä lait, sen sijaan että heidän täytyy nyt alistua.

– Niin, miksei, miksei… Johan sanoin teille, että koneet täytyy pitää käynnissä. Koska kutomatehtaita on melkein joka paikassa, Lyonin ympäristössä, Gard'issa, Iseressä, niin ei voi hetkeksikään seisauttaa niitä menettämättä äärettömiä summia. Mitä meihin tulee, jotka välillä turvaudumme kankureihin, joilla on kymmenetkin kangaspuut käynnissä, niin meille ei lakkauttaminen tuota niin paljon haittaa. Mutta suurien yritysten täytyy saada koko ajan tilauksia, niin suuria ja niin kiireisiä kuin suinkin… Ja siksi ne kumartavat nöyrästi suuria liikkeitä. Tunnen kolme tai neljä tehtailijaa, jotka alinomaa riitelevät tilauksista ja suostuvat tappioonkin, kunhan vain saavat tilauksia. Vahingon he korjaavat myydessään pienille liikkeille, sellaisille kuin teidän. Jos he suurten liikkeiden avulla pysyvät pystyssä, niin pienten ansiosta he voittavat. Jumala tietää mikä lopuksi tulee neuvoksi.

– Kiusallista, Robineau sanoi, joka toisen vihasta tuli vähän paremmalle tuulelle.

Denise kuunteli sanomatta mitään. Salaa hän piti suurten liikkeiden puolta kannattaen vaistomaisesti kaikkea, mikä on järkevää ja elinvoimaista. Keskustelu lakkasi vähäksi aikaa, ja jokainen söi ääneti säilykepapunsa. Silloin Denise uskalsi sanoa ikäänkuin leikillä:

Denise lensi punaiseksi ja suuteli setäänsä. Baudun lähtiessä Bourras, sovinnosta hyvillään, huusi hänelle ovelta:

– Houkuttele sinä tyttöä oikealle tolalle; hänessä on paljon hyvää!.. Mitä minuun tulee, niin joutaa talo aikanaan luhistua. Kyllä he minut löytävät raunioista.

– Talomme luhistuvat jo, naapuri, Baudu vastasi synkästi. – Ja me hukumme kaikki.

VIII

Koko kaupunginosa puhui suuresta liikeväylästä Dix-Décembrenkadusta, jota ruvettiin puhkaisemaan uudelta oopperalta pörssiaukiolle. Pakkoluovutusvaliokunta oli jo julistanut päätöksensä ja purkamistyöt oli aloitettu. Avattavan kulkuväylän toisesta päästä revittiin Ludviginkadun yksityisrakennukset, toisesta vanhan Vaudeville-teatterin ohuet seinät. Rautakanget tekivät työtään, ja pauke alkoi jo kuulua Michodièren- ja Choiseulinkadulle, joiden asukkaat surkuttelivat revittäviksi tuomittujen talojen kohtaloa. Tuskin oli kaksi viikkoakaan kulunut, kun uusi katu oli jo puhkaissut niiden läpi laajan halkeaman täynnä aurinkoa ja liikettä.

Mutta vielä suurempaa huomiota herättivät kaupunginosassa Naisten Aarreaitassa alkaneet laajentamistyöt. Puhuttiin suunnattomasta suurentamisesta, jättiläismäisestä tavaratalosta, jolla olisi kolme julkisivua, Michodièren-, Neuve-Saint-Augustinin- ja Monsignynkadulle päin. Mouret kuului tehneen Kiinteistöpankin johtajan paroni Hartmannin kanssa sopimuksen, jonka mukaan hän sai haltuunsa suurimman osan siitä neliömäisestä alueesta, joka kolmelta puolelta oli edellämainittujen katujen rajoittama; alueen neljännelle rajalle, vastaisen Dix-Décembrenkadun varrelle, paroni aikoi rakentaa hotellin, joka muhkeudessa vetäisi vertoja Grand-Hotellille. Joka taholla Aarreaitta lunasti vuokrasopimukset; puodit suljettiin, asukkaat muuttivat pois, ja tyhjissä taloissa vilisi joukoittain työmiehiä, jotka korjasivat sisustusta uuden tarkoituksen mukaiseksi ja häärivät alituisessa pölyssä. Keskellä tätä yleistä myllerrystä Bourras'n ahdas hökkeli yksin pysyi entisellään vähääkään väistymättä halkeamastaan korkeiden seinien välissä.

Kun Denise seuraavana päivänä meni Pépén kanssa setä Baudun luo, sulki kadun pitkä jono tiilikuormia, joita purettiin Duvillard'in talon edessä. Liikkeensä ovelta setä katseli niitä synkän näköisenä. Sitä myöten kuin Naisten Aarreaitta paisui, Elbeufin vanha liike tuntui kutistumistaan kutistuvan. Nuoren tytön silmissä liikkeen ikkunat näyttivät entistään mustemmilta ja ahtaammilta, ikäänkuin eivät olisi päässeet hengittämään talon vankilamaisesti painavan välikerroksen alla. Vanha vihreä kilpi oli haalistunut kosteudesta entisestäänkin, ja koko ikäloppu julkisivu oli surkastuneen, harmaantuneen ja kuin laihtuneen näköinen.

– Siinäpä olette, sanoi Baudu. – Varokaa, etteivät aja päällenne.

Kaupassa sama ahdistava tunne valtasi Denisen. Sekin oli synkistynyt, vaipunut toivottomuuden uneen. Nurkat olivat tyhjyyttä ja varjoa täynnä, kaapit ja pöydät tomun peitossa. Verkapakoista, joita kukaan ei enää liikuttanut, lähti kellarimainen haju. Kassan luona rouva Baudu ja Geneviève istuivat liikkumattomina ja ääneti niinkuin yksinäisessä paikassa, jossa ei tarvitse pelätä kenenkään häiritsevän. Äiti päärmäsi pyyheliinoja, tytär, kädet hervottomina riippuen, katseli tyhjyyttä ympärillään.

– Iltaa, täti, sanoi Denise. – Olen hyvin iloinen, että saan tavata teidät jälleen, ja jos olen tuottanut teille mielipahaa, niin pyydän teiltä anteeksi.

Rouva Baudu suuteli häntä liikuttuneena.

– Lapsi raukka, vastasi hän, – jos minulla ei muuta surua olisi, niin ei tosiaankaan olisi valittamisen syytä.

– Iltaa, serkku kulta, jatkoi Denise suudellen Genevièveä poskelle.

Tämä säpsähti kuin unesta heräten. Hän vastasi suutelemalla vuorostaan Deniseä tietämättä mitä sanoa. Sitten he tervehtivät Pépétä, joka ojensi pienen kätensä. Sovinto oli tehty.

– Kas niin, kello on kuusi. Mennään nyt syömään, sanoi Baudu. – Miksi

Jean ei ole mukana?

– Hänen piti tulla, sopersi Denise hämillään. – Tänä aamuna tapasin hänet, ja hän lupasi nimenomaan tulla… Ei häntä pidä odottaa, varmaankaan hänen mestarinsa ei ole laskenut häntä.

Hän arvasi, että Jeanilla olisi taas jotakin outoa kerrottavaa, ja koetti jo edeltäpäin puolustella häntä.

– Siinä tapauksessa asettukaamme pöytään, toisti setä.

Sitten kääntyen puodin synkkää takaosaa kohti Baudu sanoi:

– Colomban, te voitte tulla syömään meidän kanssamme yhtaikaa. Ei kai ketään tule?

Denise ei ollut tullessaan huomannut Colombania. Täti selitti hänelle, että toinen palvelija ja neiti oli täytynyt lähettää pois. Asiat olivat niin huonolla kannalla, että Colombanissa oli tarpeeksi, ja hänkin sai venyä tuntikausia kädet ristissä ja nukkua silmät auki.

Ruokasalissa paloi kaasu, vaikka kesäpäivät olivat pisimmillään. Deniseä puistatti sisään astuessa seinistä lähtevä viileys. Pyöreä pöytä oli entisellään, vahakankaan peittämä, katettu niinkuin ennenkin, entisellään oli myöskin avonaisen ikkunan takana löyhkäävä, pimeä sisäpiha. Kaikki näytti Denisestä vain vielä surkeammalta, kuin kyynelten sumentamalta.

– Isä, Geneviève sanoi ujostellen Deniseä, – sallitteko että suljen ikkunan? Pihasta tulee niin paha haju.

Baudu, joka ei ollut huomannut mitään, näytti hämmästyneeltä.

– Sulje vain, jos haluat, hän vastasi vihdoin, – mutta silloin meiltä loppuu ilma.

Ja tukahduttavaksi ilma kävikin. Oli perhepäivällinen, sangen yksinkertainen. Kun liemi oli syöty ja palvelijatar tarjosi liemilihan, ei setä enää voinut olla puhumatta vastapäisistä asujista. Hän osoitti aluksi suurta suvaitsevaisuutta. Hän ei tahtonut tyrkyttää veljentyttärelleen omaa mielipidettään.

– Hyvä Jumala, hän sanoi, – minä en estä sinua kannattamasta noita ulkokullattuja taloja… Jokaisella on oma makunsa, tyttäreni… Koska et näytä olevan milläsikään siitä, että he ovat hävyttömästi ajaneet sinut kadulle, niin sinulla kai on siihen omat syysi. Ja, näetkö, vaikka palaisitkin, en minä sinulle suuttuisi … en ollenkaan. Eikö niin, ei kukaan meillä suuttuisi häneen?

– Ei tietysti, kuiskasi rouva Baudu.

Denise esitti vakavasti syynsä niinkuin Robineaunkin luona. Kauppaliike kehittyi johdonmukaisesti siihen suuntaan; vaatimukset olivat sellaiset, ja suurenmoisia uudet yritykset olivatkin puhumattakaan siitä, että yleisön kasvava varallisuus synnytti uusia tarpeita. Baudu kuunteli silmät pyöreinä nähtävästi vaivaten järkeään ymmärtääkseen. Mutta kun Denise oli lopettanut, hän pudisti päätään.

– Tyhjiä loruja kaikki. Kauppa on kauppaa, ja siitä ei pääse mihinkään… Onnistukoot vain, ja täytyyhän minun myöntää, että he onnistuvat, mutta pitemmälle en anna periksi. Minä luulin, että he taittaisivat niskansa; muistat kai sinäkin kuinka odotin ja koetin malttaa mieltäni? Mutta niin ei käynytkään. Rosvot ne nykyään näyttävät rikastuvan, kun sitä vastoin kunnon ihmiset saavat nuolla näppejään… Niin pitkälle on jouduttu, ja täytyyhän minun väistää väkevämpää. Ja väistynhän minä, hyvä Jumala, väistynhän minä.

Vähitellen viha pääsi hänessä valloilleen. Hän nosti äkkiä haarukkansa ilmaan huutaen:

– Mutta Vanha Elbeuf ei rupea koskaan mokomaa esimerkkiä noudattamaan! Kuuletko, sen minä olen sanonut Bourras'llekin, kun hän alkoi töhriä seiniään, että minua oikein hävetti vihamiehen matkiminen.

– No, syöhän nyt, keskeytti rouva Baudu levottomana, kun näki miehensä kiivastuvan.

– Älähän hätäile, Baudu sanoi. – Tahdon vain ilmoittaa veljeni tyttärelle oman kantani… Kuulehan, lapseni, olen niinkuin tuo karahvi tuossa, paikaltani en hievahda. Onnistukoot vain! Omaksi häpeäkseen olkoon! Minä vain panen vastalauseeni, siinä kaikki.

Palvelijatar toi nyt pöytään pienen vasikanpaistin. Vapisevin käsin Baudu ryhtyi leikkaamaan sitä, mutta hänen ennen niin tarkka silmänsä petti, eikä hän osannutkaan enää yhtä täsmällisesti jakaa osia tasan. Hänen tappionsa oli riistänyt häneltä järkähtämättömän varmuuden, joka syntyy arvossapidetyn liikkeenisännän asemasta. Pépé oli pelästynyt setänsä kovaa ääntä, ja häntä oli täytynyt rauhoittaa antamalla hänelle heti jälkiruokaa, sokerileivoksia, joita oli nyt hänen lautasensa vieressä. Setä koetti hillitä itseään ja puhua muusta. Hetkeksi hän eksyi keskustelemaan purkamistöistä. Dix-Décembrenkadun hän myönsi mukavaksi; varmaankin kaupunginosan kauppa vilkastuisi sen avaamisesta. Mutta kun hän oli päässyt kauppaan, niin Naisten Aarreaitta johtui hänelle uudestaan mieleen. Alkoipa hän mistä aineesta tahansa, niin aina hän takertui siihen lopuksi. Se oli käynyt päähänpiintymäksi. Tässä tukehtui rappauspölyyn. Eikä voinut päästä myymään metriäkään, kun rakennusainekuormat lakkaamatta täyttivät kadun. Ja naurettavaa tuollainen suurentamiskiihko oli. Johan asiakkaat eksyivät sellaiseen laitokseen. Miksi siihen ei liitetty vielä kauppahallejakin! Ja vaimonsa rukoilevista katseista huolimatta, omista ponnistuksistaan huolimatta, hän siirtyi rakennustöistä arvostelemaan tavaratalon raha-asioita. Eikö ollut käsittämätöntä, että vähemmässä kuin neljässä vuodessa heidän liikepääomansa oli kasvanut viisinkertaiseksi. Heidän vuotuinen vaihtonsa, joka ennen oli noussut kahdeksaan miljoonaan, oli nyt viimeisen varastontarkastuksen jälkeen havaittu neljäksikymmeneksi miljoonaksi. Mieletöntä se oli, sanalla sanoen, eikä hän sellaista vastaan enää voinut taistella. Yhä se vain paisui. Nyt siinä oli jo tuhat kauppa-apulaista ja kaksikymmentäkahdeksan eri osastoa. Osastojen paljous varsinkin suututti häntä. Olihan muutamia osastoja jaettu kahtia, mutta oli aivan uusiakin; oli esimerkiksi perustettu huonekaluosasto ja vieläpä korutavaraosastokin. Se oli naurettavaa, korutavaraosasto! Nuo ihmiset eivät todellakaan hävenneet. Ei aikaakaan, niin vielä he ottavat kalojakin kaupitellakseen. Ja vaikka hän oli yhä pitävinään Denisen mielipiteitä kunniassa, hän rupesi tyrkyttämään hänelle omiaan.

– Totta puhuaksemme, et kai sinä voi heitä puolustaa? Mitä sanoisit, jos sinulle kerrottaisiin, että minä olisin perustanut verkakauppaani kattilaosaston? Hulluksi kai sinä minua sanoisit… Tunnusta nyt edes, ettet kunnioita heitä.

Denise hymyili ujosti vastaukseksi ymmärtäen, ettei perusteluista ollut apua.

– No niin, olet siis heidän puolellaan, päätteli Baudu. – Ei auta puhua siitä enää, sillä tarpeetonta on, että suutumme taas heidän tähtensä. Joko heidän vielä pitäisi päästä rikkomaan sukulaissopummekin. Se nyt vasta olisi! Palaa vain heidän luokseen, jos haluat, mutta kiellän sinua toiste halkaisemasta korviani turhanpäiväisillä jutuillasi.

Syntyi äänettömyys. Ukon kiivaus hehkui vielä näennäisen maltillisuuden alta. Kun kuumuus kaasuliekin lämmittämässä ahtaassa huoneessa oli käynyt sietämättömäksi, oli ikkuna täytynyt avata uudelleen, ja pihalta kohoava pahanhajuinen kosteus laskeutui pöytään. Tarjottiin paistettuja perunoita. Niitä syötiin sanaakaan sanomatta.

– Kuulehan, kysypä noilta tuossa, Baudu sanoi osoittaen veitsellään

Colombania ja Genevièveä, – niin saat kuulla, ovatko he Naisten

Aarreaittaan ihastuneita.

Vieretysten tavallisella paikallaan, jossa he olivat istuneet kaksitoista vuotta säännöllisesti yhdessä kaksi kertaa päivässä, Colomban ja Geneviève söivät verkalleen. He eivät olleet aterian kestäessä sanoneet sanaakaan. Colomban tuntui liioitellen kasvojensa suopeaa ilmettä kätkevän raukeiden silmäluomiensa taa intohimoisen rakkautensa kalvavan tulen, kun sitä vastoin Geneviève, pää vielä syvemmälle painuneena liian raskaiden hiuksiensa painosta, tuijotti välinpitämättömästi salaisen tuskansa herpaisemana.

– Tämä vuosi, näet, ei ole ollut kaupallemme eduksi, selitteli setä. – On täytynyt vieläkin siirtää häitä. Kysyhän nyt, ilman aikojasi vain, mitä he sinun ystävistäsi ajattelevat.

Setänsä tahtoa totellakseen Denise kysyi niinkuin käskettiin.

– En voi sanoa, että rakastaisin heitä, serkkuni, Geneviève vastasi. – Mutta älkää siitä olko millännekään. Eivät kaikki sentään heitä vihaa.

Tätä sanoessaan hän katsoi Colombaniin, joka pyöritteli leipäpalasta.

Kun Colomban huomasi morsiamensa katseen, hän koetti kiivastua.

– Kehno kauppa kerrassaan! morkkasi hän. – Kaikki toinen toistaan häijympiä!.. Sanalla sanoen, talo, joka turmelee kaupunginosaa kuin rutto.

– Siinä sen kuulitte! huusi Baudu ihastuneena. – Eivät he ainakaan häntä viekoittele puolelleen!.. Olen aina sanonut, että sinä ole viimeisiä, poikaseni. Sinun kaltaisiasi ei enää kasvateta.

Mutta Genevièven ankara ja tuskainen katse ei hellittänyt. Armottomasti se tunkeutui aina nuoren miehen sydämeen asti pakottaen hänet keksimään yhä katkerampia herjoja. Rouva Baudu katsoi toisesta toiseen levottomana ja ääneti kuin uutta onnettomuutta vainuten. Jo jonkin aikaa hän oli pelännyt tyttärensä alakuloisuutta. Hän tunsi lapsensa menehtyvän.

– Kaupassa ei ole ketään, hän sanoi lopettaakseen tuskallisen kohtauksen. – Menkääpä katsomaan, Colomban, liikkuiko siellä joku?

Ateria oli lopussa ja noustiin pöydästä. Baudu ja Colomban menivät neuvottelemaan välittäjän kanssa, joka oli tullut tilauksia varten. Rouva Baudu vei Pépén muassaan näyttääkseen hänelle kuvia. Palvelustyttö oli korjannut nopeasti ruoat pöydästä, ja Denise oli unohtunut ikkunan ääreen, missä hän katseli pienen pihan liikettä, kun hän kääntyessään huomasi Genevièven istuvan vielä pöydässä ja tuijottavan pyyhkimisestä kosteaan vahakankaaseen.

– Te olette pahoillanne, serkku? Denise kysyi häneltä.

Tyttö ei vastannut mitään, tutki vain itsepintaisesti katseellaan vahavaatteen taitetta, ikäänkuin hänen olisi ollut mahdotonta riistäytyä ajatuksistaan irti. Sitten hän vaivoin päätään kohottaen katsoi Deniseen, joka osanottavaisesti kumartui hänen puoleensa. Muut olivat nousseet pöydästä. Mitä hänkään tässä enää istui. Ja äkkiä hän puhkesi nyyhkytyksiin, painoi päänsä pöydän reunaa vastaan ja itki niin, että hiha kastui kyynelistä.

– Hyvä Jumala, mikä teitä vaivaa? Denise huudahti hämmästyneenä. —

Tahdotteko, että haen apua.

Mutta Geneviève tarttui hermostuneesti hänen käsivarteensa ja pidätti häntä sammaltaen:

– En, en! Jääkää tänne… Oi, äiti ei tiedä mitään. En minä teistä välitä, mutta muut eivät saa nähdä, muut eivät saa!.. Vastoin tahtoani se tuli, vannon sen teille. Siksi kai, että luulin olevani yksin… Odottakaa, nyt minun on jo parempi olla, en itke enää.

Mutta yhä uudelleen hänen hentoa ruumistaan puistatti ja vavahdutti tukahdutettu itku. Hänen liikauttaessaan pöytään nojaavien käsivarsien varassa olevaa päätään hiusneula pääsi irti ja hänen tukkansa aukeni raskaasta solmustaan valuen alas hänen hartioilleen ja verhoten hänet mustiin aaltoihinsa. Hiljaa, jotteivät muut kuulisi, Denise koetti hoitaa häntä. Avatessaan hänen vaatteitaan tehdäkseen hänen olonsa helpommaksi hän huomasi säälien, kuinka laihaksi tyttö oli käynyt, kuinka povi oli hintelä kuin lapsella ja koko ruumis kuihtunut. Denise kokosi käsiinsä komeat hiukset, jotka tuntuivat imeneen itseensä kaiken, mikä tuossa ruumiissa vielä oli elinvoimaista; sitten hän sitoi ne lujasti kokoon.

– Kiitos, te olette hyvä, sanoi Geneviève. – Taidan näyttää teistä kovin huonolta. Olin kyllä verevämpi, mutta kaikki on kadonnut… Pankaa kiinni puseroni, jottei äiti pääse näkemään olkapäitäni. Teen parhaani kätkeäkseni ne häneltä… Hyvä Jumala, en minä voi hyvin, en voi hyvin.

Mutta kumminkin hän alkoi rauhoittua. Uupumuksesta heikkona hän jäi istumaan tuolilleen katsoen kauan serkkuaan. Vähän aikaa vaiti oltuaan hän kysyi:

– Sanokaa minulle totuus. Hän kai rakastaa häntä?

Denise tunsi punastuvansa. Hän kyllä tajusi, että Geneviève tarkoitti

Colombania ja Claraa, mutta ei ollut ymmärtävinään.

– Kuka rakastaa?

Geneviève pudisti päätään epäilevän näköisenä.

– Älkää valehdelko, pyydän teitä. Tekisitte minulle suuren palveluksen, jos sanoisitte, mitä minun tulee uskoa… Te tiedätte sen. Olette ollut naisen toverina ja olen nähnyt Colombanin ajavan teitä takaa kuiskatakseen teille jotakin. Hän antoi teidän toimitettavaksenne asioita tuolle kurjalle, eikö niin?.. Oi, armahtakaa, sanokaa minulle totuus. Vannon teille, että hyvää se vain minulle tekisi.

Denise ei ollut koskaan ollut tällaisessa ahdingossa. Hän laski katseensa maahan häveten serkkua, joka äänettömänä tutki häntä ja joka tuntui arvaavan kaikki. Kuitenkaan hän ei tahtonut kertoa totuutta.

– Mutta teitä hän rakastaa. Geneviève teki epätoivoisen liikkeen.

– Hyvä on. Te ette siis tahdo kertoa… Ja se on sitä paitsi minulle yhdentekevää. Olenhan nähnyt. Colomban on alati katukäytävällä katselemassa häntä. Ja nainen ikkunassa nauraa kuin mieletön… Varmaankin he tapaavat toisiaan jossain.

– Eivät tapaa, eivät toden totta, vannon sen teille! huudahti Denise unohtaen kaiken varovaisuuden, kun huomasi voivansa suoda onnettomalle vähäisen lohdutuksen.

Geneviève hengitti syvään vetäen suunsa hymyyn. Sitten hän toipilaan heikolla äänellä sanoi:

– Tahtoisin lasin vettä… Anteeksi, että vaivaan. Lasit ovat astiakaapissa.

Kun Denise oli tuonut hänelle vesikarahvin, hän tyhjensi yhdellä siemauksella suuren lasin. Hän työnsi pois Denisen, joka pelkäsi hänen juovan liiaksi.

– Älkää, hän sanoi. – Antakaa minun olla. Minua janottaa aina.

Yölläkin minä nousen juomaan.

Hetkeksi hän vaikeni. Sitten hän jatkoi hiljaa:

– Tiedättekö, kymmenen vuotta olen ajatellut tätä avioliittoa ja olen niin tottunut siihen, etten enää käsitä, että toisin voisi olla. En ollut vielä aikaihminenkään, kun Colomban jo esiintyi sulhasenani… Enkä enää muista, miten asiat ovat kehittyneet. Olemme aina olleet yhdessä, kodin ahtaassa piirissä viettäneet tasaista, yksitoikkoista elämää, jossa ei mikään ole kääntänyt ajatuksiamme toisaanne, ja siitä syystä olen kai lopuksi alkanut luulla häntä miehekseni ennen aikojaan. En liioin tiennyt, rakastinko häntä, olin vain hänen vaimonsa, siinä kaikki. Ja nyt hän tahtoo erota minusta seuratakseen toista. Oi hyvä Jumala! Sydämeni särkyy. Näettekö, en tiennyt tällaista tuskaa olevankaan. Rintaan koskee ja päähän ja joka paikkaan. Kuolen siitä.

Kyyneleet kohosivat uudestaan hänen silmiinsä, ja Denise, joka myös tunsi silmiensä kostuvan säälistä, sanoi:

– Aavistaako täti mitään?

– Kyllä luulen äidin aavistavan… Mutta isällä on liian paljon huolta. Hän ei tiedä mitä tuskaa hän tuottaa minulle viivyttämällä häitä… Äiti kyselee minulta. Hän on levoton, kun näkee minun heikkenevän. Hänen oma terveytensä ei ole koskaan ollut erittäin hyvä, ja hän on usein sanonut minulle: Lapsi parka, heikkoutesi olet perinyt minulta. Kaupassa terveys ei juuri parane. Mutta hänestäkin taidan laihtua liiaksi… Katsokaapa käsivarsiani, se on surkeata.

Vapisevalla kädellä hän oli tarttunut uudestaan karahviin. Denise koetti estää häntä juomasta.

– Älkää, sanoi Geneviève, – janottaa kovin… Antakaa minun olla.

Baudun ääni kuului toisesta huoneesta. Totellen sydämensä käskyä Denise heittäytyi polvilleen ja syleili Genevièveä siskon tavoin. Hän suuteli häntä vakuuttaen, että kaikki tulee käymään hyvin, että serkku viettää vielä häitään Colombanin kanssa ja tulee terveeksi ja onnelliseksi. Samassa setä kuului kutsuvan:

– Jean on täällä. Tulehan Denise!

Denise nousi. Jean oli todellakin siellä. Hän oli tullut päivällisille, ja kun hänelle sanottiin, että kello oli jo kahdeksan, hän jäi hämmästyneenä seisomaan, suu auki. Mahdotonta se oli, hän tuli suoraan isäntänsä luota. Hänestä tehtiin pilkkaa. Vincennes'in metsän kautta hän oli kiertänyt, koska oli niin kauan viipynyt matkalla. Mutta kun Jean pääsi lähelle siskoaan, hän kuiskasi hiljaa tämän korvaan:

– Olin saattamassa pikku pesijätärtä, jonka täytyi viedä pesemänsä vaatteet kotiin… Ajurin vaunut odottavat portilla ja minun on maksettava tunnin matkasta. Anna minulle viisi frangia.

Saatuaan rahat hän pistäytyi kadulle maksamaan ja palasi sitten syömään päivällistä, sillä rouva Baudu ei päästänyt häntä nälkäisenä. Pitihän hänen saada edes vähän lientä. Geneviève oli palannut jälleen muiden seuraan ja istui äänettömänä ja huomiota herättämättä kuten aina. Ilta kului ikävästi ja hitaasti. Hiljaisuuden keskeytti vain sedän askelten kaiku hänen kävellessään edestakaisin tyhjän myymälänsä päästä toiseen. Yksi ainoa kaasuliekki paloi, ja matala katto heitti mustat varjonsa huoneeseen.

Kuukausia kului. Denise kävi melkein joka ilta katsomassa Genevièveä. Mutta Baudun koti muuttui yhä synkemmäksi. Rakennuspuuhat kadun toisella puolen olivat perheelle alituisena kiusana muistuttaen heitä heidän omasta onnettomuudestaan. Silloinkin kun toivo hetkeksi elpyi, kun odottamaton ilo kohtasi heitä, niin tiilikuorman ryske, kivivasaran kalkutus, jopa muurarien äänekäs puhekin riitti pilaamaan sen heiltä. Kaupunginosa kokonaisuudessaan kärsi siitä. Rakennuspaikkaa ympäröivän lauta-aidan takaa kantautui kuumeentapaisen työn melske. Vaikka arkkitehti kyllä koetti saavuttaa tarkoitusperänsä käyttämällä entisiä rakennuksia, niin hänen täytyi joka puolelta puhkaista seiniä, korjailla ja sovitella. Keskelle, entisten sisäpihojen paikalle, hän rakensi keskushallin, joka laajuudeltaan oli kuin kirkko ja josta pääovi johti Neuve-Saint-Augustininkadulle päin aueten keskellä julkisivua. Kellarikerrosten rakentamisessa oli suuria vaikeuksia, sillä viemäriputket olivat alituisena vastuksena, ja usein täytyi puhkaista maakerroksia, jotka olivat täynnä ihmisluita. Kaivon poraaminen herätti suurta huomiota ympäristössä. Se tehtiin sata metriä syväksi, ja se pulppusi viisisataa litraa vettä minuutissa. Nyt nousivat jo ensimmäisen kerroksen seinät. Koko alue oli rakennustelineiden ja rakennusainekasojen piirittämä. Lakkaamatta kuului kiviä nostavien vintturien vinguntaa, rautakiskojen kalsketta ja työväen rähinää vasaroiden ja rautakankien säestämänä. Mutta kaikkein ylinnä kaikuivat höyrykoneiden kimeät vihellykset ja korvia särkevä jyske, sillä höyryä käytettiin joka paikassa voimana. Jos vähänkin kävi tuuli, rappauksen pöly kohosi paksuna pilvenä ilmaan laskeutuakseen läheisten talojen katoille kuin lumi. Baudun perhe näki epätoivoissaan pölyn tunkeutuvan joka paikkaan, vankimpienkin laudoituksien läpi, likaavan kaupan kankaat ja laskeutuvan huonekaluille, jopa vuoteisiin. Ja ajatus, että heidän täytyi vasten tahtoaan hengittää sitä keuhkoihinsa ja että se oli lopuksi heidät tappava, myrkytti heidän elämänsä.

Mutta vielä ei kaikki ollut pahimmillaan. Syyskuussa arkkitehti, joka pelkäsi myöhästyvänsä, päätti teettää töitä yölläkin. Voimakkaita sähkölamppuja pystytettiin rakennusalueelle, ja nyt ei hälinästä enää loppua tullutkaan. Työryhmät vuorottelivat, vasarat eivät lakanneet takomasta eivätkä koneet viheltämästä, ja kalkkipilvet sirottivat taukoamatta valkeaa luntansa naapuritaloihin. Onneton Baudun perhe ei saanut enää unta silmiinsä. Kiusaantuneina he makuuhuoneessaan kuuntelivat seiniä tärisyttävää jyskettä, ja milloin väsymys painoi heidän silmänsä umpeen, niin heti samat äänet ahdistivat heitä painajaisina. Kun he sitten rauhoittuakseen nousivat vuoteistaan ja menivät avojaloin nostamaan uudinta, heitä pelästytti Naisten Aarreaitan pimeässä säihkyvä hirviö. Se näytti heistä hehkuvalta pajalta, jossa taottiin heille häviötä. Keskellä puolitekoisia, laajojen aukkojen lävistämiä seiniä levittelivät sähkölamput sinistä, silmiä sokaisevaa valoaan. Kello kuului lyövän kaksi, sitten kolme, sitten neljä. Mutta talojen asukkaiden taistellessa unensa puolesta rakennuspaikka suunnattomaksi kasvaneena ja oudonmuotoiseksi muuttuneena keinotekoisessa kuutamossa vilisi rähisevien työmiehien mustia varjoja, jotka kiemurrellen kuvastuivat uusien seinien räikeän valkoista taustaa vasten.

Setä Baudu oli ollut oikeassa, lähikatujen pikkukauppa oli saanut kuolettavan iskun. Joka kerta kun Naisten Aarreaitta perusti uuden osaston, seurasi siitä jonkin naapuriston erikoisliikkeen häviö. Yhä kauemmas ulottui sen vaikutus. Vanhimmatkin liikkeet horjuivat. Neiti Tatin, Choiseulin kauppakujan valkotavarakauppias, oli tehnyt vararikon. Quinette, käsinekauppias, jaksoi tuskin puolta vuottakaan pysyä pystyssä. Vanpouillen turkkuriliikkeen täytyi vuokrata pois osa myymälästään. Ja Bédorén ja sisaren trikootavarakaupan pystyssä pysyminen johtui siitä, että heillä yhä vielä riitti säästöjä. Uudet vararikot seurasivat niitä, joita jo kauan oli odotettu ja ennustettu. Aarreaitan korutavaraosasto uhkasi nujertaa Saint-Rochin-kadun varrella olevan Deslignières'in omistaman lelukaupan, ja sen huonekaluosasto kaatoi Piot & Rivoiren liikkeen, jonka myymälät uinuivat Saint-Annen varjoisassa kauppakujassa. Pelättiin melkein, että lelukauppias, joka oli paksu ja kiivas mies, saisi halvauksen, niin silmittömästi hän suuttui nähdessään Aarreaitan ilmoittavan kukkaroita kolmenkymmenen prosentin alennuksella. Huonekalukauppiaat, jotka olivat hiljaisempia luonteeltaan, olivat pilkkaavinaan kilpailijoitaan. Oliko nyt verkasaksoista pöytien ja kaappien myyjiksi! Mutta ostajat eivät välittäneet siitä, vaan käänsivät heille selkänsä, ja Aarreaitan uusi osasto saavutti suuren menestyksen. Ei auttanut taistella; täytyi väistyä selkä kumarassa. Kohta kai muutkin seurasivat. Mikä liike olisi voinut pystyssä pysyä. Naisten Aarreaitta korjaisi kohta koko kaupunginosan kattonsa alle.

Aamuin ja illoin, Aarreaitan tuhansien virkailijoiden tullessa ja mennessä, ihmiset jäivät katselemaan Gaillonin aukiolla liikkuvaa pitkää ihmisjonoa, niinkuin rykmentin marssimista katsotaan, ja liikkeenomistajat ajattelivat ovellaan ainoata kauppa-apulaistaan, jonka vaivoin elättivät. Suuren tavaratalon viimeisen varastontarkastuksen tulos, tuo neljäänkymmeneen miljoonaan nouseva luku, oli saanut koko naapuriston kuohuksiin. Uutinen kiersi talosta taloon herättäen kaikkialla hämmennystä ja vihaa. Neljäkymmentä miljoonaa! Käsittämätöntä! Epäilemättä voitto ei voinut nousta korkeammalle kuin neljään prosenttiin kuluihin ja talon huokeahintaisuusjärjestelmään katsoen. Mutta kuudentoistatuhannen frangin voitto oli jo suuri summa, ja saattoihan tyytyä neljään prosenttiin, kun sellaiset liikepääomat olivat kysymyksessä. Kerrottiin, että Mouret'n alkuperäinen liikepääoma, hänen ensimmäiset viisisataatuhatta frangiaan, johon vuosittain oli lisätty voitto kokonaisuudessaan ja joka nyt oli kasvanut neljäksi miljoonaksi, oli kymmenen kertaa muutettu tavaroiksi. Kun Robineau teki Denisen kuullen näitä laskelmia aterian jälkeen, hän vaipui kauaksi aikaa mietteisiin tuijottaen tyhjään lautaseensa. Oikeassa Denise oli ollut; liikepääoman yhtämittaisesta uudistamisesta uuden kaupan voittamaton väkevyys johtui. Bourras yksin kieltäytyi näkemästä ja ymmärtämästä, seisoi vain typeryydessään järkähtämättömänä kuin maantiepylväs. Rosvoja ne olivat, siinä kaikki, ja silmänkääntäjiä! Kuuseen kurkottivat lopuksi katajaan kapsahtaakseen.

Baudun kauppahuone, vaikka se ei missään suhteessa tahtonut luopua vanhoista kauppatavoistaan, koetti kestää kilpailun. Kun ostajat eivät enää tulleet kauppaan, heitä koetettiin lähestyä kaupanvälittäjien kautta. Pariisin aukion varrella asui eräs kaupanvälittäjä, joka oli tunnettu kaikissa Pariisin suurissa räätäliliikkeissä ja joka piti pienet verka- ja flanellikaupat pystyssä, kun ryhtyi niiden edustajaksi. Kaikki pyrkivät tietysti kilvan hänen suosioonsa, ja hänestä tuli mahtava herra. Baudu uskalsi kerran tinkiä hinnasta hänen kanssaan, ja heti tuo pikavihainen herra kääntyi Matignonin, Croix-des-Petits-Champs'in-kadun verkakauppiaan puoleen. Kaksi välittäjää, joiden kanssa Baudu sitten ryhtyi tekemisiin varasti häneltä, ja kolmas ei saanut aikaan mitään. Kuolema lähestyi hitaasti, yllätyksittä; vähitellen kauppa taukosi, ostajat katosivat yksitellen, ja saapui päivä, jolloin maksujen suorittaminen kävi ylivoimaiseksi. Tähän asti oli eletty vanhoilla säästöillä, nyt täytyi turvautua velanottoon. Joulukuussa Baudu pelästyneenä allekirjoittamiensa vekselien paljoudesta päätti tehdä suurimman uhrauksensa, myydä Rambouillet'n maatalon, jonka alituisiin korjauksiin hän oli pannut paljon rahaa ja josta hän ei ollut saanut rahtuakaan vuokraa, kun hän vihdoin oli suostunut ottamaan siihen vuokralaiset. Siten hänen elämänsä ainoa unelma särkyi, ja hänen sydämensä kärsi niinkuin rakkaan omaisen kuollessa. Hänen täytyi luovuttaa seitsemästäkymmenestätuhannesta frangista talo, joka hänelle itselleen oli maksanut yli kahdensadantuhannen. Sittenkin hän sai kiittää onneaan, että se ollenkaan meni kaupaksi, sillä ellei hänen naapurinsa Lhomme olisi halunnut laajentaa tiluksiaan, niin hän tuskin olisi saanut ostajaa. Mutta huonoudestaan huolimatta kauppa yllytti häntä jatkamaan kilpailua ja elvytti hänen toivoaan, että voitto kenties vieläkin oli saavutettavissa, jos tarkkaa järjestystä noudatettiin.

Sinä päivänä, jolloin Baudu nosti rahat maatalostaan, Lhommen perhe oli suostunut syömään päivällistä hänen luonaan. Aurélie rouva saapui ensimmäisenä; mutta kassanhoitaja, joka oli viettänyt päivänsä soittamalla, myöhästyi, niin että täytyi odottaa, ja Albert ei tullut ollenkaan, vaikka oli luvannut. Ilta kului ikävästi. Baudut, jotka olivat tottuneet ahtaaseen ruokasaliinsa ja jotka eivät kaivanneet ilmaa, hermostuivat vieraiden huoneeseen tuomasta erilaisuudesta ja oudoksuivat Lhommen perheen hajanaisuutta ja sen eri jäsenten vapaudenharrastusta. Geneviève, jota Aurélie rouvan mahtavat tavat loukkasivat, ei koko iltana avannut suutaan, Colomban sitä vastoin katseli häntä ihaillen väristen hartaudesta, kun ajatteli, että Clara oli hänen käskyläisensä.

Illalla ennen nukkumaan menoa Baudu käveli edestakaisin huoneessa rouva Baudun ollessa jo vuoteessa. Oli leuto ja kostea sää. Suljetuista ikkunoista ja tiheistä kaihtimista huolimatta huoneeseen kuului selvästi vastapäätä pärskyvien koneiden jyske.

– Tiedätkö mitä ajattelen, Elisabeth? sanoi Baudu vihdoin, – Lhomme perheineen ansaitsee paljon rahaa, mutta ansaitkoot vain, parempi meidän sittenkin on olla missä olemme. Onnistuvathan he, se on totta. Eikö vaimo sanonut ansainneensa lähes kaksikymmentätuhatta frangia tänä vuonna, niin että he saattoivat ostaa meiltä talomme. Yhdentekevää. Onhan minun täytynyt luopua talostani, mutta eihän minun ainakaan tarvitse paeta kotoa torvea toitottamaan sinun juostessasi omalle tahollesi hulluttelemaan… Usko pois, onnellisia he eivät ole.

Hänen uhrauksensa oli vielä liian tuore, ja hän kantoi salaa vihaa noita ihmisiä vastaan, joille oli luovuttanut rahasta unelmansa. Kun hän kävellessään tuli vaimonsa vuoteen ääreen, hän liikahteli hermostuneesti ja puheli vilkkaasti kumartuen sitä kohti; jouduttuaan sitten ikkunan luo hän vaikeni hetkeksi kuunnellakseen rakennuspaikalta kohoavaa melskettä. Siitä hän sai taas aihetta palata entisiin syytöksiinsä ja valituksiinsa uutta aikaa vastaan. Ei sellaista ennen ollut, että kauppa-apulaisten tulot nousivat korkeammalle kuin itsenäisten kauppiaiden ja että liikkeenomistajien täytyi myydä kassanhoitajille omaisuutensa. Siksi kai koditkin särkyivät liitoksistaan. Perhe-elämästä tuskin enää kannatti puhuakaan, omassa ruokasalissa ei enää ruoka maistunut, syötiin ravintolassa ja asuttiin hotellissa. Lopuksi hän ennusti, että nuori Albert oli vielä hävittävä isänsä perinnön näyttelijättärien seurassa.

IX

Maanantaina maaliskuun 14: ntenä, Naisten Aarreaitta avasi suuren kesäuutuuksien näyttelyn, jonka piti kestää kolme päivää, viettäen siten uusien myymälöittensä avajaisjuhlaa. Kolea tuuli puhalsi. Kadullakävijät kiirehtivät eteenpäin ihmetellen takatalvea, käärien päällysvaatteitaan paremmin ympärilleen. Mutta kaikki naapuriston pikkupuodit olivat kuohuksissa. Niiden omistajat laskivat jännityksestä kalpeina ensimmäisiä Neuve-Saint-Augustininkadun ovelle pysähtyviä vaunuja. Suuri markiisi, jonka uudet kultaukset tuntuivat kirkastavan katua kuin päivänpaiste, suojasi kirkonovea muistuttavaa holvikattoista sisäänkäytävää, jonka yläpuolella oli veistokuvaryhmä, missä nähtiin Teollisuuden ojentavan kättä Kaupalle. Oikealla ja vasemmalla talon julkisivut kohosivat räikeän valkeina ulottuen toisella puolella Michodièren-, toisella puolella Monsignynkadun kulmaan, jossa ne kääntyivät seuratakseen näitä reunustaen siten koko neliömäisen alueen lukuunottamatta Dix-Décembrenkadun laitaa, johon Kiinteistöpankki aikoi rakentaa. Naapurien tarvitsi vain nostaa päätään nähdäkseen tämän laajan, kasarmimaisen rakennuksen tavarapaljouden, sillä alakerrasta toiseen kerrokseen asti seinä oli täynnä suuria peililasi-ikkunoita, joiden takana talon koko komeus oli näytteillä. Mahtava kuutiomainen myymälä peitti heiltä taivaan ja auringon ja tuntui tavallaan aiheuttavan pakkasenkin, joka värisytti heitä heidän pimeiden puotiensa perällä.

Jo kuudesta alkaen Mouret oli ollut antamassa viimeisiä määräyksiä. Keskellä rakennusta, pääovesta alkaen, kulki leveä käytävä ja sen kummallakin puolella, Michodièren- ja Monsignynkatua pitkin, kaksi kapeampaa käytävää. Pihoista oli tehty suuria lasikattoisia halleja, joista rautaportaita myöten pääsi ylempiin kerroksiin ja joiden yli kulki rautasiltoja hallien laidasta toiseen. Arkkitehti oli terävä ja lahjakas mies, uuden ajan suunnan ihailija, joka käytti kiveä ainoastaan kellarikerroksen ja nurkkapatsaiden rakentamiseen; muu runko oli valettu kokonaan raudasta ja pylväitä oli pystytetty katto- ja lattiapalkkien liitoksia kannattamaan. Väliseinät olivat tiilestä. Kaikkialla oli tarpeeksi tilaa, ilmaa ja valoa, ja yleisön oli mukava liikkua laajoissa pylväskäytävissä. Se oli uudenaikaisen kaupankäynnin temppeli, luja ja kevyt, pystytetty lukuisien ostajajoukkojen käytettäväksi. Alhaalla keskuskäytävässä oli ovikäytävän jäännöserämyymälöiden jälkeen solmio-osasto, käsineosasto ja silkkiosasto. Monsignyn käytävässä oli valkeiden kankaiden ja pumpulikankaiden osastot ja Michodièren käytävässä lyhyttavaroiden ja trikootavaroiden osastot sekä verka- ja villakangasosastot. Ensimmäisessä kerroksessa oli valmiiden vaatteiden, valkotavaroiden, huivien ja pitsien osastot sekä uusia vastaperustettuja osastoja. Toiseen kerrokseen oli sijoitettu makuuvaate-, matto- ja huonekalukangasosasto, sanalla sanoen kaikki tilaa vaativat osastot. Nyt osastojen lukumäärä nousi jo kolmeenkymmeneenyhdeksään ja henkilökunnan tuhanteenkahdeksaansataan, joista kaksisataa naisia. Kokonainen pieni yhdyskunta eli ja liikkui kaikuvien holvien suojassa.

Mouret pyrki kaikessa miellyttämään naista. Nainen oli hänen talossaan kuningatar, naiselle hän oli rakentanut tämän temppelin saadakseen hänet kokonaan valtaansa. Kaikki hänen pyrkimyksensä tarkoittivat samaa: mielistellä naista hyötyäkseen hänen halujensa kiihtymisestä ja rikastuakseen hänen kuumeensa yltymisestä. Yötä päivää hän vaivasi päätään keksiäkseen uusia syöttejä. Hän oli laitattanut muun muassa kaksi sametilla verhottua hissiä säästääkseen heikoilta ostajattariltaan portaitten tuottaman väsymyksen. Hän oli järjestänyt tarjoiluhuoneen, jossa asiakkaille tarjottiin ilmaiseksi virvoitusjuomia ja leivoksia, ja lukusalin, muhkean, komeasti sisustetun gallerian, johon hän joskus järjesti taidenäyttelyjäkin. Mutta hänen nerokkain keksintönsä oli kumminkin äidin valloittaminen lapsen kautta, jos turhamaisuuden syötit eivät riittäneet. Mouret tiesi käyttää hyväkseen kaikkia naisen sydämessä piileviä tunteita ja heikkouksia. Hän perusti erityisiä osastoja pikkupoikien ja – tyttöjen tarpeita varten ja viivytti äitejä tarjoten lapsille kuvia ja punaisia ilmapalloja, joiden kylkeen tavaratalon nimi oli painettu suurin loistavin kirjaimin. Nämä ilmapallot, joita annettiin jokaiselle asiakkaalle, tekivät varsinkin hänen nerolleen kunniaa, sillä asiakkaiden mennessä koteihinsa ne langan päässä liehuen liikkuivat pitkin katuja tavaratalon mainoksina.

Mouret tiesi, että mainostaminen on tehokkaimpia keinoja maineen saavuttamiseksi, ja hänen hintaluetteloihin, ilmoituksiin ja julisteisiin kuluttamansa varat nousivat pian kolmeensataantuhanteen frangiin vuodessa. Kesäuutuuksien näyttelyä varten hän oli painattanut ja lähettänyt kaikkiin maailman ääriin kaksisataatuhatta hintaluetteloa, joista viisikymmentätuhatta meni ulkomaille vieraille kielille käännettyinä. Hän varusti ne kuvilla ja liitti niihin lehtiin liimattuja kangasmalleja. Joka paikassa oli Naisten Aarreaitan nimi luettavissa, talojen seinissä, sanomalehdissä, jopa teatterien esiripuissakin; sitä ei voinut olla näkemättä. Mouret väitti, ettei nainen kykene vastustamaan mainosta. Ennemmin tai myöhemmin hän menee sinne, minne huhu houkuttelee. Sitä paitsi Mouret osasi virittää taitavasti satimia naissielun tarkkana tuntijana. Hän oli huomannut, ettei nainen voinut voittaa kiusausta sekä että hän ostaa tarpeetontakin, kun luulee tekevänsä edullisen kaupan, ja tälle havainnolleen hän perusti hinnanalennusjärjestelmänsä. Hän myönsi yhä suuremmat hinnanalennukset, kuta kauemmin tavara oli ollut menemättä kaupaksi, vaikka siitä olisi koitunut tappiotakin, noudattaen joka suhteessa periaatettaan tavaran nopean rahaksimuuton tärkeydestä. Tunkien vielä syvemmälle naisen sydämen sokkeloihin hän oli keksinyt tavaroiden palauttamismahdollisuuden, jesuiittamaisen viettelyksen sukkelimman kepposen. "Ottakaa vain, rouva; tuokaa takaisin, jos se ei enää kotiin tultua miellytä." Nainen, joka vielä koetti pitää puoliaan kiusausta vastaan, sai syyn millä puolustautua.. Kauppa oli korjattavissa. Ja hän osti puhtaalla omallatunnolla. Siten palauttamisoikeus ja hinnanalennus saivat vakiintuneen sijansa uudenaikaisen kaupankäynnin mallikelpoisessa toiminnassa.

Tavaratalon järjestämisessä Mouret osoittautui verrattomaksi mestariksi. Hän piti lakinaan, ettei yksikään nurkka Naisten Aarreaitassa saanut jäädä tyhjäksi. Joka paikkaan hän vaati elämää, ääntä ja liikettä, sillä hänen sanojensa mukaan elämä vetää puoleensa elämää, luo ja leviää. Tätä lakia hän koetti noudattaa jos millä tavalla. Ovelle hän tahtoi tungosta uskotellakseen kadullakävijöille, että talossa oli oikea kahakka. Tungoksen hän sai aikaan sijoittamalla ovikäytävään jäännöstavaroiden myymälät. Siinä oli hyllyjä ja koreja täynnä kaikenlaista arvotonta tavaraa, jota myytiin polkuhinnasta ja joka houkutteli niin paljon vähävaraista kansaa, ettei ovesta tahtonut päästä sisälle ja että luuli tavaratalon olevan tulvillaan, vaikka se usein ei ollut kuin puolillaan väkeä. Sitten hän osasi kätkeä ne osastot, joissa kauppa väliin taukosi, esimerkiksi huivi- ja pumpulikangasosastot, joista edellinen kesällä, jälkimmäinen talvella oli kuollut; hän sijoitti niiden ympäri vilkasliikkeisiä osastoja, niin että ne hukkuivat yleiseen touhuun. Hänen keksintönsä oli myös matto- ja huonekaluosaston sijoittaminen toiseen kerrokseen; niissä kävi vähemmän väkeä ja alakerrassa nämä avarat ja tyhjät tilat olisivat tehneet ikävän vaikutuksen. Jos hänen olisi ollut mahdollista johtaa katu myymälänsä läpi, hän olisi ollut mielissään.

Mouret oli parhaalla keksimistuulellaan. Lauantai-iltana, kun hän oli mennyt luomaan viimeisen silmäyksen maanantaina avattavan suuren näyttelyn valmistuksiin, hänen oli tullut äkkiä mieleen, etteivät osastot olleetkaan tarkoituksenmukaisessa järjestyksessä. Ja kumminkin hän oli noudattanut tarkkaa johdonmukaisuutta asettaessaan kangasosastot toiselle puolelle ja valmiit vaatteet toiselle, selvä järjestys, joka teki mahdolliseksi ostajien itse löytää mitä hakivat. Tarkka luokitus oli ollut hänen unelmansa, kun hän aikanaan koetti selvitä rouva Hédouinin ahtaan myymälän sekasorrosta, ja nyt kun tämä unelma oli toteutumaisillaan, hän tunsi horjuvansa. Äkkiä hänelle selvisi, että kaikki oli järjestettävä uudestaan. Kolmessakymmenessäkuudessa tunnissa täytyi osassa tavarataloa suorittaa täydellinen osastojen muutto. Henkilökunnan oli täytynyt hääriä hikipäissään kaksi yötä ja sunnuntaipäivä kokonaan keskellä hirvittävää sekamelskaa. Tavarat eivät vielä maanantai-aamunakaan tuntia ennen avaamista olleet kaikki paikoillaan. Hulluksi isäntä kai oli tullut, hänen aikeistaan ei päässyt selville. Hämmennys oli yleinen.

– Kas niin, kiirehtikää! Mouret huusi neron luottamuksella. – Tuossa on vielä pukuja, joita pitää kantaa yläkertaan. Ja ovatko japanilaiset tavarat paikoillaan keskusportaiden lavalla?.. Viimeinen ponnistus, lapset, niin saatte nähdä mitä tuloksia myynti tuottaa!

Myös Bourdoncle oli ollut paikalla varhaisesta aamusta alkaen. Hän ei ymmärtänyt enemmän kuin muutkaan, mitä mullistus tarkoitti, ja seurasi johtajaansa katseillaan levottoman näköisenä. Hän ei uskaltanut kysyä, sillä hän tiesi mitä hänen kysymyksiinsä vastattiin tällaisina murroshetkinä. Kuitenkaan hän ei voinut lopuksi pidättää itseään, vaan kysyi hiljaisesti:

– Oliko välttämätöntä panna kaikki ylösalaisin juuri näyttelyn avaamispäivän aattona?

Mouret kohautti olkapäitään vastaamatta. Kun Bourdoncle uskalsi toistaa kysymyksen, hän puhkesi puhumaan:

– Olisipa todellakin ollut viisasta koota kaikki ostajat yhteen nurkkaan, vai mitä? Mistä lieneekään päähäni pälkähtänyt sellainen? Olisin ikäni katunut… Ettekö toki ymmärrä, että opastin joukkoja suoraan sinne, minne heillä oli asiaa. Kun ostaja olisi tullut sisään, hän olisi heti tiennyt minne mennä ostaakseen hameen tai puvun tai päällysvaatteen, ja tämän tehtyään hän olisi mennyt tiehensä, eksymättäkään edes!.. Yksikään ei olisi käynyt koko taloa katsomassa.

– Mutta, huomautti Bourdoncle, – kun nyt olette hämmentänyt kaikki ja heittänyt osastot sinne tänne, myyjien täytyy suotta väsyttää jalkojaan saattamalla ostajat osastolta osastolle.

– Vähät minä siitä, vastasi Mouret. – He ovat nuoria, ja siitä he vain kasvavat… Sitä parempi, jos juoksevat. Enemmän niitä vain luulee olevan, ja lisänä ovat tuottamassa tungosta. Kuta enemmän väkeä, sitä paremmin kaikki käy!

Hän nauroi, suvaitsipa tehdä tarkempaa selkoakin puhuen hiljemmällä äänellä:

– Kuulkaahan, Bourdoncle, minä selitän teille mitä tulosta siitä on… Ensiksikin tämä asiakkaiden juokseminen edestakaisin kylvää heitä joka paikkaan, saa uskomaan, että heitä on enemmän kuin onkaan, ja eksyttää heidät kokonaan. Toiseksi kun heidät täytyy viedä talon päästä toiseen, kun heidän esimerkiksi ostettuansa pukukankaan täytyy mennä tavaratalon toiseen päähän ostamaan vuoria, talo tuntuu heistä kolme kertaa suuremmalta. Kolmanneksi heidän on pakko matkallaan kulkea sellaistenkin osastojen läpi, joihin he eivät olisi muuten panneet jalkaansakaan; he jäävät katsomaan ja lankeavat kiusauksiin, joista he eivät olisi muuten tietäneet mitään. Neljänneksi…

Bourdoncle purskahti hänkin nauruun. Silloin Mouret ihastuneena keskeytti huutaakseen alaisilleen:

– Hyvä on, lapset! Nyt lakaisemaan, ja sitten kaikki on kunnossa!

Kääntyessään hän huomasi Denisen. Tämä saapui ensimmäisenä osastolle, jonka edessä Mouret ja Bourdoncle seisoivat, ja hämmästyi suuresti huomatessaan, että kaikki oli muuttunut, sillä Mouret oli antanut viedä valmiit vaatteet toiseen kerrokseen talon toiseen päähän. Tyttö katsoa tuijotti ympärilleen hämmästyneenä.

– Mitä nyt? kuiskasi hän. – Onko täällä majanmuutto?

Hänen hämmästyksensä huvitti Mouret'ta, joka oli mieltynyt tällaisiin teatterimaisiin yllätyksiin. Helmikuun alussa Denise oli palannut Aarreaitan palvelukseen, jossa hän ilokseen ja ihmeekseen oli huomannut, että kaikki olivat hänelle kohteliaita, jopa kohtelivat kunnioittavastikin. Aurélie rouva varsinkin osoittautui ystävälliseksi. Marguerite ja Clara tuntuivat pakosta alistuvan kohtaloonsa, ja itse isä Jouvekin kumarsi nähtävästi häveten entistä käytöstään ja pyrkien sovintoon. Mouret oli sanonut mahtisanansa, ja heti kaikki oli muuttunut. Toverit väistyivät, katsoivat Deniseen ja kuiskailivat. Tässä yleisessä ystävällisyydessä Delochen alakuloisuus ja Paulinen salaperäinen hymy tuntuivat Denisestä loukkaukselta.

Mouret katsoi yhä häneen ihastuneen näköisenä.

– Mitä haette, neiti? hän kysyi vihdoin. Denise, joka ei ollut huomannut häntä, punastui vähän. Siitä lähtien kun hän palasi Aarreaitan palvelukseen Mouret'n monet ystävyydenosoitukset olivat liikuttaneet häntä suuresti. Pauline oli ilman nähtävää syytä kertonut hänelle yksityiskohtia myöten isännän ja Claran lemmentarinan, missä he toisensa tapasivat, mitä Claralle maksettiin. Pauline palasi usein aiheeseen ja kertoi senkin, että isännällä oli toinenkin rakastajatar, rouva Desforges, joka oli tavaratalossa hyvin tunnettu. Kertomukset hermostuttivat Deniseä, ja tuo outo pelon-, kiitollisuuden- ja vihansekainen tunne, joka ennen oli vallannut hänet Mouret'n läheisyydessä, alkoi uudelleen ahdistaa häntä.

– Muuttopuuhia ihmettelen, hän sopersi.

Mouret tuli hänen viereensä sanoakseen hänelle hiljaa:

– Pyydän teitä tänä iltana sulkemisajan jälkeen pistäytymään työhuoneeseeni. Minulla olisi teille puhumista.

Denise kumarsi hämillään vastaamatta. Tuskin hänellä olisi ollut siihen aikaakaan, sillä hänen oli pakko kiirehtiä osastolleen, johon muutkin myyjättäret alkoivat saapua. Mutta Bourdoncle oli kuullut ja katsoi Mouret'hen hymyillen, uskalsipa vielä puhuakin siitä hänelle, kun jäivät kahdenkesken.

– Vieläkö tämäkin? hän sanoi. – Varokaa, lopuksi siitä tulee totta!

Mouret puolustautui kiivaasti kätkien liikutuksensa ylpeän välinpitämättömyyden naamioon.

– Älkää joutavia! Ajankulua vain. Ei ole vielä se nainen syntynyt, joka minut voittaa.

Kun tavaratalo oli avattava, hän kiirehti luomaan viimeisen silmäyksen eri osastoihin. Bourdoncle pudisti päätään. Hiljainen ja vaatimaton Denise teki hänet levottomaksi. Kerran hän oli päässyt hänestä voitolle ajamalla hänet pois. Mutta tyttö oli palannut, ja häntä oli kohdeltava nyt tosivihollisena. Bourdoncle ei puhunut mitään vaan odotti aikaansa.

Hän kiirehti Mouret'n jälkeen. Tämä oli jo saapunut alakertaan, Saint-Augustininkadun halliin, joka oli vastapäätä sisäänkäytävää, ja huusi kiivastuneena:

– Narrinako minua pidätte. Enkö käskenyt teitä panemaan siniset päivävarjot reunalle … korjatkaa tuoja pian!

Hän ei tyyntynyt. Kokonainen lauma poikia täytyi panna korjaamaan päivävarjonäyttelyä. Mouret käski hetkeksi sulkea ovetkin, kun huomasi ostajia tulevan, ja väitti sulkevansa tavaratalon kokonaan, jollei päivävarjoja saatu paikoilleen. Ne pilasivat hänen näyttelynsä. Hutin, Mignot ja muut taitavat näyttelynjärjestäjät tulivat katsomaan ja arvostelemaan, mutta eivät olleet ymmärtävinään isäntää, sillä he olivat toisen makusuunnan puoltajia.

Vihdoin ovet avattiin uudestaan ja väkeä tulvi sisään. Jo ensimmäisen tunnin aikana, ennen kuin talo vielä oli täynnäkään, syntyi sisäänkäytävässä sellainen tungos, että poliisin täytyi hajoittaa katuliikenteen esteenä olevia joukkoja. Mouret oli laskenut oikein. Taaja joukko taloudenhoitajia, pikkuporvariston rouvia ja myssypäisiä palvelijattaria hyökkäsi jäännöstavaroiden kimppuun. Kädet koholla he tutkivat riippuvia kankaita ja tyhjensivät köyhät kukkaronsa ostaakseen kolmenkymmenenviiden centimen pumpulikangasta, neljänkymmenenviiden centimen harmaata silkkivillaa ja varsinkin kolmenkymmenenkahdeksan centimen pukukangasta. Riuhtoen he tungeskelivat korien ja hyllyjen ympärillä, joista alennustavarat, kymmenen centimen pitsit, kahdenkymmenenviiden centimen nauhat, viidentoista centimen sukkanauhat, käsineet, alushameet, solmiot, miesten ja naisten sukat, katosivat kuin ahnaat joukot olisivat nielleet ne. Kylmästä säästä huolimatta yhä uusia ostajia tuli, niin etteivät kauppa-apulaiset, jotka myivät katukäytävällä, ennättäneet kaikkia palvella. Tungos oli niin suuri että eräs nainen loukkaantui vaikeasti ja pari lasta oli tukehtua joukon jalkoihin.

Pitkin päivää joukko yhä lisääntyi, yhden aikaan muodostui jonoja, jotka sulkivat liikenteen kuin kapinan aikana. Juuri kun rouva de Boves tyttärensä Blanchen kanssa pysähtyi epäröiden katukäytävälle, rouva Marty saapui hänkin tyttärensä Valentinen seurassa.

– Mikä väentungos! sanoi rouva de Boves. – Aivanhan tähän tukehtuu. En aikonut tullakaan, olin näet sairas, vuoteessa, mutta sitten päätin kumminkin käydä ulkona hengittämässä raitista ilmaa.

– Niin minäkin, sanoi rouva Marty. – Lupasin miehelleni käydä hänen sisarensa luona Montmartressa… Sitten ohikulkiessani tulin ajatelleeksi, että tarvitsen vähän nyöriä. Yhdentekeväähän on mistä ostaa, vai mitä? En tosiaankaan aio kuluttaa centimeäkään siitä yli. Enkä sitä paitsi tarvitsekaan muuta.

Puheistaan huolimatta he eivät kumpikaan voineet kääntää silmiään pois Naisten Aarreaitan ovesta, jota kohti voittamaton voima tuntui työntävän joukkoja.

– En tiedä menenkö ollenkaan, minua pelottaa, kuiskasi rouva de Boves.

– Blanche, lähdetään pois. Voimme joutua joukon jalkoihin.

Mutta hänen pelkonsa heikkeni ja hänen halunsa mennä minne muutkin pääsi voitolle, hän ei jaksanut vastustaa tungoksen houkuttelevaa kiusausta. Rouva Martykin meni mukaan toistaen toistamistaan:

– Varohan pukuani, Valentine! En tosiaankaan ole tällaista ennen nähnyt. Aivanhan ne kantavat muassaan. Minkähänlaista sisässä lienee?

Virta oli tempaissut heidät mukaansa, ja peräytyminen kävi mahdottomaksi. Niinkuin joki vetää uomaansa laaksossa pulppuavia vesiä, samaten asiakkaitten virta tuntui imevän itseensä kadullakulkijat hukuttaakseen pyörteihinsä asukkaat Pariisin kaikilta suunnilta. Hitaasti he siirtyivät eteenpäin, ahdistettuina joka puolelta, niin että he tuskin pääsivät hengittämään, pehmoisten olkapäiden ja pehmeän lämpimien vatsojen kannattamina. Heidän salainen mielihyvänsä kasvoi, sitä mukaa kun kulun hitaus kiihotti heidän uteliaisuuttaan. Silkkipukuisia naisia, pikkuporvariston rouvia vaatimattomissa asuissa, paljain päin tulleita tyttöjä tunkeili sekaisin, kaikki saman kuohuvan intohimon vallassa. Muutamat naisten joukkoon eksyneet miehet katselivat pulleiden povien saarroksista levottomina ympärilleen. Rehentelevän pulska imettäjä kohotti korkealle ilmaan kapalovauvaansa, joka kirkui ilosta. Toisaalla laiha ja kuiva nainen vihastui puhjeten rumiin sanoihin ja syyttäen naapuriaan tungoksessa murhayrityksestä.

– Pelkäänpä todellakin, että alushameeni jää minulta tänne, toisti rouva de Boves.

Mykkänä, kasvot vielä ulkoilman raitistamina, rouva Marty kohosi varpailleen nähdäkseen ennen muita päiden toisella puolen avautuvan myymälän avaruuksia. Hänen harmaissa silmissään olivat terät pienet niinkuin kissalla, kun se tulee päivänvalosta. Hän oli levänneen näköinen, kirkaskatseinen kuin vasta unesta herännyt.

– Oh, vihdoinkin! hän sanoi huoahtaen.

Rouvat pääsivät tungoksesta ja huomasivat joutuneensa Saint-Augustininkadun halliin. Heidän hämmästyksensä oli suuri, kun he näkivät, että se oli melkein tyhjä. Heistä tuntui, että täällä aukeni kevät heidän päästyään kadulla vallitsevasta pakkasesta. Ulkona riehuivat rakeita lennättävät, jäiset tuulet, mutta Aarreaitan gallerioissa kesähelteen kirkasvärisyys puhkesi kankaiden vaaleisiin vivahduksiin, kevätkuosien kepeyteen ja kirjavien päivävarjojen paljouteen.

– Mutta katsokaa! huudahti rouva de Boves tuijottaen kattoon.

Hän ihaili päivävarjonäyttelyä. Levitettyinä, pingoitettu kangas loistaen kuin kuperan kilven pinta, ne peittivät hallin katon lasiruuduista aina tammiseen seinälaudoitukseen asti. Ne kulkivat kiehkuroina pitkin yläkertojen holvikaaria, kiersivät köynnöksinä pylväitä, seurasivat suoraviivaisina reunuksina gallerioiden kaiteita kiiveten portaitakin keskeytymättöminä juovina; ja niiden tasasuhtaisessa järjestyksessä puhkeavat punaiset, vihreät, keltaiset värit peittivät joka paikassa seinät muistuttaen suuren kansanjuhlan kunniaksi sytytettyjä suuria venetsialaisia lyhtyjä. Nurkissa oli huokeammista päivävarjoista rakennettuja sekavia ryhmiä tai tähtiä, joiden vaaleansiniset, kerman- tai ruusunväriset vivahdukset johtivat mieleen yölampun himmeän valon, ja niiden yläpuolella leimusi suunnattoman suuria japanilaisia päivävarjoja, joissa kullankarvaiset kurjet halkoilivat purppuralta hohtavia taivaita.

Rouva Marty haki tarpeeksi kuvaavia sanoja ilmaisemaan ihastustaan, mutta ei osannut sanoa muuta kuin:

– Satumaista.

Sitten hän kääntyi katsoakseen minne mennä.

– Niin, missä sitä nyt ollaan. Nyöriä kai saa lyhyttavaraosastolta…

Ostan ja lähden sitten heti tieheni.

– Minä tulen mukaan, rouva de Boves sanoi. – Eikö niin, Blanche, käydään vain kerran katsomassa, ei sen enempää.

Mutta jo ovella he eksyivät. He kääntyivät vasemmalle, mutta kun osastoissa oli tapahtunut muutos, he eivät tulleetkaan lyhyttavaraosastoon, vaan osuivat poimukaulusosastoon ja sitten kaulusten ja kalvosinten osastoon. Matalakattoisissa huoneissa vallitsi painostava kuumuus, kostea ja umpinainen kuin kasvihuoneessa, ja kankaista erittyvät miedot hajut raskauttivat ilman, niin että kiertävien joukkojen askelten kaiku tukehtui siihen. Rouvat palasivat ovea kohti, mutta sen edemmäksi he eivät päässeet, sillä siellä oli edessä poistuvien naisten ja lasten joukko, jonka yläpuolella liiteli kokonainen pilvi punaisia ilmapalloja. Neljäkymmentätuhatta palloa oli varattu, ja poikia oli palkattu yksinomaan näiden pallojen jakamista varten. Nähdessään asiakkaiden poistuvan olisi voinut luulla ilmassa näkymättömien lankojen päässä kiirehtivän suunnattomia saippuakuplia, joihin päivävarjojen valohehku kuvastui. Koko tavaratalo kirkastui.

– Ovatpa nämä markkinat, sanoi rouva de Boves. – Ei enää tiedä minne mennä.

He eivät kuitenkaan voineet jäädä ovikäytävän tungokseen. Onneksi järjestyksenvalvoja Jouve tuli heidän avukseen. Tämä oleskeli tapansa mukaan eteisessä tarkastaen jokaista ohikulkevaa naista. Poliisivirkansa nojalla hän vahti varkaita, ja varsinkin hän piti silmällä raskaina olevia naisia, kun heidän silmiensä ilme herätti hänen epäluulonsa.

– Lyhyttavaraosasto, hyvät rouvat, on tuolla, vasemmalla, näettekö, trikootavaraosaston takana.

Rouva de Boves kiitti. Mutta rouva Marty kääntyi säikähtyneenä, kun ei enää nähnyt vieressään tytärtään. Lopuksi hän huomasi tämän kaukana Saint-Augustinin hallin toisessa päässä katselemassa suurella mielenkiinnolla frangi yhdeksänkymmenenviiden centimen naisten solmioita. Näitä myytiin eräältä pöydältä, mistä tavarat huudettiin kaupaksi, sillä Mouret, joka ei jättänyt ainoatakaan keinoa käyttämättä, piti tätä myyntitapaa varsin tehokkaana asiakkaiden huomion ja ostohalun herättämiseksi, ja hän pilkkasi muita kumppaneitaan, joiden mielestä tavaroiden tuli itse puhua puolestaan. Tätä myyntitapaa varten erityisesti palkatut, sukkeluuksia latelevat pariisilaiset tyhjäntoimittajat saivat kaupaksi suuret määrät vähäarvoista tusinatavaraa.

– Oi äiti, Valentine kuiskasi, – katso noita solmioita. Niihin on ommeltu nurkkaan pieni lintu.

Kauppa-apulainen suositteli tavaraa, sanoen että se oli täyttä silkkiä, että tehtailija oli tehnyt vararikon ja että niitä myytiin sentähden niin halvalla, ettei toiste tällaista tilaisuutta tarjoutuisi.

– Näinkö halvalla! Mahdotonta! rouva Marty sanoi ihastuen niinkuin tytärkin. – En kai köyhdy, vaikka ottaisin kaksikin.

Rouva de Boves katsoi halveksivasti häneen. Hän ei suvainnut tyrkyttämistä, ja se kauppias, joka kutsui luokseen, sai hänet heti pakenemaan. Rouva Marty puolestaan ei voinut ymmärtää toisen hermostunutta vastenmielisyyttä tavaransa puolesta puhuvaa kauppiasta kohtaan, sillä hänellä oli aivan toinen luonne, hän oli noita onnellisia naisia, jotka eivät pelkää väkivaltaa, vaan nauttivat julkisen tarjouksen mieltähivelevästä yllykkeestä, koska se sallii heidän pistää kätensä joka paikkaan ja käyttää aikansa tyhjiin puheisiin.

– Nyt, hän jatkoi innostuneesti, – nyöriä ostamaan!.. En tahdo enää muuta nähdäkään.

Mutta kun he saapuivat kaulaliina- ja käsineosastolle, hänen voimansa pettivät jälleen. Siinä hohti hajavalossa iloinen näyttely, joka ilahdutti ja hurmasi silmää. Tasasuhtaisesti järjestetyt pöydät muistuttivat kukkasarkoja ja tekivät hallista ranskalaisen kukkatarhan. Pöydän paljaalla puupinnalla valuivat silkkiset liinat kannettomista ylen täysistä rasioista tarjoten silmälle milloin kurjenpolvien heleää punaa, milloin petunian maitomaista valkeutta, milloin päivänkukkien kultaa tai verbenan taivaansinistä. Ja kauempana loisti messinkivarsien päissä toinen kukkamaailma, sinne tänne siroteltuja koristeliinoja, kääröistään avattuja nauhoja, kokonainen kirjava vyö, joka kiemurteli pöydillä, kierteli pylväitä ja lukuisiin peileihin kuvastuen kertautui loppumattomiin. Mutta varsinkin katsojia keräsi käsineistä rakennettu sveitsiläismaja, joka mestariteos oli Mignot'n keksimä ja jonka pystyttämiseen oli mennyt kaksi päivää. Mustat käsineet muodostivat alakerroksen; sitten oljenväriset, resedanvihreät sekä häränverelle vivahtavat muodostivat seinät ja reunustivat koristeina ikkunoita ja parvekkeita.

– Mitä rouva haluaa? kysyi Mignot, kun näki rouva Martyn liikkumattomana sveitsiläismajan edessä. – Tässä on pesunahkahansikkaita yksi frangi seitsemänkymmentäviisi, parasta lajia.

Mignot oli väsymätön tyrkyttäjä, joka pöytänsä takaa puhutteli kaikkia ohikulkijoita imarrellen heitä kohteliaisuuksilla. Kun rouva Marty kielsi päänpudistuksella, hän jatkoi:

– Tyrolin hansikkaita yhteen frangiin kahteenkymmeneenviiteen, Torinon hansikkaita lapsille kirjauksin koristettuja kaikenvärisiä…

– Ei kiitos, en tarvitse mitään, rouva Marty julisti.

Mutta Mignot arvasi hänen äänensä vivahduksesta, ettei hänen kiellossaan ollut tarpeeksi pontta, ja pani siekailematta hänen eteensä parin viimeksi mainitsemiaan käsineitä. Rouva Marty ei jaksanut enää vastustaa, vaan osti yhden parin. Huomatessaan rouva de Boves'n katsovan häneen hymyillen hän punastui.

– Olen hirveän lapsellinen, vai mitä! Jos en kiirehdi nyöriäni ostamaan ja pakene sitten, olen hukassa.

Onnettomuudeksi oli lyhyttavaraosastolla sellainen tungos, ettei hän voinut heti toimittaa asiaansa. Rouvat odottivat kymmenen minuuttia ja alkoivat jo tuskastua, kun saivat muuta ajattelemista nähdessään rouva Bourdelais'n, joka kolmen lapsensa kanssa sattui heidän viereensä. Tämä selitteli käytännölliseen elämään perehtyneen naisen tyyneydellä, että oli tahtonut näyttää näyttelyn lapsilleen. Madeleine oli kymmenen, Edmond kahdeksan ja Lucien neljän vuoden vanha, ja he nauroivat ilosta. Käynti oli heille huviretki, joka ei paljoa maksanut ja joka jo aikoja sitten oli luvattu.

– Mutta nuo punaiset päivävarjot ovat mukavia, sanoi äkkiä rouva Marty, joka väsyneenä pitkään odottamiseen polki jalkaansa kärsimättömästi. – Mitä jos ostaisin yhden.

Hän valitsi yhden, neljäntoista frangin viidenkymmenen centimen hintaisen. Rouva Bourdelais sanoi hänelle ystävällisesti seurattuaan kauppaa moittivin katsein:

– Teidän ei olisi pitänyt kiirehtiä. Kuukauden kuluttua olisitte voinut saada sen kymmenellä frangilla… Minua he eivät ainakaan petä.

Hän alkoi tehdä selkoa havainnoista, joita hän säästäväisenä perheenemäntänä oli tehnyt. Koska tavaratalot säännöllisesti alensivat hintaa, tarvitsi vain odottaa ostaakseen halvalla. Hän ei ainakaan suostunut niiden nylkemisjärjestelmään, päinvastoin hän osasi käyttää hyväkseen todella hyviä tilaisuuksia. Ja hän kerskasi menettelevänsä niin taitavasti, etteivät he saaneet häneltä vähääkään voittoa, väittipä vielä tuntevansa vain iloa heidän vahingostaan.

– Kuulkaahan, sanoi hän lopuksi, – olen luvannut lapsille mennä heidän kanssaan yläkerran lukusaliin kuvia katsomaan… Tulkaa tekin mukaan, onhan teillä aikaa.

Rouva Marty unohti nyörinsä ja suostui heti, mutta rouva de Boves kieltäytyi sanoen kiertävänsä mieluummin alakertaa. Ja voisivathan he sitä paitsi myöhemmin tavata yläkerrassa. Rouva Bourdelais etsi portaita, mutta samassa hän huomasi hissin ja työnsi lapsensa siihen suodakseen heille vielä senkin huvin. Rouva Marty ja Valentine menivät hekin pieneen häkkiin, joka kävi sangen ahtaaksi, mutta he katselivat niin hartaasti peilejä, samettisia istuimia ja sirotekoisia kupariovia, että saapuivat toiseen kerrokseen huomaamattakaan tasaisesti liukuvaa nousua. Siellä odotti heitä uusi yllätys. Pitsiosaston ohi kuljettuaan he saapuivat tarjoiluhuoneeseen, jossa rouva Bourdelais juotti lapsilaumalleen limonaadia. Tarjoiluhuone oli neliömäinen sali, jossa oli leveä marmorinen pöytä. Kummassakin päässä hopeiset suihkukaivot heittivät ilmaan hienon suihkun, ja takana oli hyllyt täynnä pulloja. Kolmella pojalla oli täysi työ lasien pyyhkimisessä ja täyttämisessä. Janoisen ostajakunnan hillitsemiseksi oli pöytä täytynyt ympäröidä sametilla päällystetyllä kaiteella, jonka takana asiakkaat jonossa odottivat vuoroaan, niinkuin teatterien lippumyymälässä. Täällä oli alituinen tungos, ja moni nautti niin innokkaasti ilmaiseksi tarjottuja herkkuja, että tuli pahoinvoivaksi.

– Kas, minne he nyt hävisivät, sanoi rouva Bourdelais päästyään tungoksesta ja pyyhittyään lasten suut.

Rouva Marty tyttärineen oli jo kaukana hallin toisessa päässä. Rouva Bourdelais näki heidän koettavan hameita ja ostavan yhden. Heidän vastustusvoimansa oli nähtävästi lopussa, ja äiti ja tytär katosivat näkyvistä ostamiskiihkon valtaamina.

Kun rouva Bourdelais tuli luku- ja kirjoitussaliin, hän asetti lapset istumaan ison pöydän ääreen ja meni hakemaan heille valokuva-albumeja. Ison salin holvikatto oli täynnä kultakoristeita, ja sen kummassakin päässä oli valtavat kamiinat. Keskinkertaisia, mutta komeasti kehystettyjä tauluja oli seinillä, kummallakin puolella avautuvat, tavarataloa hallitsevat holvikattoiset lehterit oli erotettu salista pylväillä, joiden välissä oli suuria, majolikamaljakoissa kasvavia palmuja. Sanomalehdillä, aikakauskirjoilla, kirjepaperilla ja kirjoitusneuvoilla sälytetyn laajan pöydän ympärillä istui äänetön yleisö. Jotkut naiset riisuivat käsineensä kirjoittaakseen kirjeitä tavaratalon nimikirjaimin varustetulle paperille, jonka painetun alkukirjoituksen he pyyhkäisivät yli kynänvedolla. Miehiä istui mukavissa nojatuoleissa lukemassa sanomalehtiä. Mutta useimmat viivyttelivät tekemättä mitään: miehiä odottamassa vaimojaan, jotka irti päästyään kiersivät osastoja; nuoria naisia odottaen rakastettunsa tuloa; vanhoja sukulaisia, joita oli tuotu sinne pois mentäessä haettaviksi niinkuin kepit ja sateenvarjot haetaan. Ja he lepäsivät ylhäällä luoden silloin tällöin parvekkeilta silmäyksen alakerran leveisiin käytäviin ja halleihin, joiden kaukaiset äänet yhtyivät kynien rapinaan ja sanomalehtien kahinaan.

Rouvat poistuivat yhdessä. Rouva Marty valitti katuvansa ompelupöydän ostoa, koska ei tarvinnut sellaista, mutta rouva Guibal lohdutti häntä levollisella äänellä:

– Vähätpä siitä, hän sanoi, – voitte palauttaa pöydän. Eihän se ole sen kummempaa, näittehän… Antakaa vain tuoda se kotiinne ja asettaa saliinne koetteeksi. Jollei se sitten miellytä, niin lähettäkää takaisin. Sillähän siitä pääsette.

– Niin, tosiaankin, huudahti rouva Marty. – Jos mieheni suuttuu, niin palautan kaikki.

Nyt hän tiesi millä puolustautua eikä sen koommin enää hillinnyt itseään, vaan osti mitä eteen sattui ajattelemattakaan palauttamista, sillä hän ei ollut niitä naisia, jotka luopuvat hankkimastaan hyvästä.

Vihdoinkin rouvat saapuivat kävelypukuosastolle. Denise aikoi luovuttaa rouva Desforges'in ostaman kankaan eräälle osaston myyjättärelle, kun Henriette äkkiä tuntui muuttavan mieltään ja sanoi, että hän päätti sittenkin ottaa erään koettamistaan matkapuvuista, sen vaaleanharmaan. Denisen täytyi suostua odottamaan saattaakseen hänet takaisin valmiiden vaatteiden osastolle. Denise ei ollut vihainen; hän ymmärsi, että toinen tahtoi nöyryyttää häntä kohtelemalla häntä käskyläisenään, mutta hän oli vannonut täyttävänsä joka kohdassa velvollisuutensa ja pysyi edelleen tyynenä huolimatta kapinallisen ylpeytensä vastaväitteistä. Rouva Desforges ei ostanut mitään kävelypukuosastolta.

– Voi, äiti, Valentine huudahti, – katso tuota sievää pukua!

Sopisikohan se minulle?

Rouva Guibal selitti hiljaa rouva Martylle, kuinka hänen oli tapana tehdä. Jos hän mieltyi johonkin tavaratalon pukuun, hän käski lähettää sen kotiin, otti siitä mallin ja palautti sen sitten takaisin. Rouva Marty ei muuta neuvoa tarvinnut, vaan osti heti puvun tyttärelleen kuiskaten:

– Niin tosiaankin. Olettepa te käytännöllinen, hyvä rouva.

Tuolista oli täytynyt luopua. Se oli jätetty huonekaluosastolle ompelupöydän viereen. Taakka oli käynyt liian raskaaksi. Tavarat koottiin erääseen kassaan toimitettaviksi sitten lähettämöön.

Taas seurue lähti harhailemaan, yhä Denisen saattamana. Heidät nähtiin uudelleen osastoilla, portaita kiipeämässä, gallerioita vaeltamassa. Joka paikassa he tapasivat ystäviä ja tuttavia, viivyttelivät ja puhelivat. He sattuivat myös tapaamaan rouva Bourdelais'n lapsineen, joka palasi lukusalista. Lapsilla oli kaikilla oma kannettavansa. Madeleinella oli kainalossa käärö, jossa oli puku, Edmond heilutti käsivarrellaan kokonaista kasaa pieniä kenkiä, nuorin, Lucien, ylpeili komea sotilaslakki päässä.

– Vai olet sinäkin täällä, rouva Desforges sanoi nauraen entiselle koulutoverilleen.

– No älähän muuta, vastasi rouva Bourdelais. – Olen aivan vihoissani. Nyt he jo käyttävät hyväkseen lapsiraukkoja langettaakseen meitä kiusaukseen. Te tiedätte kyllä, olenko tuhlaavainen itseni tähden. Mutta kuka voi kieltää lapsilta mitä heidän mielensä tekee. Olin tuonut heidät tänne huvimatkalle ja nyt minä tyhjennän koko tavaratalon.

Mouret, joka käveli vielä Vallagnoscin ja herra de Boves'in kanssa, sattui kuulemaan mitä hän sanoi ja katsoi häneen hymyillen. Rouva Bourdelais huomasi sen ja puoleksi leikillä, puoleksi täydellä todella valitti hänellekin noista äidin hellyydelle viritetyistä satimista. Ajatus, ettei hänkään pystynyt pysymään lujana, kiusasi häntä, ja Mouret, joka huomasi sen, nautti voitostaan. Herra de Boves oli toiminut niin taitavasti, että oli päässyt jälleen rouva Guibalin lähelle, jota hän nyt seurasi koettaen vieläkin eksyttää Vallagnoscin luotaan; mutta tämä, joka oli väsynyt tungokseen, kiirehti seuraamaan häntä. Denisen oli jälleen täytynyt pysähtyä odottaakseen rouvia. Hän seisoi heihin selin, eikä Mouret puolestaan ollut häntä näkevinään. Rouva Desforges, joka piti heitä silmällä, ei tästä lohduttautunut; päinvastoin hänen mustasukkaisuudesta teroittunut katseensa oivalsi heti mitä hänen tuli ajatella, ja hän mietti kuinka todistaisi Mouret'n syylliseksi tämän kulkiessa hänen vieressään talon kohteliaana isäntänä.

Herra de Boves ja Vallagnosc, jotka menivät edellä rouva Guibalin kanssa, saapuivat pitsiosastolle. Tämä oli sijoitettu loisteliaasti sisustettuun saliin, jonka kaapit olivat täynnä leikkauksin koristettuja laatikoita. Punaisella sametilla päällystettyjen patsaiden ympärillä kierteli valkeita pitsejä, ja pitsikiehkuroita riippui katossa huoneen päästä päähän. Pöydät olivat kukkuroillaan valenciennekääröjä ja kaikenlaisia sekä koneella kudottuja että käsin nyplättyjä töitä. Perällä kaksi naista katseli pitsejä, joita Deloche levitteli sinipunervalla silkillä päällystettyä näytetaulua vastaan. He näkyivät epäröivän mitä ottaa.

– Odottakaa, sanoi Vallagnosc hämmästyneenä, – tehän sanoitte rouva de Boves'in olevan sairas… Mutta tuossahan hän on näytetaulun edessä neiti Blanchen kanssa.

Kreivi säpsähti vilkaisten vastoin tahtoaan rouva Guibaliin.

– Tosiaankin, sanoi hän.

Salissa oli hyvin kuuma. Asiakkaat, jotka olivat vähällä tukehtua, katselivat ympärilleen kiiltävin silmin, kasvot kalpeina. Kaikista tavaratalon kiusauksista tämä osasto oli vaikein vastustaa, se oli lankeemuksen varmin valmistaja, kadotuksen kuilu, johon väkevimmätkin sortuivat. Kädet eksyivät väkisinkin uhkuviin pitsikasoihin, ja hivelemisen nautinto värisytti sormia.

– Kyllä perheenne nyt taitaa tuhlata koko omaisuutenne, jatkoi

Vallagnosc, jota kohtaus nauratti.

– Eikö mitä, sanoi kreivi, jolla ei ollut syytä pelkoon, sillä hän tiesi, ettei antanut vaimolleen mitä tuhlata.

Kreivitär, joka tyttärensä kanssa oli kiertänyt kaikki osastot mitään ostamatta, oli nyt pitsiosastolle jouduttuaan sitä suuremman ostohimon vallassa, koska hänen oli täytynyt kieltää itseltään vähimmänkin oikun tyydyttäminen. Hän jaksoi tuskin enää pysyä pystyssäkään myyntipöydän edessä. Hänen pitsiläjään uponnut kätensä kävi raukeaksi, ja hän tunsi kuuman väreen kohoavan käsivarsia myöten olkapäihin saakka. Äkkiä, kun hänen tyttärensä katsoi toisaanne ja myyjä sattui hetkeksi poistumaan, hän tarttui nypläyskääröön pistääkseen sen päällysvaippansa alle. Mutta hän päästi sen säpsähtäen kädestään kuullessaan samassa Vallagnoscin sanovan hilpeästi:

– Nytpä yllätin teidät, rouva!

Kreivitär oli käynyt aivan kalpeaksi eikä tiennyt mitä vastata. Sitten hän selitti, että oli tuntenut itsensä paremmaksi ja tahtonut käydä hengittämässä raitista ilmaa virkistyäkseen. Huomatessaan, että hänen miehensä oli rouva Guibalin seurassa, hän tointui kokonaan ja katsoi tätä niin arvokkaan näköisenä, että tämä kiirehti sanomaan:

– Kävelin täällä rouva Desforges'in kanssa, kun nämä herrat sattuivat tulemaan vastaan.

Samassa toisetkin rouvat saapuivat. Mouret oli saattanut heidät tänne asti ja pidätti heitä vielä vähän aikaa osoittaakseen heille isä Jouvea, joka yhä seurasi raskaana olevaa naista ja hänen ystävätärtään. Merkillistä, kuinka paljon varkaita saatiin kiinni varsinkin pitsiosastolla! Rouva de Boves kuunteli heidän puhettaan ja kuvitteli mielessään miltä hän itse olisi näyttänyt kahden santarmin välissä kulkemassa, hän, neljänkymmenenviiden vanha, muhkea rouva, ylhäisen virkamiehen puoliso. Mutta omantunnon vaivoja hänellä ei ollut; päinvastoin hän ajatteli, että hänen olisi pitänyt pistää pitsikäärö hihaan. Sillä välin Jouve, joka ei enää jaksanut odottaa, että tapaisi varjostamansa naisen itse teosta, ja joka luuli tämän pistäneen taskuihinsa yhtä ja toista niin taitavasti, että se oli jäänyt häneltä huomaamatta, päätti vihdoinkin pidättää hänet. Mutta vietyään hänet syrjään ja tutkittuaan hänen vaatteitaan hän suuresti hämmästyi, kun ei löytänyt mitään, ei solmiota ei edes nappiakaan. Mutta ystävätär oli kadonnut. Äkkiä asia selveni Jouvelle. Tämän naisen tehtävä oli vain vetää järjestyksenvalvojan huomio puoleensa toisen varastaessa.

Asia huvitti suuresti rouvia. Mouret hiukan hämillään sanoi vain:

– Eipä isä Jouve tällä kertaa onnistunutkaan… Mutta uskokaa minua, kyllä hän toiste tietää.

– Oh, päätteli Vallagnosc, – ei hänestä taida olla virkaansa… Ja sitä paitsi, kuka käski teidän levittää kaikkialle niin paljon komeuksia? Oma syynne, jos teiltä varastetaan. Ei pidä johdattaa turvattomia naisia sellaisiin kiusauksiin.

Tämä viimeinen huomautus oli kuin päivän loppusävel, ja se kajahti kimeästi tavaratalon kuohuttavassa kuumeessa. Naiset erosivat toisistaan ja kiersivät pois mennessään vielä kerran sekaisin pengottuja osastoja. Kello oli neljä, ja auringon viistoon lankeavat säteet tulvivat laajoista ikkunoista kirkastaen syrjästä hallien lasiruutuja. Tähän tulipalon hohdetta muistuttavaan kirkkauteen kohosi kultaisena höyrynä väkijoukon jalkojen nostattama paksu pöly. Keskushallia pitkin kulki leveä valojuova, jonka leimuavaa pohjaa vasten kuvastui kiertoportaiden ja riippusiltojen ilmassa notkuva rautaverkko. Kattofriisien mosaiikit ja fajanssit välkähtelivät, ja runsaat kultaukset sytyttivät tuleen seinien vihreät ja punaiset maalaukset. Kokonaisuus näytti hehkuvalta roviolta, missä paloivat tavaranäyttelyt, käsine- ja solmiopalatsit, nauha- ja pitsikiehkurat, villa- ja puuvillakankaiden pinot, silkki- ja fulardikukkia kasvavat kukkasarat. Peilit heittivät häikäiseviä heijastuksia, päivävarjojen pingoitetut silkit hohtivat niinkuin metallikilvet, ja etäällä, varjossa uinuvien alueiden tuolla puolen, puhkesi kaukaisia kirkkauksia, kultaisessa loisteessa kylpeviä osastoja.

Tämän viimeisen hetken kestäessä, keskellä tätä tulista kuumuutta naiset hallitsivat. He olivat väkirynnäköllä vallanneet tavaratalon ja pystyttäneet leirinsä luhistuneiden tavarakasojen keskelle. Uupuneet ja huumaantuneet myyjät olivat muuttuneet heidän orjikseen, heidän tavaroikseen, joiden suhteen he menettelivät mielensä mukaan tyrannin julmuudella. Suurikokoiset naiset työnsivät tyrkkien tieltään mitä eteen sattui; pienikasvuisetkin tekeytyivät mahtaviksi vaatien itselleen tilaa. Kaikki he liikkuivat pää pystyssä, ujostelematta, niinkuin kotonaan, nauttien talon tarjoamista sulouksista ja keräten huostaansa minkä voivat. Rouva Bourdelais, joka halusi menoistaan korvausta, oli vienyt lapsensa toisenkin kerran tarjoiluhuoneeseen, jonne muutkin ostajat nyt töytäsivät kuin nälkään nääntyvät. Äidit niinkuin lapsetkin ahmivat. Kahdeksankymmentä litraa mehua ja seitsemänkymmentä pulloa viiniä oli juotu siitä kun ovet avattiin. Ostettuaan matkapukunsa oli rouva Desforges pyytänyt kassasta malleja; sitten hän oli lähtenyt pois miettien kuinka saisi Denisen luokseen kotiinsa nöyryyttääkseen häntä Mouret'n läsnäollessa. Heidän käytöksestään hän sitten päättelisi millä kannalla asiat olivat. Herra de Boves'n onnistui vihdoinkin pujahtaa seurastaan pakoon ja hän katosi rouva Guibalin kanssa tungokseen, kun taas rouva de Boves Blanchen ja Vallagnoscin seurassa meni omalle taholleen pyydettyään itselleen ilmapallon, vaikka eivät olleet mitään ostaneetkaan. Olihan hänellä ainakin se kotiin vietäväksi, niin ettei hänen tarvinnut palata tyhjin käsin, ja saattoihan hän sitten antaa sen ovenvartijan pikku tyttärelle. Ilmapalloja oli jaettu neljättäkymmentätuhatta, ja kaikki olivat kelluttuaan kotvan aikaa tavaratalon kuumassa ilmassa lähteneet Pariisin katuja kiertämään ja kohottamaan taivaaseen Naisten Aarreaitan nimeä.

Kello löi viisi. Äskeisestä seurueesta rouva Marty tyttärineen oli ainoa, joka viivytteli tavaratalossa päivän myrskyiseen loppukohtaukseen asti. Hän ei voinut riistäytyä irti; hän palasi aina takaisin, vaikka ei tarvinnut mitään, kyllästymättömän uteliaisuutensa ajamana. Tällä hetkellä mainostamisen ruoskimat joukot menettivät viimeisenkin järkensä. Sanomalehti- ja seinäilmoituksiin tuhlatut tuhannet, kaikkiin maailman ääriin lähetetyt sadattuhannet hintaluettelot kantoivat hedelmänsä ja vaikuttivat kiihottavasti naisten hermoihin kukkaroidenkin käytyä tyhjiksi. Mouret'n kaikki keksinnöt, hinnanalennusjärjestelmä, tavaran palauttamisoikeus ja nuo lukemattomat ylellisyystavarat, joita lakkaamatta ilmestyi uusia, tärisyttivät ostajien aivoja. Rouva Marty viivytteli huutokauppapöytien edessä kuunnellen myyjien käheiksi käyneitä ääniä, kassaan vierivien kultarahojen helinää ja pohjakerrokseen heitettyjen tavarapakettien putoamista. Hän kiersi vieläkin kerran alakerran osastoja katsellakseen silkki- ja villakankaita, käsineitä ja solmioita. Sitten hän kiipesi yläkertaan notkuvia portaita ja siltoja myöten, palasi valmiiden vaatteiden, valkotavaroiden ja pitsien osastoille ja ulotti matkansa huonekalu- ja makuuvaateosastoihin asti. Joka paikassa myyjät ja myyjättäret, Hutin, Favier, Liénard ja Mignot, Deloche, Pauline, Denise, vaikka tuskin enää jaksoivat pystyssä pysyä, saavuttivat ihmeellisiä tuloksia käyttäen hyväkseen ylimmilleen yltynyttä ostokuumetta. Kuume oli pitkin päivää kiihtymistään kiihtynyt sitä myöten kun kankaista lähtevät hajut olivat kohonneet naisten päähän. Innostus oli nyt leimahtanut ilmituleen ilta-auringon paahtaessa. Rouva Martyn kasvot olivat kiihottuneet ja hermostuneet niinkuin viinistä juopuneen lapsen. Hänen sisääntullessa kirkkaat silmänsä ja ulkoilman pakkasesta raitistuneet kasvonsa olivat vähitellen tylsyneet kaikkien komeuksien, värien ja intohimoja yllyttävien tuoksujen vaikutuksesta. Kun hän vihdoinkin päätti lähteä ilmoitettuaan kassaan, että aikoi maksaa kotona hirvittävän korkeaksi kohonneen laskunsa, hänellä oli sairaan kuihtuneet kasvot ja laajentuneet, elottomat silmät. Ovikäytävässä hänen täytyi taistella henkensä kaupalla ennenkuin pääsi irti tungoksesta. Sitten katukäytävälle jouduttuaan ja löydettyään tyttärensä, josta oli eksynyt, häntä värisytti ilman viileys ja häntä alkoi peloittaa suurmyymälöiden hermoja kiihottava meno.

Illalla, kun Denise palasi päivälliseltä, makasiinin poika toi hänelle sanan:

– Neiti, teitä odotetaan johtokunnassa.

Denise oli kokonaan unohtanut johtajan aamulla antaman käskyn ja kiirehti nyt kutsua noudattamaan. Mouret odotti häntä seisoen pöytänsä ääressä. Denise jätti oven auki tullessaan.

– Olemme tyytyväisiä teihin, sanoi Mouret, – ja olemme tahtoneet palkita teitä… Tiedättehän miten sopimattomalla tavalla rouva Frédéric on eronnut palveluksesta. Huomispäivästä lähtien saatte astua hänen sijalleen alajohtajattaren paikalle.

Denise kuunteli häntä jäykkänä hämmästyksestä. Hän kuiskasi vapisevalla äänellä:

– Mutta, herra, onhan osastolla muita, vanhempia.

– Olkoon vain, jatkoi Mouret, – mitä se tekee? Te olette taitavin ja luotettavin, ja minä valitsen teidät. Se on luonnollista… Ettekö ole siitä mielissänne?

Denise punastui. Ensi hetken säikähdys suli siihen äärettömään autuuden tunteeseen, joka syntyi hänen rinnassaan tuon odottamattoman yllätyksen johdosta. Miksi olikaan hänen mieleensä ensimmäiseksi johtunut muiden arvelut hänen onnensa johdosta, kun se joutuisi heidän tiedokseen. Häntä alkoi hävettää suuresta kiitollisuudestaan huolimatta. Mouret katseli hymyillen tyttöä, joka seisoi siinä yksinkertaisessa mustassa silkkipuvussaan, komea tukka ainoana koristeenaan. Kuinka hänen olemuksensa olikaan hienostunut, hänen ihonsa valkea ja hänen kasvojensa ilme lempeä ja vakava! Tuo sairaalloisen näköinen pikku tyttö, joka ei osannut herättää kenenkään huomiota, oli kehittynyt sanomattoman viehättäväksi naiseksi.

– Olette kovin hyvä, herra, sammalsi Denise. – En tiedä kuinka kiittää…

Mutta hän ei päässyt jatkamaan. Ovessa näkyi Lhomme, joka terveellä kädellään kantoi nahkaista säkkiä, ja toisella, vaivaisella käsivarrellaan painoi rintaansa vasten suunnatonta salkkua. Hänen takanaan hänen poikansa Albert vapisten taakkansa painosta toi sylissään kokonaisen kuorman muita säkkejä.

– Viisisataakahdeksankymmentäseitsemän tuhatta kaksisataakymmenen frangia kolmekymmentä centimea, huusi kassanhoitaja, jonka kuluneet kasvot kirkastuivat tuloksen johdosta päivänpaisteisiksi.

Niin suuriksi eivät päivän tulot Aarreaitassa koskaan ennen olleet kohonneet. Kaukaa tavaratalon syvyyksistä, joiden halki Lhomme oli laahannut taakkansa, raskaasti astuen niinkuin liian suurta kuormaa kantava härkä, kuului innokkaita hyvähuutoja henkilökunnan hämmästyksen ja ilon ilmauksina.

– Oivallista, huudahti Mouret. – Jättäkää siihen ja levätkää, sillä ettehän enää jaksa. Kyllä minä sitten toimitan rahat keskuskassaan… Niin, niin kirjoituspöydälleni kaikki! Tahdon nähdä koko kasan.

Hän oli iloinen kuin lapsi. Kassanhoitaja ja hänen poikansa purkivat kuormansa. Kirkas kullan helinä kuului, kun Lhommen säkki kolahti pöytään. Yksi säkeistä aukeni heittäen veralle kirkkaan hopeajuovan, ja salkusta näkyi setelien ja arvopaperien reunoja. Toinen puoli kirjoituspöydästä peittyi kokonaan kymmenessä tunnissa kerättyjen rikkauksien alle.

Kun kassanhoitaja pyyhittyään hien otsaltaan oli poistunut poikansa kanssa, Mouret vajosi hetkeksi liikkumattomana katsomaan rahoja. Sitten hän kohotti päätään ja huomattuaan Denisen, joka oli vetäytynyt syrjään, rupesi uudestaan hymyilemään ja pyysi tämän luokseen. Hän lupasi tälle leikillisesti niin paljon rahoja kuin kouraan mahtui:

– Malttakaahan, hän sanoi, ja hänen leikkisän äänensä pohjalla värähti lemmenleikin jännitys, ottakaa tuosta! Lyön vetoa, ettei siihen mahdu tuhatta frangiakaan. Teidän kätenne on niin pieni.

Denise peräytyi. Oliko tuo rakkautta? Äkkiä hän ymmärsi, ja hän tajusi Mouret'n sydämessä vähitellen kehittyneen palavan himon. Hänen oma sydämensä alkoi takoa hurjasti, ja hän joutui siitä yhä enemmän hämilleen. Tarvitsiko häntä loukata rahantarjouksella, kun hänen kiitollisuutensa oli niin äärettömän suuri, että yksi ainoa ystävyyden sana olisi riittänyt voittamaan hänet. Mouret jatkoi leikkipuheitaan, kun samassa Bourdoncle saapui muka ilmoittaakseen hänelle, että Aarreaitassa käyneiden ostajien luku nousi sinä päivänä seitsemäänkymmeneentuhanteen. Denise katosi vielä kerran kiitettyään huoneesta.

X

Elokuun ensimmäinen sunnuntai oli määrätty inventoimispäiväksi, työ oli suoritettava päivässä. Niinkuin arkenakin tavaratalon koko henkilökunta oli paikoillaan jo aamusta alkaen, ja työ alkoi ostajista tyhjässä myymälässä suljettujen ovien takana.

Denise ei tullut kahdeksalta niinkuin muut myyjättäret. Hän oli nyrjäyttänyt perjantaina jalkansa noustessaan ompeluhuoneiston portaita, ja hänen oli täytynyt pysyä liikkumatta huoneessaan. Nyt jalka alkoi jo parantua, mutta kun hän tiesi Aurélie rouvan ystäväkseen, hän ei pitänyt kiirettä, vaan viivytteli kenkien panossa aikoen kumminkin käydä osastolla. Myyjättärien huoneet sijaitsivat nyt uuden rakennuksen viidennessä kerroksessa Monsignynkadun varrella. Niitä oli kuusikymmentä, sijoitettuina kahteen riviin käytävän kummallekin puolelle, ja ne olivat mukavammat kuin entiset, vaikka kalustuksessa ei ollut eroa entisiin: sama suuri kaappi, rautasänky ja pieni pähkinäpuinen pesupöytä. Myyjättärien kotielämä alkoi muodostua upeammaksi ja ylellisemmäksi. Kilpailtiin jopa, kuka käytti kalliimpia saippuoita ja hienompia alusvaatteita. Luonnollisen kehityksen pakosta he yhä enemmän muistuttivat porvariston naisia, sitä myöten kuin heidän elämänehtonsa paranivat, vaikka eivät vielä tietysti kiireisessä kotielämässään voineet kokonaan luopua oven paiskaamisesta ja rumien sanojen käyttämisestä. Alajohtajattaren huone, jossa Denise nyt asui, oli suurin, ja katon taitteessa olevat ikkunat olivat kadulle päin. Denise oli rikastunut ja hankkinut itselleen punaisen höyhenpatjan, joka kuulsi pitsikuteisen päällyspeitteen alta. Kaapin edessä oli pieni matto ja pöydällä kuihtui ruusuja sinisissä lasimaljakoissa.

Saatuaan kengät jalkaan Denise koetti kävellä huoneessaan. Hänen täytyi nojautua huonekaluihin, sillä jalka petti vielä. Mutta vähitellen hän alkoi tottua. Onneksi hän ei ollut luvannut mennä setä Baudun luo päivälliselle ja oli pyytänyt tätiä käymään rouva Gras'n luona hakemassa Pépén kävelemään. Jean, joka oli pistäytynyt hänen luonaan illalla, oli sanonut aikovansa syödä päivällistä sedän luona. Denise jatkoi hiljalleen jalkansa totuttamista, ajatellen että piti mennä illalla ajoissa nukkumaan, jotta saisi kunnollisesti levätyksi, kun makuuhuoneiden hoitaja rouva Cabin koputettuaan ovelle astui salaperäisen näköisenä sisään ja toi hänelle kirjeen.

Jäätyään yksin Denise ihmetellen naisen outoa hymyä avasi kirjeen. Mutta hänen täytyi istuutua nähdessään mitä se sisälsi. Kirje oli Mouret'lta, joka onnitteli häntä hänen paranemisestaan ja pyysi häntä illalla luokseen syömään päivällistä, koska vielä oli varomatonta mennä ulos. Näissä tuttavallisissa ja isällistä huolenpitoa ilmaisevissa sanoissa ei ollut mitään loukkaavaa, mutta Denise ei voinut erehtyä niiden merkityksestä. Mouret'n päivälliskutsut olivat tarpeeksi tunnetut Aarreaitassa, niin että ne olivat käyneet sananparreksi. Clara oli ollut päivällisillä, muut myös, kaikki, joita isäntä suosi. Päivällisiä seurasi jälkiruoka, niinkuin miesmyyjät ilvehtien sanoivat. Denisen posket peittyivät hehkuvaan punaan. Kirje putosi hänen syliinsä ja sykkivin sydämin hän istui kauan katsellen ylös ikkunan häikäisevää valoa. Tässä samassa huoneessa tarkatessaan unettomina öinä sydäntään hän oli tunnustanut itselleen, että jos hän vieläkin vavahti Mouret'n ohikulkiessa, niin se ei ollut pelkoa. Ahdistava kauhu, joka oli ennen hänet vallannut Mouret'n läsnäollessa, ei voinut olla muuta kuin alkavaa rakkautta, josta hän oli ollut tietämätön ja jota hän lapsellisessa arkuudessaan säikähti. Hän ei etsinyt verukkeita; hän myönsi suoraan rakastaneensa häntä aina, siitä hetkestä asti, jolloin ensi kerran oli seisonut hänen edessään vavisten ja sammaltaen, änkyttäen kun pelkäsi häntä kuollakseen, ja silloinkin kun hänen sydämensä hellyydentarpeessaan turvautui epätoivoisesti Hutiniin. Hän olisi kenties voinut antautua toiselle, mutta hän ei olisi koskaan voinut rakastaa toista niin suurella rakkaudella kuin tuota miestä, jonka katse pelotti häntä. Koko hänen menneisyytensä kuvastui hänelle ikkunan kirkkautta vasten: ensi aikojen kovat kokemukset, suloinen kävelymatka Tuileries'n puiston siimeksessä, himoitseva hellyys, jonka kohteena hän tunsi olleensa siitä hetkestä asti kun oli palannut tänne. Kirje luisui hänen sylistään lattialle, mutta Denise katsoi yhä ikkunaan, jonka kirkkaus sokaisi hänet.

Äkkiä hänen ovelleen kolkutettiin. Hän korjasi kirjeen lattialta ja kätkien sen taskuunsa meni aukaisemaan. Se oli Pauline, joka oli paennut osastoltaan jollakin tekosyyllä tullakseen hetkeksi juttelemaan hänen kanssaan.

– Joko alatte parantua, ystäväni? sanoi hän. – Eihän teitä enää nykyään näekään.

Mutta koska ohjesääntö kielsi käymästä huoneissa työn aikana ja varsinkin kahden, Denise vei vieraansa käytävän päässä sijaitsevaan seurusteluhuoneeseen, jonka johtaja hyväntahtoisesti oli sisustuttanut myyjättärilleen ja jossa heidän oli lupa tehdä käsitöitä ja puhella yhteentoista asti illalla. Huone, jonka seinät olivat valkeat ja kultakoristeiset, muistutti alastomuudessaan hotellin salia. Yhdellä seinällä oli piano ja keskellä huonetta pyöreä pöytä, jonka ympärillä oli valkeilla irtopäällyksillä peitettyjä nojatuoleja ja sohvia. Vietettyään siellä muutamia iltoja, niin kauan kun huoneella vielä oli uutuuden viehätystä, tytöt lakkasivat käymästä siellä tai jos kävivät niin joutuivat heti riitaan. Tämä pieni yhteisasuntoinen yhdyskunta kaipasi vielä sopua, ja toistaiseksi ei seurusteluhuoneessa iltaisin käynyt muita kuin kureliiviosaston alajohtajatar, miss Powell, joka soitti kuivasti Chopinia. Tämä hänen kadehdittu taitonsa sai viimeisetkin pakenemaan.

– Jalka paranee, näettehän, vastasi Denise. – Aioin juuri mennä osastolleni.

– No älkää nyt joutavia, Pauline huudahti. – Pääseehän sitä vähemmälläkin. Olisinpa minä teidän sijassanne, niin kyllä osaisin itseäni hoitaa.

He istuivat rinnakkain sohvalla. Pauline oli hiukan muuttunut, vaatimattoman Denisen päästyä alajohtajattareksi; hänen suoraan ja tuttavalliseen ystävyyteensä oli sekaantunut hiukan juhlallisuutta, ja hän ihmetteli salaa toverinsa muuttunutta onnea. Mutta Denise piti hänestä yhä paljon, ja talon kahdestasadasta myyjättärestä Pauline oli ainoa, jolle hän uskoi salaisuutensa.

– Mikä teitä vaivaa? Pauline kysyi huomatessaan Denisen liikutuksen.

– Ei mikään, vastasi tämä hämillään.

– Vaivaapahan, aivan varmaan… Ette siis enää luota minuun, koska ette kerro minulle huolianne.

Silloin Denise ei enää jaksanut pidättää liikutusta, joka paisutti hänen sydäntään. Hän ojensi kirjeen ystävättärelleen ja kuiskasi:

– Katsokaa mitä hän kirjoittaa.

He eivät olleet koskaan puhuneet suoraan Mouret'sta, mutta se juuri osoitti, että asia oli heistä kummastakin arkaluontoinen. Pauline tiesi kaiken. Luettuaan kirjeen hän syleili Deniseä kuiskaten hellästi:

– Ystäväni, jos tahdotte, että puhun teille suoraan, niin minä luulin, että se oli jo tapahtunut… Älkää panko pahaksenne, vakuutan teille, että tavaratalossa kaikki uskovat samaa kuin minä. Ajatelkaapa, hän valitsi teidät alajohtajattareksi, vaikka olette palvellut niin vähän aikaa, ja ainahan hän on teidän kintereillänne. Ei sitä voi olla huomaamatta.

Hän suuteli Deniseä poskelle ja jatkoi sitten:

– Menettehän tietysti illalla?

Denise katsoi häneen vastaamatta. Äkkiä hän purskahti itkuun pää nojautuneena ystävän olkapäähän. Pauline oli aivan ihmeissään.

– Rauhoittukaa toki. Ei siinä ole mitään itkemistä.

– Ei, ei, antakaa minun olla! nyyhkytti Denise. – Jos tietäisitte kuinka minun on paha olla. Kun tuo kirje saapui… Antakaa minun itkeä, se auttaa.

Suuresti säälien, vaikka ei mitään ymmärtänyt, Pauline koetti lohduttaa. Eihän Mouret Claraa enää nähnytkään. Sanottiin hänen käyvän kaupungilla erään rouvan luona, mutta siitä ei ollut mitään todisteita. Eikä kannattanut olla mustasukkainen, kun oli sellaisesta miehestä kysymys, jolla oli niin paljon rahaa. Ja sanalla sanoen, olihan hän johtaja.

Denise kuunteli, ja jos hän olisi vielä ollut rakkaudestaan tietämätön, niin olisi kai tuo tuska, joka Claran ja rouva Desforges'in nimeä mainittaessa kouristi hänen sydäntänsä, opettanut sen hänelle. Hän luuli kuulevansa Claran epämiellyttävän äänen ja näki rouva Desforges'in astuvan tavaratalossa rikkaan naisen ylpein elein.

– Menisittekö te? kysyi Denise.

Pauline ajattelematta sen pitemmälle vastasi heti:

– Tietysti. Mitenkä muuten!

Sitten hetken aikaa mietittyään hän lisäsi:

– En nyt, mutta ennen olisin kyllä mennyt, sillä nyt aion mennä naimisiin Baugén kanssa, ja sehän olisi väärin häntä kohtaan.

Baugé oli Bon Marchésta muuttanut Aarreaitan palvelukseen ja aikoi naida Paulinen elokuun keskivaiheilla. Bourdoncle ei tosin pitänyt mielellään aviopareja palveluksessaan, mutta tällä kertaa hän oli suostunut, ja Pauline ja Baugé toivoivat vielä saavansa kahden viikon lomankin.

– Näettehän, sanoi Denise, – aina todellinen rakkaus päättyy avioliittoon. Aikoohan Baugékin naida teidät.

Pauline purskahti nauruun.

– Mutta, ystäväni, onhan siinä eroa. Baugé aikoo naida minut sentähden, että hän on vain Baugé. Hän on vertaiseni, eikähän se mitään ihmettä ole… Mutta herra Mouret! Voiko herra Mouret naida myyjättärensä?..

– Ei tietysti, huudahti Denise säikähtäen kysymyksensä mielettömyyttä, – ja juuri sentähden hänen ei olisi pitänyt kirjoittaa.

Pauline ei voinut kylliksi ihmetellä. Hänen leveät, lempeäsilmäiset kasvonsa saivat äidillisen hellän ilmeen. Hän nousi, avasi pianon ja alkoi soittaa yhdellä sormella laulua kuningas Dagobertista mielialan parantamiseksi. Alastomaan saliin, jonka tyhjyyttä valkeat irtopäällykset lisäsivät, kuuluivat kadun sekavien äänien säestäminä vihanneskauppiaan yksitoikkoiset kauppatarjoukset. Denise oli heittäytynyt pitkälleen sohvalle nojaten päätään puuta vasten ja koettaen nenäliinallaan tukahduttaa nyyhkytyksiä, jotka uudelleen puistattivat hänen ruumistaan.

– Joko taas! sanoi Pauline kääntyen häntä kohti. – Ette todellakaan ole järkevä. Miksi toitte minut tänne? Parempi meidän olisi ollut omassa huoneessanne.

Hän laskeutui polvilleen sohvan ääreen ja alkoi torua Deniseä. Moni olisi halunnut olla Denisen sijassa. Sitä paitsi, jos asia olisi hänelle vastenmielinen, niin eihän hänen ollut pakko suostua. Kielsi vain, ei se sen kummempaa ollut. Kannattiko sitä sitten noin itkeä! Mutta parasta oli kumminkin ajatella, ennenkuin meni panemaan koko toimeentulonsa alttiiksi ilman mitään syytä, sillä eihän hän ollut kehenkään sidottu. Niinkö hirveätä se sitten oli! Ja hänen saarnansa päättyi naurunsekaiseen kuiskaukseen. Samassa kuului käytävässä askelten kopinaa.

– Hiljaa! Aurélie rouva tulee, Pauline kuiskasi. – Nyt juoksen tieheni. Ja te, pyyhkikää silmänne! Muiden ei tarvitse tietää…

Toverin mentyä Denise nousi istualleen hilliten itkunsa. Ja vavisten vielä kun ajatteli, että Aurélie rouva olisi voinut tavata hänet sellaisessa tilassa, hän meni sulkemaan pianon kantta, jonka toveri oli jättänyt auki. Samassa hän kuuli Aurélie rouvan koputtavan hänen ovelleen. Hän meni käytävään.

– Mitä! Joko olette jalkeilla! huudahti johtajatar. – Miten varomatonta, rakas lapseni! Olin juuri tulossa kysymään terveyttänne ja sanomaan teille, että tulemme toimeen ilman teitä.

Denise vakuutti voivansa paremmin ja sanoi vain virkistyvänsä kun pääsi jälleen työhön.

– Ei minua ollenkaan väsytä, väitti hän. – Saatte antaa minulle istumatyötä, esimerkiksi kirjoittamista.

He menivät yhdessä alas. Aurélie rouva kehotti ystävällisesti häntä nojautumaan hänen olkapäähänsä portaita laskeuduttaessa. Hän oli epäilemättä huomannut Denisen itkettyneet kasvot, sillä hän vilkaisi vähän väliä salaa häneen. Hän kyllä tiesi minkä tiesi.

Denise oli nyt lopultakin täydellisesti voittanut osastonsa suosion. Sitä hän ei enää ollut uskaltanut toivoakaan oltuaan kymmenen kuukautta toveriensa syntipukkina ja pääsemättä heidän vihastaan voitolle. Nyt hän oli muutamissa viikoissa saavuttanut sellaisen tilanteen, että näki heidän kaikkien kesyinä ja nöyrinä kiertävän ympärillään. Aurélie rouvan äkkiä saavutettu ystävyys oli ollut hänelle suureksi avuksi toverien lepyttämisessä. Huhuiltiin hiljaa, että Aurélie rouva toimi Mouret'n apurina arkaluontoisten asioiden järjestämisessä, ja hän oli niin innokkaasti puolustanut Deniseä, että oli pakko epäillä hänen toimivan annettujen käskyjen mukaan. Mutta sittenkin Denisen oli itsensä täytynyt panna kaikki voimansa liikkeelle voittaakseen toverien ystävyyden. Tehtävä oli sitä vaikeampi, koska hänen täytyi saada heiltä anteeksi nimityksensä alajohtajattareksi. Muut myyjättäret väittivät, että heille oli tehty vääryyttä, ja he sanoivat Denisen ansainneen suosionsa syömällä jälkiruokaa isännän kanssa lisäten vielä muitakin ilkeyksiä. Huolimatta heidän kapinallisesta mielestään alajohtajattaren arvo kumminkin vähitellen vaikutti heihin ja antoi Deniselle arvovallan, joka sai vihamielisimmätkin taipumaan. Ei aikaakaan, niin osaston tulokkaat alkoivat liehakoida häntä, ja hänen lempeä ja vaatimaton esiintymisensä saavutti vihdoin lopullisen voiton. Marguerite liittyi häneen, ja Clara yksin pysyi vihamielisenä sanoen häntä vieläkin Tappuratukaksi, mikä sukkeluus ei enää naurattanut ketään. Mouret'n lyhytaikaisen suosion kestäessä Clara oli kokonaan lakannut tekemästä työtä laiskotellen ja lörpötellen pitkin päivää. Suhteen pian loputtua hän ei osoittanut vähintäkään kiukkua, sillä hän oli niin tottunut kaikkeen, ettei kyennyt enää mustasukkaisuuteenkaan. Mielissään hän vain oli, kun tästä hänen suhteestaan oli ollut sen verran hyötyä, että hän sai jatkaa tavaratalossa tyhjäntoimittajan elämää. Mutta hänen mielestään Denise oli varastanut häneltä alajohtajattaren arvon, ja vaikka hän ei koskaan olisi suostunut ottamaan sitä vastaan paikan rettelöiden tähden, häntä suututti Mouret'n epäkohteliaisuus, sillä olihan hänellä muka yhtä paljon oikeutta tähän kohteliaisuuteen kuin Deniselläkin, jopa etuoikeutta.